Ensiarvostelussa The Watch

 Arvostelen nyt hyvin lyhyesti Terry Pratchettin Kiekkomaaliman-romaneihin ehkä hieman turhankin löyhästi perustuvan, mutta silti varsin hyvän, The Watch-sarjan ensimmäiset jaksot.

Varoitus: JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Ankh-Morporkissa rikokset ovat sallittuja, olettaen, että rikoksen tekijä kuuluu varkaiden tai salamurhaajien kiltaan. Niinpä kaupungin poliisina toimivalla Yövartioilla on tekeminen vähissä. Tämä kuitenkin muuttuu, kun Vartioston kyynisen kapteeni Vimesin (Richard Dormer) vanha ystävä Carcer (Sam Adewunmi) palaa kaupunkiin pahat mielessään. Miehen suunnitelmia estämässä on myös kaupungin oma kostaja Lady Ramkin (Lara Rossi).

Olen pitkään ollut sitä meiltä, että Terry Pratchettin kirjat eivät vain sovi muutettavaksi tv-sarja tai elokuvamuotoon, Neil Gaimanin kanssa tekemää Good Omenia lukuun ottamatta, eikä The Watch onnistunut minun mielipidettä täysin muuttamaan. Pidän sarjasta enemmän kuin useimmat muut, ainakin arvosteluista päätellen, mutta lähdemateriaalinsa tasolle se ei yltänyt tai edes niiden lähelle.

Niin kuin Terry Pratchettin fanit voivat jo arvata, The Watch ei varsinaisesti seuraa minkään kirjan jonka, vaan se lainailee sieltä ja täältä sekä lisää omaakin. Tyylikin oli muutettu fantasiasta steampunkkiin. Sarja ei ole kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan minua päätöksen tarpeellisuudesta. Se on kuitenkin sanottua, että sarjan maailma muistuttaa tunnelmaltaan suhteellisen hyvin lähdeteoksiaan.

The Watchin hahmot eivät pärjää syvyydeltään kirjan vastaaville, mutta toisaalta sitä en odottanutkaan. Lady Ramkinin muutos eräänlaiseksi synkän menneisyyden omaavaksi kostajaksi aiheuttaneet kohua, mutta minua ne eivät haittaa, sillä kyseinen hahmo ei ole koskaan herättänyt minulle voimakkaita tunteita. Sitä paitsi hahmo on baddasssyydessään sarjan paras.

Ankh-Morpork on miljöönä kiinnostavan erilainen, niin kirjoissa kuin sarjan tulkinta kaupungista. Tuotannon suurin vika oli paikoittain harvinaisen huonot erikoistehosteet. Esimerkiksi Näkymättömän Yliopiston oranki-Kirjastonhoitajan näytti harvinaisen kököltä. Toki sarjan puolesta on sanottava, että sillä tuskin on Game of Thronesin tuotantobudjettia, joten ihmeitä ei toki sovi odottaakaan.

Tiivistetysti en anna The Watchille vielä arvosanaa, mutta juuri nyt se sijoittuu ehkä vähän keskiarvoa paremmaksi, mikä ei ole hyvä noinkin suosittuun kirjasarjaan perustuvalle sarjalle.

Ensiarviossa WandaVison

 Pitkä odotus on päättynyt. Marvelin ensimmäinen tuotos vuoteen, WandaVision, alkoi aika tasan viikko sitten. Nyt kerron mielipiteeni sarjan kadesta ensimmäisestä jaksosta.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia WandaVisionin kahdesta ensimmäisestä jaksosta.

Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) ja Vision (Paul Bettany) yrittävät sopeutua idylliseen Westview-lähiöön. Koska Wanda osaa taikoaja Vision on androidi, se onistuu vain, jos he onnistuvat peittämään erikoisuutensa naapureiltaan, erityisesti vähän turhankin uteliaalta Angesilta (Katherine Hahn). Yrityksista seuraakin monia tilannekomedioista tuttuja tilanteita.

