Pelastakaa sotamies Quintus

Katsoin vähän aikaa sitten Rooman kadonnesta 9. legioonasta kertovan Kotka-elokuvan. Samasta aiheesta on tehty myös Netflixistä löytämäni elokuva Centurion.

Centurio kertoo oman versionsa siitä, mitä tapahtui roomalaiselle 9. legioonalle. Elokuvan pääosassa on Rooman valtakunnan sadanpäämies Quintus Dias (Michael Fassbender), joka jää piktien vangoksi. Hän kuitenkin karkaa ja törmää roomalaiseen yhdeksänteen legioonaan. He joutuvat kuitenkin yllätyshyökkäyksen kohteeksi. 

Yhdeksäs legioona tuhotaan melkein viimeistä miestä myöten. Niinpä Quintus ja muut hyökkäyksestä selvinneet joutuvat pakomatkalle vihamielisen maan poikki. Tavoitteenaan päästä takaisin Rooman suojaan. Heitä jahtaa mykkä Etain, jolla on harvinaisen hyvä syy vihata roomalaisia.

Centurionissa on kaikki mitä toimivalta taisteluseikkailulta voi odottaa: taisteluja, kliseisä, mutta muuten kohtuullisen onnistuneita sivuhahmoja, politiikkaa, ajankuvaa ja vähän romantiikkaakin. Se voittaakin Kotka-elokuvan 6-o. Lähinnä pääosan esittäjän Michael Fassbender takia. Dokumentti se ei kuitenkaan ole, vaikka elokuvan idea onkin otettu historiasta. 

Centurion on vain ja ainoastaan väkivaltaviihdettä, ei mikään sotakuvaus saatika draama. Elokuvan raakuudet kuvattiin kuitenkin tyylikkäästi. Juoni on nimittäin helposti seurattavaa peruskauraa, vaikka mukaan saatiinkin juuri tarpeeksi käänteitä mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Osapuolia ei demonisoida. Ymmärsin taistelun molempia osapuolia, vaikka päähenkilön toivoinkin voittavan.

Elokuva ei selitä, keitä hahmot oikein ovat. Siksi niistä on vaikea välittää. Ainakin itse sain kohtuullisen hyvän kuvan vain päähenkilöstä. Muut jäivät vieraiksi. Varsinkin päähenkilön rakkaudenkohde Arianne, joka esitettiin elokuvassa liian myöhään. Hahmossa voisi kyllä olla potentiaaliakin. Sitä ei vain saavutettu.

Centurio sopi hyvin lajityyppinsä joukkoon. Itseasiassa elokuva oli jopa astetta parempi, vaikka täydelliseksi sitä ei voikaan kutsua. Neljä tähteä.

Constantine kick ass - Nyt tv-sarjan muodossa

Demoninmetsästäjästä kertova Constantinen ensimmäinen kausi sisälsi vain 13 jaksoa. Liian vähän, sanon minä. Jäljelle jää, ennen toista kautta, enää arvostelu.

Ensin vähän taustatietoa: Sarja perustuu suosittuun DC:n Hellblazer-sarjakuvaan, jonka pääosassa häärii demoninmetsästäjä Constantine (Matt Ryan). Mielisairaalassa viihtyvä, kyyninen, tupakkaa polttava brittimies, jota menneisyyden haamut piinaavat. Constantine auttaa ihmisiä demoneihin yms. liittyvissä ongelmissa parhaan kaverinsa Chedin ja näkijä Zedin kanssa.

Hän saa apua myös taivaallisilta voimilta enkeli Mannyn (kyllä, luitte oikein) muodossa. Apu onkin tarpeen, sillä jotain synkkää on tulossa ja se laittaa alamaailman säännöt uusiksi. Tämäkös tuottaa kumppanuksille harmia. Sarjakuvasta on tehty myös elokuva. Siinä pääosaa näyttelee Keany Reeves. 

En ole lukenut Hellblazer-sarjakuvia ja olen nähnyt elokuvastakin vain pätkän. En siis vertaa niintä tv-sarjaan. Siitäkin huolimatta, tekstisssä voi olla juonipaljastuksia. Lue siis varoen.

Constantine on minun tyyppiseni sarja: Kevyt, mutta ei liian, hauska, mutta ei parodia, synkkä, mutta ei ahdistava... Kovin pelottava se ei kuitenkaan ole. Suureksi pettymyksekseni. Synkkä, hauska ja harmaalle alueille menevä. Jo aloittaessa sen katsomista, ajattelin voivani pitää siitä. Niin minä pidinkin, paljon.

