Avaruusolentojen metsästystä Tohtorin hengessä

Doctor Who sai jokin aika sitten uuden spin offin, sarjassa aina välillä esiintyvän Goal Hillin kouluun sijoittuvan Classin. Huomasin nauttivani siitä, vähäisitä odotuksistani huolimatta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Avaruudessa on reikä, jonka kautta voi matkustaa Goall Hillin Akatemiaan. Kaikki reiästä tulleet eivät ole hyvän tahtoisia. Itseasiassa juuri kukaan ei ole. Niinpä Akatemia kilpaileekin kuolleiden määrästä Buffy Vampyyrintappaja-sarjassa esiintyvän Sunnydale High:n kanssa. Luonnollisesti lisäkuolemat pitää estää. Valitettavasti Tohtorilla on omiakin kiireitä, joten hän ei voi auttaa.

Niinpä tuon epäonnisen tehtävän saavat popkulttuuria tuntematon uusi oppilas Charlie (Greg Austin), kiltti tyttö April (Sophie Hopkins), urheilusankari Ram (Fady Elsayed), pari vuotta koulua väliin jättänyt lapsinero Tanya (Vivian Oparah), Charlien hyväsydäminen poikaystävä Matteusz (Jordan Renzo) sekä suorasanainen ja avoimesti työtään vihaava, fysiikanopettaja Miss Quill (loistava Katherine Kelly).

Tunnen Goall Hillin lähinnä Claran työpaikkana, enkä edes mitenkään kiinnostavana sellaisena. Niinpä minulla oli vaikeuksia innostua siihen keskittyvästä sarjastakaan, vaikka jonkinlainen Doctor Who:n fani olenkin. Class kuitenkin yllätti minut erittäin positiivisesti osoittautumalla hyvinkin katsomisen arvoiseksi sarjaksi. Toki siinä oli myös omat vikansa, mutta hyvät ominaisuudet voittivat ne kirkkaasti.

Jos kuvauksen perusteella sinulle tulee mieleen Buffy Vampyyrintappaja, muutenkin kuin sen takia, että mainitsin kyseisen sarjan itse, se ei ole ihme. Näissä kahdessa sarjassa oli kieltämättä paljon samaa. Sarja itsekin ei pelkästään tiedä sitä, vaan myös kertoo sen varsin suoraan. Jo heti pilottijaksossaan. Miksei sanoisikaan? Buffyllä on syystäkin oma uskollinen fanikuntansa.

Jos vertailemaan pitää ruveta, Buffy nousee näistä kahdesta silti suosikikseni. Olen enemmän fantasia kuin scifinörtti. Kuitenkin jos Doctor Who ja Buffy molemmat kuuluvat suosikkeihisi tai edes katsomislistalle, Classille kannattaa antaa tilaisuus. En takaa, että tulet rakastamaan sarjaa tai edes pitämään siitä, mutta eihän sitä tiedä, jos ei anna sarjalle edes tilaisuutta.

Parasta sarjassa oli ehdottomasti Miss Quill, eräänlainen Classin Spike. Ei vain sarjan hahmoista, vaan sarjassa ylipäätään. Pidin hänen hauskoista vuorosanoistaan, asenteestaan ja kovuudestaan, mutta myös hänen syvällisemmästäkin puolesta. Valitettavasti siihen päästiin tutustumaan kattavasti vasta seitsemästä, pelkästään hahmolle omistautuneesta, ja juuri siitä syystä sarjan parhaassa, jaksossa. 

Toinenkin hyvä puoli oli Miss Quillin ja Charlien hyvin erikoinen dynamiikka. He molemmat ovat avaruusolentoja. Mutta vaikka he jakoivatkin aikoinaan saman planeetan, heidän rotunsa oli hyvin erilaiset. Eikä siinä vielä mitään, mutta kuin he olivat vielä sodassakin. Miss Quill johti oman rotunsa, Quill-nimeltään, armeijaa Charlien lajin eli rhodialaisten kimppuun.

Miss Quill kuitenkin hävisi. Rhodialaiset rankaisivat häntä omasta mielestään erittäin sivistyneellä tavalla. He laittoivat hänen päähänsä Ahn-nimisen otuksen, joka tappaa naisen, jos hän epäonnistuu Charlien suojelussa, käyttää mitään muita aseita kuin omia käsiään tai yrittää poistaa kyseisen otuksen. Onko rangaistus tosiaan moraalisesti oikein? Se onkin sitten toinen asia.

Vastaus kysymykseen liittyy läheisesti siihen, kuinka oikeutettuna Miss Quillin ja hänen armeijan hyökkäystä voidaan pitää. Omasta mielestään Miss Quill yritti vapauttaa oman kansansa Charlien kansa ikeestä. Charlie taas pitää naista jonkinlaisena heidän planeettansa Osama Bin Ladenina. Itse olin niin sanotusti team Quill, mutta se nyt tuskin tulee enää kenellekään yllätyksenä.

Ensimmäisen jakson perusteella luulin, että sarja olisi sen hahmoista mukavimman eli Charlien puolella. Charlie on hyvä, Miss Quill paha, joten se siitä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan asiaa käsiteltiin sarjassa varsin kattavasti. Ei niin kattavasti kuin olisin toivonut, mutta varsin kattavasti kuitenkin. Kuitenkin sekä Miss Quillin, Charlien kuin muidenkin hahmojen näkökulma tuli hyvin ilmi. 

Patrick Ness, sarjan päätekijä

Hahmojen välinen vuorovaikutus pelasi hyvin, mikä olikin yksi sarjan kantavista voimista. Tunnelmakin oli kohdallaan koko kahdeksan jakson ajan. Toteutuksestakaan ei löydy mitään olennaista vikaa. Yhdessä nämä osa-alueet loivat sarjan, joka on suurimmaksi osaksi uniikki. Siitäkin huolimatta, että se jakaa piirteitä useiden muiden sarjojen kanssa. Sekä scifin, että fantasian puolelta.

Class ansaitsee kehuja myös monimuotoisen hahmokaartinsa ansiosta. Tietenkin kaikille tämä ei sovi ja sarjaa onkin haukuttu asian tiimoilta runsaasti. Itse en näe asiassa pitää pahaa, varsinkin kuin hahmojen ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen ei ole tärkein asia heissä. kaikilla on omat persoonansa ja roolinsa sarjassa ja tämä koskee myös sivuhahmoja.

Sitä paitsi, miksi valkoisten heteromiesten vähyys tekisi sarjasta muka rasistisen, varsinkaan kuin heitä vastaan ei hyökätty millään tavalla. Toki aina on jokin, jonka se, että yhtään valkoihoista heteromiestä ei löydy sarjan päähenkilöistä, on jo hyökkäys. Eikö samalla logiikalla joku Frendit, Ensisilmäyksellä tai lukemattomat muut sarjat olisivat hyökkäys värillisiä ihmisiä kohtaan? Tai homoja.

Pidän myös siitä, että sarja ei ujostele vaikeidenkaan aiheiden käsittelyä, jossain tapauksessa jopa vaikeimpien kuin Doctor Who. Esimerkiksi Ramin traumoja käsiteltiin yllättävänkin hyvin, mikä ei ole itsestään selvyys Doctor Who:n maailmassa. Sarja ei myöskään pelännyt olla raaka, mikä näin aikuisen näkökulmasta on hyvä asia. Heikkohermoisille en kuitenkaan suosittelisi sarjaa.

Classissä oli toki omat ongelmansa. Suurin niistä lienee kuitenkin Corakinus ja muut Shadow Kinsit eli ensimmäisen kauden pääpahis. Ne eivät jotenkin onnistuneet tekemään minuun minkäänlaista vaikutusta. Se ei haittaisi, jos kyseessä olisi niin sanottu viikon hirviö, mutta pääroiston kohdalla tilanne on tyystin toinen. Lisäksi ensimmäisen kahden jakson loppuratkaisut vaikuttivat turhan kiireellä tehdyiltä.

Jotkut erikoistehosteetkaan eivät olleet mitenkään huippulaatua. Tämä näkyi erityisesti Quill-jumalattaren kohdalla. En myöskään ole sarjan tunnusmusiikin fani millään tavalla. Sarjalla meni myös oma aikansa saada oma äänensä kuuluviin. Tämän takia ensimmäiset jaksot olivat hyvin epätasaisia. sarja parani kuitenkin vanhetessaan. Voisin jopa sanoa jaksojen 5-8 olevan melkeinpä loistavia.