Asiaa ei auta myöskään se, että Wanda alkaa kuulla hänen nimeään kutsuvaa ääntä tai muista vastauksia sellaisiin kysymyksiin, kuin mistä he ovat tulleet Westviewiin ja kuinka kauan hän ja Vision ovat oikein olleet naimisissa. Lisäksi muitakin merkkijä siitä, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, alkaa ilmestyä. Mitä oikein on tekeillä?

Tuskin lienen ainut, joka kaipasi jo, noin vuoden tauon jälkeen, elämäänsä hiemna Marvelin elokuvauniversumin taikuutta. Noin viikko sitten sainkin sne, mitä toivoinkin kun Disney+ starttasi WandaVision-sarjansa. Kysymys kuuluukin, että oliko sarja odottamisen arvoinen. Kahden jakson perusteella voin jo turvallisin mielin vastata, että kyllä.

Sarja oli erittäin hauska, tyylikäs, omalaatuinen ja paikka paikoin jopa yllättävän koskettavakin. Esimerkiksi ensimmäisen jakson kosinta-kohtaus liikutti, vaikkei minun laillani olisi erityisesti välittänyt Wandasta ja Visiosta parina. Sen keskiössä oleva mysteerikin on myös harvinaisen kiinnostava. Tuskin maltan odottaa saavani tietää, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys.

Pieni varoituksen sanakin on kuitenkin paikallaan. Sarja ei kuitenkaan sovi kaikkien makuun. Ensimmäkin se on uppo-outo, voisi jopa sanoa, että oudointa MCU:ssa ja hyvällä syyllä. Lisäksi se, kuinka hauskana sitä pitää, riippuu lähinnä katsojan tunteista sitcomeja ja sen huumnoria kohtaan. Me muut, joilla ei ole ongelmia kummankaan asian suhteen nauttivat sarjasta varmasti.

Myös sarjasta tehty mainosmateriaali kannattaa jättä katsomatta. Se nimittäin paljastaa aika lailla sen kahden ensimmäisen jakson tapahtumista. Asiaa ei paranna myöskään se, että jaksot ovat harmillisen lyhyitä. Siitäkin huolimatta, että siihen hyvä syy löytyykin. Sarjanhan on tarkoitus muistuttaa sitcomeja, joiden jaksot kestävät yleensä saman verran tai joskus jopa vähemmän.

Sarjan jaksot, ainakin nämä kaksi ensimmäistä, keskittyivät hyvin paljon tyyypillisiin sitcom-arkkityyppeihin. Ensimmäsessä jakossa kestutetään yllättäen vierailulle tullutta pomoa ja seuraavassa yritettään sulautua lähiöön muun muassa kykykilpailun avulla. Kevyen tunnenelman katkaisi vain paikoittaiset muistutukset paljon synkemmästä tosielämästä.

Sarja sijoittuu kuitenkin joka jakso eri vuosiluvulle. Ensimmäisessä jaksossa eletiin 50-lukua, toisessa 60. Minulle näiden vuosikymmenien komediat ovat kuitenkin vierasta maaperää, joten en osaa, mitä sarjaa jaksot matkivat ja kuinka hyvin. Jätän sen jonkun asiantuntevamman hommaksi. Ymmmärtääkseni ainakin tunnelma on juuri oikeanlainen.

Kumpikin pääosan näyttelijä hoiti työnsä kunnialla, mutta Elizabeth Olsen oli kuitenkin sarjan ehdoton tähti. Hänen hahmostaan saadaankin eniten uusia puolia. En vähättelisi Paul Bettamyakaan, joka taisi varsin hyvin tämän komediallisemman version hahmostaan. Muutenkin ruudun kummaltakin puolelta löytyi silkaa ammattitaitoa, niin kuin sopii odottaakin.

Sivuhahmoista, joita erittäin hauskan Angesin lisäksi oli muun muassa Visionin pomo (Fred Melamed), lähiön kuningatar Dottie (Buffyn Emma Caulfield Ford) ja Wandan kanssa ystävystyvä Geraldine (Teyonah Parris) ei vielä kahden jakson perusteella voi mielipiteitä esittää. Toistaiseksi he näyttävät kuitenkin sopivan erittäin hyvin sitcom-hahmojen arkkityyppeihin.

