Oikeuden puolustajien uusi yritys

 Zack Snyderin versio vuoden 2017 Justice Leguesta tuli HBO Maxille vasta äskettäin. Osoittautuiko elokuva odotuksen arvoiseksi?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljasuksia!

Supermanin/Clark Kentin (Henry Cavill) kuolema jätti maailman haavoittuvaksi uusille uhille, kuten planeetan tuhoa mystisten Äiti-laatikoiden avulla havittelevalle Steppenwolfille (Ciarán Hinds). Maailma onkin kipeästi uusien sankareiden tarpeessa. Niinpä Batman/Bruce Wayne (Ben Affleck) ja Wonder Woman/Diana Prince (Gal Gadot) päättivät perustaa ryhmän sellaisia.

Mukaan kutsutaan supernopea The Flash/Barry Allen (Ezra Miller), vettä hallitseva atlanttilaisten prinssi Aquaman/Arthur Curry (Jason Momoa) ja puoliksi koneeksi muuttunut Kyporgi/Victor Stone (Ray Fisher). Kun tiimi on kasassa heidän pitäisi vielä oppia toimimaan yhtenä ryhmänä, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.

Henkilökohtaisesti en ole ollut mukana vaatimassa Snyderin versiota Justice Leaguesta, tai Snyder cuttia, niin kuin olen kuullut sitä myös kutsuttavan. MInustakin Justice League oli pinoinen pettymys, mutta DC:n sankarit tai heidän kuuluisin tiiminsä ei ollut minulle sydämen sydämen asia, joten olin valmis tyytymään siihen.

Niin kuin Snyder cutin olemassaolo paljastaa, moni muu elokuvan nähnyt oli eri mieltä. Ja koska elokuvan huonous tai vähintäänkin keskinkertaisuus laitettiin, oikeutetustikin, elokuvan Snyderin lapsen kuoltua loppunsaatettavaksi saaneelle Joss Whedonin vastuulle, Snyder cutille olikin ladattu hirveästi odotuksia ja toiveita.

Zack Snyder's Justice Leque osottautuikin niiden arvoiseksi. Elokuva nousi paitsi paljon ensimmäistä versiota paremmaksi, niin myös jopa MCU-elokuvien tasolle. Ei ehkä ihan niiden parhaimpien, mutta kuitenkin. Elokuvalla nimittäin oli myös omat ongelmansa, joista suurin oli se, että siihen oli yritetty tunkea aivan liian paljon.

Elokuva olisikin hyötynyt siitä, että sen päähahmoja ja ehkä jopa muitakin teemoja olisi esitetty jo aikaisemmissa elokuvissa, niin kuin MCU oli tehnyt. Nyt sen piti esitellä peräti kolme päähahmoista, pari sivuhahmoa, Äitiboxit ja niiden tausta, vilauttaa mukaan pari DC:n sarjakuvien kuuluisempaa hahmoa sekä antaa hieman vihjeitä DCEU:n jatkoa ajatellen. 

Elokuva uppoaa erityisen hyvin Zack Snyderin superfaneille. Tämä versio Justice Leguesta on nimittäin taattua häntä. Se oli tyylikäs, itsensä vähän turhankin vakavasti ottava sekä sanan molemmissa merkityksissä synkkä.  Snyderin vaikutus näkyi kuitenkin erityisesti perus-supersankarielokuvaa monin tavoin paremmissa toimintakohtauksissa. 

Snyder's Justice Leguen juoni pysyi suhteellisen samana kuin vuoden 2017 enimmäkseen Joss Whedonin versionkin, vaikka mukaan olikin lisätty paljon kaikenlaista tarpeellista ja myös jotain tarpeetontakin, kuten alun islantilainen laulanta. Elokuva kestikin peräti neljä tuntia ja se tuntuu kyllä pepussa. Siihen kannattaakin varautua.

Elokuvan pituudella oli myös hyötynsä, sillä se mahdollisti jokaisen päähahmon ja heidän motiviensa, ja heitä elokuvassa riitti, pääsevän esille ihan eri tavalla. Tämän hyötyjät olivat uusimmat hahmot, erityisesti oman taustatarinansa saanut Kyporgi. Myös elokuvan hauskin ja siksi mielestäni toiseksi paras hahmo the Flash sai arvoisensa esittelyn.

Batman ei olut lainkaan niin keskeinen hahmo kuin Whedonin Justice Leguessa, mutta ei hän syrjäänkään jäänyt. Ryhmän viimeistä hahmoa, Supermania, nähtiin elokuvassa suhteellisen vähän. Kuolemalla on sellainen vaikutus. Ja sillä, että on niin voimakas hahmo, että selvittäisi elokuvan ongelmat hetkessä.

Wonder Woman pysyi edelleen lempihahmonani, varsinkin tämä versio hahmosta. Pidin siitä hän ei ollut enää kiinni vuosikymmeniä sitten menettäneessä miehessä. Sen sijaan elokuva keskittyi häneen soturina ja sankarina eli toisin sanoen amatsonina. Muutenkin amatsonit kuvattiin juuri niin badaseeinä kuin heidät pitääkin.

Aquamanissakaan ei ollut valittamista, joskaan ei kehuttavaakaan. Hänen hahmoaa ei ollut juuri muutettu alkuperäisestä. Sivuhahmoikin jäikin, ymmärrettävästä syystä, vähemmän aikaa. Heistä parhaimmat olivat kuitenkin Batmanin ovimies/sijaisisä Alfred (Jeremy Irons) ja Kyporgin moraalisesti harmahtava työnarkomaani-isä Silas (Joe Morton).

Steppenwolf ei vieläkään ollut mitenkään kovin kiinnostava pahis, joskin hän sentään näytti hyvältä. En myöskään vielä innostunut Justice Leguen toisessa pahiksestakaan eli Ray Porterin tulkitsemasta Darkseidista. Tuntui kuin hänestä olisi yritetty tehdä DCEU:n Thanosta, mutta unohdettu antaa hahmolle sitä tärkeintä, persoonaa.

Snyder¨s Justice Legue loppui pienoiseen clifhangeriiin, mitä voi olla vaikea ymmärtää, sillä tiedämme jo nyt, ettei elokuva tule saamaan jatkoa. Se kuitenkin kannatti jättää elokuvaan. Syystä, jota en tässä paljasta. Parempi, jos se tulee yllätyksenä. Samoin kuin muutama tärkeäkin DC:n sarjakuvahahmon cameot.

