Supertyttö pelastaa jälleen-Niin ihmisiä pahalta avaruusolennolta kuin viattomia avaruusolentoja heitä vainoavilta ihmisiltä

Tv-kausi on taas vaihtumassa, minkä vuoksi useimmat sarjat jäävät tauolle tai loppuvat. Arvostelen niistä ensimmäiseksi Supergirlin toisen kauden, joka nosti sen huippusupersankarisarjojen joukkoon.

Varoitus: Tämä teksti sisältää JUONIPALJASTUKSIA Supergirlin ensimmäiseltä ja toiselta kaudelta.

Supergirl, suomalaisittain Terästyttö, ei ole vielä edes kunnolla päässyt juhlimaan voittoaan Myriadista kuin Maahan saapuu nimittäin salaperäinen avaruuskapseli, jonka kyydissä on vain yksi matkustaja, tajuton mies (Chris Wood). Hänet tunnistetaan pian jonkinlaiseksi avaruusolennoksi. Olisiko matkustaja kenties Karan kotiplaneetalta, Kryptonista? Niin hän ainakin toivoo.

Pian muut asia kuitenkin tulee salaperäisen miehen edelle, kuten Karaa opastamaan tullut Superman (Tyler Hoechlin) tai jostain kumman syystä kaupunkiin juuri muuttaneen Lena Luthorin (Merlinistä tuttu Katie McGrath) kohteeksi ottanut salamurhaaja. Vaikka kumpikin supersankari ottaa hänen pelastamisen vakavasti, he eivät voi olla varmoja, voiko tähän luottaa? Onhan hän Luthor.

Sarjat muuttuvat aina vähän kaudesta toiseen. Muutenhan se kulkisi vain samoja latuaja, eikä sitä kukaan katsoisi. Supergirlin kohdalla muutos ensimmäisestä kaudesta toiseen oli kuitenkin erityisen suuri. Vaihtoihan se CBS:stä CW:hen. Minulla olikin pieniä epäilyksiä kauden suhteen. Pelko oli kuitenkin turhaa. sarja onnistui säilyttämään hyvän laatunsa ja vieläpä hivenen parantamaan viime kaudesta.

Esimerkiksi Superman, yksi DC:n kuuluisimmista ja suosituimmista sankareista, olisi voinut viedä huomiota itse sarja päätähdeltä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Supergirl jäi oman sarjansa keskipisteeseen. Kaiken lisäksi kyseessä oli paras versio hahmosta vähään aikaan, paljon parempi kuin DC:n elokuvauniversumin vastaava. Hän oli yhtä hurmaava, yltiöoptimistinen ja helposti lähestyttävä kuin Karakin. 

Toinen mielenkiintoinen uusi tulokas on Lena Luthor. Toivottavasti naista nähdään vielä kolmannellakin kaudella ja mieluiten hyviksenä kuin pahiksena. Hänen ja Karan ystävyys oli yksi sarjan parhaimmista muutoksista. Toivottavasti Lena ei ala pitää avaruusolentoja uhkana ja käänny kaikkia avaruusolentoja, myös Karaa, vastaan, niin kuin velipuolensa Lex.

Parhaat muutokset liittyivät kuitenkin Karan Alex-siskoon. Ensinnäkin hän sai sarjassa edellistä kautta isomman roolin. Ne jaksot, jossa hän on juonen keskipisteessä, olivatkin kauden parhaita. Onhan nainen yksi sarjan mahtavampia hahmoja. Pidin, suorastaan rakastin, myös sitä, että hän tuli tällä kaudella myös kaapista ja sai tyttöystäväkseen hurmaavan poliisin, Maggie Sawyerin (Floriana Lima)

Kaikista muutoksista en tietenkään pitänyt, kuten Cat Grantin lähdöstä tai James Olsonin Guardian-storylinesta. Myös pääjuoni oli aluksi tylsä, sillä se keskittyi liikaa Mon-Eliin. En inhoa Mon-Eliä hahmona tai hänen suhdettaan Karaan, mutta mielenkiinnottomuutensa vuoksi hän toimii paremmin sivussa, ehkä ladellen joskus hauskoja kommenttejaan, kuin tapahtumien keskipisteessä. 

Aloin kuitenkin pitää pääjuonesta enemmän kuin sen keskipiste vaihtui Kuningatar Rheaan (Teri Hatcher), Mon-Elin äitiin. Hän oli varsin mainio roisto, niin vastuksena kuin persoonanakin. Hän voittikin edellisen kauden roistot täysin yksi-nolla. Tai tämän kauden toisen roiston, avaruusolentoja perustamansa CADMUS-organisaation avulla vainoavan Lillian Luthorin (Brenda Strong).

En inhonnut CADMUS-storylinekaan. Käsittelihän se hyvin ajankohtaista ja siten mielenkiintoista aihetta. Lisäksi siihen liittyi Lenan ja Lillianin vaikea äiti-tytär-suhde, joka ei ehkä olisi kantanut koko kautta, mutta toimi hyvin pienenä sivujuonena. Ehkä sinne mennään vielä kolmannella kaudella. Kauden pääjuoni oli vain sen verran hyvä, että CADMUS-storylinesta ei ollut juuri kilpailijaksi.

Supergilin budjetti pieneni jonkin verran kanavan vaihdon yhteydessä. Se ei kuitenkaan osoittautunut ongelmaksi, vaan sarjan toteutus oli juuri niin hyvää kuin tämän tasoiselta sarjalta sopii odottaakin. Menemättä yksityiskohtiin sen enempää. Ei se häikäissyt minua toteutuksellisilla avuillaan, mutta ei sen tarvitsekaan. Nautin sarjan katsomisesta paljon ja se on pääasia.

Kausi loppui monella tapaa erinomaisesti. Pidin erityisesti Supermanin ja Supergirlin kaksintaistelusta, joka voittikin Batmanin ja Supermanin vastaavan mennen tullen ja vaikuttavasta lopputaistelusta. Erikoistehostemätön ohella sitä juonellista puolta olikin sitten karsittu urakalla, jonka vuoksi kärsikin koko jakso. Onneksi siinä sentään nähtiin Cat Grand ja hänen hauskat one-linerinsä.

Tiivistetysti Supergirlin toinen kausi osoittautui paremmaksi kuin alkuaan uskalsin edes toivoa. Sillä oli kuitenkin myös ongelmansa, jotka toivottavasti korjataan seuraavalle kaudelle mentäessä. Neljä tähteä. Eli saman verran kuin ensimmäisellä kaudellakin.

Salaiset agentit supersankareiden, luurankokostajien ja tietoisien robottien maailmassa

Marvel's Agents of S.H.I.E.L.D.sai juuri neljännen kautensa päätökseensä, niinpä on sen arvostelun aika. Sitä kelpaakin arvostella, sillä kausi oli ehdottomasti yleensä hyvin epätasaisen sarjan paras. 

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Agents of S.H.I.E.L.D:n neljännestä kaudesta! Viittauksia saattaa kuitenkin tulla myös aikaisempiin kausiin. Lue omalla vastuullasi.

Huomio: Käytän Marvel's Agents of S.H.I.E.I.D:istä sen alkuperäistä, englanninkielistä nimeä. Tarkemmin sanottua sen lyhyempää muotoa eli Agents of S.H.I.E.I.D:iä. Suomessa sarja tunnetaan myös nimellä S.H.I.E.L.D. Agentit.

Viimeiski kuin näimme S.H.I.E.I.D:in agentit Hive on juuri voitettu. Paljon on tapahtunut. Lincolnin menetyksestä lannistunut Daisy on ottanut itselleen nimen ”Quake”, jättänyt S.H.I.E.L.D:in sekä ryhtynyt harjoittamaan oman käden oikeutta. Naisen kohteena on supervoimia omaavia,” Inhumaneja” vainoava ja jopa tappava Watchdog. Muut S.H.I.E.L.D:in agentit yrittävät kuumeisesti etsiä häntä. 

