Tuulen nimi kiinnostaa Kuninkaan surmaajan Kronikka-trilogian erinomaisessa avausosassa

Patrick Rothfussin Tuulen nimi osui sattumalta silmääni kuin etsin kirjastosta uutta luettavaa. Hyvä niin, sillä kirja oli lukemisen arvoinen fantasiaelämys, vaikka se ei suosikkikirjoihini noussutkaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran, ei kuitenkaan paljon, paljastuksia Patrick Rothfussin Tuulen nimi-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Legendaarinen Kvothe on jättänyt menneisyyden uroteot taakseen ja hän elääkin nyt tavallisena majantalonpitäjänä suhteellisen pienessä kylässä. Kun hänen tavernaansa osunut tarinan ylös kirjaaja, Kronikoitsija-nimeltään, kuitenkin tunnistaa hänet, Kvothe päättää, että hänen on vihdoin aika kertoa oma versionsa huhujen värittämästä tarinastaan.

Eikä hänen tarinastaan puutukaan käänteitä. Kvothe aloittaa elämänsä kiertävässä teatteriseurueessa, mutta menettää seurueen, mukaan lukien molemmat vanhempansa, Chandrian-nimellä kulkevien olentojen käsissä ollessaan vielä lapsi. Sitten poika joutui kadulle, pääsee onnen käännyttyä arvostettuun yliopistoon ja rakastuu palavasti kauniiseen Dennaan. Ja miehen tarina on vasta alussa.

Voin vilpittömästi sanoa, että Tuulen nimi kuuluu fantasiakirjojen huipputeosten joukkoon. Jos haluatte vielä todisteita kirjan hyvyydestä, niin niitä on helppo järjestää. Kirja on nimittäin saanut itselleen vaikuttavan fanijoukon, niin määrältään ja innoltaankin. Lisäksi kirja on voittanut muun muassa vuoden 2007 Quill-palkinnon ja sen seuraava osa on päässyt The New York Times Best Seller-listalle.

On vaikea uskoa, että Tuulen nimi on Patrick Rothfussin esikoisromaani. Mies on oikea sanataituri ja tarinakin on harvinaisen mukaansatempaava ja kiehtova. Kirjailija osoittaakin harvinaislaatuista kielellistä taituruutta, jopa siinä määrin, että jotkut kehottavat kirjan lukemista sen alkuperäiskielellä, englanniksi. Itse luin kirjan kuitenkin suomeksi ja minusta hyvä se oli silläkin kielellä.

Lisäksi kirjan maailma oli tarpeeksi omaperäinenkin, ainakin fantasiakirjojen mittapuulla. Toki se sisälsi paljon genrensä kliseitä, niin kuin alun kuvauksesta voi päätellä, esimerkiksi taikakoulut ja orvot ovat nykyään enemmän tai vähemmän fantasian vakiokamaa, mutta tarinan kertomistyyli onkin sitten monella tavalla hieman tavallisesta poikkeava. Niin kielellisesti kuin rakenteeltaankin.

Se oli myös paitsi erittäin kiehtova, niin samalla myös yksi sen suuremmista vahvuuksista. Erityisesti sen mystisempi puoli, vaikka olenkin nähnyt parempiakin taikuuden mekaniikkoja. Joskin kirjassa ei ole taikuutta, vaan sympatiaa. Olenkin hyvin kiinnostunut tietää siitä lisää. Siksi onkin hyvä, että sarjan toinen osa, Viisaan miehen pelko, on jo odottamassa lukuvuoroa.

Suurimmassa osassa lukemissani maailmassa naiset ovat epätasa-arvoisessa asemassa miesten ja kanssa muutenkin vähemmistöt loistavat poissaolollaan tai ovat korkeintaan taustalla. Näin myös Tuulen nimessä. En laske tätä kirjan viaksi, kirjailija saa tehdä maailmastaa millaisen tykkää mutta pikkuhiljaa olisi jo aika siirtyä tasa-arvoisempiin fantasiamaailmoihin. Ne epätasa-arvoiset on jo niin nähty.

Tuulen nimen suurin ongelma on se, että siinä olisi paljon tiivistämisen varaa. Erityisesti niiden arkisten asioiden kuvaamisen kohdalla. Kirja keskittyi paljon esimerkkisi Kvothen rahaongelmiin ja hänen luuttuunsa, ei niinkään siihen fantasiaan, mikä vuoksi ainakin minä tartuin kirjaan, eli niihin mystisiin vihollisiin tai legendaarisiin tekoihin, joita Kvothe kuulemma myöhemmin tekee.

Kvothe itse ei ole yhtään hullumpi päähenkilö, joskin makuuni ehkä hieman turhan ylimielinen. 

Toisaalta, kirjassa hän ei ole vielä päässyt yli teinivuosien, joten se on jokseenkin ymmärrettävää. Osa pitää häntä ”mary suena”, mikä ei ole täysin perusteetonta. Taitaahan poika paitsi luutun soiton kaltaisia teatterissa opittuja taitoja, niin hän on myös luontainen sympatian harjoittaja.

Itse en kuitenkaan kutsuisi hahmoa ihan sillä suurin osa kirjan ongelmista, orpoutta lukuun ottamatta, on enemmän tai vähemmän pojan omien huonojen valintojen syytä. On kuitenkin hyvä merkki, että nykyään myös liian täydelliseksi nähtäviä miehiä aletaan ”mary suna”, tai miesversiona termistä eli ”mary stuna”, eikä termi enää ole vaan vähänkin voimakkaimmille naishahmoille tarkoitettu.

Muut hahmot olivat sitten fantasian vakiokamaa, mikä taitaa olla yleinen ongelma, kun puhutaan minä-muodossa kerrotuista tarinoissa. Heistä kiinnostavin oli Kvothen rakkauden kohde Denna, joka ehkä Kvothen jälkeen ainoana tuntui kolmeulotteiselta persoonalta. Vähiten kiinnostavin taas ylimielinen rikkaan suvun poika ja kävelevä klisee Ambrose, joka oli eräänlainen Draco Malfoy Kvothen Harry Potterille.

