Ristiretkiläisen synninpäästö

Netflixiin tulee aina välillä kohtuullisen uusia, mutta heikosti menestyviä elokuvia. Yksi näistä on muun muassa Nicolas Cagen tähdittämä Outcast.

Menneisyyden haamut piinaavat ristiretkeltä palannutta soturia Jacobia (Hayden Christensen), sillä sota on julmaa, mikä vuoksi hän onkin luvannut, ettei seuraa koskaan enää sivusta viattomien surmaamista. Päätös joutuu testiin, kun päätyy suojelemaan Kiinan tulevaa hallitsijaa (Bill Su Jiahang) tämän vallanhimoiselta ja sotaisalta veljeltä Shingiltä (Andy On).

Outcastin viesti on vahvasti sodanvastainen ja hyvä niin. Se ei kuitaan tarkoita sitä, että elokuva ei sisällä väkivaltaa. Onhan se jo melkeinpä sen itseistarkoituskin, eikä välttämä edes vain melkein. Niinpä kovin syväliseksi elokuvaa ei voi haukkua. Siitäkin huolimatta, että etsimällä riittävän kauan elokuvasta voi löytää myös uskonnon- tai auktoriteetinvastaisiaviestejä. 

Outcast voisi olla hyvä, jopa erinomainen, esittäähän sen pääosia Nicolas Cage ja nuorena Darth Vaderina parhaiten tunnettu Hayden Christensen. Sitä se ei kuitenkaan ole. Monestakin syystä. Juoni on tylsä, helposti unohdettava ja ennalta-arvattava, näyttelijät alittivat riman ja pahasti, samoin leikkaajat ja kuvaajat. Ei siis ihme, että elokuva ei päässyt Suomessa teatteriesitykseen asti.

Elokuva on täynnä hevosen mentäviä loogisia aukkoja, luuliko joku jotain muuta. Niihin en kuitenkaan mene sen enempää, sillä muuten tästä arvostelusta tulisi niin pitkä, ettei kukaan jaksaisi lukea sitä. Asiaa ei paranna se, että elokuva ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Joskus pieni itsekritiikki kannattaa.

Historiallinen todenmukaisuuskin on unohdettu, vaikka historialliset elementit, niin asujen kuin lavastuksenkin kohdalla näyttivät uskottavilta. Onneksi minulle jo ulkonäkö riitti. Historiantutkijat voisivat olla toista mieltä. Ajan kuvaan liittyen voisi myös kysyä, oliko valkoinen mies nyt se tarpeellinen lisä, sillä itse elokuva sijoittuu keskiaikaiseen Kiinaan.

Hahmot olivat hyvin stereotypisiä, varsinkin aasialaiset. Heitä vieläpä kuvataan harvinaisen yksiulotteisesti, jokaisella aasialaisella on voin yksi luonteenpiirre. Ehkä siksi heidän ja päähenkilöiden romanssi tuntui pakotetulta. Sitä ei kyllä onneksi ollutkaan paljon. Länsimaalaisten kohdalla tilanne ei ole niin huono. saivat itselleen jopa harmaan sävyjä.

Näyttelijöistä en osaa sanoa mitään, paitsi etteivät he ole maineesa värtti.Varsinkaan Nicolas Cage, joka on luutavimmin suostunut elokuvaan pelkästään rahan takia ja se näkyi jo suorituksessakin. Amerikkaillaiset kriitikot huomauttivat myös hänen kauhesta aksentistaan. Muutenkaan näyttelijät eivät olleet mitenkään erikoisia, joskaan ei nyt susihuonojakaan.

En kuitenkaan pettynyt elokuvaan ja nyt kerron miksi. Minun odotukseni ei ollut alunperinkään kovin korkealla. Saihan se huonoja arvosteluja. Esimerkiksi Suomeen Rotten Tomatoessa siitä piti vain yksi arvostelija kuudestatoista. Arvostelijat eivät tietenkään aina ole oikeassa, mutta nyt heitä kannattaa jopa uskoa. En tietenkään kiellä sen katsomista, jos elokuva kiinnostaa, katso pois vaan. 