Dialogi on perushyvää, samoin kaikki muukin. Tarinat ovat kiinnostavia ja niissä on jopa jotain omaperäistäkin, ainakin osassa. Tunnelma on sopiva. Sarjassa on paljon samaa kuin yhdessä suosikkisarjoistani Supernaturalissa, mitä voi pitää pelkkänä positiivisenä asiana. Tämä ei ole sattumaa, sillä Supernaturalin sanotaan ottaneen vaikutteita Hellbrazer-sarjakuvista.

Sarja ei kuitenkaan ole ongelmaton. Ongelmista suurin liittyy sarjaa esittävään kanavaan. Constantinea on, kuulemma, siistitty sarjaan paljon. Tupakoimisen näyttämättömyys on siitä vain yksi esimerkki. Kanavalla ei siis ole tarpeeksi rohkeutta näyttää hahmoa sellaisena kuin se on. Vaan hänet on muutettu mustavalkoisempaan muotoon. Jopa Bi-seksuaalisuus on otettu pois.

Hahmot ovat enemmän kuin ok. Pidän antisankareista ja sivuhahmoissakin on tarvittavaa särmää. Erityisesti sarjaan toisessa jaksossa ilmestyneessä Zedissä. Minua kiinnosti myös Constantinen vanha vihollinen papa Midninght. Demonit näyttävät hyvältä, niin kuin kaikki muukin. Toisaalta, mitä muuta sarjalta sopii odottaakin. Ne jaksavatkin kiinnostaa, mutta vain yhden jakson verran.

Kokonaisuus tarjoaa siis laadukkaan sarjan, jossa on paljon nähtävää. Constantine on yksi parhaimmista uusista sarjoista, vaikka Supernaturalin veroinen se ei olekaan. Neljä ja puoli tähteä. Saatan lukea Constantinesta kertovan sarjakuvan tai pari, jos vaan satun sellaisen löytämään.

Ulkoavaruuden nuorukaisen kasvukipuja

I Am Number Four on nuorten scifiä, jos ei parhaimmillaan, niin ainakin rahastettavimmassa muodossa. Mutta oliko se hyvä?

I Am Number Four perustuu Pittacus Loren (salanimi James Frey ja Jobie Hughes-nimisille kirjailijoille.) teineille suunnattuun samannimiseen scifi-romaaniin. Romaani kuuluu Lorien Legacies -sarjaan, josta on tullut myös muita kirjoja ja se on saavuttanut teinien keskuudessa kohtuulisesti mainetta ja mammonaa. Itse en ole lukenut kyseistä sarjaa.

Lorien - planeetalta oleva John Smith (Alex Pettyfer) vaihtelee henkilöllisyyttään ja muuttaa kaupungista toiseen holhoojansa Henrin (Timothy Olyphant) kanssa. Häntä jahtaa pahaan Mogadorian – rotuun kuulivat sotilaat, jotka ovat tappaneet jo Kolme hänen lajitovereistaan, John olisi neljäs. Onneksi hänellä on nippu Perinöksi kutsuttuja epätavallisia voimia, jotka vain kasvavat tarinan edetessä. 

Elokuvan alkaessa John ja Henri yrittävät elää normaalia elämää virheellisesti nimetyssä Paradise-nimisessä pikkukaupungissa, jossa nuorukainen tapaa Paradissa elämänsä rakkauden valokuvaaja Sarahin (Gleen Dianna Agron), tämän ääliömäisen ex-pokaystävän ja kiusatun avaruusolentonörtin, jonka kanssa John luonnollisesti ystävystyy. Pakkaa sotkee myös salaperäinen blondi (Teresa Palmer).

Teos oli elokuvana aika keskinkertainen, ei huono, mutta ei niin hyväkään. Pystyin katsomaan pätkän keskittymättä liikaa sen virheisiin ja vieläpä nauttimaan siitä. Elokuvaa ei ole tarkoitettukaan mitenkään erikoisen syvälliseksi, vaan teineille suunnatuksi hetken huviksi, jota voi katsoa vaivaamatta aivojaan turhan paljon.

Elokuvan suurin ongelma on pinnallisuuteen. Hahmoilla ei ole mitenkään syvällisiä motivaatioita, eikä tarinakaan ole monimutkaisista päästä. Itse olisin halunnut tietää lisää taustatarinasta sekä Johnin lajitovereiden perinnöistä. Toinen melkein yhtä paha ja ehkä vieläkin yleisempi ongelma liittyi sen tavanomaisuuteen. Elokuvassa ei kertakaikkiaan löytynyt mitään erikoita tai edes ennen näkemätöntä.

Elokuvan parhaita hetkiä ovat toimintakohtaukset. Varsinkin lopun taistelu. Elokuva kuitenkin alkoi hyvin hitaasti. Pidin myös muista kohtauksista, jossa joko päähenkilö tai Kuutonen pääsi näyttämään kykyjään. Rakkaustarinakin menetteli, sillä rakastavaisilla on tarpeeksi keskenäistä kemiaa. Plussaa siitä, että elokuvassa ei ollut kliseistä kolmiodraamaa, vaikka siinä Sarahin ex esiintyikin.