Tiivistetysti Zack Snyder¨s Justice Leque on paras mahdollinen Justice Leque elokuva, vaikka siihen olikin yritetty tunkea aivan liian paljon. Neljä ja puoli tähteä!

Tervetuloa takaisin Harley Freaking Quinn!

Vahva ensimmäinen kausi nosti Harley Quinnin-animaation lajityyppinsä parhaimmistojen joukkoon. Erinomainen toinen kausi puolestaan piti sarjan siellä tiukasti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Harley Quinnin kummastakjin tulevasta kaudesta!



Jokerin (äänenä Alan Tudyk) pahojen suunnitelmien seurauksena Gotham tuhoutui melkein täysin. Tämä sai presidentin toteamaan kaupungin olevan lopullisesti pelastuksen ulkopuolella ja erottamaan kaupungin Yhdysvalloista. Kun  oikeuden puolustajat vielä pyyhkäistiin pelilaudalta, kaupunkia kansoittamille superrikollisille tuli elämänsä tilaisuus ottaa kaupungin hallinta itselleen.

Harley Quinnia (äänenä Kaley Cuoco) ei kuitenkaan kiinnosta valtaa nousu ja siihen liittyvät velvollisuudet, vaan hän keskittyy lähinnä kaaoksesta nauttimiseen. Kun kaupunki on sitten jaettu superrikollisten kesken ja Harleyn kummppaneineen huomaa voivansa menettää vasta saamansa vapauden uuden vapautensa, hän nousee vihdoin taistelemaan kaupungin kruunusta. Onko se kuitenkin jo liian myöshäistä?

Otin Harley Quinnin toisen kauden vastaan isojen odotusten saattelemana, olihan sen ensimmäinen kausi niin harvinaisen loistava. En joutunut joutunut pettymään. Pidin enemmän ensimmäisestä kaudesta, kaupunkianarkia kuin ei koskaan ole kuulunut lempisarjan aiheeksi, mutta toinen ei paljon huonommaksi jäänyt. Kaikki, mikä oli hyvää ensmmäisellä kaudella, oli sitä kyllä myös tällä toisella, eikä uusissa lisäyksissäkään ollut valittamista.

Pidin jokaisesta kaudella esitetystä jaksosta, jopa omasta mielestäni kauden huonoimmasta eli Batmanin toipumiseen keskittyvästä "Batman's Back Man"-jaksosta. Suosikkejani oli kuitenkin sekä Harleyn ja Jokerin, että Harleyn ja Ivyn ensitapaamista kertaava "All the Best Inmates Have Daddy Issues" sekä Ivyn polttarijakso "Bachelorette".



Harley Quinn oli edelleen erittäin hauska sarja. Ominaisuus, joka vei sen DC:n supersankari,- tai tässä tapauksessa roistosarjojen kärkikastiin tai jopa kärkeen. Enkä suinkaan sano tätä kevyesti. Kuuluuhan niihin muun muassa juuri itsekin toisen kauden aloittanut, huippuhauska ja huippu kaikkea muutakin hyvää, Doom Patrol.

Sarja tarjosi myös  jälleen kerran hyvinkin graafista toimintaa, joista verisemmistä vastaa hieman yllättäen lupsakka King Shark (Sharkista (äänenä Ron  Funches). Muutenkin kaudesta oli lapsiystävällisyys kaukana, mutta jos on siinä mennyt jo niin pitkälle, että lukee toisen kauden arvosteluja, niin siinä ei ole mitään uutta.


Kauden juoni jätti Harleyn ja Jokerin draaman taakseen, vaikka Jokeri ei olekaan sarjasta mihinkään hävinnyt. Häneen liittyi yksi kauden parhaista, joskin kieltämättä myös kliseisimmistä, tvisteistä. Pääosan vei kuitenkin Harleyn ja muiden roistojen keskenäinen valtakamppailu, joka sai myös eloonjäämiskamppailun piirteitä.

Sarjan versio hahmoista, erityisesti tällä kaudella Harley Quinnista itsestään, pysyi edelleen suosikkeinani. Ei sillä, että olisin niistä muista juuri nähnyt. Itselläni kun on Justice Legue sarjakuvat lukematta ja animaatiot katsomatta. Hahmojen hyvyyttä, ja enemmänkin, lisäsi vielä se, että ääninäyttelijät oli valittu nappiin. He kaiki osasivat asiansa.



Harley kasvoi kaudella hahmona paljon, eniten koko sarjan hahmoista. Se ei tietenkään ooe mikään yllätys, kantaahan sarja hänen nimeään. Suosikkihahmoni oli kuitenkin edelleen Poison Ivy (äänenä Lake Bell), vaikka hänen storylinensa ei kuulunutkaan kauden parhaimpiin. Lähinnä siksi, että se keskittyi lähinnä hänen rakkauskuvioihinsa.

Clayface (äänenä myöskin Alan Tudyk) ei saanut juuri tekemistä kaudella, mikä on harmi, sillä pidän hahmosta erittäin paljon. Aina hauskasta King puolestaan oli kiva tietää lisää. Kite Man (äänenä Matt Oberg) puolestaan pysyi edelleen myöskin tylsänä, mutta herätti kuitenkin myös sympatiaa. Ja lisäksi mies jopa oli kaudella hyödyksikin.



Sarja keksi myös vihdoin sen, miten tohtori Psykosta (äänenä Tony Hale) tehtiin meilenkiintoinen hahmo, tekemällä hänestä paljon suuremman kaliiperin pahis kuin hänet on vielä kertaakaan sarjan historiassa nähty. Hänen ja erään legendaarisemman ja ainakin tässä sarjassa hauskimman superroiston yhden yhteistyötä olikin ilo seurata.

Batmania (äänenä Diedrich Bader) nähtiin huomattavasti vähemmän. Syistä, jotka selviävät kauden aikana. Hänen sijaan järjestystä pitikin komisario Gordon (äänenä Chris Meloni) sekä uutena tuttavuutena hänen tytärensä Barbara Gordon/Batgirl (äänenä Briana Cuoco). Joskin huonolla menestyksellä, erityisesti ensimmäiseksi mainittun kohdalla.