Löytyy elokuvasta jotain hyvääkin, niin että tämäkään arvostelu eimene ihan haukkumiseksi Nimittäin elokuvan pääasia eli taistelukohtauksen onnistuivat, kiitos upeiden koreografioiden. Se ei ole mikään ihme, onhan elokuva entisen stuntkordinaattorin ohjaama. En tosin odotakaan kyseisiltä kohtauksilta paljoa. Hahmotkaan eivät olleet silmiinpistävän huonoja, kliseisiä vaan.

Outcastissa olisi ollut paljon potentiaalia, mutta se jäi täyttymättä. Ei Netflixin kuukausi hinnan väärtti, mutta onneksi moni muu sieltä löytyvä elokuva tai tv-sarja on. Annan elokuvalle kaksi tähteä.

Kostotarina keskiaikaisella mausteilla

Kosto oli suloinen myös keskiajalla, ainakin mikäli uskotaan Netflixistä katsomaani Sword of Vengeance -elokuvaa. Ja miksipä ei, yleensä siitä saa ainakin katsottavaa viihdettä.

Sword of Vengeance sijoittuu vuonna 1066 tapahtuneen Hastingsin taistelun jäkeiseen aikaan. Paha kuningas Earl (Karl Roden) hallitsee nyt maata kahden sosiopaattisen poikansa (Gianna Giardinelli ja Edward Akrout) kanssa. Maa kaipaa pelastajaa. Olisiko se Shadow Walker (Stanley Weber), kostoa vannova prinssi. Kuningas kuin tappoi hänen isänsä ja myi hänet orjaksi. 

Apua löytyykin kaikkensa menettäneestä kylästä, kuin kadonnut prinssi pelastaa kuvankauniin Annan (Annabelle Wallis) raiskaukselta. Anna itse on leski, joka on saanut tarpeekseen kuninkaan itsevallasta, muun kylänsä tavoin. Kyläläiset tarvitsevat kuitenkin itseleleen vahvan johtajan. He nimittäin tietävät, että kuningasta vastaan noustessa uhkana on kaiken menettäminen.

Sword of Vengeance on katsottava elokuva. Ei siis niin huono, kuin esimerkiksi Rotten Tomatoesin arvostelut voisivat antaa ymmärtää. Toki aikansa voi käyttää paremminkin. Jopa silloin, jos sattuu olemaan lajityypin ystävä. Toisaalta, voisi ajan käyttää myös paljon huonomminkin. Varsinkin, kuin elokuva on loppuen lopuksi aika lyhyt.

Juoni ei ole kummoinen. Hahmotkin ovat niin kaksiulotteisia, että heidän voisi luulla olevan revitty jonkun paremman elokuvan extroista. Päähenkilöllä ei ole nimeä, mikä kertinee kaiken tarpeelisen. Kostonhimo on hänen ainut persoonallinen piirteensä. Anna ei ole sen parempi. Hän on olevinaan ns. vahva nainen siinä kuitenkaan onnistumatta.

On Sword of Vengeancessa jotain hyvääkin. Nimittäin toiminta. Sitä elokuvassa riittääkin. Se vieläpä näyttää hyvältä, ainakin budjetin huomioiden. Onneksi, sillä elokuva ei tarjoa juuri muuta. Elokuva näyttää mutenkin hienolta, joskin siihen kyllästyy nopeasti. Elokuva kuin on melkein mustavalkoinen. Jos elokuvaa uskotaan keskiajan Englanti on pimeä paikka.

En nyt varsinaisesti suosittele elokuvaa kellekään. Yksinäinen samurai-tyyppisten elokuvan ystävät tai keskiaikaan hullaantuneet voisivat pitää elokuvasta. Kaksi tähteä.

Jumalan pojan legenda elää ja voi hyvin

Vuonna 2014 Hercules oli pinnalla. Siitä tehtiin jopa kaksi elokuvaa. Katsoin muutama päivä sitten niistä toisen. Sen, joka pääsi oikein teatterilevitykseen saakka. 