Jokainen kirjasarjan osa käsittelee yhtä päivää, jona Kvothe kertoo tarinaansa. Niinpä Tuulen nimi loppui siihen kuin Kvothe lopetti kertomisen sen päivän osalta. Ehkä olisin toivonut, että loppu olisi saattanut loppuun edes yhden tarinakokonaisuuden, mutta ihan hyvä se oli näinkin. Varsinkin kuin siitä puuttui turha cliffhanger. Ainakin minä tartun kirjasarjan seuraavaan osaan ilman sitäkin.

Tiivistetysti Tuulen nimi on ehdottomasti kehunsa ansainnut, mutta ihan sen suuremmaksi faniksi en suinkaan voi tunnustautua. Sopii hyvin fantasian ystävälle. Neljä ja puoli tähteä!

Harley Freaking Quinn itsenäisyyttänsä etsimässä- The Animation

Harley Quinn sai vähän aikaa sitten oman, ja varsin hyvän, Birds of Prey-leffansa. Nyt arvostelemani yksinkertaisesti nimetty Harley Quinn-animaatio on kuitenkin vielä sitäkin parempi.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa joitakin yksityiskohtia Harley Quinn-sarjan, ja mahdollisesti myös muiden hahmosta kertovien tuotoksien, juonesta.

Harley Quinn (äänenä Kaley Cuoco) jätti vihdoin ja viimein häntä jo pitkään hyväksi käyttäneen Jokerin (äänenä Alan Tudyk) ja asettui asumaan uuden ystävänsä Poison Ivyn (äänenä Lake Bell) luokse. Hän on myös ottanut itsellenne tavoitteen todistaa arvonsa sekä itselleen, Jokerille, että muille roistoille ja päästä pahimmista pahimmille roistoille tarkoitettuun Legion of Doom-ryhmään.

Se ei kuitenkaan onnistu ilman apua ja koska ryhmätyö ei sovi yksin työskentelevälle Ivylle, Harley värvää avukseen ryhmän muiden hylkäämistä roistoista. Ryhmään kuuluu Legion of Doomista seksismin takia poispotkittu Tohtori Psyko (äänenä Tony Hale), näyttelijäksi huonolla menestyksellä pyrkivä Clayface (äänenä myöskin Alan Tudyk) sekä tekniikkanero King Shark (äänenä Ron Funches).

Harley Quinn on ehdottomasti paras uusi supersankari, - tai ehkä pikemminkin roistojuttu sitten Marvelin elokuvauniversumin Endgamen. Ja samalla myös yksi parhaista uusita tv-sarjoista. Kyllä, minun kohdallani, jolle Star Trek on vielä suhteellinen tuntematon, se meni yli jopa uuden Picard-sarjan, niin hyvä kuin se onkin. Se on myös paras näkemäni animaatio sitten Spider-Man: Into the Spider-Versen.

Mutta ennen kaikkea se on nauruhermoja kutkuttavan hauska sarja, joka ei kuitenkaan pelkää käsitellä myös vakavia aiheita. Eli juuri sellainen, kuten hyvien aikuisten animaatioiden pitää olla. Siis sellaisten, joiden yleistunnelman ei pidäkään olla liian vakava. Vakavimmille ja aikuismaisemmille animaatioille on taatusti kysyntää. Harley Quinn vaan ei ole yksi niistä, eikä tyyli olisi hahmolle oikein sopinutkaan.

Harley Quinn oli kuitenkin hyvin vahvasti aikuisten sarja. Siitä löytyy paljon väkivaltaa, kirosanoja yms. ei lapsille sopivaa. Se myös tarkoittaa, että sillä oli vapaus mennä pitemmälle kuin monet muut sarjat. Se ei kuitenkaan mennyt missään vaiheessa liian pitkälle. Huumori ei loukannut juuri ketään, paitsi ehkä joidenkin hahmojen vannoituneita faneja.

Pidän sarjan animaatiotyylistä, se näyttää hyvältä. Erityisesti sarjan formaatista ja korkeasta ikärajasta hyötyneet toimintakohtaukset. Mitä sarjan tekemiseen tulee, niin erityisesti esiin nousi kuitenkin ääninäyttelijät. Hahmojen ääneksi oli valittu monia alan taitajia ja se näkyi. Erityisen maininnan ansaitsee alan konkari Alan Tudyk ja roolinsa jopa sarjan mittapuulla harvinaisen hyvin sopiva Lake Bell.

Ennen sarjan katsomista mietin, kuinka hyvä valinta lähinnä Rillit Ruudussa-sarjasta tuttu ja sielläkin vähemmän vakuuttavasti esiintyminen Kaley Cuoco on Harleyn rooliin, mutta ilokseni voin sanoa, että nainen ottaa hahmon omakseen. Muutenkin pidän hänen versiostaan. Hän oli melkein yhtä hyvä kuin kuin Dc:n elokuvauniversumin vastaava, vaikka Margot Robbie tekeekin roolissaan huipputyötä.

Harley ei kuitenkaan oli sarjan paras hahmo, hieman yllättäen, vaan se kunnia kuuluu Poison Ivylle, ystävistä parhaimmalle ja superroistoista coolimmalle. Clayface ja King Sharkkin olivat oikein hyviä hahmoja, varsinkin enemmän ruutuaikaa saanut Clayface. Valitettavasti sovinistinen Tohtori Psyko ei niinkään, vaikka kyllä hänkin löysi roolinsa ryhmässä ja sai jopa vähän sympaattisuuttakin.