Bargirlin lisäksi uusista tuttavuudesta huomionarvoisia oli legendaarinen roisto Mr. Freeze (äänenä Alfred Molina), joka niin sanotun Injustice Leguesta ainoana sai sympatiaa osakseen. Myös muut tunnetut DC:n hahmot, kuten cooleista coolein Catwoman (äänenä Sanaa Lathan), tekivät cameot, mutta ne jäivät suhteellisen pieneksi.

Vielä ei ole varmaa, saako Harley Quinn kolmannen tuotantokauden. Olisi ihme, jos ei, osoittautuihan sarja hyvin suosituksi. Televisioihmisistä ei voi kuitenkaan koskaan tietää. Olisi suuri harmi, jos näin ei tapahtuisi. On sarja kuitenkin sen verran hyvä. Sentään kausi ei loppunut clifhangeriin. On sekin jo nykytelevision aikakaudella jotain.

Tiivistetysti Harley Quinnin toinen kausi oli melkein täydellisen supersankarisarjan melkein täydellinen kausi. Tämän paremmaksi on paha mennä. Täydet viisi tähteä!

Neukku-Superman on Supermaneista mielenkiintoisin

Mitä, jos Superman olisikin laskeutunut Amerikan sijaan Kylmän sodan Neuvostoliittoon? Tätä kysyy yksi parhaista koskaan näkemistäni sarjakuva-animaatioista, Red Son.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Neuvostoliitto. Vuosi 1946. Nuori poika (äänenä Tara Strong) huomaa omaavansa lentämisen kaltaisia supervoimia. Ystävänsä (äänenä Winter Ave Zoli) kehotuksesta hän päättääkin valjastaa uudet kykynsä maansa hyväksi. Mennee muutama vuosi ja tuo poika on ottanut nimekseen ja Superman (äänenä Jason Isaacs) ja tullut Neuvostoliiton suuremaksi symboliksi.

Amerikkalaiset eivät käänteestä tietenkin pidä. Ongelmaa hoitamaan valjastetaankin yksi maan, ja mahdollisesti maailmankin, älykkäimmistä miehistä, Lex Luthor (äänenä Diedrich Bader). Hänellä on apunaan paitsi huippuluokan tiedemiehiä ja enemmän rahaa kuin voisi kuvitellakaan, niin myös hänen itsenäinen toimittajavaimonsa Lois Lane (äänenä Amy Acker), joka näyttääkin ainoana päästä supersankarin pään sisään. Elokuva perustuu sarjaan samannimiseen sarjakuvakuva-sarjaan.

Juonikuvauksesta voisi päätellä, että Red Son kertoo pahasta Supermanista, mutta sitä elokuva ei tee. Sen sijaan se tekee supersankaristaan aidosti hyvää tarkoittavan, mutta Neuvostoliiton propagandan sokaiseman. Myöskään Lex Luthor ei ole pelkästään hyvä tai paha. Juuri tuo selkeä sankarin ja roiston puute osoittautuukin yhdeksi elokuvan suurimmista vahvuuksista.

Sen toinen vahvuus, melkein yhtä suuri, liittyykin juoneen itseensä. Supersankareita alkaa tulla silmistä ja korvista, joten pientä kyllästymistä aiheeseen ja ennen kaikkea sen lukuisiin jo moneen kertaan nähtyihin kliseisiin. Kun puhutaan vanhemmista, jo moneen kertaan filmatisoinneista supersankareista, kuten Superman tai Batman, ongelma on vielä suurempi.

Red Sonin tekijät olivat ratkaisseet ongelman ottamalla lähdeteokseksi sarjakuvan, jossa Superman kuvataan tavalla, jollaista harvoin näkee. Tämä osoittautuu viisaasti, sillä elokuva tarjosi juuri sitä, mitä katsojat kaipaavat, vaihtelua. Sen voisikin sanoa nousseen keskimääräistä paremmaksi jo siksi, että se erottui massasta.

Toki animaatio itsessäänkin oli vakuuttavaa, varsinkin toimintakohtauksissa. Valitettavasti se ei kuitenkaan tarjonnut mitenkään omaperäistä desingiä, toisin kuin esimerkki Spider-Man: Into The Spiderverse, vaan tyytyi melko tavanomaiseen tyyliin. Ääninäyttelijätkin tekivät pääosin työnsä kunnialla. Poikkeuksena oli Tara Strong, joka ei kuulostanut vähääkään esiteinipojalta.

Supermanin ja Lexin kuuluisan taisteluparin lisäksi elokuva oli muitakin tuttuja DC:n sarjakuvahahmoja. Omia suosikkejani olivat Lois Lane ja Supermanin ystävä Wonder Woman (äänenä Vanessa Marshall). Myös Batman (Roger Craig Smith) sai roolin elokuvassa, mutta se jäi syystäkin pieneksi. Hänen tarkoitus oli vain tarjota Supermanille keskivaiheen vastustaja, samoin kuin Superior Maninkin (äänenä Travis Willingham)

Joseph Stalin (äänenä William Salyers ja JFK:kin (äänenä Jim Meskimen) lisäsivät elokuvaan tosielämän tuntua, mikä oli hyvä. Sijoittuuhan elokuva vaihtoehtohistoriaan, enemmin tai vähemmin. Muutenkin elokuvassa sivutaan muun muassa Vietnamin sotaa sun muita Kylmän sodan aikaista. Ne kuitenkin antoivat tilaa supersankarimäiskinnälle ja Supermanin ja Lexin tahtojen taistelulle ja hyvä niin.

Batman ei ole pääpahis, mutat tarjosi silti Supermanin arvoisen vastutajan

Red Sonista löytyi myös pääpahiskin, joskin hän paljastui sellaiseksi vasta elokuvan loppupuolella. Itseasiassa meni aikaa ennen kuin hahmo edes esiintyi tarinassa ensimmäistä kertaa. En kerro, kuka tai mikä tuo roisto oli, pilaan yllätyksen, mutta sanon sen verran, että hän osoittautui oikein hyväksi roolissaan. Siitäkin huolimatta, että hänet voitettiin suhteellisen helposti.

Tiivistetysti Red Son hyvä esimerkki siitä, että supersankarianimaatiot voivat tarjota yhtä viihdyttävää katsottavaa tai jopa viihdyttävämpää kuin live action. Lajityyppiä ei kannata siis väheksyä. Täydet viisi tähteä.