Perheensä murhasta traumatisoitunut Hercules (Dwayne Johnsson) työskentelee palkkasoturina, joka johtaa viiden taistelijan ryhmää. Ryhmään kuuluu kyyninen Autolycus (Rufus Sewell), juositar Atalanta (Ingrid Bolsø Berdal), näkyjä näkevä Amphiaraus (Ian McShane), muinainen PR-mies Iolaus (Reece Ritchie) ja mykkä Tydeus (Aksel Hennie).

Nyt on vuorossa se kuuluisa viimeinen tehtävä ennen eläkkeelle vetäytymistä. Traakian prinsessa Ergenia (Valkoisen kuningattaren Rebecca Ferguson) pyytää heidän apuaan vaarallisen hyökkääjän torjumisessa. Hän tarjoaa paljon rahaa, joten ryhmä suostuu. He päätyvät kouluttamaan Traakian lordin Cotuksen (John Hurt) komentamaa armeijaa täynnä taistelutaidottomia kyläläisiä.

Hercules perustuu muuhunkin kuin legendaan. Nimittäin sarjakuvaan, tarkemmin sanottuna Steve Mooren Hercules: The Thracian Wars–sarjakuvaan. Se on siis myös sarjakuvaleffa, joita löytyykin nykyään pilvin pimein. Olen kuitenkin kuullut, että vapauksia on otettu. Miten paljon? Sitä en tiedä. Sarjakuva kuin on minulta vielä lukematta.

Fantasien ystäville voi olla luvassa pieni pettymys. Sitä löytyy elokuvasta yllättävän vähän. Lähtökohdat vaan ovat harvinaisen poikkeukselliset. Herculeksen kyllä sanotaan olevan jumalan poika, mutta sitä hän ei ole. Mainetta pidetään yllä puhtaasti rahallisin syin. Palkkasoturin ammatissa maine ratkaisee ja kellä olisi parempi maine kuin jumalan pojalla.

The Rock eli Dwayne Johnsson sipii loitavasti herculeksen rooliin jo onkin ehdottomasti parasta koko elokuvassa. Joitakin hänen afro-amerikkalaisuutensa häiritsi. Ei minua. Kuvataanhan Jeesuskin aina valkoihoiseksi, vaikka hänen juurensa tulevat lähi-idästä. Muut näyttelijät eivät erottuneet niin hyväsä kuin pahassakaan. Samaa voisi sanoa hahmoistakin.

Hercules on hyvin perinteisillä kiskoille kulkeva toimintarymistely. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että juoni ei ole mitenkään erikoinen tai yllättäväkään, mutta toimintakohtauksia riittää ja ne näyttävät hyvältä. Herculekulesta katsoo mielellään mättämässä vastustajiaan pataan. Hän onkin siinä jopa epäuskottavan ylivoimainen.

Humoria ei ole unohdettu ja hyvä niin. Elokuva ei ota itseään liian vakavasti, niin kuin tälläisen aika tyypillisen kesäelokuvan ei pidäkään. Ei noin yksipuolisia hahmoja muten jaksa katsoa. Erityisesti pahikset ovat jo niin nähtyjä tuhansissa muissa vastaavissa ja jopa hieman eri tyyppisissä elokuvissa. Herculeksen taistelutovereita ei edes kananta mainita.

Hercules ei ole elokuva huonoimmasta päästä. Edes lajityyppinsä edustajana. Se tarjoaa katsojille juuri sen, mitä he odottavatkin. Siitäkin huolimatta Disneyn Hercules on edelleen paras aiheesta tehty elokuva. Kolme tähteä.

Musta surnma tekee tuhojaan Keskiajan Englannissa

Historia ovat lähellä sydäntäni, joten jokin aika siten päöätin katsoa ruttoepidemiasta kertovan Black Death-elokuvan, jota tähdittää mm. Boromirina ja Ned Starkkina tunnetti Sean Bean.