Tiivistetyksi WandaVision alkoi hyvin lupaavasti ja odotankin sen jatkavan samalla tiellä. Tähtiä en vielä sille anna, mutta jos antaisin, niin niitä ei olisi vähemmän kuin täydet viisi.

Fantasian Futuraman paluu

Simpsonien tekijöiden fantasiakomedia Disenchantmentin kolmas kausi vähensi komediaa ja lisäsi juonellista syvyyttä. Tuloksena oli viihdyttävä, mutta ei edelisen kauden veroinen, kausi.

Varoitus: Luvassa juonipaljastuksia! Jälleen kerran.

Prinsessa Bean (äänenä Abbi Jacobson) tuomittiin roviolle noitana hänen ammuttuaan isäänsä Steamlandistä tuomallaan aseella. Hänen juonitteleva äitinsä Dagmar (äänenä Sharon Hogan) kuitenkin ehti pelastaa tytön, joka piilottelee nyt kirjaimellisesti maan alla uskollisten ystäviensä demoni Lucin (äänenä Eric André) ja tonttu Elfon (äänenä Nat Faxon) kanssa.

Samaan aikaan hänen isänsä kuningas Zøg (äänenä John DiMaggio) makaa kuoleman kielissä ja valtaistuinta pitää Beanin nuorempi velipuoli Derek (äänenä Tress MacNeille) . Poikaa manipuloi kuitenkin Dreamlandin kurissa ja Herran nuhteeseen haluavat pääministeri Odval (äänenä Maurice LaMarche) ja Lumoojatar (äänenä Lucy Montgomery). Kaiken kaikkiaan tilanne näyttää siis hyvin huonolta, joten suunta on vain ylöspäin.

Disenchantment ei ole koskaan ollut niin hyvä sarja kuin samojen tekijöiden Simpsonit ja Futurama. Ihan siitä yksikertaisesta syystä, että se ei ollut ihan yhtä hauska. Koska fantasia on lempigenreni, niin se oli minulle jonkin asteinen pettymys. Siitäkin huolimatta, että pidän sarjasta edelleenkin. Se oli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi hyvä siihen, että katsoin myös sen kolmannen kauden.

Kolmas kausi keskittyi ensimmäistä kahta kautta enemmän pääjuoneen ja vähemmän huumorin. Kausi oli kyllä erittäin hauska, mutta huumoria ei oltu laitettu juonta tärkeämmäksi. Se riippuu ihmisestä, kuinka onnistunutta tuota valintaa pitää. Itse olisin toivonut enemmän sitä huumoripuolta, kyseessä on kuitenkin  komediasarja.

Varsin monet kuitenkin pitävät suunnasta. mutta varsin monet pitävät suunnasta. Minunkin on myönnettävä, että siitä löytyy omat hyvät puolensa, kuten entistä enempi keskittyminen hahmokehitykseen, erityisesti Bean ja hieman yllättäen myös Derekin suhteen. Erityisesti Derek saikin hieman lihaa hahmoluunsa päälle, vaikka kiinnostavaa hahmoa hänestä ei vieläkään tullut.

Lucia olisi sitten voinut olla paljon enemmän. Sarjan ehdottomasti parhaana hahmona, joten hänen olisi pitänyt saada enemmän ruutuaikaa. Sitä olisi voinut ottaa vaikka kuningas Zøgilta, sillä hänen vajoaminen hulluuteen meni vanhaksi äkkiä. Vaikka kuningas tekikin niin enemmän kuin vain ymmärrettävästä syystä.

