Noiturin painajainen-animoitu versio

Netflixin hitiksi muodostunut The Witcher sai vasta äskettäin spin offinsa, animaatiosarja The Witcher: Nightmare of the Wolfin. Sain sen jokin aika sitten katsottua. Nyt onkin aika arvostella se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Nuori palveluspoika Vesemer (äänenä David Errigo Jr) kohtaa sattumalta hirviöitä metsästävän noiturin (äänenä Graham McTavish) ja päättää lähteä tämän oppiin paremman elämän toivossa.Vuosia myöhemmin Vesemir (äänenä Theo James) on jo maineikas ja omanarvontuntoinen noituri. Noiturien elämä on kuitenkin jopa harvinaisen haasteellista. 

Noiturien tehokkus on vähentänyt hirviöitä, ja siten myös heidän tulonlähteitä. Sen lisäksi tavallisten ihmisten noiturinvastaisuus, kiitos heidän vastaisen liikettä johtavan velhotar Tetran (äänenä Lara Pulver) on nousussa päin ja Vesemir kohtaa metsässä viattomia sivullisia metsästävän hirviön, joka ei tunnu käyttäytyvän niin kuin pitäisi. 

Pidin paljon Netflixin The Witcher-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja voinkin sanoa odottavani jo toista. Sen vuoksi Geraldin oppi-isän Vesemerin alkuvaiheista kertova The Witcher: Nightmare of the Wolf-animaatioelokuvalta tuntuikin minusta aluksi pelkältä lohdutuspalkinnolta. Onneksi elokuva osoittautui paljon muuksikin kuin vain siksi. 

Elokuva ei ehkä ihan sarjaa, ja varsinkaan huippuhyviä The Witcher-kirjoja, tai edes sarjaa, voita, mutta meni tarpeeksi lähelle kuitenkin. Se tarjosi oivan katsauksen noitureiden historiaan pakattuna kuitenkin hyvin mielenkiintoiseen ja osittain jopa yllätykselliseenkin tarinaan, jonka kanssa olisi viettänyt aikaa enemmänkin kuin annetut reilut puolitoista tuntia.

Tämä kaikki tarjottiin vieläpä erittäin hyvännäköisen animaation kera. Se ei ollut mikään ihme, onhan sarjan animoinut sama studio kuin Legend of Korrankin, Studio Mir. Studio pistikin parastaan erityisesti taistelukohtauksissa, jotka näyttivätkin jopa harvinaisen upeilta, jopa yhtä upeilta kuin Netflixin toisen aikuisen animaation Castlevanian vastaavat.

Nightmare of the Wolf oli Castlevanian tapaan nimenomaan aikuisten animaatio. Se ei kaihtanut väkivaltaa, kirosanoja tai alastomuutta. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos miettii, onko elokuva sinulle vai ei. Yhtään väkivaltaa väkivallan takia esittelevää kohtausta ei elokuvasta kuitenkaan löytynyt, vaan kaikella oli selvä tarkoitus.

Vesemir oli sankariksi aika standardi, eikä oikein muutkaan hahmot tulleet esiin. Tämä ei ole niikään ääninäyttelijäiden syytä, he tekivät mielestäni hyvää työtä. Elokuva vain oli sen verran lyhyt, että Vesemiria vähäisimmille hahmoille ei juuri jäänyt aikaa. Siksi onkin paitsi ymmärrettävää, että hahmot mukailivat jo monen kertaa nähtyjä stereotyyppejä. 

Elokuvan pahiksesta on paha sanoa juuri mitään paljastamatta liikaa. Jos sillä edes pahiksia voi sanoa siinä olevankaan. The Witcherin maailma on hyvin kaukana mustavalkoisesta ja se näkyi myös Nightmare of the Wolfissa. Niinpä hyviksi ihmisiksi voitiinkin laskea lähinnä lapset ja orpokotia pitävä ja noitureita puolustava leski Lady Zerbs (äänenä Mary McDonnell).