Samoin kävi hahmojenkin kohdalla. Esimerkiksi aluksi tylsimmäksi, joskin helposti pidettäväksi, hahmoksi jäänyt April sai mielenkiintoisia puolia, joita en sarjan aluksi osannut odottaa. En myöskään odottanut pitäväni aluksi hieman kusipäiseltä vaikuttavasta urheilusankari-Ramista. Tämä on tietenkin tv-sarjoille tyypillistä. Esitteleehän pilotti yleensä vain heidän arkkityyppinsä.

Kokonaisuudessaan Class on nuortensarjaksi yllättävän aikuismainen, viihdyttävä ja ennen kaikkea hyvä lisä Doctor Who:n jo ennestään laajaan universumiin. Neljä tähteä.

Kapinahenkeä kaukaisessa galaksissa

Disneyn ostettua Star Wars-elokuvasarjan, franchinen elokuvista ei tule olemaan pulaa. Uusin on vasta vähän aikaa ilmestynyt Rogue One, joka ei suinkaan jäänyt muista osia huonommaksi.

Varoitus: Tämä teksti tulee sisältämään juonipaljastuksia, niin Star Wars: Rogue Onesta kuin elokuvasarjan muistakin osista. Lue siis omalla vastuullasi.

Kauan sitten kaukaisessa Galaksissa. Vähän ennen kuin Luke Skywalker löysi Voiman valoisan puolen ja ryhtyi maailman pelastajaksi. Paha Imperumi kidnappaa asesuunnittelijoista nerokkaimman, Galen Erson (Hanniball-tähti Mads Mikkelsen), jotta tämä valmistaisi heille planeettoja tuhoavan Kuolemantähden. 

Monta vuotta myöhemmin hänen Jyn  (Felicity Jones) on kasvanut aikuiseksi. Hän on joutunut pieneen pulaan ja joutunut Imperiumin vankilaan, väärän nimen turvin. Naisen onneksi Liittoutuma tarvitsee häntä isänsä etsimiseen, joten hän pääsee vapaaksi. Tietenkin asian laita pysyy samana vain, jos Jyn tekee oman osansa sopimuksesta. Niinpä hän joutuu tahtomattaan mukaan kapinaa.

Yksin ei naisen tietenkään tarvitse isäänsä löytää. Häntä vahtimaan värvätään uskollinen Liittoutuman sotilas Cassian Andor (Diego Luna ja tämän sotastrategiaan erikoistunut droidi K-2SO (äänenä Alan Tyduk). Päävastustajana häärää Darth Vaderin lisäksi yksi Imperiumin johtajista Orson Krennic (Ben Mendelsohn), joka tietenkin yrittää estää kolmikkoa suorittamasta tehtäväänsä.

Monella Star Wars-fanilla on suuret odotukset franchinen elokuvien suhteen. Ei ihme, sillä alkuperäiset elokuvat olivat niin loistavia. Alkuperäisillä tarkoitan tietenkin osia 4-6. Viime vuonna ilmestynyt The Force Awakens onnistui täyttämään niistä, jos ei kaikkia, niin ainakin suurimman osan. Saman teki myös Rogue Onekin. Elokuvasarjan parhaaksi teokseksi se ei kuitenkaan yllä, jos ei nyt huonommaksikaan. 

Toki siinäkin on omat vahvuutensa muihin sarjan elokuviin nähden. Suurin niistä on se, että Liittoutumakin sai muista sarjan elokuvista poiketen harmaita sävyjä. He eivät enää ole pelkkiä puhtoisia pulmusia, vaan ryhmittymä ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään aatteensa takia lähes, mitä tahansa. Aihe, jota käsiteltiinkin elokuvassa kiitettävällä tavalla.

Rogue One on ehtinyt aiheuttaa pienen kohun äärikonservatiivisten keskuudessa. He pelkäävät elokuvan, sisältävän liberaalia, tai auta armias feminististä, propagandaa. Onhan sen päähenkilönä nainen ja liittoutuneiden riveissä nähdään myös muitakin kuin valkoihoisia. He ovatkin uhanneet boikotoida sitä. Turhaan, sillä ainakaan itse en sellaista huomannut.

Jos elokuvasta joku poliittinen viesti löytyykin, niin sitä pitäisi oikein kaivamalla kaivaa. Itse en niin ajatellut tehdä, vaan jätän poliittisten, tai oikein minkään muunlaisenkaan, viestien etsimisen muille. Minulle fiktiiviset teokset ovat pelkää todellisuuspakoa. Riippumatta siitä, mikä franchine tai vihteen nauttimisen muoto on kyseessä. Politiikan sun muut voi jättää todellisuuteen.

En suosittelisi Rogue Onea ensimmäiseksi Star Wars-elokuvaksi. Uudet katsojat saattaisivat olla ihan pihalla, tai eivät ainakaan saisi siitä koko potentiaalia irti. Vanhoille elokuvasarjan katsojille, oli kyseessä fani tai, elokuva kuitenkin tarjosi nautinnollisen ja paikoin nostalgisenkin elokuvaelämyksen. Oli sitten kyse elokuvan tyylistä kuin siinä vilahtavista vanhoista hahmoistakin.

Päähuomio oli luonnollisesti uusilla hahmoilla. Valitettavasti elokuvan suurin heikkous liittyy juuri niihin, erityisesti päähahmoihin. Heille ei nimittäin ole annettu juuri minkäänlaista omaa persoonaa. Esimerkiksi Jyn oli jonkinlainen Reyn kevytversio tai siltä ainakin paikoittain tuntui. Niin karismaattinen kuin häntä näyttelevä Felicity Jones onkin. Tai niin helposti pidettävä kuin hän olikin.

Samaa voisi sanoa koko ikänsä Liittoutuman riveissä taistellut Cassiankin, vaikka hänestä emme saaneet tietää juuri mitään. Se tekikin hänestä välittämisen hankalaksi, jos ei jopa mahdottomaksi. Yhtään hullumpi hahmo ei ollut myöskään koomiseksi tarkoitettu K-250, ainakin hänellä oli asenen kohdillaan. Jos Star Wars-universumi jotain osaa, niin se on pidettävien droidihahmojen luonti.

Elokuvan valopilkku oli siellä, missä sitä en osannut etsiä. Nimittäin sokeassa soturi munkki Chirrut Îmwenessä (Donnie Yen) ja tätä avustavassa palkkasoturissa, Baze Malbusissa (Wen Jiang). Siitäkin huolimatta, että munkin rooli oli turhan stereotyyppinen aasialaiselle näyttelijälle. He toivat elokuvaan sekä huumoria, että mahtavuutta. Kaksikon välinen ystävyyskin tarjosi elokuvalle paljon.

Roistoista ei ole juuri mitään sanottavaa. He muistuttivat aika paljon elokuvasarjan muiden osien vastaavia, ei pelkästään hyvällä tavalla. Varsinkin osoittautuu harvinaisen tylsäksi vastustajaksi. Onneksi sentään itse Darth Vader esiintyi elokuvassa. Pienessä roolissa, mutta kuitenkin. Kuolemantähti oli kyllä tyylikäs, mutta en tiedä, voiko sitä oikein hahmoksi kutsua.

Elokuvan juonesta on hankala sanoa enemmän kuin olen jo sanonut ilman, että tulen paljastaneeksi siitä liikaa. Riittäkööt kuin kerron sen olevan suoraviivainen, monenlaisia tunteita herättävä, paikoittain ennalta-arvattava ja aikaisempia aikuismaisempi. Voin myös kertoa, että pidin siitä. Paljon. Kokonaan ongelmaton se ei ollut, mutta missäpä elokuvassa olisi.

Kukaan tuskin yllättyy tiedosta, että elokuva on tehty taiten oikeastaan kaikilta osa-alueilta, mutta. erityisesti erikoistehosteissa onnistuttiin. Katsoin sen 2D:nä ja olen kuullutkin sen olevan hyvä ratkaisu. 3D ei kuulemma tuo elokuvaan mitään lisää. Tämä tietenkin on vain kuulopuhetta, joten päättäkää itse, kumman version aiotte katsoa. Nämä ovat makukysymyksiä.