Dreamlandissä oliis vielä koluttavaa ja se olikin jälleen kerran erittäin hyvä miljöö sarjalle, mutta pidin siitä, että sarja matkaa aina joskus myös Dreamlandin ulkopuolelle, erityisesti Steamlanld jaksaa kiinnostaa. Olihan se maana hyvin erillainen kuin Dreamland. Samalla se vielä antoi Beanille ja kumppaneille mahdollisuuden ihmetellä ”nykyajan” höpötyksiä, kuten autoja, aseita ja tehtaita.

Sarjan tekijät, erityisesti ääninäyttelijät, olivat tälläkin kaudella tehtäviensä tasalla. Heistä edukseen nousi Abbi Jacobson ja Eric André. Viimeksi mainittu kuluu jo koomikoiden tähtikaartiin, joten suuri ihme se ei ole. Sarja myös näytti tälläkin kaudella hyvältä. Riippumatta siitä, missä maailmassa aina tai muuten vain paikassa oikein kulloinkin mennään.

Bean paranee hahmona, mitä enemmän hänen kanssaan viettää. Samoin Elfo, varsinkin nyt kuin hän on pikkuhiljaa pääsemässä ihastuksestaan Beaniin. Luci puolestaan on edelleen koko sarjan paras hahmo. Hänen ja Beanin jälkeen kolmantena tulee Beanin äitipuoli Oona (äänenä myöskin Tress MacNeille) , joka toimii tällä hetkellä merirosvolaivan kapteenina.

Uusista hahmoista paras oli merennneito syystäkin sarkastinen Mora (äänenä Meredith Hagner). Roistoista Odmal ja Lumoojatar olivat varsin mallikkaita ”kuninkaan paha neuvontaja”-stereotyypin edustajia. Hhamoista ärsytävin oli sekä kirjaimellisesti, että kuvainnollisesti sika Merkiner (äänenä Matt Berry), mutta onneksi häntä ei juuri kaudella näkynyt.

Kausi jätti vielä paljon kysymyksiä seuraavaa kautta ajatellen, olettaen, että sarja sellaisen saa. Netflixillä kuin on ikävä tapa lopettaa sarjansa kesken. Niistä tärkein liittyi Beanin suvun kiroukseen. Toivonkin, että se sarja saa myös neljännen kauden ja ehkä enemmänkin. Pakko kuitenkin myöntää, etten loppuen lopuksi kovinkaan hartaasti.

Tiivistetysti niin parantamisen varaa kuin Disenchantmentissa onkin, niin se osoitti jälleen kerran, että Simpsonien tyylinen huumori sopii myös fantasiaan. Neljä tähteä!

Joulusatu Kiekkomaalaisittain

Nyt arvostelemani Terry Pratchettin Valkoparta Karjupukki kertoo uskomuksista, ja uskomisen tärkeydestä kirjailijalta tutulla otteella. Vain ja ainoastaan positiivisessä mielessä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! Ei kuitenkaan mistään kirjan kannalta kovin ratkaisevasta.

Huomautus: Valkoparta Karjupukista on tehty myös minisarja. Osa tämän arvostelun kuvista on otettu sieltä. En kuitenkaan voi sanoa mitään siitä, kuinka uskollinen sarja on kirjoille, sillä en ole nähnyt sitä.

Universumi toimintaa valvovat Tarkastajat tilaavat Salamurhaajien killalta Kiekkomaailman vastikkeen Joulupukille eli Karjupukin murhan. Tämä kummastuttaa kiltaa, sillä kyseessä on kuitenkin pelkkä taruolento. Koska tehtävästä saatava palkkio on kuitenkin hyvä, niin he laittavat tehtävään jopa killan jäsenten mittapuulla häiriintyneen, mutta sitäkin asiansa osaavamman, Herra Teelehden.

Toisaalla Kuolema on alkanut toimittaa Karjupukin virkaa, mikä herättää myös hänen tavallista elämää haluavan lapsenlapsensa Susan Sto Helittin huomion. Hän päättääkin selvittää syytä isoisänsä kummalliseen käyttäytymiseen. Lisäksi myös Näkymättömässä Ylioppistossa ollaan huomattu, että jotain on pahasti vialla. Valkoparta Karjupukki on Terry Pratchettin kahdeskymmenes Kiekkomaailmana sijoittuva romaani.

