Winchesterin veljekset helvettiä sulkemassa

Netflixiin on vähän aikaa sitten tullut huippusuositun kauhusarjan Supernaturalin uuni tuoreita jaksoja. Luonnollisesti katsoin heti sen huomattua, ennen näkemättömän 8. tuotatokauden.

Edellisestä kaudesta on kulunut vuosi. Dean on juuri päässyt kiirastulesta ja huomaa monen asian muuttuneen. Sam on lopettanut metsästyksen ja heidän ystävänsä Kevin Tran on kadonnut. Veljekset alkavatkin etsiä häntä. Etsimiseen meni vain jakson verran ja se tosiaan maksoi itsensä takaisin, sillä Kevin on keksinyt, miten sulkea helvetin portit lopullisesti.

Helvetin portit voi sulkea suorittavamma kolme äärimmäisen vaativaa koetusta. En nyt spoilaa koetuksia teille, mutta sen verran voin paljastaa, että ne ovat haastavia. Lisäksi kokeiden tekijää voi olla vain yksi, sarjassa niitä tekee Sam. Deanin auttaessa häntä parhaan kykynsä mukaan. 

Kausi toi Supernaturaliin jotakin harvinaisempaa, nimittäin takaumat. Niissä selviää, mitä kumpikin veljes teki kuluneen vuoden aikana. Minusta idea toimi paremmin kuin hyvin, sillä en halua veljeksien seikkalevan erikseen, mutta minusta oli silti kiva tietää, mitä kuluneena vuotena oli tapahtunut.

Kauteen littyi jonkin verran uusia hahmoja, kuten Deanin vampyyriystävän Benny ja Samin rakkauden kohde Amelia. Jopa poikien isoisä nähdään kauden aikana. Hän nimittäin aikamatkaa nykyaikaan vuodesta 1958. Samaan jaksoon liittyy myös voimakas demoni Abaddon, joka tulee aiheuttamaan pojille päänvaivaa jatkossakin. 

Benny

Kauteen mahtuu myös vanhoja naamoja, kuten nykyisin helvettiä hallitseva demoni Crowley, enkeli Castiel, nörttityttö Charlie ja nyt Bobbyn paikan ottanut Garth Fitzgerald IV. Myös itse Bobby näyttäytyi yhdessä jaksossa, pitkäaikaisten fanien riemuksi. Loppu kaudesta nähdään myös enkeli Metatron, jumalan sanan kirjoittaja.

Loppukaudesta veljekset saavat itselleen tukikohdan, joka kuului aiemmin Men of letters-nimiseen organisaatiolle. Veljesten isoisä kuului samaan orgisaatioon. Se tutki yliluonnollisia olentoja ja ilmiöitä. Talo osoittautuukin käteväksi, sillä siellä on sekä tietoa demoneista sun muista, että niihin vaikuttavia tavaroita, kuten demoniturvalliset käsiraudat.

Castielin paluu toi virkistystä sarjaan ja minusta oli yllättävän hauskaa katsoa, kun Castiel auttoi poikia näiden töissä. Hänen työskentelynsä enkeli Naomin kanssa oli puolestaa tylsää katseltavaa. Pakko myöntää, että kaveria käy sääliksi. Hän yrittää kyllä vilpittömästi parantaa asioita, mutta epäonnistuu aina tuhoisin seurauksin ja onnistuu vain pahentamaa asioita yrittäessään korjata ne. 

Supernaturalin taso ei ole huonontunut tippaakaan. Tuotantokausien suhteellisen tasainen taso onkin suurin syy siihen, miksi minulla ei ole lempikautta. Kaudesta löytyi paljon tasokkaita jaksoja. Lisäksi kaiken kristillisen mytologian sekaan laitettiin tälläkin kaudella myös kaikkea muuta, esimerkiksi kuolemattoman mayasoturin, joka pitää kuolemattomuutensa uhrattuaan yhden sydämen aina silloin tällöin. Sarjassa oli yksi kokonainen jakso kreikkalaista mytologiaa, mikä kiinnosti ainakin minua.

Huumorijaksojakin riitti yllättävänkin paljon. Roolipelijakso kuului suosikkeihini ja piirretty-jakso toi lapsuuden mieleen, vaikka minulla ei ole erityistä suhdetta piirrettyihin. Siinä esiintyneen telepaatti-metsästäjän nuoruutta olisi ollut kiva nähdä. Taitojensa ansiosta hän oli taatusti aikanaan badass-metsästäjä. Babymetsästäjät jakso onnistui myös, vaikka lopun “yllätyksen” arvasikin jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana.

Sitten hivenen vähemmän hyviin jaksoihin. Ihmissudet ja kamera-jakso ei ollut huono, en vain pidä mistään käsivaralla kuvatusta. Ne ovat liian levottomia makuuni. Lisäksi jaksossa käytettiin liikaa sekä käsivaralla kuvatun, että ihmisusuelokuvien kliseitä. Sen sijaan näkökulman vaihto oli suht. Onnistunut. 8. kauden jaksoista ehdottomasti tylsin oli kuitenkin natsi-Saksaa, golemia ja juutalaisia yhdistelevä jakso, Everybody Hates Hitler.

Loppu oli vaikuttava. Se lupaa hyvää jatkoa ajatellen. Kausi ei ollut kokonaisuudessa yhtään hullumpi. Siihen mahtui kaikenlaista, sekä huonoa, että hyvää. Suurin osa oli kuitenkin hyvää. Neljä ja puoli tähteä.

Lumikuningattaren toinen siirto

Uusi lempipahikseni on taas vauhdissa neljännen kauden viidennessä jaksossa, Breaking Glassissä. Ei Regina, joka oli se vanha, vaan sarjan uusin pahis, jäätävän hyvä Lumikuningatar (pun intented).

