Naapuruston avaruusolento

 Syfyn uudessa Resident Alien-scifikomediassa avaruusolento yrittää sulautua ihmisten joukkoon. Arvostelen nyt sarjan ensimmäisen kauden.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Avaruusolento tekee pakkolaskeutumisen Maan pinnalle, Coloradolaiseen pikkukaupunkiin. Laskeutumisen yhteydestä häneltä hukkuu eräs erittäin tärkeä esine, joten hänen ei auta muu kuin jäädä etsimään esinettä. Sitä varten hänen kuitenkin pitää ottaa siellä lomailevan lääkärin (Alan Tudyk) henkilöllisyys ulkonäköä myöten.

Tilanne mutkistuu kuin kaupunkin oma lääkäri kuolee ja nyt Harryn nimellä kulkevan avaruusolennon pitäisi sekä auttaa selvittämään tapausta, että ottaa väliaikaisesti hänen tehtävät hoitaakseen. Ongelmitta tämä ei kuitenkaan suju, sillä Harrylla on vaikeuksia sulautua ihnmisten joukkoon. LIsäksi eräs lapsi näkee hänen todellisen olomuotonsa. Resident Alien perustuu Peter Hoganin ja Steve Parkhousen samannimiseen sarjakuvaan.

Mitä tulee kuin lisätään komedioille tyypillinen kala kuivalla maalla-juoni, avaruusolennot, komedian veteraani Alan Tudyk ja liuta Harrya himpun verran vähemmän värikkäitä, mutta silti kiinnostavia, kaupunkilaisia, kuten Harryn kanssa ystävystyvä Asta Twelvetrees (Sara Tomko). Harvinaisen hauska ja lajityyppinsä mittapulla omaperäinen komedia tietenkin. 

Ensimmäisen jakson lopulla tapahtuva tvisti eli se, että Harry tuli Maapallolle tuhoamaan ihmiskunnan, ei suinkaan vähentänyt sarjan omaperäisyyttä. Pidän tvististä, toihan se toi sarjaan paljon enemmeän panoksia kuin komediasarjoilla ja estihän se varsin geneeristä hämäräperäistä valtion organisaatio muuttumasta kokonaan pahoiksi.

Resident Alien ei ole niitä sarjoja, jotka yrittävät sanoa jotain tai edes vaatisivat paljon katsojansa aivokapasiteetilta. Se on silkkaa todellisuuspakoa ja hyvä niin. Sitä maailma juuri nyt kaipaa. Jos kuitenkin hakee jotain peruskomediasarjoja syvällisempää tai kantaaottavampaa, sarja ei ole oikea valinta.

Komediaksi, varsinkin noin synkkätvistiseksi, Resident Alien on yllättävän vilpitön ja ja jopa sydämellinenkin, mikä onkin iso osa sen viehätystä. Osittain tämä johtunee sarjan näyttelijöistä, erityisesti Alan Tudykista sekä Sara Tomkossa, mutta osittain kyse oli vain sarjaan tehdystä tyylivalinnasta.

Päähenkilönä Harry oli tahallisen vaikeasti samaistuttava. Hän muistuttikin muita vastaavanlaisia sosiaalisesti rajoittuneita neroja, kuten tohtori Housea ja Sherlock Holmesia. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö häntäkin kohtaan voisi tuntea sympatiaa tai etteikö hänestä voisi pitää. Voi kyllä. Suurempi samaistettuvuus vain jäi sivuhahmojen harteille.

Sivuhahmpoista Asta oli sekä paras, että tärkein. Toiseksi paras oli Astan vapaamielisempi ystävä D'Arcy Morin (Alice Wetterlund). Muista mainitsemisen arvoisia sivuhahmoja oli , Harryn todellisen minän näkevä Max (Judah Prehn) sekä kaupungin muun muassa Harryn aiheuttamia kuolemia tutkiva seriffi Mike Thompson (Corey Reynolds).

Tiivistetysti harvinaisen hauska Resident Alienin ensimmäinenkausi tarjoaa juuri sellaista todellisuuspakoa, jota juuri nyt kipeästi tarvitsemme. Täydet viisi tähteä!

 

Fantasian Futuraman paluu

Simpsonien tekijöiden fantasiakomedia Disenchantmentin kolmas kausi vähensi komediaa ja lisäsi juonellista syvyyttä. Tuloksena oli viihdyttävä, mutta ei edelisen kauden veroinen, kausi.

