Supertyttöenergiaa

Tv on miessupersankareita pullollaan, mutta naissupersankaria sieltä löytyy vielä yllättävän vähän. Asiaa korjaamaan on tehty Teräsmiehen serkusta kertova Supergirl-sarja.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Supergirl-sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta.



Krypton tuhoutuessa maailman hallinto päätti lähettää Zor-El-nimisen vauvan ja hänen serkkunsa Kara Zor-Elin turvaan Maapallolle. Karan pakokapseli meni kuitenkin pois reitiltään ja niinpä hänen päästessä määränpäähänsä, Zoe-Elistä on jo tullut kaikkien tuntema Teräsmies. Pakokapselin huomaa Danverssin perhe, jotka päättävätkin kasvattaa tytön omanaan.

Nykyisin 24-vuotias Kara (Melissä Benoist) elää tavallista elämää CatCo-mediatalon sihteerinä, mutta hänen adoptiosiskonsa Alex (Chyler Leigh) jouduttua lentokone-onnettomuuden, Karan on pakko paljastaa voimansa maailmalle. Luonnollisesti media huomaa naisen heti ja nimeää hänet Supergirliksi. Hän päättääkin aloittaa supersankarin jalon ammatin.



Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä Karalle hyvin tuttu hahmo on joukkoineen valmis käynnistämään pahan suunnitelmansa. Roistojen nappaamisessa häntä auttaakin tekniikkanero Winn (Jeremy Jordan), Supermanin ja nyt Karankin hyvä ystävä James Olsen (Mehcad Brooks) ja muukalaisia työkseen vangitseva DEO, jonka työntekijöiden myös Alex kuuluu. Karan suureksi yllätykseksi.

Kun puhutaan supersankareista Teräsmies ei ole niistä kaikkein kiinnostavampia, ainakaan minusta. Samaa voisi sanoa myös hänen vähän turhankin samanlaisesta serkustaan Karasta. Se ei tarkoita, etteikö heistäkin voisi tehdä viihdyttäviä tuotoksia, DC:n elokuvauniversumille tiedoksi. Tarvitaan vain oikeanlaiset tekijät. Sellaiset kuin niin sanotun Arrowversen Greg Berlanti ja Andrew Kreisberg.



Monille tuli jo ensimmäisiä näytteitä sarjasta katsoessa mieleen Saturday Night Live Black Widow-sketsi, jossa hahmot oli muutettu romanttisen komedian muotoon. Jos et ole vielä nähnyt sitä, käy toki katsomassa. Näen yhtenäisyyden, mutta vakuutan, että Supergirl ei ole pelkästään tyttöjen sarja. Eikä varsinkaan parodia sellaisesta. Vahvasta feministisestä viestistä huolimatta.

Ongelmaton sarja ei kuitenkaan ollut. Valitettavasti ensimmäiset jaksot eivät olleet erityisen hyviä, minkä vuoksi sarja menetti katsojia niinkin paljon, että jopa sen lopettamista mietittiin. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että sarja parani vanhetessaan. Siitä ei siis kannata luopua ihan heti. Toki se ei ole kaikkien kuppi teetä, varsinkaan niiden joita ns. Poliittinen Korrektius ärsyttää erityisen paljon.


Kauden paras jakso oli The Flashin crossover-jakso ”Worlds Finest”. Kara ja Barry sopivatkin persoonina hyvin yhteen, sillä kummassakin on tietynlaista rentoutta. Pidin kyllä muistakin jaksoista, joistakin enemmän ja joistakin vähemmän. Ne olivat ehdottomasti katsomisen arvoisia. Tai ei ainakaan sen huonompia kuin muissakaan supersankarisarjoissa, oli sitten kyseessä DC tai Marvel.

Toteutus oli yleisesti ottane hyvää. Joskus dialogi oli vähän kökköä, mutta se ei menoa haitannut. varsinkin kuin asia parani, mitä pidemmälle kausi ehti. Erikoistehosteet sun muut puolestaan olivat juuri niin hyvin tehty kuin tämän kaltaiselta sarjalta sopi odottaakin. Niin hyvässä kuin pahassakin. Erikoismaininnan ansaitsee karan harvinaisen hieno ja hyvällä maulla tehty asu.



Supergirlin suurin vahvuus oli Supergirl itse, mikä käykin hyvin järkeen. Onhan hän sarjan keskiössä. Melissa Benoist oli oiva valinta nimikkorooliin. Jopa niinkin osuva, että minun on vaikea kuvitella ketään muuta hänen tilalleen. Sarja ei ottanut itseään liian vakavasti, mikä on ehdottomasti plussaa. Tunnelmaltaan sarja olikin kaukana DC:n elokuvauniversumin synkkyydestä.

Calista Flockhart oli myös hyvä valinta Paholainen Pukeutuu Pradaan pomoa kanavoivana Cat Granttina. Karan ja Catin väliset kohtaukset olivatkin sarjan suola ja pippuri. Myös Karan ja Alexin välinen sisaruussuhde ansaitsee kiitosta. Jos jossain sarja onnistui, niin terveiden naissuhteiden kuvaamisessa. Oli kyseessä millainen suhde tahansa.



Toki sarjasta löytyi myös mieshahmoja. Positiivista oli, että heistä vain yksi oli lähinnä Karan rakkauden kohde. James oli hurmaava, vaikka hän ei muistutakaan millään tavalla sarjakuvien Jimmy Olsonia. Asiaa onkin kritisoitu ja osittain ymmärränkin sen. En siis ihonvärin kohdalta, tuskin hahmo mihinkään muuttuu, vaikka se sattuukin muuttumaan, mutta luonnekin oli ihan erilainen.

Winnistäkin oppii pitämään, kunhan hahmo pääsi ylitse mukava mies friendzonessa-roolistaan. paras mieshahmo oli kuitenkin DEO:n johtaja Hank Henshaw. Vai pitäisikö sanoa J'onn J'onzz tai Martian Manhunter, jona sarjakuvafanit hänet paremmin tuntevat. Hänen traaginen tarinansa tarjosikin monia hyviä katseluhetkiä, vaikka hahmo pysyttelikin sivussa suuremman osan kaudesta.



Niille, jotka odottivat Teräsmiestä kuin kuuta nousevaa, minulla on huonoja uutisia. Häntä ei nähdä sarjan ensimmäisessä tuotantokaudessa. Viittauksia viittasankarista kuitenkin esiintyy, joten ei häntä unohdettukaan ole. Sitä paitsi asia korjaantuu sarjan toisella kaudella ja hyvin korjaantuukin. En nyt vielä kerro asiasta enempää, vaan palaan asiaan toisen kauden arvostelussa.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka paljon tv-sarja muistuttaa lähdeteostaan eli Supergirl-sarjakuvia. Ymmärtääkseni aika vähän. Esimerkiksi sarjakuvissa Supergirlillä ei ollut DEO:n tapaista organisaatiota apunaan. Hahmon faneja hemmoteltiin kyllä muilla tavoin. Sarjassa näyttelikin peräti kaksi aiemmin Supergirlin roolissa ollutta näyttelijää Laura Vandervoort ja Helen Slater.



Sarja kärsi samasta ongelmasta kuin monet muut supersankarielokuvat ja tv-sarjat. Nimittäin epäkiinnostavista roistoista. Jopa ne kauden pääroistot, joskin heissä oli jopa potentiaalia. Olihan heillä jopa hyvä syynsä tekoihinsa. Vaihtuvista roistoista huonoin oli Silver Banshee (Italia Ricci). Toiset mainitsemisen arvoiset eli Indigo (Vandervoort ja Likevire (Brit Morgan) eivät olleet sen parempia.