Black Death alkaa ruton tehdessä tuhoaan keskiajan Englannissa. Yksi kylä on kuitenkin säilynyt tuholta kuin ihmeen kaupalla. Luonnollisesti Ulricin (Sean Bean) johtamat Jumalan sotilaat uskovat sen johtuvan noituudesta. Kyseessä oleva noita pitää tietysti tuhota. Siitäkin huolimatta, että hän näyttää saaneen pelkästään hyvää aikaan.

Tie on kuitenkin sotilaille tuntematon. Niinpä he hakevat elokuvan päähenkilön, noviisina majailevan Osmundin (Eddie Redmayne) oppaakseen. Osmundilla on menossa oma uskonkriisinsä, sillä hän rakastaa kaunista Averillia (Kimberley Nixon) Tämä ei tietenkään sovi hänen antamalleen selibaattilupaukselle.

En tiedä, kertooko tämä liikaa juonesta, mutta kyseessä on ennen kaikkea historiallinen elokuva, ei niinkään fantasia. Siinä ei käsitellä Jumalan olemassa oloa, vaan hänen sanaansa tottelevia miehiä. Tai ainakin niin luulevia. Aihetta on kyllä käsitelty ennenkin, eikä elokuva löydä siitä mitään uutta. Tuskin kovin monet yllättyvät siitä, että uskonnon puolesta tehdään myös pahoja asioita.

Black Death alkaa hitaasti, jopa turhankin. Loppu oli pettymys, sillä se muutti kohtuullisen sympaattisen Osmundin ihmishirviöksi. Ei näin. Muutenkin tarinapuoli jäi ontoksi. Eikä vähiten siksi, että se pursuaa kliseitä toistensa perään. Puitteet on kuitenkin kunnossa ja näyttelijätkin tekevät osansa kunnialla, kuten heistä tunnetuin Sean Bean. 

Lisäksi Elokuvan pahis henkiä manaava nekromantti (Game of Thronesin Melisandrena tunnettu Carice van Houten) on koko elokuvan kiinnostavin ja omaperäisin hahmo. elokuva ei oikein mennyt mihinkään suuntaan. Muut hahmot jäivät kaksiulotteiseksi, jopa itse päähenkilö. Niinpä elokuva saa sympatisoimaan enemmän kyläläisiä kuin ns. Sankareitamme. Oliko se tarkoituskin?

Black Death on ihan katsottava elokuva. Se ei kuitenkaa tarjoa mitään elämää suurempaa. Elokuva tuskin kahmi Oscareita, mutta sain sen, mitä tulin hakemaankin eli vaihtelua arjen harmauteen. Kaksi ja puoli tähteä.

Veri lentää kreikkalaisten ja persialaisten ottaessa yhteen - Tällä kertaa merellä

Defiancen toista tuotantokautta ja muita hyviä Netflixin näyttämiä sarjoja odotellessani päätin käydä elokuvien puolella. Löysinkin kohtuullisen uuden 300:Imperiumin nousu elokuvan.

Spartan kuningas Leonidasin kamppailessa Persian jumalkuningasta vastaan 300 miehen voimin kreikkalaiskenraali Themistoklesin (Sullivan Stapleton) taistelee samaa vihollista vastaan toisella rintamalla laivastonsa kanssa. Vastapuolta komentaa pahamaineinen Artemisia (Eva Green), jolla on hyvä syy vihata kreikkalaisia. 

Elokuvassa päästään myös viholisten saappaisiin. Elokuvassa kerrotaankin niin Xerxeksen kuin Artemiksenkin tarinaa. Lyhyesti: Elokuvan päähenkilö tappoi Xerxeksin isän. Kreikkalaiset puolestaan tuhosivat artemisian kylän ja pitivät häntä lukittuna laivan ruumaan, jossa he raiskasivat häntä aina mielen tehdessä.

Esikuva eli alkuperäinen 300-elokuva on hyvä olla katsottuna, vaikka jako-osa ei vie alkuperäisen 300:n tarinaa merkittävästi eteenpäin. Päähenkilö kun kuoli ensimmäisen elokuvan lopussa. Jatko-osa tyytyykin laajentamaan tarinaa. Elokuvasta löytyykin luonnollisesti paljon viittauksia edelliseen osaan, niinpä se edelliselle osalleen hyvin uskollinen. 