S.H.I.E.I.D:in uusi johtaja, Jeffrey Mace (Jason O'Mara), ei ole asiasta innossaan kielloista huolimatta. Olisihan tiimillä parempaakin tekemistä, kuten toisen supervoimia omaavan kostajan; salaperäinen, väkivaltainen Aaveajajan (Gabriel Luna) nappaaminen. Kuuluuhan oikeuden puolustaminen siihen tehtävään koulutetuille viranomaisille.

Lisäksi heidän liittolaisensa tohtori Radcliffe (John Hannah), suunnittelee oikealta ihmisiltä vaikuttavaa robotti-AIDAA (ilmiömäinen Mallory Janson), jotta tämä tekisi vaaralliset työt agenttien puolesta. Lopulta hän ja Radcliffen apuun pyytämä Fitz onnistuvat yrityksessään, mutta se pitää toistaiseksi salata. Eihän heillä ole projektiin minkäänlaista lupaa, ei S.H.I.E.L.D:in tai minkään muunkaan.

Olen aina pitänyt Agents of S.H.I.E.L.D:istä, mutta se on aina jäänyt jonkin verran parempien Dc:n supersankarisarjojen varjoon. Ei kuitenkaan enää. Eikä syynä tosiaankaan ole DC-sarjojen huonous, vaikka niistä parhaalla eli The Flashillä on käynnissä sarjan historian huonoin kausi. Vaan yksinkertaisesti se, ettei Agents of S.H.I.E.L.D ole koskaan ollut näin hyvä, ei edes lähelle. 

Yksi syy tähän Aaveajaja, jonka tuominen sarjaan oli ehdottomasti hyvä idea, jopa sarjan tekijöiden paras. Siitäkin huolimatta, että hahmon toteutus olisi voinut mennä monella tapaa pieleen, niin kuin hahmosta tehty Nicholas Cagen elokuvakin osoittaa. Ilokseni voin sanoa, ettei näin kuitenkaan käynyt ja niinpä kauden ensimmäinen puolikas olikin huippuluokkaa millä tahansa mittareilla mitattuna.

Pidin myös erityisesti siitä, että sarja päätti ottaa taikuuden mukaan, sillä suorastaan rakastan taikuutta ja muita yliluonnollisia asioita ja se tarjosi sarjalle jotain erilaista, mikä olikin jo tarpeen. Agents of S.H.I.E.L.D, niin kuin jossain vaiheessa kaikki sarjat, alkoi jo pikkuhiljaa toistaa itseään. Johtuuko muutos samoihin aikoihin tulleesta. Doctor Strangesta? Luultavasti, vaikka sarjan tekijät muuta väittävätkin.

AIDAAN keskittyvä kauden toinen puolikas ei jäänyt yhtään ensimmäistä huonommaksi, itseasiassa se oli melkeinpä jopa parempi. Sitä en todellakaan olisi osannut odottaa etukäteen, sillä robotit eivät kiinnosta minua erityisen paljon. Edes erittäin kauniilta ihmiseltä näyttävät sellaiset. Kiitos tästä kuuluu monelle taholle, mutta aivan erityisesti AIDAA näyttelevälle Mallory Jansonille. Naisessa on tähtiainesta.

Toisella puoliskolla oli myös eräs sarjan parhaista minitarinoista pahan Hydran johtamaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuva Agents of Hydra, joka melkein pitäisi laskea omaksi osakseen. Mitä jos-storylinet ovat aina olleet viihdyttäviä, mutta harvoin yhtä viihdyttäviä kuin nyt. Itseasiassa voisin pitää osuutta kauden, tai jopa koko sarjan, parhaana.

Storyline toimi myös nykyisen politiikan näkökulmasta. Se nimittäin vastusti avoimesti Trumpin hallintoa varsin avoimesti. Niin avoimesti, että sen huomasi vähän vähemmän poliittisesti suuntautuneetkin, kuten minä. Tietenkin Trumpin hallinto on vielä kaukana Hydrasta, mutta kieltämättä sillä ja Hydralla on jotain yhteistä, ainakin tarpeeksi pieni muotoisen poliittisen kommentaarin tekoon.

Kokonaisuudessaan Agents of S.H.E.I.LD:in neljäs kausi oli, mitä parhain. Niin ideoiltaan kuin toteutukseltaan. Yksityiskohtia sen kummemmin erottelematta. Toki myöhempään vaihtunut ajankohta auttoi hyvin paljon toteutusta, sillä se mahdollisti entistä hurjempien kohtauksen näyttämisen. Erityisesti taistelukohtauksista saatiin entistä hurjempia ja verisempiä, kuitenkaan menemättä yli.

Tämä kaikki tiivistetysti: Agent of S.I.E.L.D:in neljäs kausi näytti, millainen sarja voi parhaimmillaan olla. odotankin innolla jo sen tulevaa viidettä kautta innolla. Täydet viisi tähteä.

Kahdeksikon tarina jatkuu-Yhdessä ja erikseen

Wachowskin sisarusten Sense8:n ensimmäinen tuotantokausi oli syystäkin jättimenestys. Siitä tehtiin luonnollisesti myös toinenkin kausi, joka osoittautuikin enemmän kuin ensimmäisen veroiseksi. 

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!

”Sensaatit” löysivät yhden heitä jahtaavien Biological Preservation Organization (BPO) piilopaikan ja päättivät saada etulyöntiaseman tutkimalla sitä. Valitettavasti traagisin seurauksin, sillä organisaatiossa työskentelevä, omia lajitovereitaan jahtaava ”sensaatti”, Wihispers (Terrence Mann) pääsi kirjaimellisesti poliisi Willin Willin (Brian J. Smith) pään sisään. 

Nyt Will joutuukin olemaan koko ajan huumeiden vaikutuksen alaisena. Tälläkin pilvellä on kuitenkin kultareunus. Yhteys toimii molempiin suuntiin ja niinpä Willillä on mahdollisuus selvittää heidän vihollisensa henkilöllisyys ja aikeet. Häntä auttaa tyttöystävä ja kanssaryhmäläinen, DJ, Riley (Tuppence Middleton) sekä etsintäkuulutettu hakkeri Nomi (Jamie Clayton).

He ja muut eli näyttelijä Lito (Miguel Ángel Silvestre), kickbox-ammattilainen Sun (Bae Doona), ammattirikollinen Wolfie (Max Riemelt), tiedenainen Kala (Tina Desai) sekä hyväsydäminen bussikuski Capheus (toiselle kaudelle Aml Ameenin tilalle tullut Toby Onwumere), auttavat tietenkin toisiaan parhaan kykynsä mukaan, niin yhteisen uhkan kuin henkilökohtaisten ongelmien suhteen.

Sense8:in fanien iloksi voin sanoa, että tulette saamaan juuri sen, mitä luultavasti oletattekin. Toinen kausi on hyvin samanlainen kuin ensimmäinen, jopa valitettavassa määrin. Kova taso ei nimittäin ole ainut asia, joka on pysynyt samana. Esimerkiksi hahmot taistelevat aika samojen ongelmien kanssa. Sen vuoksi toinen kausi voi tuntuakin vähemmän uudelta kaudelta, enemmän ensimmäisen kauden toiselta osalta.

Sense8 ei edellisen kauden tapaan vietä kovinkaan paljon itse pääjuonen parissa, itseasiassa se taitaa tehdä sitä jopa vähemmän. Koko kauden pääjuonen voisikin laittaa yhteen elokuvaan. Melkein, missä vain muussa sarjassa tämä olisi ehdoton heikkous, mutta ei suinkaan tässä. Onhan juuri pääjuoni ollut aina sarjan heikoin elementti, enkä siksi tosiaankaan usko, että kukaan katsoo sarjaa sen takia.