Storybrookessa riitti taas toimintaa, kun Lumikuningatar tekee seuraavan siirtonsa, mikä tällä kertaa tarkoittaa hahmon taikomista jäästä. Jättäen katsojat miettimään, mitä varten. Kauaa ei sitä tarvinnut ihmetellä, sillä koko suunnitelma oli jakson kantava teema. Muita teemoja oli Emman synkähkö nuoruus sekä Emman ja Reginan muuttuneet välit. Nyt menen jakson tapahtumiin tarkemmin.

Tämän viikon takaumat sijoittuvat Emman nuoruusvuosiin. Emma törmää häntä varastamaan auttavan Lilyn, jonka kanssa heillä synkkää heti. He käyvät piknikillä, varastavat ja pelaavat videopelejä, kunnes Lilyn sijais-isä keskeyttää homman ja Emmalle selviää, että Lily oli valehdellut hänelle kertoessaan olevansa ilman perhettä, kuten Emmakin. Emman takaumat ovat aina virkistä, varsinkin kuin niitä ei turhan usein sarjassa näy.

Minua jäi mietityttämään, kuka Lily oikein on. Voi olla, ettei hahmo enää esiinny sarjassa, mutta entäs jos esiintyykin. Siitä kertoo mm. tapa, jolla sarja korosti Lilyn arpea. Muutenkin sarjassa vilahtaneilla hahmoilla on taipumusta palata. Lilyn tapauksessa hänen tarinansa jäi vieläpä kesken.Tarina ei esimerkiksi kerro, miksi Lily karkasi sijaisperheestään?

Olen kuullut veikattavan, että Lily oli satukirjan kirjoittaja, Peter Panista tuttu Tiikeri Lilja (Tiger Lily) tai jopa nuori Regina. Yhdestäkään vaihtoehdosta en ole varma. Tiikeri Liljan vaijuttaa todennököisimmältä, varsinkin jos ottaa samankaltaisen nimen huomioon. Hahmon kokonimi, Lillith, kannattaa myös huomioida. Raamatusssa Lillith oli aatamin ensimmäinen vaimo ja muutenkin noin eksoottisella nimellä on luultavasti jokin tarkoitus. 

Nyt takaisen Storybrookeen ja nykyaikaan. Poliisiasemalla Emma ja Elsa etsivät tietoa Jäätelökuningattaresta, laihoin tuloksin. He saavat kuitenkin lisää kysymyksiä, ensimmäisellä kaudella otetun valokuvan muodossa. Siinä Emma puhuu Jäätelökuningattaren kanssa. Kuvan taustasta sen verran, että Regina pisti Sydneyn seuraamaan Emmaa ensimmäisen kauden alussa, kun he olivat viellä vihollisia. Viittaukset vanhoihin kausiin ovat aina tervetulleita.

Itse Emma ei muista tapauksesta mitään, joten hän menee kuvat otattaneen Reginan pakeille, mutta valitettavasti kuva ei sano hänelläkään mitään. Tapaaminen johtaa argumenttiin ja Emma lähtee paikalta. Samaan aikaan autossa odottava Elsa kuulee siskonsa äänen huutavan omaa nimeään ja lähtee perään. Noin vinkinä: Jos kauan kadoksissa ollut rakas yhtäkkiä ilmestyy sumuiseen metsään, hän ei ole kauan kadoksisa ollut rakas. Ei, vaikka kuinka toivoisi. 

Lumikilla ja Davidilla on oma, pieni storylinensä, kun David yrittää saada Lumikin vapaalle, ilman vauvaa tai pormestarin velvollisuuksia. Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun Will karkasi sellistään ja Lumikin pitää etsiä häntä. Ilmeisesti David päästi hänet vapaaksi, koska halusi Lumikin “löytävän itsensä”. Jos kyseessä olisi joku muu kuin Will, voisin olla suuttunut siitä, että apulaisseriffi päästi vangin vapaaksi. Kiva pieni juoni, mukavaa vastapainoa muulle jaksolle. Lisäksi se antaa Lumikille ja Davidille jotakin tekemistä.

“Anna” osoittautuu Lumikuningatar jäästä luomaksi hahmoksi, ei siis oikeaksi Annaksi. Niin kuin suurin osa katsojista kai jo arvasikin. Jäätelökuningatar houkuttelee sen avulla Elsan pois tieltä. Elsa menee lankaan. Viimeiseksi silauksissa Jääteläkuningatar vangitsee Elsan jäisillä ketjuilla, joista pääsee irti vain, jos ei enää pelkää.

Toisaalla Regina ei pääse mihinkään suunnitelmissaan Marianin pelastamiseksi, joten hän päättää muuttaa niitä. Hänen uusi suunnitelmansa on etsiä Jäätelökuningatar ja pahottaa tämän auttamaan häntä. Hän tarvitsee kuitenkin aikaisemmin peiliin vangitun Sidneyn apua. Sidney saakin Jääkuningattaren sijainnin helposti selville. Hän kuitenkin vaati mukaan pääsyä, peilin muodossa, mutta silti. Vaatimukselle on hyvä peruste: Jos Sydney näyttää Reginalle Lumikuningattaren paikan, hän menettää samalla ainoan etulöyntiasemansa.

Matkalla Lumikuningattaren vuoksi Regina törmää kuitenkin Elsaa etsivään Emmaan. Koska kummallakin on sama päämärä, he päätyvät matkaamaan kahdestaan. Reginan suureksi harmiksi, hän on nimittäin vieläkin suuttunut Emmalle siitä, että tämä toi Marianin Storybrookeen. Yksi jakon mielenkiintoisempia ja tulevaisuuden kannalta tärkeääkin katsottavaa olikin Emman yritys naisten välien parantamiseen.

He pääsevätkin lähelle, kunnes Jäätelökuningatar lähettää heitä vastaan tuulen ja Regina tajuaa Sydneyn pettäneen hänet. Käänne yllätti ainakin minut, joskin ymmärrän kyllä Sydneytä. Hän haluaa pois peilistä, jonne Regina häne vangitsi. Sen toteutumiseen on liittoutuminen Lumikuningattaren kanssa on hänen paras ja varmin mahdollisuutensa.