Toimintaa Rogue Onesta ei puuttunut, vaikka sitä olisi voinut olla enemmänkin. Kun toimintakohtauksia sitten nähtiin, ne olivatkin sitäkin vaikuttavampia. Varsinkin elokuvan lopputaistelu, josta en nyt kerro enempää. Valitettavasti valomiekkoja ei päästy näkemään, ymmärrettävästä syystä. Vain jedit voivat käyttää niitä, eikä niitä nähty juonellisista syistä tässä elokuvassa.

Elokuva olisi voinut olla pitempikin, ainakin puolella tunnilla. Niin siihen olisi saanut lisätty materiaalia niin hahmokehityksen, nostalgian kuin toiminnan osalta. En kuitenkaan valita nytkään. Vähän yli kaksi tuntia on ihan hyvä aika elokuvalle. Tarina saatiin kerrottua varsin tyhjentävästi, eikä elokuvassa juuri turhia kohtauksia ollut. Mitäpä enempää voisi toivoa?

Kaiken kaikkiaan Rogue One on hyvä lisä koko ajan pitenevään Star Wars- franchinseen. Se sisälsi kaikkea, mitä elokuvasarjan teokselta voi odottaakin, ei enempää, eikä vähempää. Viisi tähteä.

Robotteja Villissä lännessä

HBO on etsinyt pitkään uutta menestystarinaa kohta puoliin loppuvan Game of Thronesin tilalle. Nyt se on löytänyt sen robotteja ja Villiä länttä sekoittelevasta Westwordistä.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia sarjan juonesta, vaikka jätän tietenkin tärkeämmät juonenkäänteet kertomatta. Lue siis omalla vastuulla.

Toinen varoitus: Westworld on täynnä väkivaltaa ja seksiä, joten se ei sovi herkkänahkaisille. Jos olet sellainen ja mietit sarjan katsomista, niin älä.

Miltä tuntuisi päästä seikkailemaan Villin lännen maisemissa? Tämä on mahdollista Westwoldin aikuisille suunnatussa huvipuistossa, kunhan sattuu omistamaan tarpeeksi sitä, mitä köyhät sanoo rahaksi. Puistossa kätesi olisivat täysin vapaat. Voisit vaikka murhata tai raiskata puistoa kansoittavia robotteja, jos mielesi sattuu tekemään. Vieläpä ilman minkäänlaista vaaraa itsellesi. Niin sanovat puiston säännöt.

Koska robotit ovat alun perinkin tehty pelkäksi asiakkaiden viihdykkeeksi, eettisistä ongelmistakaan ei tarvitse murehtia. Sitä paitsi, heidät korjataan ja heidän muistonsa pyyhitään heti käytön jälkeen. Asiaa toki hankaloittaa se, että joskus robotteja ja ihmisiä on vaikea erottaa toisistaan. Käyttäytyväthän robotit usein kuin oikeat ihmiset, mitä he luulevat olevansakin.

Dolores ja Maeve

Nyt puistossa tapahtuu kummia kuin robotit alkavat käyttäytyä ohjelmistonsa vastaisesti. Lisäksi heistä kaksi, kiltti naapurin tyttö Dolores (Evan Rachel Wood) ja lujatahtoinen ilotalon madame Maeve (Thandie Newton), saavat muistoja menneisyydestään. Ongelmaa selvittämässä on puiston omavaltainen johtaja Tohtori Ford (Anthony Hopskins) ja hänen oikea kätensä Bernard (Jeffrey Wright).

Mutta ovatko robotit loppuen lopuksi pelkästään viallisia koneita, vai voisivatko he olla ihan yhtä paljon imisiä kuin biologisesti syntyneet yksilötkin. Mitä oikein tarkoittaa olla ihminen? Westwold näyttääkin robotit sympaattisessa valossa, jopa sympaattisemmassa kuin siinä esiintyneet ihmisetkin. Sarja perustuu Michael Crichtonin samanimiseen, vuonna 1973 ilmestyneeseen, elokuvaan.


HBO on lanseerannut Westworldin seuraavaksi Game of Thronesiksi. Ymmärrettävistä syistä. Fantasiasarjan lähestyessä loppuaan uudelle menestyssarjalle on jo huutava pula. En menisi ihan niin pitkälle. Westwold kuuluu kieltämättä menestyssarjojen joukkoon, mutta ihan Game of Thronesin veroinen se ei ole. Kauas sarja ei kuitenkaan jää. Niin idean kuin toteutuksenkaan osalta.

Westwoldissä mielenkiintoinen idea on yhdistetty kuvan kauniiseen visuaaliseen ilmeeseen, huippuluokan näyttelijöihin ja mukaansatempaavaan juoneen En siis ihmettele yhtään, että sarja on jo saanut oman uskollisen fanikuntansa, johon minäkin enemmän tai vähemmän kuulun, mikä taisikin tulla jo selväksi. Tai sitä, että fanien lisäksi myös tavalliset katsojat ovat löytäneet sarjan.

Voinko näinkin tulla ihmiseksi?

Nyt on aika avata kehujani vähän tarkemmin. Aloitan perusideasta. Ihmisyys ja siihen liittyvät eettiset pohdinnat on kiinnostanut ihmisiä ammoisista ajoista lähtien. Siitä johtuen aiheesta onkin tehty teos, jos toinenkin. Tämä olisi ongelma, jos aihe olisi sellainen, joka kuuluu helposti. Tai jos toteutus ei antaisi siihen mitään uutta. Näin ei kuitenkaan ole. Siitä on kiittäminen erinomaista käsikirjoitusta.

Hyvä idea tai nerokas käsikirjoitus merkitsee kuitenkin varsin vähän tämän tasoisissa sarjoissa, jos tuotantoarvo ei olisi kohdallaan. Onneksi sitä se Westwoldissä on. Rahaa on sarjan tekoon pistetty oikein kunnolla ja se näkyy. Sarja oli täynnä huippunäyttelijöitä ja visuaalinen ilmekin hiveli silmää, niin lännen maailman kuin sen työntekijöiden työpaikkana toimivan scifiympäristön osalta.

Alkuteksteihinkin oltiin panostettu aivan tosissaan, aivan kuten Game of Thronesin kohdallakin. Niin musiikin kuin visuaalisen ilmeenkin osalta. Yhteistä Game Of thronesin kanssa on myös alastomuuden ja väkivallan määrä. Niitä ei sarjassa karsasteta. Sillä erolla, että Westwordissä tapetut hahmot eivät suinkaan pysy sellaisena, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Sarjassa esiintyvällä alastomuudella, seksillä, väkivallalla ja sen sellaisella oli tarkoituksensa. Siis muukin kuin ihmisten saaminen sarjan pariin. Seksi myy ja niin myös väkivalta. Niin se vain. Tosin läheskään aina tuo tarkoitus ei ollut mitenkään syvällinen. Joskus syyksi riitti se, että puiston vieraat nyt vain sattuvat nauttimaan robottien tappamisesta ja niiden kanssa paneskelusta.


Haluaisinpa nähdä puiston muut osat, joita on puistossa kaksi. Heistä toinen keskittyy keskiaikaan ja toinen Antiikin Roomaan. Sarjassa vilahtu myös Samurai Worldin valmistelut, joten puisto on saamassa myös uuden lisäosan. Jos saisin valita, valitsisin nimenomaan antiikin Rooman matkakohteekseni. Yksinkertaiseksi siitä syystä, että se aika kiinnostaa minua villiä länttä enemmän.

Tietenkään Westworld ei toimisi ilman edes jokseenkin kiinnostavia hahmoja. Oma suosikkini oli Maeve, mutta pidin myös Doloreksesta. Siitäkin huolimatta, että naisesta oli aluksi vaikea löytää persoonaa. hahmoista monin tavoin kiinnostavin, vaikkei tosiaankaan pidetyin, oli mystinen Ford. Muista hahmoista paras oli ehkä Bernard. Ainakin hän oli sarjan ihmisistä sympaattisin.