Minkä takia sarjaa sitten seurataan niin innokkaasti? Koska se loisti yhdessä juonen kannalta täysin epäoleellisesta, mutta katsomisnautinnon ehdottomassa edellytyksessä: katsojien tunteisiin vetoamisessa. Niin negatiivisissa kuin positiivisessakin. Sarja herättää ihmetystä, naurattaa, itkettää, vihastuttaa ja saa tuntemaan kaikkea siltä ja väliltä.

Tämä näkyy erityisesti ryhmäläisten toimiessa ryhmässä. Oli heidän aktiviteettinsa sitten pahiksia vastaan taistelu, milloin kenenkin henkilökohtaisen ongelman ratkaiseminen, laulaminen tai orgiat, sitä oli todella mukava seurrata. Oma osansa katsomisnautinnosta on myös siitä, että päähahmoja ollessa noinkin paljon jokaisen on, helppo löytyy suosikkinsa tai ainakin jonkun, johon voisi samaistua edes jossakin määrin.

Oma suosikkini”sensaattini” oli Nomi. Ehkä koska häneen minulla oli eniten samaistumispintaa tai koska pidin hänestä vain niin paljon hahmona. Heti toisena tulee kuitenkin Sun, Wolfie ja Lito. Muut olivat kyllä katsomisen arvoisia, mutta esimerkiksi Rileyllä ei tällä kaudella oikein ollut mitään muuta roolia kuin Willin tyttöystävänä oleminen. Siksi hänen osuuksistaan oli vaikea innostua.

Kaikki ”sensaatit” saivat myös oman yksilöllisen juonessa, joka ei liittynyt pääjuoneen millään lailla. Esimerkiksi Lito kamppaili Meksikon elokuvateollisuuden homofobiaa vastaan, Sun pakeni vankilasta ja suunnitteli kostoa hänet sinne laittanutta veljeään vastaan, Wolfie yritti päästä irti rikollisesta elämäntavasta, sekä Nomi pakoili lakia ja kärsi perheensä transfobiasta.

Toinen sarjan suurimmista vahvuuksista liittyy toteutukseen. Se näyttää kerrassaan upealta ja vieläpä omaperäiseltäkin, niin erilaisten kaupunkien kuin taistelukohtauksienkin osalta. Siitäkin huolimatta, että erilaisia sijainteja olisi voinut käyttää kekseliäämminkin. Muutenkin toteutus onnistui ilman sen suurempia ongelmia. tai ainakaan sellaisia, joihin itse kiinnittäisin huomiota.

Nämä pienet tarinat vielä yksi sarjan vahvuuksista. Siitäkin huolimatta, että kaikkien tarinat eivät toimikaan yhtä hyvin. Esimerkiksi Kalan joutuminen epäonnelliseen avioliittoon ja samalla kamppaileminen tunteistaan Wolfieta kohtaan eivät vain onnistunut pitämään mielenkiintoani yllä. Sama kävi Capheuksella ja hänen yrityksellään päästä politiikkaan parantaakseen maansa asioita. 

Lita ja hänen rykelmänsä

Meidän kahdeksikkomme ulkopuolella on myös paljon muita ”sensaatteja”. Niitä nähtiinkin tällä toisella kaudella entistä enemmän. Vaihtelevin tuloksin. Suurimmat osat heistä eivät olleet kovin mielenkiintoisena, poikkeuksena oli kuitenkin salaperäinen Lila (Valeria Bilello). Heistä sympaattisin oli kuitenkin vain vähän nähty, Hoytin vanha ukko (Doctor Wo:n 7. Tohtori Sylvester McCoy).

Toki sarjassa on muitakin hahmoja kuin ”sensaatit”. Niistä suosikkini melkeinpä voisin sanoa, että suosikkihahmoni oli Nomin tyttöystävä Amanita (Doctor Who:sta tuttu (Freema Agyeman). Seuraavaksi pidin myös Sunin kilpakum ppanista ja vanhasta heilasta, Etsivä Munista (Sukku Son). Muista hahmoista ei ole juuri muta sanottavaa kuin, että niitä oli paljon. Liikaa lueteltavaksi tässä arvostelussa.

Tiivistetysti Sense8:tin toinen kausi oli kaunis, tunteisiin vetoava ja harvinaisen omaperäinen. Se joka vie mukaansa vielä ensimmäistäkin kautta paremmin. Viisi tähteä.

Satuhahmojen saavat vihdoin onnellinen alkunsa

Tervetuloa Olipa kerran jaksoarvostelun pariin! Arvosteluvuorossa on kaksi tuntinen "The Final Battle", joka tarjiosikin täydellisen pääätöksen niin kuudenteen kauteen kuin hahmoilleenkin.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää paljastuksia "The Final Battlen", Olipa kerran kuudennen kauden ja myös mahdollisesti koko Olipa Kerran-sarjan juonesta. Lue omalla vastuullasi.

Aikaisemmin tapahtunutta: Henry sai biologisen äitinsä Emman tulemaan kanssaan Storybrookeen ja uskomaan satuhahmoihin ja siihen, että nainen itse on Pelastaja. Sen ansiosta Emma purki kirouksen. Menee viisi kautta. Musta Keiju langetti Storybrooken ylle kauhean kirouksen. Emme kuitenkaan vielä tiedä enempää kuin että se on hirvittävä. 

Kauden finaalit voivat olla hankala asia. Mitä kauden finaaleihin tulee Olipa Kerran tapauksessa ne ovat harvinaisen epätasaisia. Jotkut ovat onnistuneet hyvin, kuten ensimmäisen ja toisen kauden kohdalla, jotkin taas huonommin, kuten kakkoskauden tai viidennen kauden tapauksessa. Onneksi The Final Battle" kuuluu ehdottomasti parhaimpiin, jos ei ole jopa paras. Eikä vain finaalina, vaan myös jaksona yleensä.

Jaksosta löytyi paljon muistutuksia aikaisemmilta kausilta ja kuudennen kauden jaksoilta, kuten Jasminen ja Aladdinin, Hullun hatuntekijän hatun, Arendellen ja taikapavut. Se voi vaikuttaa kierrätykseltä, jota sarja onkin harrastanut jo pitkän aikaa. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä ne ovat jaksossa nostalgian takia, ei suinkaan siksi, että tekijöiltä olisi ideat lopussa. Tai niin ainakin olen päättänyt toivoa.

"The Final Battle" ei ehkä ole koko sarjan finaali, vain kuudennen kauden, mutta jakso kyllä kieltämättä tuntui sellaiselta, saivathan kaikki tärkeät hahmot sen kuuluisan onnellisen lopun, tai sarjan teemalle uskollisena, alun. Loppu olikin enemmän kuin täydellinen. Toisaalta on ihan kivakin, ettei tiedä etukäteen, mitä tuleman pitää. Että pääsen vielä yllättymään, toivottavasti positiivisesti.

Muta koska jakso ei suinkaan lopeta sarjaa, se tietenkin kiusoitteli myös tulevasta seitsemännestä kaudesta. Valitettavasti minun, tai tarkemmin ajatellen siskoni, rinnakkaisteoria osoittautui vääräksi. Harmi. Hän sai minut jo kannustamaan sitä. Olisihan se tarjonnut monia mahdollisuuksia ja olisihan se selittänyt tyhjentävästi, miksi suuri osa sarjan entisistä päähahmoista ei olisi mukana. 

  Nyt kuitenkin jaksoarvostelun pariin. Storybrook. Nykyaika. Henry herää. Hän tietää olevansa kirouksen alla ja etsii Emmaa. Tämä löytyykin mielisairaalasta, jonne nainen oli laitettu hänen uskottuaan satuhahmoihin, taikuuden ja muuhun totuudesta poikkeavaan. Enää Emma ei moisiin usko, Henryn vakuutteluista huolimatta. Ymmärrettävästä syystä. Eihän Henryllä ole asiasta minkäänlaisia todisteita.