Tiivistetystä Supergirl sopii vallan mainosta muiden DC:n supersankarisarjojen joukkoon, joskaan täydellinen se ei missään mielessä ole. Neljä tähteä.

Legendat aikamatkaamassa

Huomasin jokin aikaa sitten yllätyksekseni, etten ole arvostellut kovasti pitämääni Arrow-sarjan spin off Legends Of Tomorrowia. Nyt onkin sitten jo korkea aika korjata asia.

Kuolematon Vandal Savage (Casper Crump) terrorisoi maailmaa aiheuttaen tuhoa niin menneisyydessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Hänet voi kyllä tappaa. Siis, jos sattuu olemaan Haukkatyttö (Ciara Renée) ja omaavan yhden tietyn veitsen, mutta diktaattorien takapiruna piileskelevää miestä on melkein mahdotonta löytää. Niinpä paras mahdollisuus hänen voittamiseensa on aikamatkustamisessa. 

Niinpä aikaa valvova Rip Hunter (Doctor Who:sta tuttu Arthur Darvill) pyytää ryhmän Vihreän Nuolen ja Salaman tuttuja, joihin kuuluu muun muassa miljönäärinero Ray Palmer (Brandon Routh), parannuksen tehnyt salamurhaajaksi Sara Lance (Caity Lotz), Firestorm kaksikko Martin Stein (Victor Garber) and Jefferson (Franz Drameh) sekä pankkiryöstäjä Leonard ‘Captain Cold’ Snart (Wentworth Miller).

Legends of Tomorrowia voisi kuvailla Supersankareiden ja Doctor who:n risteytykseksi. Lähinnä siksi, että kumpikin kantaa samaa teemaa eli aikamatkailua, mutta myös siksi, että Arthur Darvill on näytellyt kummassakin sarjassa. Sarja muistuttaa kuitenkin vielä enemmän toista vasta vähän aikaa sitten alkanutta aikamatkailusarjaa, Timelessia niin teemoiltaan kuin tyyliltäänkin. 

Sarjan lähtökohdat ovat kiinnostavammat kuin useimmilla muilla tv-sarjoilla, erityisesti supersankarigenreen kuuluvilla. Erityisesti aikamatkailu kiinnostaa minua henkilökohtaisesti. Se tarjosikin monia mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Joskus niitä ei hyödynnetty niin hyvin kuin voisi ja esimerkiksi jotkut historialliset henkilöt jäivät valitettavan yksiulotteiseksi.

Heti kuin huomasin sarjan olevan tulossa, tiesin sen sopivan juuri minulle. Katsonhan jo Arrowia ja The Flashiakin ja vielä pidän molemmista sarjoista. Miksen siis Legends of Tomorrowistakin? Samalla minulla oli omat odotukset sarjan suhteen, joista osan se täytti ja osan ei. Yleisesti ottaen se oli kuitenkin hauska, jännittävä ja ennen kaikkea pöljyydessäänkin viihdyttävä sarja. 

Vaikka en voisi sarjaa legendaariseksi kutsua, sillä oli myös isoja vikoja, jotka onnekseni korjaantuivat tai ainakin parantuivat toiseen kauteen mentäessä. Sarjan vahvuudet, eli ryhmän jäsenten keskeinen dynamiikka ja hyvä huumori kuitenkin peittosivat sen heikkoudet selkein numeroin. Se sopikin hyvin kevyeksi aivot narikkaan-viihteeksi.

Sarjan suurin vika oli pääroisto, Vandal Savage, joka ei onnistunut pelottamaan juuri ketään ja muutenkin jäi harvinaisen epäkiinnostavaksi. Lisäksi sarjassa on liikaa hahmoja. kaikille ei aina keksitty mielekästä tekemistä ja jos keksittiinkin, se vain vei huomiota paljon tärkeämmiltä asioilta, kuten sellaiselta pikkujutulta kuin siltä varsinaiselta pääjuonelta. 

Haukkatyttö ja Haukkamieskään (Falk Hentschel) eivät olleet niin kiinnostavia kuin heidän taustansa antaisi olettaa. En tiedä miksi, mutta löysin Haukkamiehen enemmän tai vähemmän karmivaksi. Haukkatytön eli Kendra puolestaan sai vain ja ainoastaan yhden roolin, milloin kenenkin rakkauden kohteena toimisen. Tämä on erityisen turhauttavaa, sillä hahmon olisi pitänyt olla se kauden tärkein.

Yksittäisten hahmojen ongelmien lisäksi heillä ei ole minkäänlaista kemiaa keskenään, vaikka heidän olla kohtalon määräämiä rakastavaisia. Sitä paitsi en pidä heidän tarinastaan ihan periaatteellisesta syystä. On väärin väittää, että kaksikon pitäisi olla yhdessä vain koska kohtalo. Kun heidän storylinensa loppui kauden finaalissa, en ollut siitä ollenkaan pahoillani.

Hahmoista pidin eniten Sarah Lancesta, Captain Coldista ja, hieman yllättäen, Heatwavesta (Dominic Purcell). Yhdessä ja erikseen. Erityisesti Sarah oli sopivan badass. Raykin, supersankarinimeltään Atom, olisi myös ollut erinomainen hahmo, jos miehelle ei pitäisi joka kymmenes minuutti vakuutta hänen olevan sankari. Muutkin hahmot olivat hyviä, mutta eivät läheskään pääosa-ainesta.

Kokonaisuudessaan Legends of Tomorrow on oiva, joskaan ei virheetön, lisä Dc:n supersankariperheeseen. Neljä tähteä.

Amerikkalainen kauhutarina-Hotelli edition

Ylensä hotellit eivät ole pelottavia paikkoja, hylättynäkään. Poikkeuksen sääntöön tekee kuitenkin American Horror Story: Hotellin, kummituksia ja vampyyreitä vilisevä Hotell Cortez.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia.

Poikansa Holdenin traagisesti kadottanut etsivä John Lowe (Wes Bentley) tutkii raamatun kymmeneen käskyyn liittyvää murhasarjaa, Jäljet johtavat Hotelli Corteziin, joka ei kuitenkaan ole mikään tavallinen hotelli. Sitä johtaa vampyyri Elizabeth Johnson, kutsumanimeltään Kreivitär ja hänen työntekijöinään toimii niin muut vampyyrit kuin hotellissa kuolleiden kummituksetkin.

Nämä ovat kuitenkin vain maistiaisia siitä, millaisia salaisuuksia hotelli oikein pitää sisällään, minkä John saa pian huomata. Mysteereitä löytävät myös hotellin sekalainen työntekijöiden joukko, johon kuuluu muun muassa Kreivittären oikea käsi Donovan (Matt Bomer), narkkarikummitus Sally (Sarah Paulson), transukupuolinen Liz (Denis O'Hare) ja hotellia emännöivä Iris (Kathy Bates).

Jos Buffya tai muita vastaavia ei lasketa sellaiseksi, en ole koskaan ollut kauhusarjojen suurin fani. American Horror Story on kuitenkin aina tehnyt sen kuuluisan poikkeuksen sääntöön. Se onkin minun tyyliseni kauhusarja: Synkkä, verinen, paikoittain pelottava ja jopa vastenmielinen, komediaa unohtamatta. Lisäksi siihen oli lisätty jonkin verran uutta, kuten sarjalle hyvin sopivat vampyyrit.

En kuitenkaan ole aina pitänyt kaikista tuotantokausista yhtä paljon, vaikka laatu usein tasaista on ollutkin. Suosikkini on Cove, ainakin tähän asti katsotuista. Sarja nimittäin jatkuu vielä ja katsonkin nyt Subilta sen viimeisintä, Ronaoke-nimistä osaa. Syy kauden suosioon oli lähinnä sen noita teemassa. Muita on sitten mahdottomampi laittaa tiettyyn järjestykseen.