Harley Freaking Quinn itsenäisyyttänsä etsimässä- The Animation

Harley Quinn sai vähän aikaa sitten oman, ja varsin hyvän, Birds of Prey-leffansa. Nyt arvostelemani yksinkertaisesti nimetty Harley Quinn-animaatio on kuitenkin vielä sitäkin parempi.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa joitakin yksityiskohtia Harley Quinn-sarjan, ja mahdollisesti myös muiden hahmosta kertovien tuotoksien, juonesta.

Harley Quinn (äänenä Kaley Cuoco) jätti vihdoin ja viimein häntä jo pitkään hyväksi käyttäneen Jokerin (äänenä Alan Tudyk) ja asettui asumaan uuden ystävänsä Poison Ivyn (äänenä Lake Bell) luokse. Hän on myös ottanut itsellenne tavoitteen todistaa arvonsa sekä itselleen, Jokerille, että muille roistoille ja päästä pahimmista pahimmille roistoille tarkoitettuun Legion of Doom-ryhmään.

Se ei kuitenkaan onnistu ilman apua ja koska ryhmätyö ei sovi yksin työskentelevälle Ivylle, Harley värvää avukseen ryhmän muiden hylkäämistä roistoista. Ryhmään kuuluu Legion of Doomista seksismin takia poispotkittu Tohtori Psyko (äänenä Tony Hale), näyttelijäksi huonolla menestyksellä pyrkivä Clayface (äänenä myöskin Alan Tudyk) sekä tekniikkanero King Shark (äänenä Ron Funches).

Harley Quinn on ehdottomasti paras uusi supersankari, - tai ehkä pikemminkin roistojuttu sitten Marvelin elokuvauniversumin Endgamen. Ja samalla myös yksi parhaista uusita tv-sarjoista. Kyllä, minun kohdallani, jolle Star Trek on vielä suhteellinen tuntematon, se meni yli jopa uuden Picard-sarjan, niin hyvä kuin se onkin. Se on myös paras näkemäni animaatio sitten Spider-Man: Into the Spider-Versen.

Mutta ennen kaikkea se on nauruhermoja kutkuttavan hauska sarja, joka ei kuitenkaan pelkää käsitellä myös vakavia aiheita. Eli juuri sellainen, kuten hyvien aikuisten animaatioiden pitää olla. Siis sellaisten, joiden yleistunnelman ei pidäkään olla liian vakava. Vakavimmille ja aikuismaisemmille animaatioille on taatusti kysyntää. Harley Quinn vaan ei ole yksi niistä, eikä tyyli olisi hahmolle oikein sopinutkaan.

Harley Quinn oli kuitenkin hyvin vahvasti aikuisten sarja. Siitä löytyy paljon väkivaltaa, kirosanoja yms. ei lapsille sopivaa. Se myös tarkoittaa, että sillä oli vapaus mennä pitemmälle kuin monet muut sarjat. Se ei kuitenkaan mennyt missään vaiheessa liian pitkälle. Huumori ei loukannut juuri ketään, paitsi ehkä joidenkin hahmojen vannoituneita faneja.

Pidän sarjan animaatiotyylistä, se näyttää hyvältä. Erityisesti sarjan formaatista ja korkeasta ikärajasta hyötyneet toimintakohtaukset. Mitä sarjan tekemiseen tulee, niin erityisesti esiin nousi kuitenkin ääninäyttelijät. Hahmojen ääneksi oli valittu monia alan taitajia ja se näkyi. Erityisen maininnan ansaitsee alan konkari Alan Tudyk ja roolinsa jopa sarjan mittapuulla harvinaisen hyvin sopiva Lake Bell.

Ennen sarjan katsomista mietin, kuinka hyvä valinta lähinnä Rillit Ruudussa-sarjasta tuttu ja sielläkin vähemmän vakuuttavasti esiintyminen Kaley Cuoco on Harleyn rooliin, mutta ilokseni voin sanoa, että nainen ottaa hahmon omakseen. Muutenkin pidän hänen versiostaan. Hän oli melkein yhtä hyvä kuin kuin Dc:n elokuvauniversumin vastaava, vaikka Margot Robbie tekeekin roolissaan huipputyötä.

Harley ei kuitenkaan oli sarjan paras hahmo, hieman yllättäen, vaan se kunnia kuuluu Poison Ivylle, ystävistä parhaimmalle ja superroistoista coolimmalle. Clayface ja King Sharkkin olivat oikein hyviä hahmoja, varsinkin enemmän ruutuaikaa saanut Clayface. Valitettavasti sovinistinen Tohtori Psyko ei niinkään, vaikka kyllä hänkin löysi roolinsa ryhmässä ja sai jopa vähän sympaattisuuttakin.

Kokonaisuutenaan tiimi toimi hyvin, paremminkin ja olenkin iloinen, että kaikki ovat mukana vielä toisella kaudella, jos ja kun sellainen tehdään. Olisin ehkä vain toivonut, että Harleyn tiimiin olisi eksynyt myös ainakin yksi naisroisto, DC:llä kuin niin monia hyviä sellaisia. Varsinkin kuin ryhmän kokoamiseen keskittyvä jakso käsitteli myös sitä, että naisrosvoja ei oteta vakavasti.

Sivuhahmoista esiin nousi Batmanmaisyyden täysille vetävä Batman (Diedrich Bader), yllättävän hauska komisario Gordon (Chris Meloni) ja satuhahmoja henkiin herättävä Queen of Fables (Wanda Sykes). Sen sijaan Kite Man (Matt Oberg) oli lähinnä nolo. En vieläkään ymmärrä sarjan päätöstä tehdä hänestä Ivyn poikaystävä, enkä luultavasti tule ikinä ymmärtämäänkään.

Koko sarjan inhottavin hahmo ja pääroisto, jos sarjassa voi sellaista sanoa olevankaan, oli kuitenkin Joker itse. Sarjalla, tai sen katsojalla, ei riittänyt sympatiaa miehelle. Ja se teki sarjasta vain paremman. Sarjan Joker on ylimielinen, manipuloiva ja narsistinen niin kuin hahmon kaikki versiot, tai ainakin melkein, mutta yliampuvalla tavalla, joka sopii vain ja ainoastaan animaatioformaatille.