Hahmot olivat sitä, mitä tälläiseltä leffalta voi odottaa. Ei tietenkään pelkästään pahalla tavalla. Onhan heihin siten helppo samaistua. Päähenkilö oli tyypillinen oikeamielinen ja komea sankari, joka haluaa vain elää rauhassa, jolla on huonoin ja ilmiselvin valenimi, jonka olen kuullut. John Doeta lukuunottamatta. Sarah taas tyytyy tyypillisen helposti pidettävä npäähenkilön rakkauden kohdteen rooliin ja Henri sai isähahmon. 

Muutkaan hahmot eivät olleet sen omaperäisempia. Kahta lukuunottamatta. Pidin Johnin Bernie- koirasta, johon liittyi sarjan lopun jokseenkin arvattava yllätys. Harvoin näkee elokuvaa, jossa joutuu miettimään koiran motivaatiota. Suosikkihahmoni oli kuitenkin Teresa Palmerin tulkitsema nahkatakkinen moottoripyörää ajava Kuutonen. Hän olisi ollut paljon Johnia kiinnostavampi päähenkilö.

Pahikset ovat enemmän huvittavia kuin pelottavia, niin ulkonäöllään kuin muutenkin. Jonkinlainen motivaatiokin olisi ollut kiva. Miksi he kuluttavat aikaa valloittamansa maan kansalaisia metsästämällä? He olisivat kuitenkin olla pahempiakin. Elokuva oli vielä aika lyhyt, joten perusteellisemmalle selityksille ei löytynyt oikein aikaakaa.

Kokonaisuudessaan I Am Number Four on perusviihdyttävä ja laadukkaasti toteutettu leffa, joka olisi muitenkin kaivannut enemmän omaperäisyyttä. Unohdan sen luultavasti pian. Juuri sen tavanomaisuuden takia. Kolme ja puoli tähteä.

Legendaarisen sarjamurhaajan paluu - Toisen tuotantokauden muodossa

Sarjamurhaajasarja Hannibal on saanut uuden, järjestyksessään toisen, tuotantokautensa. Ahmin sen Netflixistä heti voidessani ja nyt onkin taas arvostelun aika.

Ennen arvosteluun menemistä annan muutavia varoituksia. Ensinnäkin arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia, niin Hannibal kirjoista, elokuvista kuin sarjastakin. Lisäksi sarja ei sovi heikkohermoisille! Minua kannattaa uskoa tässä asiassa.

Hannibalin toinen tuotantokausi alkoi siitä mihin ensimmäinen loppui. Will on vankilassa syytettynä lukuisista murhista. Hän tietää nyt Hannibalin olevan sarjamurhaaja, mutta valitettavasti kukaan ei usko häntä. Pitäväthän he Williä itseään sarjamurjaahana. Ymmärtäähän hän heidän mielensä paremmin kuin kukaan.

Hannibal puolestaan auttaa FBI:ta hänen tilallaan. Hän myös työskentelee päivätyönään psykiatrina ja ottaakin uusia potilaita. Yksi näistä on kauden tarinalle olennainen, traagisen tarinan omaava, Margot Verger. Hän myös jatkaa murhaamista. Kuinkas muuten? Muuten hän ei ole se sarjamurhaaja, jota kaikki rakastavat vihata.

Pakko myöntää, että olin skeptinen Hannibal-sarjan suhteen. Onhan verrattavana sekä aiheesta tehtyihin Thomas Harrisin kirjoihin, että niisä tehtyihin elokuviikin. Ensimmäisellä kaudella huomasin kuitenkin pitäväni siitä. Ja paljon. Ilahtuneena huomasin, että sarjan taso oli pysynyt laadukkaana. Ensimmäinen oli kuitenkin parempi, vaikka ero näiden kahden välillä jää mitättömän pieneksi. 

Hannibalin 2. kausi oli vielä edellistäkin synkempi, henkilövetoisempi ja verisempi. Mustaa huumoriakaan ei ole unohdettu. Sitä oli siitäkin huolimatta enemmän ensimmäisellä kaudella. Murhat olivat astetta järkyttävämpiä. Ne toimivat kuitenkin vain viitekehyksenä sille sanailulle, nokkeluudelle ja mielten taistolle, jota Lecter, Graham ja muut käyvät keskenään.

Myös Kaudelle tuli uusia hahmoja, kuten sisarukset Mason ja Margot Verger, jotka kumpikin olivat Hannibalin potilaana ja joita kumpaakin tämä tietenkin amnipuloi, minkä ehtii. He olivatkin herkullisen onnistuneita. Myös sarjassa aiemmin esiintyneet sivuhahmot saivat lisää. Heistä mielenkiintoisin oli rikostutkija Beverly Katz.