Hotel kuului puolestaan sarjan keskikastiin, mikä ei suinkaan ole paha asia. American Horror Story: hotellilla olikin paljon hyvää. hotellia johtava salaperäinen Kreivitär. Hotelli oli tapahtumapaikkana tyylikkäämmästä päästä ja se on jo paljon sanottu. Sarja ei vieläkään ottanut itseään turhan vakavasti, mikä oli myös plussaa. Joka jakso olikin täynnä sysimustaa huumoria.

Pidin kaudesta ensimmäisestä jaksosta alkaen, mutta se pääsi vauhtiin vasta keskijaksoissa. Silloin kuin hotellin ja sen asukkaiden salaisuudet alkoivat vihdoin paljastua. Loppujaksot olivatkin sitten hurjaa menoa. Kausi loppui sarjalle tyypillisesti eli katkeransuloisesti. Se ei siis ollut läpeensä onnellinen ja siten tylsä, mutta ei myöskään liian surullinen.

Oli kiva nähdä sarjassa jo aikaisemmissa kausissa nähtyjä hahmoja ja paikkoja. Saerjan tekijät ovatkin paljastaneet, että kaudet sijoittuvat samaan universumiin. Muuten sarjan kaudet eivät liity toisiinsa juuri olleenkaan, mikä onkin lähinnä hyvä asia. Siten sarjaa aiemmin katsomattomatkin voivat päästä kelkkaan mukaan ilman minkäänlaisia vaikeuksia. 

Kaudella oli kuitenkin yksi suuri ongelma. Se on jo sarjan viides ja vaikka joitakin muutoksia olikin tehty, kuten tapahtumapaikan vaihdos hotelliin ja sarjan veteraanin Jessica Langen vaihtaminen laulaja Lady Gagaan, sarjaan oleellisesti liittyvä shokkiarvokin alkaa jo menettää merkitystään. Ja pahasti. Niinpä kausi ei onnistunutkaan tarjoamaan oikein mitään erityisen uutta tai säväyttävää.

Juonikin oli vanhan toistoa uudessa paketissa, ainakin melkein. En inhonnut sitä millään lailla, mutta ihmisiä huvikseen tai hyödykseen murhaavat kummitukset, sarjamurhaajat ja muut vastaavat on jo nähtyä kauraa. Tosin lieventävänä asianhaarana sanottakoon, ettei kauhu oli genrenä kovinkaan monimuotoinen, joten sitä ei kyllä pitäisi odottaa siihen kuuluvilta teoksiltakaan.

En ollut iloinen Jessica langen vaihdosta, enkä kyllä ole vieläkään. Siitäkin huolimatta, että nainen näytteli kaudesta toisen melkein samaa roolia. Lady Gagaa oli kuitenkin kiehtova katsoa. Pidänkin häntä yhtenä parhaana lisänä sarjaan. Tähän kuitenkin on hyvä lisätä, että ihan joka kauteen nainen ei olisi sopinut. Tai joka hahmoon. Kreivittären rooliin hän kuitenkin sopi täydellisesti.

Hahmoista hyvä poliisi John oli kohtuullisen samaistuttavia, jopa joidenkin kausien päähenkilöitä enemmän. Siitäkin huolimatta, että häneltäkin löytyi oma pimeä puolensa. Oman huomionsa sai myös Johnin vaimo Alex (Chloë Sevigny) ja tytär Scarlett (Shree Crooks). Lopulta heidän roolinsa jäivät kuitenkin pieneksi, syystäkin. He eivät nimittäin kuuluneet kauden mielenkiintoisimpien hahmojen joukkoon.

Poikkeuksellisesti oman osansa tarinasta sai myös lapset, siis muutkin kuin Johnin lapset. Minusta lisä oli yllättävän toimina, varsinkin loppujaksoja ajatellen. Varsinaista lempihahmona minulla ei ole, joskin Liz tuli jo aika lähelle. Erityisesti hänen ja Iriksen ystävyys oli jotain hyvin erikoista. Hahmoista vähiten nappasi hotellin alkuperäinen omistaja James Partrick March (Evan Peters).

Tiivistetysti American Horro Story: Hotell antoi minulle juuri sen, mitä siltä odotinkin. Se vain enää riitä. Kolme ja puoli tähteä.

Jumalten lapset yhteistuumin maailmaa pelastamassa

Luen harvakseltaan nuorten kirjoja, joten kuin sitten otan sellaisen käteeni, sen pitää olla erityisen hyvä, sellainen kuin nyt kokonaisuudessaan arvostelemani Rick Riordan Olympoksen sankarit-kirjasarja.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia koko viisiosaisen kirjasarjan juonesta. Ne ovat kuitenkin verrattain vähäisiä, joten ainakin minun mielestä sen voi lukea ennen kirjasarjan lukemistakin. Omalla vastuulla kuitenkin.

Maaemo Gaia on heräämässä ja käynnistämässä samalla suunnitelmansa ihmiskunnan tuhoamisesta. Koska hän ei ole mikään herttainen täti, tämä pitää tietenkin estää hinnalla, millä hyvänsä. Jumalat ovat yhtä avuttomia kuin aina ennenkin, joten tehtävä lankeaa puolijumalille. Ennustus määrää tehtävän seitsemälle puolijumalalle, joista jokaisella on retkellä oma, äärimmäisen tärkeä, roolinsa.

Vaaralliseen tehtävään lähtee. Poseidonin poika Percyn, Athenen tyttären Annabeth Chasen, Juppiterin poika Jasonin, Afroditen tytär Piperin, Hefaistoksen poika Leon, Marssin poika Frankin sekä Pluton tytär Hazelin. Myös muut puolijumalat, erityisesti Haadeksen poika Nico ja Bellonan tytär Reyna, saivat oman, äärimmäisen tärkeän, roolinsa maailman pelastamistalkoissa.

Olen aina pitänyt Rick Riordan kirjoista. Siitäkin huolimatta, että en kuulu enää sen kohderyhmään. Niissä sekoitetaan viihdyttävästi ja helppolukuisesti kreikkalainen, ja nyt roomalainenkin, mytologia hirviöineen ja oikukkaineen, mutta sitäkin voimakkaampineen, jumalineen omalaatuiseen huumoriin sekä toimintaan, jota tulee sellaisessa tahdissa, ettei kirjassa juuri tylsiä hetkiä tule.

Toisin sanoen ne ovat juuri sellaisia kuin hyvältä, jos ei nyt jopa suorastaan loistavalta, nuorten kirjalta voi odottaakin. Ihan Harry Potterin tasolle en niitä kuitenkaan nostaisi, mutta sinne ei taida kovin moni muukaan nuorten kirja päästä. Ja se, että pääsee edes jokseenkin lähelle, kuten Rick Riordanin kirjat tekevät, se on jo huomionarvoinen saavutus.

Juoni oli kiinnostava, joskin vähän turhan ennalta-arvattava. Kirjailija ei ota turhia riskejä, joten kirjat olivat hieman turhankin turvallisia, mikä näkyi varsinkin liiankin imelässä loppuratkaisussa. Lisäksi olisin kaivannut enemmän harmaita sävyjä, sillä juoni oli mustavalkoistakin mustavalkoisempi. Puolijumalat olivat hyviä ja titaanit pahoja, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Muuten kirjasarja oli mitä parhainta kevyttä viihdettä, voisi jopa sanoa, että hyvän mielen kirjoja. Niistä nimittäin tuli juuri se, hyvä mieli. Hymyillä sai melkein koko kirjan ajan, milloin millekin kummalliselle sattumalle tai hahmojen hauskoille dialogeille tai ajatuksille. Mitään kovin syvällistä niissä ei ole, mutta ei kaiken tarvitsekaan olla.