Tiivistetysti The Witcher: Nightmare of the Wolf tekee kunniaa koko The Witcher- franchiselle, mutta elokuvan perin kaksiulotteiset hahmot pudottavat sen neljään ja puoleen tähteen.

Noituri rulettaa myös tv:n puolella

Yksi viime vuoden odotetuimpia tapauksia oli Netflixin The Witcher-sarja. Se osoittautuikin odotuksen ja lähdemateriaalinaan käyttämänsä erinomaisiin kuuluvien kirjojensa arvoiseksi.

Gerald Rivialainen (Dc:n elokuvauniversumin Supermaninakin tunnettu Henry Cavill) on noituri, hirviöiden tappamiseen muokattu mutantti, yksi lajinsa viimeisistä. Synkkämielinen ja enemmän yhteenkuuluvuutta tappiensa hirviöiden kuin ihmisten kanssa tunteva soturi ei haluaisi puuttua maailman tapahtumiin tai politikkaan, mutta lopulta yksi asia johtaa toiseen ja hän huomaa tekevänsä juuri niin.

Toisaalla Prinsessa Cirilla, tai tuttavallisemmin Ciri (Freya Allan), pakenee kotimaansa Cintran vallanneita Nilfgaardianlaisia sotilaita. Oman osansa tästä kaikesta saa myös velhottaren koulutukseen päätynyt kyttyräselkäinen maalaistyttö Yennefer (Anya Chalotra), joka saa pian huomata, että taikuudella on korkea hinta. Sarja perustuu Andrzej Sapkowskin suosittuun saman nimiseen kirjasarjaan.

The Witcheriä on pidetty uutena Game of Thronesina, niin kuin useaa muutakin sarjaa. Ihan niin hyvä sarja ei kuitenkaan ole, tai niin suuren suosion saava. Mutta ei sen onneksi tarvitsekaan. Sarja, tai ainakin sen ensimmäinen kausi, oli itsenäänkin varsin nautittava tapaus. Kuitenkin jos tulevat fantasiasarjat ovat yhtä laadukkaita tai tämä, tai edes lähelle, tapaistani fantasiafania tullaan hemmottelemaan aika lailla.

Pidin erityisesti siitä, että Yennifer ja Ciri sai Geraldin lisäksi ruutuaikaa ja vieläpä suunnilleen yhtä paljon. Kirjoissa he saivat suuren osan, mutta vasta myöhemmässä vaiheessa. Kumpikin oli hahmona ihan yhtä kiinnostava kuin Gerald, itseasiassa Yennifer oli hieman kiinnostavampikin. Ja tämän sanon sellaisena, joka pitää Geraldista paljon, jopa enemmän kuin keskiverrosta fantasian päähenkilöstä.

Rakastin sarjan maailmaa, sen omalaatuisuutta ja Game of Thonesmaista kyynisyyttä ja raakuuttakin, mutta siihen keskittyvät kirjat lukeneena se ei ollut mikään yllätys. Toivon, että siitä saadaan vielä enemmän taustaa toisilla kausilla. Niitä on tarkoitus tehdä näillä näkymillä seitsemän. Ensimmäisen kausi myös käynnisti juonen hyvin käyntiin, vaikka se kulkikin suhteellisen hitaasti.

Tuotantoarvotkin olivat odotetusti kohdallaan. Siltä osin sarja ei juuri hävinnyt Game of Thronesille tai fantasiaelokuville. Poikkeuksena oli hirviöihin käytettävät erikoistehosteet, jotka paitsi näyttivät geneerisiltä, niin myös siltä, että ne oli toteutettu huippuluokan fantasiaa pienemmällä budjetilla. Nekään eivät kuitenkaan ole häiritsevän pahoja, kuten esimerkiksi jotkut Olipa Kerran-sarjan vastaavat.