Sarjalla on oma painajaismainen ja paikoittain ahdistavakin tyylinsä. esimerkiksi huoneet ovat paljon tummempia ja tunnelmallisia kuin todellisuudessa. Ahdistavuutta lisää Willin harhanäyt, jossa Hannibal esiintyy eräänläisenä peuran ja demonin risteytymänä. Tyyli mielyttää silmää, mutta herkkähermoisille se ei sovi.

Tarina tiivistyy veriseen, mutta ah niin jännittävään loppuhuipennukseen, josta ei yllätyksiä lopu. Valitettavasti siitä löytyi muutamia epäloogisuuksia, mutat en mene nyt niihin. Juonipaljastuksia tulisi liikaa. Tarinaa jatketaan vielä kolmannellakin tuotantokaudella, jonka aion katsoa varmasti.

Hannibal on tällä hetkellä ehdottomasti paras televisiosta näkyvä sarja sarjamurhaajista, nyt kun Dexter on loppunut jo aikoja sitten. 2. tuotantokausikaan ei pettänyt odotuksiani, vaan ylitti ne.Viisi tähteä. Bon Appetit.

Hulluja nuo roomalaiset

Tätä Asterixesta opittua viisautta pääsee näkemään elokuvassa Kotka, alkuperäiseltä nimeltään the Eagle. Katsoin elokuvan jo vähän aikaa sitten, mutta arvostelu on vain kestänyt ja kestänyt.

Kotka perustuu Rosemary Sutcliffin 50-luvulla kirjoittamaan The Eagle of the Ninth -nimiseen historialliseen nuortenkirjaan, josta on tehty mm. radiokuunnelma. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta elokuvan jälkeen laitan sen harkintaan. En kuitenkaan pysty vertaamaan teoksia toisiinsa, en ennen kirjan lukenmista.

Kotka-elokuva alkaa vuodesta 120, jolloin komentaja Flavius Aquila johtaa Rooman armeijan 9. komppanian tunnetun maailman rajan toiselle puolelle. Kaikki 5000 sotilasta katoavat sille tielleen. Ja mikä pahempaa. Heidän mukanaan katoaa myös komppanian Rooman vertauskuva, kallisarvoinen kotka-standardi.

20 vuotta myöhemmin komentajan poika Marcus (Channing Tatum) ryhtyy kotkan etsintään palautakseen sukunsa kunnian. Marcus saa avukseen roomalaisia vihaavan orjan Escan (Jamie Bell). Ecca on Marcusille velkaa, sillä hän pelasti tämän kohtaamasta varmaa kuolemaa gladiaattorikentiltä. 

Miten kuvailisin Kotka-elokuvaa? Sitä voidaan sanoa poikaelokuvaksi miekka shandaali-elokuvien hengessä. Teemoja ovat niin kunnia kuin ihmisten epätasa-arvoisuuskin. Niitä ei kuitenkaan käsitellä mitenkään syvällisesti. Pääpaino on taistelulla ja miesten välisellä ystävyydellä eli kaikella, mitä stereotyyppisesti nuorten poikien oletetaan pitävän.

Marcus on hyvin tyypillinen poikaromaanien päähahmo, minkä vuoksi hän jäikin hieman pinnalliseksi. Suurin syy siihen on pääosaanäyttelevä Channing Tatum, joka näyttelee osaansa persoonattomasti. Onneksi sidekick-Esca on häntä paljon mielenkiintoisempi. Valitettavasti orja jäi sivuosaan ja pahasti. Kaksikon välinen, lievästi homoeroottinen, suhde on elokuvan suola ja pippuri.

  En tiedä, kuinka todenmukaisesti heidät, erityisesti skottilaiset barbaarit on kuvattu. Voi olla, että kuvaus pitää jokseenkin paikkaansa. Todennäköisesti he ovat kuitenkin pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Dokumenttinä elokuvaa ei siis kannata ottaa. Muutkin sivuhahmot jäivät etäiseksi. Lähinnä siksi, että heille ei ole annettu turhan paljon ruutuaikaa. Miksi pitäisi antaakaan?

Kotkassa ei juurikaan ollut naishahmoja. Ne vähätkin jäivät lähinnä statistin osaan, vaikka romaanissa on kuulemma ainakin yksi vahva naishahmo. Tämä ei ole pelkästään huono asia, sillä aika harva jää kaipaamaan historiallisille elokuville tyypillistä rakkauden kohdetta. Romantiikannälkäisille tiedoksi. Elokuva ei ole teitä varten.