Tiivistetysti harva sarja on yhtä hauska ja muutenkin nautittava kuin Harley Quinn, animaatio tai liveversio. Sitä ei kannata jättää näkemättä. Täydet viisi tähteä!

Harley Quinn ja tytöt Gothamin itsenäisyyttään etsimässä

Margot Robbien Harley Quinn oli Suicide Squadin parasta antia, joten ei ole ihme, että hahmo sai oman elokuvansa. Hyvä niin, sillä Birds of Prey osoittautui enemmän kuin kelpo tekeleeksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia! Lue omalla vastuullasi, varsinkin jos Suicide Squad on katsomatta.

Huomautus: Elokuvan koko nimi on Birds of Prey (and the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn), mutta tässä arvostelussa kutsun sitä kätevyyden vuoksi lyhyemmällä nimellään Birds of Preyksi.

Harleen Quinzel, tuttavallisemmin Harley Quinn (loistava Margot Robbie on vihdoin eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästään ja rikoskumppanistaan Jokerista (Elokuvassa esiintymätön Jared Leto). Menettäen samalla miehen suojeluksen. Tämä ei ole mikään pikkuasia, sillä moni kantaa hänelle syystä tai toisesta kaunaa. Yksi niistä on Black Maskin nimelläkin kulkeva rikollispomo Roman Sionis (Ewan McGregor).

Romania tuhoa haluavat myös aliarvostettu mestaripoliisi Renee Montoya (Rosie Perez) ja varsijousta taiten käyttävä kostaja Helena Bertinelli/The Huntress (Mary Elizabeth Winstead). Tähän kaikkeen liittyy vielä Romanin laulaujatähti/autonkuljettaja Dinah Lance/Black Canary (Jurnee Smollett-Bell), kyyninen esiteini-varas Cassandra Cainin (Ella Jay Basco) ja tavoiteltu Bertinellin timantti. Birds of Prey on DC:n elokuvauniversumin kahdeksas elokuva.

Pidin Birds of Preystä enemmän kuin suuremmat osat muut arvostelijat. Ei uskoisi, että se on ohjaaja Cathy Yan ensimmäinen iso elokuva. Se on hauska, osittain kekseliäskin ja väkivaltainen elokuva, joka ei myöskään pelkää murtaa neljättä seinää siinä missä sovinististen miehen ruumiinosiakin. Eli toisin sanoen elokuva muistuttaa enemmän Marvelin Deadpoolia kuin huippuhuonoa Suicide Squadia.

Parasta elokuvassa oli Harley Quinn itse. Margot Robbie sopii rooliin paremmin kuin hyvin. Elokuva on myös hauska, erittäin hauska. Niin hauska, että katsoja melkein unohtaa, että valtaosa juonesta kuluu niin sanottua MacGuffinia etsiessä. Eli esinettä, joka motivoi päähenkilöä, mutta katsojat eivät välitä. Tai sen, että juoni ei muutenkaan ole mitään ennen näkemätön tämän tyyppisiltä elokuvilta.

Onneksi se vanha tehtiin kuitenkin harvinaisen viihdyttävään muotoon. Erityisesti nautin Harleyn hyeenä Brucesta (nimetty Gothamin pääkomistuksen mukaan), Harleyn ja voileivän ”rakkaustarinasta” sekä Harleyn ja Cassandran yhteisistä hetkistä. Voisin kuunnella Harleyn luettelevan sääntöjään, vaikka kokonaisen elokuvan ajan. Olen myös iloinen siitä, että Harleyn psykiatrin koulutuskin tuli aina välillä käyttöön.

Elokuvan visuualinen ilme oli erityisen hyvin toteutettu, varsinkin John Wick-tekijöiden Chad Stahelskin ja Jonathan Eusebion suunnittelemat taistelukohtaukset. Niistä paras sijoittui poliisiasemalle ja oli kuvattu peräti kolmessa osassa. Muutenkin elokuva näytti joltain ihan muulta kuin perussupersankarimätöltä.

Nimestään huolimatta elokuva oli Harley Quinnin. Hahmon ollessa niin hyvä, se olikin elokuvalle eduksi. Harley Quinn ei nimittäin kuulu tai tule kuulumaan Birds of Prey ryhmään. Muille päähahmoiksi edes jokseenkin miellettävillä hahmoille annettiin, elokuvan kestosta johtuen, selvästi vähemmin aikaa. Siitä huolimatta, pidin heistäkin.

Mary Elizabeth Winsteadin Helena Bertinelli/The Huntress nousi karvan verran suosikikseni. Rosie Perezin Renee oli hyvä kliseinen kyttänä, eikä Jurnee Smollett-Bellkään ollut huonompi Black Canarynä, joskin paras versio hahmosta on edelleen Arrowversen Katie Cassidylla. Pidin Cassandrakin. paljon enemmän kuin lapsihahmoista yleensä. Ei uskoisi, että kyseessä on Ella Jay Basco ensimmäinen elokuva.

Black Mask osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Hän ei ollut roistona mitenkään erityisen hyvä. Eikä hänen apumiehensä Victor Zsasz (Christopher Messina) ollut sen parempi, päinvastoin. Onneksi he eivät kuitenkaan olleet se pääasia. Muut pienemmät roolit kärsivät siitä, että elokuvassa oli jo liikaa tärkeitä hahmoja. He eivät jääneet vähäisen persoonansa ja ruutuaikansa takia juuri mieleen.

Tiivistetysti DC hyötyy selvästi siitä, että se antaa tekijöilleen taiteellisen vapauden. Birds of Prey jatkaa DC:n hyvien, jopa loistavien, elokuvien putkea. Neljä ja puoli tähteä!

Sinä et pettänyt universumiasi, Oliver Queen!

Kahdeksannen ja viimeisen saanut Arrow tarjosi tasonsa ajoittaisesta laskusta huolimatta sen verran pätevää supersankariviihdettä, että se jopa starttasi omaa nimeä kantavan tv-universumin.

Huomautus: Arvostelen nyt sarjan kokonaisuudessaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Arrowista ja sitä kautta mahdollisesti myös muista Arrowversen sarjoista! Lue omalla vastuulla.

