Cicadat Jason Bournen jalanjäljillä

Edesmenneen Robert Ludlumin luomaan maailmaan löyhästi sijoittuva Treadstone sopii hyvin agenttijännärien ystäville, vaikka sellaisten joukosta se ei juuri erotu.

Varoitu: Tästä arvostelusta löytyy jonkin verran juonipaljastuksia Robert Ludlumin Jason Bourne-kirjasarjaan, - ja elokuviin sekä itse arvostelun kohteeseen eli Treadstone-tv-sarjaan.

1973. Berliini. CIA-agentti John Randolph Bentley (Jeremy Irvine) aivopestiin vangitsemiensa Neuvostoliittolaisten toimesta eräänlaiseksi persoonattomaksi supersalamurhaajaksi, mutta koska heillä ei ole vielä tekniikka oikein hallussa, hän pääsi pakoon. Neukut eivät ole valmis jättämään asiaa sikseen, ei varsinkaan agenttia valvonut KGB:n uraohjus Petra Andropov (Emilia Schüle).

Nykypäivä. Myös Yhdysvallat ovat päässeet salamurhaaja-ohjelman kyytiin. Heillä onkin hallinnassaan useita ”nukkuvia” agentteja, pääasiassa normaaleja ihmisiä, joista kuitenkin tulee käskystä tunteettomia salamurhaajia. Ongelmia syntyy kuin nämä salamurhaajat heräävät sekä joutuivat kohtamaan kaksoiselämänsä, ja sen salaamaan pyrkivät viranomaiset, silmästä silmään.

Treadstone meni minulta melkein ohi, vaikka tiesin, että Jason Bournen maailmaan on tulossa sarja. En nimittäin ollut perillä, milloin tai millä nimellä. Olen nimittäin lukenut Jason Bourne –kirjoja ja katsonut pari häneen keskittyvän elokuvankin, mutta mitenkään suurta kiinnostustani ne eivät ole synnyttäneet. Pidin niistä kuitenkin tarpeeksi, jotta päätin katsoa niiden maailman sijoittuvan sarjan.

Sarja onkin ihan mukiinmenevä jännäri, joskaan lajityypissään ei mitenkään erityisen omaperäinen. Itse tarina olikin kliseitä täynnä. Oli pahoja venäläisiä, hyvän asian puolesta pahaa tekevä hallituksen virasto ja salaisia operaatioita. Tiedätte kuvion. Enkä voi sen sanovan tuoneen siihen mitään varsinaisesti uuttakaan. Muuten kuin sen, että nyt päähenkilöitä oli useita.

Toki lajityyppinsä muiden teosten tapaan Treadstone tarjosi myös paljon toimintaa, hyvin tehtyä sellaista, samaistuttava, joskaan ei erityisen muistettavia hahmoja sekä kohtuullisen mielenkiintoisen mysteerin. Hieman kliseinen käsikirjoituskaan ei haitannut, kun näyttelijät osasivat hommansa. Sitä voisikin kuvailla hieman keskinkertaista paremmasta tarinasta tehdyksi erittäin hyväksi tv-sarjaksi.

Sarjan suurin vahvuus on myös sen suurin heikkous. Siinä päähenkilöitä on enemmän kuin yksi, mikä oli hyvä, sillä vain Pohjois-Korealainen herännyt salamurhaaja SoYun Pak (Han Hyo-joo) olisi jaksaa kantaa omaa sarjaansa ja hänkin vain jotenkuten. Lisäksi se mahdollisti sarjan laajentavan näkökulmaa myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle ja Yhdysvaltalaisille hahmoille.

Toisaalta taas pomppaaminen hahmosta toiseen sai jaksot tuntumaan liian täydeltä. Lisäksi jokaiselle hahmolle annettu rajattu aika ei juuri riittänyt siihen, että heistä ehti välittämään, hyvä, että siihen, että heidän nimensä muistaa. Hahmoista sarjan paras oli hieman yllättäen sekä takaumassa, että nykypäivänä Gabrielle Scharnitzkyn esittämänä esiintynyt Petra. Hän oli persoonana vain niin viihdyttävä.

Vielä mainitsematta jättämiäni tärkeitä hahmoja oli vasta herännyt salamurhaaja (Brian J. Smith) Doug McKenna, joka sarjan alussa menetti työnsä öljynporauslautalla sekä työnsä myös menettänyt toimittaja Tara Coleman (Tracy Ifeachor) He eivät missään vaiheessa oikein syventyneet hahmoina, joten hahmotyypin tuntemalla tiedätte heistä kaiken tarvittavan.

Treadstone loisti parissa asiassa. Ensinnäkin toiminnassa. Taistelukohtaukset olivat erittäin toimivia, eikä niitä ollut edes liikaa. Toisaalta se liikkui hyvin erilaisissa maissa ja kaupungeissa ja se sai sarjan tuntumaan kansainväliseltä ja näyttämään tyylikkäältä. Kummassakaan kohdassa sarja ei hävinnyt elokuville, Jason Bourne tai muutenkaan, vähääkään. Sarjan tuotantoarvotkin olivat kohdallaan ja se näkyy.

Tiivistetysti Treadstone tarjosi juuri sitä, mitä odottaa voi ja vielä hyvin tehtynä. Mitään enempää siitä ei kuitenkaan löydy. Kolme ja puoli tähteä!

Reacherin Jack liftaa- Eikä se ole koskaan ollut yhtä vaarallista, hänen vastustajilleen siis

Olen lukenut harvinaisen paljon Lee Childin Jack Reacher-jännäreitä, sillä ne ovat vain niin hyviä. Yhtään muita osia huonommaksi ei jää nyt arvostelemani Etsintäkuulutettu-romaanikaan.
Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Etsintäkuulutettu-kirjasta sekä mahdollisesti myös muista Jack Reacher-romaaneista. Ei tietenkään mitään turhan isoja, mutta lue silti omalla vastuullasi.

