Se toinen Hercules-elokuva

Noin vuosi sitten Hercules oli sitä kuuminta hottia. Aihestaan tehtiin kaksikin elokuvaa. Joista toinen on vasta katsomani Renny Harlinin The Legend of Hercules.

Hercules (Kellan Luntz) rakastuu velipuolelleen Iphiclesille (Olipa Kerran Arthurina tunnettu Liam Garrigan) luvattuun naiseen Hebeen (Gaia Weiss). Niinpä hänen isäpuolensa veren- ja vallanhimoisen isäpuolensa Amphitryon (Scott Adkins) ajaa syvästi inhoamansa miehen maanpakoon. Tämä pakottaa miehen taistelemaan kruununsa ja naisensa puolesta.

Elokuvan tarina ei kiinnosta missään vaiheessa. Se ei ole huono, ainoastaan keskinkertainen. Juoni on nähty sen miljoona kertaa. Käsikirjoitukseen ei luultavimmin juuri panostettu. Laatudraamaa onkin turha odottaa, mutta tuskin kukaan niin tekeekään. Toteustuskaan ei vastaa miljoonaelokuvien tasoa. Luulisi, että elokuvan noin 45 miljoonan euron budjetilla saisi parempaakin aikaan.

Elokuvan puolesta on sanottava, että se antaa minkä lupaa eli upeita miekkataisteluja sekä näyttäviä erikoistehosteita. Taistelukohtauksetkin olivat jokseenkin viihdyttäviä, niin kuin tämän tyyppisessä elokuvassa kuuluukin. Elokuva tarvisee kuitenkin jotain muutakin. Taisteluissa ei ole mitään mieltä, jos siihen osallistuvista henkilöistä ei välitä vähääkään.

Hahmona Hercules ei jääkään erikoisemmin mieleen. Jumalan pojaksi hän on aika kesy tapaus, varsinkin verrattuna Bret Ratnerin tulkintaan samasta hahmosta, joka pisti miehiä poikki ja pinoon suorastaan yliluonnollisella voimalla. Tässä elokuvassa hahmo kuitenkin kärsii huonosta pääosan esittäjästä. Kellan Lutz ei osaisi näytellä, vaikka hänen henkensä riippuisi siitä.

Mieleen eivät jää muutkaan hahmot, Liam McIntyren tulkitsemaa Sotirista lukuunottamatta. Hänestä minä pidin. Mitä Hebeen tulee. Hän rakastaa Herculesta. Muuta en naisesta tiedä. Sinällään ymmärrettävää. Kyseessähän ei ole The Legend of Hebe. Pahikset kulkevat tuttu miekka ja sandaalielokuvien latuja. Hahmotyypistä löytyy monia parempiakin versioita.

Jos Hercules kiinnostaa, jumalan poikaa voi nähdä paremmissakin elokuvissa. Pakko katsottava elokuva ei siis ole. En kuitenkaan tuntenut hukanneeni aikaani täysin. Kaksi ja puoli tähteä.

Jumalan pojan legenda elää ja voi hyvin

Vuonna 2014 Hercules oli pinnalla. Siitä tehtiin jopa kaksi elokuvaa. Katsoin muutama päivä sitten niistä toisen. Sen, joka pääsi oikein teatterilevitykseen saakka. 

Perheensä murhasta traumatisoitunut Hercules (Dwayne Johnsson) työskentelee palkkasoturina, joka johtaa viiden taistelijan ryhmää. Ryhmään kuuluu kyyninen Autolycus (Rufus Sewell), juositar Atalanta (Ingrid Bolsø Berdal), näkyjä näkevä Amphiaraus (Ian McShane), muinainen PR-mies Iolaus (Reece Ritchie) ja mykkä Tydeus (Aksel Hennie).

Nyt on vuorossa se kuuluisa viimeinen tehtävä ennen eläkkeelle vetäytymistä. Traakian prinsessa Ergenia (Valkoisen kuningattaren Rebecca Ferguson) pyytää heidän apuaan vaarallisen hyökkääjän torjumisessa. Hän tarjoaa paljon rahaa, joten ryhmä suostuu. He päätyvät kouluttamaan Traakian lordin Cotuksen (John Hurt) komentamaa armeijaa täynnä taistelutaidottomia kyläläisiä.