Kokonaisuutenaan tiimi toimi hyvin, paremminkin ja olenkin iloinen, että kaikki ovat mukana vielä toisella kaudella, jos ja kun sellainen tehdään. Olisin ehkä vain toivonut, että Harleyn tiimiin olisi eksynyt myös ainakin yksi naisroisto, DC:llä kuin niin monia hyviä sellaisia. Varsinkin kuin ryhmän kokoamiseen keskittyvä jakso käsitteli myös sitä, että naisrosvoja ei oteta vakavasti.

Sivuhahmoista esiin nousi Batmanmaisyyden täysille vetävä Batman (Diedrich Bader), yllättävän hauska komisario Gordon (Chris Meloni) ja satuhahmoja henkiin herättävä Queen of Fables (Wanda Sykes). Sen sijaan Kite Man (Matt Oberg) oli lähinnä nolo. En vieläkään ymmärrä sarjan päätöstä tehdä hänestä Ivyn poikaystävä, enkä luultavasti tule ikinä ymmärtämäänkään.

Koko sarjan inhottavin hahmo ja pääroisto, jos sarjassa voi sellaista sanoa olevankaan, oli kuitenkin Joker itse. Sarjalla, tai sen katsojalla, ei riittänyt sympatiaa miehelle. Ja se teki sarjasta vain paremman. Sarjan Joker on ylimielinen, manipuloiva ja narsistinen niin kuin hahmon kaikki versiot, tai ainakin melkein, mutta yliampuvalla tavalla, joka sopii vain ja ainoastaan animaatioformaatille.

Tiivistetysti harva sarja on yhtä hauska ja muutenkin nautittava kuin Harley Quinn, animaatio tai liveversio. Sitä ei kannata jättää näkemättä. Täydet viisi tähteä!

Maailman kuuluisin vampyyri ei kauan arkussaan pysy, mutta pureeko hän edelleen katsojiin.

Netflixin ja muun muassa Uudesta Sherlock tutun Steven Moffatin Dracula-minisarja on tyylikäs ja paikoittain kekseliäskin, mutta se ei sano juuri mitään uutta legendaarisesta kohteestaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Dracula-sarjan juonesta ja Dracula mytologiasta ylipäätään! 

Vastakihlautuneella asuntokauppiaalla Jonathan Harkerilla (John Heffernan) on ollut rankkaa. Epätavallinen matka tapaamaan Lontooseen haluavaa omalaatuista kreivi Draculaa (Claes Bang) on johtanut miehen nunnaluostariin näyttäen enemmän kuin puoliksi kuolleelta ja silmin nähden traumatisoidulta. Se, mitä välissä on tapahtunut kiinnostaa luostarin nunnia, erityisesti yhtä (Dolly Wells).

Vastaus kysymykseen osoittautuu pian enemmän kuin vain kiinnostavaksi mysteeriksi, sillä Dracula on vasta suunnitelmansa alussa, eikä se tiedä hyvää Jonathanille, luostarille tai Englannille, jonne mies niin kovasti kaipaa. Kaikkien onneksi myöskään häntä kuulustellut nunna ei ole läheskään niin avuton kuin mitä voisi luulla. Dracula on kolmiosainen minisarja.

Dracula on varmasti yksi kaikkien aikojen uudelleen filmatuista tarinoista, eikä suinkaan suotta. Tarina sopii vähän joka vuosituhannelle. Netflixin Dracula kertookin sen tarinan tyylillä ja laadulla, jota sen tekijöihin on totuttu yhdistämään. Valitettavasti se ei, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kerro siitä juuri mitään uutta tai ennenäkemätöntä. Vaan tyytyy kertomaan vanhan tarinan vähän vain suuremmalla budjetilla.

Miksi sarja sitten on tehty? Se on hyvä kysymys. Kuulemma se on jo toisen legendaarisen hahmon, Sherlock Holmesin, uuteen eloon tuoneiden Steven Moffatin ja Mark Gatissin intohimoprojekti. Onko se kuitenkaan hyvä syys tehdä sarjaa? Tekijöiden näkökulmasta kyllä, mutta entäs katsojien. Siihen minulla ei ole tyhjentävää vastausta.

Uskon kuitenkin, että Draculan mytologian tai muuten vampyyrifanien kannattaa katsoa edes ensimmäinen jakso. Sillä vaikka siitä löytyikin vikansa, joita käsittelen kyllä tässä arvostelussa riittämiin, kokonaisuudessaan mielipiteeni sarjasta jääkin reilusti positiivisen puolelle. Olisiko sarja voinut olla parempi? Tai kekseliäämpi? Kyllä. Mutta se olisi myös voinut olla paljon huonompikin.

Pidin siitä, että se ei pelännyt ottaa mennä verisyydessään hyvinkin pitkälle, vaan näytti paljon kuvottavaa ja kauhufanien mieleen varmasti olevaa. Ihmisiä kuoli, Dracula muuttui sudesta taas ihmiseksi ja kärpäset majailivat silmäluomella ydin tai vastaavan katastrofista selvinneeltä näyttävän Jonathanin silmämunilla ja tämä oli vasta ensimmäinen jakso.

Dracula ei kuitenkaan ottanut itseään turhan vakavasti, joka on tullut tutuksi jo Uudessa Sherlockissa.  Suurimmaksi osaksi pidinkin asiasta, olen huumorin suuri ystävä ja Draculassa se on suuremmaksi osaksi makuuni sopivaa, mutta välillä se myös pilasi alun perin jännittävän kohtauksen tunnelman. Eikä asiaa parantanut se, että osa heitoista oli varsin kliseisiä.

Pääosan esittäjä oli valittu erittäin hyvin, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää tämänkaltaisissa sarjoissa. Claes Bang on kuitenkin kuin syntynyt rooliin. Hänen Draculansa oli karismaattinen, pelottava ja moniulotteinen. Sarjan kuitenkin varastaa Dolly Wells, joka suorastaan loisti vampyyreistä kiinnostuneena kyynisenä sisar Agathana. Hän on todella tv:n paras nunna tai ainakin yksi parhaista.