Jack Reacher on matkalla Virginiaan nähdäkseen ihanan Susanin. Koska hänellä ei ole omaa autoa, eikä oikein rahaakaan, paras keino päästä sinne on liftaaminen. Hän saakin kyydin kolmelta ventovieraalta, kahdelta mieheltä ja yhdeltä naiselta. Pian hänelle kuitenkin selviää, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Sillä nainen, karen nimeltään, viestittää hänelle olevansa kyydissä vastoin tahtoaan.

Samaan aikaan toisaalla FBI-agentti Julia Sorenson ja seriffi Victor Goodman saavat selvitettäväkseen tunnisteettoman miehen murhan. Kuka hän on ja miten hän päätyi keskelle pikkukaupunkia? Ja miksi CSI osoittaa tapaukseen epätavallista kiinnostusta? Etsintäkuulutettu, englanniksi A Wanted man, on järjestyksessään seitsemästoista Jack Reacher-romaani.

Yleensä Jack Reacher-kirjoja lukiessa tietää hyvin, mitä kirjoilta sopii odottaa. Niin laadullisesti kuin juonellisestikin. Etsintäkuulutettu ei tehnyt asiassa poikkeusta. Tämä ei ehkä kuulosta kehulta, mutta Lee Childin tapauksessa se on. sillä vaikka hänen kaikki teoksensa muistuttavatkin hyvin paljon toisiaan, ne eivät ole menettäneet hohtoaan lähes yhtään. Vaan niitä lukee mielellään vieläkin.

Itse juoni oli peruskauraa, mutta juontakin tärkeämpää oli kuitenkin Reacherin sisäinen maailman, sillä ilman sitä kirjat menettäisivät sen, mikä nostaa ne yli perusjännäreiden, joita maailmassa riittää enemmän kuin tarpeeksi. Saimmekin taas nauttia hänen poikkeuksellisesta päättelykyvystään, tietenkin pidäkkeettömällä väkivallalla höystettynä. Siis kaikesta, mikä tekee Jack Reacheristä Jack Reacherin.

Yhtään muita sarjansa kirjoja huonommaksi Etsintäkuulutettu ei siis jäänyt. Itseassa yhdessä asiassa se jopa päihitti kaikki muut sarjansa kirjat: jopa niiden mittapuulla harvinaisen hyvällä naishahmolla, Julia Sorensonilla. Kirjasarjassa on toki ennenkin ollut hyviä naishahmoja, mutta ei ikinä ihan näin hyvää. Positiivista kyllä kirjasta löytyi myös toinen hyvä naishahmo, mutta ei ihan niin hyvä kuin Sorenson.

Hyviä hahmoja löytyi Sorensonin ja sen toisen hyvän naishahmon eli Karenin lisäksi toinenkin, nimittäin Goodman, jonka ajatuksiin päästiin myös tutustumaan parin kappaleen ajan. Se miksi Karen on niin hyvä, en tarkemmin mene, sillä se paljastaisi kirjan juonesta jo ihan liikaa. Muut hahmot olivat aika kaksiulotteisia, niin kuin jo etukäteen voi arvata, varsinkin roistojen kohdalla.

Etsintäkuulutettu loisti harvinaisen hyvien naishahmojen lisäksi myös toisessa asiassa, ei kuitenkaan muita kirjoja enemmän, tai vähemmänkään, nimittäin hyvin kirjoitetuissa taistelukohtauksissa. Muutenkin sen kirjoitusyylissä ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Niin dialogi, hahmojen sisäinen maailma kuin ulkopuolinenkin maailma kuvattiin taidolla ja Lee Childille tyypillisesti myös äärimmäisellä tarkkuudella.

Valitettavasti kirjasta löytyi myös joitakin vakavia ongelmia niin alusta kuin ihan lopustakin. Alku oli liian hidas. Lukijat olivat kartalla paljon Reacheriä ensin ja toimintakin oi pelkästään ajatusten tasolla. Ongelmaan olisi ollut helppo ratkaisu, tehdä kirjasta lyhyemmän. Vakavia ongelmia on toinenkin, jopa lajityyppinsä teoksille harvinaisen epäuskottava loppu.

Tiivistetysti etsintäkuulutettu tarjosi perushyvää Reacheriä. Se myös soitti jälleen, miksi Lee Childiä arvostetaan niin suuresti ja miksi hänen kirjansa myyvät aina niin hyvin kuin ne nyt myyvät. Muutamat sen virheet kuitenkin laskivat antamaani tähtien määrää yhdellä. Neljä tähteä.

Reacherin Jack terroristimetsällä Hampurissa

Lee Childin Jack Reacher-romaanit ovat lajityyppinsä aatelia. Suureksi ilokseni voin sanoa, että niistä uusin,  Kovassa Koulussa-romaani, ei tee asiassa suinkaan poikkeusta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Kovassa Koulussa-romaanista ja mahdollisesti muistakin Jack Reacher-kirjoista. 

On vuosi 1996. Vähän päälle kolmekymppinen sotilaspoliisi Jack Reacher on juuri saanut ansiomitalin hyvin tehdystä työstä Balkanilla. Mies lähetetään, omaksi yllätyksekseen, melkein heti mitalinluovutus-tilaisuuden jälkeen hyvin mitään sanomattoman kuuloiseen koulutukseen, jossa on hänen lisäkseen vain kaksi osallistujaa, CIA:n White ja FBI:ssä Waterman.

Hyvin pian kurssi paljastuu kuitenkin vain peitteeksi, todellisuudessa kolmikko saa erittäin salaisen tehtävän. Peitetehtävissä oleva agentti on saanut selville, että terroristit ovat ostamassa amerikkalaiselta petturilta jotain kymmenen miljoonaan arvoista. Kukaan ei tiedä, mitä. Se on kuitenkin iso raha, joten tuskin mitään hyvää. Heidän pitäisikin selvittää myytävä asia ja estää kyseinen myyntitapahtuma.