Hyvä ja pahan raja oli sarjassa harvinaisen häilyvä, niinpä moraalisesti harmaita hahmoja riitti. Se onkin hyvä, sillä kategoriasta löytyy yleensä parhaat hahmot. Toki poikkeuksiakin löytyy, kuten Theresa (rooliaan parempi Sidse Babett Knudsen), johtokunnan puistoon lähettämä tarkkailija tai sarjan hahmoista huonoin eli puiston pääkirjoittaja Lee (Simon Quarterman).

Lisäksi sarjassa esiintyi kaksi hahmo, joita voisi luonnehtia enemmäkseen pahoiksi Toinen oli Ed Harrisin sadistinen Mustahattuinen mies. Toinen oli sellaiseksi ohjelmoitu robotti, Hector (Rodrigo Santoro). Pahoja tekoja tekevät myös reippaasti suurin osa sarjassa esiintyvistä puiston vieraista. Sitä olikin helppo uskoa. Nytkin ihmiset käyttävät videopelejä hieman synkempien fantasioidensa toteuttamiseen.

Gunslinger Westworld-elokuvasta

Katsojien oli tarkoituskin kannattaa robotteja. Joutuihan heistä jokainen omalla tavallaan ihmisten uhreiksi. Olen kuullut, että elokuvassa sympatiat olisi viallisen robotin jahtaaminen ihmisten puolella. Joskin siinäkin kyseisellä robotilla oli helposti ymmärrettävä motiivi. Mitä sinä tekisit, jos sinut olisi tuomittu kuolemaan joka päivä? En ole kuitenkaan nähnyt elokuvaa, joten suhtautukaan tietoon varauksella.

Westworld ei ollut virheistä vapaa, niin kuin ei ole mikään muukaan sarja. Suurin niistä oli kiduttavan hidas alku. Aluksi sarja ei oikein meinannut päästä vauhtiin. Labyrintin mysteerikin oli paljon hehkutustaan tylsempi. En tietenkään paljasta sitä tässä tekstissä. Lisäksi tiesin jo etukäteen, mihin suuntaan sarjassa mennään. Ei se katsojanautintoa pilannut, mutta olisin halunnut yllättyä enemmänkin.

Lopussa löytyvät, Maeveen ja Doloresiin liittyvät, paljastukset eivät ehkä pilannut tarinaa, mutta antoivat kuitenkin katsojille vähän huijatun olon. Siis hekö eivät siis tehnetkään itse omia päätöksiään? En myöskään pitänyt tavasta, jolla Amerikan alkuperäisasukkaat kuvattiin sarjassa. Siis silloin kuin he ylipäätään saivat minkäänlaista ruutuaikaa. Tuskin he oikeastikaan mitään raakalaisia olivat.

Westwold liittyy tämän vuoden sarjamenestyjien joukkoon. Jos puhutaan tänä vuonna tulleista sarjoista, niin vain Netflixin Stranger Things-sarja oli parempi. Viisi tähteä.

Satuhahmojen toivomusten pitkät jäljet

Tervetuloa Olipa Kerran jaksoarvosteluun! Tällä kertaa arvostelen kuudennen kauden kymmenen, "Wish You Were Here”-nimisen, jakson, jonka jälkeen sarja meneekin pienoiselle talvitauolle.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia jakson juonesta.

Aikaisemmin tapahtunutta: Aladdista teki itse itsestään lampunhengen, jotta hän ja Jasmine voisivat toivoa pääsevänsä kadonneeseen Agrabaniin. Agrabanin. Emma löysi Goldin kaupasta miekan, joka tappoi hänet näyssä. Nyt siitä pitäisi ottaa selvää ja mahdollisesti tuhota. Belle synnytti pojan ja luovutti hänet Sinisen Keijun käsiin vietäväksi mahdollisimman kauas hänen miehestään Rumplesta, lapsen isästä.

Olipa Kerralla ja monella muullakin sarjalla on jo pitkät perinteet, mitä tulee winter finaaleihin. Niihin panostetaan muita jaksoa enemmän, joten ne ovat yleensä jaksoista parhaimpia, heti varsinaisen finaalin jälkeen. Voin sanoa jo heti, että "Wish You Were Heren" kohdalla tuo panostus myös tuotti tulosta. Menen jopa niin pitkälle, että sanon sen olevan kauden toistaiseksi paras jakso.

Jaksossa ei ollut takaumia, joten aloitan suoraan päätarinasta. Se alkaa sankarimme pohtiessa, mitä tehdä Emman löytämän miekan kanssa. Regina ehdotti miekan tuhoamista, syystäkin. Sitten huppupäinen hahmo ei voisi käyttää sitä Pelastajaa vastaan. Heidän keskustelunsa kuitenkin keskeytyi Pahan Kuningattaren myötä. Hän oli Robinin haudalla muistelemassa miestä.

Siitä seurasi tietenkin riita, jonka aikana selvisi jotakin hämmästyttävää. Vaikka Emma satuttu Paha Kuningatarta sillä, Regina pysyi vahingoittumana. Kaiken lisäksi Paha Kuningatar ei onnistunut parantamaan juuri saamaansa haavaa. Onneksi he eivät vielä ehtineet kovin hyödylliseksi osoittavaa miekkaa. Minun olisi kiva tietää miekan taustatarina, sillä se on erittäin tärkeä taikaesine.

Paha Kuningatar huomasi myös pian, että Rumplelta oli turha pyytää apua. Hänellä oli kuitenkin vielä pari ässää hihassaan. Tuo ässä osoittautui taikalampuksi, jota Paha Kuningatar käytti yhteen, hyvin yksinkertaiseen, toivomukseen. Hän toivoi, ettei Emmasta olisi koskaan tullut Pelastaja. Nainen hävisikin kuin tuhka tuuleen, joten toivomus näytti toteutuvan.

Muut jäivät miettimään, tai tarkemmin sanottuna kinastelemaan, mitä asian kanssa pitäisi tehdä. Lopulta Regina keksi varsin yksinkertaisen keinon Emman pelastamiseksi. Hän meni tapaamaan pahaa puoltaan heidän toimistossaan ja toivoi itsekin hengeltä. Onhan hän ja Paha Kuningatar sama henkilö. Toivomuksen seurauksena myös hän katosi näkyvistä.

Pidin toimistokohtauksesta paljonkin, alkaen heti Aladdinin vastahakoisuudesta auttaa Pahaa Kuningatarta ja loppuen kahden Regina tahtojen taisteluun. Myös toimistoa oli kiva nähdä, taas vaihteeksi. En kuitenkaan olisi halunnut nähdä Pahan Kuningattaren ehdottelevan sopimattomia Aladdinille, varsikin kuin hän on ihan selvästi valta-asemassa tähän nähden.

Nyt menen kuitenkin samaan paikaan kuin Emma ja Reginakin eli niin sanottuun Toivomaahan, jossa kaikki elivät kuin sadussa. Kirjaimellisesti, onhan kyseessä Olipa Kerta. Paha Kuningatar oli voitettu ja Emma oli tylsääkin tylsempi prinsessa. Ainoastaan Henryn isän kuolema ja Emman unet kaupungista nimeltä Storybrooke varjostavat kuninkaallisten onnea.

Minun on pakko puhua Toivomaailman Emmasta hetken. Hän oli kesyäkin kesympi. Vähän kuin Lumikki alkuperäisessä Lumikissa ja Seitsemässä kääpiössä. Ehkäpä jopa sitäkin enemmän. Tarkoittaako tämä, että Emman kokemukset tekivät hänestä sellaisen kuin hän oli. Pelastajan? Vai vain sen, että Emman Pelastuvuus tekee hänestä mahtavan? Muuten nainen olisi tavallistakin tavallisempi.

Regina yrittikin saada Emman vakuuttuneeksi siitä, että Storybrooke on oikea paikka. Vieläpä paikka, jossa häntä tarvitaan. Turhaan. Asiaa ei parantanut se, että Regina näytti ihan Pahalta Kuningattarelta. Koska hän on Paha Kuningatar. Ketään tuskin yllätti, Reginaa lukuun ottamatta, että hän ei saanut lämmintä vastaanottoa. Yleensä hahmo on viisaampi.