 Vähän aikaa sitten BBC America aloitti Terry Pratchettin maailmaan sijoittuva The Watch-sarjan. Sarja ei ehkä ole kirjojen veroinen, mutta se sai minut taas innostumaan kirjailijan tuotannosta. Niistä ensimmäisenä käsiini osui Valkoparta Karjupukki, joka olikin ihan yhtä hyvä kuin muistinkin kirjailijan teosten olevan, tai voisi jopa sanoa, että parempi.

Valkoparta Karjupukin teemana toimi erilaisten uskomukset ja erityisesti niihin uskomisen tärkeyden. Sitä käytiin erityisesti jouluun liittyvien uskomusten kautta, niin kuin loogista olikin. Liittyyhän siihen enemmän uskomuksia kuin mihinkään toiseen juhlapyhään. Se olikin teemana harvinaisen kiinnostava. Pidin myös kirjailijan Unohdetut Jumalat tyylisestä toteutuksesta.

Kertomistyyli oli Pratchettille tyypillinen eli humoristinen, filosofinen ja lämminhenkinen. Tuttuja alaviitteitäkään ei oltu unohdettu. Kirja loistikin erityisesti sillä huumorin saralla. Jokainen kirjan hahmo, pahiksia lukuun ottamatta, kuvattiin myös hyvin inhimillisellä otteella. He tuntuivat oikeilta ihmisiltä vikoineen kaikkineenkin tai ehkä juuri niiden takia. Jopa ne hahmot, jotka eivät teknisesti olleet ihmisiä.

LempiKiekkomaailma-kirjakseni se ei kuitenkaan noussut, lukunautintia haittamattomien pikkuvikojensa takia. Juoni oli hyvyydestään huolimatta vähän turhankin ennalta-arvattava. Näkymättömään Yliopistoon keskityttiin vähän turhankin paljon, ottaen huomioon, ettei se loppujen lopuksi ollut juonen takia niin kovin tärkeä. Kirjaan uutena tuodut sivuhahmotkaan eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia.

Susan oli jokseenkin legendaarisemman Sam Vimesin veroinen päähenkilö. Pidin erityisesti hänen käytännöllisestä tavasta nähdä maailman, myös yliluonnollinen sellainen. Kuolemasta voisi sanoa samaa. Ja ehkä enemmänkin. Hän kuuluu koko kirjasarjan parhaimpien hahmojen joukkoon, jos ei jopa ole paras. Sivuhahhmoista minulla ei ole suosikkia, mutta ei inhokkiakaan.

Tarkkailijat olivat melko yksiulotteisia pahiksia, mutta se ei ole paha asia. Pidänkin heitä paljon aktiivisempaa Herra Teelehteä kirjan varsinaisena pääpahiksenä. Hän oli myös pahiksista mielenkiintoisin. Ainakin osittain siksi, että häneltä ei löytynyt yhtään parantamiseen viittaavaa ominaisuutta. Hänen keräämä joukko pikkurosvoa olivatkin sitten hieman sympaattisempia.

Seuraavaksi Terry Pratchettin kirjakseni valikoitui paljon enemmän The Watch-sarjaan ja sitä kautta myös Yövartioihin liittyvä kirja, Yövartiosta. Se onkin ollut tähän asti hyvä, jopa Valkoparta Karjupukkia parempi. Teen siitä arvostelun, kunhan olen saanut sen luettua. Todennäköisesti kuitenkin sarja-arvostelu tulee ensin. Niitä ensin kirjoitan kyllä koko joukon muita arvosteluja ja mahdollisesti myös muita tekstejä.

Tiivistetysti Valkoparta Karjupukki oli juuri niin hyvä kirja kuin sen kirjailijalta sopii odottaakin, pikkuvioistaan huolimatta. Siksi se ansaitsee täydet viisi tähteä.