Lukiessani edellistä Lee Child kirjaa, Pakon edessä, en olisi todellakaan uskonut, että Lee Childin seuraava romaani sijoittuisi Reacherin armeija-aikaan. Pidän kuitenkin muutoksesta, paljonkin. Se, niin kuin tapahtumapaikan muutos amerikkalaisista pikkukaupungeista Saksan Hampuriin, tuo vaihtelua jo puuduttavankin samoja latuja kulkevalle kirjasarjalle.

Kirjasarjan faneille minulle on kuitenkin hyviä uutisia, Kovassa Koulussa nähtiin myös kaikkea sitä, mikä tekee Lee Childin kirjoista nykyisen kaltaisia myyntimenestyksiä: Yllätyksellisen, uskottavan ja vauhdikkaan juonen, jännitystä alusta loppuun asti, kiinnostavasti ja omaperäisesti, harvinaisen hyvin kuvattu päähenkilö sekä mestarillisen kirjoitustyylin, joka tempaa mukaansa ensimmäisestä sivusta asti.

Käsitellyt aiheet ovat tapahtumavuoden huomioon ottaen yllättävänkin ajankohtaisia: terrorismi ja uusnatsit. Aiheita käsitellään kuitenkin hyvin pinnallisesti, niin kuin tämän tapaisilla kirjoilla on tapana. Juonen syvällisyys ei kuitenkaan ollut kirjasarjan vahvempia puolia, vaan mysteeri ja ennen kaikkea sen selvittäminen niin väkivallan kuin loogisen päättelynkin avulla.

Kirja jakaa näkökulmia Reacherin ja muiden, pienenpien hahmojen välillä. Tämä ei ole erikoista sarjan kirjoille, mutta ei myöskään mikään yleinen käytäntökään. Tämä on jakanut mielipiteitä runsaasti. Itse pidän näkökulman muutoksista, vaikka Reacher hahmona paras onkin. Se ei ole tietenkään mikään ihme, onhan hän koko kirjan, ja ennen kaikkea kirjasarjan, päähenkilö.

Suurin näkökulman saaja, heti Reacherin jälkeen tietenkin, on itse kirjan pääroisto eli Amerikkalaiseksi kutsuttu petturi. Hänen henkilöllisyytensä paljastuu lopulta, että en tietenkään paljasta sitä tässä arvostelussa. Muuten pienoisempia näkökulmia saa niin Hampurin poliisipäällikkö, uusnatsien ryhmän johtaja sekä jokunen muu pienoinen peluri.

Sitten niihin, jotka eivät saaneet omaa ääntänsä kuuluviin. Reacherin kanssakurssilaiset olivat kai ihan ok, mutta he jäivät taka-alalle hyvin nopeasti, syystäkin. He kuin ei ollut mitenkään kiinnostavammista päästä. Pidin Sinclairista hahmona, mutta hänen ja Reacherin turhan suhteen olisi voinut jättää pois ja keskittyä hänen pääasialliseen rooliinsa ryhmän johtajana.

Kovassa Koulussa nähtiin jonkin verran myös vanhoja tuttuja. Heistä tärkein, ja varmasti monen odottama, kersantti Frances Neagley. Hän saattaakin olla heti Reacherin jälkeen kirjasarja paras hahmo. Toinen vanha tuttu oli, kanssasotilas Duncan Munro. Itselleni hän on vieraampi, enkä vieläkään saanut hänestä juuri tuntumaa. Pidin hänestä kuitenkin tarpeeksi.

Pääroisto oli harvinaisen hyvä tämän tyyppisille kirjoille ja jopa Jack Reacher-kirjoille. Olen siksi erittäin iloinen, että hänkin sai näkökulmansa kuuluviin, niin erilainen kuin se olikin Reacherin vastaavasta. Niin sanotut sivuroistot puolestaan jäivät pelkiksi Reacherin nyrkkeilysäkeiksi, hyvin sarjan kirjoille tyypillisesti. En kuitenkaan voi kieltää, että nautin lukiessani Reacherin lyövän natseja pataan.

Näin eurooppalaisena minua jäi Kovassa Koulussa vaivaamaan yksi asia. Nimittäin amerikkalaisten, myös Reacherin ylimielisyys saksalaisia kollegojaan kohtaan kuten poliisipäällikkö Griezmanin. Reacher ja kumppanit käyttivät kyllä hyväkseen heidän resursseja ja osaamista, mutta he eivät antaneet heille mitään takaisin. Ei edes selitystä siitä, miksi kyseisten asioiden käyttäminen oli tarpeen.

Tiivistetysti Kovassa Koulussa osoitti jälleen kerran Lee Childin olevan lajityyppinsä johtavampia kirjailijoita. Se oli kaikkea, mitä odotin ja enemmänkin. Täydet viisi tähteä.



.

Jack Reacher pelastaa päivän-Jälleen kerran

Lee Childin Jack Reacher-kirjat ovat suosikkitrillereitäni. Niinpä etsiessäni itselleni sopivaa matkalukemista, käteeni osui sarjan 20. kirja, Make Me.

Luin Make Me:n englannin kielellä, sillä on ostettu saksalaiselta lentokentältä, josta ei tyypillisesti suomenkielisiä kirjoja löydä. Se saattaa vaikuttaa mielipiteeseeni kirjasta, erityisesti arvioidessani kirjailijan kirjoitustyyliä. Lisäksi minun on paras varoittaa taas siitä, että tämä kirja sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuulla. Nyt pitemmittä puheitta arvostelun pariin.

Jack Reacher pysähtyy Mother's Rest-nimiseen kaupunkiin, sillä hän on kiinnostunut omaperäisesti kaupungin nimen alkuperästä. Siellä hän tapaa naisen, joka erehtyi luulemaan Reacheria saman ruumiinrakenteen omaavaksi kollegaksi. Koska Reacherillä ei ole muutakaan tekemistä, hän päättää auttaa naista, yksityisetsivä Michelle Chania, selvittämään kollegan kohtalon.