Jos The Witcherin ensimmäisestä kaudesta pitäisi löytää yksi vika, niin se on ehdottomasti pienoinen geneerisyys. Se ei juuri poikkea muista vastaavista fantasiasarjoista, - tai elokuvistakaan, vaikka esimerkiksi noiturit ovat kirjailijan oma keksintö. Siksi sarja saattaa joskus tuntua hieman ennalta-arvattavalta ja moneen kertaan nähdyltä. Ainakin jos fantasia on genrenä edes jotenkin tuttu.

Monet ovat myös valittaneet sen olevan sekava, mutta siinä olen eri mieltä. Toki menee jonkin aikaa, että yhdistää tarinat yhteen ja tajuta mihin suuntaan se oli menossa, mutta kauden lopulta kaikki kyllä ovat kelkassa. Mietinkin esittävätkö kriitikot tahallaan tyhmää tai olettavatko he keskivertokatsojan olevan vielä tyhmempiä. Tai ainakaan minä en kaipaa kädestä pitelyä.

Sivuhahmoista parhaita oli Geraldin humoristinen bardi-ystävä/ärsytyksen aihe Jaskier (Joey Batey), joka toi sarjaan tarvittavaa huumoria ja korvamatona päähän jäävän "Toss a Coin to Your Witcher"-laulun sekä Cirin badass soturikuningatarisoäiti Calanthe (Jodhi May). Muut hahmot ja heidän näyttelijänsä tekivät tehtävänsä, mutta ei erityisen muistettavasti.

The Witcher on saamassa ainakin toisen tuotantokauden. se tulee kuitenkin vasta vuonna 2021 En siis tiedä siitä juuri mitään muuta kuin sen, että kausi seuraa paljon ensimmäistä lineaarisempaa aikajanaa, mikä olikin hyvä. Ja toivottavasti se riittää hiljentämään ne, joiden mielestä tämä ensimmäinen oli liian vaikea seurata. Sitä odotellessakin voikin keskittyä muuhun The Witcher-materiaaliin.

Tiivistetysti The Witcherin ensimmäinen kausi tarjosi laatufantasiaa, mutta se ei ehkä erottunut genrensä joukosta läheskään niin paljon kuin olisi ollut suotavaa. Neljä ja puoli tähteä.

Kaikki tahtovat noituritytön

Andrzej Sapkowskin Noituri-saaga on yksi kaikkien aikojen parhaimmista fantasiakirjasarjoista, heti Tarun Sormusten Herrasta ja Pottereiden jälkeen. Nyt arvostelen sarjan kuudennen osan, Pääskytornin.

Noituri-kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, koska niillä on jatkuva juoni. Älä siis lue Pääskytornia, ennen kuin sen edelliset osat on luettu. Lisäksi varoitan taas juonipaljastuksia. Niitä löytyy taas tästäkin tekstistä.

Pääskytorni jatkaa tarinaa noituri Geraldin ja hänen kumppaneidensa vaiheista. Ciri on kadonnut. Tyttöä etsii niin Gerald ja hänen varta vasten tehtävään kokoama joukkonsa, hänen ottoäitinsä velhotar Yennefer kuin Cirin entisen kuningaskunnan Nilfgaardin nykyinen hallitsija. Kumpi osapuoli löytää tytön ensimmäiseksi? Se voi ratkaista paljon. Onhan Cirille annettu kohtaloksi pelastaa maailma.

Ciri puolestaan on jo nuori nainen. Hän päätyy haavoittuneena vanhan viisaan tiedemiehen, Vysigoton hoiviin, jossa hän kertoo monivaiheisesta pakomatkastaan. Siitä ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Onneksi ne eivät ole Cirille mikään ongelma, sillä hän pystyy huolehtimaan itsestään. Cirin matka vie muun muassa väärän nimen turvin ”Rottiin”, ryhmään paatuneita rikollisia.

