DC:n kovimmat oikeutta puolustamassa

DC:n epätasaisesti menestyvään elokuvauniversumiin kuuluva Justice Legue oli ehkä kaukana täydellisestä, mutta se tarjosi silti varsin viihdyttävää ja paikoittain hauskaakin katsottavaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Justice Leguen ja sitä edeltäneiden DC:n elokuvauniversumin elokuvien juonesta. Lue siis omalla vastuullasi!

Supermanin/Clark Kentin (Henry Cavill) kuolema jätti maailman haavoittuvaksi uusille uhille, kuten planeetan tuhoa mystisten Äiti-laatikoiden avulla havittelevalle Steppenwolfille (Erikoistehoste-Ciarán Hinds). Maailma onkin kipeästi uusien sankareiden tarpeessa. Niinpä Batman/Bruce Wayne (Ben Affleck) ja Wonder Woman/Diana Prince (Gal Gadot) päättivät perustaa ryhmän sellaisia.

Mukaan kutsutaan supernopea The Flash/Barry Allen (Ezra Miller), vettä hallitseva atlanttilaisten prinssi Aquaman/Arthur Curry (Jason Momoa) ja puoliksi koneeksi muuttunut Kyporgi/Victor Stone (Ray Fisher). Mutta onnistuvatko nämä toistensa kanssa hyvin erilaiset superihmiset, ja Batman, pelastamaan maailman kuin jo yhteistyö ja jokaisen henkilökohtaisten ongelmien voittaminen vaikuttavat ylivoimaiselta?

Dc:n universumi on yrittänyt jo jonkin aikaa kilpailla Marvelin vastaavan kanssa, mutta, loistavaa Wonder Womania lukuun ottamatta, jäänyt aina jälkeen. Niin jää myös Justige Legue, DC:n oma, huomattavasti huonompi, versio Avengereista. Ei kuitenkaan niin paljon kuin voisi luulla niin DC:n edellisistä yrityksistä kuin elokuvan itsensä, osittain oikeutetustikin, saamista negatiivisensävyisistä arvioista voisi päätellä.

Itseasiassa Justice Legue oli, jos ei mitenkään ihmeellinen, niin aivankin edustuskelpoinen supersankarielokuvien edustaja. Enkä sano tätä pelkästään siksi, että rimani on DC:n elokuvauniversumin tuotoksien suhteen varsin matalalla. Elokuva antaakin toivoa siitä, että DC:n elokuvat voivat olla hyviä ja ehkä jopa enemmänkin kuin hyviä, vaikka sen ohjaisi jokin muu kuin Patty Jenkins. 

Toki elokuvalla oli omat vikansa, josta suurimpana mainittakoon hyvin geneerien ja täyteen tupattu tarina sekä mielikuvitukseton, varsin yksiulotteinen pääroisto. Mutta, mitä tärkeintä, sillä oli myös vahvuutensa, kuten aina yhtä mainio Wonder Woman, muista saman universumin elokuvista poikkeava hauskuus, tyylikkäät taistelukohtaukset ja supersankarien perin viihdyttävä kemia.

Ei lienee mikään ihme, että supersankarielokuvien peruselementit olivat paikallaan ja vielä suhteellisen, edelleenkään mitenkään poikkeuksellisen, hyvin tehtynä. Elokuva näytti juuri hyvältä kuin Zack Snyderin elokuvilta voi odottaakin. Toimintaa oli riittämiin ja se oli laadukasta. Jokaisen sankarin erikoisia supervoimia käytettiin hyväkseen melko hyvin. Ja hahmojakin huomasi jopa kannustavansa.

Se, että Justice Legue oli niin paljon esimerkiksi Batmania v. Supermania parempi, johtuu kuitenkin vain ja ainoastaan yhdestä syystä. Siitä, että Dc otti elokuviensa liikaan vakavuuteen kohdistetut haukut tosissaan. Asiaa tietenkin auttoi se, että Zack Snyder väistyi ohjaajan paikalta henkilökohtaisen tragedian vuoksi ja hänen tilalleen tuli Avengereista ja Buffy Vampyyrintappajasta tuttu Joss Whedon.