Varoitus: Luvassa juonipaljastuksia! Jälleen kerran.

Prinsessa Bean (äänenä Abbi Jacobson) tuomittiin roviolle noitana hänen ammuttuaan isäänsä Steamlandistä tuomallaan aseella. Hänen juonitteleva äitinsä Dagmar (äänenä Sharon Hogan) kuitenkin ehti pelastaa tytön, joka piilottelee nyt kirjaimellisesti maan alla uskollisten ystäviensä demoni Lucin (äänenä Eric André) ja tonttu Elfon (äänenä Nat Faxon) kanssa.

Samaan aikaan hänen isänsä kuningas Zøg (äänenä John DiMaggio) makaa kuoleman kielissä ja valtaistuinta pitää Beanin nuorempi velipuoli Derek (äänenä Tress MacNeille) . Poikaa manipuloi kuitenkin Dreamlandin kurissa ja Herran nuhteeseen haluavat pääministeri Odval (äänenä Maurice LaMarche) ja Lumoojatar (äänenä Lucy Montgomery). Kaiken kaikkiaan tilanne näyttää siis hyvin huonolta, joten suunta on vain ylöspäin.

Disenchantment ei ole koskaan ollut niin hyvä sarja kuin samojen tekijöiden Simpsonit ja Futurama. Ihan siitä yksikertaisesta syystä, että se ei ollut ihan yhtä hauska. Koska fantasia on lempigenreni, niin se oli minulle jonkin asteinen pettymys. Siitäkin huolimatta, että pidän sarjasta edelleenkin. Se oli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi hyvä siihen, että katsoin myös sen kolmannen kauden.

Kolmas kausi keskittyi ensimmäistä kahta kautta enemmän pääjuoneen ja vähemmän huumorin. Kausi oli kyllä erittäin hauska, mutta huumoria ei oltu laitettu juonta tärkeämmäksi. Se riippuu ihmisestä, kuinka onnistunutta tuota valintaa pitää. Itse olisin toivonut enemmän sitä huumoripuolta, kyseessä on kuitenkin  komediasarja.

Varsin monet kuitenkin pitävät suunnasta. mutta varsin monet pitävät suunnasta. Minunkin on myönnettävä, että siitä löytyy omat hyvät puolensa, kuten entistä enempi keskittyminen hahmokehitykseen, erityisesti Bean ja hieman yllättäen myös Derekin suhteen. Erityisesti Derek saikin hieman lihaa hahmoluunsa päälle, vaikka kiinnostavaa hahmoa hänestä ei vieläkään tullut.

Lucia olisi sitten voinut olla paljon enemmän. Sarjan ehdottomasti parhaana hahmona, joten hänen olisi pitänyt saada enemmän ruutuaikaa. Sitä olisi voinut ottaa vaikka kuningas Zøgilta, sillä hänen vajoaminen hulluuteen meni vanhaksi äkkiä. Vaikka kuningas tekikin niin enemmän kuin vain ymmärrettävästä syystä.

Dreamlandissä oliis vielä koluttavaa ja se olikin jälleen kerran erittäin hyvä miljöö sarjalle, mutta pidin siitä, että sarja matkaa aina joskus myös Dreamlandin ulkopuolelle, erityisesti Steamlanld jaksaa kiinnostaa. Olihan se maana hyvin erillainen kuin Dreamland. Samalla se vielä antoi Beanille ja kumppaneille mahdollisuuden ihmetellä ”nykyajan” höpötyksiä, kuten autoja, aseita ja tehtaita.

Sarjan tekijät, erityisesti ääninäyttelijät, olivat tälläkin kaudella tehtäviensä tasalla. Heistä edukseen nousi Abbi Jacobson ja Eric André. Viimeksi mainittu kuluu jo koomikoiden tähtikaartiin, joten suuri ihme se ei ole. Sarja myös näytti tälläkin kaudella hyvältä. Riippumatta siitä, missä maailmassa aina tai muuten vain paikassa oikein kulloinkin mennään.

Bean paranee hahmona, mitä enemmän hänen kanssaan viettää. Samoin Elfo, varsinkin nyt kuin hän on pikkuhiljaa pääsemässä ihastuksestaan Beaniin. Luci puolestaan on edelleen koko sarjan paras hahmo. Hänen ja Beanin jälkeen kolmantena tulee Beanin äitipuoli Oona (äänenä myöskin Tress MacNeille) , joka toimii tällä hetkellä merirosvolaivan kapteenina.