Vaikka tarina ei ole omaperäisimmästä päästä, niin se kuitenkin toimii muutamaa suvantokohtausta lukuunottamatta alusta loppuun melko hyvin. Käsikirjoitus ei ole kekseliäimmästä päästä, mutta toimii siinä missä suurimman osan muidenkin elokuvista. Dialogi on tavanomaista, mutta jaksaa silti herättää katsojan mielenkiinnon. Minua ei haitannut edes näyttelijöiden jenkkiaksentti.

Silmäkarkkiakin tarjotaan niin historian, miekka taisteluiden kuin raavaiden miesvartaloiden ystäville. Niin kuvaus, lavastus ja castitus pitävät tästä huolen. Niin pitääkin, sillä historiallisen elokuvan pitää uskotella katsojan olevan juuri kuvatussa ajassa. Tässä tapauksessa saada Muinaisen Rooman tunnelmaa.

Kokonaisuudessaan Kotka on taidolla tehty elokuva, jonka sopii erinomaisesti ajantappamiseksi vähääkään historiasta tai taisteluista kiinnostuneille. Elokuvalta puuttuu kuitenkin syvempi tarkoitus, eikä se herättänyt minussa tunteita puolesta tai vastaan. Se ei ole missään tapauksessa huono elokuva, siitä vaan olisi voinut saada paremmankin. Kolme ja puoli tähteä.

Hyvästi vampyyri, aave sekä ihmissudet!

Katsoin äskettäin Being Human US:n 4. ja samalla viimeisen tuotantokauden katsottua ja nyt on viimeisen arvostelun aika. Saiko sarja arvoisensa päätöksen?

Kolmas kausi loppui koukuun, tavalliseen tapaan. Josh jäi jumiin susimuotoonsa, mahdollisesti lopullisesti. Katsojat näkivät Aidanin kuolleeki luullun vaimon. Mitä tämä tarkoittaa? Sally puolestaan joutui toiseen ulottuvuuteen. “Kiitos” siitä kuuluu noita Donnalle, joka pitää aavetta liian vaarallisena oikeaan maailmaan. 

Asetelma lupaa neljännelle kaudelle hyvää. Siis katsojien, ei hahmojen, näkökulmasta. Sarjan lopusta puhuttaessa löytyy aina niitä, jotka rakastavat sitä ja niitä, jotka inhoavat. Oli kyse sitten yhdestä jaksosta tai kokonaisista kausista. Niin myön Being Humanin kohdalla. Minun mielestäni Being Humanin neljäs kausi antoi sarjalle arvoisensa päätöksen.

Itse asiassa loppu oli parempi kuin useimmissa muissa jaksoissa. Kaikkihan muistavat Dexterin, Ensisilmäyksellä tai Lostin päätökset. Pidin erityisesti viimeisestä jaksosta, joka nousi yhdeksi sarjan parhaista. Kauden alussakaan ei ollut juurikaan valittamista. Kaudesta löytyi huonojakin hetkiä. Ei kuitenkaan liian huonoja.

Minusta sarja oli juuri sopivan pituinen neljällä kaudellaan. Se jaksoi vielä keksiä kaikkea uutta, mutta juonen sydän jäi elämään. Nämä seikat tekivät sarjasta juuri oikean pituisen. En pidä siitä, että sarjaa pitkitetään liikaa tai siitä, että hyvä sarja lopetetaan juonellisesti kesken. Katson sinua Alphas! 

Ramona

Päähahmoista on vaikea keksiä mitään uutta sanottavaa. Päähahmoista oppi pitämään ja joitakin hahmoja inhoamaan, eikä mielipiteeni muuttunut kauden edetessä. Uusista hahmoista Ramona oli kiinnostavin, eikä Susannan ollut yhtään huonompi lisä sarjaan. Muut olivat ihan hyviä roolissaan, muttei mitenkään mieleenpainuvia.

Juonia oli riittämiin, mutta valitettavasti ne eivät oleet juuri mitenkään yhteinäisiä. Kennyn uusi tuleminen ja ihmissusilauma oli vähän blääh. Kyllä niitä katsoi ennen kuin selkäänsä ottaa, mutta ne eivät olisi jaksanut pitää kiinnostustani ilman muita sivujuonia. Onneksi niitä riitti. Pidin Ramona-storylinesta. Varsinkin lopussa. Se tarjosi kauden isoimman yllätyksen, jos finaalia ei oteta lukuun. 

Kenny

Samoin Sallyn taikuudesta ja sen aiheuttamista aikahypyistä. Erityisesti Sallyn aikamatkasta kuolinhetkeensä, jossa hän loi vaihtoehtoisen todellisuuden muuttaessaan tapahtumia. Lopputulos ei tietenkään ollut toivotunlainen. Valitettavasti matkalla ei ollut juuri merkitystä muuhun sarjaan, vaikka se kestikin kaksi jaksoa.