Aikuisen miehen katoamisesta alkanut tapaus muuttuu mielenkiintoiseksi hyvin nopeasti, kun kaksikko löytää kadonneelta kollegalta 200 kuolemasta kertovan muistilapun. Siinä on myös tiedetoimittajan puhelinnumero. He huomaavat myös pain, että kaupunkilaiset eivät ota tulokkaita innolla vastaan. Päinvastoin. He haluavat heidät pois kaupungistaan, vaikka väkivalloin. Mitä he oikein yrittävät salata?

Asetelma voi tuntua tutuakin tutummalta. Ymmärrettävästä syystä. Siitä, että entinen sotilaspoliisi matkaa ympäri Amerikkaa ja pelastaa samalla viattomia ihmisiä, ei paljon uutta voi saada. Ei vaikka olisi kuinka hyvä kirjailija. Siitä, onko asia hyvä vai huono voi olla montaa mieltä. Osaa se kyllästyttää, toistuuhan sama kaava melkein joka kirjassa. Niitäkin kirjailijalla on plakkarissaan jo 20.

Osa, joihin minäkin kuulun, puolestaan eivät halua kirjojen muuttuvan turhan paljon. Se nimittäin voisi tehdä kirjoista huonompia. Mitä olisi Jack Reacher-kirja ilman kovaa päähenkilöä, häntä avustavaa melkein yhtä kovaa naista, väkivaltaa ja erityisesti Reacherin rationaalista rikostutkintaa? Niitä kirja tarjoaakin rutkasti. Päähenkilö Reacherkin pysyi Reacheriä. Kirjasarjaa lukeneet tietävät, mitä tarkoitan.

Vannoituneiden kirjasarjan fanien ei siis kannata olla huolissan. Siitäkin huolimatta, että kirjasta löytyy jotain omaakin. Siis tässä kirjasarjassa ei yleisesti. Esimerkiksi tarinaa oli nykyaikaistettu jonkin verran, sillä teknologia tuli esiin paljon aikaisempia kirjoja enemmän. Erityisesti aina kiinnostava Pimeä Verkko sai suuren osan tarinasta. Aihe olikin kiinnostava, vaikka nykyään se löytyy melkein joka jännäristä.

Jack Reacheriä kirjoihin perustuvassa elokuvassa näytellyt Tom Cruise

Kirjasarjan paras piirre on sen päähenkilö Jack Reacher. Arvostan erityisesti hänen rationaalista mieltään. Mies ei ratko ongelmia pelkästään nyrkkien avulla, vaikka niitäkin käytettiin säästelemättä. hahmo osoittautui myös inhimilliseksi, erityisesti tässä kirjassa. Reacher jopa vahingoittui. En laske sitä kirjan viaksi, sillä se teki muuten epäuskottavasta kirjasta vähän uskottavimman.

Pidin myös Michelle Changin hahmosta, vaikka hän olikin kokemukseensa nähden uskomattoman kädetön. Onhan hän sentään entinen FBI-agentti. Hänellä ja Reacherillä oli seksisuhde. Ilmeisesti siksi, että lukijat, varsinkin naiset, näyttävät haluavan sitä. Minusta se oli turha lisä kirjaan, vaikka en mitä käännettä suorastaan vihannutkaan. Varsinkin kuin kaksikko näytti sopivan hyvin yhteen.

Kirjasta löytyi kolmaskin tärkeä, Reacherin puolella oleva hahmo, tiedetoimittaja Ashley Westwood. Hän oli hahmona ihan ok, ei enempää tai vähempää. Hahmo olikin mukana lähinnä tarinallisten elementtien takia. Hän sai juonen liikkumaan eteenpäin. Juonta eteenpäin laittoi myös kaiken alulle pannut Keever, joka kuitenkin kuoli jo ensimmäisessä osassa. Niinpä häneen ei oikein päässyt tutustumaan.

Kirjan roistot osoittautuivat pettymyksiksi. He olivat juuri samanlaisia kuin melkein kaikissa muissakin Jack Reacher-kirjoissa, eikä heillä siten juuri ollut omaa persoonaa. Toki muitakin hahmoja kirjassa esiintyi, kuten mielihyvää tuntemaan pystymätön nuori mies ja rikas hienostoalueella asuva perhe.En kuitenkaan mene heihin sen enempään. He kun eivät ollut mitenkään mainitsemisen arvoisia.

Make Me loppui samalla tavalla kuin muutkin saman sarjan kirjat, lopputaisteluun. Se ei liene kenellekään sarjaa vähääkään lukeneelle ollut mikään yllätys. Mother’s Restin salaisuus puolestaan oli, ainakin minulle. Se on yksi syy, miksi pidin siitä niin paljon. Lisäksi se kävi järkeen ja oli hieman tavallista synkempi ja siten myös mielenkiintoisempi. kuitenkin kävi järkeen.

Kirjan lopussa selvisi myös kaupungin nimen arvoitus, mutta loppuen lopuksi se ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Itseasiassa unohdin sen jo. Sen sijaan minulle jäi epäselväksi, miksi kirjan nimi on Make Me. Se ei liittynyt juoneen tai mihinkään muuhunkaan juuri millään tavalla. Minun on kuitenkin sanottava, että nimi kyllä sopii juuri tämän kaltaisille kirjoille.

Lee Child kirjoittaa

Vaikka pidinkin suurimmaksi osaksi kirjasta, paljonkin, siinä oli luonnollisesti myös omat huonot puolensa. Pelkäksi ylistykseksi tämä arvostelu ei siis jää. Huonoista puolista ensimmäinen liittyy hahmojen puheeseen, joka kuulostaa samalta olipa hahmo kuka tahansa. Joskus olikin vaikea tajuta, kuka olikaan milloinkin äänessä. Toinen huono puoli liittyi loppuun, joka tuntui kiireessä kirjoitetulta.