Pidin siitä, että kaikki saivat Tulen ja Jään-laulu-fantasiakirjasarjan tyyliin oman lukunsa kirjasarjan edetessä, jopa seitsikkoon kuulumattomat Nico ja Reyna. Lempilukujani oli Percyn, Leon, Annabethin, Piperin ja Reynan luvut, vaikka hahmona pidin kaikista. Kaikki seitsikon jäsenet saivatkin yhtä paljon huomiota, vaikka joka kirjaan kaikki eivät päässeetkään, ilmiselvästä syystä.

Joitakin vaivasi Percyn ja Annabethin vähyys, erityisesti viimeisessä kirjassa, mutta minä en kuulu niihin. He ovat jo saanut oman kirjasarjansa. Lisäksi hän dominoi Annabethin kanssa Haadeksen taloa, yhtä kirjasarjan kirjoista. Niinpä on vain oikeus ja kohtuus, että muutkin saivat ansaitsemaansa huomiota. Siitäkin huolimatta, että Jason ja kumppanitkin saivat vain yhden kirjan aikaa kehittyä.

Toisaalta ymmärrän kyllä niitä, jotka kaipaavat enemmän vanhoja hahmoja elämäänsä. Lähinnä juuri uusien alikehittymisen takia. Percy ja miksei Annabethkin on juuri se hahmo, jonka kanssa moni minua isompi fani kirjasarjan on kasvanut ja josta he ovat oppineet pitämään, ja miksei jopa rakastamaan. Lisäksi ainakaan minä en ole koko jumalten kaksi puolta-jutun fani. Se oli aivan turha, eikä käynyt järkeen.

Uusiat hahmoista Jason oli kaikkein epäkiinnostavin. hahmo. Hän tuntui paikoittain jopa eräänlaiselta kevyt-Percyltä. Huonommalla huumorintajulla varustettuna vaan. Itse pidin Piperistä, vaikka näytän olevani siinä asiassa vähemmistöä. Hän oli varsin hauska ja stereotyyppejä rikkova. Olihan hän kirjasarjan vähiten pinnallisia hahmoja, vaikka hänen äitinsä olikin itse rakkauden jumala Afrodite.

Frank ja Hazel on hahmona vieläkin alikehittyneemmät, vaikka pidin ja jopa välitin heistä molemmista ja toivonkin, että heistä kuuluu vielä lisää jossain vaiheessa. Syynä ei ollutkaan hahmojen potentiaalin puute. Frank on puolijumalista sympaattisempia ja hänen muodonmuutoskykynsäkin on mahtava. Hazel puolestaan on yllättävän kykenevä nuoresta iästään huolimatta.

Kirjasarjan loppu oli enemmän tai vähemmän antikliimaksinen. Se tuntui jotenkin kamalassa kiireessä tehdyltä. Vihollinen, eli se paljon hehkutettu ja pelätty maaemo Gaia ja hänen ”lapsensa”, voitettiin aivan liian helposti ja nopeasti. Se alusta asti hehkutettu yhden seitsemän kuolemakaan ei ollut niin iso juttu kuin voisi luulla. Loppu jäi hieman auki, mutta se ei ole välttämättä paha asia.

Kokonaisuudessaan Olympoksen sankarit-sarja tarjoaa mukiin menevää, enemmänkin, aivot narikkaan-lukemista maustettuna toimivilla hahmoilla ja kreikkalaisella mytologialla. Aivan täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse. Neljä tähteä.

Vähän erilaisen supersankarisarjan ensimmäinen luku

Fox on hehkuttanut jo pidemmän aikaan uutta X-Menin Charles Xaverien pojasta kertovaa Legion-sarjaansa. Pilotin katsottuna ymmärrän miksi, vaikka se ei outoutensa johdosta kaikille sovi. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Legionin pilotista.

David Haller (Dan Stevens) sairastaa skitsofreniaa ja joutui itsemurhayrityksensä vuoksi Clockworm-nimiseen mielisairaalaan. Davidilla onkin kieltämättä vakavia mielenterveydellisiä ongelmia, joiden vuoksi miehen on joskus vaikea erottaa todellisuus kuvitelmasta. Hän ei olekuitenkaan niin hullu kuin muut häntä pitävät. David on nimittäin yksi maailman voimakkaimmista mutanteista. 

 Sarjan juoneen kuuluu myös Clockworkkiin liittyvä tragedia, peräti kaksi Davidista ja hänen voimistaan kilpailevaa salaperäistä organisaatiota, Davidin tyttöystävä Syd (Rachel Keller), jolla on omiakin supervoimia sekä pelottava keltasilmäinen demoni, jonka vain David näkee. En kerro juonesta tämän tarkemmin, sillä se paljastaisi jo liikaa sarjan ensimmäisestä, “Chapter 1”, nimisestä jaksosta.

Legion on hyvin erilainen supersankarisarja, olettaen, että Davidia voisi edes kutsua supersankariksi. Supersankarisarjat ovat kliseitä pullollaan, joten vaihtelu tekeekin hyvää. Siitäkin huolimatta, että supersankariviihteen kliseet eivät häiritse minua niin paljon kuin joitakin toisia. Erilaisuus ei siis tarkoita minulle samaa kuin hyvää. Hyvä Legion kuitenkin on, suorastaan loistava. 

Kaikille sarja ei kuitenkaan sovi, ei edes kaikille genren ystäville, eikä kyllä tarvitse sopiakaan. Niinpä en pysty suosittelemaan sarjaa. Sen, sopiiko sarja juuri sinulle saa parhaiten selville katsomalla pilotin. Pahimmillaankin menettää vain puolitoista tuntia elämästään. Parhaimmillaan saa uuden fanituksen kohteen. Minun mielipiteeni on ainakin vielä suunnilleen puolivälissä.

En siis fanita sarjaa, vaikka sen katsomisesta nautinkin suuresti. En tiedä, miksi Legion ei nappaa minua ihan niin paljon kuin olisi voinut, vaikka siitä paljon pihinkin. Siinä ei ole sinällään mitään helposti huomattavaa vikaa. Ehkä syynä on minun vähän turhankin suuret odotukset tai ehkä sarjan tyyli vaan ei lähtökohtaisesti ole minulle sitä ominta. Tai ehkä kumpikin.

Aiheena mielisairaus voi olla hankala ja sen kuvaaminen voi olla hyvin riskialtistakin. Varsinkin kuin sitä kuvataan yhteydessä supervoimiin. Sitä sairastavat voidaan joko nostaa jalustalle tai demonisoida täysin. En vielä osaa sanoa, kuinka hyvin sarja siinä onnistuu, mutta ainakaan vielä minulla ei ole asiasta mitään valittamisen aihetta, joskaan ei juuri kehumisenkaan.

Jos juoni kuulostaakin epänormaalilta, se ei ole mitään verrattuna sarjan visuaaliseen ilmeeseen Riippumatta siitä, ollaanko Davidin sisäisessä maailmassa vai sarja ulkoisessa. Erityisen kummallinen, hyvin tyylikkäällä tavalla, on Clockworkin mielisairaala, jonne päästään luultavasti vielä ainakin takaumien muodossa. Vaikka varsinainen tarina onkin muualla.

