Spiderverse tulee jälleen

Harva animaatio on saanut minut ihan elokuviin asti, mutta Spiderverse-saagaa jatkava Spider-Man: Beyond the Spider-Verse teki siinä poikkeuksen. Kannattiko käynti?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Miler Morales/Spider-Man (äänenä Shameik Moore) kärsii supersankareille tutusta ongelmasta, supersankaroinnin ja muun elämän yhteensovittamisesta. Hän ei kuitenkaan voi puhua kenellekään ongelmistaan. Niimpä Miles ilahtui kun Gwen Stacy/Spider-Gwen (äänenä Hailee Steinfeld) saapuu taas maisemiin. Hänen kanssaan Miles pääseekin taas huimiin seikkailuihin ja tapaamaan muitakin Spider-Maneja, kovaan hintaan.

Spiderverse-elokuvista ei voi puhua ilman sen visuaalisen ilmeen kehumista ja syystä. Harva animaatio näyttää yhtä hyvältä, varsinkin sellainen, joka yhdistelee monia tyylejä. Muutenkin Across the Spiderversen toteutus oli hyvin ammattitaitoista. Tekijöiden rakkauden ja omistautumisen tarinaa ja työtään kohtaan näki joka sekunnilla. 

Across the Spider-Verse esittelee tällä kertaa Spider-Manesitä koostuvan organisaation, jonka tarkoitus on suojella universumeita muista universumistä tulleilta poikkeamilta ja yrittävät suojella niin sanottua Spider-Manin kaanonia. Ajatus onkin hyvä ja tarjoaa monet naurut ja mahdollisuudet viittaukseen, mutta se herättää myös vakavampia kysymyksiä, kuten tekeekö kaikki Spider-Manien kokema kärsimys todellakin heistä sen, mitä he ovat?

Miles osoitti jälleen kerran olevansa yhtä hyvä päähenkilö kuin Peter Parkerkin. Gwen puolestaan nousi elokuvan toiseksi päähenkilöksi, hän jopa aloitti ja lopetti elokuvan. Tämä oli elokuvalle vain eduksi sillä hän osoitti pian paikkansa toisen pääroolina ansainnut. Pidin erityisesti alussa, joka kerrottiin kokonaan Gwenin näkökulmasta. Varsinkin, kun saimme vihdoin tietää, mitä hänen Peter Parkerille tapahtui.

Edellisestä osasta vanhempi Peter (äänenä Jake Johnson) puolestaan jäi tällä kertaa sivummalle, mutta kyllä hänellekin tekemistä löytyi. Spider-Maneistä edukseen esiintyi myös porukkaa johtava Miguel O'Hara/Spider-Man 2099 (äänenä Óscar Isaac)  Spider-Punk (äänenä Daniel Kaluuya), intialainen Spider-Man Pavitr Prabhakar (äänenä Karan Soni) sekä vähemmässä määrin dinosaurus-Spider-Man. 

Elokuvan pääpahiksen roolin sai alunperin naurettavalta vaikuttava Spot, suomalaisittain Pilkku (äänenä Jason Schwartzman). Hänestä tuli kuitenkin elokuvan edetessä oikea uhka. Milesilille tuli elokuvan edetessä muitakin vastustajia, mutta elokuvasta nauttii enemmän, jos ne tulevat edes jonkinlaisena yllätyksenä.

Spider-Man: Across the Spider-Verse jäi kesken, en tarkoita, että se olisi loppunt cliffhangeriin, vaan jäi kokonaan kesken. Pahista ei oltu vielä voitettu tai asiatmuutenkaan ratkeneet. Siksi elokuvan voisikin sanoa olevan vasta eka osa vuoden päästä tulevan Spider-Man:  Beoynd the Spiderversen lopettamasta elokuvasta. Luonnollisesti menne katsomaan myös senkin.

Tiivistetysti Spider-Man: Across the Spiderverse saavutti ja ehkä jopa ylittikin kaikki In to the Spiderversen asettamat odotukset. Ja ne olivat huimat. Niinpä se ansaitsee täydet viisi tähteä!

Salama multiversumia sekoittamassa

DCEU:n The Flashin on tarkoitus selittää elokuvauniversumin vaihtaminen Syderversestä James Gunnin aikaan. Sellaisena se toimii, mutta toimiiko se myös omana elokuvana.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa joitakin yksityiskohtia The Flash-elokuvan juonesta!