Nyt takaisin tarinaan, jossa Regina miettii, miten saisi Emman uskomaan häntä ja samalla hänen Pelastajauutensa esiin. Ratkaisu ongelmaan tuli samasta lähteestä kuin useassa muussa vastaavassa ongelmassakin. Toisin sanoen, Rumplelta. Tässä maailmassa Pimeä Olento oli vangittuna ja hullumpi kuin koskaan aiemmin. Jos se vain on mahdollista.

Hän ehdotti, että Regina antaisi hänelle vastuksen, Pahan Kuningattaren, joka pakottaisi naisen taas oikealle tielle. Lisäksi hän myös tarjosi Reginalle taikapapuja, jonka avulla hän ja Emma pääsisi omaan maailmaansa. Regina ei tietenkään saanut tätä kaikkea ilmaiseksi. Maksuna Reginan piti vapauttaa mies ja samalla laittaa kaikki Toivomaailman asukkaat suureen vaaraan.

Regina kyllä epäröi diilin tekoa ja niin olisin minäkin hänen housuissaan. Rumplen kanssa diilien tekemisellä on aina hintansa. Ovelalla miehellä kuin on taito löytää porsaanreikä, jos toinenkin. Toisaalta lopulta hän tuli siihen tulokseen, että Rumplen vapauttamisesta on enemmän hyötyä kuin haittaa. Eihän kyseessä ole todellinen maailma. Toivon todella, että nainen ei joudu katumaan päätöstään.

Pahan Kuningattarena Regina laittoi suunnitelmansa käyntiin keskeyttämällä Emman syntymäpäivät, aika lailla samaan tyyliin kuin sarjan pilotissa aikanaan. Niin kuin varmaan jo huomasitkin, jaksossa esiintyi paljon muistutuksia ensimmäisen jakson tapahtumista. Asia, josta pidin kovin. Suunnitelman toinen osa oli kidnapata Emman vanhemmat. Silloin naisen olisi pakko toimia.

Prinsessa toimikin. Ei kuitenkaan taistelemalla, niin kuin Regina oli toivonut, vaan antamalla Reginalle valtakuntansa avaimet. Prinsessa-Emma on inhokki-Emmani. Itseasiassa listaisin jopa hänen vanhempiensa Storybrook-versiot paremmiksi ja se on jo paljon sanottu se. Hän ei toiminut vielä siinäkään vaiheessa kuin Regina uhkasi tappaa kuninkaalliset. Tai kun hän toteutti uhkauksensa. 

Kyllä, Regina tappoi Toivo Maailman version niin sanotuista Charmingeista. Toimintaa on helppo perustella. Eihän maailma tai sen ihmiset ole Reginan näkökulmasta totta. Asiasta oli toki ironinenkin puoli. Regina sai vihdoin haluamansa eli Snow:n ja Davidin sydämet, mutta hän ei saanut niiden murskaamisesta minkäänlaista nautintoa. Päinvastoin.

Emma tuli kyllä loppuen lopuksi järkiinsä, mutta vasta sitten kuin Henry yritti tappaa Pahan kuningattaren. Hän ei halunnut poikansa tappavan ketään. Sankarit, epäröivät aina tappaa, vaikka roisto olisi ansainnut kuoleman. Kaksikon seuraava tehtävä: Käyttää Rumplen taikapapuja ja mennä kotiin. Tehtävä kuitenkin kohtasi yhden odottamattoman ongelman. Nimittäin Robin.

Ei niinkään siksi, että mies ampui heitä nuolilla. Se ei ole ongelma, jota kaksi taikavoimia omaavaa naista ei voisi hoitaa. vaan siksi, että Regina jäi ihmettelemään miestä liian kauan, portaali ehti jo sulkautua. Niinpä Emma ja Regina jäivät heille vieraan maailman vangiksi. Vieläpä maailman, jossa Reginaa etsitään hyvin vakavasta rikoksesta ja jossa Rumple on jälleen vapaa aiheuttamaan kaaosta.

Osuus herätti minussa paljon kysymyksiä. Miksi Emma ei hypännyt yksin tai raahaannut Reginaa väkisin mukaansa? Miksi Regina piti Robinia enemmän ihmisenä kuin juuri tappamiansa kuninkaallisia? Vähän tekopyhää minusta. Miksi Robin ei ole vanhentanut? Hänenhän pitäisi olla saman ikäinen kuin Snow ja Davidkin. Lisäksi eikö hänen pitäisi tuntea Paha Kuningatar? Onhan hän tunnettu hahmo.

Robinin takaisin tuominen oli virhe. Lähinnä siksi, että sille ei ole mitään syytä. Ainakaan draamallisella tasolla. Reginahan on päässyt hänen kuolemastaan edes jotenkin yli. Lisäksi hän ei ole koskaan ollut hahmona mitenkään mielenkiintoinen. Tällä tarkoitan tietenkin Olipa Kerran versiota hänestä. Toki sillä oli juonellinen syynsä eli pitää Regina ja Emma toivo Maassa. 

R.I.P

Toivon todella, että kaksikko pääsee maailmasta pian, enkä vain siksi, että tarvitaan kipeästi Storybrookessa. Se vain on niin toivottoman tylsä. tai ainakin oli.. Suurin syy siihen, miksi pidin maailmaa, tylsänä oli se, että siinä ei ollut konflikteja. Reginan tappaessa maailman hallitsijat ja vapauttaessa Pimeän Olennon näin ei kuitenkaan ole asian laita.

Emman ja Regina osuudet olivat parasta, mitä jaksolla oli tarjolla. Tai jopa parasta, mitä sarjalla on tarjolla. Näimme pahaa Kuningatarta esittävän Reginan, Emman ja Reginan yhteistyötä, jota ei olla nähtykään vähään aikaan, uusi, joskaan ei kovinkaan ihmeellinen tai uljas, maailma muistutuksia ensimmäiseltä kaudelta sekä jopa huumoria ihan tahallisessa muodossa. Mitä muuta tyttö voisi tarvita?

Loppujakos keskittyikin sitten Storybrookeen. Juonia oli menossa kaksi, Davidin ja Koukun yritykset voittaa Paha Kuningatar ja saada Emma ja Regina takaisn kotiin ja Belle ja Rumplen oma projeksti liittyen heidän lapseensa. Kumpikaan ei ollut sivujuonia, vaan niillä oli ihan yhtä tärkeitä kuin emman ja Reginan seikkailutkin. Tämä on tietenkin vain hyvä asia.

Menen ensin Davidin ja Koukun tarinaan. Jos Emma ja Regina osoittivat naisten välisten ystävyyden toimimista, niin nyt oli miesten vuoro. David ja Koukku onnistuivat yhteisvoimin saamaan taikalampun Pahalta Kuningattarelta. David yritti kopioida Pahan Kuningatar ja toivoa jotain hänelle. Toivomus jätti paljon tulkinnan varaa, hän toivoi, että paha Kuningatar saa sen, minkä ansaitsee.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Paitsi, että yksi toivomus meni hukkaan. Pahan Kuningattaren mukaan siksi, että hän on saanut jo sen, mitä ansaitseekin. Olihan hän voitolla. Mutta se, mitä hän ansaitsee on hyvin eri asia kuin mitä hän haluaa. Lopulta hän huomasi sen itsekin, ei kuitenkaan vielä. Oliko se Davidin toivomuksen ansiosta? Mahdollisesti.

Davidin ja Koukun dynamiikka toimikin vallan mainiosti. En ole juuri keskittynyt heidän ”bromanceensa”, mutta se ei tarkoita, ettenkö pitäisi siitä. Se ei vain yleensä saa suurta huomiota sarjassa. Sen sijaan Davidin pelko, jonka mukaan hän olisi samanlainen kuin veljensä, olisi voinut jättää pois. Ei hän ole. Sen tietää kaikki. Lisäksi se tuli niin sanotusti puskista. Ilman hyvää syytä.

Loppujaksosta Davidin arviointi kyky kuitenkin parani huomattavasti. Hänellä olisi ollut mahdollisuus herättää Snow, mutta hän jätti sen käyttämättä. Tämä voi kuulostaa tyhmältä, mutta pitää muistaa toivomuksilla olevan aina hintansa. Eikä ne todellakaan huoli luottokortteja. En mene tarinaan enempään. Yksinkertaisesti siitä syystä, että tärkein tuli jo kerrottua.