Toki tällä ohjaajan muutoksella oli myös huonoja puolia, sillä se teki elokuvasta hieman sekavan, ei kuitenkaan läheskään niin sekavan kuin etukäteen pelkäsin. Itse asiassa paketti pysyi kasassa erittäin hyvin, ainakin olosuhteiden nähden. Lisäksi elokuvasta löytyi loogisia aika isojakin aukkoja ja jatkuvuuden kanssakin oli joitakin ongelmia. Sekä elokuvan, että elokuvauniversumin, sisällä.

Elokuvan suurin vahvuus, tai ainakin melkein, löytyi kuitenkin hahmoista, niin uusita kuin vanhoistakin. Wonder Woman oli taas elokuvan suurin valopilkku, samoin Batman, joskin hahmo sopii paljon paremmin Gothamin synkkiin katuihin kuin maailmojen laajuisen uhan torjuntaan. Kaksikon kemiakin toimi, vaikka inhosinkin heidän välilleen kehiteltyä varsin väkinäiseltä vaikuttavaa romanssia.

Supermankin vilahti elokuvassa, mikä ei ole juonipaljastus, sillä hänen osuudestaan mainitaan jo elokuvan oheismateriaaleissa. Hän ei ole koskaan ollut lempisarjakuvasankarini, mutta pidin hänestä Justice Leguessa. Siitäkin huolimatta, että hänestä oli tehty vähän turhankin vahva. Toki niin hän on sarjakuvissaankin, joten en laskisi sitä elokuvan viaksi.

Suosisin edelleen niin sanotun Arrorversen versiota The Flashistä (Grant Gustin), varsinkin nyt kuin hahmo on löytänyt ensimmäisten kausiensa huumorin takaisin, mutta Justice Leguen, ja siten myös koko DC: elokuvauniversumin, versiokin oli varsin pätevä. Varsinkin kuin hän toi sympaattisuudellaan peliin paljon muutakin kuin pelkän huumoriarvonsa, joka sekin oli kyllä korkea.

Aquaman oli ”cool”, joskin hänellä ei ollut elokuvan aikana juurikaan järkevää tekemistä. Minun on pakko myöntää, että odotankin kaksikon omia elokuvia, erityisesti The Flashin. En niin paljon kuin joitakin muita rainoja, mutta silti. Sen sijaan Kyporgi oli ryhmän heikoin lenkki. En inhonnut hahmoja, mutta hän oli vain hivenen tylsä. Ehkä asia korjaantuu hahmon omassa elokuvassa, mene ja tiedä.

Vähän pienimmistä hahmoista suosikkini oli Jeremy Ironsin Alfred, sillä hän toi elokuvaan sen kipeästi kaipaamaa keveyttä. Myös amatsonit olivat jälleen hyviä. Vastustan sitä, että heidän haarniskansa piti muuttaa paljastavampaan suuntaan, mutta ei se elokuvanautintoa vienyt. Varsinkin kuin he olivat ruudussa vain hyvin vähän aikaa. Atlanttilaisista en puolestani voi sanoa mitään, niin vähän aikaa heihin käytettiin.

Justice leguen pääpahis Steppenwolf ei ollut roistona mitenkään erityisen huono, erittäin tylsä vain. samoin hänen Ihmemaa Ozin lentävistä apinoista inspiraationsa saaneet, siis tätä ei ole varmistettu mitenkään, siltä se vain vaikuttaa, parademoni-lakeijansa. Tähän oli vain yksi syy. häntä tai hänen lakeijoitansa ei kehitetty elokuvassa millään lailla. Hän oli vain paha ja siinä se.