Loppu se on viikinkienkin ajalla

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös History Channeling Vikings-sarja. Sen viimeinen, järjestyksessään kuudes kausi, ei kuulunut sarjan parhaimpiin, mutta hyvä se oli silti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Ragnarin (Travis Fimmel) poikien sisällissota sai pääsi veriseen päätökseen, jonka tuloksena Björn Rautanyrkki (Alexander Ludwig) haavoittui, mutta sia kuitenmkin pidettyä kruununsa. Hänen vastustajansa Ivar Luuton (Alex Høgh Andersen) puolestaan löysi itsensä taas liittolaisensa, Varjagien ruhtinas Oleg Viisaan (Danila Kozlovsky) hovista.

Varjagit eivät kuitenkaan Kattegatin valloitusideasta perin luovu, varsinkion kuin heillä on jo viikinkien suurkuningas Harald Kaunotukka (suomalainen Peter Franzén). Lisäksi Björnin kruunulle on muitakin tavoittelijoita. Heihin ei kuitenkaan kuulu Ragnarinvanhin poika Ubbe (Jordan Patrick Smith), joka on perinnyt isänsä kyltymättömän halun tutkimusmatkailuun.

Vikings kuuluu historiallisten sarjojen parhaimmistoon, mutta sen parhaat päivät ovat olleet jo jonkin pitkään takana. Ne päättyivät Ragnarin kuolemaan. Nimttäin kukaan hänen pojistaan ei hänen tasolleen päähenkilönä onnistuneet nousemaan tai edes lähelle. Kuitenkin Vikings pysyi loppuun asti harvinaisen hyvälaatuisena historiallisena, tai ainakin sitä mukailevana, sarjana.

Siitä löytyi taas tyypillinen määrä, juonittelu, näyttäviä taisteluja, draamaa ja muutama yllättävä, ja vähemmän yllättäväkin, käänne. Juuri niistä elementestä nautin vieläkin, vaikka en ihan sarjan alkukausien lailla. Silloin ne nimittäin tapahtuivat mielenkiintoisimmille hahmoille. Ragnarin lisäksi jäin kaipaapaan myös Lagertaa (Katheryn Winnick).

Vaikka alkukaudella sarjan suurimpana uhkana olivat Oleg armeijoineen, niin loppukaudesta mentiikin vaihteeksi taas takaisin Englantiin, mikä virkistikin kautta hyvin. Sen sijaan Ubbe pääsi Vikings, ja viikinkien, ennestään tutkimattomalle maaperälle. Valitettavasti siellä oltiin vain niin vähän aikaa. Miehen matka sinne ei ollut läheskään yhtä mielenkiintoista seurattavaa.

Tuotantoarvot oli sarjassa jälleen kohdallaan, varsinkin taistelukohtaiukset näyttivät taas hyviltä. Muutenkaan tekijät eivät ansaitse valituksen sanaa, oli kyse sitten ruudun edellä olevista näyttelijöistä tai ruudun takana olleista työntekijöistä. Ainakaan minulta, joka ei näistä asioista juuri tiedä ja on valmis myöntämään sen.

Björnin, nyt tulee iso juonipaljastus, kuoltua parhaaksi hahmoksi osoittautui hänen vaimonsa Gunnhild ( Ragga Ragnars). Hänen taistelunsa pääsystä Kattegatin huipulle olikin yksi kauden pashaista juonista, niin huonosta päättyikin. Ivarkin oli edelleen mielenkiintoinen villikortti, niin epämiellyttävänä kuin hahmoa muuten pidinkin.

Muista Ragnarin pojista Ubbe ei onnistunut saamaan itselleen juuri persoonaa ja viime kaudella paikoitain kiinnosta Hvitserk (Marco Ilsø) meni tällä kaudella lähinnä ärsyttävyyden puolelle. Hän ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä ärsyttävä kuin Harald, jonka olisin toivonut saavan kuoleman jo heti kauden alussa. Muista hahmoista minulla ei juuri ollut vahvoja mielipiteitä puolesta tai vastaan.