Muutkin osat ovat täytetty ammattitaitoisilla näyttelijöillä, mutta valitettavasti he eivät juuri nouse esiin hahmoina. Eikä asiaa auta se, että sivuhahmot vaihtuivat joka osassa. Ei ole mahdotonta esitelle hahmoja puolessatoista tunnissa. Elokuvat tekevät niin jatkuvasti tai ainakin tekivät. Nykyään leffa ovat järjestään yli kaksituntisia, jopa pidempiä. Draculalta se ei jotain syystä kuitenkaan onnistu.

Nyt arvostelen sarjan vielä jaksokohtaisesti ja anna niille jopa numeroarvostelut.

Ensimmäinen jakso, "The Rules of the Beast" oli myös sen paras, joskin myös perinteisin. Se kertoo hyvin klassisen Dracula-tarinan, mutta tvistillä. Varsinkin se, mitä Jonathan Harkerille tapahtuu, on yllätys. Ainakin enemmän kuin nunna henkilöllisyys, jota ei ole vaikea arvata, vaikka tietäisi Dracula-mytologiasta vain hieman. Jakso oli kekseliäs, näytti hyvältä ja paikoittain pelottavakin. Täydet viisi tähteä!

Toinen, "Blood Vessel", jakso oli sitten tylsempi. Se oli murhamysteeri, jossa tiedämme jo, kuka murhaaja on. Emmekä välitä uhreista tai muista laivalla olevista. Jakson kuitenkin pelasti sen monet hyvät hetkensä, erityisesti sisar Agathan ja Draculan shakkimatsi sekä monella tavalla yllättävä loppu. Jakso tuntui kuitenkin lähinnä ajan haaskaukselta. Kolme ja puoli tähteä!

Kolmas jakso, "The Dark Compass" yllätti ja siirsi Draculan nykyaikaan. Idea oli hyvä, eikä vähiten siksi, että vaikka sitä onkin käytetty, mutta ei kuitenkaan vielä kyllästymiseen asti. Jakso ei kuitenkaan tehnyt asetelmalla mitään uutta. Ilokseni Dolly Wells sai kuitenkin roolin jaksossa. Sarjan loppuratkaisukin oli sopivan runollinen ja synkkäkin.

Jakso ei kuitenkaan ole ilman puutteita, joista suuremmat liittyivät juoneen, joka ei käynyt paikka paikoin käynyt juuri järkeen, varsinkin Draculan myyttien alkuperään liittyä paljastus. Myös tavassa kuvailla Lucy Westenran (Lydia West) löytyy paljon parantamisen varaa. Hänet kuvattiin hyvin yksiulotteiseksi pinnalliseksi pissikseksi, eikä juuri muuksi. Kolme tähteä!

Tiivistetysti Dracula ei ole huono tapa aloittaa uusi vuosi, päinvastoin. Sen taso kuitenkin laski jakso jaksolta, niinpä oli hyvä, että niitä oli vain kolme. Neljä tähteä!

Sabrina vs pakanat ja Helvetin kenkkuilevat alamaiset

Chilling Adventures of Sabrinan kolmas kausi tuli Netflixiin jokin aika sitten rohkeampana, oudompana ja synkempänä kuin koskaan. Ja melkein yhtä hyvänä kuin aina ennenkin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia! Lue omalla vastuullasi.



Viimeinen kausi päättyi Sabrinan (Kiernan Shipka) ja kumppaneiden voittoon, kun he onnistuivat vangitsemaan Sabrinan isäksi paljastuneen Luciferin (Luke Cook). Hinnan maksoi Sabrinan poikaystävä Nick (Gavin Leatherwood), jonka ruumis toimii nyt Helvetin valtiaan vankilana. Lisäksi hän joutui Helvettiin, jotta paikan johdon ottanut Lilith voisi pitää kerran rakastamansa miehen vankilaa silmällä.

Eikä mene aikaakaan, kun muutkin saavat kokea Luciferin vangitsemisen seuraukset. Koska Lilith ei
kelpaakaan rooliinsa, koska hänellä ei ole taivaallista syntyperää, Sabrinan joutuu taistemaan kruunusta maanpinnan tuhoa suunnittelevaa Calibania (Sam Corlett) vastaan. Zelda-tädin (Miranda Otto) johtama yön kirkkokin alkaa menettää voimiansa. Eikä aika voisi olla huonompi, sillä heillä on vastassaan Luciferin tuhon houkuttelemat pakanat, joiden aikeet ovat kaikkea muuta kuin ystävälliset.


En ole Chilling Adventures of Sabrinan kohderyhmää, teinejä. Silti pidän siitä suhteellisen paljon. Toki, siitä löytyy makuuni hieman liikaa teinidraamaa, mutta koska kyseessä on teinisarja, niin sitä sopii odottaa. Kuitenkin sarjan taikuus on kiehtovaa, pääosa vioistaan huolimatta ja ehkä jopa niiden takia hyvin pidettävä ja kiinnostakin ja toteutus on ollut muutenkin aina huippuluokkaa.

Kolmannella kaudella sarja on edelleen erittäin hyvä, suorastaan teinisarjojen kruununjalokivi. Pidin ehkä aikaisemmista hieman enemmän, mutta vain hiukan. Lisäksi jotkin asiat ovat jopa paremmin kuin edellisillä kausilla, joten sarjalle ei ole onneksi käynyt samoin kuin Riverdalelle, jonka taso on laskenut kausi kauden jälkeen ja pian minun tapaiset katsojat miettivät, miksi edes vaivautuu katsomaan sitä.



Chilling Adventures of Sabrina olikin huonommillaan silloin kuin se lainasi asioita Riverdalen pelikirjasta. Musiikkinumerot eivät vain sopineet sarjaan. Niin kuin ei myöskään se, että Sabrina ja Roz piti välttämättä saada huutosakkiin. Sen sijaan pidin Riverdaleen liittyvistä ”easter egg:seistä. Se sai maailman vaikuttamana isommalta ja asutummalta. Niin pieniä kuin ne olivatkin.