Toki minun on ymmärrettävä elokuvaa edes jollain lailla. Elokuva pursuaa niin paljon uusia hahmoja, ettei niiden kaikkien kehittämiseen ollut aikaa ja niinpä fokus oli paras pitää niissä hahmoissa, jotka jopa nähdään muissa elokuvissa. Toisin sanoen sankareissa. Toisaalta taas, tämäkin ongelma olisi voitu korjata helposti tekemällä ennen Justice Legueta elokuvat myös Aguamanista, The Flashistä ja Kyporgista.

Tiivistetysti Justice Legue antaa supersankarielokuvista pitäville paljon nautittavaa ja on paljon edeltäjiensä, pois lukien Wonder Woman, parempi vähän joka suhteessa. DC:llä on kuitenkin vielä matkaa, jos se haluaa kilpailla lajityypin ykköspaikasta. Neljä tähteä.

Monsterit palaavat 80-luvulle

Hieman yllättäenkin viime vuoden puhutuimpien, ja ehdottomasti myös parhaimpien, sarjojen joukkoon päässeen Stranger Thingsin toinen kausi on melkein yhtä kova kuin edellinenkin ja se on paljon sanottu se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Stranger Thingsin toisen kauden juonesta.

Hawkins, Indiana. 1984. halloweenin aika. Kaupunkia piinanneista mystisistä tapahtumista on noin vuosi ja vaikka kaupunkilaiset yrittävät kovasti esittää, ettei sitä koskaan tapahtunutkaan, niin ne ovat jättäneet jälkensä. Will (Noah Schnapp) näkee näkyjä pelottavasta varjohirviöstä ja muusta upside downiin liittyvästä, minkä vuoksi häntä tutkitaankin oikein Hawkins Labin entistä empaattisemman johtajan, Tohtori Owensin (Paul Reiser voimin).

Mike (Finn Wolfhard) ja Nancy (Natalia Dyer) puolestaan surevat kumpikin ystävänsä menetystä, Mike Elevenin (Millie Bobby Brown) ja Nancy Barbin (Shannon Purser). Seriffi Hopperillakin on (David Harbour) omia huolia, sillä hän on ottanut Upside Downista pois päässeen Elevenin hoiviinsa, olosuhteiden pakosta kenenkään muun tietämättä.

Toivoa paremmasta kuitenkin antaa poikien potentiaalinen ystävä, pelikonehirmu Mad Max (Sadie Sink), Joycen (Winona Ryder) uunituore poikaystävä (Sean Astin). Levähdys on kuitenkin väliaikainen. Pian nimittäin paljastuu, että Willin näyt eivät suinkaan ole näkyvä, vaan merkki jostain paljon synkemmästä. Mutta mistä? Ja miten se liittyy siihen, että joku tai jokin tuhoaa kaupungin kurpitsasatoa?

Stranger Thingssin ensimmäinen kausi yllätti kaikki hyvyydeltään ja sitä kautta tietenkin myös suosioltaan. myös minut. Odotin ihan katsomisen arvoista, jos nyt en mitenkään erikoista, Netflix-sarjaa. Sellaista, jota katsoo ihan mielellään, mutta jonka unohtaa melko pian katsomisen jälkeen. En olisi voinut olla enemmän väärässä. Sainkin sarjan, joka oli paitsi mukaansatempaava, niin myös harvinaisen sympaattinen.

Halloween!!

Toiseen kauteen oli siis ladattu luonnollisesti paljon odotuksia ja siten myös paineita. Ei kai sarja vaan jäisi yhden hitin ihmeeksi? Ilokseni, ja varmaan useimman muunkin katsojan iloksi, voin kuitenkin sanoa, että näin ei ole asian laita. Sillä vaikka toinen kausi ei ehkä olut ihan niin hyvä kuin ensimmäinen, monestakin syystä johtuen, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Niin lähelle kuin vain sarjalta olisi voinutkin toivoa.

Kausi säilytti kaiken, mikä teki sen ensimmäisestä kaudesta niin loistavan. Sarja pursusi edelleen 80-luvun nostalgiaa, hahmot olivat ehkä kasvaneet enemmän kuin yhdellä tavalla, mutta he pysyivät silti sympaattisina ja samaistuttavina sekä hirviötkin olivat edelleen ihan oikeasti pelottavia. Eikä unohtaa voi myöskään sarjan erinomaista työtään jatkavia näyttelijöitäkään, erityisesti Millie Bobby Brownia.