Minulla ei ole vahvoja mielipiteitä myöskään siitä, minkälaisen päätöksen sarja sai. Kaikki juonenpäät menivät kiinni suhteellisen tyydyttävästi. En kuitenkaan myöskään osannut tuntea ikävää sarjaa kohtaa tai halunnut nähdä heidän tarinaansa enää lisää. Semn sijaan sarjan spin offia, Vikigs:Valhallaa, seuraan varmasti tai niin varmasti kuin voi realistisesti sanoa.

Tiivistetysti Vikingsin kuuden kausi tarjosi harvinaisenkin hyvälle sarjalle tyydyttävän päätöksen, mutta parantamisen varaakin oliis ollut. Neljä tähteä!

Teininoidan seikkailuiden viimeinen luku

 Chiling Adventures of Sabrinan päättävä neljäs kausi tai niin kuin sarja sitä kutsuu, osa, antoi sarjalle sen ansaitseman lopetuksen. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Varoitus: Tämä arvosvostelu paljastaa yksityiskohtia Chilling Advendures of Sabrina-sarjan juonesta!

Kun viimeksi näimme Sabrina Spellmanin (Kiernan Shipka) kumppaneineen, niin he saivat voiton koko maailmaa uhkaavat pakanat ja Sabrina loi itselleen toisen version itsestään, joka hallitsee nyt Helvettiä isänsä Luciferin (Luke Cook) rinnalla. Huolet eivät kuitenkaan ole vielä ohi, sillä siinä hötäkässä paha pastori Blackwood (Richard Coyle) sai vapautettua Greenhaleen uusia kauhuja.

Nyt olisi noiden uusien pahisten, muinaisia kauhut, kanssa taistelemisen aika. Siinä välissä Sabrinalla on aikaa ihmetellä ihmissuhteita, hengailla ystävien kanssa (Ross Lynch, Jaz Sinclair ja Lachlan Watson), opetella lisää taikuutta sekä potea identiteettikriisistä. Hän ei enää koe kuuluvansa kuolevaisten maailmaa ja niinpä hän miettii, valitsiko hän sinne jääädessään oikein.

Chilling Advendures of Sabrina oli ja onkin vielä paras Riverdalen aloittavan universumin sarjoista. Silti en surrut kuin kuulin, että tämä neljäs kausi tulee olemaan sen viimeinen. Vaikka sarja olikin hyvä, varsinkin nuorten sarjaksi, niin ei kuitenkaan niin hyvä. Tämä ei tarkoita, että neljäs kausi olisi ollut huono. Sille kuitenkin kävi niin kuin niin monelle ennen sitä, se alkoi toistaa itseään.

Neljäs osa ei nimittäin juuri mitään uutta tarjonnut, muinaisia kauhuja lukuun ottamatta ja nekin muistuttivat hyvin paljon edellisten kausien pahiksia. Samat ihmissuhdekuviot, sama tyyli selvitä ongelmista. Edes Sabrinan identtiteettikriisissä ei juuri mitään uutta ollut. Myös sarjan ympäristä oli pysynyt samana, mutta sen voi hyvin laittaa koronarajoitusten piikkiin.

Toki tähän oli toinenkin poikkeus, mikä olikin koko kauden paras lisäys eli toinen Sabrina. Teema, jolla olisi voinut tehdä enemmäkin. Varsinkin kuin toinen Sabrina oli aivan yhtä pidettävä, jos ei enemmänkin, kuin alkuperäinen Sabrina. Hahmo olikin kauden parhaan jakson, rinnakaismaailman sijoittuvan "Chapter Thirty-Five: The Endless", pääosassa.

Uskon kuitenkin vahvasti, että jakso olisi ollut vielä parempi, jos alkuperänen Sabrina-sarja, Sabrina, teinoita, olisi tullut katsottua. Jakossa nimittäin viitattiin siihen vahvasti. Siinä esiintyi muun muassa alkuperäiset Sabrinan tädit eli Beth Broderick ja Caroline Rhea. Myös alkuperäinen Salem-kissa oli paikalla. Faneille jakso taisi kuitenkin olla oikea herkkupala.