Jäähirviö hyökkää Emman ja Reginan kimppuun. Emma ja Regina voittavat jäähirviön yhteistuumin, mutta vielä on Lumikuningatar voitettavana. Onneksi Elsa pääsi jäisistä ketjuistaan auttamaan ja Jäätelökuningatar päättää perääntyä. Jakson viimeisessä Emman ja Reginan keskustelussa, Emma sai vihdoin Reginalta vastakaikua. Regina sanoi, ettei suinkaan halua tappaa Emmaa, mikä oli melkein kuin lämmin halaus Reginan tuntien. 

Lopussa katsojille paljastuu Lumikuningattaren suunnitelma, ainakin osa siitä. Hän siis tarvitsi Sydneyn peiliä, ei suinkaan vapaaksi päässyttä Sydneytä. Peilin hän rikkoo ja taikoo palat isomman peilin osaksi. Ihän sanoo saavansa vihdoin sen, minkä haluaakin: Perheen, joka rakastaisi häntä. Miten se käytännässä tapahtuu jää kuitenki toistaiseksi mysteeriksi.

Lopussa paljastuu jakson suurin yllätys. Ainakin niille, jotka ovat lukeneet minua vähemmän spekulaatioita asiasta. Lumikuningatar osoittautui yhdeksi Emman sijaisäidiksi. Emma nimittäin katsoo videon, jossa hän on muiden lasten ja Jäätelökuningataren kanssa. Jää nähtäväksi, mitä merkitystä paljastuksella on juonen kannalta.

Jakso oli tasaisen hyvä. Pahikset ovat olleet sarjan parhaita elementtejä ja tämä jakso käyttikin ihailtavasti sitä hyväkseen. Pidin erityisesti myös jakson yllättyvyydestä sekä Emman ja Reginan vuoropuheluista. Viisi tähteä.

Rumbelin vanhat metkut ja vähän uusiakin

Olipa Kerran- sarjan viimeisimmässä jaksossa mennään Fantasia – elokuvan maailmaan. JUONIPALJASTUKSIA!

Olipa Kerran 4. kauden neljäs jakso on nimeltään The Apprentice. Sen keskiössä on Fantasia-leffasta tuttu Miki Hiiren hattu, joka on paljon elokuvan versiotaan voimaakkaampi. Sen vuoksi Pimeän olennot haluavat sitä niin kovasti. Hatun anastaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä sitä vartioi hyvin voimakkaan velhon apulainen, joka on omistanut koko elämänsä sen suojelemiseksi. Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että oppipoika näyttää vanhalta mieheltä. Jos ei ole päässyt oppipoikaa pidemmälle sadoissa vuosissa, niin kannattaisiko vaihtaa alaa.

Jakson alussa mennään ajassa taakse päin. Hattua havittelee nyt Pimeän olento Zoso. Velhon oppipoika on kuitenkin valppaana, eikä Zoso saa taistelunkaan jälkeen hattua omakseen. Hän varoittaa vielä, että kukaan Pimeän olento saa hattua, eikä tule saamaankaan. Rumple voisi olla asiasta eri mieltä.

Takautumissa mennään Lumottuun metsään, jossa Anna etsii vastauksia vanhempiensa matkasta. Aiemmassa takaumassa hänet ohjattiin Pimeän olennon, Rumplen pakeille, joten Anna meneekin hänen luokseen. Rumple lupaakin auttaa, mutta sillä on hintansa. Hinta on näennäisen yksinkertainen: Annan pitää antaa mystistä ainetta vanhalle miehelle, velhon apulaiselle. 

Anna ei pysty mahdollisesti myrkyttämään vanhaa miestä. Lopulta hänelle selviää, että aine ei olekaan myrkkyä, vaan vasta-ainetta myrkkyyn, joka muuttaa velhon hiireksi. Mikki-hiiri, menikö perille. Rumple siis käytti Annaa koko ajan. Mikin hatun nimittäin saa vain käyttämällä sellaisen ihmisen kyyneleitä, joka on kohdannut pimeän puolensa, mutta ei antautunut siihen. Koska Anna teki juuri näin, Rumbel saa hatun.

Anna sai kuitenkin tietää, että hänen vanhempansa olivat etsimässä parannuskeinoa Elsalle. Vai valehteliko Rumple jälleen? Onneksi Anna saa käsiinsä Pimeyden olennon tikarin ja tajuaa äkkiä, että sillä voi komentaa Rumbelia miten mielii. Hän komentaakin tätä lähettämään hänet kotiin, pelastamaan velhon apulaisen ja olemaan koskematta Mikin hattuun. Voitto kotiin siis, ainakin jonkinlainen.

Nykyaikana Koukku valmistautuu ensimmäisille treffeilleen Emman kanssa. Kiitos Henryn ja hänen jokseenkin epätavallisen kiinnostuksensa äitiensä rakkauselämää kohtaan. Hän haluaa kätensä takaisin, syistä joita en ihan ymmärrä. Niinpä hän menee Rumplen pakeille. Rumpke antaa käden, mutta varoittaa, että käsi on jäänne entiseltä Koukulta, joten se käyttäytyi kuin vanha Koukku, merirosvokapteeni, tekisi.

Toisaalla Emma valmistautuu treffeille omalla tavallaan. Kohtaus oli yksi jakson hauskimmista. Miinusta siitä, että David ja Lumikki käyttäytyvät edelleenkin kuin Emma olisi teini, mikä vaivaa minua. Emma on sentään kolmikymppinen sentään ja kykeneväinen pitämään huolen itsestään. Ymmärrän kyllä, että David haluaa ottaa kiinni hukattua aikaa, mutta jotakin rajaa. 

Emman ja Koukun treffeillä Rumplen ennustus käy toteen ja Koukku meinaa hakata melkein treffit pilanneen Will Scarletin. Myöhemmin Koukku hakkasikin Williä kuin pinataa. Myöhemmin Will löydetään kirjastosta, Liisa Ihmemaassa-kirja sylissään, ja viedään poliisiasemalle, joka on näköjään vielä pystyssä. Asemaa nähtiin ensimmäsitä kertaa neljännellä kaudella, tosin kausi on vielä nuori. 