Barry Allen/The Flash (Ezra Miller) on toiminut Justice Liaguessa jo jonkin aikaa ja supersankarointi alkaa häneltä jo sujua. Sen sijaan muu elämä on hankalampaa. Barryn isä (Ron Livingston) istuu vankilassa syyttömänä tuomittuna hänen äitinsä (Maribel Verdú), eikä vapautumisesta juuri ole toivoa. Isän syyttämäksi todistaminen viekin supersankaroinnista ja työstä jäävää vapaaikaa, eikä sitä jää enää muuhun sosiaaliseen elämään.

Elämä muuttuu kuitenkin valoisemmaksi, kun The Flash huomaa voivansa liikkua ajassa takaisi päin ja siten estää äitinsä kuolema. Riskeistä huolimatta hän tarttuukin tuumasta toimeen, katastrofisin seurauksin. Menneisyydessä hän kohtaa tutun pahiksen ja uusiua sankareita, sekä itsensä, hyvinkin kirjaimellisesti.

Vastaan heti alussa esittämääni kysymykseen: Kyllä. The Flash paitsi kuuluu DCEU:n vahvimpiin elokuviin, niin se voittaisi vertailun myös useampaa muuta lajityyppinsä elokuvan, erityisesti viime vuosina tehdyistä. Onko se kaikkien aikojen paras elokuva, niin kuin jotkut sanovat, ei minusta sentään, mutta hyvä se oli joka tapauksessa.

Ezra Miller on Thhe Flashin suurin vahvuus ja heikkous yhdessä paketissa. Hän teki huikean esityksen Barry Allenin/The Flashin molempina versiona, mutta miehen aiheuttamat kohut varmasti saavat monet välttämään elokuvan katsomista. Jos kuulut heihin, jotka epäröivät elokuvan katsomista juuri siitä syystä, niin älä mene katsomaan elokuvaa. Se on hyvä, DCEU:n parhaita, mutta ei niin hyvä, että sen takia kannattaisi luopua periaatteistaan

Muita tärkeitä hahmoa oli Batman (Michael Douglas) ja Supergirl (Sasha Calle). Heidän ensiesiintymisensä olisi vaikuttanut paljon paremmin, jos hahmoja ei olisi jo hehkutettu markkinointivaiheessa, mutta pidin heistä. Nuorempi Barry (myöskin Ezra Miller) lähinnä ärsytti, vaikka hän kehittyikin loppua kohden. Pahis Zod (Michael Shannon) esiintyi lähinä lopputaistelussa, mutta toisaalta The Flashin voisi sanoa olevan elokuvan oikea pahis. 

En ole lukenut Flash-sarjakuvia, mutta Flashpoin-storyline on minulle ennestään tuttu The Flash-sarjasta. Sarjan versio tarinasta oli monilta osin elokuvaa huonompi, mutta kyllä siitä parempiakin piirteitä löytyy. The Flash-elokuvassa ei nimittäin esiinny hahmon legendaarisinta vihollista, Reverse Flashia ja se oli harmi. Hänellä kuin olisi mahdollista olla paljon Zodia kiinnostavampi pahis.

Toiminta oli taas viihdyttävää katsottavaa, erityisesti alun pelastus. Enää tuskin kukaan yllättyy, jos näinkin ison budjetin elokuvassa erikoistehosteet ovat, mitä ovatkaan. Valitettavasti The  Flash ei tehnyt asiassa poikkeusta. Niiden laatu oli hyvin vaihteleevaa, osa oli suorastaan mestarillisia ja osa hyvin huonoja. Syytän siitä erikoistehostetudioinnille annetun ajan vähyyttä.

The Flash lopetti DCEU:n hyvin eppätasaisen Snyderin ajan. Nyt puikkoon astuu James Gunn. Monilla on suuria odotuksia miehen suhteen. Itsekin toivoisin elokuvauniversumin suunnan kääntyvän ja uskonkin siihen edes jolain tavalla. En kuitenkaan voi sen tulevaa menestystä varmana pitää, sillä uusitusta DCEU:sta ei ole vielä itään ulkona, ymmärrettävästä syystä,

Tiivistetysti The Flash lopettaa yhden aikakauden varsin mallikkaasti, jopa mallikkaammin kuin se ehkä olisi ansainnut. Neljä ja puoli tähteä!