Kaudelta löytyi kyllä toinenkin keskimääräistä parempi jakso, "Chapter Thirty-Two: The Imp of the Perverse" , joka sekin sijoittui rinnakkaismaailmaan. Tällä kertaa vain rinnakkais-Greenhaleen. Keskimääräisiä huonompia jaksoa oli vain yksi, "Chapter Thirty-Four: The Returned". Ja sekin vain siksi, että en ole koskaan olut bändihaaste-arkkityypin suurin ystävä.

Kauden jokaiset jaksot menivät enemmän tai vähemmän monsters of the week, viikon hirviö, teemalla, riittihän muinaisita hirviöistä kauden jokaiselle jakosse. Niitä oli kahdeksan. Minusta se sopikin kauteen hyvin, varsinkin kuin jokainen hirviö liittyi samalla myös kauden pääjuoneen tai tarkemmin samnottuna oli osa sitä.

Koska kyseessä on teinisarja, niin siinä oli jälleen kerran paljon ihmissuhdedraamaa, erityisesti mitä tulee romanttisiin suhteisiin. Minua se ei ole koskaan kiinnostanut, mutta en minä sitä puolta sarjassa vihaakaan. Siitäkään huolimatta, että kauden mielenkintoisin pari eli Zelda (Miranda Otto) Mambo Marie (Skye Marshal) ei saanut ruutuaikaa juuri yhtään.

Chilling Adventures of Sabrinan toteutuksessa ei ole juuri mitään valitettavaa, ruudun kummallakaan puolella, mutta toisaalta vain yksi kunnollinen kehumisen aihe. Kiernan Shipka ositti kuitenkin tälläkin kaudella olevansa oikea valinta rooliinsa teininlita Sabrinana. Uskonkin, että hän löytää sarjan loputtua itselleen helposti uusia töitä.

Paras hahmoista oli edelleen Sabrina, mutta uskon, että lähinnä siksi, että hän sai päähenkilkönä eniten ruutuaikaa ja siten myös persoonallisuutta. Hänen perässään heti perään tulivat Zelda-täti (Miranda Otto) ja Ambrose-serkku (Chance Perdomo). Prudence (Tatiana Gabrielle) kuului myös sarjan hahmojen kärkikaartiin.

Sabrinan ihmisystävistä parhaan storylinen sai Roz, joskin koska hänkin paljastuio noidaksi, minusta ihan turhaan, joten häntä ei kai ihmiseksi voisi sanoa. Harvey, Theo ja muut Baxter High:n oppilaat jäivätkin tällä kaudella pahasti sivuun, joskin se ei juuri minua haitannut. He eivät ole läheskään niin kiinnostavia kui noidat.

Pahiksena pastori Blackwood oli varsin tehokas, jälleen kerran, vaikka olisin toivonut, että hänestä olisi jo päästy ja siirrytty toisiin pahiksiin. Muinaiset kauhut olivat puolestaan juuri sopivan kauhistuttavia ja salaperäisiä, joskin ei kovin omaperäisiä tai persoonallisia. Muista pahiksista Lilith (Michelle Gomez) oli ehdottoomasti paras, vaikka saikin tällä kaudella aivan liian vähän tekemistä.

Kauden ja samalla koko sarjan loppui hyvin kiistanailaisissa merkeissä. Itsekin olisin toivonut vähän erilaista loppua, mutta huono ei kyllä ollut tämäkään. Lukuun ottamatta sitä, että se antoi Sabrinan ja noitien koulun pahan pojan Nickin suhteelle paljon enemmän painoarvoa kui minä. Joka tapauksessa sarjaa tuskin nähdään huonoimpia sarjan loppujen listauksissakaan.

Tiivistetysti Chilling Advendures of Sabrinan saatiin enemmän kuin kunnialla päätöseen, vaikka sen viimeinen kausi ei parhaimpiin kuulukaan. Kolme ja puoli tähteä!