Sitten Rumbelleen. Sininen Keiju joutui Musta Keijun hyökkäyksen kohteeksi ja menetti Gideonin tälle. Olosuhteiden pakosta Rumple ja Belle yrittivät selvittää poikansa olinpaikkaa yksissä tuumin ja kaikki Rumbelle fanit olivat onnesta soikeana. Minä en. On totta, että Rumple oli tässä asiassa jopa oikeassa, mutta ei se tarkoita, että parin pitäisi päätyä yhteen. Se ei poista Rumplen aikaisempia pahoja tekoja.

Gideon löytyikin tai tarkemmin sanottuna Gideon löysi heidät. Aikuinen Gideon. Musta Keiju oli nimittäin vienyt lapsenlapsensa maailmaan, jossa aika kulkee eri lailla kuin todellisuudessa. Nyt hän kuitenkin palasi, näyttäen epäilyttävästi samalta kuin Emman näyssä tappava huppupäinen hahmokin. Ensitöikseen hän kuitenkin muutti pahan Kuningattaren käärmeeksi. Koska hän oli tiellä.

Olin siis oikeassa Gideonista. Hänellä ei ollut puhtaita jauhoja pussissa. Jostain syystä en kuitenkaan nähnyt uusinta käännettä etukäteen. Se nimittäin sopi sarjan kaavaan enemmän kuin hyvin. Olen siitä iloinen. Haluan tulla aina välillä yllätykseksi. Tämä tarkoittaa myös sitä, että suosikkini Jamie Murrayn näyttelemä Musta Keiju nähdään vielä sarjassa.

Jakso ja samalla koko kuudennen tuotantokauden ensimmäinen puolikas loppui Jasminen toivoessa hänet ja Aladdinin Agrabahiin. Missä se sitten lieneekin. Toivottavasti näemme paria vielä, sillä vaikka pari ei olekaan kiinnostavin mahdollinen. Heidän tarinansa jäi nimittäin pahasti kesken. Lisäksi Jafar on kiinnostava pahis, joten häntä soisi nähdä vielä.

Pidin hyvin monesta asiasta jaksossa. Suurimman osan niistä mainitsinkin jo. Huumoria kuitenkaan en. Sarjassa on aina ollut sitä, mutta yleensä se jää syystäkin draamallisten antien varjoon. Nautin niin Aladdinin omenamartini-kommentista ja Reginasta Pahana Kuningattaresta. Lana Parrilla tosiaankin ansaitsisi Emmyn, toisin kuin Regina. Näyttelijän taidot kuin eivät kuulu hänen vahvuuksiinsa.

Jakso oli täynnä lupauksia toisen puolikaan suhteen, mutta niin aina. Se, kuinka näitä lupauksia lunastetaan onki sitten aina vaihdellut. Katson kyllä toisenkin puolikkaan, kunhan se tulee seuraavan vuoden maaliskuussa. En kuitenkaan pidä odotuksiani turhan ylhäällä, eikä niin pitäisi tehdä kenenkään muunkaan. En kuitenkaan turhan alhaallakaan. Sille on syynsä, että jatkan sarjan seuraamista.

Kokonaisuudessaan Wish You Were Here” antoi kuudennen kauden ensimmäiselle puolelle paremman lopun kuin se ansaitsee. Ja tämän sanon sellaisena, joka piti kaudesta suhteellisen paljon. Täydet viisi tähteä.

Kaunottaren vauvahuolet

Tervetuloa Olipa Kerran jaksoarvostelun pariin! Nyt arvostelen "Changelings"-nimisen jakson. Tai kuten minä jaksoa nimitän: Kaunotar ja Vauvan kaappaajat. Juonipaljastuksia luvassa!!!

Aikaisemmin tapahtunutta: Siitä asti kuin Bellen ja Rumplen poika varoitti äitiään luottamasta miehensä, kaksikko on kiistellyt tämän oikeudesta kasvattaa vielä syntymätön poikansa. Belleä auttaa itsekin äidiksi tullut Zelena, jonka Rumple aikookin siksi tappaa. Koska Pimeän Olennolta se ei onnistu, koska taikuus, murhan toteuttaminen lankeaa Pahan Kuningattaren vastuulle.

"Changelings" keskittyy siis hyvin vahvasti Rumpleen, Belleen ja heidän väliseen draamaan. Mukaan on vielä heitetty vauva, jos toinenkin, niin takaumiin kuin päätarinaankin. Aloitan arvosteluni taas takaumista, jotka sijoittuvat tällä kertaa aikaan, jolloin Belle oli vielä palvelijana Pimeän Olennon linnassa. Eli kauas, kauas aikojen taakse tai siltä ainakin tuntuu. Ehkä se johtuu siitä, että ollaan jo kuudessa kaudessa.

Takaumien alussa Pimeän Olennon linna sai uuden, väliaikaisen asukkaan, Rumplen kaappaamasta vauvasta. Luonnollisesti Bellellä oli vaikeuksia sulattaa vauvan kaappausta, joten hän yritti pelastaa lapsen pahan mestarinsa käsistä. Ensimmäiseksi Belle päätti tehdä sitä, mitä hän tekee parhaiten eli tutkia asiaa kirjallisista lähteistä. Hänelle selvisikin pian, mitä Rumple oikein teki vauvalle.

Ei varsinaisesti mitään. Vauva on ansa niitä keräilevälle Mustalle keijulle. Hän yritti selvittää keijujen kielellä kirjoitetusta tekstistä asiaa tarkemmin, mutta juuri sillä hetkellä Rumple astui huoneeseen ja kertoi Bellen olevan vain yksi nappula hänen juonessaan. Yllätys, Yllätys. Hän ei olisi onnistunut tehtävässään, jos kirjaviisas Belle ei olisi kääntänyt keijujen kielistä tekstiä englanniksi. Tai ehkä satumaaksi.

Estääkseen Belleä auttamasta vauvaa yhtään enempää mies lukitsi Bellen huoneeseensa ja lähti tapaamaan Mustaa Keijua, vauva mukanaan. Bellellä oli kuitenkin keiju liittolaisena omastakin takaa. Rumplen hävittyä paikalta Sininen Keiju ilmestyi paikalle, auttoi naisen karkuun ja antoi hänen tehtäväkseen pelastaa vauva. Välihuomautus: Täydellinen ajoitus Siniseltä keijulta. Näin nainen tekikin. 

Rumple tapasikin Keijun ja jähmetti hänet taikamusteella. Seuraavaksi Belle sai tietäin jotain, joka yllätti häntä perin juurin, mutta ei ketään sarjaa vähänkin seuraavaa. Musta Keiju on Rumplen äiti. Ainakin biologisesti. Nainen oli hylännyt poikansa jo ennen kuin hänelle oli annettu edes nimeä. Vallan vuoksi tietenkin. Omena ei ole tosiaankaan pudonnut kauas puuta.

Takaumat loppuivat Musta Keijun päästessä pois musteen vaikutuksen alta, olihan hän melkein yhtä voimakas kuin poikansakin. Olisin halunnut nähdä naista lisää. Lähinnä siksi, että häntä esitti yksi näyttelijäsuosikeistani Jaime Murray. Itse hahmoon en ehtinyt tutustua lähemmin. Ei häntä ainakaan heti nähdä, sillä nyt käynnissä olevat juonen pätkätkin ovat vielä ihan kesken.

Belle ei ollut takaumissa yhtään hullumpi. Näimme taas kerran, millainen hahmo voi parhaillaan olla. Samaa voisi sanoa Rumplestakin, vaikka hänen juonensa turhan selvä olikin. Pariksi kaksikkoa en kuitenkaan toivo. Muuten takaumat olivat aika turhia. Ne eivät oikein tuoneet mitään jaksoon, vaikka aihe vähän samanlainen olikin. Siinä, että Rumplen lapsuus oli kurja, ei ole mitään uutta.

Sitten Storybrooken, jakson päätarinan pariin. Siellä keijut tai tarkemmin sanottuna keiju sai oman osansa tarinasta. Aasialaissyntyiseen, minun pitää lisätä. Omaksi harmikseen, sillä hän joutui vanhentavan juoman uhriksi. Ihan vain siksi, että Rumplen piti viestittää Bellelle käyttävänsä juomaa myös heidän poikaansa ja näin saada hänet syntymään nopeammin. Siis, jos Belle ei luovuta suosiolla.