Uusista hahmoista paras oli merennneito syystäkin sarkastinen Mora (äänenä Meredith Hagner). Roistoista Odmal ja Lumoojatar olivat varsin mallikkaita ”kuninkaan paha neuvontaja”-stereotyypin edustajia. Hhamoista ärsytävin oli sekä kirjaimellisesti, että kuvainnollisesti sika Merkiner (äänenä Matt Berry), mutta onneksi häntä ei juuri kaudella näkynyt.

Kausi jätti vielä paljon kysymyksiä seuraavaa kautta ajatellen, olettaen, että sarja sellaisen saa. Netflixillä kuin on ikävä tapa lopettaa sarjansa kesken. Niistä tärkein liittyi Beanin suvun kiroukseen. Toivonkin, että se sarja saa myös neljännen kauden ja ehkä enemmänkin. Pakko kuitenkin myöntää, etten loppuen lopuksi kovinkaan hartaasti.

Tiivistetysti niin parantamisen varaa kuin Disenchantmentissa onkin, niin se osoitti jälleen kerran, että Simpsonien tyylinen huumori sopii myös fantasiaan. Neljä tähteä!

Ihmisten tuleminen paremmaksi ihmetyttää Eleanor Shellstropia ja kumppaneita

 Kuoleman jälkeisestä elämästä ja etiikasta kertovan komediasarja The Good Placen nyt arvostelemani kolmas kausi piti sarjan kaikkien aikojen hauskimpien komedioiden joukossa.

Varoitus: Tämä arvostelu paljasta yksityiskohtia Good Place-sarjan 1-3 kauden juonesta!

Kun viimeksi näimme antisankarimme Eleanorin (Kristen Bell), Chidin (William Jackson Harper), Tahanin (Jameela Jamil) ja Jasonin (Manny Jacinto) ihmiset Hyvään ja Pahaan paikkaan luokittelusta vastaavaa Tuomari (Maya Rudolph) antoi heille mahdollisuuden näyttää ansaitsevansa päästä Hyvässä Paikassa. Valitettavasta tämän seurauksena kukaan heistä ei muista kuolemansa jälkeisestä ajasta mitään.

Onneksi heitä auttamassa on liittolaiset parannuksen tehnyt arkkitehtidemoni Michael (Ted Danson) ja kaiken tietävä tekoaly Janet (D’Arcy Carden) ja koska Michael onnistuu järkkäämään heidät yhteen, kuolemankokeneisiin liittyvän psykologisen avulla, myös toisensa. Kaikki apu onkin enemmän kuin tarpeen, sillä Pahan Paikan demonit tekevät kaikkensa pilatakseen yrityksen.

Ei ole mikään salaisuus, että suorastaan rakastan kaikkien aikojen hauskimpiin komediasarjoihin kuuluvaa. The Good Placea, käyhän se ilmi jo sen ensimmäisestä ja toisesta kaudesta tekemästäni arvostelustani. Kolmas kausi ei jäänyt yhtään aikaisempaa kahta heikommaksi. Melkein harmittaakin, että sarjan neljäs tuotantokausi, jota en ole vielä nähnyt, jää sen viimeiseksi.

Sarjaa voi kiittää siellä, että se uskaltaa sekoittaa pakkaansa aina joka kauden lopussa. Ensimmäisellä kaudella saatiin tietää olevamme Pahassa Paikassa Hyvän Paikan sijaan ja toisella kaudella mentiin sitten maanpäälle. Tämä on poikkeuksellista komediasarjoille, kieltämättä hyvästä syystä, mutta The Good Placelle se sopii. Sarjaan ja sen tarinaan ei suinkaan ehdi kyllästyä.

Kauden teemana oli itsensä muuttamisen ja erityisesti sen vaikeus. Ja se, kuinka siihen tarvitaan muita ihmisiä. Aihe oli erittäin tärkeä ja mielenkiintoinenkin. Etiikka ja muukin filosofia kuin on aina kiinnostanut minua. Se oli myös yllättävän filosofinen komediasarjalla, mutta filosofinen on myös The Good Place. Eikä suinkaan vain komediasarjaksi, vaan myös viihteelliseksi sarjaksi ylipäätään.