Poliisiasemalla selviää pääjuonen kannalta merkittävä seikka: Jäätelökuningatar, Storybrookessa nimellä Sarah Fisher, ei ole tullut kirouksen mukana. Miten sitten? Se selvinnee vielä kauden aikana. Arvatenkin ensimmäisen puolikkaan akana, keskittyyhän toinen puolikas Pahattareen tai niin olen kuullut.

Ymmärrättävästi Koukku haluaa kädestään eroon, mutta se ei käykään niin vain. Rumplella on nimittäin hintansa siihenkin: Koukun pitää auttaa häntä murhaamaan velhon apulaisen, minkä hän tekikin. Rumbel on siis askelta lähempänä Mikin hattua. Kaiken lisäksi hän on saanut Koukusta apulaisensa, kiristämällä tätä velhon apulaisen kohtalolla. 

Koukun tilannetta katkeroittaa se, että lopussa Rumple paljastaa sen, mitä jotkin katsojat varmaan arvasivatkin: Käsi ei ole paha, se vain antoi Koukulle luvan toimia vanhojen tapojensa mukaisesti. Rumple ei ole muuttunut, mikä taitaa olla jakson suurin paljastus. Tai oikeammin nyt varmistuin asiasta, sillä eihän hän antanut Bellelle oikeaa tikariakaan.

Jakson lopussa Henry menee vakoilemaan Rumplenin kauppaan, sillä hän joka epäilee, että tämä tietää jotakin kirjasta ja sen kirjoittajasta, onhan hän saanut sen ns. onnellisen lopun. Henry on todennäköisesti oikeassa, ei olisi ensimmäinen asia, johon Rumbel on lusikkansa työntänyt. 

Vielä mainitsemattomista hahmoista Jäätelökuningatar näytti Emmalle olevansa vielä elossa, muuten häntä ei juuri näkönyt tässä jaksossa. Toivottavasti asia korjataan seuraavassa jaksossa. Katsoisin häntä enemmänkin. Toinen vain vähän vilaukselta nähty hahmo on Regina. Senkin soisin korjautuvan.

Jakso oli kokonaisuutena viihdyttävä, mutta ei sarjan, ei edes kauden paras. Pidin eniten takautumista. Jakso ei perustunut toimintaan, vaan hahmojen väliseen vuorovaikutukseen, ehkä liiaksikin. Toki olihan se virkistävää vaihtelua aikaisempien, enemmän toimintapitoisien jaksojen jälkeen. Neljä tähteä.

Luotiakin nopeampi Flash

Olen tainut jo mainitakin, että katson supersankarisarja Arrowia. Siitä on tullut myös sisarsarja The Flash, jota olen ehtinyt katsoa jo muutaman jakson.

The Flashin perusjuoni on hyvin supersankarisarjoille- ja elokuville tyypillinen: Barry Allenin äiti kuoli ja isä on vankilassa., niinpä hän joutui sijaiskotiin. Nykyisin hän työskentelee rikospaikkatutkijana ja viettää aikaa parhaan kaverinsa Iriksen, hänet kasvatti-isänsä, Joe Westin tyttären, kanssa. Allenin koko suhteellisen tavallinen elämä kuitenkin muuttuu, kun häneen iskee salama, joka tekee hänestä huippunopean.

Sarjakuvien fani löytää sarjasta varmasti paljon sellaista, mitä minä en. Vähän niinkuin sisarsarja Arrowinkin kohdalla. Muten sarjat eroavat toisiastaa, yllättävän paljonkin. The Flash on paljon Arrowia kevyempi ja huumoripitoisempi. Katson kyllä synkempiäkin sarjoja ja vieläpä mielelläni, mutta aina välillä tietty keveys on paikallaan.

Päähenkilö on samaistuttava. Pidän altavastaajista. Tohtori Harrison Wells on hahmoista epämiellyttävin, vaikka hän tuokin sarjaan tiettyä mielenkiintoa. Tohtori Caitlin Snow sekä Cisco Ramon ovat huono kopio Fitz& Simmonssia S.H.I.E.D:in agenteista. Fitz&Simmonssilla on kuitenkin paljon parempi kenmia. Joe West ja tämän tytär Iris ovat pidettäviä, mutta eivät kovinkaan mieleenpainuvia. 

Jaksojen pahikset muistuttavat Smallvillen vastaavia: hyvin tavanomaiset motiivit omaavia konnia coolien supervoimien kanssa. Voimia jaksaa katsoakin juuri sen yhden episodin verran. Minua ei haittaa se, että joka jaksossa olisi uusi pahis. Toki pääjuoni pitää olla ja se onkin, mutta aina välillä on kiva katsoa hyviksen taistelevan uutta, erilaista vihollista vastaan. 

The Flash on toteutettu hyvin, erityisesti erikoistehosteiden osalta. Niin kuin tämän tyyppisessä sarjassa kuuluukin. Muutenkaan Dialogeissa ei ole mitään vikaa, vaikka ei mikään käsikirjoituksen mestariteoskaan. Helppoja ratkaisuja otettiin ja kliseisiinkin sorruttiin välillä. Sen sijaan toisen jakson alkudialogi oli harvinaisen virkistä.

Takaumat näyttävät otteita Allenin lapsuudesta. Ensimmäisen jakson takaumat kertovat Allenin vanhemmien traagisista kohtaloista, toisen jakson takaumat kuvaavat puolestaan Allenin ja tämän sijaisisän välistä suhdetta.Ne tuovat hahmoon tarvittavaa syvyyttä, mutta ilman niitäkin olisi pärjätty. Ei sillä, olen takaumien ystävä, joten ei niitä poiskaan tarvitse jättää. Parempiakin takaumia kuitenkin on mm. Arrowissa ja Olipa kerrassa.