Hercules perustuu muuhunkin kuin legendaan. Nimittäin sarjakuvaan, tarkemmin sanottuna Steve Mooren Hercules: The Thracian Wars–sarjakuvaan. Se on siis myös sarjakuvaleffa, joita löytyykin nykyään pilvin pimein. Olen kuitenkin kuullut, että vapauksia on otettu. Miten paljon? Sitä en tiedä. Sarjakuva kuin on minulta vielä lukematta.

Fantasien ystäville voi olla luvassa pieni pettymys. Sitä löytyy elokuvasta yllättävän vähän. Lähtökohdat vaan ovat harvinaisen poikkeukselliset. Herculeksen kyllä sanotaan olevan jumalan poika, mutta sitä hän ei ole. Mainetta pidetään yllä puhtaasti rahallisin syin. Palkkasoturin ammatissa maine ratkaisee ja kellä olisi parempi maine kuin jumalan pojalla.

The Rock eli Dwayne Johnsson sipii loitavasti herculeksen rooliin jo onkin ehdottomasti parasta koko elokuvassa. Joitakin hänen afro-amerikkalaisuutensa häiritsi. Ei minua. Kuvataanhan Jeesuskin aina valkoihoiseksi, vaikka hänen juurensa tulevat lähi-idästä. Muut näyttelijät eivät erottuneet niin hyväsä kuin pahassakaan. Samaa voisi sanoa hahmoistakin.

Hercules on hyvin perinteisillä kiskoille kulkeva toimintarymistely. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että juoni ei ole mitenkään erikoinen tai yllättäväkään, mutta toimintakohtauksia riittää ja ne näyttävät hyvältä. Herculekulesta katsoo mielellään mättämässä vastustajiaan pataan. Hän onkin siinä jopa epäuskottavan ylivoimainen.

Humoria ei ole unohdettu ja hyvä niin. Elokuva ei ota itseään liian vakavasti, niin kuin tälläisen aika tyypillisen kesäelokuvan ei pidäkään. Ei noin yksipuolisia hahmoja muten jaksa katsoa. Erityisesti pahikset ovat jo niin nähtyjä tuhansissa muissa vastaavissa ja jopa hieman eri tyyppisissä elokuvissa. Herculeksen taistelutovereita ei edes kananta mainita.

Hercules ei ole elokuva huonoimmasta päästä. Edes lajityyppinsä edustajana. Se tarjoaa katsojille juuri sen, mitä he odottavatkin. Siitäkin huolimatta Disneyn Hercules on edelleen paras aiheesta tehty elokuva. Kolme tähteä.

Muskelimies Kreikasta

Hercules on taas täällä. ensin suomalaisohjaaja Renny Harlin teki Houkutuksesta tutun Kellan Lutzin tähdittämän version mytologiasta. Sitten on vuorossa Brett Ratner ja Dwayne Johnson.

Hercules, toiselta nimeltä Herakles on antiikin taruissa esiintyvä sankari. Hän on ylijumala Zeuksen poika ja on kreikkalaisen mytologian tunnetuimpia hahmoja. Trinan mukaan Herkuleksen syntytarina on jumalatarinoille tyypillinen. Zeus huijasi Herakleen äitiä tämän aviomiehen hahmossa. Tunnetuin Herculekseen liittyvä myytti on hänen urotyönsä. Herakles surmasi vaimonsa ja lapsensa Heran aiheuttaman hulluuskohtauksen vallassa. Tästä suivaantuneena Delfoin oraakkeli langetti Herakleelle rangaistuksen, jonka mukaan tämän täytyi suorittaa urotöitä. Palkinnoksi hänestä tulisi kuolematon. Herkules kuului argonautteihin, kreikkalaisen mytologian sankarijoukko, joka tunnetaan varsinkin Argo-laivalla ennen Troijan sotaa tekemästään argonauttien retkestä.

Kuuluisuutensa vuoksi Herculesta on käytetty materiaalina mm. elokuville. Niistä minulle tutuin on Disneyn version. Minusta Haades onkin yksi kaikkien aikojen Disney-pahiksista, vaikka pahatar ja Ilkeä kuningatarkin on herkullisen pahoja.