Kaudella tapahtumapaikka oli vaihtunut Hyvää paikkaa imitoivasta Pahasta paikasta maanpinnalle, Australiaan. Tapahtumapaikana se olikin paljon persoonattomampi vaihtoehto, mutta se ei menoa juuri haitanut. Varsinkin kuin maanpäälle paluu antoi hahmoille paljon lisähaastetta. Maanpäällä on nimittäin paljon vaikeampi olla hyvä kuin tuonpuoleisessa, jossa ei ole pahan käytöksen aiheuttajia.

Komediasarja kuitenkin elää ja kuolee sen mukaan, miten hauska se on. The Good Place on erittäin hauska. Toki sen huumori ei ehkä kaikille ole, mutta minulle kuitenkin. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä onhan sen puikoissa muun muassa toisen yhtä haukan komediasarjan, Brooklyn 99:nin, luonut Michael Schur. Jos The Goop Place on katsottu ja pidät siitä, suosittelenkin sarjaa lämpimästi.

Eleanor on pysynyt lempihahmonani, toiselle sijalle puolestaan nousi erityisesti tällä kaudella esiin tuotu Janet. D’Arcy Carden suorastaan loisti roolissaan. Muistakin päähenkilöistä oli vaikea olla pitävättä, heidän viostaan huolimatta tai ehkä jopa niiden takia. Valitettavasti hahmoista vain Chidistä nähtiin minkäänlaisia uusia puolia, mutta se käy järkeen, kun ottaa huomioon kauden juonen.

Sarjan päävastustaja, Michaelin pomo Shawn (Marc Evan Jackson) puolestaan oli sellaiseksi harvinaisen hyvä. Pidin myös yllättävän persoonallisesta Tuomarista, porukkaa auttavasta psykiatrista Simonesta (Kirby Howell-Baptiste) sekä tuttuun tapaan myös neutraalia paikkaa asustavasta Mindy St. Claire (Maribeth Monroe). Valitettavasta häntä ei juuri kaudella nähty.

Sen sijaan hahmoista pidin vähiten jopa demoniksi harvinaisen kusipäisestä, anteeksi kielenkäyttöni, Trevorista (komediasarjojen veteraani Adam Scott). Onneksi hän oli kaudella vain pienessä osassa. Samaa voi sanoa myös Jasonin Donkey Doug-isästä jaDonna- Eleanorin äidistä, joskin hänellä, samoin kummallakin oli kieltämättä oma tehtävänsä lapsiensa kehityksessä.

Kausi loppui jännittävään tilanteeseen, mihin en tietenkään tässä arvostelussa mene., niin jännittävään, että mietin ihan tosissani, kannattaisiko minun katsoa neljäs kausi heti perään, vaikka sitä ei vielä Netflixistä löydykään. Ja vaikka tiedänkin, että kyseinen sarja on niin hyvä, että sitä kannattaa säästää. Varsinkin kuin minulla ei juuri nyt ole mitään suurempaa katsottavaa.

Se myös laittoi tuttuun tapaan pakan uusiksi neljättä ja valitettavasti viimeistä myös kautta ajatellen. Sentään kausi loppui, ainakin niin olen kuullut, ollessaan vielä huipulla. Toisin kuin eräät sarjat (katson erityisesti sinua, Game of Thrones). Eikä se turhaan yritä pitkittää tarinaansa, niin kuin joidenkin sarjojen, kuten The Walking Dead, kohdalla on käynyt.

Tiivistetysti The Good Place on saavuttanut tason, johon harva komedia pääsee ja ansaitseekin jokaisen saamansa kehun, tuli se sitten minulta, katsojilta tai ammattimaisilta arvostelijoilta. Täydet viisi tähteä!

Dreamlandissä pidetään hauskaa fantasian kliseiden kustannuksella

Olin hyvin innoissani kun kuulin, että Simpsoneiden luojalta on tulossa uusi, keskiaikaan sijoittuva, sarja Disenchantment. Sarja osoittautuikin oikein hauskaksi, mutta Simpsoneiden veroinen se ei ole.

Huomautus: Arvostelen Disenchantment:in molemmat tulleet tuotantokaudet.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, erityisesti sarjan ensimmäisestä kaudesta. Lue omalla vastuullasi.