Miniarvostelussa Antman and Wasp: Quantumania

Marvelin elokuvauniversumi, tuttavallisemmin MCU, on edennyt jo viidenteen vaiheeseen. Nyt arvostelen sen aloittavan Ant-Man and the Wasp: Quantumanian.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia Ant-Man and the Wasp: Quantumanian-elokuvasta.

Infinity Warin jälkeen Antman/Scott Lang (Paul Rudd) on saanut elää suhteelisen rauhallista elämää. Hän on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, mutta jättänyt sankarihommat vähemmälle. Tuo rauhallinen elämä saa kuitenkin päätöksensa kuin Scottin tyttären epäonistunut koe vie hänet perheineen eriskummaliseen kvanttimaailmaan. Siellä he joutuvat kohtaamaan vaarallisen Kang Valloittajan (Jonathan Majors), jonka palaaminen meidän maailmaamme pitää estää keinolla millä tahansa.

Ant-Man and the Wasp: Quantumanialle on annettu melkein mahdoton tehtävä. Sen pitäisi sekä toimia aloituksena MCU:n viidennelle kaudelle, sekä osoittaa hyvin epätasaisen neljännen kauden jälkeen, että elokuvasarja osaa vielä tehdä elokuvia. Valitettavasti elokuvan voidaan sanoa epäonnistuneen molemmissa tehtävissään, tai paremmalla tahdolla, onnistuneen niissä vain osittain.

Siihen löytyi kaksi isoa syytä, Syitä siihen löytyi kaksi: huumorin vähyys ja toisen nimihenkilön the Waspin (Evangeline Lilly) melkein täydellinen unohtaminen sekä muutama pienempi.. En ole myyty elokuvan versiosta M.O.D.O.K:ista (Corey Stoll). Myöskään Kvanttimaailmassa tapaamista hahmoista juuyri kukaan ei ole muistelemisen arvoinen ja yhtä niistä esittää legendaarinen Bill Murray. 

Toki Ant-Man 3:sta löytyy myös yllin kyllin hyvää. Esimerkiksi Kang on edelleen erittäin karismaattinen pääpahis, jopa Thanosta (Josh Brolin) karismaattisempi. Myös kvattitodellisuus osoittautui kiinnostavaksi paikaksi. Myöskään Michelle Pfeifferin laittaminen keskeisen rooliin ei ole koskaan virhe. Toimintakohtaukset olivat myös hyvin viihdyttäviä, mikä ei MCU:n elokuvalle ole mikään yllätys.

Tiivistetysti Ant-Man and the Wasp: Quantumania osoittautui pettymykseksi, vaikka siitä  löytyikin sitä MCU:n taikaa, joka on tehnyt elokuvauniversumista yhden kaikkien aikojen tuottavimmista. Kolme ja puoli tähteä.

Siniset ihmiset tutustuvat veden tapaan

 James Cameronin Avatar tuli jo vuonna 2009, mutta sen kauan odotettu jatko-osa Avatar: Way of Water sai ensi-iltansa vasta nyt. Oliko elokuva odotusten, ja hypensä, arvoinen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin paljastuksia ensimmäisen Avatarin ja Avatar: Way of Waterin juonesta! Lue siis omalla vastuullasi!

Yli vuosikymmen on kulunut siitä kuin ohmiset viimeksi hyökkäsivät Pandoraan. Jake Sullyn (Sam Worthington) ja hänen vaimonsa Neytirin (Zoe Saldaña) perhe on kasvanut neljällä lapsella, kolmella omalla ja adoptiotyrät Kirillä (Sigourney Weaver). Rauhan aika kuitenkin tulee väistämättä päätökseensä kuin ihmiset tulevat takaisin Pandoralle tavalliseen tapaansa pahat mielessään.. 

Tällä kertaa heillä on salainen ase, Na'vi avatarit omaavat supersotilaat, joihin kuuluu myös Jaken vanha tuttu eversti Miles Quaritch (Stephen Lang). Siitäkin huolimatta, että kuoli ensimmäisen hyökkäyksen yhteydessä. Uhka soittautuukin niin voimakkaaksi, että Sully päättää viedä perheensä piiloon riutalla elävän Na'vi-yhteiskunnan pariin.