Kirjaan lopusta, alkuperäisen tarinan päätyttyä, löytyi vielä Small Wars- niminen Jack Reacher-novelli. Sen tarina sijoittui 80-lukunloppuun eli aikaan, jolloin Reacher vielä työskenteli armeijan leivissä. Tarinassa armeijan salaisia neuvotteluita hoitanut rikas naissotilas löytyi kuolleena kallista Porche-merkkisestä autostaan. Reacherin piti luonnollisesti selvittää, kuka hänet oli oikein tappanut ja miksi.

Asiaan liittyi uhrin salainen työ, tekijän suuret jalat sekä teosta syyttä pidätetty erakoitunut musta mies. Tapaus oli riittävän mielenkiintoinen pitämään kiinnostustani yllä loppuun asti. Varsinkin, kuin siinä mentiin vähemmän tunnettuun Reacherin nuoruusaikoihin. Pidin erityisen paljon kahdesta asiasta: Reacherin vahvasta ja persoonallisesta naisavustajasta sekä yllättävästä lopusta.

Make Me oli vahva Jack Reacher-kirja. Pidin tuotteesta, niin sanoakseni. Siinä oli kuitenkin jotain vakavia vikoja, minkä vuoksi se ei ansaitse täysiä viittä tähteä. Neljä ja puoli tähteä. Eli erinomainen arvosana kuitenkin.

FBI-akatemiassa kuhisee

Tajusin juuri, että minulta puuttuu arvostelut kahdesta jokunen aika sitten loppuneesta uudesta sarjasta: Quanticosta ja Blindspotista. Päätin aloittaa hieman paremmasta Quanticosta. 

Juonipaljastuksia taas luvassa! Lue siis omalla vastuulla. Yritän kuitenkin pitää ne mnimistä, joten uskoakseni tätä tekstiä voi lukea ennen sarjan katsomistakin. 

Alex Parrish (Priyanka Chopra) valmistui vähän aikaa sitten vaativasta FBI-akatemiasta, Quanticosta. Työelämä alkaa kuitenkin hyvin epäsuotuisissa merkeissä, sillä nainen lavastetaan satoja ihmisiä tappaneen pommi-iskun tekijäksi. Niinpä naisen tavoitteeksi jää puhdistaa maineensa. Se onnistuu vain löytämällä oikea tekijä, samalla kuin yrittää välttää kiinnijäämistä entisten kollegoidensa käsiin.

Hän tietää vain sen, että kyseisen iskun tekijä on ollut Quanticossa samaan aikaan hänen kanssaan. Se ei tee hänen tehtävästään yhtään helpompaa, sillä kaikkien Quanticossa opiskelevien, ja miksei opettavienkin luurangot riittäisivät ainakin yhden hautausmaan täyttämiseen. Näitä luurankoja päästään selvittämään takaumien muodossa, jotka sijoittuvat koko koulutuksen ajaksi. 

Onko tekijä karismaattinen etelän neito Shelby Wyatt (Johanna Braddy), FBI-agentin pettymykseksi jäänyt poika Caleb Haas (Graham Roghers), toisiaan esittävät kaksoset Nimah ja Naima Amin (Yasmine Al Massri), juutalainen salaperäisen menneisyyden omaava Simon Asher (Tate Ellington) vai kenties entinen merisotilas Ryan Booth (Jake McLaughlin)? Vai joku ihan muu? Vaikka Alex itse?

Quanticoa on vertailtu Greyn anatomiaan ja muihin Shonda Rhimeksen sarjoihin. Sille onkin annettu vaihtoehtoisia nimiä, kuten ”How to Get Away With Terrorism” ja ”Grey’s Academy”. Ymmärrän vertauksen oikein hyvin, sillä sarjoissa on jotain samaa. Siitäkin huolimatta, että Rhimes ei ole ollut missään tekemisissä Quanticon tekemisen kanssa. Quanticossa on silti jotain omaakin.

Vaikka olenkin kriitikoiden kanssa samaa mieltä, niin minulle tuli Quanticosta mieleen eräs toinen saman kanavan sarja, Olipa Kerran. Genre on ehkä eri, mutta tyylistä löytyi paljon samaa. Varsinkin runsaan takaumien käytön suhteen. Niitä käytetään kummassakin sarjassa runsaasti. Minkään muun sarjan suoraksi kopioksi Quanticoa ei kuitenkaan voi sanoa. Siinä on jonkin verran omaakin.

Se muistuttaa kyllä muita sarjoja, muttei yhtään enempää kuin muutkaan uudet sarjat. Juoni ei ehkä ollut omaperäisin mahdollinen- Omaperäisyys ei kuitenkaan ole niin tärkeää kuin se, miten tarina kerrotaan. Quantico onnistuikin kertomaan tarinan taiten. Se sai minut kiinnostumaan Alexista ja hänen kohtalostaan. Ja sarjan perusmysteeristä eli siitä, kuka paljastuukaan pommi-iskun tekijäksi.

Quanticolla oli kaksi suurta vahvuutta: Ensimmäinen, ja se tärkeämpi, niistä oli karismaattinen pääosanesittäjä. Bollywood-tähti ja entinen Miss Maailma Chopra sai tehtyä hahmostaan helposti miellyttävän katsottavan. Muukin kuin ulkonäkönsä puolesta. Häntä olikin helppo kannustaa. Plussana mainittakoon vielä, että Alex oli Amerikan intialainen. 

Toinen vahvuus olikin fiksu takaumien käyttö. Takaumat eivät ole enää mitenkään uusi asia. Itseasiassa niitä on käytetty kyllästymiseen asti. Aina niihin ei olisi edes tarvetta. Quatico teki asiassa poikkeuksen. Takaumat olivat tärkeä osa sarjaa, ei pelkästään turhaa täytettä. Niistä selvisi paljon päätarinan kannalta tärkeää ja tarjosivat siitä pienen hengähdystauon. Päätarina kuin äityi välillä aika hektiseksi.