Heidän puhuessaan paikalle ilmestyy Henryn adoptioäitinä esiintyvä Fiona. En tiedä miksi. Eihän hänellä ole mitään tunnesiteitä poikaan, tai edes haluja olla hänen äitinsä. Hyötyäkään siitä ei juuri ole, varsinkin Henryn ollessa se ainua ”herännyt”, joten miksi vaivautua. Tiedän, että sarjan tekijät yrittivät siten rinnastaa jakso ensimmäiseen kauteen, mutta siihen olisi ollut paljon parempiakin keinoja.

Joka tapauksessa keiju ottaa Henryn kirjan itselleen ja antaa sen vilpittömästi Emman mielenterveydestä huolestuneelle Archielle. Hän jopa houkuttelee Emmaa polttamaan kirjan, väittäen teon auttavan häntä parantumaan. Meidän onneksemme siihen hän ei ole vielä valmis. Ei, vaikka Fiona lupaa naiselle mielisairaalasta pääsyä.

Henry ei lannistunut ensimmäisen yrityksen epäonnistumisesta huolimatta, vaan tulee paikalle vähän myöhemmin ja auttaa Emmaa karkaamaan mielisairaalasta. Heidän matkansa vie Emman ja Koukun hääpaikalle. Valitettavasti Pelastaja ei vieläkään usko häntä, joten Henryn keinot ovat vähissä, joten hän yrittää varastaa satukirjan itselleen Archien toimistosta. 

Musta Keiju kuitenkin huomaa hänet ja heittää hänet taikuutensa avulla alas portaista. Kyllä, Storybrookessa on taikuutta. Henry ei tietenkään kuole. Tämä ei ole sellainen sarja. Hän vain joutuu sairaalahoitoon. Tämä kuitenkin saa Emman tekee juuri niin kuin Fiona haluaa eli polttaa satukirjan ja ajaa takaisin kotiinsa Bostoniin, vanhaan elämäänsä.

Taikuuden pitäminen olikin kieltämättä fiksua, tarjoaahan se ilkeälle keijulle aikamoisen edun. Sitä paitsi se tarjosi selvän eron ensimmäiseen kiroukseen nähden. Sen ainoan, sillä muuten kuin Storybrook nimittäin tuntui täsmälleen samalta. Siis sen, mitä ehdimme tämän reilun puolentoistatuntisen aikana nähdä. Ilmeisesti Musta keiju kärsii jonkinlaisesta mielikuvituksen puutteesta.

Luultavasti kyseessä on kuitenkin sekä tekijöiden halu rinnastaa jakso ensimmäiseen kauteen, että samojen lavasteiden käytän edullisuus ja helppous. Rinnastaminen onnistuikin kieltämättä hyvin, mutta olisin silti halunnut nähdä tältä kiroukselta jotain uutta, varsinkin kuin sitä hehkutettiin niinkin paljon. Se ei tätä tapauksessa kuitenkaan haitannut niin paljon kuin yleensä. Olihan minulla nostalgialasit päässä.

Ennen Emman lähtöä Henry antaa hänelle omatekemänsä satukirjan, toivoen sen auttavan äitiään uskomaan. Keino toimiikin. Lopulta Emma liittyy Henryn seuraan ja sanoo uskovansa tätä. Ei kuitenkaan ennen kuin Henry on päättänyt ryhtyä taistoon yksin. Erittäin epäviisaasti. Onhan Musta Keiju erittäin vaarallinen, eikä Henryllä ole edes taikuutta häntä vastaan taistelemiseen. 

Toisaalla Rumple elää kohtuullisen normaalia kauppiaan elämää poikansa kanssa. Häntä kuitenkin vaivaa yksi asia. Belle vaikuttaa kadonneelta. Hänen ja erityisesti Gideonin kanssa läheisissä väleissä oleva Fionan mukaan nainen jätti perheensä, mutta Rumplen on vaikea uskoa tätä, vaikka Fiona näyttikin hänelle huonosti photoshopatut kuvat Bellen matkasta maailmalla.

Fiona ei kuitenkaan tiedä yhtä asiaa. Pimeä olento ei luottanut äitiinsä, hyvästä syystä. Fionaa ei voi hyvällä tahdollakaan luotettavaksi sanoa. Niinpä hän piti muistonsa itsellään. Ajattelinkin, että kyllä ovela Rumple nyt muistaa oikean elämänsä. Aloin kuitenkin epäillä sitä, kiitos vaikuttavan käsikirjoituksen. Se on hyvä asia se. Myös siksi, että kohtaukset, jossa mies esitti tyhmää, olivat jakson tylsimpiä.

Rumple päättääkin tehdä niin kuin hän on aina tehnyt eli kääntää takkinsa. Hän tappaakin Mustan Keijun itse, vieläpä tämän omalla sauvalla. Kirous purkautuu ja niin Emma kuin kaikki muut Storybrooken asukkaat saavat muistonsa takaisin. Valitettavasti, uhka on kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Fionalla on vieläkin Gideonin sydän, joten hän pakotti pojan tappamaan Emman puolestaan.

Joidenkin mielestä Emma olisi pitänyt tappaa Musta Keiju ja ymmärrän heitä, onhan nainen sentään Pelastaja. En kuitenkaan vastusta ajatusta, että juuri hän tappaa äitinsä, niinhän se oli etukäteen tarkoitettukin. En ole tyytyväinen naisen loppuun ihan muista syistä. Se jäi hyvin antikliimaksiseksi. Tapahtuihan liian nopeasti, helposti ja kivuttomasti. 

Nyt kuitenkin Lumottuun Metsään Siellä meille selviää, että viimeinen taistelu ei ole perinteinen taistelu, vaan taistelu Emman sielusta. Kun Emma lakkaa vähitellen uskomasta taikuuteen ja satumaailmoihin, nuo maailmat alkavat luhistua. Tämä on harvinaisen tyhmää, jopa sarjan mittapuulla. Miten yhden naisen usko, oli hän Pelastaja tai ei, vaikuttaisi siihen, että onko kyseiset maailmat olemassa vai ei?

He yrittävät päästä kotiinsa ensin taikahatulla, mutta se ei mene maailmoihin, joissa ei ole taikuutta. Sitten jättiläiseltä tai näköjään lohikäärmeeltä varastamallaan taikapavulla. He eivät kuitenkaan onnistu yrityksittään ja tuho tulee koko ajan lähemmäs. Sitten Emma päättää uskoa Henrya Storybrookessa ja Mustan keijun kirous purkautuu. Niinpä kaikki huomaavat pääsevänsä takaisin kotiin.

En mennyt tuon enempää yksityiskohtiin. Hyvästä syystä. Vaikka Lumotussa Metsässä tapahtuikin paljon, tapasimme taas vanhoja tuttuja, kuten Aladdinin ja Jasminen, David melkein kuoli, mutta Snow pelasti hänet tosirakkauden suudelmalla, kaikki melkein lakkasivat olemasta sekä Paha Kuningatar uhrasi itsensä, niillä oli hyvin vähän, jos nyt ollenkaan, vaikutusta itse pääjuoneen.

He saapuivat kotiin parahiksi näkemään Emman taistelemista Gideonia vastaan. Emma ei voi kuin hävitä. Jos hän tappaa Gideonin hänen sydämensä tummuu ja valon taikuus poistuisi maailmasta ja jos Gideon voitaisi, tapahtuisi juuri sama asia. Kun Rumplekaan ei onnistu saamaan Gideonin sydäntä toimimaan haluamallaan tavalla, koska juonelliset syyt, Emmalla ei ole kuin yksi vaihtoehto. Uhrautua. 