Oliver Queen (Stephen Amell) on viettänyt viisi vuotta syrjäisessä saaressa ja muuttunut siellä rikkaasta ja hemmotellusta playboystä jousta taidokkaasti käyttäväksi supersankariksi, joka on palattuaan ottanut tehtäväkseen suojella kotikaupunkiaan Starling Citya. Liittolaisena toimii  sotaveteraani John Diggle (David Ramsey) ja  hakkerinero Felicity Smoak (Emily Bett Rickards).

Myöhemmin hän saa uusia liittolaisia, kuten parikin eri versiota Black Canarista (Katie Cassidy, Caity Lotz ja Juliana Harkavy), siskonsa Thean (Willa Holland), siskonsa poikaystävän Roy Harperin (Colton Haynes) sekä entisen laivastonsotilaan Renen (Rick Gonzalez). Vuosien mittaan he ovatkin saaneet vastaansa pahiksen ja toisenkin ja samalla luovibeet supersankaruuden ja arkielämän yhdistämisen karikossa.

Kahdeksan kautta, yhteensä huimat 170 jaksoa. Näin kauan kesti yksi tv:n iloisimmista hyvistä, supersankarisarjojen aatelista, Arrow. Se synnytti kokonaisen universuminsa ja useita spin-off-sarjoja, joista kaikki eivät ole vielä edes alkaneetkaan. Ei voi kieltää, etteikö sillä ollut vaikutusta tv:n maisemaan, ehkä jopa yhtä paljon kuin Marvelin elokuvauniversumilla, toisin sanoen, MCU:lla, oli elokuvien.

Itsekin pidän sarjasta ja olenkin katsonut sen kaikki jaksot uskollisesti. Suosikki Arrowversen sarjaksi se ei kuitenkaan nouse. Tätä en suinkaan sano millään pahalla. Kevyemmät, mieluiten supervoimia omaavista yksilöistä kertovat sarjat, kuten The Flash ja Supergirl, ovat vain enemmän minun palaani kakkua. Varsinkin kuin pidän Barrya ja Karaa hieman samaistuttavampana kuin Oliveria.


Pääasiallinen mielipiteeni Arrowista jää kyllä positiivisen puolelle. Se oli erinomainen sarja, erityisesti ensimmäisillä kausillaan ja ihan lopussa ja jopa huonommilla kausillaan paljon keskinkertaista parempi. Stephen Amell oli loistava valinta Oliver Queenin rooliin ja muutenkin tiimi oli lastattu ammattitaitoisilla ihmisillä, niin kameran edessä kuin takanakin.

Sarjan taistelukohtaukset kuuluivat television parhaiden joukkoon. Pääkolmikon kemiatoimi, oli se sitten platonista tai ei. Muistakin hahmoista löytyi enemmän kuin yksi mielenkiintoinen hahmo, erityisesti Lancen siskokset. Olinkin kiitollinen, että toinen heistä päätyi omaan sarjaansa. Myöskin pääroistot olivat mutamaa poikkeusta lukuun ottamatta parempia kuin genrensä tyypillisien sarjojen, tai elokuvienkin.

Arrowista löytyi kuitenkin myös korjaamisen varaa. Hahmojen yllättäviä henkiinheräämisiä kävi niin usein, että ne tuskin yllättivät sarjan loppuvaiheessa enää ketään. Kahden tiimin taistelu oli vikatikki, sillä katsojat välittivät siitä alkuperäisestä paljon enemmän. Samoin alkuperäisen Laurelin tappaminen, vaikka kieltämättä pidän myös siitä uudemmasta versiosta paljon.

Muutamassa pääroistoissakin olisikin ollut parantamisen varaa, erityisesti Legend of Tomorrowissa paljon paremman vaikutuksen tehneessä Damien Darhkista (Neal McDonough). Lisäksi sarjalla oli taipumus toistaa itseään. Epäilenkin, että kirjoittajilta loppui jossain vaiheessa ideat kesken. Ongelma ei ole kyllä uniikki Arrowille, vaan siitä kärsivät myös muut universumin sarjat.

Koska kyseessä oli Cw:n sarja saippuaoopperainen draama oli väistämätöntä. Olen jo tottunut siihen, mutta joskus se meni liiallisuuksiin. Esimerkiksi Oliverin ja Felicityn kesti liian paljon päätyä yhteen. En pidä paria erityisen kiinnostavana, mutta, tai ehkä jopa siksi, heidän suotamisensa ja huopaamisensa oli ihan täysin turhaa, varsinkin kuin heidän tietää päätyvän yhteen enemmän tai myöhemmin kuitenkin.

Arrow loppui kuitenkin ihailtavan vahvasti. Tämä kahdeksas kausi on ollut toistaiseksi parhaita sarjan kausia ja varsinkin viimeinen jakso jätti hahmolle ansaitsemansa hyvästi, joita vain hieman varjostaa se ajatus, että olisiko jotakin muuta hahmoja, esimerkiksi Saraa tai Karaa kohdeltu samalla tavalla vai olisiko heille käynyt heille, kuten eräälle Avengerin hahmolle ja heidän kuolemaa surraan ehkä yhdessä kohtauksessa.

Joka tapauksessa, sankaria muistettiin monella tapaa, erityisesti miehen hautajaisiin. Ei ole mikään salaisuus, että hahmo kuoli Crisis on Infinite Earths-crossoverissa. Green Arrow ei kuitenkaan mene vielä minnekään, sillä Oliverin tytär Mia sai hänen tittelinsä. Hänen oman “Green Arrow and the Canaries”-sarjansa backdoor pilotin perusteella siitä on tulossa vieläpä varsin hyvä.

Tiivistetysti Arrow on sarja, jota jään kaipaamaan ja samaa voi sanoa sen päähenkilöstäkin, mutta en niin paljon, ettenkö pääsisi siitä yli. Yhtä hyviä, ja jopa parempia, sarjoja löytyy tv:n täydeltä. Neljä tähteä!

Odotettavaa vuodelle 2020-Elokuvat ja Tv-sarjat

Tuleva vuosi tuo mukanaan taas tulevat elokuvat ja tv-sarjat, mutta mitä niistä kannattaa katsoa. Nyt kerron oman mielipiteeni asiasta.

Elokuvat

Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) – 7.2.2020

Harley Quinn ihastutti muuten flobiksi muodostuneessa Suiside Quad-leffassa. Hän olikin yksinkertaisesti parasta koko elokuvasta. Ei siis ollut mikään ihme, että Margot Robbien esittämä hahmo sai myös oman elokuvansa. Elokuvassa esiintyy myös muita legendaarisia Batmanin naispahiksia, kuten Black Canary (Jurnee Smollett-Bell).