Olen luetellut lähinnä sarjan huonoja puolia. Nyt on huonojen aika. Niitäkin sarjassa riittää, onneksi vähemmän kuin hyviä. Yksi huonoista puolista oli hahmojen suuri lukumäärä, niistä oli melkein mahdoton pitää lukua. Toinen huono puoli liittyy sarjan kestoon. se olisi ollut paljon parempi, jos siinä olisi ollut vain kymmenkunta jaksoa, korkeintaan kolmetoista. Ei sillä, että nytkään huono olisi ollut.

Päähenkilö Alex Parrish oli hahmoista paras. Niin kuin tulikin jo mainittua. Pidin myös Simonista sekä Nimah ja Raina Aminista). Hahmoista tylsimpiä olivat perusmies Ryan (Jake McLaughlin) ja kultalusikka suussa syntynyt kuuluisan FBI-agentin poika Caleb Haas (Graham Rogers). Eniten inhosin viinaanmenevää ja Alexiin ihastunutta Liamia (Josh Hopkinsin). Jo ennen lopun yllätyskäännettä. 

Muut eivät nousseet mitenkään erityisesti esiin paremmuudellaan tai huonoudellaan, vaikka kaikista löytyi yllättäviä puolia, niin kuin tämän tyyppiseen sarjaan kuuluukin. Toki aina voi kysyä, miten noin synkkiä salaisuuksia omaavat oikein ovat päässet FBI:hin. eikö niillä ole aika tarkka valintaprosessi? Ei FBI:hin nyt kuka tahansa voi päästä. Vai olenko muka väärässä?

Loppuratkaisu onnistui yllättämään. Se myös kävi järkeen. Ja samalla päätti sarjaa koskevan mysteerin. Sarjasta tulee toinenkin kausi, joka keskittyykin CIA:n salaisuuksiin. En nyt suorastaan voi sanoa odottavani kautta, mutta katson sen melko varmasti. Minulle jäi sarjasta sen verran hyvä maku suuhun. Itseasiassa parempi kuin seuraavaksi arvostelemastani Blindspotista.

Kokonaisuudessaan Quantico oli erinomainen sarja. Ehdottomasti toisen kautensa arvoinen. Sanoinkin joskus, että se oli paras uusi sarja sitten iZombien. Sen jälkeen on tullut muutama erinomainen sarja, joten en tiedä pitääkö tämä enää paikkansa. Annan sarjalle kuitenkin Neljä ja puoli tähteä.

Sean Dillon ja kumppanit neitoa pelastamassa

Olen lukenut jonkin verran Jack Higginssin Sean Dillon kirjoja. Niinpä matkalleni mukaan tarttui kirjailijan samaa sarjaa oleva teos, Tappotanner. JUONIPALJASTUKSIA!!!

13-vuotias Sara on kidnapattu Irakiin, jotta tämä voisi mennä täysi ikäiseksi kasvettuaan naimisiin Jumalan vasaraksi kutsutun terroristin kanssa. Tytön epätoivoinen isä pyytää Sean Dillonilla ja kumppaneilta apua vastineeksi hänen terroristisolua koskevista tiedoistaan. Tiimi lupaakin auttaa häntä. Ongelmia tuottavat myös venäläiset omalla salamurhajuonellaan.

Jack Higginsin kirjat ovat kaikki lajityyppinsä edustuskelvollisia tuotoksi. Parhaimpien joukkoon en niitä kuitenkaan laskisi. Siitäkin huolimatta suosittelen kirjasarjaa lämpimästi. Uusien lukijoiden kannattaa aloittaa kirjasarja jostain aikaisemmasta teoksesta. ideaalisesti siitä ensimmäisestä. Kirja kun nojaa aika paljon siihen, että kirjan maailma kaikkine hahmoineen on lukijoille jo ennestään tuttuja.

Higginsin kirjoitustyyli erottuu edukseen muihin lajityypin kirjoittajiin nähden. meno on rentoa, vakavasta ja päivänpolttavasta aiheestaan huolimatta. Huumoria viljeltiinkin tasaiseen tahtiin. Aiheen vakavuuttakaan ei unohdettu. Pidin siitä, että myös vastustajalle annettiin ääni. He saatiinkin näyttämään ihan ihmisiltä. En siitäkään huolimatta kannattanut heidän puoltaan missään vaiheessa.

Tappotanner oli vähän liiankin samanlainen muihin Sean Dillon-kirjoihin nähden. Monesti minulle tuli tunne, että olen lukenut saman joskus ennenkin, vain pienellä variaatiolla. Tämä on hyvä uutinen kirjasarjan faneille. Suurin valituksen aiheeni on se, että joskus asioita tapahtuu vähän turhan kätevästi. Aina oikea henkilö on oikeassa paikassa juuri silloin kuin Dillon, ja tarina, sitä eniten vaatii.

Kirjan päähahmot, siis hyvisten puolella, on jo minulle tuttuja. Kirjan parasta hahmoa, Gretaa lukuun ottamatta. Valitettavasti hän sai kirjassa liianvähän tekemistä. Sean Dillon on pysynyt entisenlaisena, mikä on pelkästään positiivinen asia. Samaa voisi sanoa muistakin tuttuista hahmoista. Uusista hahmoista paras oli Sarah, hänen äitinsä taas huonoin. Ja epäuskottavin.

Pahikset olivat lupaavia, mutta loppu jotenkin vesitti heidät. He olisivat voineet näyttää uuden, vähemmän mustavalkoisen, näkökannan muslimiterrorismiin, mutta ei. Lopulta heistä tuli kuitenkin erittäin kliseisiä. Ymmärrän kyllä, että aihe on herkkä. Lukijat haluavat varmasti nähdä hyvisten voittavan pahiksen. Varsinkin kun se voisi toimia eräänlaisena fantasiana nykyiselle terrorismin täyteiselle ajalle.

Tappotammer oli taattua Jack Higginsiä. Niin hyvässä kuin pahassakin, lähinnä hyvässä. Kirjasarjan paras kirja se ei kuitenkaan ollut, ei lähellekään. Neljä tähteä.