David on tietyllä tavalla samanlainen kuin sarjansakin, outo, mutta helposti pidettävä. Hänen psyykeensäkin on kiehtova ja sopivalla tavalla erilainen muiden supersankareiden vastaavasta. Jos Batmanin tai Daredevilin kaltaiset synkät hahmot ovat enemmän tyyliäsi, tuskin pidät Davidista. Siitäkin huolimatta, että heissä kummassakin on oma psykologinen ulottuvuutensa.

Kertojana David on hyvin epäluotettava horjuvan mielenterveytensä vuoksi. Joskus onkin vaikea tietää, mitkä sarjan tapahtumat tapahtuivat oikeasti ja mitkä eivät. Esimerkiksi keltasilmäinen demoni voi olla joko totta tai Davidin hulluuden aikaansaannosta. Joskus taas ei ongelmaa ei ole. En esimerkiksi usko, että sarjan hahmot olisivat oikeasti intoutuneet Bollywood-tyyliseen tanssiin.

Jotkin jopa epäilevät Davidin supervoimien olemassaoloa, mutta minä en kuulu niihin. Ne ovat oikeita, vaikka kaikki niihin liittyvä ei olekaan. Muuten sarjan juonessa ei ole senkään vertaan järkeä kuin nyt ja sitä paitsi, David Haller, toiselta nimeltään Legion esiintyy X-men sarjakuvissa, jossa on kiistämättömästi mutantti. Mielenterveyden ongelmista kärsivä mutantti, mutta mutantti siitä huolimatta.

Muista toistaiseksi nähdyistä hahmoista suosikikseni nousi vielä Davidiakin oudompi Lenny (Aubrey Plaza). Myös Syd onnistui hahmona hyvin. Pilotissa edes jonkinlaista näkyvyyttä saaneista hahmoista Davidin sisko Amy (Katie Aselton) oli ehdottomasti epäkiinnostavin, ainakin tässä vaiheessa. Kuka tietää, voi hänelläkin olla supervoima, jos toinenkin. Hyvin todennäköistä se ei ole, mutta mahdollista kuitenkin.

Sarjan roistot vaikuttavat aika perus paha-organisaatio-tyyppisiltä, mutta heitä näkyi pilotissa liian vähän lopullisen mielipiteen muodostamiseen. Toistaiseksi he kuitenkin muodostavat sarjan heikon lenkin. Yksinkertaisesti siitä syystä, että heidän motiivinsa tai metodinsa eivät, tavanomaisuutensa vuoksi, ole onnistunut tekemään minuun mitään vaikutusta.

Legionin ensimmäinen luku, jos jokin osoittaa, että tavanomaisuus ei ole aina hyve. Pidin siitä paljonkin. Jostain syystä en kuitenkaan pidä sarjasta näkemäni perusteella ihan niin paljon kuin joistain muista. Neljä ja puoli tähteä.

Uutisia: iZombie ja muutama muu sarja sai jatkumisajankohtansa

Minulla on sekä hyvä, että huonoja uutisia. Hyvät: Aivan viime aikoina on tullut uutta tietoa koskien monien tv-sarjojen alkamisajankohtaa. Huonot: Kyseisiä sarjoja joutuu vielä odottamaan hyvän aikaa, sillä kyseiset alkamisajankohdat ovat vasta kuukausien päästä.

Tässä ne nyt kuitenkin ovat:

iZombie: 4.4

Orange is New Black: 9.6

Orphan Black: 10.6

Stranger Things: 31.10 eli Halloweenina (kaikki jaksot Netflixissä)

Erikoismaininnan ansaitsee yksi uusi tv-sarja, Iron Fist, joka onn myös saanut alkamisajankohtansa. Se alkaa marraskuun 17. päivä. jaksot löytyvät luonnollisesti netflixistä, kuten myös Stranger Things:inkin.

Kiertävän ritari ja hänen aseenkantajansa Seitsemässä kuningaskunnassa

George R.R.Martinin Tulen ja Jään laulu kuuluu maailman parhaiden fantasiakirjojen joukkoon. Niin myös niiden melkein yhtä hyvä esiosa, A Knight of the Seven Kingdoms.

Dunk (“Ser Duncan the Tall”) on juuri haudannut mentorinsa, kiertävän ritarin Ser Arlan Pennytreen. Hänen matkatkansa kuitenkin jatkuu kohti nuoren aatelisnaisen syntymäpäiväksi järjestettäviä turnajaisia. Jos hän voittaisi, hän toisi myös mentorille kunniaa ja ennen kaikkea saisi rahaa ruokaan ja muuhun välttämättömään. Jos häviäisi, häntä odottaa Muuri.

Matkalla Dunk kohtaa monia mystisen, ja kaljun, Egg-nimisen pojan. Eggistä tulikin hänen aseenantajansa, pojan jääräpäisyyden ansiosta. Pian Dunk saa huomata, että poika ei tosiaankaan ole sitä, mitä hän näyttää. Hän myös löytää itsensä keskeltä maata hallitsevan Targaryenin huoneen perheongelma. Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua näiden kahden, keskenään hyvin erilaisen, ihmisen seikkailuille.

A Knight of the Seven Kingdoms sisältää kolme Sir Duncan Pitkän ja tämän aseenkantaja Eggin seikkailuista kertovaa tarinaa, The Hedge Knightin, The Sworn Swordin sekä The Mystery Knightin. Ne sijoittuvat noin sata vuotta ennen Tulen ja Jään laulua, jolloin viimeinen lohikäärmettä ei oltu vielä unohdettu ja jolloin Targaryenin suvun alamäki vasta alkoi.

Teoksessa oli tekstin lisäksi myös taiteilija Gary Giannin piirtämiä kuvia. Vaikka kirja olisi viihdyttänyt ilmankin, ne toivat kyllä siihen oman värinsä. Varsinkin, sillä pidin piirtäjän tyylistä, joka sopi kirjaan kuin nenä päähän. Sinun ei tarvitse luottaa pelkästään minuun, vaan voit arvioida kuvia itsekin, sillä kaikki tässä arvostelussa nähdyt kuvat, kirjan kantta lukuun ottamatta, löytyvät kirjasta.

Siitä on jo aikaa kuin luin viimeisimmän Tulen ja jään laulu-novellin tai katsoin viimeksi Game of Thronesia. Niinpä olinkin enemmän kuin tyytyväinen saadakseni käsiini A Knight of the Seven Kingdomssin, kiitos sen minulle Englannista saakka tuoneen siskoni. Kirja toimikin hyvin lievittämään odottamisen tuskaa. Kirja ei kuitenkaan ollut pelkkä lääke Tulen ja Jään laulu-vieroitusoireisiin.

Itseasiassa se viihdytti minua myös itsenäisenä teoksenakin. Eikä vain viihdyttänyt, vaan oli melkein yhtä hyvä kuin Tulen ja jään laulukin. Siitä pitivät George R. R. Martinin mestarillinen kirjoitustyyli ja värikäs maailma, samaistuttava päähenkilö, rikkaat hahmot sekä tarpeellinen määrä sekä toimintaa, että draamaa huolen. Vain kaksi asiaa tekivät Tulen ja Jään laulusta paremman.

Ensimmäinen niistä oli kirjan monta päähenkilöä, monta erilaista näkökantaa tapahtumiin. Niin hyvä kuin Dunk hahmona olikin, se ei poistanut sitä tosiseikkaa, että näimme vain yhden kulman paljon laajemmasta tarinasta. Toki yhden päähenkilön käytössä oli jotain hyvääkin. Se nimittäin teki tarinasta hyvin suoraviivaisen ja siten helposti luettavan.