Niinpä Gideon tappaa Emman, hänen laajennetun perheen silmien edessä. Tässä välissä uskoin jo hetken, että Emma kuoli oikeasti. En aluksi, koska kyseessä on sentään Emma, mutta sitten muistin, että seitsemännen kauden Henry on paljon katkerampi kuin nyt nähty ja mietin, voisiko Emman kuolema olla syy siihen. Sitä paitsi, lähteehän Emmaa näyttelevä Jennifer Morrison sarjasta.

Emma ei kuitenkaan kuollut, enkä tiedä onko se hyvä asia vai ei. Tämä voi tuntua hyvin julmalta, mutta pieni agsti olisi siis ollut paikallaan. Varsinkin, jos ajattelee sarjan uskottavuutta. Tämä voi tuntua oudolta sanoa sarjasta, joka perustuu satuhahmoihin ja muuhun epätodelliseen, mutta joku uskottavuus pitää kirousten ja vastaavienkin sivussa pitää.

Nyt loppu oli siirappinen, vähän turhankin. saivathan kaikki ne kuuluisat onnelliset loput, tai paremminkin alut. Joka tapauksessa menen nyt eteenpäin. Kaikkien muiden kuin Reginan kohdalla tämä tarkoitti tavallista perhe-elämää. Jopa Gideonista tuli taas vauva ja Rumple ja Belle saivat toisensa, toisin kuin itse toivoin. Rumple ei ansaitse Bellea.

Ymmärrän kyllä, että suuri osa katsojista ajattelee toisin. Ovathan he kiintyneet hahmoihin ja haluavat heille pelkästään hyvää. He luultavasti katsovat sarjaa sen disneymaisuuden takia. Hyvän pitääkin voittaa ja saada se kuuluisa onnellinen loppu. Lisäksi minunkin pitää myöntää, että hahmot ovat onnellisen lopun jo ansainneetkin kaiken kokemuksensa jälkeen.

Jäljellä on enää pieni alustus kyseiseen kauteen. Tulevaisuus. Mies herättää pienen tytön, Lucyn, ja antaa hänelle satukirjan. Kyllä, sen kuuluisan. Hän menee taistelemaan jotain pahuutta vastaan. Sitten ilmeisesti jotenkin kadonneiden poikien käsistä jotenkin selvinnyt Tiger-Lily vie hänet äitinsä luokse. Veikkauksen perusteella tuo äiti on Pocahontas, onhan tyttö niin sanotusti etnisen näköinen.

Muitakin vaihtoehtoja on, kuten esimerkiksi sarjassa vilahtanut Tähkäpää. Ei kuitenkaan läheskään niin paljon kuin nykysarjoissa pitäisi. Sarjan hahmot ovat melkein järjestään valkoisia. Toki suuremmaksi osaksi siihen on syykin, suurin osa Disneyn hahmoista ovat nimittäin valkoisia myös, loogisesti niin ovat heidän näyttelijänsä, vaikka ihonvärin vaihdos ei olisi ainakaan minua haitannut vähääkään.

Vähän myöhemmin Lucy ja satukirja ovat kuitenkin nykymaailmassa ja koputtamassa oveen. Mies avaa oven. tyttö kysyy, onko hän Henry Mills. Kun mies sanoo olevansa, tyttö esittelee itsensä hänen tyttärekseen ja kertoo, että Henryn perhe tarvitsee häntä. Dum, dum, dum! Loppu oli siis aika sana sanaan sama kuin sarjan pilotin alku. En tiedä, pidänkö siitä vai en.

Kohtaukset olivat niin lyhyitä, etten osaa sanoa seitsemännestä juuri mitään. Lähtökohta ei vielä itsestään kerro, tuleeko kaudesta hyvä vai ei. Ainakaan vielä en kuitenkaan ole valmis jättämään Olipa Kertaa kokonaan, kuten eräät reboot-ajatusta vihaavat nettikeskustelijat. Tulevasta kaudesta voi tulla hyvä ja jos ei tulekaan, niin ainahan sen voi jättää kesken, joten ei ole mitään järkeä tuomita sitä jo etukäteen.

Kokonaisuudessaan kuudes kausi oli paras vähään aikaan. se jopa onnistui herättämään hiipuvan rakkauteni sarjaa kohtaan. Täydellinen ei sekään ollut. Suurin ongelma oli se jo moneen kertaan mainitsemani samojen vanhojen ideoiden kierrätys. Toivottavasti tekijät ovat keksineet jotain uutta rebootatulle seitsemännelle kaudelle. Se voi kuitenkin olla liikaa vaadittu.

Yksittäiset jaksot olivat keskimäärin hyviä, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Niistä voit lue enemmän muista jaksoarvosteluista. Jatkan jaksoarvosteluja luultavasti vielä enemmänkin, en kuitenkaan lupaa mitään. Katsotaan, millainen elämän tilanteeni on sitten kuin uusi kausi alkaa. Annan kaudelle tähtimääräksi neljä ja puoli.

Tiivistetysti The Final Battle oli nostalginen, kekseliäs, vauhdikas ja tunteellinen eli toisin sanoen fiinaali, jonkalaisten kuudes kausi ansaitsee ja miksei koko sarja, jos ei jopa parempi. Viisi tähteä.

Aikamatkustussarja Timeless jatkuu sittenkin!

Jokin aika sitten uutisoitiin, minun ja muiden sarjaa innolla seuranneidenpettymukseksi, että aikamatkustussarja Timeless loppuu vain yhden kauden jälkeen. Syyksi on veikattu sarjan korkeata tuotantoarvoa, ei niinkään katsojalukuja. ne kuin olivat varsin hyviä tai jopa loistavia.

Nyt kuitenkin ilmoitettiin, että Timeless saa sittenkin vielä toisen kauden. Syytä mielipiteen muutokseen en tiedä, mutta olen kuullut veikattavan syyn liittyvän sarjan vannoutuneisiin faneihin ja heidän pyrkimyksiinkä sen palauttamiseksi ohjelmistoon.

Uutta Olipa Kerran seitsemännessä kaudesta!

Olipa Kerran jatkuu seitsemännelle kaudelle, mutta se saa jonkinlaisen rebootin, uudelleen käynnistyksen. Lähteehän sarjasta niin Ginnifer Goodwin, Jennifer Morrison, Josh Dallas Jared S. Gilmore, Emilie de Ravin kuin Rebecca Maderkin. Kannatan muutosta, sillä sarja on kulkenut paikallaan varsin pitkään.

En tiedä paljon, siitä mitä uusi kausi tuo tullessaan, mutta jotain kuitenkin. Aikuiseksi kasvanut Henry tulee saamaan sarjan pääosan. Ja ilmeisesti hänellä on tytär, jonka äidistä minulla ei ole vielä harmainta aavistusta.

Lisäksi kaudella nähdään muun muassa Regina, Kapteeni Koukku ja Rumplestiltskin. Miksi Koukulla ja Rumplella ei ole rakkaimpiaan eli Emmaa ja Belleä? Se jää nähtäväksi.

Minulla kuitenkin riittää teorioita asiasta. Yksi niistä, on, että tuleva kausi sijoittuisi rinnakkaismaailmaa. Kannatan asiaa myös siitä syystä, että hahmot ansaitsevat itselleen "onnellisen alun". Toinen niistä on, että ryhmä eroaisi jostain syystä, joko omasta päätöksestä tai ei. En tiedä toimisiko se, kuinka hyvin. Tuskin ainakin niin hyvin kuin rinnakkaistodellisuusteoria. 