Pääpaino on jälleen kerran verisillä yhteenotoilla. Elokuvassa onkin vain kahdenlaisia kohtauksia: taisteluita ja valmistautumisia taisteluun. Verta ja väkivaltaa siis riittää, jopa enemmän kuin edeltäjässä. Sellainen pikkuasia kuin historiallinen todenmukaisuus on unohdettu täysin. Persialaissodan taistelut tarjoavat lähinnä vain hyvän kehyksen elokuvalle. 

Taistelut keskittyvät tällä kertaa veteen. Kummankin maan laivastot saavatkin tehdä työtä palkkansaeteen. Meritaistelut olivatkin katselemisen arvoisia, vaikka ensimmäisen taistelun lopputulos näytti olevan enemmän sattuman, kun sotataidon seurausta. Itselleni meritaistelut ovat jääneet vieraammaksi, joten vaihtelu virkisti.

Themistokles puolestaan jää kauaksi edellisen osan Leonidaksesta (Gerard Butler). Hänestä tehtiin Hollywood-sankarin arkkityypiksi. Siis ilman perhettä suojeltavanaan. Themistokles välittää vain Kreikasta. Hahmoista Artemisia on ehdoton suosikkini. Hän on sopivan ovela, mielipuolinen ja verenhimoinen. Takaumat puolestaan saivat katsojat ymmärtämään häntä. 

Naisnäkökulmaa tarjoaan Artemisian lisäksi myös Lena Headeyn (Game Of Thronesin Cersei) näyttelemä spartalaisten kuningatar Gorgo. Elokuvassa seurataan Themistoklesen ystävän ja tämän pojan tarinaa. Kummatkin ottavat osaa taistelun. Muut hahmot jäivät vähemmälle käsittelylle. Niinpä katsojat eivät välittäneet, vaikka heitä kuoli kasapäin, kummaltakin puolelta.

Imperiumin nousu ei petä alkuperäisen elokuvan faneja. Itsekin jaksoin sitä katsella ihan ilokseni. Se ei kuitenkaan tuo mitään uutta, eikä siksi ylläkään edeltäjänsä tasolle. Tuiivistetysti elokuva on katsomisen arvoinen, mutta ei mitenkään erikoisen muistettava. Kolme tähteä.

Pelastakaa sotamies Quintus

Katsoin vähän aikaa sitten Rooman kadonnesta 9. legioonasta kertovan Kotka-elokuvan. Samasta aiheesta on tehty myös Netflixistä löytämäni elokuva Centurion.

Centurio kertoo oman versionsa siitä, mitä tapahtui roomalaiselle 9. legioonalle. Elokuvan pääosassa on Rooman valtakunnan sadanpäämies Quintus Dias (Michael Fassbender), joka jää piktien vangoksi. Hän kuitenkin karkaa ja törmää roomalaiseen yhdeksänteen legioonaan. He joutuvat kuitenkin yllätyshyökkäyksen kohteeksi. 

Yhdeksäs legioona tuhotaan melkein viimeistä miestä myöten. Niinpä Quintus ja muut hyökkäyksestä selvinneet joutuvat pakomatkalle vihamielisen maan poikki. Tavoitteenaan päästä takaisin Rooman suojaan. Heitä jahtaa mykkä Etain, jolla on harvinaisen hyvä syy vihata roomalaisia.

Centurionissa on kaikki mitä toimivalta taisteluseikkailulta voi odottaa: taisteluja, kliseisä, mutta muuten kohtuullisen onnistuneita sivuhahmoja, politiikkaa, ajankuvaa ja vähän romantiikkaakin. Se voittaakin Kotka-elokuvan 6-o. Lähinnä pääosan esittäjän Michael Fassbender takia. Dokumentti se ei kuitenkaan ole, vaikka elokuvan idea onkin otettu historiasta. 