Max, ehkä tärkein uusista hahmoista.

Muutoksetkin, ne loppujen lopuksi aika vähäiset, olivat suurimmaksi osaksi onnistuneita. Esimerkiksi uusi hirviö oli entistä pelottavampi ja uudet hahmot, huolimatta siitä, pitikö heistä ihmisinä vai ei, tarpeellisia. Kaiken lisäksi nekin muutokset, jotka onnistuivat sitten huonommin, kuten se, että Demogorgonit eivät olleet läheskään yhtä pelottavia kuin ensimmäisellä kaudella, eivät myöskään onnistunut pilaamaan kautta tai edes huonontamaan sitä mitenkään erikoisella tavalla.

Pidin siitä, että vanhat, viime kaudella hieman sivuun jääneet hahmot, kuten Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo), olivat saaneet enemmän lihaa luidensa päälle. Suurimman yllätyksen, positiivisella tavalla, järjesti kuitenkin viime kauden kovin Steve, jatkamalla viime kauden kehitystään kiusaajasta sankariksi. Tai ainakin melkein sankariksi.

Enemmän häntä!

Valitettavasti sillä oli hintansa. Viime kauden samaistuttavin, ja Elevenin jälkeen paras hahmo, Mike jäi nimittäin kaudella sivuun ja pahasti. Eikä hänen tilalleen tullut Will ollut lainkaan yhtä kiinnostava, kaikesta kokemastaan ja Noah Schnappin kiitosta ansainneesta näyttelytyöstä huolimatta. Tai kehittynyt hahmona. Emme tienneet hänestä juurikaan enemmän toisen kauden loputtua kuin ensimmäisen kauden alussakaan.

Uusista hahmoista pidin erityisesti Bobista, Maxistakin ja salaliittokaverista. Maxin kiusaajaveljestä Billystä (Dacre Montgomery) en sitten niinkään, mutta sehän oli kai tarkoituskin. Jopa kauden loppupuolella, jossa hänen käyttäytymiseen annettiin edes jonkinlainen syy. Muut uudet hahmot olivat aika blaah, eivät herättäneet mielipiteitä oikein puolesta tai vastaan.

Jakso numero seitsemän oli toisen kauden, ja koko sarjan, mielipiteitä herättävin. itse pidin siitä neljästä syystä: Se antoi Elevenille/Millie Bobby Brownille jotain tekemistä, Kali oli oikeasti hyvä hahmo, vaikka hänen possensa ei ollutkaan ja Elevenin punk-make-over oli näkemisen arvoinen. Se loi erittäin hyvän memen. Ei ihan niin hyvän kuin kauden parhaisiin anteihin kuuluvat Steven isä-hetket, mutta kuitenkin.

Oliko jakso tarpeellinen? Ei ollut, sillä Eleven ei sen ansiosta päässyt mihinkään sellaiseen lopputulokseen, johonka hän ei olisi päätynyt jollakin muulla tavoin, kuten päättelemällä. Sen luomat syvennykset mytologiaan eivät myöskään olleet tietämisen arvoisia. Oliko se viihdyttävä? Ei ihan niin paljon muu kausi, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta jakson jaksoi katsoa ja sen parissa voi jopa viihtyäkin.

Tiivistetysti Stranger Thingsin toinen kausi oli vahva kausi hyvin vahvassa sarjassa, joskaan ihan ensimmäisen kauden veroiseksi se ei noussut. Se ansaitsee kuitenkin täydet viisi tähteä.

Ukkosenjumala maailmanlopun kynnyksellä

Ukkosenjumalan kolmas oma elokuva Thor: Ragnarök on paitsi hahmon paras elokuva, niin myös yksi hauskimmista elokuvista, jota Marvelin elokuvauniversumissa, on nähty.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia sekä Thor: Ragnarökista, muista Thor-elokuvista, että aikaisemmista Marvelin elokuvauniversumin elokuvista, lähinnä Avengereista. 