Pääskytorni tarjoaa muiden kirjasarjan kirjojen tavoin pilke silmäkulmassa kirjoitettua laatufantasiaa. Siitä löytyi jokaiselle fantasian ystävälle jotain. Ja miksei muillekin. Siinä oli muun muassa toimintaa, monenlaisia hallitsijoita, hirviöitä, tieteellistä ja filosofista pohdintaa, huumoria, vinkkauksia nykyaikaan, jumalia, muita maailmoja, romantiikkaa, seksiä sekä harvinaisen kiinnostavia hahmoja.

Sapkowskin kirjoitustyyli on muuttunut sarjan edetessä yhdellä tärkeällä tavalla. Nyt tarinaa kerrotaan aika paljon takaumien keinoin ja muutenkin näkökulma vaihtuu suhteellisen monesti. Sillä on omat hyvät ja huonot puolensa. Se laajentaa kirjojen maailmaa kivasti, mutta myös tekee kirjasta paikka paikoin sekavan. En antanut asian haitata. Kirjailija nimittäin onnistui pitämään paketin erittäin hyvin kasassa.

Noituri-kirjasarjan maailma on fantasiamaailmaksi harvinaisen realistinen ja aikuismainen, mikä onkin yksi kirjojen suurista vahvuuksista. Kaikki hahmot tuntuvat todelliselta, riippumatta heidän rodustaan. Olkoonkin vampyyri, noituri, haltia tai mikä tahansa muu. Minulle tulee niistä toinen erinomainen fantasiakirjasarja, George R.R. Martinin Tulen ja Jään-laulu. Pelkästään positiivisessa mielessä.

Jos maailma kiinnostaa, mutta kirjat eivät, aina voi tutustua The Witcher-pelisarjaan. Se on hyvin suosittu pelaajien kesken. Itselläni ei ole kuitenkaan aavistustakaan, kuinka hyvä tai huono se on. Siten en myöskään suoranaisesti suosittele sitä. Aina voi kuitenkin kokeilla. Kirjasarjan kirjat eivät kuitenkaan kaipaa pelejä täydentämään niitä. Kirjoja voi lukea hyvin, ilman pelien tuntemustakin. 

Pelin Gerald

Hahmona Gerald on huippuluokkaa. Häntä jaksaisi seurata, vaikka kuinka paljon. Muutkin päähahmot, Pidän erityisesti Ciristä, joka oli melkein yhtä kiinnostava hahmo kuin Geraldkin, mutta vain melkein. Se on hyvä, sillä hän on kirjassa voimakkaasti esillä. Kaikkien makuun Ciri ei kuitenkaan ole. Niin kuin kirja-arvosteluja lukiessani hämmästyneenä huomasin.

Yennefer ei kuulunut suosikkeihini, mutta kyllä hänestäkin jaksoi lukea. Sivuhahmoista suosikkejani oli sivistynyt vampyyri Regis ja sähäkkä jousinainen Milva. Bardi Valvattikin oli hyvä lisä sarjaan. Muissakaan hahmoissa ei ollut valittamasta, vaikka jotkin heistä yksiulotteisesti äityivätkin. Niin käy helposti sivuhahmojen kohdalla, varsinkin jos he eivät ole tarinan kannalta oleellisia.

Roistoja kirjassa riitti. Siitäkin huolimatta, ettei päähenkilötkään ole mitään viattomia kedon kukkia. Edes sellaisena aloittanut Ciri. Heihin kuului muun muassa juonivia velhoja ja velhottaria, diktaattoreita ja muita sadistisia paskiaisia. Heistä vaikuttavin oli kuitenkin brutaali palkkasotilas Bonhart, joka tarjosikin yhden kirjan vaikuttavammista, ja väkivaltaisemmasta, kohtauksesta.

Suosittelen Noituri-kirjasarjaa lämpimästi kaikille fantasian ystäville. Kannattaa kuitenkin aloittaa sarjan ensimmäisestä osasta. Pääskytorni ansaitsee täydet viisi tähteä. En ole lukenut vielä yhtään kirjasarjan kirjaa, joka ansaitsisi vähemmän.