Dreamlandin vastuuntunnottomalla ja juomisesta pitävällä Prinsessa Beanilla (äänenä Abbi Jacobson), on prinsessoille hyvin tyypillisen ongelma. Hän haluaisi vain pitää hauskaa, mutta ylisuojeleva isä, kuningas Zøg (äänenä John DiMaggio), haluaisi hänen suorittaa velvollisuutensa ja naida ensimmäistä kertaa häissään tapaamansa ylimielisen prinssi Merkimerin (äänenä Matt Berry).

Soppaa sotkee vielä hänen häälahjaksi samaansa oma demoni, kissamainen Lucin (äänenä Eric Andre), joka on ottanut tehtäväkseen opastaa hänet pahoille teille. Lucin vastakohtana toimii yltiöpositiivinen, smurffimaan kaltaisesta kotimaastaan seikkailujen perään lähtenyt tonttu Elfo (äänenä Nat Faxon). Sarjan on luonut Simpsoneiden ja Futuraman Matt Groening.

Rakastan fantasiaa ja komediaa, ja erityisesti legendaarisia Simpsoneita ja Futuramaa, joten ei ole ihme, että pidin Disenchantmentistakin. Sarja olikin hauska, viihdyttävä ja erityisesti ensimmäisen kauden lopussa yllättäväkin. Toisin sanoen ehdottomasti sellainen, jota kaikkien Matt Groening sarjoista pitävien kannattaa katsoa ainakin pari jaksoa. Ne kestävät vain noin 20 minuuttia jokainen, joten ajallisestikaan se ei olisi mikään iso menetys.

Siitäkin huolimatta, että se kärsii vertailussa. Asiaa ei suinkaan paranna se, että katsoin loistavaa The Good Place-sarjaa, jota parempaa komediaa on vaikea, jos ei jopa mahdoton löytää ja varmasti tehdäkin. Siitä löytyy arvostelu tästä blogista. En kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita Disenchantmentin olevan huono komedia, vaan sitä että siihen vertailemani sarjat ovat poikkeuksellisen hyviä.

Sarjan molemmat nyt tulleet tuotantokaudet olivat yhtä hyviä, mutta juonellisesti ne eivät tunnu häiritsevässä määrin samankaltaisilta. Siitäkin huolimatta, että vaikka molemmissa kieltämättä löytyikin Beania koskea ennustus, muutama suhteellisen random seikkailu, viittauksia erilaisiin satuklassikoihin ja aimo annos huumorilla väritettyä kommentointia keskiajan yhteiskunnallisesta tilasta.

Jaksoista ensimmäisen parhaimmistoa olivat verisistä kotibileistä kertova ”Castle Party Massacre”, aavikkoseikkailu "The Limits of Immortality" ja finaali ”Dreamland Falls” ja toisella kaudella Helvettiin sijoittuva "Stairway to Hell", huijausfilmejä matkiva "The Dreamland Job" ja steampunkkia lainaava "The Electric Princess". Muut jaksot olivat laadultaan tasaisen hyviä, mutta eivät loistavia.

Kovin omaperäinen se ei kuitenkaan ole, varsinkin kuin Game of Thronesin myötä eletään jonkinasteista fantasiaparodioiden kulta-aikaa. Itseasiassa se on nähty, monessakin muodossa, jo Matt Groeningin ikonisimmassa sarjassa, Simpsoneissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarjasta voisi nauttia tai että sitä ei olisi kannattanut tehdä. Ainakin minä en ole vielä kyllästynyt niihin ja tuskin ihan heti kyllästynkään.

Toki sillä oli monia muita vastaavia tarjokkaita erilaisempi tyyli, mutta sekin on jo katsojille hyvin tuttu muun muassa 31 kautta sisältävästä Simpsoneista. Varsinkin Elfo ja muut tontut muistuttivat tyylillisesti Bart Simpsonia. Poikkeuksena vain persoonallinen, muotoa muutamana pystyvä, Luci-demoni. En pidä tätä pahana asiana, koska tyyli on mieleeni.

Bean oli ok päähenkilö, ei enempää ai vähempää. Kyllä häntä katsoo ja häntä huomaa kannustavansakin, mutta ei juuri muuta. Paras hahmo oli ehdottomasti Luci. Olen kissarakas, joten se ei ollut mikään yllätys. Elmosta löytyi potentiaalia, mutta hän jäi jotenkin tylsäksi. Asiaa ei auttanut se, ettei hahmo hoitanut yksipuolista ihastustaan Beaniin mitenkään kypsästi.