The Flash on ehdottomasti katsomisen arvoinen sarja. Siinä on toki jotakin korjattavaakin, mutta kokonaisuus on hyvä. Suosittelen sarjakuvien tai niihin pohjautuvista sarjoista tai leffoista pitäville. Sopii myös kevyemmän toimintaviihteen ystäville. Neljä ja puoli tähteä.

King ja Maxwell vakoilun ja poliittisen kilpailun maailmassa

David Ballacci on yksi parhaista jännärien kirjoittajista, minkä vuoksi luinkin kirjailijan uusimman King ja Maxwell- romaanin, Kuudes nero.

Minä olen lukenut David Baldaccin jo jonkin aikaa. Ovathan ne vakoilutrillerien ehdotonta huippua. En ole mielipiteeni kanssa yksin, sillä King ja Maxwell-romaanit ovat niin suosittuja, että niistä on tehty myös tv-sarja nimeltä King & Maxwell. Sarja kuitenkiin lopetettiin yhden kauden jälkeen. 

Edgar Roy on huipputurvallisessa vankilassa syytettynä useista sarjamurhista. Tuomio onkin melkein varma. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun Royn asianajaja, Kingin vanha mentori, murhataan ja ex-salaisen palvelun agentit, Sean King sekä Michelle Maxwell ryhtyvät selvittämään asiaa. Asiaan liittyy tietenkin vakoilua, valtion eri virastojen välistä kilpailua ja salamurhia.

Kuva on kirjan mainoksesta

Juoneen liittyy myös olennaisena osana ns Seinä, jossa on kaikki Yhdysvallan tiedustelutieto. Seinää tulkitsee vain ja ainoastaa yksi, erityisen lahjakas ihminen: Edgar Roy. Seinän kehittäjä, Peter Bunting, onkin vakavissa ongelmissa, sillä Edgar on vankilassa, eikä muita yhtä kyvykästä löydy sitten millään. Kaiken lisäksi koko ohjelma halutaa lakkauttaa. Virastot kuin eivät halua jakaa tietoa keskenään.

Kuudes nero on erinomainen kirja, jolla on hyvä ja tuore idea. Olisinkin kuitenkin halunnut lukea lisää ns. Kameliklubista. He ovat parasta Baldaccia. Tuoreesta ideasta huolimatta, kirja on vanhan koulukunnan vakoiluromaani. Juuri sen tyyppisiä romaaneja Baldacci osaa kirjoittaa mestarillisesti, paremmin kuin suurin osa muista tämän päivän kirjailijoista. 

Kirjan sydän onehdottomasti päähenkilön välinen suhde, johon on lisätty omasta mielestäni täysin turha romanttinen puoli. Valitettavasti suurin osa oli enemmän tai vähemmän stereotyyppisiä, mikä ei ole epätavallista tämän tyyppisessä kirjassa. Poikkeuksena Edgar Roy ja hänenn sisarpuolensa, ex-vakooja Kelly Paul, jotka toivat oman mielenkiintoisen osansa kirjan hahmokaartiin.

David Baldacci oli pitänyt tasonsa ihailtavasti ja luonut mielenkiintoisen, todentuntuisen ja yllättävän vakoiluromaanin. Loppu oli itsessään sopivan toimintapitoinen. Draamallista puolta kuitenkaan unohtamatta. Jos pidät jännittävistä trillereistä ja poliittisesta juonittelusta, kirja on juuri sinulle. Neljä tähteä.

Jäätelökuningattaren ensimmäinen siirto

Nyt arvostelen Olipa kerran-sarjan neljännen kauden kolmannen jakson, Rocky Roadin. Lupaan, että seuraava otsikko ei liity jäähän millään tavalla.

Jakso avaa Robinin, Marianin ja Rolandin laatuajasta perheen kesken. Marian ei ole vielä ehtinyt tutustua maailmaan, joten perhe tekee pienen kieroksen Storybrookessa. Pienen, koska kaupungissa ei ole juuri mitään nähtävää. Samasta syystä heidän matkansa päättyy jäätelökauppaan, jossa kauden uusi pahis tekee ensimmäisen siirtonsa taikomalla Marianin jäätelön. Jälleen kerran ei voi kuin ihmetellä, mikä ongelma tekijöillä on jäätelön kanssa.

Toisaalla Regina kyselee sarjakuvilla lahjomaltaan Henryltä satukirjan kirjoittajasta. Poika lupaa auttaa Reginaa kirjoittajan selvittämisessä. Ennestään hän ei sitä tiedä. Kohtaus oli erittäin onnistunut. Siitä huolimatta en oikein tiedä storylinestä. Se tuntuu sitä järjettömältä, mitä kauemmin sitä ajattelee. Miten kirja muka voisi antaa kenellekään yhtään mitään? Edes niin voimakas kirja.

Seuraavaksi hypätäänkin Lumikin ensimmäiseen kokoukseen pormestarina, jossa Marian kaatuu tajuttomana maahan ja alkaa jäätyy niille sijoillee. Häntä ei saada tässä jaksossa sulatetuksi, joten saa nähdä, viedäänkö juonta mihinkään. Kohtauksesta ilmenee myös se, kuinka pihalla Lumikki on pormestarin työstä ja yleensäkin johtamisesta.

Robinilta oli erittäin tyly siirto valita juuri vaimon kohtalo sopivaksi paikaksi tunnutaa tunteensa Reginalle. Monestakin syystä. Ensinäkin hän antoi taas väärää toivoa Reginalle ja toiseksi emme voi tietää varmasti kuuleeko Marian jääloitsun alaisena vai ei. Marianin tilanteesta vielä. Miksi he eivät antaneet Rolandin kokeilla kirouksen purkamista? Kaksi viimeisintä kiroustahan purkautui juuri vanhemman ja lapsen väliseen rakkauteen.

En pidä Reginan muutoksesta vahvasta, joskin intohimoisesta naisesta, poikaystävän menetystä surevaksi raukaksi. Hän ei ole tehnyt vielä juuri muuta kuin säälinyt itseään. Hahmo on menettänyt suurimman teränsä. Toivottavasti hän saa sen takaisin ja pian. Miksi Reginan onni edes olisi Robinista kiinni? Koska tosirakkaus vai?

