Monsterit palaavat 80-luvulle

Hieman yllättäenkin viime vuoden puhutuimpien, ja ehdottomasti myös parhaimpien, sarjojen joukkoon päässeen Stranger Thingsin toinen kausi on melkein yhtä kova kuin edellinenkin ja se on paljon sanottu se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Stranger Thingsin toisen kauden juonesta.

Hawkins, Indiana. 1984. halloweenin aika. Kaupunkia piinanneista mystisistä tapahtumista on noin vuosi ja vaikka kaupunkilaiset yrittävät kovasti esittää, ettei sitä koskaan tapahtunutkaan, niin ne ovat jättäneet jälkensä. Will (Noah Schnapp) näkee näkyjä pelottavasta varjohirviöstä ja muusta upside downiin liittyvästä, minkä vuoksi häntä tutkitaankin oikein Hawkins Labin entistä empaattisemman johtajan, Tohtori Owensin (Paul Reiser voimin).

Mike (Finn Wolfhard) ja Nancy (Natalia Dyer) puolestaan surevat kumpikin ystävänsä menetystä, Mike Elevenin (Millie Bobby Brown) ja Nancy Barbin (Shannon Purser). Seriffi Hopperillakin on (David Harbour) omia huolia, sillä hän on ottanut Upside Downista pois päässeen Elevenin hoiviinsa, olosuhteiden pakosta kenenkään muun tietämättä.

Toivoa paremmasta kuitenkin antaa poikien potentiaalinen ystävä, pelikonehirmu Mad Max (Sadie Sink), Joycen (Winona Ryder) uunituore poikaystävä (Sean Astin). Levähdys on kuitenkin väliaikainen. Pian nimittäin paljastuu, että Willin näyt eivät suinkaan ole näkyvä, vaan merkki jostain paljon synkemmästä. Mutta mistä? Ja miten se liittyy siihen, että joku tai jokin tuhoaa kaupungin kurpitsasatoa?

Stranger Thingssin ensimmäinen kausi yllätti kaikki hyvyydeltään ja sitä kautta tietenkin myös suosioltaan. myös minut. Odotin ihan katsomisen arvoista, jos nyt en mitenkään erikoista, Netflix-sarjaa. Sellaista, jota katsoo ihan mielellään, mutta jonka unohtaa melko pian katsomisen jälkeen. En olisi voinut olla enemmän väärässä. Sainkin sarjan, joka oli paitsi mukaansatempaava, niin myös harvinaisen sympaattinen.

Halloween!!

Toiseen kauteen oli siis ladattu luonnollisesti paljon odotuksia ja siten myös paineita. Ei kai sarja vaan jäisi yhden hitin ihmeeksi? Ilokseni, ja varmaan useimman muunkin katsojan iloksi, voin kuitenkin sanoa, että näin ei ole asian laita. Sillä vaikka toinen kausi ei ehkä olut ihan niin hyvä kuin ensimmäinen, monestakin syystä johtuen, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Niin lähelle kuin vain sarjalta olisi voinutkin toivoa.

Kausi säilytti kaiken, mikä teki sen ensimmäisestä kaudesta niin loistavan. Sarja pursusi edelleen 80-luvun nostalgiaa, hahmot olivat ehkä kasvaneet enemmän kuin yhdellä tavalla, mutta he pysyivät silti sympaattisina ja samaistuttavina sekä hirviötkin olivat edelleen ihan oikeasti pelottavia. Eikä unohtaa voi myöskään sarjan erinomaista työtään jatkavia näyttelijöitäkään, erityisesti Millie Bobby Brownia.

Max, ehkä tärkein uusista hahmoista.

Muutoksetkin, ne loppujen lopuksi aika vähäiset, olivat suurimmaksi osaksi onnistuneita. Esimerkiksi uusi hirviö oli entistä pelottavampi ja uudet hahmot, huolimatta siitä, pitikö heistä ihmisinä vai ei, tarpeellisia. Kaiken lisäksi nekin muutokset, jotka onnistuivat sitten huonommin, kuten se, että Demogorgonit eivät olleet läheskään yhtä pelottavia kuin ensimmäisellä kaudella, eivät myöskään onnistunut pilaamaan kautta tai edes huonontamaan sitä mitenkään erikoisella tavalla.

Pidin siitä, että vanhat, viime kaudella hieman sivuun jääneet hahmot, kuten Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo), olivat saaneet enemmän lihaa luidensa päälle. Suurimman yllätyksen, positiivisella tavalla, järjesti kuitenkin viime kauden kovin Steve, jatkamalla viime kauden kehitystään kiusaajasta sankariksi. Tai ainakin melkein sankariksi.

Enemmän häntä!

Valitettavasti sillä oli hintansa. Viime kauden samaistuttavin, ja Elevenin jälkeen paras hahmo, Mike jäi nimittäin kaudella sivuun ja pahasti. Eikä hänen tilalleen tullut Will ollut lainkaan yhtä kiinnostava, kaikesta kokemastaan ja Noah Schnappin kiitosta ansainneesta näyttelytyöstä huolimatta. Tai kehittynyt hahmona. Emme tienneet hänestä juurikaan enemmän toisen kauden loputtua kuin ensimmäisen kauden alussakaan.

Uusista hahmoista pidin erityisesti Bobista, Maxistakin ja salaliittokaverista. Maxin kiusaajaveljestä Billystä (Dacre Montgomery) en sitten niinkään, mutta sehän oli kai tarkoituskin. Jopa kauden loppupuolella, jossa hänen käyttäytymiseen annettiin edes jonkinlainen syy. Muut uudet hahmot olivat aika blaah, eivät herättäneet mielipiteitä oikein puolesta tai vastaan.

Jakso numero seitsemän oli toisen kauden, ja koko sarjan, mielipiteitä herättävin. itse pidin siitä neljästä syystä: Se antoi Elevenille/Millie Bobby Brownille jotain tekemistä, Kali oli oikeasti hyvä hahmo, vaikka hänen possensa ei ollutkaan ja Elevenin punk-make-over oli näkemisen arvoinen. Se loi erittäin hyvän memen. Ei ihan niin hyvän kuin kauden parhaisiin anteihin kuuluvat Steven isä-hetket, mutta kuitenkin.

Oliko jakso tarpeellinen? Ei ollut, sillä Eleven ei sen ansiosta päässyt mihinkään sellaiseen lopputulokseen, johonka hän ei olisi päätynyt jollakin muulla tavoin, kuten päättelemällä. Sen luomat syvennykset mytologiaan eivät myöskään olleet tietämisen arvoisia. Oliko se viihdyttävä? Ei ihan niin paljon muu kausi, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta jakson jaksoi katsoa ja sen parissa voi jopa viihtyäkin.

Tiivistetysti Stranger Thingsin toinen kausi oli vahva kausi hyvin vahvassa sarjassa, joskaan ihan ensimmäisen kauden veroiseksi se ei noussut. Se ansaitsee kuitenkin täydet viisi tähteä.