Noiturin painajainen-animoitu versio

Netflixin hitiksi muodostunut The Witcher sai vasta äskettäin spin offinsa, animaatiosarja The Witcher: Nightmare of the Wolfin. Sain sen jokin aika sitten katsottua. Nyt onkin aika arvostella se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Nuori palveluspoika Vesemer (äänenä David Errigo Jr) kohtaa sattumalta hirviöitä metsästävän noiturin (äänenä Graham McTavish) ja päättää lähteä tämän oppiin paremman elämän toivossa.Vuosia myöhemmin Vesemir (äänenä Theo James) on jo maineikas ja omanarvontuntoinen noituri. Noiturien elämä on kuitenkin jopa harvinaisen haasteellista. 

Noiturien tehokkus on vähentänyt hirviöitä, ja siten myös heidän tulonlähteitä. Sen lisäksi tavallisten ihmisten noiturinvastaisuus, kiitos heidän vastaisen liikettä johtavan velhotar Tetran (äänenä Lara Pulver) on nousussa päin ja Vesemir kohtaa metsässä viattomia sivullisia metsästävän hirviön, joka ei tunnu käyttäytyvän niin kuin pitäisi. 

Pidin paljon Netflixin The Witcher-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja voinkin sanoa odottavani jo toista. Sen vuoksi Geraldin oppi-isän Vesemerin alkuvaiheista kertova The Witcher: Nightmare of the Wolf-animaatioelokuvalta tuntuikin minusta aluksi pelkältä lohdutuspalkinnolta. Onneksi elokuva osoittautui paljon muuksikin kuin vain siksi. 

Elokuva ei ehkä ihan sarjaa, ja varsinkaan huippuhyviä The Witcher-kirjoja, tai edes sarjaa, voita, mutta meni tarpeeksi lähelle kuitenkin. Se tarjosi oivan katsauksen noitureiden historiaan pakattuna kuitenkin hyvin mielenkiintoiseen ja osittain jopa yllätykselliseenkin tarinaan, jonka kanssa olisi viettänyt aikaa enemmänkin kuin annetut reilut puolitoista tuntia.

Tämä kaikki tarjottiin vieläpä erittäin hyvännäköisen animaation kera. Se ei ollut mikään ihme, onhan sarjan animoinut sama studio kuin Legend of Korrankin, Studio Mir. Studio pistikin parastaan erityisesti taistelukohtauksissa, jotka näyttivätkin jopa harvinaisen upeilta, jopa yhtä upeilta kuin Netflixin toisen aikuisen animaation Castlevanian vastaavat.

Nightmare of the Wolf oli Castlevanian tapaan nimenomaan aikuisten animaatio. Se ei kaihtanut väkivaltaa, kirosanoja tai alastomuutta. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos miettii, onko elokuva sinulle vai ei. Yhtään väkivaltaa väkivallan takia esittelevää kohtausta ei elokuvasta kuitenkaan löytynyt, vaan kaikella oli selvä tarkoitus.

Vesemir oli sankariksi aika standardi, eikä oikein muutkaan hahmot tulleet esiin. Tämä ei ole niikään ääninäyttelijäiden syytä, he tekivät mielestäni hyvää työtä. Elokuva vain oli sen verran lyhyt, että Vesemiria vähäisimmille hahmoille ei juuri jäänyt aikaa. Siksi onkin paitsi ymmärrettävää, että hahmot mukailivat jo monen kertaa nähtyjä stereotyyppejä. 

Elokuvan pahiksesta on paha sanoa juuri mitään paljastamatta liikaa. Jos sillä edes pahiksia voi sanoa siinä olevankaan. The Witcherin maailma on hyvin kaukana mustavalkoisesta ja se näkyi myös Nightmare of the Wolfissa. Niinpä hyviksi ihmisiksi voitiinkin laskea lähinnä lapset ja orpokotia pitävä ja noitureita puolustava leski Lady Zerbs (äänenä Mary McDonnell).

Tiivistetysti The Witcher: Nightmare of the Wolf tekee kunniaa koko The Witcher- franchiselle, mutta elokuvan perin kaksiulotteiset hahmot pudottavat sen neljään ja puoleen tähteen.

Itsemurharyhmän uusi yritys

Vuonna 2016 ilmestynyt Suicide Squad osoittautui suureksi pettymykseksi. Pystyykö tänä vuonna, vuosi 2021, ensi-iltansa saanut The Suicide Squad: Suicide Mission parempaan kuin edeltäjänsä?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Huippuvaarallisia ja usein myös hämäräperäisiä operaatioita tekevä Iskuryhmä X, tai tuttavallisemmin Suicide Quad, koostuu vankiloissa tyhjän panttina lojuvista, kyvykkäistä ja ennekaikkea uhrattavana olevista superrikollisista, kuten kaaottinen Harley Quinn (Margot Robbie), palkkatappaja Bloodsport (Idris Elba), rottia hallitseva Ratcatcher 2 (Daniela Melchior) sekä rauhaa vaikka kuinka väkivaltaisin keinoin haluava Peacemaker.

Tällä kertaa Iskuryhmä X:n tehtävä vie heidät Corto Maltesen saarivaltioon, jossa heidän on tarkoitus tuhota superpahis The Thinkerin (Peter Capaldi) johtama huippuvaarallinen Starfish-projekti, jottei maan vallan kaapanneet pysty käyttämään sitä Yhdysvaltoja vastaan. Ruumiilta ei tälläkään kertaa säästytä, ei edes Iskuryhmä X:n jäsenet. Tehtävä nimittäin osoittaa pian ryhmän kutsumanimen olevan enemmän kuin oikeutettu.