Kaiken kaikkiaan kausi onnistui hyvin. Annan sille täydet viisi tähteä, joista yksi on lähinnä nostalgiasyystä. Seuraavaksi menen Hannibalin 2. kauden kimppuun. Arvostelen kauden heti, kunhan saan sen katsottua.

Siskoni on fantasiamaan noita

Forgotten Realm kuuluu kiistatta parhaimpien fantasiasarjojen joukkoon. Sarjan tasoa on myös äskettäin lukemani Erin M. Evanssin Vastustaja, alkuperäiseltä nimeltään The Adversary.

Vastustaja on Maailmanjako-kirjasarjan kolmas osa. Sarja koostuu kuudesta itsenäisestä teoksesta, joiden kirjoittajat kuvaavat suurta muutosta omien hahmojensa silmin. Se kertoo kaksoissiskoista, Faridesta ja Havilarista. Siskokset ovat ns. syväläisiä. He näyttävät muuten ihmisiltä, mutta heillä on sarvet, häntä ja pupillittomat silmät. Heistä ensimmäisenä mainittu on paholaisen kanssa sopimuksen tehnyt noita ja toinen taitava taistelija.

Vastustajassa Faride joutuu rakkaitaan suojellakseen tekemään sopimuksen Sairche – nimisen paholaisen kanssa. Sairche lupaa suojella siskoksia, kunnes he täyttävät 27-vuotta. Sairche pitääkin oman osansa sopimuksesta, ei vain niin kuin voisi luulla. Sopimus vie Fariden pahan velhon luokse tehtävänään erotella läheisen “kylän” ihmisistä ne, jotka ovat jonkin jumalan valittuja. Eräänlaisia fantasiamaan supersankareita.

En ole lukenut, tavoistani poiketen, sarjan kirjoja järjestyksessä. Tämä on ensimmäimen kyseisen sarja kirja. Onneksi sen voi lukea, vaikka maailma olisi ennestään tuntematon. Ainakin minä pysyin mukana. Kirjassa on joitakin uusia käsitteitä, mutta niiden merkitys selviää yleensä sanan yhteydestä. Se ei siis haittaa.

Vastustaja on joiltakin osislta hyvin epätyypillinen fantasiakirja. Kuinka moni Forgotten Realm-sarjan kirja alkaa hyvin teinityttömäisellä poikakeskustelulla kahden siskoksen välillä? Veikkaan, ettei kovinkaan moni. Minun pitikin tarkistaa, lainasinko varmasti oikeanlaisen kirjan. Onneksi kirjan edetessä siitä keskeytyi hivenen perinteisempää fantasiaa, johon kirjailija olikin lisännyt maailmaan oman kosketuksensa. 

Myös päähenkilöt olivat hyvin fantasialle epätyypillisiä, mikä ei ole välttämättä paha asia. Eivät edes ihmisiä. Sitäpaitsi, kuinka moni sankari tekee sopimuksia paholaisen kassa? He ovat möys tavallisia sinisilmäisempiä. Enenmmänkin kuin hieman. Siskosten keskinäinen suhde oli uskottava, ainakin minusta. Samoin siskokset muutenkin. He ovat mukavan moniulotteisia hahmoja.

Minusta Havilaria olisi voinut käyttää enenmmänkin, sillä hahmossa on paljon potenttiaalia.
Siskoksilla on kuitenkin omat huonot puolensa. Esimerkiksi Faridessa minua ärsytti hänen marttyyriasenteessa. Havilarin päähän ei puolestaan näyttänyt mahtuvan juuri muuta kuin Brin. Paikoittain mietin jo hänen osuutensa skippaamista.

Muitakin hahmoja riitti. Pidin eniten siskosten ottoisästä mehenistä. Muut jäivät hieman etäisesti. Joskus piti muistella, kuka on kukakin, sillä jotkin hahmot kuvailtiin vain kerran. Lisäksi joistakin hahmoista oli vaikea saada kuvaa. Olisinkin toivonut lisää kuvailemista, jota fantasiasta ei yleensä puutu.

Kirjassa ei ollut turhan paljon taistelukohtauksia. Minusta muutama sellainenkin kohtaus olisi mahtunut, varsinkin, kun ottaa huomioon kirjan pituuden. Kirjssa olevat taistelut ovat kuitenkin hyvin kuvattu ja erittäin monipuolisia. Hidas alku palkittiinkin lopussa, joka olikin kunnon fantasiamättöä. Draamaa kuitenkaan unohtamatta.