Mulan -27.3.2020 (Yhdysvallat)

Disneyllä on menossa uudelleen lämmityksen kausi. Luultavasti siksi, että he pelkäävät menettävänsä oikeutensa erinäisiin tarinoihinsa. Niistä uusin oli Mulan. En ole juuri nähnyt uusia filmatisointia, Leijonakuningasta lukuun ottamatta, mutta koska Mulan kuuluu suosikkiDisneyn-elokuviini, teen luultavasti poikkeuksen ja katson sen ihan isolta ruudulta.

The New Mutants-3.4.2020

Tuotannollisista vaikeuksista kärsivä The New Mutant jatkaa vaihtelevalaatuista X-Men-elokuvine sarjaa. Olen nähnyt niistä kaikki, jopa haukutuimmatkin, joten menen katsomaan tämänkin. Varsinkin kuin olen kuullut siitä etukäteen paljon hyvää. Toivottavasti sille ei käy niin kuin monelle muulle ja liika muokkaus ja uusiofilmatisointi tekevät siitä sekavan.

Black Widow-29.4.2020 (Yhdysvalloissa vasta 1.5.2020)

Alusta asti Avengerissa toiminut Black Widow saa vihdoin oman elokuvansa. Ajoitus on mysteeri, kuolihan hahmo Endgamessa. Elokuva sijoittuukin siksi menneisyyteen. Kuulemma hahmolle suunniteltiin omaa elokuvaa jo vuonna 2004. Se olisikin ollut parempi ratkaisu, mutta ei voi mitään. Näillä mennään. En osota elokuvaa niin paljon kuin ehkä joskus olisin odottanut, onahn hahmo jo kuollut ja sen näyttelijä Scarlett Johanssonkin näyttää menevän kohuun toisensa perään. Uskon elokuvan itsessään olevan odottamisen arvoinen.

Wonder Woman 1984 – 5.6.2020

Ensimmäinen Wonder Woman-elokuva on vieläkin suosikkini DC:n elokuvauniversumin elokuvista ja hyvä elokuva, vaikka niihin ei vertaisikaan. Enkä ole mielipiteeni kanssa yksin ja se osoittautuikin valtavaksi hitiksi. Ei olekaan ihme, että sille tehtiin jatko-osa.  Koska pidin ensimmäisestä Wonder Womanista niin paljon ja koska toisen ohjaajaksi palaa ensimmäisestäkin tuttu Patty Jenkins, jatko-osa on ehdottomasti elokuva, jota odotan eniten.

Eternals-6-10.2020

Marvelin elokuvauniversumin toinen ensi vuoden tuotos Eternals kertoo mystisistä Ikuisista, jotka pyrkivät suojamaan maata ilkeiltä deviaaneilta. Näin sanoo wikipedia. Elokuva on myös ladattu tähtinäyttilijöiööä. Siinä esiintyy muun muassa Angelina Jolie ja Game of Thronesin Richard Madden. Ikuiset eivät ole minulle hahmoina tuttuja, joten en tiedä, mitä odottaa. Uskon kuitenkin elokuvan pääsevän marvelin tuttuun tasoon, ehkä jopa ylikin.

Tv-sarjat

Doctor Who, sarja 12-1.1.2020

Huippusuositun ja jo yli 50 vuotta kestänyt Doctor Who on edennyt jo 12 sarjaansa, amerikkalaisittain kauteensa. Tohtoria esittää viime kaudella tullut Jodie Whittaker ja hänen matkakumppaneinaan jatkaa myös samat kuin viime kaudella. Ensimmäisen jakson nimi on "Spyfall, Part One". Vuosi todellakin päästään aloittamaan oikein.

Crisis on Infinite Earth part 4 ja 5-14.1.2020

Arrowversen hahmot yhteen tuova Crisis on Infinite Earth-crossover alkoi jo tänä vuonna, mutta se saa jatkonsa vasta seuraavan vuoden puolella. Miksi? En tiedä, luultavasti kiduttaakseen meitä. Koska olen katsonut edellisetkin osat ja seutraan muutenkin Arrowversen sarjoja innoissnai, katson varmasti myös sen viimeiset osat. eikä asiaa haittaa myöskin se, että crossover jäi hyvin jännään kohtaan.

Stargirl-Kevät 2020 alku, tarkempi aika ei ole vielä tiedossa

Dc:n Arrowversen uusin tulokas Brec Bassingerin esittämä Stargirl nähdään jo crossoverissa, ainakin huhun mukaan. Saa nähdä, minkälainen hahmo hän oikein on. Hänen oma sarjansa kiinnostaa minua, vaikka en tiedä hahmosta, tai hänen näyttelijästään mitään. Kuuluuhan se Arrorverseen, josta vain animoidut sarjat on jäänyt katsomatta. Toivottavasti se on vielä hyväkin.

The Falcon and the Winter Soldier-Syksy 2020, tarkkaa aikaa ei tiedetä.

Sekä The Falcon ja the Winter Soldier on tuttuja jo Marvelin elokuvien puolella ja he ovat myös ensimmäisiä Marvelin elokuvauniversumin hahmoja, jotka saavat oman sarjansa. Vuonna 2021 on vuorossa Wanda, Vison, Loki ja Haweye. Lisäksi Disney Plussasta on nähtävistä myös se eniten odottamani MCU:ta sivuava sarja What If…?, joka kertoo, mitä olisi tapahtunut, jos jokin universuminsa tapahtuma olisi mennyt toisin.

Kriisi etenee Salaman tunnille

Arvosteluvuorossa on Crisis on Infinite Earthn järjestyksessään kolmas osa, joka antoikin sille ansaitsemansa fall winalen ja osoitti jälleen kerran, mikä tekee näistä crosovereista niin suositun.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Huomautus: Edellisen arvostelun tavoin en mainitse niiden näyttelijöiden nimiä, jotka tulivat ilmi jo aikaisempien osien arvosteluissa.

