Tuulen nimi kiinnostaa Kuninkaan surmaajan Kronikka-trilogian erinomaisessa avausosassa

Patrick Rothfussin Tuulen nimi osui sattumalta silmääni kuin etsin kirjastosta uutta luettavaa. Hyvä niin, sillä kirja oli lukemisen arvoinen fantasiaelämys, vaikka se ei suosikkikirjoihini noussutkaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran, ei kuitenkaan paljon, paljastuksia Patrick Rothfussin Tuulen nimi-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Legendaarinen Kvothe on jättänyt menneisyyden uroteot taakseen ja hän elääkin nyt tavallisena majantalonpitäjänä suhteellisen pienessä kylässä. Kun hänen tavernaansa osunut tarinan ylös kirjaaja, Kronikoitsija-nimeltään, kuitenkin tunnistaa hänet, Kvothe päättää, että hänen on vihdoin aika kertoa oma versionsa huhujen värittämästä tarinastaan.

Eikä hänen tarinastaan puutukaan käänteitä. Kvothe aloittaa elämänsä kiertävässä teatteriseurueessa, mutta menettää seurueen, mukaan lukien molemmat vanhempansa, Chandrian-nimellä kulkevien olentojen käsissä ollessaan vielä lapsi. Sitten poika joutui kadulle, pääsee onnen käännyttyä arvostettuun yliopistoon ja rakastuu palavasti kauniiseen Dennaan. Ja miehen tarina on vasta alussa.

Voin vilpittömästi sanoa, että Tuulen nimi kuuluu fantasiakirjojen huipputeosten joukkoon. Jos haluatte vielä todisteita kirjan hyvyydestä, niin niitä on helppo järjestää. Kirja on nimittäin saanut itselleen vaikuttavan fanijoukon, niin määrältään ja innoltaankin. Lisäksi kirja on voittanut muun muassa vuoden 2007 Quill-palkinnon ja sen seuraava osa on päässyt The New York Times Best Seller-listalle.

On vaikea uskoa, että Tuulen nimi on Patrick Rothfussin esikoisromaani. Mies on oikea sanataituri ja tarinakin on harvinaisen mukaansatempaava ja kiehtova. Kirjailija osoittaakin harvinaislaatuista kielellistä taituruutta, jopa siinä määrin, että jotkut kehottavat kirjan lukemista sen alkuperäiskielellä, englanniksi. Itse luin kirjan kuitenkin suomeksi ja minusta hyvä se oli silläkin kielellä.

Lisäksi kirjan maailma oli tarpeeksi omaperäinenkin, ainakin fantasiakirjojen mittapuulla. Toki se sisälsi paljon genrensä kliseitä, niin kuin alun kuvauksesta voi päätellä, esimerkiksi taikakoulut ja orvot ovat nykyään enemmän tai vähemmän fantasian vakiokamaa, mutta tarinan kertomistyyli onkin sitten monella tavalla hieman tavallisesta poikkeava. Niin kielellisesti kuin rakenteeltaankin.

Se oli myös paitsi erittäin kiehtova, niin samalla myös yksi sen suuremmista vahvuuksista. Erityisesti sen mystisempi puoli, vaikka olenkin nähnyt parempiakin taikuuden mekaniikkoja. Joskin kirjassa ei ole taikuutta, vaan sympatiaa. Olenkin hyvin kiinnostunut tietää siitä lisää. Siksi onkin hyvä, että sarjan toinen osa, Viisaan miehen pelko, on jo odottamassa lukuvuoroa.

Suurimmassa osassa lukemissani maailmassa naiset ovat epätasa-arvoisessa asemassa miesten ja kanssa muutenkin vähemmistöt loistavat poissaolollaan tai ovat korkeintaan taustalla. Näin myös Tuulen nimessä. En laske tätä kirjan viaksi, kirjailija saa tehdä maailmastaa millaisen tykkää mutta pikkuhiljaa olisi jo aika siirtyä tasa-arvoisempiin fantasiamaailmoihin. Ne epätasa-arvoiset on jo niin nähty.

Tuulen nimen suurin ongelma on se, että siinä olisi paljon tiivistämisen varaa. Erityisesti niiden arkisten asioiden kuvaamisen kohdalla. Kirja keskittyi paljon esimerkkisi Kvothen rahaongelmiin ja hänen luuttuunsa, ei niinkään siihen fantasiaan, mikä vuoksi ainakin minä tartuin kirjaan, eli niihin mystisiin vihollisiin tai legendaarisiin tekoihin, joita Kvothe kuulemma myöhemmin tekee.

Kvothe itse ei ole yhtään hullumpi päähenkilö, joskin makuuni ehkä hieman turhan ylimielinen. 

Toisaalta, kirjassa hän ei ole vielä päässyt yli teinivuosien, joten se on jokseenkin ymmärrettävää. Osa pitää häntä ”mary suena”, mikä ei ole täysin perusteetonta. Taitaahan poika paitsi luutun soiton kaltaisia teatterissa opittuja taitoja, niin hän on myös luontainen sympatian harjoittaja.

Itse en kuitenkaan kutsuisi hahmoa ihan sillä suurin osa kirjan ongelmista, orpoutta lukuun ottamatta, on enemmän tai vähemmän pojan omien huonojen valintojen syytä. On kuitenkin hyvä merkki, että nykyään myös liian täydelliseksi nähtäviä miehiä aletaan ”mary suna”, tai miesversiona termistä eli ”mary stuna”, eikä termi enää ole vaan vähänkin voimakkaimmille naishahmoille tarkoitettu.

Muut hahmot olivat sitten fantasian vakiokamaa, mikä taitaa olla yleinen ongelma, kun puhutaan minä-muodossa kerrotuista tarinoissa. Heistä kiinnostavin oli Kvothen rakkauden kohde Denna, joka ehkä Kvothen jälkeen ainoana tuntui kolmeulotteiselta persoonalta. Vähiten kiinnostavin taas ylimielinen rikkaan suvun poika ja kävelevä klisee Ambrose, joka oli eräänlainen Draco Malfoy Kvothen Harry Potterille.

Jokainen kirjasarjan osa käsittelee yhtä päivää, jona Kvothe kertoo tarinaansa. Niinpä Tuulen nimi loppui siihen kuin Kvothe lopetti kertomisen sen päivän osalta. Ehkä olisin toivonut, että loppu olisi saattanut loppuun edes yhden tarinakokonaisuuden, mutta ihan hyvä se oli näinkin. Varsinkin kuin siitä puuttui turha cliffhanger. Ainakin minä tartun kirjasarjan seuraavaan osaan ilman sitäkin.

Tiivistetysti Tuulen nimi on ehdottomasti kehunsa ansainnut, mutta ihan sen suuremmaksi faniksi en suinkaan voi tunnustautua. Sopii hyvin fantasian ystävälle. Neljä ja puoli tähteä!