Miettimisen arvoista on myös, mihin Disneyn satuun uusi kausi oikein menee. Vaikka niistä tunnetuimmat on jo käytetty, paljon on vielä käyttämättä, kuten sarjassa vain pikaisen visiitiin tehnyt Tähkäpää, oma suosikkini Atlantis, leijonakuningas (ihmisillä tietenkin), Tarzan, Mougli, sekä myöskin aika suosittu Pocahontas. Tai sitten he voivat käyttää jotain sarjassa nykyisin vain pienen roolin saanutta hahmoa, kuten Arielia. Vaihtoehtoja on.

Toisaalta, saattaa olla, että sarja meneekin kauas juuriltaan ja tekee jonkun oman tarinan. Todennäköistä se ei ole, mutta sekin vaihtoehto on ilmassa. En välttämättä kyllä haluaisi sitä, onhan satumaailma ja siihen kuuluvat, jo lapsuudesta tutut, hahmot osa sarjan viehätystä. Kyllä alkuperäisestä tarinastakin voitaisiin saada hyvä. Mutta niin hyvä kuin vanhoista? Tuskin.

Joka tapauksessa, niin muin jo alussa sanoin, sen näyttää vain aika. ehkä olen jo kuudennen kauden finaalin jälkeen paremmin informoitu, tai ehkä en. Ilmoitan tietenkin, jos jotain suuria asiaan liittyviä uutisia ilmaantuu.

Reacherin Jack terroristimetsällä Hampurissa

Lee Childin Jack Reacher-romaanit ovat lajityyppinsä aatelia. Suureksi ilokseni voin sanoa, että niistä uusin,  Kovassa Koulussa-romaani, ei tee asiassa suinkaan poikkeusta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Kovassa Koulussa-romaanista ja mahdollisesti muistakin Jack Reacher-kirjoista. 

On vuosi 1996. Vähän päälle kolmekymppinen sotilaspoliisi Jack Reacher on juuri saanut ansiomitalin hyvin tehdystä työstä Balkanilla. Mies lähetetään, omaksi yllätyksekseen, melkein heti mitalinluovutus-tilaisuuden jälkeen hyvin mitään sanomattoman kuuloiseen koulutukseen, jossa on hänen lisäkseen vain kaksi osallistujaa, CIA:n White ja FBI:ssä Waterman.

Hyvin pian kurssi paljastuu kuitenkin vain peitteeksi, todellisuudessa kolmikko saa erittäin salaisen tehtävän. Peitetehtävissä oleva agentti on saanut selville, että terroristit ovat ostamassa amerikkalaiselta petturilta jotain kymmenen miljoonaan arvoista. Kukaan ei tiedä, mitä. Se on kuitenkin iso raha, joten tuskin mitään hyvää. Heidän pitäisikin selvittää myytävä asia ja estää kyseinen myyntitapahtuma.

Lukiessani edellistä Lee Child kirjaa, Pakon edessä, en olisi todellakaan uskonut, että Lee Childin seuraava romaani sijoittuisi Reacherin armeija-aikaan. Pidän kuitenkin muutoksesta, paljonkin. Se, niin kuin tapahtumapaikan muutos amerikkalaisista pikkukaupungeista Saksan Hampuriin, tuo vaihtelua jo puuduttavankin samoja latuja kulkevalle kirjasarjalle.

Kirjasarjan faneille minulle on kuitenkin hyviä uutisia, Kovassa Koulussa nähtiin myös kaikkea sitä, mikä tekee Lee Childin kirjoista nykyisen kaltaisia myyntimenestyksiä: Yllätyksellisen, uskottavan ja vauhdikkaan juonen, jännitystä alusta loppuun asti, kiinnostavasti ja omaperäisesti, harvinaisen hyvin kuvattu päähenkilö sekä mestarillisen kirjoitustyylin, joka tempaa mukaansa ensimmäisestä sivusta asti.

Käsitellyt aiheet ovat tapahtumavuoden huomioon ottaen yllättävänkin ajankohtaisia: terrorismi ja uusnatsit. Aiheita käsitellään kuitenkin hyvin pinnallisesti, niin kuin tämän tapaisilla kirjoilla on tapana. Juonen syvällisyys ei kuitenkaan ollut kirjasarjan vahvempia puolia, vaan mysteeri ja ennen kaikkea sen selvittäminen niin väkivallan kuin loogisen päättelynkin avulla.

Kirja jakaa näkökulmia Reacherin ja muiden, pienenpien hahmojen välillä. Tämä ei ole erikoista sarjan kirjoille, mutta ei myöskään mikään yleinen käytäntökään. Tämä on jakanut mielipiteitä runsaasti. Itse pidän näkökulman muutoksista, vaikka Reacher hahmona paras onkin. Se ei ole tietenkään mikään ihme, onhan hän koko kirjan, ja ennen kaikkea kirjasarjan, päähenkilö.

Suurin näkökulman saaja, heti Reacherin jälkeen tietenkin, on itse kirjan pääroisto eli Amerikkalaiseksi kutsuttu petturi. Hänen henkilöllisyytensä paljastuu lopulta, että en tietenkään paljasta sitä tässä arvostelussa. Muuten pienoisempia näkökulmia saa niin Hampurin poliisipäällikkö, uusnatsien ryhmän johtaja sekä jokunen muu pienoinen peluri.

Sitten niihin, jotka eivät saaneet omaa ääntänsä kuuluviin. Reacherin kanssakurssilaiset olivat kai ihan ok, mutta he jäivät taka-alalle hyvin nopeasti, syystäkin. He kuin ei ollut mitenkään kiinnostavammista päästä. Pidin Sinclairista hahmona, mutta hänen ja Reacherin turhan suhteen olisi voinut jättää pois ja keskittyä hänen pääasialliseen rooliinsa ryhmän johtajana.

Kovassa Koulussa nähtiin jonkin verran myös vanhoja tuttuja. Heistä tärkein, ja varmasti monen odottama, kersantti Frances Neagley. Hän saattaakin olla heti Reacherin jälkeen kirjasarja paras hahmo. Toinen vanha tuttu oli, kanssasotilas Duncan Munro. Itselleni hän on vieraampi, enkä vieläkään saanut hänestä juuri tuntumaa. Pidin hänestä kuitenkin tarpeeksi.

Pääroisto oli harvinaisen hyvä tämän tyyppisille kirjoille ja jopa Jack Reacher-kirjoille. Olen siksi erittäin iloinen, että hänkin sai näkökulmansa kuuluviin, niin erilainen kuin se olikin Reacherin vastaavasta. Niin sanotut sivuroistot puolestaan jäivät pelkiksi Reacherin nyrkkeilysäkeiksi, hyvin sarjan kirjoille tyypillisesti. En kuitenkaan voi kieltää, että nautin lukiessani Reacherin lyövän natseja pataan.

Näin eurooppalaisena minua jäi Kovassa Koulussa vaivaamaan yksi asia. Nimittäin amerikkalaisten, myös Reacherin ylimielisyys saksalaisia kollegojaan kohtaan kuten poliisipäällikkö Griezmanin. Reacher ja kumppanit käyttivät kyllä hyväkseen heidän resursseja ja osaamista, mutta he eivät antaneet heille mitään takaisin. Ei edes selitystä siitä, miksi kyseisten asioiden käyttäminen oli tarpeen.

Tiivistetysti Kovassa Koulussa osoitti jälleen kerran Lee Childin olevan lajityyppinsä johtavampia kirjailijoita. Se oli kaikkea, mitä odotin ja enemmänkin. Täydet viisi tähteä.



.

Satuhahmot: The Musical

Tervetuloa Olipa kerran-jaksoarvostelun pariin! Tällä kertaa vuorossa on hartaasti toivottu musikaalijakso, ”The Song in Your Heart”, joka osoittautukin toivomisen arvoiseksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia ”The Song in Your Heart”-jakson juonesta.