Toinen mainittava kirjan heikkous oli jonkin asteinen mustavalkoisuus. Tulen ja Jään laulussa, josta juuri harmaan eri sävyt tekivät niin viihdyttävän. Ja aikuismaisen. Novellikokoelmassa puolestaan hyvät voittivat ja pahat saivat palkkansa. Se muistuttikin liikaa muita fantasiakirjoja. Asiaa ei korvaa se, että sekä Dunk, että Egg olivat helposti pidettäviä hahmoja.

Muuten teos olikin laatufantasiaa kaikin puolin. Kirjan tarinoista The Hedge Knightin olevan suosikkini, The Mystery Knightin tullessa niukasti toiseksi. Keskimmäinen tarina eli The Sworn Sword nappasi huonoiten, mutta se ei tarkoita, etteikö sekään olisi lukemisen arvoinen. Siinä vain oli selkeästi huonoin loppu. Sitä paitsi, muut tarinat sijoittuivat turnajaisiin, mistä pidin erityisen paljon. 

Hahmot olivat melkein yhtä moniulotteisia ja kiinnostavia kuin Tulen ja Jään laulussa. Dunk itse muistutti hyvin paljon Brienne of Tarthia ja olikin yksi George R. R. Martinin hahmoista kunniallisempia ja tavallisempia. Hahmo antoi katsannon myös verrattaen tavallisten ihmisten elämään, mikä on harvinaista Tulen ja Jään laulussa, joskaan ei ennen näkemätöntäkään.

Pidin myös kärkäskielisestä Eggistä, ainakin enemmän kuin lapsihahmoista yleensä. Hän täydensikin hyvää tahtovaa ja naiivia Dunkia yhtä hyvin kuin samaan maailmaan kuuluvat Arya Starkk ja Hurtta sekä Brienne ja Podrick. Niinkin hyvin, että Dunkin ja Eggin kumppanuus olikin parasta, mitä A Knight of the Seven Kingdoms oli tarjolla ja se on jo jotain sanottu se.

Sivuhahmoja löytyi runsaasti, joskin suurin osa, kuningashuonetta lukuun ottamatta, vaihtui tarinan mukana. Niihin kuului muita ritareita, eräs tarinan kannalta hyvinkin oleellinen nukketeatteria pitävä tyttö, apua pyytäviä loordeja ja muita vastaavia fantasiamaailmasta tuttuja hahmoja. laskisin jopa Duncanin hevoset sellaisiksi. Eläimet nimittäin saivat kohtuullisesti huomiota.

Varoitus: Seuraavat kaksi kappaletta sisältää paljastuksia hahmojen tulevaisuudesta. Jos et halua tietää sitä, mene suoraan tiivistelmään.

Kirjan hahmot vilahtavat myös Tulen ja Jään laulussa, vaikka suurin osa heistä on jo kuollut aikoja sitten. Sekä Duncan, että Egg mainitaan myös Tulen ja Jään laulussa Dunkista nimittäin tuli yksi legendaarisempia kuninkaankaartilaisia. Eggistä puolestaan tuli kuningas Aegon V, toisin sanoen kaikille maailmaan edes vähän perehtyneelle tutun Daenerys Targaryenin iso-isoisä.

Sivuhahmoista ehkä huomionarvoisin oli Brynden Rivers eli Bloodraven. Hän oli kuninkaan julma ja keinoja kaihtamaton neuvonantaja, jolla huhuttiin olevan kaikki valta hyppysistään. Eggin ollessa kuningas hänet lähetetään Muurille rangaistuksena julmuudestaan. Siellä mies toimi komentaja, kunnes hän katosi ja tuli Kolmipäiseksi Korpiksi. Siksi samaksi, joka auttoi Brania Game of Thronesissa

Tiivistetyksi A Knight of the Seven Kingdoms on esiosa, jonka Tulen ja Jään laulu ansaitsee. Jos yksityiskohtainen, suhteellisen realistinen ja hahmovetoinen fantasia kiinnostaa, kirja kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä, on sitten Tulen ja Jään laulu luettuna tai ei. Viisi tähteä.

Murhan jatkokurssi

Olen tottunut odottamaan Rhonda Rhimesin sarjoilta tiettyjä asioita. How to Get Away with Murderin toinen kausi tarjoaakin niitä mielin määrin. Sekä hyvässä, että pahassa.

Varoitus: Tästä arvostelu paljastaa yksityiskohtia How to Get Away with Murder-sarjan juonesta.

Viimeksi kuin näimme menestyksekkään puolustusasianajaja Annalise Keatingin (Viola Davis) ja tämän suojatit Wessin (Alfred Enoch), Connorin (Jack Falahee), Michaela (Aja Naomi King) sekä Laurelin (Karla Souza), he tutkivat vieläkin ratkaisematta jäänyttä koulutyttö Lilan (Megan West) murhaa ja yrittivät samalla peitellä nelikon itsepuolustukseksi tekemää Annalisen aviomiehen (Tom Verica) murhaa.

Lilan murhasta epäilty löytyi myös kuolleena (Katie Findlay), mutta siitä ei tiedä kukaan muu kuin Annalise ja hänen oikeat kätensä Bonnie (Liza Weil) ja Frank (Charlie Weber), joista toinen oli myös syyllinen tytön tilanteeseen. Nyt tiimillä on vuorossa kovat ajat kuin syyttäjä Emily Sinclairin (Sarah Burns) näyttää ottaneen heidät silmätikukseen ja ruumiitakin alkaa syntyä vielä lisää. 

Työtkin on vielä tehtävä. Annalise ja kumppanit saavatkin asiakkaakseen ottovanhempiensa murhasta syytetyt Caleb (Kendrick Sampson) ja Catherine Hapstallin (Amy Okuda). Aluksi hyvin tavanomaiselta vaikuttava tapaus vaikuttaakin heihin hyvin henkilökohtaisella tavalla, niin kuin takaumat, vai pitäisikö sanoa etuomat, kuoleman kielissä olevasta Annalisesta osoittavat.

En yleensä katso lakisarjoja. Pidän niitä yleisesti ottaen liian tylsinä. How to Get Away with Murder eli kavereiden kesken HTGAWM on kuitenkin se kuuluisa poikkeus, joka vahvistaa säännön. Se onkin ehdottomasti mielenkiintoisempia koskaan näkemiäni lakisarjoja. Siitäkin huolimatta, että saman tekijän eli Rhonda Rhimesin sarjoista löytyy yksi parempikin. Nimittäin Scandal.

Juoni oli monimutkainen, ei niin monimutkainen, ettei sen perässä pysy, mutta sen verran kuitenkin, ettei sitä ole helppo tiivistää helposti luettavaan muotoon. HTGAWM:ssä tarina kuitenkin kerrottiin kohtuullisen onnistuneesti, joskin joskus liiankin saippuasarjamaisesti. Saippuasarjamaisuutta kuvasti hyvin se, että sarjalla oli taipumus keskittyä yllättäviin käänteiseen paljon muuta juonta enemmän.

Toisen kauden takaumat eivät olleet edellisen kauden veroisia. Lähinnä siksi, että kaikki tietävät Annalisen selvinneen hengissä. Edes Emily Sinclairin paljastuminen toiseksi uhriksi ei onnistunut lisäämään mielenkiintoani sarjaa kohtaa. En juuri välittänyt hahmosta. Kiinnostus ei kyllä olisi kannattanutkaan, sillä hänen kuolin tapansa oli yksi kauden isoimpia pettymyksiä, vaikka itse murhaaja olikin jonkin sortin yllätys.