Belle sai ja ymmärsi viestin. Hän ei kuitenkaan mennyt suoraan Rumplen luokse, vaan yritti tehdä kaikkensa keksiäkseen, miten miehen voisi murtaa. Koska kyseessä on Belle, hänen kaikkeensa liittyy paljon kirjoista etsimistä. Niistä olikin apua, unilääkkeenä tosin vain. Kuinka voittaa Pimeän Olento-opaskirja olikin liian hyvä ollakseen totta. Kirja ei kuitenkaan ollut unen ainoa anti.

Bellen ja Rumplen poika nimittäin ilmestyi uniin ja kehotti äitiään kiirehtimään. Unessa ilmestyi myös punainen nauha, Morpheuksen kohtalon lanka. Jos Rumple irrottaa sen, on jo liian myöhäistä. Pojan kohtalo olisi muuttunut peruuttamattomasti. Belle kertoi poikansa viestin Emmalle ja koululle, jotka lupasivat tutkia asiaa. Belle on tehnyt kaiken, mitä hän voi.

Mietin mahdollisuutta, että Bellen ja Rumplen lapsi ei olisi sitä, miltä hän näyttää. Siis aikuinen versio, ei vauva. Ehkä hän on perinyt Rumplelta taipumuksen muiden ihmisten manipuloimiseen. Voi myös olla, että hänestä tulisi seuraavan kauden bigbad tai jo tämän kauden lopun. Toistaiseksi en antaisi sille kovin suuria todennäköisyyksiä, mikään ei varsinaisesti viittaa siihen, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Emma ja Koukku yrittävät etsiä kohtalon muutavia saksia, tutkimalla Goldin kaupan. Sitä ennen kauppias itse piti jähmettää. Saksia he eivät löytäneet, mutta jotain muuta kylläkin. Miekan, joka tulee tappamaan Emman, ainakin jos hänen näkyihin on uskominen. Hän pääsi siitä kuitenkin nopeasti eroon, niin kuin hänen äitinsä takaumissa. Niinpä kaksikon piti lähteä kaupasta nopeasti. Yritys hyvä kymmenen.

Tapauksen jälkeen Rumple teki oman visiittinsä vaimolleenHän ei kuitenkaan toteuttanut suunnitelmaansa. Se oli kokonaan Bellen vakuutteluiden ansiota. Siis ainakaan siinä vaiheessa. Belle huomasi pian vatsansa kasvavan. Lapsi oli syntymässä. Jotenkin en ymmärrä, miksi tämä olisi paha. En ole kokenut raskautta, mutta se ei vaikuta mitenkään mukavalta kokemukselta. Miksi siis sitä haluaisi pitkittää.

Myönnettäköön, että sankarimme olisivat tarvinneet enemmän aikaa Rumplen pysäyttämiseen. Paljon enemmän. Lapsi syntyi ilman sen suurempia ongelmia. Kauaa ei ilo kuitenkaan kestänyt. Koska Rumple oli vielä vapaalla jalalla, Belle päätti luopua lapsestaan. Hän antoi sen Sinisen Keijun käsiin, joka lensi lapsen kanssa pois. Päätös oli viisas, vaikka varmasti tuskallinen.

En ymmärrä yhtä asiaa. Miksi Sininen keiju? Storybrookesta löytyisi varmasti parempiakin sijaisvanhempia. Siitäkin huolimatta, että suurin osa sen asukkaita on hylätty lapsena tai nähnyt vanhempien kuoleman. Kuten, vaikka Regina tai Granny. Asia olisi aivan toinen, jos keiju pääsisi pois kaupungista, mutta näin ei ole. Kirous sulki kaupungin rajan, taas kerran. Jopa niin voimakkailta keijuilta kuin Sininen Keiju.

Pääjuonen lopussa katsojia odotti pienoinen yllätys. Lapsen nopea syntyminen ei suinkaan ole onnellisen isän aikaan saamista, vaan Pahan Kuningattaren. Syynä oli kosto Rumplen ja Pahan kuningattaren katkerasta erosta, johon liittyi Pahan Kuningattaren epäonnistunut yritys tappaa Zelena. Rumplen olisi pitänyt muistaa, mitä loukatun naisen raivosta oikein sanotaan. 

Toisaalta Pimeän Olennon raivokaan ei ole tunnetusti mikään pikkujuttu, minkä Paha Kuningatarkin tulee eittämättä huomaamaan ennemmin tai myöhemmin. Varsinkin kuin Rumplella on mielessään jokin muukin kuin oma poikansa. Hän nimittäin sanoi varsin selvästi pelaavansa pitkää peliä. Tämä on pelottavaa, varsikin kuin tiedämme, miten viimeksi kävi. Tarkoitan tällä siis ensimmäistä kirousta.

Sarjan vahvuuksia on moniulotteiset ja ennen kaikkea arvoitukselliset roistot. Tällä kaudella siltä osalta se on kuitenkin tuottanut pettymyksen, niin paljon kuin Pahasta Kuningattaresta pidänkin. Jopa rakastan. Tunnen vaan sekä Rumplen, että hänet jo hieman turhankin hyvin. Rumplen uhkaus lupaa kuitenkin hyvää sarjan kokonaisjuonen kannalta. Ehkä saamme arvoituksellisen pahiksen sittenkin.

Miten Zelena sitten pelastui? Regina uhkasi tappaa itsensä ja samalla Pahan Kuningattaren, jos toiseksi mainittu ei hätä heidän siskoaan rauhaan. Mietin tässä, että eikö Zelenan pitänyt olla voimakas noita, Reginaakin voimakkaampi. Miksi hänet siis voitettiin niin helposti? Koska juoni sanoo niin tai niin ainakin luulen. En ainakaan keksi parempaakaan syytä.

Kohtaus antoi Reginalle ja Zelenalle mahdollisuuden selvitellä välejään. Regina kertoi, ettei ole antanut Zelenalle vieläkään anteeksi Robinin kuolemaa, johon nainen oli osasyynä. Vaikka Zelenan tekoja ei pidäkään antaa heti anteeksi, minun käy häntä melkein sääliksi. Nyt hänellä on vain Belle tukenaan. Pitää myös muistaa, että Regina sai itsekin anteeksi kaikki pahat tekonsa. Miksei siis myös Zelena.

Jakson sivutarina, toinen jos Pahan Kuningattaren tappopuuhat lasketaan sellaiseksi, liittyy Jasmineen ja Aladdinin. Se myös todisti minun olleen pahasti väärässä. Lampusta ei tullut Jafar, itseasiassa se oli tyhjä. Niinpä Aladdin ilmoittautui itse hengeksi. Uhraus ei ole niin kova kuin jakso antoi olettaa, voihan Jasmine toivoa Aladdinin taas vapaaksi lampun kahleista heti kuin Agrabah on löydetty.

En ole ollut enää pitkään aikaan Bellen ja Rumplen, paritus nimeltään Rumbellen, mukana. Pari oli joskus vielä mielenkiintoinen. Siis silloin kuin Rumplella oli vielä toivoa. Siksi onkin pienoinen ihme, että pidin jaksosta näinkin paljon. Niin takaumista kuin pääjuonestakin. Se ei ehkä ollut Olipa Kertaa parhaimmillaan, muttei myöskään huonoimmillaan. Se lupaa loppukaudelle hyvää.

Mitä tulee uusimpaan paljastukseen Rumplen äidistä. se ei saanut minun tuntemaan häntä kohtaan yhtään enempää myötätuntoa. Tämä voi tuntua sydämettömältä, mutta pitää muistaa, että mies teki omalle pojalleen saman. Toki hän yritti korjata tilanteen, mutta silti. Sitä paitsi hylätyksi on tullut hahmo, jos toinenkin ja heistä suurimmasta osasta on tullut hyviä ihmisiä.

Hahmona Belle on aina ollut vähän syrjässä, alennettuna pelkästään Rumplen tosirakkaudeksi. Potentiaalia hänellä kyllä olisi ja joskus hän on edukseen esiintynytkin. Tuota potentiaalia on vain käytetty liian vähän. Syy ei ole Emilie de Ravinin, Bellen näyttelijän. Tämä jakso, jos joku, näytti sen selvästi. Mutta niin kuin vanha sanonta sanoo: Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ammentaa.