Jakson parasta antia oli ehdottomasta Frozen – takaumat. Siinä Elsa ja Kristof tekivät yhteistyötä Arendelleä uhkaavan Hansin voittamiseksi ja Elsa näkee kauden pahiksen, ns. Jäätelökuningattaren, ensimmäistä kertaa. Minusta Elsan ja Kristofin yhteistyö on hauskaa katsottavaa. He ovat juuri sopivan erilaisia.

He voisivat jo antaa pahikselle jonkin nimen. Luulen, että kysessä on lumikuningatar, niin kuin monet muutkin, mutta varma ei voi olla. Paljon on spekuloitu siitä, onko Jäätelökuningatar tosiaan Elsan täti vai ei. Olen kuullut myös puhuttavan siitä, että tämä olisi Elsan oikea äiti. Toivottavasti ei sentään. Vaikka ideassa ei olekaan muuten mitään vikaa, Elsa menettäisi kruununsa. Silloinhan hän ei olisi edesmenneen kuningasparin lapsi. Lisäksi se muuttaisi Disneyn sympaattisimpien siskosten, Elsan ja Annan suhdetta. 

Nykypäivänä porukka yrittää selvittää, kuka on vastuussa Marianin yhtäkkisestä jäätymisestä. Emma ja David sekä Elsa ja Koukku omalta osaltaa. Elsan ja Koukun tiimi oli mielenkiintoisempi, kuin Emman ja Davidin. Lisäisin kauteen kummankin tutustumista nykymaailmaan. Puhelin-kohtaus oli nimittäin hauska. 

Jaksossa tavattiin sarjan spinn offista tuttu Will Scarlett, joka kertoi heidän nykyisen vastustajansa myyneen jäätelöä kaupungin asukkaille. Vaikka on hyvä asia, että uusia mielenkiintoisia hahmoja tulee lisää, monet sivuhahmot jäävät vielä enemmän sivuun. Esimerkiksi Crympylla ei ole mitään muuta tekemistä kuin vihaisten lynkkäysjoukkojen johtaminen. Muutkaan eivät selviytynyt sen paremmin. Ainoastaan Samu Sirkalla oli edes joku pointti jaksossa.

Jakson pointti oli ehdottomasti kauden pahiksen esittely. Se onnistuikin loistavasti. Se myös herätti sopivasti kysymyksiä, kuten miten Jäätelökuningatar tuntee Emman ja miten Rumbel liittyy asiaan.
Jakso oli tähän asti kauden paras, mutta pitää muistaa, että kausi on vasta alussa. Viisi tähteä.

Jäämuuri tuottaa ongelmia Storybrookessa

Nyt on aika lunastaa yksi lupaus: Arvostelen joka jakson sarjasta Olipa kerran, englanniksi Once Upon A Time. Aloitan 4.kauden toisesta jaksosta, White out.

Jakso alkaa Elsan pystyttäessä Storybrooken ympärille jäämuurin, sillä hän ei halua kenenkään, jolla on jotain tekemistä Annan katoamisessa, häviävän kaupungista. Ongelmia syntyy, kun Elsa kidnappaa vahingossa Emman Muurin sisään. Emmalla tulee kylmät paikat, niin kylmät, että katsojienkin tekisi mieli vilttiä. Elsan ja Emman keskustelut oliovat mielenkiintoisua. Hahmoissa kun on jotakin samaa: Kumpikaan ei oikein hallitse omia taikavoimiaan.

Muuri vielä katkaisee kaupungin sähköt. Sähkökatkoksen selvittäminen on jakson tylsin juonenkulku. Ideana kai on, että Lumikki pääsee näyttämään johtajuuttaan selvitäksseen hankalasta tilanteesta. Se ei jotenkaan toiminut. Oikeesti, eikö koko kaupungisa ole yhtän sähkömiestä tai muuta, joka voisi ratkaista tilanteen.

Jakson takaumat koskevat Davidin ja Annan kohtaamista Davidin ollessa vielä tavallinen, pitkätukkainen maanviljelijä. Takautumat ovat muuten hyviä, mutta kärsivätuskottavuuden puutteesta. Miten maanviljelijä voisi voittaa koulutettuja sotilaita ja pahan mafiapomon? Katsojille selviää, että Davidin isä oli alkoholisti, joka kuoli lopulta. Lapsensa hylkäävät vanhemmat ovat niin kulutettua tässä jaksossa.

Reginaa näkyy vasta jakson lopussa. Aikaisemmin hänet kyllä mainittiin, sillä Regina kertoi varista apuna käyttäen, ettei tahdo ketään, edes Henryä. Ilmeisesti tekstiviestit ovat liian tavanomaisia. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Jakson lopussa Regina ja Henry nimittäin juttelevat ja saavat asiansa selvitettyä. Pakko sanoa, että Henry toimi jaksosa paljon Reginaa aikuisemmin.

Jakso esitteli uuden ehkä pahiksen, jota esittää loistava Elizabeth Mitchel. Hahmosta emme kuitenkaan saatu muuta tietoa, kun se, että hän työskentelee jäätelöbaarissa ja on ehkä Lumikuningatar. En usko, että kukaan, joka myy jäätelöä, voi olla läpeensä paha. Muutenkin toivon, että sarja pääsisi mustavalkoisesta hyvis-pahis asetelmasta. Olisipa hänellä edes hyvä syy olla sellainen kuin on. 

Jakso oli kokonaisuudessa hyvä, ei ehkä sarjan parhaita, mutta kyllä sitä ihan mielellään seurasi. Seuraava jakos oli minusta vielä parempi, mutta siihen seuraavassa postauksessa. En tunne mafiapomona esittäytyvää Bo Peepiä, mutta ymmärtääkseni hänestä on jonkinlainen lastenrunon paimentyttö. Sankareille selvisi, että Elsa ei tosiaankaan olekauden pahis, mutta muuten juoni meni hitaanlaisesti eteenpäin. Neljä tähteä.

