Jumalten lapset yhteistuumin maailmaa pelastamassa

Luen harvakseltaan nuorten kirjoja, joten kuin sitten otan sellaisen käteeni, sen pitää olla erityisen hyvä, sellainen kuin nyt kokonaisuudessaan arvostelemani Rick Riordan Olympoksen sankarit-kirjasarja.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia koko viisiosaisen kirjasarjan juonesta. Ne ovat kuitenkin verrattain vähäisiä, joten ainakin minun mielestä sen voi lukea ennen kirjasarjan lukemistakin. Omalla vastuulla kuitenkin.

Maaemo Gaia on heräämässä ja käynnistämässä samalla suunnitelmansa ihmiskunnan tuhoamisesta. Koska hän ei ole mikään herttainen täti, tämä pitää tietenkin estää hinnalla, millä hyvänsä. Jumalat ovat yhtä avuttomia kuin aina ennenkin, joten tehtävä lankeaa puolijumalille. Ennustus määrää tehtävän seitsemälle puolijumalalle, joista jokaisella on retkellä oma, äärimmäisen tärkeä, roolinsa.

Vaaralliseen tehtävään lähtee. Poseidonin poika Percyn, Athenen tyttären Annabeth Chasen, Juppiterin poika Jasonin, Afroditen tytär Piperin, Hefaistoksen poika Leon, Marssin poika Frankin sekä Pluton tytär Hazelin. Myös muut puolijumalat, erityisesti Haadeksen poika Nico ja Bellonan tytär Reyna, saivat oman, äärimmäisen tärkeän, roolinsa maailman pelastamistalkoissa.

Olen aina pitänyt Rick Riordan kirjoista. Siitäkin huolimatta, että en kuulu enää sen kohderyhmään. Niissä sekoitetaan viihdyttävästi ja helppolukuisesti kreikkalainen, ja nyt roomalainenkin, mytologia hirviöineen ja oikukkaineen, mutta sitäkin voimakkaampineen, jumalineen omalaatuiseen huumoriin sekä toimintaan, jota tulee sellaisessa tahdissa, ettei kirjassa juuri tylsiä hetkiä tule.

Toisin sanoen ne ovat juuri sellaisia kuin hyvältä, jos ei nyt jopa suorastaan loistavalta, nuorten kirjalta voi odottaakin. Ihan Harry Potterin tasolle en niitä kuitenkaan nostaisi, mutta sinne ei taida kovin moni muukaan nuorten kirja päästä. Ja se, että pääsee edes jokseenkin lähelle, kuten Rick Riordanin kirjat tekevät, se on jo huomionarvoinen saavutus.

Juoni oli kiinnostava, joskin vähän turhan ennalta-arvattava. Kirjailija ei ota turhia riskejä, joten kirjat olivat hieman turhankin turvallisia, mikä näkyi varsinkin liiankin imelässä loppuratkaisussa. Lisäksi olisin kaivannut enemmän harmaita sävyjä, sillä juoni oli mustavalkoistakin mustavalkoisempi. Puolijumalat olivat hyviä ja titaanit pahoja, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Muuten kirjasarja oli mitä parhainta kevyttä viihdettä, voisi jopa sanoa, että hyvän mielen kirjoja. Niistä nimittäin tuli juuri se, hyvä mieli. Hymyillä sai melkein koko kirjan ajan, milloin millekin kummalliselle sattumalle tai hahmojen hauskoille dialogeille tai ajatuksille. Mitään kovin syvällistä niissä ei ole, mutta ei kaiken tarvitsekaan olla.

Pidin siitä, että kaikki saivat Tulen ja Jään-laulu-fantasiakirjasarjan tyyliin oman lukunsa kirjasarjan edetessä, jopa seitsikkoon kuulumattomat Nico ja Reyna. Lempilukujani oli Percyn, Leon, Annabethin, Piperin ja Reynan luvut, vaikka hahmona pidin kaikista. Kaikki seitsikon jäsenet saivatkin yhtä paljon huomiota, vaikka joka kirjaan kaikki eivät päässeetkään, ilmiselvästä syystä.

Joitakin vaivasi Percyn ja Annabethin vähyys, erityisesti viimeisessä kirjassa, mutta minä en kuulu niihin. He ovat jo saanut oman kirjasarjansa. Lisäksi hän dominoi Annabethin kanssa Haadeksen taloa, yhtä kirjasarjan kirjoista. Niinpä on vain oikeus ja kohtuus, että muutkin saivat ansaitsemaansa huomiota. Siitäkin huolimatta, että Jason ja kumppanitkin saivat vain yhden kirjan aikaa kehittyä.

Toisaalta ymmärrän kyllä niitä, jotka kaipaavat enemmän vanhoja hahmoja elämäänsä. Lähinnä juuri uusien alikehittymisen takia. Percy ja miksei Annabethkin on juuri se hahmo, jonka kanssa moni minua isompi fani kirjasarjan on kasvanut ja josta he ovat oppineet pitämään, ja miksei jopa rakastamaan. Lisäksi ainakaan minä en ole koko jumalten kaksi puolta-jutun fani. Se oli aivan turha, eikä käynyt järkeen.

Uusiat hahmoista Jason oli kaikkein epäkiinnostavin. hahmo. Hän tuntui paikoittain jopa eräänlaiselta kevyt-Percyltä. Huonommalla huumorintajulla varustettuna vaan. Itse pidin Piperistä, vaikka näytän olevani siinä asiassa vähemmistöä. Hän oli varsin hauska ja stereotyyppejä rikkova. Olihan hän kirjasarjan vähiten pinnallisia hahmoja, vaikka hänen äitinsä olikin itse rakkauden jumala Afrodite.

Frank ja Hazel on hahmona vieläkin alikehittyneemmät, vaikka pidin ja jopa välitin heistä molemmista ja toivonkin, että heistä kuuluu vielä lisää jossain vaiheessa. Syynä ei ollutkaan hahmojen potentiaalin puute. Frank on puolijumalista sympaattisempia ja hänen muodonmuutoskykynsäkin on mahtava. Hazel puolestaan on yllättävän kykenevä nuoresta iästään huolimatta.

Kirjasarjan loppu oli enemmän tai vähemmän antikliimaksinen. Se tuntui jotenkin kamalassa kiireessä tehdyltä. Vihollinen, eli se paljon hehkutettu ja pelätty maaemo Gaia ja hänen ”lapsensa”, voitettiin aivan liian helposti ja nopeasti. Se alusta asti hehkutettu yhden seitsemän kuolemakaan ei ollut niin iso juttu kuin voisi luulla. Loppu jäi hieman auki, mutta se ei ole välttämättä paha asia.

Kokonaisuudessaan Olympoksen sankarit-sarja tarjoaa mukiin menevää, enemmänkin, aivot narikkaan-lukemista maustettuna toimivilla hahmoilla ja kreikkalaisella mytologialla. Aivan täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse. Neljä tähteä.