En silti lähtisi muuttamaan sarjan rakennetta, sillä takaumat antavat sarjalle oman kivan mausteensa. Jotain ei ehkä omaa, mutta edes vähän harvinaisempaa. Toki takaumia on ennenkin nähty, mutta eivät ne nyt niin yleisiä vielä ole. Toivon kuitenkin, että kolmannen, paraikaa tulevan, kauden takaumat antavat enemmän. Ainakin siltä kuulostaa niiden mielestä, jotka katsovat sarjaa Amerikan tahtiin.

Liiasta realistisuudesta sarjaa ei voi syyttää. Se onkin saanut asiasta paljon negatiivista palautetta, lähinnä paljon lakiasioista minua enemmän tietävien keskuudesta. Heillä on toki oikeus mielipiteeseensä ja ymmärränkin heitä jonkin verran. Sekä puolustusasianajajan ammatti, että laki on todellisia asioita, eikä kaikki erota, mikä sarjan kuvatusta on totta ja mikä ei.

Toisaalta kannattaa muistaa, että HTGAWM on vain harmitonta viihdettä. En minä sarjaa realistisuuden takia katsonut, tai edes oppiakseni jotain. Lisäksi harva varmaan ajatteli sarjaa katsottaessa, että tuollaista se puolustusasianajajan työ oikein on. Sitä paitsi, uskon vahvasti, että oikea puolustusasianajajan työ olisi vähän turhankin tylsää katsottavaa. Asia ei siis haittaa minua pätkääkään.

Sarja valopilkku oli itse sen päähenkilössä. Kiitos Viola Davisin ja käsikirjoittajien, Annalise on yksi kiinnostavimmista tv-sarjojen antisankareista. Valitettavasti muut hahmot jäävät jälkeen, ja pahasti. He tekivät huonoja ratkaisuja toisensa jälkeen. Ovatko tosissaan luokkaansa parhaat? Sentään heillekin oli annettu enemmän kuin yksi ulottuvuus ja hahmoina he olivat suhteellisen realistisia.

Ei sillä, ettei heilläkin olisi puolensa. Varsinkin eniten kehitetyllä Wessillä, joka oli samalla yksi sarjan sympaattisimmistä hahmoista. Niin luonteeltaan kuin katsojien mielestäkin. Asiaa tietenkin auttoi myös se, että häntä näytteli Harry Pottereissa Dean Thomasinakin tunnettu Alfred Enoch. Toki hänkin sai synkempiä pirteitä sarjan edetessä, joidenkin mielestä liikaakin. Minä pidän hahmoistani hivenen harmaina.

How to Get Away with Murderin toinen kausi pysyi yhtä hyvänä kuin ensimmäinenkin ja melkein yhtä kiinnostavana kuin toinen Rhonda Rhimes-sarja Scandal. Täysiä pisteitä sille ei kuitenkaan voi antaa. Neljä tähteä.

Holistista rikosten ratkaisua

Netflixistä löytyy lukuisia laatusarjoja. yksi niistä on hullun hauska ja hauskan hullu Dirk Gentlyn Holistinen etsivätoimisto, joka perustuu Douglas Adamssin kirjoihin.

Varoitus: Tämä teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. En kuitenkaan paljasta mitään olennaista sarjan juonesta, joten tekstiä on kohtuullisen turvallista lukea, omalla vastuulla kuitenkin.

Dirk Gently (Samuel Barnett) on etsivä. Ei kuitenkaan, mikään tahansa etsivä, niin kuin hänen seuraan puoliksi sattumalta osunut Toddkin (Elijah Wood) tietää enemmän kuin hyvin. Hän ei nimittäin etsi todisteita, vaan odottaa rikosten ratkeavan melkeinpä itsestään. Hänellä onkin melkein yliluonnollinen taipumus olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Taktiikalle on syynsä. Dirk Gently nimittäin uskoo, että kaikki, kirjaimellisesti, liittyy kaikkeen. Nyt hänen selvitettävänään on murha. Tilaaja: Murhattu Patrick Spring. Kuusi kuukautta ennen murhaa tietenkin. Tosiinsa liittyviin palasiin kuuluu myös kadonnut tyttö, corgi, musta kissanpentu salaperäinen kultti, holistinen salamurhaaja ja vangittu, afroamerikkalainen, nainen.

Minulta meni vähän aikaa sarjan sisään pääsemiseen, niin hullu, hyvällä tavalla, se on. Sitten kuin kuitenkin pääsin, huomasin pitäväni siitä yllättävänkin paljon. En laskisi sitä lempisarjakseni, edes vuonna 2016 tulevista sarjoista, mutta se oli ainakin yksi hauskimmista. Ja ehdottomasti omalaatuisimmista sarjoista, jota olen nähnyt vähään aikaan. Onneksi se on omalaatuinen viihdyttävällä tavalla.

Itse mysteeri oli kiinnostava kaikkine käänteineen, eikä sen loppuratkaisua olisi millään tiennyt etukäteen. Se jos mikä on harvinaista. Muutenkin juoni oli harvinaisen onnistunut, joskin paikka paikoin sekava. En kuitenkaan pudonnut kelkasta missään vaiheessa. Vaan tiesin koko ajan, missä mennään. Asiaa tietenkin auttoi se, että pystyin katsomaan sen jaksoja monta peräkkäin. 

Hahmot pääkaksikon välinen kemia toimi. Se olikin sarjan kannalta ratkaisevan tärkeää. Lähinnä siksi, että kyseiset hahmot eivät olleet läheskään niin kiinnostavia yksin. Varsinkin Todd kävi normaaliudessaan jopa hieman tylsäksi, mutta hänen olikin tarkoitus toimia eräänlaisena ankkurina katsojalle, antamaan heille tai oikeammin meille samaistumispintaa. Olla Watson Dirk Gentlyn Holmesille.

Sherlock Holmes tuleekin Dirk Gentlystä ensimmäisenä mieleen. Tai ainakin toisena. Etsivä muistuttaa hyvin paljon myös Doctor Who:n Tohtoria, erityisesti järjestyksessään yhdettätoista. Joskus hän äityi vähän turhankin ärsyttäväksi ja olisin toivonut hänen saavan enemmän aikaan. Onhan kyseessä hänen nimikkosarjasta. Tiedän, että se liittyy sarjan ideaan, mutta silti.

Lempihahmokseni kuitenkin pääsi, mustan kissanpennun lisäksi, neuroottinen, mutta muuten enemmän kuin pätevä, henkivartija Farrah (Jade Eshete). Pidin paljon myös Toddin harvinaisesta, ja fiktiivisestä, Pararibulitis-nimisestä sairaudesta kärsivästä siskosta, Amandasta (Hannah Marks). Taudissa mieli vaikuttaa kehoon aiheuttamalla hyvinkin todelliselta tuntuvia harhoja.

En välittänyt holistisen salamurhaajan, Bartin (Fiona Dourif), tai hänen kidnappaamansa hakkerista, Kenista (Mpho Koaho), läheskään niin paljon kuin olisin voinut tai halunnut. Syy siihen oli jo luotaantyöntävän erikoisessa Bartissa. Heillä oli kyllä oma roolinsa, mutta se ei ollut niin iso, että heihin olisi kannattanut tuhlata niinkin paljon aikaa kuin nyt tuhlattiin.

Toteutus oli huippuluokkaa, mikä ei ollut minulle mikään yllätys. Onhan sen tekijänä muun muassa Chronicle-supersankarielokuvasta tuttu Max Landis. Jokainen osa-alue onnistui luomaan juuri oikeanlaisen tunnelman. On mahdotonta kertoa, mikä osa-alueista onnistui parhaiten. Ainut, mistä en niin välittänyt oli alkutekstit, mutta ne eivät olleet sarjan pääasia.