Paljon enemmän minua kuitenkin häiritsi se, että he laittoivat aikaisemmin hyvin itsenäisen Sabriinan motivaatioksi vain ja ainoastaan yhden asian: pojan, Nickin. Eikä vähiten siksi, etten ole koskaan ollut Nickin suurin fani. Niin paljon kuin tunsinkin tällä kaudella myötätuntoa häntä kohtaan. Ja niin paljonkin pidin siitä, että sarja antoi Nickin kokemuksille hyvin realistisilta vaikuttavia seuraamuksia.



Kauden parhaat kohtaukset liittyivät Yön kirkkoon eli valitettavasti siihen osaan, missä ei juuri Sabriinaa nähty. Onneksi Miranda Otton Zelda oli keskushenkilöksi yhtä hyvä, jopa parempikin. Ainakin näin aikuisen näkökulmasta.  Siitäkin huolimatta, etten ole voimat ovat heikenneet/poissa, mitäs nyt-juonikuvien suuri fani. Jos katson noidista kertovaa sarjaa, haluan nähdä noitia (katson sinua Charmed:in toinen kausi).

Juonikuviossa kiinnostavaa oli myös se, että se Saatanaa palvovien noitien lisäksi näytti myös muunlaisia noitia, vieläpä hyvässä valossa. Taikuutta on monenlaista, eikä se ole paha asia. Erityisesti Skye Marshallin Mambo Marie LeFleur toi piristystä sarjaan. Ja lisäksi tuuletti varsin elitistisen Zeldan ja muiden saatanallisten noitien ennakkoluuloja.

Melko usein Yönkirkko ja sen taistelu pakanoita vastaan sai kuitenkin tehdä tilaa hieman vähemmän kiinnostavan Helvetin valtiuden varmistavan aarrejahdin varjoon. Ratkaisu kuitenkin palkittiin kauden loppupuolella, jossa Sabrina joutui kohtaamaan perheensä ja kaveriensa sivuun jättämisen seuraukset. Ja luonnollisesti teki päätöksiä, joiden vähemmän hyvät seuraukset jäävät ensi kauteen. Sabrina kuin on.

Lilithin ja Sabrinan demoni olalla/neuvonantaja ja oppilas dynamiikkansa toimi ja heidän kohtauksensa kuuluivat sarjan viihdyttävämpään päähän. Eikä vähiten siksi, että Michelle Gomez oli erinomainen kaksoisroolissaan sekä Sabrinan helvetillisenä neuvonantajana, että hartaana opettajana. Kumpa Helvetin Desing ei olisi jäänyt niin tylsäksi, mutta kaikkea ei voi saada.



Myös Sabrinan ihmiskaverit saivat oman storylinensä, joka vieläpä liittyi kauden pääjuoneen paljon enemmän kuin Sabrinan. Ei kuitenkaan liikaa. Mikä olikin erinomainen asia, sillä Harvey (Ross Lynch) ja Roz (Jaz Sinclair) eivät juuri kiinnostanut minua parina. Sen sijaan kaudella suurempaan rooliin päässeen Theon (Lachlan Watson) ja uuden pojan (Jonathan Whitesell) suhde oli rakennettu paljon paremmin.

Myös aikaisimmilla kausilla enemmän tai vähemmän sivuun jääneet Prudence (Tatiana Gabrielle) ja Ambrose (Chance Perdomo) tuntuivat löytävän paikkansa. Prudense badass noitana, jolla on missio, ja Ambrose Gilesiin verrattavana neuvonantajana. Valitettavasti kuitenkin Salem-kissa jäi melkein kokonaan sivuun. Ymmärrän kyllä ratkaisun. Kissojen kanssa ei voi olla helppo työskennellä.



Lucifer ja isä Blackwood (Richard Coyle) jätettiin ihan loppupuolta lukuun ottamatta sivuun, vaikka parempi olisikin ollut, ettei heitä kumpaakaan olisi nähty ollenkaan. Erityisesti alan kyllästyä isä Blackwoodiin ja olisinkin toivonut, että mies kuolisi tällä kaudella. Pakananoidat olivat nimittäin paljon kiinnostavampia ja pelottavia vastustajia. Ja tajusivat jäädä yhteen kauteen.

Sarjassa tapahtui siis tänä kautena paljon, jopa liikaakin. Nyt yhteen aiheeseen tai uhkaan ei voitu käyttää tarpeeksi aikaa. Ehkä kausi olisi hyötynyt muutamasta lisäjaksosta tai siitä, että se olisi jättänyt muutaman aiheen ensikauden puolelle. Toki asialla on positiivinenkin puoli. Kaudessa ei ollut yhtään täytejaksoa, vaan joka jakso keskittyi asiaan. Eikä meno mennyt missään vaiheessa tylsäksikään.

Tiivistetysti Chilling Adventures of Sabrinan kolmas kausi ei pettänyt odotuksia, mutta ei ihan päässyt siihen, mihin tasoon sarjalta ollaan totuttukaan. Kolme ja puoli tähteä!

Harley Quinn ja tytöt Gothamin itsenäisyyttään etsimässä

Margot Robbien Harley Quinn oli Suicide Squadin parasta antia, joten ei ole ihme, että hahmo sai oman elokuvansa. Hyvä niin, sillä Birds of Prey osoittautui enemmän kuin kelpo tekeleeksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia! Lue omalla vastuullasi, varsinkin jos Suicide Squad on katsomatta.

Huomautus: Elokuvan koko nimi on Birds of Prey (and the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn), mutta tässä arvostelussa kutsun sitä kätevyyden vuoksi lyhyemmällä nimellään Birds of Preyksi.