Mies ilman rajoja – Ainakin melkein

Vähän aikaa sitten katsoin Netflixistä Rajaton-nimisen jännityselokuvan. Lähinnä siksi, että siitä on tehty nyt Suomessa alkanut sarja ja halusin tutustua elokuvaan ennen sitä. JUONIPALJASTUKSIA!

Rajaton perustuu brittiläisen Alan Glynnin kirjaan The Dark Fields. En ole lukenut kyseistä kirjaa, joten en voi sanoa, kuinka uskollinen elokuva on sille. En voi myöskään sanoa mitään kirjan hyvyydestä. Arvostelen toki kirjan, jos tulen sen joskus lukeneeksi. saatan etsiä sen kirjastosta, mutta mitään suurta innostusta sitä kohtaan minulle ei ole syntynyt. Tarina nimittäin oli ok, muttei mitenkään maailmaamullistava.

Ennen tarkempaa arvostele, käyn elokuvan juonen nopeasti läpi. Eddie Morran (Bradley Cooper) elämä polkee paikallaan. Hän erosi juuri tyttöystävästään, eikä kirjailijan työtkään ota sujuakseen. Siihen on kuitenkin lääke, kirjaimellisesti. Eddie saa nimittäin käsiinsä aivokapasiteettia parantavan NZT-pillerin, jonka avulla vain taivas on rajana. Eddie pääseekin nopeasti maailman huipulle.

Aineella on kuitenkin myös haittapuolensa, sillä kun sen makuun on päässyt, lopettaminen on monin tavoin melkein mahdotonta. Lisäksi aineelle on muitakin ottajia. Rajaton perustuu siis siihen vanhaa ja virheelliseen oletukseen, että ihminen käyttää vain 10-20 prosenttia aivokapasiteetistaan. Väitteen on kumonnut tieteilijä, jos toinenkin. Ajatus on toki mielenkiintoinen. 

Vaikka NZT:n vaikutuksen kuvailemiseen käytettiin hyvin paljon aikaa, itse elokuvan juoni kertoo kaiken muun edelle menevästä riippuvuudesta. Pillerin huonot vaikutukset uhkaavat mennä paljon hyvien edelle. Eikä mikään ihme. Onhan käyttäjän kuolema yksi näistä haittavaikutuksista. Joko huumetta haluavan psykopaatin tai itse pillerin vaikutuksesta. Kumpikin on yhtä tappava vaihtoehto.

Noin puoleentoista tuntiin tiivistäminen olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää. Esimerkiksi erästä murhaa käsittelevä sivujuoni on aika turhan oloinen ja loppupuoli ennen viimeistä kliimaksia tuntuu pakotetulta. Lisäksi elokuva lähtee käyntiin hitaammin laisesti, eikä onnistu juuri yllättämään katsojiaan. Siksi voinkin sanoa pitäväni sarjasta enemmän. Minä tosin olen alun perinkin tv-sarjamuodon ystävä.

Elokuvan visuaalinen tyyli on omintakeinen. Maailma näyttää erilaiselta NZT:n kanssa kuin ilman sitä. NZT saa kaiken näyttämään kirkkaammalta, selkeämmältä ja värikkäämmältä, kun taas normaali elämä näytetään nuhjaantuneemmissa sävyissä. Itse pidin tyylistä. Valitettavasti sarjassa, jota olen katsonut vain parin jakson verran, sitä ei ole käytetty lainkaan samalla lailla.

Rajaton on mukiinmenevä jännityselokuva. Miksikään faniksi en itseäni kuitenkaan voisi sanoa. Katsoin elokuvan kerran ja se riittää minulle. En kuitenkaan kadu elokuvan katsomista. Siihen perustuvasta sarjasta kiinnostuneiden kannattaakin katsoa elokuva ensin, ehdottomasti. Ilman vaikuttavan roolisuorituksen tehnyttä Bradley Cooperia olisi ollut paljon huonompi.

Itse hahmokaan ei ole huonommasta päästä. Elokuvassa ei olla sorruttu tyypilliseen hyvis-pahis asetelmaan, vaan Morra on ihminen, joka tekee virheitä, mutta myös oppii niistä. Toinen elokuvan onnistuja on Eddien uusia taitoja hyväksikäyttävää finanssigurua näyttelevä Robert De Niro. Hän tosin on jo sen verran veteraani, että näyttelisi hahmoa kuin hahmoa, vaikka unissaan.

Muissa näyttelijöissä, saatika hahmoissa ei ole mitään valitettavaa, joskaan he eivät olleet mitenkään erikoisen mieleenpainuviakaan. Ei sillä, että heidän tarvitsisikaan. Kyseessä on kuitenkin varsin lyhyt elokuva, joka kerrotaan melkein vain ja ainoastaan Eddien näkökulmasta. Vain melkein, koska myös Eddien ex-tyttöystävä Lindy (Abbie Cornish) sai jonkin verran ruutuaikaa

Aiheesta on tehty parempikin elokuva, Lucy. Siitä huolimatta Rajaton ei ole elokuva huonommastakaan päästä. itseasiassa se on varsin viihdyttävä katsomiskokemus. Jos elokuva kiinnostaa vähänkin, sille siis kannattaa antaa mahdollisuus. Kolme ja puoli tähteä.

Jack Reacher Virginiassa

Joululomalla ehdin sarjojen ja elokuvien katsomisen lisäksi myös lukea. Yksi lukemistani kirjoista on Lee Childin Paluu päämajaan, englanniksi Never Go Back.

Jack Reacher on vihdoin päässyt tapaamaan majuri Susan Turneria, Virginiassa sijaitsevan vanhan päämajansa nykyistä komentajaa. Paikanpäällä hän huomaa Turnerin olevan pidätettynä. Se on kuitenkin vasta alkua. Reacher itsensäkin pidätetään, 16-vuotta vanhasta murhasta syytettynä. Sen lisäksi miestä odottaa isyyskanne, vaikka hän ei muista kanteen tehnyttä naista.