Voisi luulla, että tuloksettomasta jääneestä Ikuisuuskivien etsinnästä palaavavan Thorin (Chris Hemsworth) suuri huoli olisi hänen Odin-isänään (Anthony Hopkins) esiintyvä veljensä Loki (Tom Hiddleston). Kaksikon keskinäinen kamppailu saa kuitenkin jäädä kuin heidän rakas isänsä kuolee ja kauan sitten karkotettu siskonsa, Kuoleman Jumalatar Hela (Cate Blanchett), tulee vaatimaan kruunua esikoisen oikeudella.

Thor ja Loki eivät luonnollisesti tähän mukisematta suostu, niinpä Hela tuhoaa Thorin vasaran ja karkottaa veljensä madonreiän halki Sakaar-planeetalle. Takaisin pitäisi päästä, mutta se onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty. Thor nimittäin kidnapataan planeetalla hyvin suosittujen gladiaattorinäytöksien taistelijaksi, kiitos alkoholisoituneen ex-naissoturi Valkyrian (Tessa Thompson).

Mitä Marvelin elokuvauniversumiin tulee, Thorin seikkailut ovat olleet niissä vähemmän suositusta päästä. itse pidin niistää enemmän kuin useimmat, kuuluvathan ne syvästi rakastamaani fantasian genreen ja siten ne vetoavat minuun enemmän kuin vaikka samaan universumiin kuuluvat lähinnä scifiksi laskettavat Iron Man-elokuvat. Itsekään en kuitenkaan laskisi niitä parhaiden Marvel-rainojen joukkoon.

Siihen on syynsä. Ensimmäinen osa, Thor, oli ihan ok kala kuivalla maalla-tarina, mutta se jäi jotenkin latteaksi, Dark World puolestaan otti itsensä aivan liian vakavasti. varsinkin kuin ottaa huomioon. että se kertoo surffaajalta vaikuttavasta kuolemattomasta ukkosenjumalasta, joka puhuu kuin olisi Shakespearen näytelmässä ja pitää vasarastaan ihan liikaa. 

Sitten tuli sarjan uusin tuotos, Taika Waititin ohjaama Thor: Ragnarök, joka ei ollut millään lailla laimea, eikä varsinkaan vakava. Päinvastoin, elokuva tarjosi niin hauskaa supersankariviihdettä, että jopa aikaisemmin tänä vuonna ilmestynyt naurupommi Spider-Man: Homecoming jäi sille toiseksi ja siitä löytyi sellaista persoonallisuutta, niin visuaalisesti kuin tunnelmaltaankin, että harvoin näkee.

Juuri näiden ominaisuuksiensa takia elokuva ylittikin aikaisemmat osat mennen, tullen ja vielä palatessakin, ja pärjäsi myös muille elokuvauniversumin elokuville, niille supersuosituillekin. Väittäisinkin jopa, että Thor: Ragnarök pääsee Marvelin elokuvauniversumin top vitoseen. Mitä komedialliseen antiin tulee, niin sen ohitti kuitenkin vain Guardians of the Galaxy ja sekin vain juuri ja juuri.

Myös perusasiat olivat kunnossa. Toiminta oli sellaista kuin pitääkin eli sitä oli paljon ja se oli kiinnostava katsella, erityisesti sitä perinteistä, en paljasta keiden välillä käytävää, supersankari v. supersankari-taistelua. Toteutus oli muutenkin huippuluokkaa, niin kuin tämän tasoisessa elokuvassa pitääkin. Jopa elokuvan musiikki oli paljon perusMarvel-pätkiä mieleenpainuvampi.

Tarinassakin oli sydäntä, joskin on sanottava, ettei se ollut siitä omaperäisemmästä päästä. On maailmaa valtaava, tai tuhoava pahis, eeppinen taistelu, maaginen taikakalu, joka ratkaisee tilanteen viime hetkellä, pahiksen, unohdettavat apulaiset, poikkeuksena Karl Urbanin Skurge, muistutettava ja se perinteinen Stan Lee cameokin oli mukana, vieläpä hauskempana kuin koskaan.