Harleen Quinzel, tuttavallisemmin Harley Quinn (loistava Margot Robbie on vihdoin eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästään ja rikoskumppanistaan Jokerista (Elokuvassa esiintymätön Jared Leto). Menettäen samalla miehen suojeluksen. Tämä ei ole mikään pikkuasia, sillä moni kantaa hänelle syystä tai toisesta kaunaa. Yksi niistä on Black Maskin nimelläkin kulkeva rikollispomo Roman Sionis (Ewan McGregor).

Romania tuhoa haluavat myös aliarvostettu mestaripoliisi Renee Montoya (Rosie Perez) ja varsijousta taiten käyttävä kostaja Helena Bertinelli/The Huntress (Mary Elizabeth Winstead). Tähän kaikkeen liittyy vielä Romanin laulaujatähti/autonkuljettaja Dinah Lance/Black Canary (Jurnee Smollett-Bell), kyyninen esiteini-varas Cassandra Cainin (Ella Jay Basco) ja tavoiteltu Bertinellin timantti. Birds of Prey on DC:n elokuvauniversumin kahdeksas elokuva.

Pidin Birds of Preystä enemmän kuin suuremmat osat muut arvostelijat. Ei uskoisi, että se on ohjaaja Cathy Yan ensimmäinen iso elokuva. Se on hauska, osittain kekseliäskin ja väkivaltainen elokuva, joka ei myöskään pelkää murtaa neljättä seinää siinä missä sovinististen miehen ruumiinosiakin. Eli toisin sanoen elokuva muistuttaa enemmän Marvelin Deadpoolia kuin huippuhuonoa Suicide Squadia.

Parasta elokuvassa oli Harley Quinn itse. Margot Robbie sopii rooliin paremmin kuin hyvin. Elokuva on myös hauska, erittäin hauska. Niin hauska, että katsoja melkein unohtaa, että valtaosa juonesta kuluu niin sanottua MacGuffinia etsiessä. Eli esinettä, joka motivoi päähenkilöä, mutta katsojat eivät välitä. Tai sen, että juoni ei muutenkaan ole mitään ennen näkemätön tämän tyyppisiltä elokuvilta.

Onneksi se vanha tehtiin kuitenkin harvinaisen viihdyttävään muotoon. Erityisesti nautin Harleyn hyeenä Brucesta (nimetty Gothamin pääkomistuksen mukaan), Harleyn ja voileivän ”rakkaustarinasta” sekä Harleyn ja Cassandran yhteisistä hetkistä. Voisin kuunnella Harleyn luettelevan sääntöjään, vaikka kokonaisen elokuvan ajan. Olen myös iloinen siitä, että Harleyn psykiatrin koulutuskin tuli aina välillä käyttöön.

Elokuvan visuualinen ilme oli erityisen hyvin toteutettu, varsinkin John Wick-tekijöiden Chad Stahelskin ja Jonathan Eusebion suunnittelemat taistelukohtaukset. Niistä paras sijoittui poliisiasemalle ja oli kuvattu peräti kolmessa osassa. Muutenkin elokuva näytti joltain ihan muulta kuin perussupersankarimätöltä.

Nimestään huolimatta elokuva oli Harley Quinnin. Hahmon ollessa niin hyvä, se olikin elokuvalle eduksi. Harley Quinn ei nimittäin kuulu tai tule kuulumaan Birds of Prey ryhmään. Muille päähahmoiksi edes jokseenkin miellettävillä hahmoille annettiin, elokuvan kestosta johtuen, selvästi vähemmin aikaa. Siitä huolimatta, pidin heistäkin.

Mary Elizabeth Winsteadin Helena Bertinelli/The Huntress nousi karvan verran suosikikseni. Rosie Perezin Renee oli hyvä kliseinen kyttänä, eikä Jurnee Smollett-Bellkään ollut huonompi Black Canarynä, joskin paras versio hahmosta on edelleen Arrowversen Katie Cassidylla. Pidin Cassandrakin. paljon enemmän kuin lapsihahmoista yleensä. Ei uskoisi, että kyseessä on Ella Jay Basco ensimmäinen elokuva.

Black Mask osoittautui kuitenkin pettymykseksi. Hän ei ollut roistona mitenkään erityisen hyvä. Eikä hänen apumiehensä Victor Zsasz (Christopher Messina) ollut sen parempi, päinvastoin. Onneksi he eivät kuitenkaan olleet se pääasia. Muut pienemmät roolit kärsivät siitä, että elokuvassa oli jo liikaa tärkeitä hahmoja. He eivät jääneet vähäisen persoonansa ja ruutuaikansa takia juuri mieleen.

Tiivistetysti DC hyötyy selvästi siitä, että se antaa tekijöilleen taiteellisen vapauden. Birds of Prey jatkaa DC:n hyvien, jopa loistavien, elokuvien putkea. Neljä ja puoli tähteä!

Kaikki mitä tiedän Game of Thronesin spin offista

Game of Thones sai suuren suosion, joten ei ole mikään ihme, että siitä on tulossa myös spin off. Nyt kerron niistä enemmän. Mistä se kertoo? Milloin se tulee?? Ja kaikkea muuta jo tiedossa olevaa.

Aluksi kannattaa mainita, että alun perin spin offeja oli suunnitteilla kaksi. Kuitenkin Naomi Watsin tähdittämä, Sankareiden ajasta kertova sarja kuopattiin syystä, joka ei ole tullut yleiseen tietoon. Tämä on valitettava, sillä sarja olisi kuulemma käsitellyt Game of Thronesin maailmaa hieman eksoottisemmasta vinkkelistä.

Toinen niistä on kuitenkin saanut vihreää valoa, Targaryen-sukuun keskittyvä House of Dragon. Sen showrunnereina toimii Ryan Condal ja Game of Thronesin "Battle of the Bastards"-jakson ohjannut Miguel Sapochnik. MInulla ei ole mielipidettä asiaan, mutta ainakin kyseinen jakso oli yksi sarjan parhaita.