Centurion on vain ja ainoastaan väkivaltaviihdettä, ei mikään sotakuvaus saatika draama. Elokuvan raakuudet kuvattiin kuitenkin tyylikkäästi. Juoni on nimittäin helposti seurattavaa peruskauraa, vaikka mukaan saatiinkin juuri tarpeeksi käänteitä mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Osapuolia ei demonisoida. Ymmärsin taistelun molempia osapuolia, vaikka päähenkilön toivoinkin voittavan.

Elokuva ei selitä, keitä hahmot oikein ovat. Siksi niistä on vaikea välittää. Ainakin itse sain kohtuullisen hyvän kuvan vain päähenkilöstä. Muut jäivät vieraiksi. Varsinkin päähenkilön rakkaudenkohde Arianne, joka esitettiin elokuvassa liian myöhään. Hahmossa voisi kyllä olla potentiaaliakin. Sitä ei vain saavutettu.

Centurio sopi hyvin lajityyppinsä joukkoon. Itseasiassa elokuva oli jopa astetta parempi, vaikka täydelliseksi sitä ei voikaan kutsua. Neljä tähteä.

Hulluja nuo roomalaiset

Tätä Asterixesta opittua viisautta pääsee näkemään elokuvassa Kotka, alkuperäiseltä nimeltään the Eagle. Katsoin elokuvan jo vähän aikaa sitten, mutta arvostelu on vain kestänyt ja kestänyt.

Kotka perustuu Rosemary Sutcliffin 50-luvulla kirjoittamaan The Eagle of the Ninth -nimiseen historialliseen nuortenkirjaan, josta on tehty mm. radiokuunnelma. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta elokuvan jälkeen laitan sen harkintaan. En kuitenkaan pysty vertaamaan teoksia toisiinsa, en ennen kirjan lukenmista.

Kotka-elokuva alkaa vuodesta 120, jolloin komentaja Flavius Aquila johtaa Rooman armeijan 9. komppanian tunnetun maailman rajan toiselle puolelle. Kaikki 5000 sotilasta katoavat sille tielleen. Ja mikä pahempaa. Heidän mukanaan katoaa myös komppanian Rooman vertauskuva, kallisarvoinen kotka-standardi.

20 vuotta myöhemmin komentajan poika Marcus (Channing Tatum) ryhtyy kotkan etsintään palautakseen sukunsa kunnian. Marcus saa avukseen roomalaisia vihaavan orjan Escan (Jamie Bell). Ecca on Marcusille velkaa, sillä hän pelasti tämän kohtaamasta varmaa kuolemaa gladiaattorikentiltä. 

Miten kuvailisin Kotka-elokuvaa? Sitä voidaan sanoa poikaelokuvaksi miekka shandaali-elokuvien hengessä. Teemoja ovat niin kunnia kuin ihmisten epätasa-arvoisuuskin. Niitä ei kuitenkaan käsitellä mitenkään syvällisesti. Pääpaino on taistelulla ja miesten välisellä ystävyydellä eli kaikella, mitä stereotyyppisesti nuorten poikien oletetaan pitävän.

Marcus on hyvin tyypillinen poikaromaanien päähahmo, minkä vuoksi hän jäikin hieman pinnalliseksi. Suurin syy siihen on pääosaanäyttelevä Channing Tatum, joka näyttelee osaansa persoonattomasti. Onneksi sidekick-Esca on häntä paljon mielenkiintoisempi. Valitettavasti orja jäi sivuosaan ja pahasti. Kaksikon välinen, lievästi homoeroottinen, suhde on elokuvan suola ja pippuri.

  En tiedä, kuinka todenmukaisesti heidät, erityisesti skottilaiset barbaarit on kuvattu. Voi olla, että kuvaus pitää jokseenkin paikkaansa. Todennäköisesti he ovat kuitenkin pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Dokumenttinä elokuvaa ei siis kannata ottaa. Muutkin sivuhahmot jäivät etäiseksi. Lähinnä siksi, että heille ei ole annettu turhan paljon ruutuaikaa. Miksi pitäisi antaakaan?