Sarjaa on kritisoitu olevan liian kaukana alkuperäisteoksesta. Itse en asiaan juuri voi kommentoida, mutta kieltämättä se, että edes sarjan tarina ei ole sama, on hyvin outoa. Tai se, että tarinan tapahtumapaikka on hyvin dramaattisesti erilainen. Sarjassa seikkaillaan nykyajan USA:ssa, kirjoissa 80-luvun Isossa-Britanniassa. Ymmärrän siis hyvin, miksi sarja on suututtanut jotkin Douglas Adamssin fanit. 

Tilanteessa on toki toinenkin puoli. Joitakin kirjoja voi olla vaikea saada sarja- tai elokuvamuotoon ja jos sen jotenkin saakin, kyseisen kirjan fanit harvoin pitävät siitä, mitä näkevät. Riippumatta siitä, kuinka uskollisesti sarja seuraa lähdeteosta. Ja ainakin tässä tapauksessa sarja noudatti hyvin uskollisesti lähdeteoksien tyyliä ja se onnistuikin yksittäisenä teoksena erinomaisesti.

Tiivistetysti Dirk Gentlyn Holistinen etsivätoimistossa on oma, hyvin outo, viehätysvoimansa, joka on hyvin samanlainen kuin se, mikä teki Douglas Adamssista niin suositun. Siitäkin huolimatta, että sarja ei lähdeteosta juuri vastaakaan. Neljä ja puoli tähteä.

Uutisia: Peter Capaldi jättää Doctor Who:n

Vähän aikaa sitten sain tietää, että Peter Capaldi, toisin sanoen 12. Tohtori, on jättämässä Doctor Who-sarjan. Aivan heti hän ei kuitenlaan ole lähdössä, vaan miehen esittämästä Tohtorista pääsee vielä nauttimaan yhden tuotantokauden, vai pitäisikö sanoa sarjan, verran. Capaldi nimittäin tekee vielä tulevan, järjestyksessään kymmenenen  tuotantokauden.

Arvailut uudesta Tohtorista onkin jo alkanut. Rooliin onkin veikattu toinen toistaan suositumpia näyttelijöitä ja jopa näyttelijättäriä. Luultavasti tuleva Tohtori on kuitenkin uusi tuttavuus, niin kuin on käynnyt edellisillä kerralla.  Se, että näyttelijä olisi jokin muu kuin valkoihoinen mies saa kyllä kannatukseni, mutta muuten en osa asiaan kantaa suuntaa tai toiseen.

Älypuhelin supervoimia antamassa

Etsiessäni Netflixistä itselleni mieluisaa katsottavaa törmäsin Brittiläiseen supersankarielokuvaan, iBoyhin, joka ei valitettavasti yltänyt genrensä aateliin odotuksistani huolimatta.

Varoitus: Juonipaljastuksia!!!

Tuiki tavallinen Tom (Bill Milner) elää tavallista elämää huolehtien vain läksyistä ja salaisesta ihastuksestaan ystäväänsä Lucyyn (Game of Thrones tähti Maisie Williams). Siitäkin huolimatta, että hän asuu pikkurikollisten täyttämässä Crowley Estatessa. Pojan elämänsä kuitenkin muuttuu peruuttamattomasti hänen vierailtua Lucyn luona juuri kuin paikalliset roistot ovat raiskaamassa tyttöä. 

Hän yrittää soittaa poliisit, mutta siitä hyvästä hän joutuu ampuma-aseen väärälle puolelle. Hän herää sairaalasta ja huomaa älypuhelimen osien juuttuneen hänen kalloonsa niin, että sen poistaminen on hyvin riskialtista. Asiat eivät ole kuitenkaan niin huonosti kuin miltä voi vaikuttaa. Tom nimittäin huomaa voivansa hallita sähkölaitteita. Hän päättääkin käyttää kykyään kostaakseen väärintekijöilleen.

Ei kerro hyvää elokuvasta, että jopa minulla, kohtuullisen kaikkiruokaisella ja vähemmän vaativalla katsojalla, on vaikeuksia katsoa joku elokuva tai tv-sarja loppuun. Niin kuitenkin kävi iBoyn kohdalla. Aloitin sen katsomisen jo kerran, mutta tylsistyin ja vaihdoin katsottavaksi jotain muuta. Päätin kuitenkin yrittää uudestaan ja sainkin elokuvan loppuen lopuksi katsottua. Jopa ilman suurempia vaikeuksia.

iBoyn juonessa ei ollut päätä, eikä häntää. Miten älypuhelimen saaminen kalloon muka antaisi yhtään kyvyn hallita kaikkia sähkölaitteita, eihän älypuhelimetkaan osaa vielä sitä? Tiedän kyllä, että kyseessä on supersankarielokuva, jotka eivät yleensäkään ole uskottavammasta päästä, mutta silti. Olisin antanut asian olla, jos elokuva korvaisi epäuskottavuuden toteutuksessa, mutta niin ei käynnyt.

iBoy oli supersankarielokuvaksi tarpeettoman synkkä, mutta se ei saanut minua karsastamaan sitä. Ymmärrän kyllä, miksi jotkin haluavat supersankarielokuvansa yhtä kevyinä ja viihdyttävinä kuin Marvelin vastaavat konsanaan. Itselleni se ei ole edellytys. Itse asiassa ymmärrän hyvin, miksi elokuva on ottanut vakavamman suhtautumistavan, onhan sen aihekin kuoleman vakava.

Elokuvassa ei tapahtunut oikein mitään, edes Tomin saatua supervoimansa ja aloittaessa kostotoimensa. Toinen ongelma oli kliseet. Elokuva kyllä yritti tuoda jotain uutta supersankarigenreen, olla hieman erilainen ja arvostan yritystä suuresti, mutta valitettavasti se ei juuri onnistunut siinä. Yllättäviä käänteitäkään ei elokuvasta ollut, varsinkin jos olet nähnyt edes yhden supersankarin taustatarinan.

Tom ei ollut hahmo kiinnostavammista päästä ja samaa voisi sanoa hänen voimistaankin, vaikka ne mahdollistivatkin upeita visuaalisia ratkaisuja. En missään vaiheessa toivonut saavaani niitä, mikä on aina miinusta genren elokuville. Lisäksi supervoimat kaipaavat jonkinlaisia rajoja. Katsojan pitää tietää, mitä sankari oikein pystyy tekemään ja mitä ei. iBoyn tapauksessa niin ei kuitenkaan käynyt.

 Roistot olivat tylsääkin tylsempiä, heitä johtavaa Ellmannia (Rory Kinnear) lukuun ottamatta. Ei se näyttelijöistä johtunut. He tekivät rooleissaan laatutyötä. Hahmoista paras oli oman äänensä elokuvassa saanut Lucy ja häntä näyttelevä Maisie Williams olikin elokuvan valopilkku. Siitäkin huolimatta, että hänen hahmolleen annettiin se tyypillinen nainen pulassa-rooli.

iBoy saattaa kuulostaa harvinaisen surkealta yritelmältä, mutta niin ei kuitenkaan ole. Siitä löytyi paljon viihdyttävääkin. Ja ennen kaikkea virkistävää. Rakkaustarina puoli oli harvinaisen realistinen, mutta silti suloinen. Tämän sanon henkilönä, jota elokuvien rakkaustarinat eivät juuri kiinnosta. Realistisuus näkyy muussakin elokuvassa, lähinnä hyvällä tavalla.

Kokonaisuudessaan iBoy oli katsomisen arvoinen lisä supersankarigenreen ja siihen kannatti käyttää sen puolitoista tuntia, mutta toista katsomiskertaa se ei ansaitse. Kaksi ja puoli tähteä.