Sarja perustuu George R. R. Martinin eli Tulen ja Jään laulun, Game of Thronesin lähdeteokset, kirjoittamaan Fire and Blood-kirjaan, joka sijoittuu 300 vuotta ennen Tulen ja Jään laulun tapahtumia. Aikaan, jolloin Targaryen-suku piti valtaa tiukasti käsissään. On luultavaa, että House of Dragon keskittyy myös samoihin aikoihin ja aloittaa jopa itse ensimmäisestä Westerosia hallinneesta Targaryeniesta, Aegon valloittajasta.

Tarkkaa ilmestymispäivämäärä ei tiedetä, mutta se tapahtuu kuulemma vuonna 2022. Aika voi kuitenkin vielä muuttua moneen kertaan. Jos veikkaamaan pitäisi ruveta, niin luultavimmin myöhäisempään suuntaan. Laitan siitä enemmän tietoa, kunhan sitä tulee.

Game of Thronesin vaikutus kulttuuriin

Game of Thronesin viimeinen kausi on haukuttu lyttyyn ja syystäkin. Ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö sarja olisi vaikuttanut kulttuuriin hyvin olennaisilla tavoilla. Millaisilla? Lue ja ota selvää.

Kun Game of Thrones tuli televisoihin, se oli jotain ennen näkemätöntä. Suuri hahmokaarti, iso budjetti, ja taipumus hylkiä fantasian kliseitä ja jopa tehden pilkkaa niistä. Nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin, Game of Thrones on voittanut lukuisia palkintoja, saanut loistavia arvosteluita, vetänyt hurjan määrän katsojia ja vaikuttanut syvästi kulttuuriseen tietoisuuteemme.

the witcher

Siitä on myös hurjasti fanitapahtumia, nettisivuja, parodiavideoita, analyysejä, piirustuksia, fanfictioita ja vaikka mitä muuta. Tietenkin niin tekevät tai tekivät muutkin suositut tv-sarjat, mutta ei läheskään samassa mittakaavassa. Se kunnia on yleensä kuulunut suuren luokan elokuville, kuten Avengereille tai Star Warssille. Game of Thrones onkin jotain todella erityistä, jopa ennennäkemätöntä.

Esimerkikkeja jo tulleista yrittäjistä

Game of Thrones vaikuttaa jopa siihen, mitä tulemme televioista näkemään tai jo näemme. Ilmiselvin vaikutus on sekä suunniteltujen, että jo tulleiden, fantasiasarjojen määrä, erityisesti kirjoihin perustuvien. The Witcher sai ensimmäisen kautensa hetki sitten ja niin Lord Of The Rings, suomalaisittain Taru Sormusten Herrasta ja Ajanpyörä-romaanit on saamassa omat kautensa.

Pidän tätä erittäin hyvänä asiana, sillä fantasia on genreistä suosikkini. Toivon vaan, ettei kaikista fantasiasarjoista tule Game of Thrones kopiota. Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta esimerkiksi on täysin eri tyylinen kirja, joten se vaatii erityyppisen sarjankin. Olemassa on kuitenkin suuri riski, että siihen perustuvan sarjan tekijät yrittävät juuri sitä. Toivon kuitenkin olevani väärässä.

Game of Thrones myös auttoi nostamaan tv-sarjojen arvostusta. En voi laittaa sitä pelkästään sarjan ansioksi, mutta sen vaikutusta tässäkään asiassa ei pidä vähätellä. Vielä joku aika sitten tv:tä pidettiin elokuvien vähempiarvoisena serkkuja ja vaikka menestyssarjoja löytyi toki jo silloin, esimerkiksi Lost, Mad Men tai Sopranos, ne olivat poikkeus, eivätkä sääntö.

Samalla sarja myös nosti sitä, mitä tv-sarjoilta odotetaan. Game of Thrones nosti katsojien odotusten lisäksi myös televisiosarjojen budjettia. Sillä on kuitenkin huono puoli. Pienemmillä tuottajilla ei ole varaa tehdä niin kalliita sarjoja tai markkinoida sarjojaan isojen tavoin, joten heidän on vaarassa jäädä isojen yritysten alle. Jolloin moni hyvä näkemys jää tekemättä ja moni hyvä sarja jää näkemättä.

Game of Thronesin ansiota on myös se, ainakin osittain, että entistä useimmat sarjat haluavat shokeerata katsojiaan joskus, jopa juonen tai hahmojen kustannuksella. Siitä johtuen, että tekijät yrittävät estää juonipaljastukset keinolla millä hyvänsä ja katsojatkin välttelevät niitä kuin ruttoa. Sarja ei ehkä ole tässä asiassa ainut laatuaan, se on tärkeä muistaa, mutta merkittävä tekijä kyllä.

Samanlaista kulttuurista vaikutusta saavan sarjan etsintä on käynnissä, mutta jo tulleista yrittäjistä ei ole uudeksi Game of Thronesiksi, vaikka osa niistä olikin jo itsestään varsin hyviä. Pidinkin paljon esimerkiksi The Witcheristä. Yrittäjistä ei kuitenkaan ole puute, joten ehkä se vielä siitä löytyy. Luultavimmin kuitenkin jostain täysin erilaisesta. ”Game of Thronesmaisuus” mitataan vaikutuksessa, ei tyylistä tai edes genressä.

Tai ehkä Valkoiset kulkijat tappavat uudet yrittäjät heti alkuunsa

Tietenkin voi olla, ettei sitä löydykään ja Game of Thrones osoittautuu ainoaksi laatuaan, poikkeusyksilöksi. Nykyään katselutottumukset ovat menneet enemmän sarjakatsomisen suuntaa, kiitos Netflixin ja muiden samankaltaisten palveluiden. Kun kaikki eivät seuraa sarjoja samassa tahdissa on vaikeampi tehdä samanlaista vaikutusta kulttuuriin, jos ei jopa mahdotonta.