Juonellisesti elokuva teki kuitenkin myös paljon oikein. Se keskittyi viisaasti Sakaariin ja sen kummalisiin asukkaisiin, ei niinkään Asgardiin, joka tarjosikin elokuvan tylsimmät, silti oikein viihdyttävät, hetket. Toinen älykäs siirto oli tehdä Thorista, ukkosen jumalasta, altavastaaja. Kyllä, sekin on mahdollista. Niin uskomattomalta kuin se voi tuntuakin.

Elokuvan keskiössä olivat kuitenkin hahmot, niin kuin pitikin. Varsinkin kuin se oli tehty niinkin onnistuneesti. Hahmojen, ja heidän näyttelijöittensä, kemiat nimittäin pelasivat harvinaisen hyvin yhteen. Mikä olikin tärkeää, sillä kaiken supersankarimätönkin alla Thor: Ragnarök oli ennen kaikkea kaverikomedia ja vieläpä harvinaisen hyvä sellainen. Ei sillä, että minulla olisi niistä juuri kokemusta.

Chris Hemsworth osoitti olevansa oikea koomikko. Jos ei hän saa tämän elokuvan jälkeen rooleja komedian parista, niin ei sitten millään. Tom Hiddlestonin Loki oli tuttuun tapaan Thor-elokuvien piristys, joskin nyt muiden asioiden yltäessä pitkälle, hän ei noussut esiin niin näkyvästi kuin ennen. Hulk (Mark Ruffalo) ei ole koskaan ollut lempihahmojani, mutta pidin hänen roolistaan elokuvassa.

Jopa pahis oli harvinaisen hyvä, joskaan hänen voimansa ollut ihan niin vaikuttavia kuin Kuoleman Jumalattarelta voisi olettaa, mutta se varsin pieni vika. Cate Blanchett oli erinomainen valinta rooliin, mutta hän on kyllä sitä vähän mihin rooliin tahansa. Onhan hän niin lähellä jumalatarta kuin inhimillisesti on mahdollista. Plussaa vielä siitä, että hahmo taitaa olla Marvel-elokuvien ensimmäinen naispääpahis.

Toinen hyvä, oikeastaan parempikin, naishahmo oli Tessa Thompsonin Valkyria, jota näkisinkin mielelläni lisääkin. Kenellekään minut tuntemalle ei taida tulla yllätyksenä, että hän nousi nopeasti lempihahmokseni. Jeff Goldblum kanavoi hauskimmalla tavalla tahansa Nälkäpelien Caesar Flickermania. Jopa ohjaaja Waititi itse sai rooliin elokuvassa ja hauska, joskaan ei juonen kannalta merkittävä, rooli se olikin.

Elokuvassa oli vain yksi suuri vika ja sekään ei löytynyt niinkään elokuvassa kuin siihen liittyvässä markkinoinnissa. Kieltämättä jo muutenkin suuri katsomisnautintoni olisi nimittäin parantunut entisestään, jos en olisi tiennyt etukäteen yhtä elokuvan suurimmista yllätyksistä eli sitä, kuka sitten päätyykään Thorin kovasti hehkutetuksi vastustajaksi, kyseessä on Thorille tuttu hahmo, jonka henkilöllisyyttä en nyt tässä arvostelussa paljasta, mutta ei. Se piti paljastaa jo elokuvan mainosmateriaalissa.

Tiivistetysti Thor: Ragnarök osoittaa kaksi asiaa: Sen, ettei Marvelin elokuvauniversumi ota laantuakseen, toisin kuin jo monet ovat ennustaneet, vaan se vain paranee vanhetessaan ja sen, että jos jotain katsojat elokuvilta, erityisesti Thorista kertovilta, kaipaa, niin huumoria. DC, ota oppia! Täydet viisi tähteä.