Minun oli vaikea pitää myös kuningas Zøgista, vaikka vaimon kuolema antoikin hänelle lisäulottuvuutta. Sivuhahmoista parhaaksi osoittautui Beanin äitipuoli kuningatar Oona (äänenä Tress MacNeille), joka pääsikin loistamaan toisella kaudella. Toisella kaudella valokeilaan pääsi myös Beanin velipuoli prinssi Derek (äänenä myöskin Tress MacNeille), mutta se ei tehnyt hänestä juuri mielenkiintoisempaa hahmoa.

Ensimmäinen kausi loppui suureen yllätykseen. JUONIPALJASTUS! Beanin kivettynyt äiti kuningatar Dagmar (Sharon Horgan) ei ollutkaan sellainen hyveellisyyden perikuva, jona naisen perhe hänet muisti. Päinvastoin. Hän kivettyi yrittäessään muuttaa miehensä ja lopulta koko valtakuntansa kiveksi. Tästä olikin hyvä jatkaa toiselle kaudelle, mutta valitettavasti hahmoja ja hänen kätyreitään ei kaudella juuri nähty.

Ensimmäisen kauden lopulla nähtiin myös toinen yllätys kun Elfo menetti henkensä. Paljon vähemmän sen sijaan yllättää se, että muutos korjattiin heti toisen kauden alussa. Käytännössä se tarkoitti kuitenkin matkaa Helvettiin, Lucin kotiin. Lucista oli hyvin kiva tietää jotain uutta, varsinkin kuin hänestä tiedetään pääkolmikosta vähiten. Niinpä tämä käänne ei mennyt täysin hukkaan.

Disenchantmentin katsojaluvuista ei voi sanoa mitään, sillä Netflix ei julkaise niitä. Ja miksi julkaisisi kaan kuin sen ei tarvitse ja siitä aiheutuisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedot tulisivat vain kilpailijoiden ja analyytikoiden käyttöön. Puhumattakaan siitä, että yritys kärsisi huonoista katsojaluvuista. Varsinkin nyt kuin se on tiukalla Disney+:sin kaltaisten kilpailijoiden ja niiden vuoksi nostettujen hintojen takia.

Ihan huonot ne eivät kuitenkaan voi olla. Netflix nimittäin tilasi siitä jo kaksi uutta kautta. Kolmas kausi esitetään joskus vuonna 2020 ja kolmas vuotta myöhemmin 2021. Tämä on hyvä asia ja katson kaudet melko varmasti, mutta en ole huippuinnoissani asiasta. Itseasiassa jos sarja olisi lakkautettu, niin sekään ei oli herättänyt suuria tunteita puolesta tai vastaan.

Tiivistetysti Disenchantment on erittäin hauska komedia sarja, joka kuitenkin kärsii vertaillussa muihin Matt Groeningin töihin. Sitä ei kuitenkaan kannata väheksyä. Kolme ja puoli tähteä!

Tervetuloa Hyvään Paikkaan!

Katson paljon tv-sarjoja, myös komedioita. Yksi lajityypin hauskuutensa ja syvällisyytensä ansiosta parhaimmista on nyt arvostelemani The Good Place. Arvostelen sarjasta kaudet yksi ja kaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Good Place juonesta, erityisesti sen ensimmäisen kauden osalta.

Eleanor Shellstrop (Kristen Bell) on kuollut ja päässyt erityisen hyville ihmisille tarkoitettuun Hyvään Paikkaan, jossa jokaiselle löytyy oma sielunkumppani, unelmiaan täysin vastaava talo, robotti-Janet (D'Arcy Carden) on valmis täyttämään asukkaan jokaisen pyynnön ja jääjugurttia saa joka syödä niin paljon kuin maha vetää. Ongelma? Eleanor ei ole kovin hyvä ihminen.

Pian selviääkin, että hänen koko siellä olo perustuukin suureen sekaannukseen. Eleanor kuitenkin päättää yrittää parhaansa tulla paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka ansaitsisi paikan Hyvässä paikassa. Kuitenkin ilman, että paikan arkkitehti Michael (Ted Danson) tai hyväntekijänaapuri Tahani (Jameela Jamil) saavat tietää, ettei hän kuulu sinne. Häntä pyrkimyksissään auttaa moraalifilosofi Chidi (William Jackson Harper).