Ruusujen sotaa ja valtapelejä

Jokin aika sitten Yleltä tuli Valkoinen kuningatar -sarja. Sattumalta löysin kirjan, johon kyseinen sarja perustuu ja vieläpä hotellini muuten niin vaatimattomasta kirjahyllystä.

Valkoinen kuningatar alkaa Elisabethin, nuoren lesken ja kahden pienen pojan äidin, hurmatessa nuoren ja komean Yorkin kuninkaan. Hänestä tulee tietenkin kuningatar. Kirja keskittyykin hovin juonitteluun ja erityisesti vallan säilyttämiseen keinolla millä hyvänsä. Välillä kirjassa käytiin jopa taistelutantereen puolella, Edvardin näkökulmasta tosin. Kirja perustuu historialliseen faktaan, vaikka taiteellisiakin vapauksia on otettu. 

Myös taikuus on otettu myös esiin, sillä onhan Elisabeth itsensä jumalatar Melusinan jälkeläinen.Tämä on puhdasta fiktiota, vaikka kuulemani mukaan Elisabethin huhuttiin olevan noita myös oikeasti. Valitettavasti aihe jäi etäiseksi. Melusinan tarinaa tuntemattomalle, se on vähän samanlainen kuin Pieni merenneito, mutta paljon synkempi. 

Melusina

Valkoinen kuningatar on viihdyttävä historiallinen romaani, johon naisnäkökulma toi oman ominaispiirteensä. Historialliset romaanit ovat mieleeni. Ei tosin suosikkilajityyppini, mutta ei kaukanakaan. Siksi kirja veti minua puoleensa. Kirja oli parempi kuin tv-sarja, joskin oli sarjassakin oli yksi etu kirjaan nähden. Tv-sarjassa nähtiin myös muita näkökulmia, kohtauksia kun oli muistakin sarjan kirjoista.

Päähahmo oli aluksi mielenkiintoinen, vahva ja määrätietoinen leski, mutta muuttui kirjan myötä vallanhimoiseksi juonittelijaksi, jota ei kiinnostanut mikään muu kuin kruunu, ei edes lapsensa. Sama vika löytyy kylläkin muiltakin romaanin henkilöiltä. Lempihahmoni oli Elisabethin Anthony-veli. Pidin myös Elisabethin äidistä ja vanhemmasta tyttärestä, joka on nimeltäänm myös Elisabeth. Kirjassa oli paljon muitakin samannimisiä eri henkilöitä. Sitä lukiessa täytyi siis olla ajatus mukana ja välillä tosissaan miettiä kenestä on puhe.

Tarina eteni aivan hirvittävällä vauhdilla. Monissa kohtaa tämä on hyvä asia, mutta joskus hyppimistä tapahtui liikaakin. Lukijakin haluaa hengättää välillä. Joskus tarina yltyi tylsäksi, kun se kuvaili lähinnä Elisabethin lapsien saantia. Myös Elisabethin teoreettiset mitä jos- mietinnät puuduttivat.

Valkoinen kuningatar on laadukashistoriallinen romaani, hyvällä mausteella. Siinä on kuitenkin omat heikkoutensa. Neljä tähteä. Voin ajatella lukevani myös sarjan muut osat.

Kay Scarpetta tutkii

En ole koskaan kiinnittänyt erityisesti huomiota Patricia Cornwellin Kay Scarpetta romaaneihin. Lomalla asia kuitenkin muuttui, kun luin Kuoleiden satama-romaanin.

Kay Scarpetta työskentelee ilmavoimien tukikohdassa Doverissa ja opettelee hämmästyttävää uutta keksintöä, virtuaalista ruumiinavausta. Hänen suunnitelmansa kuitenkin muuttuvat, kun hänet kutsutaan selvittämään hänen johtamassa virastossa sattunutta noloa ja outoa sotkua, jossa kuolleeksi todettu mies onkin ehkä kuollut vasta ruumispussissa.

Pidän Cornwellin tavasta kirjoittaa. Hahmot tulevat hyvin eläväksi. Eniten pidin Scarpettan siskontytöstä, coolista, mutta epäsosiaalisesta Lucystä, joka mm. Lentää helikoptereilla ja hakkeroi sujuvasti tietokoneen kuin tietokoneen. Teknologiaan liittyvät hienoidet ovat jännittäviä, joskin hifistely oli ehkä turhankin tarkoituksen mukaista.

En oikein ehtinyt syventyntyä kirjan maailmaan. Olihan tämä jo ties mones Kay Scarpetta-kirja. Siitä saan syyttää pelkästään itseäni. Juoni ei ollut parhaasta päästä. Tiesin melkein heti, kuka on syyllinen ja vanhoja kikkoja käytettiin liikaa. Minä pitkästyin välillä lääkletieteelliseen kuvaukseen.

Kirja ei ollut syvällisemmästä päästä, mutta ihan hyvä luettava tapaus silti. Sopivaa matkalukemista siis. Voin kuvitella lukevani toisenkin Patricia Cornwellin kirjan. Kolme tähteä.

Ranskan presidenttiä salamurhaamassa

Lomalla ehtii lukea, varsinkin lentokoneessa. Ensimmäinen lukemani kirja oli legendaalinen Frederick Forsythin kirjoittama Shakaali.

Shakaali kertoo yrityksestä murhata Ranskan presidentti Charles de Gaulle. Yrittäjänä on taitava vaalea englantilainen ammattitappaja Shakaali, onka toimia saamme seurata. Toinen päähahmo on Ranskan paras etsivä, Claude Lebel, jo ka tehtäväksi presidentin pelastaminen ja näin ollen Shakaalin kiinniottaminen lankeaa.

Shakaali on jännittävä kirja, joka pitää otteessaan. Lukija tuntee melkeinpä seuraavansa oikeaa miesjahtia. Se on myös keskimääräistä trilleriä uskottavampi. Kirja sijoittuu 60-luvulle, mikä tuo kirjaan oman mielenkiintonsa. Minusta on hauska matkustaa vähän erilaiseen aikaan.