Jaksossa oli kontrastina toinenkin pari, eikä se koostunut tällä kertaa Snow:sta ja Davidista. itseasiassa kaksikosta ei näkynyt kuin Snow ja hänkin sai vain vähän ruutuaikaa. Eikä hän tehnyt sinä aikana mitään mainitsemisen arvoista. Vaan CaptainSwan. En ole edelleenkään parin suurin fani, mutta jaksossa he osoittivat hyvin, miltä tosirakkauden oikein kuuluu näyttä eli avoimuutta, tukea ja tiimityötä. Rumple, ota mallia.

Minua vähän harmittaa se, että Kertomattomien Tarinoiden Maan asukkaat on unohdettu täysin, siis Aladdinia ja Jasminea lukuun ottamatta. Yhteen, saduista tunnettuun, hahmoon keskittyminen oli yhtenä syynä sarjan menestykseen. Ajatelkaa vaikka koko ensimmäistä kautta. Tai tämän kauden ensimmäisiä jaksoja. En siksi voi ymmärtää, miksi se on unohdettu täysin.

Jakson tärkein tehtävä oli pöydän asettelu seuraavaan jaksoon. Se, "Wish You Were Here"-niminen jakso, on niin sanottu winterfinaali, suomeksi talvifinaali. Se kuinka hyvin tämä jakso tehtävässään onnistui, nähdään vasta silloin. Nyt alustavasti sanon, että sarja jäi kohtaan, josta voisi olla hyvä jatkaa. Ainakin jos mielikuvitusta ja taitoa riittää. Tai jos sarjan tekijät välttäisivät sarjan tavallisemmat sudenkuopat.

Tiivistetysti Rumbelleen keskittynyt jakso ei voisi olla parempi, eikä jaksossa ollut paljon valittamista vähän korkeimmalla standardeillakaan. Valitettavasti myös kehumiset jäivät väliin. Kolme ja puoli tähteä.

Ihmeotukset vapaalla jalalla

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on tänä vuonna eniten odottamani elokuva. Voin ilokseni sanoa, että se on odottamisen arvoinen. Uusi Harry Potter se ei kuitenkaan ole.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia elokuvan juonesta.

Vuosi 1926. Englantilainen Lisko Scamander (Eddie Redmayne) matkustaa pikavisiitille New Yorkiin laukku täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä taikaolentoja. Erittäin epäonnisten sattumusten seurauksena osa ihmeotuksista pääsee karkuun. ne pitää löytää pikimmiten, sillä panoksena on jotain niinkin suurta kuin taikamaailman paljastuminen ei-majeille eli ei taikuutta omaaville. 

Lisäksi auroriksi takaisin mielevä Tina Goldstein (Katherine Waterston epäilee otusten olevan vastuussa kaupungissa tapahtuvista oudoista kuolin tapauksista. Kun tähän vielä lisätään noitia vihaavat Toiset Salemilaiset ja paossa oleva pimeyden velho, soppa on valmis. Onneksi kaksikko saa apua Tinan ajatuksia lukevalta Queenie-siskolta (Alison Sudol) ja sympaattiselta ei-maj Jacob Kowalskilta (Dan Fogler).

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on saanut innoituksensa samannimisestä taikaolennoista kertovasta opaskirjasta. Se esiintyy Harry Potter-kirjoissa ja elokuvissa, joten kyseessä onkin jonkinlainen Harry Potter-kirjojen ja elokuvien esiosa. Se ei jää ainoaksi. Elokuva nimittäin aloittaa peräti viidestä elokuvasta koostuvan elokuvasarjan. Lisää siis on tulossa ja paljon.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erinomainen, jos ei täydellinen, esiosa Harry Potter-saagalle. Ei vähiten siksi, että saaga on kasvanut katsojiensa mukana. Eikä vain siksi, että päähenkilöt ovat aikuisia. Vaan se on myös edeltäjiään synkempi. K13-ikäraja onkin elokuvalle juuri sopiva. Alkuperäinen taika on kuitenkin tallella. Jos verrata pitäisi, sanoisin Pottereita paremmaksi, mutta ei Ihmeotuksetkaan kauas jää.

Juoni oli erinomainen. Pidin erityisesti siitä, että päähenkilö oli enemmänkin tapahtumiin vahingossa joutunut sivusta katsoja kuin juonta kantava voima. Se on hyvää vaihtelua valtavirtaan nähden. Myös ihmeolentojen omaavien erityiskykyjen luova käyttö ansaitsevat kiitosta. Se toi elokuvaan juuri sopivasti omaa persoonallisuutta.

Juonella oli toki myös omat ongelmansa. Suurin niistä on hyvin tyypillinen mille tahansa elokuvasarjan ensimmäiselle osalle. Elokuva nimittäin käytti hieman turhankin paljon aikaa muiden osien alustamiseen. Varsinkin kuin ottaa huomioon, kuinka lyhyt elokuva oikein oli. Lisäksi juoni kärsi pienoisesta ennalta-arvattavuudesta sekä fantasiaelokuville tyypillisistä loogisista aukoista.

Kaikki eivät pidä elokuvan päähenkilöstä Lisko Scamanderista, mutta minä olen toista mieltä. Eläinrakkaassa ja sosiaalisesti rajoittuneessa hahmossa on jotenkin samaistumispintaa. Hahmoista hauskin ja hurmaavin oli kuitenkin Queenie. Hieman yllättäen. Jäljelle jäävä kaksikkokin onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka he eivät olekaan hahmoista omaperäisempiä, saatikka kiinnostavampia.

Muita niin sanottuja hyviä hahmoja nähtiin niin vähän, että heistä on vaikea muodostaa mielipidettä suuntaan tai toiseen. Niinpä en mene heihin vielä tässä arvostelussa. Roistoista Mary Lou Barebone (Samantha Morton) onnistui saamaan minut vihaamaan itseään, niin kuin hyvän roiston kuuluukin. Pelätty Gellert Grindelwald vilahti elokuvassa, mutta mitään suurta vaikutusta hän ei vielä ehtinyt tehdä.

Parasta elokuvissa ei suinkaan ollut ihmiset, vaikka heitäkin katsoi ihan mielellään. Vaan jo nimessä mainitut ihmeolennot, joihin kuului muun muassa metalliesineitä varastava myyränkaltainen Haisku, tikkua muistuttava Bowtruckle (suomenkielistä nimeä en löytänyt) sarvikuonomainen Purske ja paljon muuta. Suosikkia minulla ei ole, sillä jokainen oli sympaattinen omalla tavallaan.

Vaikka elokuva kertoo noidista ja velhoista, siinä oli myös toiminnallinen puolensa, joka ei kuitenkaan vienyt huomiota muulta sisällöltä. Kun ottaa huomioon sen ja elokuvassa esiintyvät satuolennot voi melko varmasti sanoa, että erikoistehostetiimillä oli varmasti paljon töitä tämän elokuvan parissa. Onneksi he tekivät työnsä vakaalla ammattitaidolla. Samaa voisi sanoa muutakin tekijätiimistä.

Tämän kaltaisessa elokuvassa tarvitaan myös huumoria ja sitä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tarjoakin sopivassa määrin. Vieläpä hyvä laatuista sellaista. Enkä ole yksin mielipiteeni kanssa. Nauruntirskahduksia kuului monta kertaa näytöksen aikana, eikä ne tulleet todellakaan säälistä. Erityisen hauska oli Salamanderin soinnintanssi, mutta muutkaan hauskat kohtaukset eivät jääneet paljo sitä huonommaksi.

Ilokseni huomasin, ettei elokuvalla oli selvä loppu. Tämä ei ole itsestään selvyys elokuvasarjan ensimmäisille osille. Toki se jätti jotain auki seuraavia elokuvia varten, niin kuin pitääkin, mutta saimme onneksi myös jonkinlaisen pysyvämmän ratkaisun. Luonnollisesti lopusta löytyi pari yllätystä, joista toisen arvasin jo etukäteen, mutta toisen en. Vaikka ehkä olisi pitänyt.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat eivät ehkä ole uusia Harry Pottereita, mutta tarvitseeko sen ollakaan. Elokuva on harvinaisen nautittava ihan omana itsenäänkin, täyden viiden tähden arvoinen.