Kirjassa mennään jälleen kerran Jack Reacherin päähän ja se sopii hyvin. Pidän erityisesti tavasta, jolla hän suunnittelee jokaisen liikkeensä, niin taistelussa kuin muutenkin. Onhan Reacher hieman turhankin osaava sankari, osaahan hän niin taistella kuin päätellä milloin minkäkin juonen ja tavan, jolla selviää tilanteesta kuin tilanteesta. Minua se ei haittaa. Itseasiassa olen aina ollut kyseisen hahmon ystävä.

Paluu päämajaan on tyypillinen Jack Reacher kirja. Omasta mielestäni enimmäkseen hyvällä tavalla. Olen lukenut kirjoja enemmänkin, enkä ole inhonnut yhtäkään niistä. Tarina alkoi vauhdikkaasti, eikä siitä löytynyt juurikaan tylsiä hetkiä. Aina välillä lukija voi onneksi vetää henkeä. Tarinaa oli kuitenkin helppo seurata, vaikka loppuratkaisu olikin hieman tylsä. Jopa ilmiselväkin, vaikka itse en sitä arvannutkaan.

Hahmot ovat mielenkiintoisia, tyypilliseen Lee Child-tapaan. Päähahmosta jo mainitsinkin ja Susan Turnerkin iski. Heidän suhteensa jäi kohtuullisen kesyksi, mutta sitä on helppo kannustaa. Kirjan paras hahmo hahmo on kuitenkin ns. pikku-Reacher Samatha. Sen sijaan pahikset ovat hivenen tylsiä, niin kuin heidän motiivinsakin. No, kaikkea ei voi saada. En pitänyt myöskään Reacherin asianajajista, jotka voisivat edes esittää uskovansa päämiestään.

Paluu päämajaan on jännäreiden ystäville ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Aikaisempia osia kannattaa kuitenkin lukea ensin, vaikkei se toki pakollista olekaan. Neljä tähteä. Luen varmasti jossain välissä sarjan seuraavankin osan.

Jason Bourne on vauhdissa taas

Vaikka Jason Bournin luoja Robert Ludlun on kuollut ja kuopattu, maailman kuuluisimman salamurhaajan eivät tekemällä lopu Ne jatkuvat silti mm. nyt arvostelemani Medusan käskyn toimesta.

Medusan käskyssä Jason Bourne pelastaa hyytävästä merestä muistinsa menettäneen miehen. Kuka hän on? Miksi joku haluaa tappaa hänet? Näihin kysymyksiin Bournen pitää selvittää vastaus ennen kuin sekä edellisistä seikkailuista tuttu Mosadin agentti Rebeka että hän itse pääsevät hengestään.

En ole koskaan ollut Eric Van Lustbaderin suurin ystävä. Sen vähän perusteella, mitä olen hänen kirjojaan lukenut. Mutta koska Jason Bournen seikkaillut kiinnostavat, päätin lukea myös Medusan käskyn. Tiesin jo etukäteen, että Van Lustbade ei ole Ludlumin veroinen, joten ihmeitä en odottanutkaan. Sen sijaan sain sen, mitä arvelinkin saavani eli viihdyttävän, mutta keskinkertaisen jännärin.

Medusan käskyssä oli vähemmän Bournea ja enemmän kaikkea muuta, missä on hyvät ja huonot puoleensa. Toisaalta vaihtelu on piristävää, toisaalta Bourne on tai ainakin hänen pitäisi olla, kirjan keskus. Onneksi Jännitystä riitti alusta loppuun, niin kuin hyvässä jännärissä kuuluukin. Toiminta olikin täyttä kultaa.

Myös juonitteluja oli hauska seurata, vaikkeivat ne kovin omaperäisiä olekaan. Kirjassa on monia juonikuvioita, joista voi mennä vähän sekaisinkin. Itse pysyin suht koht. Mukana koko kirjan ajan. En onneksi löytänyt kirjasta juonellisia aukkoja, mutta toisaalta en ole sellainen ihminen, joka kiinnittää niihin huomiota, jos siis ne eivät ole liian selviä. Yleensä vain nautin kyydistä ja niin tässäkin tapauksessa.

Plussaa siitä, että kerrankin pahis ei ole muslimi tai muuten Lähi-idässä asuva. minkäänlainen terroristi ylipäätään. Muutenkaan romaani ei ole aiva niin silmiinpistävän USA-myönteinen kuin olisi voinut olla. Minusta tämä on ainoastaan hyvä asia. Toki länsimaiset arvot olivat vahvasti pinnalla, mutta mitä muuta voi oikein odottaa.

Hahmot eivät ole kirjan parhaita puolia. Jopa itse pähenkilö on valitettavan kaksiulotteinen. Bournessa olisi potentiaalia enempäänkin. Muistakin hahmoista suurin osa oli mitään sanomattomia, mikä näkyi erityisesti naisten kohdalla. Eric Van Lustbader ei ole koskaan osannut kirjoittaa hyviä naishahmoja. Treatronin toinen johtaja Soraya Moore on poikkeus joka vahvistaa säännön. Muita suosikkejani ovat Treadstonen toinen johtaja Peter Marks ja Don Feranando.

Yllätyksiä löytyi kyllä, mutta ei ne eivät olleet niin järkyttäviä kuin olisi toivonut. Suurin osa yllätyksistä liittyi ihmisten kaksinaamaisuuteen. Suurin osa hahmoista petti omiaan tavalla tai toisella. Loppu eteni vauhdilla. Valitettavasti jopa niin paljon, että se oli jo ennalta-arvattava. Olisin lisännyt loppun vielä jotakin pientä, vaikka jonkun suuren juonenkäänteen, joka muuttaa kaiken.

Medusan käsky on hauska ja nopea lukea, mutta mitään syvällistä on turha odottaa. Kirja oli tarpeeksi hyvä, että luen luultavasti seuraavankin, mutta en odota sitä millään tasolla. Lainaan, kun huomaan kirjastossa. Kolme tähteä.