Ei ole mikään salaisuus, että vuoden 2016 Suicide Squat oli huono elokuva. Sitä vihasivat niin katsojat kuin kriitikotkin. Siksi DCEu antoi sen jatko-osan tekovastuun jo MCU:n Guardians of the Galaxynkin puikoissa toimineelle James Gunn. Veto olikin hyvä, sillä Gunn ei ole toistanut edeltäjänsä virheitä, vaan tämä vuoden 2021 versio on ihan oikeasti hyvä, jopa loistava.

Kaikille elokuva ei kuitenkaan sovi. Jos verellä mässääminen ja ronski huumori ei ole sinun juttusi, niin kannattaa valita suosiolla joku muu elokuva. Elokuva kannattaa myös jättää väliin, jos on erityisen herkkä eläimien kokemalle kärsimykselle. Varsinkin yksi kohtaus vaikutti jo vähän turhan julmalta jopa minun makuuni, vaikken turhan herkkä olekaan. 

Meille muille elokuva tarjosi sitäkin enemmän. Voisin ihan hyvin uskoa, että noin salaiseen tehtävään tarvittaisiin ryhmää, jota ei ole virallisesti olemassa. Elokuvan toimintakohtaukset puolestaan olivat erittäin näyttäviä, kekseliäitä ja muutenkin viihdyttäviä. Ja huumorilla väritettyjä. Muutenkin elokuva oli erittäin hauska.

Pidin myös siitä, että elokuva ei yrittänyt pyyhkiä pois alkuperäistä Suicide Quadia, niin kehno tekele kuin se olikin, vaan oli sen jatko-osa. Kuitenkin elokuva ei juuri muistuttanut edeltäjäänsä muuten kuin parin tutun hahmon, kuten Quinn ja Amanda Waller (Viola Davis). Ja sillä, että niin sanottu Itsemurharyhmä on ollut toiminnassa jo jonkin aikaa.

Vaikka ryhmää johtavaa Rick Flag (Joel Kinnaman) lukuunottamatta kaikki kaikki Iskuryhmä X:n jäsenet ovat superrikollisia, niin heidän joukostaan löytyi paljon kannustamisen arvoisia hahmoa. Hahmoista pidin eniten sydämellisyytensä vuoksi vankilaan kuulumattomasta Cleo Cazosta/Ratcatcher 2:desta ja isyyteen liittyvien ongelmien kanssa painivasta Bloodsportista.

Myös Rick Flag nousi edukseen elokuvassa, mikä oli pieni ihme. Mies ei nimittäin tehnyt minuun juuri vaikutusta ensiesiintymisessään vuoden 2016 Suicide Quadista. Harley Quinnkin oli oma viihdyttävä itsensä, vaikka hänelle olisi voinut antaa paljon enemmän tekemistä. King Sharkkin osoittautui oikein symppikseksi, vaikka pidänkin hänen Harley Quinn-sarjassa esiintyvästä versiostaan enemmän.

The Suicide Squad visuaalinen ilme ansaitsee myös paljon kehuja, mikä tuskin tulee yllätyksenä jos ajattelee James Gunnin muita töitä ja elokuvan käytettyä budjettia. Sen takia se kannattaakin  katsoa isolta ruudulta, jos vain koronatilanteesta huolimatta uskaltaa. Ymmärrän kyllä, jos joku ei uskalla. Terveydellä ei pidäkään leikkiä.

Elokuvasta ei löydy paljon heikkouksia, mutta jotain kuitenkin. Vaikka kehuinkin jo juonta, niin on pakko sanoa, ettei  se juuri maailmaa mullistanutkaan. Eikä muuten mullistanut ne paljon kohutut kuolematkaan. Niitä kyllä nähtiin paljon, erityisesti alussa, mutta kahta hahmoa lukuun ottamatta kuolemat eivät minua juuri yllättyneet, enkä  missään vaiheessa pelännyt suosikkieni puolesta. Olivathan he niin selvästi elokuvan päähenkilöitä. 

Peacemakeria oli vaikea ymmärtää ja helppo vihata, enkä siksi ymmärrä, miksi juuri hänestä tehdään oma sarja. Ryhmästä olisi löytynyt siihen parempiakin ehdokkaita, kuten Ratcatcher 2 . The Thinkeria tai hänen älykkyytään ei elokuvassa juuri käytetty hyväksi, mikä on harmi, varsinkin kuin Peter Capaldi sopi rooliinsa niin hyvin.

Se, mitä mieltä on elokuva päävihollisesta, Starro Valloittajasta, riippuu täysin suhtaumisesta kaiju-tyylisiin hirviöihin.  Starro oli kyllä sellaiseksi harvinaisen omalaatuinen ja pelottava, mutta mitään persoonaa muistuttavaa hirviöstä ei löytynyt kuin ihan lopussa. Sekään ei kuitenkaan  saanut minua tuntemaan häntä kohtaan juuri myötätuntoja tai edes yleistä kiinnostusta.

The Suicide Squadin suhtautuminen cortomalteselaisiin oli hyvin välinpitämätön. Käynnössä heitä oli vain kahdenlaisia, roistoja ja nimettömiä sivullisia. Poikkeuksen tähän teki kapinallisjohtaja Sol Soria (Alice Braga), mutta ei hänellekään turhan paljon ruutuaikaa suotu. Hän ei kuulunut elokuvan mielenkiintoisempien hahmojen joukkoon, joten asia ei minua kyllä edes haitannut. 

Tiivistetysti The Suicide Squad: Suicide Mission ei ole yhtään huonompi elokuva kuin  James Gunnin Guardians of Galaxytkään. Se kuuluukin DCEU:n parhaimpiin. Neljä ja puoli tähteä!