Vastustaja ei ole kaikkein paras Forgotten Realm-kirja, mutta siitäkin huolimatta se jaksaa pitää otteessaan ja sammuttaa kyltymättömän fantasian nälkäni. Kirja sopii tämäntyyppisen fantasian ystäville ja ansaitseekin siitä neljä tähteä.

Ollaan ihmisiksi

Being Humanin 2. tuotantokausi loppui jännään kohtaa. Siksi katsoinkin 3. heti perään. Nyt on taas arvioinnin aika. JUONIPALJASTUKSIA!

Being Humanin toinen kausi loppui Aidanin jäädessä vangittuna maan alle. Kiitos vampyrejä jo pitkään hallinneen Äidin. Josh joutui kampppailemaan “luojansa” kanssa. Jos hän onnistuu tappamaan tämän, hän pääsee kirouksestaan. Sally puolestaan lähti pelastamaan aaveystäviänsä limbosta sovittaakseen sen, että hän lähetti heidät sinne itse.

Kolmannen kauden tarina alkaa 15 kuukautta toisen kauden finaalin jälkeen. Josh ja Nora selvisivät edellisen kauden kamppailusta voittajana. Kamppailusta, joka teki Joshista jälleen ihmisen. Aidan makaa edelleen haudassaan tai tarkemmin sanottuna Surenin haudassa. Sally pyrkii vapauttamaan itsensä ja ystävänsä limbosta. Samalla tehtävällä on myös Josh ja Nora. 

Pariskunta löytääkin heitä auttamaan lupautuvan noidan, pimeyden voimia harjoittavan, Donnan. Donnalla on ilmiselvästi oma lehmä ojassa, mutta Joshin ja Noran ei auta muuta kuin ottaa apu vastaan. Donna onnistuukin pelastamaan Sallyn ja hänen ystävänsä. Vieläpä omiin ruumiisiinsa. Sally ei siis ole enää aave. Kuolleista herätetty Sally oli jännä lisä sarjaan, mutta Sally on kiinnostavampi aaveena.

Samaan aikaan Aidan nostetaan takaisin maanpinnalle, jossa hän saa tietää vampyyrien olevan vähissä. Ihmiset sairastavat uuden tyyppistä flunssavirusta, joka tappaa heidän vertaan juovat vampyyrit. Kuolleiden joukossa on myös Äiti joukkoineen. Minuista tämä lopetti Äidin uhan hieman turhan helposti. Hän olisi voinut tuoda kauteen paljon mielenkiintoista.

Vampyyrit etsivätkin kumeisesti parannuskeinoa. Löytyykö sellainen koko viruksen ajan maan alla vangitusta Aidanista? Niin ainakin näyttää uskovan moni oppurtunisti, joille legendan todenperäisyydellä ei ole väliä. Vampyyrit ovat valmiit maksamaan mitä vain pienestäkin toivon kipinästä.

Sarjassa on jälleen kerran Aidanin takaumia, tällä kertää sisällissodan ajalta. Takaumat kertoivat Aidanin perhe-elämästä, vampyyriksi tulosta ja siitä, mitä tapahtui vampyyri-Aidanin palatessa kotiin. Sain myös tutustua Aidanin yllättävän järkevään vaimoon ja poikaan. Takaumien merkitys selviää vasta lopussa. Ne voivatkin siksi tuntua irrallisilta.

Kolmannella kaudella hahmoihin on jo ehtinyt kiintymään, jopa paikoittaan ärsyttävään Joshiin. Norasta on tullut yhä enenemissä määrin vakkarihahmo. Pidän Noran hahmosta, vaikka hänelläkin oli heikot hetkensä viime kaudella. Muutos olikin hyväksi. Sarjan fokus on kuitenkin kolmessa ystävässä, joten en miellä häntä vieläkään päähahmoksi.

Aidanin perheen lisäksi kaudelle tuli muitakin uusia, päähenkilöiden elämää muillistavia , hahmoja. Tapaamme noita Donann lisäksi myös ihmissusi kaksosten isän Liamin, tuoteen teinisuden Erinin, Noran ystävän ja Aidanin ihastuksen kohteen Katin, hippi-ihmissuden Peten Ja Sallyn veljen. Muutamia mainitakseni. Kauden sivuhahmo on kuitenkin jo sarjan alusta asti esiintynyt Joshin sisko Emily.

Loppu oli melkein yhtä koukuttava kuin viime kaudenkin. Ei kuitenkaan ihan. En tietenkään paljasta, mitä se sisälsi. Mistään sateenkaarista ja koiranpennuista ei kuitenkaan ollut kyse. Sankarit eivät ajaneet auringon laskuun. Sorry, Guys. Luvassa on vielä yksi tuotantokausi. Neljäs jää sarjan viimeiseksi. Saa nähdä, miten tarina loppuu.