Minun on pakko myöntää, että vaikka pidin ensimmäisestä Avatarista paljonkin, niin jostain syystä minulle jäi vain vähän mielikuvia siitä. En muistanut edes sen päähahmon nimeä. Pohdinkin jonkin aikaa, käynkö katsomassa sen ihan elokuvateatterissa. Päätin lopulta mennä, niin kuin tämän arvostelun aikataulusta voi päätellä, mutta vain siksi, että minulla ei ollut muutakaan tekemistä sinä iltana. 

Yli kolme tuntia kestävä Avatar: Way of Water oli pitkä elokuva. Siitä olisikin voinut pistaa ja varsinkin lyhentää kohtauksia tarinan kärsimättä, mutta toisaalta, tarinassa on aina tärkeimpää matka kuin päämäärä ja niillä ns turhilla kohdillakin oli tarkoitus maailman esittelyn kannalta. ne myös auttoivat luomaan tunneyhteyden hahmoihin, erityisesti eläinsellaisiin.

Visuaalisen ilmeensä puolesta Avatar: Way of Water oli suorastaan tarkoitettu elokuvateatterissa katsottavaksi. 3D:kin toi elokuvaan jonkin verran, vaikka itse en ole sen suurin ystävä, varsinkin kuin 3D laseilla on tapana hajota aina välillä. Minunkin lasini hajosi ihan Way of Waterin alussa ja niinpä missasin osan hakiessani uutta. Kun sitten sain ehjät, niin niiden näyttämä kuva olikin sitä hienompi.

Elokuva ei kuitenkaan pärjää pelkällä visuaalisella ilmeellä, vaan siinä pitää olla sisältöäkin. Way of Waterissa sitä olikin. Sen tarina ei ollut kaikkein kiinnostavin tai omaperäisinkään, mutta se olisi ollut voinut olla paljon huonompikin. Sekin auttoi, että suhteellisen tylsähkö Jake Sully oli vain yksi elokuvan päähenkilö. Sille on syynsä, miksi hänen nimensä on nii  helppo unohtaa.

Jake Sullyn kanssaan yhtä tärkeään rooliin pääsi miehen toinen poika Lo'ak (Britain Dalton). Hän ei ehkä kuulu legendaarisempien päähenkilöiden joukkoon, mutta muiden Sullyn lapsien tavoin hänestä on helppo pitää ja kannustaa, jopa helpompaa kuin isäänsä. Myös Kiri sai tärkeän roolin, mutta on selvää, että hänen tarinaansa avataan vasta elokuvasarjan seuraavissa osissa. 

Sen sijaan Neytiri jäi melkein huomioitta, mikä oli harmi. Toivon asian korjautuvan Avatar 3-5:ssa. Kaksikon muut lapset kuitenkin vielä enemmän sivuun, mutta sille oli syynsä. Sen sijaan Na'vien kanssa kasvanut ihminen "Spider" (Jack Champion) sai paljon ruutuaikaa, jopa liikaakin. Hahmo kuin ei ollut kaikkein kiinnostavin, vaikka hänessä kyllä potentiaalia oli.

Se pidätkö Way of Wateri  elokuvasta riippuu siitä, piditkä ensimäisen elokuvan pahikseksesta, koska he ovat käytännössä sama henkilö. Omalta osaltani pidin Miles Quaritchia suhteellisen tehokkaana pahiksena, joskaan elokuvansa sankareiden tapaan muyskään hän ei kuulu roistoista legendaarisimpiin. Nin ei myuöskään tee elokuvan toiseksi tärkein roisto, kenraali Frances Ardmore (Edie Falco).

Avatar: Way of Waterin tarina jatkuu näille näkymin kolmen elokuvan verran. Minusta se olisi neljä elokuvaa liikaa, sillä ensimmäinen Avatar toimisi loistavasti myös yksittäisenä elokuvana. Kuitenkin uskon katsovani, ja arvostelen, ne kaikki. 

Tiivistetysti Vaikka Avatar Way of Water ei mielestäni hypensä tasolle ihan yllä, niin  elokuva tarjoaa silti erittäin viihdyttävän katselukokemuksen. Neljä tähteä.