Aikaisemmin tapahtunutta: Paha Kuningatar esitti Snow ja Davidin häissä uhkauksen. Hän tulee kostamaan häviönsä langettamalla vaarallisen Pimeän Kirouksen. Estääkseen Kirouksen pari luovutti tyttärensä Emman pois ja niinpä lapsi eli eri orpokodeissa tuntien itsensä hylätyksi. Nykyaikana Rumplen piti tappaa äitinsä, Musta Keiju, mutta hän liittoutuikin tämän kanssa. Tai siltä ainakin näyttää.

Olipa Kerran fanit tai ainakin osa heistä ovat jo pitkään, ensimmäisestä kaudesta asti, toivoneet musikaalijaksoa. Sopiihan musikaaleistaan tunnetun Disneyn hahmoihin perustuvaan sarjaan enemmän kuin hyvin. Itse en musikaaleista niin välitä, mutta olin silti utelias näkemään, kuinka hyvin sarja musikaalijaksoissa oikein onnistuu. Tällä viikolla sain vastauksen. Enemmänkin kuin hyvin.

En ole kovin musikaalinen ihminen, enkä muutenkaan oikein välitä musikaaleista. Niiden musiikki ei vastaa juuri koskaan omaa musiikkimakuani. Niinpä en juuri arvostele laulun musikaalisia ansioita, vaan menen suoraan niiden sisältöön. Tässä ja nyt voin antaa kuitenkin jonkinlaisen yleisarvion: ne ovat oikein tarttuvia kaikki. Siitäkin huolimatta, että kaikkein näyttelijöiden laulutaito ei ole mitenkään erityisen hyvä. 

Hypetyksen keskellä unohtuu helposti se seikka, että ”The Song in Your Heart” oli muutakin kuin musikaalijakso. Se oli myös sekä finaalin laudan asettelujakso, että, mitä tärkeimmin, Emma-jakso. Valokeilassa olikin Emman kasvamien epävarmasta orvosta, vahvaksi meidän tuntemaksemme Pelastajaksi. naiseksi, jonka on nyt määrä käydä viimeiseen taisteluun Mustaa Keijua vastaan.

Valitettavasti tämä tehtiin sortumalla Olipa Kerran perisyntiin eli vanhojen kierrättämiseen. Emman epävarmuudet ovat jo ratkaistu aikaisimmissa jaksoissa, joten koko jakson aikana mietti, kärsiikö Emma jonkinlaisesta valikoivasta muistin menetyksestä. Toki näiden asioiden hoitaminen on aina maraton ei suinkaan pikajuoksu, mutta silti. Hän on oppinut samat läksyt kausi kaudelta ja jakso jaksolta uudestaan.

Takaumat sijoittuivat sitten Lumottuun Metsään. Aikaan vähän ennen Pimeän Kirousta. Snow toivoo tähdeltä, että he saisivat aseen, jolla Paha Kuningatar voitaisiin voittaa. Toive toteutuukin, ja yhtäkkiä kaikki Lumotun metsän asukkaat alkavat laulaa. Voihan siten ilmaista hyvin voimakkaita tunteita, kuten rakkautta ja rakkaus puolestaan on taikuudesta voimakkainta.

Snow ja David tietenkin aloittavat laululla, joka kertoo Pahan Kuningattaren ja hänen taikuutensa voittamisensa rakkauden avulla. Sitten mennään koko laulujutusta suivaantuneen Pahan Kuningattaren linnaan. Hän laulaa laulun siitä, kuinka rakkaudesta ei ole vastusta hänelle ja kuinka se tekee ihmiset heikoiksi. Vaikka ilmaisumuoto on erikoinen, kummassakin viestissä ei ole mitään uutta.

Sitten hän vierailee Pimeän olennon luona, jotta tämä auttaisi häntä lauluongelmansa kanssa. Se kuin estää häntä langettamasta Pimeää Kirousta. Rumple ei kuitenkaan suostu auttamaan entistä oppilastaan ja, oma itsensä kuin on, ei myöskään laulamaan. Reginan pitää selvittää ongelma itse ja osittaa näin olevansa opettajansa ajan ja vaivan arvoinen. Ja erityisesti Pimeän Kirouksen arvoinen.

Snow ja David päättävät käyttää tilaisuuden hyväkseen. He pyytävät apua meidän vanhalla tutultamme, Kapteeni Koukulta. Jostain syystä. Luulisi, että joku muukin voisi auttaa heitä kuninkaan linnaan. Tai jos ollaan rehellisinä, niin syy on ilmiselvä: Antaa Koukun näyttelijälle Colin O'Donoghuellekin tilaisuuden laulaa. ja hyvin hän lauloikin, vaikka hänen laulunsa olikin teemansa nähden liian hilpeä.

Joka tapauksessa Koukku ei kuitenkaan suostu auttamaan, ei vaikka kuninkaalliset tarjoavat hänelle seivoisen summan rahaa. Mutta sitten merirosvo tulee paljastaneeksi laulun keinoin havittelevansa Rumplen henkeä ja kuninkaallisten luvatessa sen hänelle. Onhan mies nyt heidän vankityrmässään. Kiitos Tuhkimon suosiollisen avun.

Ennen kuin nämä kaksi tarinaa, Charmingien ja Reginan, yhdistyvät, käydään vielä Ozissa, jossa Zelena nautti ensi siskonsa ahdingosta ja päätti sitten auttaa tätä. Myös hän haluaa, kirouksen tapahtuvan, vai pitäisikö kirjoittaa Kirouksen. Pimeän Kirous ansaitsee ison K:n. Miten koko laulujuttu kantautui Oziin asti? Se on minulle epäselvää. Niin se kuitenkin on. 

Takaisin Snowhun ja Davidiin. He saapuvat linnaan ja alkavat laulaa. Kyllä, se on kaksikon koko suunnitelma. Voittaa Paha Kuningatar laulamalla. Tuolla suunnittelu taidolla on suorastaan ihme, että kaksikko on edelleen hengissä ja vieläpä voittaneet kaikki vastaantulevat vaarat. Regina vastaa alkamalla myös laulaa, ja tulipallolla. Ovathan he tavallaan hänen tavaramerkkinsä heti sydämen rinnasta poistamisen jälkeen.

Siitä seuraa perin huvittava, eikä pelkästään hyvällä tavalla, laulukaksintaistelu. En osaa sanoa, kuka voittaa sen laulullisilla avuilla, mutta se ei olekaan kohtauksen pääasia. Vaan se, että pienen taistelun jälkeen, niin laulu kuin muunkin, Regina onnistuu käyttämään siskonsa antamaa lipasta kaikkien laulun poistamiseen. Kaikki menee vanhoihin uomiinsa, niin kuin tietenkin pitääkin.

Takaumien lopuksi tapaamme vielä koko musikaalijutun aiheuttaneen Sinisen Keijun, joka kertoo, että laulu ei ole suinkaan tarkoitettu Pahan Kuningattaren voittamiseen. Vaan antamaan Emmalle laulu hänen sydämeensä. Näin prinsessa ei koskaan tuntisi olevan yksin. Voisin sanoa, ettei siinä mennyt niin kuin piti. Emma tunsi itsensä hylätyksi koko lapsuutensa ajan.

Koko laulu sydämessä-jutussa ei ole järjen häivääkään, vaikka se sarjaan sopiikin. Mutta ei ole monessa muussakaan sarjassa tapahtuneessa asiassa. Niinpä katsojien pitää vain mennä mukana. Niellä mitä hulluinkin konsepti ja siirtyä eteenpäin. Minun olisikin jo ajat sitten pitänyt oppia laittamaan aivot narikkaan sarjan katsomisen ajaksi. Se tekisi sarjan katsomisesta hauskempaa.