Suurin osa Esikuvista on jo selvillä ja loput Ray Palmerin/Atomin tekemän laitteen avulla löydetyistä melkein kaikki löytyy jo porukasta. Seuraava looginen askel onkin löytää tuo viimeinen Esikuva, Ihmisyyden Esikuva Ryan Choi (Osric Chau), ja samalla pitäisi keksiä, miten Anti-Monitor voidaan pysäyttää. Ja nopeasti sittenkin, sillä maailmankaikkeudet ovat käymässä vähiin. Crisis on Infinite Earthin kolmas osa on samalla myös The Flash-sarjan kuudennen kauden yhdeksäs osa.

Tämä on se jakso, jota olemme odottaneet, vaikka matkan varrelta löytyikin monenlaista makupalaa. The Flashin katsojat vielä pitempään kuin muut, ensimmäisestä kaudesta lähtien, onhan tämä se jakso, jossa The Flash piti kadota. odottamisen arvoinen tämä jakso olikin, vaikka se kulkikin yhtä nopeasti kuin löyhästi kuulumansa sarjan nimikko henkilönkin.

Syystä, sillä siinä tapahtui paljon. Oliverin sielu saatiin takaisin, mutta hän ei ole tulossa mukaan ryhmään syystä, että taikuus, tiimi The Flash pysäytti Anti-Monitorin antimateria-härvelin, Uusi Esikuvakin löydettiin ja taivuteltiin mukaan, kiitos Iris Westin, ja sitten oli vielä se järisyttävä loppu. Ja tämä kaikki piti mahduttaa yhteen vaivaiseen vähän yli 40-minuuttia kestävään jaksoon.

Koko tähän mennessä nähdyissä Crisis on Infinite Earth-jaksoissa juuri se, että ennestään vähemmän huomiota saaneet hahmot pääsivät myös valokeilaan ja saivat jopa isomman roolin kuin Barry ja 

Oliver, joiden show:ta muut crossoverit olivat aika lailla olleet. Erityisen hyvin tämä näkyy Iris Westissä, joka tuppaa jäämään sivuun omassa sarjassaan, mutta suorastaan loistaa tässä crosoverissa.

Olen kuullut huhuja, että Ryan Choista olisi tulossa uusi Atom, mikä käy järkeen, onhan vanha Atom, lähdössä sarjassa. En ole nähnyt hahmoa tarpeeksi, joten minulla ei ole mielipidettä hahmoista tai hänen tulevasta roolistaan, mutta en ole sitä vastaankaan. Loput kaksi Esikuvaa olivat Barry ja Supergirlistä tuttu J'onn J'onzz/Martian Manhunter (David Harewood). Kumpikin mies sopii osaansa hyvin.

Kaikki tiesivät, ettei The Flash tule kuolemaan tai edes katoamaan pitkäksi ajaksi. Sarjan loppu ei ole ihan vielä näköpiirissä, vaan se saa ainakin vielä seitsemännen tuotantokauden. Siinä olimme tosin vain osittain oikeassa, sillä Barry Allen/The Flash kuoli kuin kuolikin. Ei vain meidän Flash. Hänen sijastaan uhrautuikin maa-90:n versio samasta hahmosta (John Wesley Shipp).

Juonikuvio toi Jefferson Piercen/Black Lightningin (Cress Williams) mukaan joukkoon silti silmänpistävän vaaleaan. Kriisi huomioitiin myös miehenoman sarjan viimeisimmässä jaksossa, mikä taatusti kummastuttaa vain ja ainoastaan sitä katsovia. Varsinkin kuin siinä koko sarjan henkilökaarti tuhoutui. Hän ja Barryn välinen kemia toimi yllättävän hyvin. Ei ihan niin hyvin kuin Katen ja Karan, mutta melkein.

Katesta ja Karasta puheenollen. He saivat tässä jaksossa vain pienen rooliin, jonka keskiössä oli Karan halu käyttää Kohtalon Kirjaa maailman takaisin saamiseksi, vaikka se voisikin tehdä hänet hulluksi. Jakso ansaitsee kiitosta siitä, miten kypsästi kaksikko hoiti asian. Kate jopa antoi vanhalta Brucelta ottamansa kryptoniitin karalle. Hurraa, naisten välinen ystävyys!

Oliver Queenin henkiinherättäminen puolestaan vei maa-666:teen, jota asutti, kukas muukaan, omassa erinomaisessa nimikkosarjassaankin seikkaileva Lucifer (Tom Ellis). Häntä oli aina kiva nähdä, varsinkin yhdessä John Costantinen kanssa, niin pikainen kuin tuo tapaaminen olikin. 

Toivottavasti seuraavalla Luciferin kaudella selviää, mikä sopimus noiden kahden välillä oikein oli.

Tämä ei ole vieläkään lempijuonikuvioita. Siitäkin huolimatta, että en tärkeys alkaa pikkuhiljaa selvetä. Oliverilla kuin on tärkeä rooli Anti-Monitorin voittamisessa. Tämä ei ole yllätys ja ymmärrettävääkin nyt kuin hahmon sarja loppuu, mutta hän on ollut pääosassa, Barryn ohella tietenkin, joka ainoassa crossoverissa ja minusta jonkun muun olisi aika ottaa hänen paikkansa.

Jakso loppui, kun Anti-Monitor tuhoisi sen viimeisenkin maan, Maa-1:den, ja Esikuvat lähetettiin pois Vanishing Point-nimisen ulottuuteen, johon tallaisilla sellaisilla pikkuasioilla kuin aika ja avaruus ei ole mitään väliä. Tai oikeammin pitäisi sanoa kuusi esikuvaa ja toisen maailman Supermanin kohtalon itselleen Kohtalon kirjalla haalinut Lex Luthor (Jon Cryer).

Siitä on kuitenkin hyvä jatkaa vuoden 2020 puolella, jolloin jatkan myös näiden arvostelujen parissa. Vaikka loppu muistutti ehkä vähän liikaa Infinity Warin vastaavaa, mutta onneksi myös tasoltaan. Joskin sanoisin, että Avengerssit, varsinkin kasi viimeistä, voittaa vielä karvan mitalla. Toki niillä on tukenaan paljon suurempi budjetti ja enemmän ruutuaikaa.

Tiivistetysti Crisis on Infinite Earth part 3 on paras näistä jo tulleista crossoverin jaksoista. Se sai minut ja varmaan moneen muunkin odottamaan kärsimättömästi jaksojen jatkumista. Täydet viisi tähteä!