Lisäksi sarja on tehnyt kirjallisuudelle saman, minkä tv-sarjoillekin. Se on nostanut fantasiakirjojen arvostusta, määrää ja vaatimuksia siitä, mikä on hyvä fantasiakirja. Se on myös parantanut lapselliselta ja geneeriseltä mielletyn genrensä kuvaa. Sarjan onkin tuonut uusia lukioita fantasian pariin. Erityisesti niitä aikuisia, jotka eivät ole kasvaneet genren parissa, toisin kuin esimerkiksi minä.

Lasin noston paikka

Tiivistetysti viimeisen kausien tason laskustaan huolimatta Game of Thrones ansaitsee paljon kiitosta. Se jätti merkkinsä kulttuuriin, nosti televisiosarjojen arvostusta ja tasoa sekä lisäsi fantasiakirjojen, - ja sarjojen määrää. Sen suosio sai myös suurten yritysten kiinnostumaan televisiosta. Sekä hyvässä, että pahassa.

Mysteerityttöjä ja (luonnollisesti) pikkukaupungin poliiseja salaliiton jäljillä

Tänä vuonna tullut Emergence ei ehkä kuulu kauden parhaiden uusien sarjojen joukkoon, mutta se tarjoaa silti paljon katsottavaa mysteerisarjojen ystäville.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia Emergencen ensimmäisestä kaudesta!

Long Islantilainen poliisipäällikkö Jo Evans (Allison Tolman) viettää varsin tavanomaista pikkukaupungin poliisin elää, johon kuuluu tytär Mia (Ashley Aufderheide) ja syöpää sairastava isä Ed (Clancy Brown). Sitten hänen elämänsä muuttuu kummallisempaan suuntaan hänen löydettyään melko tavanomaiselta lentokoneen putoamispaikalta muistinsa menettäneen tytön (Alexa Swinton).

Ennen kuin Jo saa selvitettyä tytön henkilöllisyyden ja löydettyä tämän vanhemmat, hän kutsuu tytön kotiinsa ja antaa hänelle väliaikaiseksi nimen Piper. Pian Jo huomaa, että Piperillä on perässään hyvin pahantahtoisia tahoja ja, jotta tilanne ei menisi liian normaaliin suuntaa, hallussaan yliluonnollisia voimia. Kuka Piper oikein on? Ja miksi hänestä ollaan niin kiinnostuneita?

Emergence vaikuttaa ensikuulemalta ehkä Lost-kopiolta tai kopiolta monesta muusta mysteerisarjasta, eikä vaikutelma todellakaan ole täysin väärässä. Se ei tarjoa genren ystäville tai meille, jotka katsovat sen sarjoja ja pitävätkin osasta niistä, juuri mitään uutta tai ihmeellistä. On suuri salaliitto, yliluonnollisia kykyjä, perusamerikkalainen perhe yms. 

Sarjalla on kuitenkin pari vahvuutta. Sarja on täynnä erinomaisia näyttelijöitä, erityisesti Allison Tolman ja Alexa Swinton. Sen mysteeri ei juuri polje paikoillaan ja esimerkiksi se, kuka tai ehkä tarkemmin sanottuna mikä, Piper oikein on, selviää varsin pian. Jo oli paljon keskimääräistä mysteerisaran päähenkilöä pidettävämpi ja samaistuttavampi. Piperkin osoittautui varsin sympaattiseksi tapaukseksi.

Muut hahmotkin ovat pidettäviä, joskin moneen kertaan nähtyjä. Mian ja Piperin ystävyyskin oli mukava yllätys, sillä monissa muissa sarjoissa päähenkilön biologinen lapsi olisi ollut mustasukkainen uudelle tulokkaalle ja jopa avoimen vihamielinen. Olisipa turhankin geneeriseksi jäävät roistot yhtä kiinnostavia, mutta kaikkea ei voi saada.

Piperiin liittyvää mysteeriäkään ei salattu liian kauan. Tyttö oli robotti tai ehkä paremminkin tekoäly. Ei ehkä kekseliäin valinta, mutta ei myöskään tylsin. Luulen, etten ole ainut, joka ajatteli tytön olevan avaruusolento. Toki muita paljastuksia löytyi hyvin paljon ja jotkin niistä onnistuivat jopa yllättämään minut ja saavutus se on sekin.

Emergencen juoni oli suhteellisen kiinnostava, jopa enemmän kuin useilla muilla sen lajityypin edustajalla. Kuitenkin minusta sen olisi saanut tiivistettyä vähempänäkin jaksoon jopa minisarjaksi. mysteeriä voi venyttää vain tietyn verran ilman, että se käy tylsäksi. Siksi minusta juonen jatkaminen toiselle kaudelle, jos sarja sellaisen saa, ei ollut minusta hyvä idea, vaikka sarjasta pidänkin.

Sarjassa oli vain yksi suuri heikkous, mutta valitettavasti se oli hyvinkin suuri. Se oikein onnistunut herättämään minkäänlaisia tunteita. Yksi sarjan vakiohahmoista paljastui pahikseksi ja sitten hyvikseksi, joka on pahiksen puolella, enkä tuntenut oikein mitään paljastuksen suhteen. Lisäksi sarja päättyi aika suureen cliffhangeriin, enkä silti pala halusta tietää, mitä hahmoille sen jälkeen tapahtuu.  

Uskokin, että sarja ei saa toista kautta cliffhangermaisesta ensimmäisen kauden lopusta huolimatta. Sen katsojamäärät ovat jääneet verrattain vähäiseksi. Jos olenkin väärässä ja sarja saa kuin saakin toisen kautensa, katson luultavasti senkin. Emergence ei ehkä päädy lempisarjojeni listoille, mutta kyllä sen kanssa voi 45 minuuttia viikossa viettää.

Tiivistetysti Emergence on mysteerisarjaksi keskimääräistä parempi ja sitä ei kannata tyystin unohtaa, mutta liikaa siitä ei kannata odottaa. Kolme ja puoli tähteä!