Kuten siinä, että Sininen Keiju päätti pyyhkiä koko musikaaliepisodin pois Lumotun Metsän väen, ja Zelenan, päästä. Se myös kuuluu siihen samaan uudelleen kierrättämisen katekoriaan. Tässä sarjassa on nähty niin paljon muistinmenetyksiä, jotta niiden vois epäillä aiheuttavan jotain sivuvaikutuksia hahmojen aivojen toimintaan. Se kyllä selittäisi paljon, niin hyvisten kuin pahistenkin käyttäytymistä.

Kokonaisuudessaan takaumat eivät olleet yhtään hullumpia. Näimme monia lauluesiintymisiä, joille oli annettu vielä ”järkevä” syykin. Pidin myös siitä, että kaikki laulut olivat jaksoon tehtyä. Sarjalla on nimittäin, ainakin luultavasti, tekijän oikeudet myös Disneyn musikaalien kappaleisiin. Toki Disneyn animaatioiden laulut ovat parempia, mutta ne ei olisi kuvastunut hahmoja lainkaan.

Juoni ei juuri mennyt eteenpäin, eikä takaumat olleet turhan tapahtuma rikkaita, mutta se vain nyt kuuluu musikaalien henkeen. Jakson viihdearvo oli harvinaisen kova, varsinkin jo parhaat päivänsä nähneelle Olipa Kerralle. Musikaalijaksoa kannatti siis toivoa, vaikka tai sen päätarinaa kiinnostavammat takaumat, olivatkin kaukana täydellisestä. Lähinnä siksi, että monessa siinä tapahtuneessa asiassa ei ollut järjen hiventäkään.

En myöskään pitänyt siitä, että emme saaneet tietää mitään uutta. Onhan Snow ja Davidin vakaumus siitä, että rakkaus voittaa aina, Koukun kostosuunnitelmat, Reginan kostosuunnitelmat sekä Zelenan kateus siskoaan kohtaan jo nähty moneen kertaan monena eri versiona Olipa Kerran kuuden kauden aikana. Se oli ehkä ymmärrettävää tämän kaltaisessa jaksossa, mutta myös valitettavaa.

Pelastajani! (oikealla)

Storybrook. Nykyaika. Itse jakson päätarina alkaa häiden suunnitelulla. Juuri ennen kuin ehdin tylsistyä kuoliaaksi, paikalle saapui Musta Keiju. Ei ehkä kovinkaan viisaasti, sillä ainakin itse olisin käyttänyt yllätyksen suoman edun hyväkseni. Joka tapauksessa hän kehottaa sankareitamme katsomaan kellotorniin ja tarjoaa Emmalle mahdollisuutta luovuttaa suosiolla. Nainen kieltäytyy kuniasta.

Emma ja kumppanit menevätkin kellotornille, näkevät Mustan keijun uusimman Kirouksen ja saavat selville, että se lankeaa Storybrookin ylle heti kuin kellotornin kello osittaa kuutta. Emma päättääkin tarttua Mustan Keijun tarjoukseen. He taistelisivat tässä ja nyt. Vain he kaksi. Eikö Emma ikinä opi? Hänen ei tarvitse, eikä varsinkaan kannata, tehdä kaikkea yksin. Hänen rakastamansa ihmeset ovat myös hänen voimansa.

Muut miettivät, miten kirouksen voisi estää. Reginalla ja Zelenalla onkin siihen erittäin hyvä idea. he pysäyttäisivät ajan. Kuitenkin ennen kuin he ehtivät tuumasta toimeen Rumple ja Musta Keiju tulevat ja käyttävät ajan pysäyttämiseen tarkoitettua loitsua heihin itseensä. Näin he eivät soisi auttaa Emmaa, joka valmistautuu kaksintaisteluun poliisiasemalla, Henryn avustuksella.

Vähän myöhemmin, kunhan Emma on ensin vältellyt kasettisoittimeensa kuuntelemista. Muistuttaahan se häntä huonoimmista ajoista. Pelastaja tapaa Mustan keijun Reginan toimistosta. Hän on valmis antamaan tälle sydämensä. Musta Keiju ei kuitenkaan voi tehdä Emmalle mitään. Ei, vaikka hän on saanut naisen sydämen käteensä. Se ei nimittäin suostu tuhoutumaan.

Miksi. Siihen vastauksen tuo poliisiasemalta puuttuneen sivun, turhankin kätevästi, löytänyt Henry: Emmalla on laulu sydämessään. Niinpä Emma alkaa laulaa, Mustan Keijun odottaessa kohteliaasti laulun loppuun, ja onnistuukin paitsi murtamaan loitsun, jonka alaisena hänen läheisensä on, niin myös saamaan Musta Keijun poistumaan paikalta.

Jos et ymmärrä yhteyttä laulujen ja Enman hetkittäisen tuhoutumattomuuden välillä, et ole ainut. En minäkään. Muutenkin olisin jättänyt laulamisen takaumiin, vaikka Jennifer Morrison varsin hyvin lauloikin. Nykyaikaan ne eivät oikein sovi. Toisin kuin takaumiin, joissa on muutenkin enemmän perinteinen Disney-elokuvien tuntu. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Porukka pääsee viettämään häitä, niin epäloogiselta kuin se kuulostaa. Ei perusjuonen kohdalla, onhan hän häitä suunniteltu jo jonkin aikaa, vaan siksi, että heillä olisi nyt parempaakin tekemistä, kuten estää Mustaa keijua langettamasta kirousta heidän ylleen. Hääseremonia oli kuitenkin koskettava, erityisesti Koukun puheen kohdalla, mutta kuka nyt mitään muuta odottikaan. Juuri sellaiset asiat sarja osaa parhaiten.

Lopuksi vielä lauletaan "Onnellisista aluista" koko hahmokaartin voimin tai ainakin melkein. Kuulostaako tämä epäloogiselta? Kyllä. Lopun laulu olikin ainut, jolle ei ollut mitään hyvää tai edes huonoa selitystä. Muu kuin se, että musikaalit yleensä loppuvat yhteislauluun. Sama tapahtui myös buffyn musikaalijaksossa, joten en laske asiaa jakson viaksi.

Häät keskeyttää Musta keijun kirous saapuu Storybrooken, joka vei hahmomme jonnekin kauas. Minne? Se selvinnee kauden, ja mahdollisesti koko sarjan, kaksituntisessa finaalissa. Häiden jälkeen tämä oli ainut asia, mitä jakso oikeastaan saavutti. Lukuun ottamatta tietenkin sitä, että nyt kaikki tietävät Rumplen petturuudesta. Muuten juoni kiersi kehää ja pahasti. No, eiköhän asia muutu finaaliin mentäessä.

Jaksossa nähtiin myös takauma pikku-Emmasta ja hänen kasettisoittimestaan. Se ei kuitenkaan ollut oleellisista juonen ymmärtämisen kannalta, vaikka itse juonen kannalta olikin. Samaan kategoriaan päätyvät myös jaksossa nähnyt Emman ja Koukun tapaaminen Jolly Rogerissa tai Koukun yllättävän älykäs, mutta siitäkin huolimatta epäonnistunut, suunnitelma Rumplen lyömiseksi.

Mitä musikaalijaksoihin tulee, Buffyn musikaalijaksojen vertauskohdaksi syystäkin jäänyt, sattumalta myöskin kuudennen kauden, "Once More With Feeling" on selvästi parempi. Ei kuitenkaan niin selvästi kuin olisi voinut. Pidänhän minä Buffystä jo sarjanakin enemmän kuin Olipa Kerrasta. Tekeekö se tästäkään jaksosta huonoa? Ei suikaan. Itseasiassa se noussee musikaalijaksojen kakkoseksi.

Tiivistetysti ”The Song in Your Heart” tarjosi hyvin viihdyttävää satuhahmohulluttelu. Kuka kaipaa logiikkaa, kun on laulavia satuhahmoja? Nautin sarjasta enemmän kuin pitkään aikaan, minkä vuoksi annankin jaksolle täydet viisi tähteä.