The Good Placen takana on myös muun muassa huippusuositusta, - ja hauskasta Brooklyn 99:nista tuttu Michael Shur ja se näkyy, sillä sarjat ovat tasoltaan yhtä hyviä. Komeassa pitää kahden asian toimia, jotta sitä voisi pitää hyvänä. Ensimmäisenä sen pitää olla hauska ja toisena, ja tämä kieltämättä koskee vähän joka genreen, sen hahmoista pitää välittää. The Good Placessa toteutui molemmat asiat.

Huumori on vaikea laji, varsinkin kuin eri ihmiset pitävät eri asioita hauskoina. The Good Place kuitenkin onnistui samaan sen näyttämään helpolta. Sarja vieläpä onnistui olemaan hauska lämminhenkisellä tavalla. Sen huumori ei myöskään perustunut sukupuolirooleille tai minkään ryhmän, oli tämä sitten vähemmistöä tai ei, loukkaamiselle.

Eleanor oli päähenkilöksi paras mahdollinen, sopivan sarkastinen ja samaistuttava, lisättynä Kristen Bellin luontaisella charmilla. Tosin voisi enemminkin puhua päänelikosta kuin päähahmosta, sillä varsinkin kakkoskaudella myös Chidi, Tahani ja Eleaniron lisäki toinen huijari, Jason (Manny Jacinto), pääsivät valokeilaan, enemmänkin. Heitä tuli melkein Eleanorin veroisia päähenkilöitä.

Hyvää sarjan hahmoissa oli lisäksi se, että melkein kaikilla oli enemmän kuin yksi ulottuvuus, jopa aluksi tuntettoman robotin perikuvalta vaikuttavalta Janetilla. He tuntuivatkin yllättävän aidoilta. Erityisesti Tahani vaikutti ensinäkemältä pelkältä pinnallisen hienostoladyn perikuvalta, mutta lopussa se syvällisempi puoli ja jo ensimmäisen kauden aikana hänestä alkaa jopa pitää.

Chidi käy eniten sääliksi, sillä hän on aidosti hyvä mies vangittuna pahaan tilanteeseen ilman omaa syytään. Minulle meni vähä aikaa lämmetä himbouden perikuvalle, Jasonille, mutta nyt pidän hänestäkin, ehkä hieman vähemmän kuin lopusta kolmesta, mutta kuitenkin. Varsinkin kuin hänen ja 

Janetin suhde oli erityisen koskettava, ehkä jopa sarjan paras ja aidoin.

Ryhmää epävirallisesti johtava, leppoisasta ulkokuorestaan huolimatta yllättävän pirullinen, Michaelkin sai aikaa kehittyä hyväksi hahmoksi. Muista hahmoista minulla oli kaksi suosikkia, keskivertopaikassa yksi majaileva Mindy St. Claire (Maribeth Monroe) ja yliluonnollinen tuomari (Maya Rudolph). Toivottavasti kaksikkoa nähdään enmmän sarjan jo tulleilla kolmannella ja neljännellä tuotantokaudella.

Hieman yllättäen The Good Place käsitteli aika vakavaa ja kiinnostavaa aiheita, moraalia, kuka oikein voidaan laskea hyväksi ihmiseksi ja voiko ihminen muuttua. Se vieläpä käsittelee kyseisiä aiheita nyanssilla, joka on erittäin harvinaista komediasarjoilla. Pointtia alleviivataan ensimmäisen kauden suurimmassa tvistissä, jos et halua tietää sitä, jätä seuraava kappale lukematta.

Päänelikko olivatkin pahassa Paikassa Hyvän sijaan. Oikeaan hyvään paikkaan nimittäin on ihan naurettavan korkeat vaatimukset. Esimerkiksi Tahani osallistui hyväntekeväisyyteen vain, koska hän halusi näyttää siskolleen eli hänen aikomuksensa eivät olleet hyvät. Chidi puolestaan tahtoi aina hyvää, mutta teki muiden elämän vaikeaksi päättämättömyydellään.