Tiivistetyksi sarja jaksoi viihdyttää vielä ainakin kauden. Se on vieläkin sama hauska, paikoittain synkkä ja yliluonnollisesta teemastaan huolimatta jokseenkin uskottava sarja, kuten aina ennenkin. Neljä tähteä.

Kuolleet puhuvat – Harper Connelly kuuntelee

Viikonloppuna kiinnostuin taas lukemisesta, pitkästä aikaa. Sainkin loppuun True Bloodin luojan, Charlaine Harrisin, uuden kirjasarjan avauksen: Kuiskauksia haudan takaa.

Harper Connellyyn iski teini-ikäisenä salama, joka antoi hänelle päänsäryn ja heikon jalan lisäksi kyvyn paikantaa ruumiita ja näkeä kuolleiden viimeiset hetket. Työkseen hän kiertää ympäri Amerikkaa ja etsii ruumiita. Kvyn avulla tienaa mukavasti. Suranaan hänellä on velipuolensa ja avustajansa Tolliver.

Kirjasarjan ensimmäisessä osasa Harper ja Tolliver matkaavat pieneen Sarne-nimiseen arkansasilaiseen kylään, jossa he saavat tehtäväkseen etsiä jo jonkin aikaa sitten kadonneen teinitytön, Monteen "Teenie" Hopkinsin, ruumiin. Harper saakin tehtävänsä hoidettua melko nopeasti ja sisarukset ovat valmiita jatkamaan matkaansa.

He kuitenkin onnistuvat sotkeutumaan kaupungin asukkaiden asioihin ja suututtamaan paikalliset lainvalvojat. Päästääkseen lähtemään, heidän pitää selvittää, kuka tappoi teinitytön ja miksi. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kylän jokaiselta asukkaalta näyttää löytyvän luurankoja kaapeistaan.

Harper on mielenkiintoinen hahmo. Mikään iloinen pupu hän ei ole, vaan hivenen masentunut, kyyninen ja liikaa menenisyydessään vellova. Hän myöntääkin sen suoraan. En kylläkään tiedä, miten Harperin kyyninen sopii tuon tyyppisiin kirjasarjoihin. Hän tekee työtä rahan takia, ainakin suurimmaksi osaksi, joten miksi hän jäisi selvittämään murhia. Hänen kykynsä ei ole ainakaan vielä mitenkään monipuolinen, siksi arvostankin enemmän True Bloodin Sookie Stackhousen kykyä.

Muista hahmoista pidin eniten Harperin velipuolesta, Toliver Langista. Harperin ja Tolliverin suhde on melkeinpä liian läheinen. Heitä voisi jopa luulla rakastavaisiksi, ei suinkaan sisarpuoliksi. Muutenkin Harper on liian riippuvainen velipuolestaan. Joskus tuntuu, että hän ei saa mitään aikaiseksi ilman tätä.

Muut hahmot ovat perusdekkari kamaa ja sellaiseksi harvinaisen tylsiä. Kirjasta löytyy perinteinen pikkukaupungin poliisi, suosittu teinityttö, kylmä leski... Ymmärsitte varmaan yskän. Päähenkilöiden lisäksi, jos Tolliveria voi sellaiseksi laskea, kirjasta ei löytynyt yhtään mielenkiintoista hahmoa. Onneksi kirjan sivuhahmoja ei enää nähdä sarjan muissa osissa.

Ihmiset suhtautuvat hyvin nuivasti Harperin kykyyn ja tapaan käyttää sitä, mitä en ymmärrä. Miten hänen työnsä eroaa, vaikkapa meedion työstä. Itse näen asian niin, että Harperilla on jokin erikoistaito, jota hän voi käyttää sekä itsensä, että asiakkaidensa hyväksi. Miksi hän ei käyttäisi sitä? Myönnän toki, että viestintuoja ammutaan herkemmin. Kun läheisen ruumis löytyy, asiakkaat tietävät ettei toivoa ole.

Kirjan alku oli jännittävä, mutta sen jälkeen kirja taantui tavalliseksi kuka sen teki-dekkariksi. Romantiikkaakin löytyi, mutta kirja pysyi alusta loppuun asiassa. Minua romantiikan vähyys ei haitannut. Kirja ei kuitenkaan sovi romantiikan nälkäisille. Kirjan lukee kerran, jonka jälkeen sen voi unohtaa. Kirja sopiikin juuri kevyttä ja viihdyttävää luettavaa kaipaaville. 

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi hyvä mieli. Se jaksoi kiinnostaa tarpeeksi, jotta jaksoin lukea sen loppuun. Siitäkin huolimatta, että minua odotti mielenkiintoinen fantasiakirja. En kuitenkaan odota Harper Connelly- kirjasarjan seuraava osaa innosta puhkuen, vaikka saatankin sen lukaista. Kolme tähteä.