Kotkassa ei juurikaan ollut naishahmoja. Ne vähätkin jäivät lähinnä statistin osaan, vaikka romaanissa on kuulemma ainakin yksi vahva naishahmo. Tämä ei ole pelkästään huono asia, sillä aika harva jää kaipaamaan historiallisille elokuville tyypillistä rakkauden kohdetta. Romantiikannälkäisille tiedoksi. Elokuva ei ole teitä varten.

Vaikka tarina ei ole omaperäisimmästä päästä, niin se kuitenkin toimii muutamaa suvantokohtausta lukuunottamatta alusta loppuun melko hyvin. Käsikirjoitus ei ole kekseliäimmästä päästä, mutta toimii siinä missä suurimman osan muidenkin elokuvista. Dialogi on tavanomaista, mutta jaksaa silti herättää katsojan mielenkiinnon. Minua ei haitannut edes näyttelijöiden jenkkiaksentti.

Silmäkarkkiakin tarjotaan niin historian, miekka taisteluiden kuin raavaiden miesvartaloiden ystäville. Niin kuvaus, lavastus ja castitus pitävät tästä huolen. Niin pitääkin, sillä historiallisen elokuvan pitää uskotella katsojan olevan juuri kuvatussa ajassa. Tässä tapauksessa saada Muinaisen Rooman tunnelmaa.

Kokonaisuudessaan Kotka on taidolla tehty elokuva, jonka sopii erinomaisesti ajantappamiseksi vähääkään historiasta tai taisteluista kiinnostuneille. Elokuvalta puuttuu kuitenkin syvempi tarkoitus, eikä se herättänyt minussa tunteita puolesta tai vastaan. Se ei ole missään tapauksessa huono elokuva, siitä vaan olisi voinut saada paremmankin. Kolme ja puoli tähteä.

Rakkautta tulivuoren varjossa

Historia, toiminta ja katastrofit ovat aina kiinnostaneet minua. Sen vuoksi katsoinkin uunituoreen muinaiseen Roomaan sijoittuvan seikkailupläjäyksen, Pompeijin.

Pompeiji mukauttaa historilallisen tarinan Vesulius-tulivuoren Pompeijan tuhoavasta purkauksesta Gladiaattoria ja Titanicia lainaavaan juoneen. Orjaksi kaapattu Milo (Kit Harington) lähetetään gladiaattoriksi Pompeijin kaupunkiin. Hän iskee silmänsä kauniiseen varakkaan kauppiaan tyttäreen Cassiaan (Emily Browning). Rakkautta varjostaa kuitenkin niin Cassian tahtova, häikäilemätön senaattori Corvus (Kiefer Sutherland) kuin purkautumista odottava tulivuorikin. Lisäksi Milon pitää selvitä hengissä armottomalla gladiaattoriareenalla.

Tuttuja elementteja sekoittava Pompeiji on yllättävän viihdyttävä elokuva. Erikoistehosteet pääsevät elokuvassa pääosaan, varsinkin Vesuviuksen purkautuessa. Vauhtia riittää, kunhan elokuva pääsi alun fiilistelystä. Loppu olikin jo sitten ehtaa katastrofielokuvaa.

Rakkauselokuva köyhän komistuksen ja rikkaan ylhäisen naisen välillä on nähty sata kertaa aiemmin paremmin tehtynä ja uskottavampana. Rakkaus syttyi liian nopeasti, mikä ei ole epätavallista tämän tyyppisille elokuville. Se on pakko tunnustaa.

Näyttelijöiden suoritukset olivat kelvollisia. Kiefer Sutherland on mainio roomalaisena tyrannina. Samoin Adewale Akinnuoye-Agbaje sankarin side-kickinä. Minusta hahmo olisi kelvannut pääosaankin asti. Milo nimittäin teki kaikki kliseisimmat virheet, mitä tuollaisessa elokuvassa voi vain tehdä.

Elokuvan historiallisesta paikkaansa pitämisestä voidaan keskustella. Miksi roomalaiset kuvataan viihdeteollisuudessa niin negatiivisesti? Yhdysvaltojen on sanottu muistuttavan tietyllä tavalla juuri muinaista Roomaa. Ainakin syvä uskonnollisuus, vahva kansallismielisyys ja sotaisa status sopisivat kuvaan. Roomalaisten positiivinen kuvaaminen siis kannattaisi.