Päähenkilö ei ole pidettävä, mutta sitäkin kiinnostavampi. Shakaali siis. Hän on myös mystinen, sillä kirjassa ei tule ilmi edes tämän nimeä. Lebel puolestaan on vähän tylsän oloinen. Pätevä poliisi ja kaikkea, mutta mielummin lukisin Shakaalin seikkailuista.

Niin hyvä kuin Shakaali olikin, siinäkin oli omat huonot puolensa. Loppu oli antikliimaksi. Shakaalin olisi suonnut onnistuvan yrityksessään. Sen lisäksi kirja spoilasi itse itseään aina välillä. Muuten kirja oli lukemisen arvoinen. Neljä tähteä.

Kirjailija

Teinit yliluonnollisia voimia väärinkäyttämässä

Chronicle oli minulle uusi tuttavuus. Päätin kuitenkin katsoa sen ennen lomaa, koska kuulin sitä kehuttavan. Ehdin kuitenkin arvostella elokuvan vasta nyt.

Chroniclessä kolme high school -opiskelijaa tekevät uskomattoman löydön, joka antaa heille yiluonnollisia voimia. Pojat alkavat heti käyttää niitä häikäilemättä hyväkseen, kunnes yksi heistä menee liian pitkälle. Tarina näytetään päähenkilön kuvaaman videomateriaalin muodossa. 

Tärkeimmäksi ja samalla mielenkiintoisemmaksi henkilöksi nousee kameraa joka paikkaan kuljettava koulukiusattu Andrew, jonka äiti on kaiken lisäksi kuolemassa ja isä väkivaltainen alkoholisti ja entinen palomies. Muut hahmot jäivät kaksiulotteiseksi. Supervoimat saa myös Andrewin serkku Matt ja koulun suosituin poika Steve. 

Chronicle on visuaalisesti räiskyvä teinifantasia, johon on saatu ladattua hieman inhimillistä tarttumapintaa. Chronicle sekoittaa sujuvasti scifiä, supersankari-tarinaa sekä angstista teini-ikää, luoden kokonaisuuden joka on yllättävän onnistunut. Joskin liika erikoistehosteilla leikkiminen ja poikkeileva kuvaustyyli heikentää kokonaisuutta. 

Perussupersankarielokuvia realistisemmasta otteesta huolimatta leffassa oli myös paljon epäuskottavuuksia. Kuka menee yöllä epäilyttävältä näkyvään maakuoppaa? Entä miksi samoilla voimilla, jolla on saatu auto pois tieltä, sitä ei kuitenkaan saada takaisin sinne. Varsinkin kun voimia käyttäjiä on kolme.

Elokuva alkaa kevyesti. Siitä löytyykin oma huumorinsa. Aluksi pojilla on hauskaa, kun ihmisille voi tehdä pientä kiusaa uusien kykyjen avulla. Loppu onkin sitten paljon synkempi Andrewn vajotessa yhä synkemmälle pimeyden puolelle. 

Cronicles on piristävä uusi tulokas supersankarielokuvien joukkoon. Hyvät puolet ylittävät reilusti sen pahat. Neljä tähteä.

Jousisankarin paluu

Jousta ja nuolea käyttävästä viittasankarista Arrow on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteen.
Kamppailussa rikollisuutta vastaan häntä auttavat tälläkin kaudella tietokoneisiin vihkiytynyt Felicity Smoke, lihaskimppu John Diggle sekä tiimin tuorein jäsen Roy Harper. 

Oliverin rakas kaupunki on kokenut nyt jo kaksi terroristihyökkäystä, eikä Starling Cityllä mene hyvin. Rikollisuus on sentään saatu hallintaan. Kiitos siitä kuuluu Arrowille kumppaneineen. Oliver puolestaan on menettänyt perheen yrityksen hallinnan. Helppoa ei tule siis olemaan Oliverilla tälläkään kaudella.

Kauden alku oli kohtuullinen. Katsoin heti perään Arrowin sisarsarjan, Flashin, loistavan avauksen. Siksi en pidä jaksosta läheskään niin paljon kuin se ansaitsisi. Todellisuudessa jakso oli ihan hyvä kauden avaus, joka leikitteli Arrowin vanhoilla teemoilla ja toi sarjaan jotain uuttakin. Lisäksi se esitteli kohtuullisen hyvin sarjan uuden aseltelman.

Oliverin kamppailuun normaalin minänsä ja viittasankarin välillä ei tuonut mitään uutta. Vertigokin alkaa olla jo kaluttu luu. Jakson pahis oli tylsä, vaikka hänen ns. Aseensa, huume, joka näyttää ihmisten suurimman pelon toi piristystä sarjaan. Oli jaksossa jotakin hyvääkin. Toiminta oli vauhdikasta ja mielenkiintoista katsoa ja kerrankin Arrowille annettiin ansaitsemansa kunnia, kerrankin. Minusta Oliver teki lopussa huonon ratkaisun erotessa Felicitystä ennen kuin suhde ehti edes alkaa. Heidän suhteensa lakua oli mielenkiintoista seurata ja minusta pari sopi toisilleen. Ainakin paremmin kuin Oliver ja Laurel. 

Kausi sain uuden mielenkiintoisen hahmon, Oliverin yrityksen hamuavan Ray Palmerin. Ei tarvitse omistaa kristalli palloa tietääkseen, että hän ei ole sitä miltä näyttää. Minusta Sarahin kuolema oli huono ratkaisu. Hahmo oli sen verran mielenkiintoinen. Toisaalta kuulin huhun, että Laurel on oikea Black Canary, ainakin sarjakuvissa, joten päätös kävi järkeen.

Jakso oli hyvä, vaan ei loistava. Katson kyllä kauden muutkin jaksot, mutta tällä kaudella on paljon lupaavampiakin sarjoja. Meno voi kuitenkin vielä muuttua. Kolme ja puoli tähteä.