Kokonaisuus on toimiva. Elokuva saattaa olla kliseinen ja ajoittain lapsellinenkin, mutta se on myös nautittava seikkailuelokuva. Se on kieltämättä katsottava, vaikkei mikään mestariteos olekaan. Kolme ja puoli tähteä.

Historialliset elokuvat - opettavaa fiktiota

Historiallinen elokuva on laaja käsite, jonka haaroina ovat mm. sota-, elämäkerta- ja eeppinen elokuva. Ne voivat yhdistää totta ja tarua: oikeasti eläneitä henkilöitä tai fiktiivisiä eli keksittyjä hahmoja, sekä todellisia ja keksittyjä tapahtumia. Usein ne kertovat suurista poliittisista tapahtumista tai kuuluisien henkilöiden elämästä, ja niiden sivujuonteina nähdään romansseja ja seikkailuja. Huolellisesti toteutettu historiallinen elokuva herättää menneisyyden tapahtumat henkiin valkokankaalla. Elokuvalla on voima tuoda historia lähelle kertomalla tunteisiin vetoavia yksilöiden tarinoita, jotka yleensä hukkuvat virallisessa historiankirjoituksessa kansakuntien kohtaloiden virtaan. Historiallisten elokuvien kohdalla on usein herännyt voimakasta keskustelua elokuvan antaman historiakuvan oikeellisuudesta. Toisinaan historiallisista faktoista ei ole otettu kunnolla selvää tai niitä on vääristelty; esimerkkinä Aleksanteri-elokuvan persialaisten tummat sotilasasut, jotka olivat todellisuudessa keltaisen ja purppuran värisiä. Parhaan historiallisen elokuvan valinta on makukysymys. Elokuvan tehtävä on viihdyttää ihmisiä, joten jos viihdyit elokuvan parissa, se on tehtävänsä tehnyt. Laitan nyt esimerkiksi muutaman historiallisen elokuvan.

Gladiaattori kertoo perheensä ja vapautensa menettäneestä Rooman keisarikunnan kenraalista, Maximuksesta. Maximuksen perhe ristiinnaulitaan ja poltetaan, hänen itsensä joutuessa orjamarkkinoiden kautta gladiaattoriksi. Näin alkaa tarina surun murtaman, yksinäisen ja katkeroituneen miehen kostoretkestä.

Braveheart on Mel Gibsonin ohjaama ja tähdittämä historiallinen seikkailuelokuva, joka seuraa 1200-luvun Skotlannissa maamiestensä kanssa Englannin kuningas Edward I:n tyranniaa vastaan taistelleen William Wallacen elämänvaiheita.

Troija perustuu Homeroksen kirjoittamaan Iliakseen, joka kertoo Troijan sodasta. Kreikkalaiskuninkaat Menelaos ja Agamemnon (Brendan Gleeson ja Brian Cox) hyökkäävät, koska Troijan prinssi Paris vietteli ja varasti Menelaoksen vaimon. Kreikan mahtiaseena on palkkasoturi Akilles, ja joukkoja johtaa Odysseus.

Kingdom of Heaven eeppinen ristiretkiaikaa käsittelevä elokuva. Eletään keskiaikaa. Seppä Balian takoo pajassaan, jonne saapuu yllättäen paroni. Pappara sanoo olevansa Balianin isä ja myöhemmin mies jopa tunnustaa tälle nuorukaisen olevan ainut synti, jota hän ei kadu. Godfrey antaa äpäräpojalleen mahdollisuuden huikaiseviin tekoihin. Kovia kokenut seppä päätyy lopulta yhdeksi Jerusalemin puolustajista ja sen spitaalisen kuninkaan sisaren ihailijoista.

Spartacus kertoo historiallisesta Spartacus-nimisestä traakialaisesta gladiaattorista ja hänen johtamastaan orjakapinasta roomalaisia vastaan ensimmäisellä vuosisadalla eaa.