On erittäin valitettava, että The Good Place jää neljään tuotantokauteen. Sarjaa olisi voinut katsoa pitempäänkin. Mutta toisaalta, uskon, että juuri sen verran tarvitaan saattamaan tarina järkevästi loppuun, joten en valita. Varsinkin kuin minulla on vielä kaksi kautta katsomatta. Olen katsonut sarjaa Netflixistä, sillä en ehtinyt Amerikan tahtiin. Minulle jäi siis vielä yllin kyllin nautittavaa.

Tiivistetysti The Good Place on ehdottomasti katsomisen sarja, jos tekee mieli katsoa jotain hauskaa. Suosittelen. Tällaisia komediasarjojen pitäisi olla. Täydet viisi tähteä!

Kimmy aikuistuu ja vitsit sen kuin paranevat

Maailma kaipaa komediaa, nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Onneksi sillä on Unbreakable Kimmy Schmidt, jonka omintakeinen huumori piristää taatusti katsojan kuin katsojan kuin päivää.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Unbreakable Kimmy Schmidtin ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta tuotantokaudesta.

Ollessaan vasta teini-ikäinen Kimmy Schmidt (Ellie Kemper) joutui kieron kulttijohtaja, Pastori Richard Wayne Gary Wayne (Jon Hamm), kaappaamaksi. Nainen pelastettiin vasta viidentoista vuoden päästä ja niinpä nyt jo kolmekymppisenä hänellä onkin ollut melkoinen työ sopeutua poissaolonsa aikana radikaalisti muuttumaan maailmaan. Tämä ei ole helppoa teini-ikäisen tasolle jääneelle naiselle.

Siitäkin huolimatta, että hän on saanut avukseen kämppäkaveri, kroonisesti työtön näyttelijä, Tituksen (Tituss Burgess), äreä vuokraemäntä Lillianin (Carol Kane) sekä seurapiirirouva ja ystävä Jacquelinen (Jane Krakowski). Hänen onnistumistaan voi kuitenkin pitää menestyksenä. Jos ei muuten, niin siksi, että sitä on harvinaisen viihdyttävää seurata. Niin viihdyttävää, että kausien toivoisi olevan pitempiä.

Nyt Unbreakable Kimmy Schmidtin on edennyt jo kolmannelle kaudelle, jossa Kimmy yrittää jättää menneisyytensä taakseen ja näyttää olevansa paljon enemmän kuin ”Myyränainen”, uhri. Menneisyys ei kuitenkaan jätä naista rauhaan ihan helposti. Varsinkin kuin hän huomaa olevansa naimisissa itsensä yllättävänkin laillisesti naineen Pastorin kanssa.

Ihan helppoa ei ole myöskään Kimmyn tavoite kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi, sillä kukaan ei ole opettanut hänelle, mitä aikuisuus oikein pitää sisällään. Ainakin ura, joten naisen pitäisi opiskella itselleen joku ammatti. Vaihtoehtoja riittääkin vasta Highs Scoolista valmistuneelle Kimmylle sankoin joukoin. Hän pääsee kokeilemaan niin yliopistoa kuin liikennevalvojan virkaakin.

Tekemistä riittää myös muilla hahmoilla. Titus palaa työstään risteilyaluksen laulajana mukanaan salaisuus ja pelko siitä, että pikaystävä Mike (Mike Carlsen) on siirtynyt eteenpäin. Lillian yrittää estää kotikatuaan muuttumasta ja joutuu miettimään omaa muutosvastaisuuttaa. Jacqueline jatkaa pyrkimyksiään muuttaa American alkuperäiskansoja loukkaavan Washington Redskins-seuran nimi. 

Bunkkeriin moneksi vuodeksi kidnapatusta naisesta, ei luulisi voivan tehdä komediaa. Se on kuitenkin enemmän kuin mahdollista, niin kuin sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta on jo ehtinyt minulle osoittaa. Se onkin yksi television hauskimmista komediasarjoista, eikä vain Netflixistä löytyvistä. Ei olekaan ihme, että sarjaa tulee vielä samaan ainakin neljännen kauden. 

Kolmas kausi luotti, syystäkin, aikaisempien kausien tyyliin. Jopa niin, että se käytti ensimmäiset jaksonsa aika lailla jo tutuksi tulleen asetelman uudelleen asetteluun. Esimerkiksi Titus palasi risteilyltään jo ensimmäisessä jaksossa. Ja mitäs sitä nyt hyvää muuttamaan. Ehkäpä pieni piristysruiske olisi tarpeen, ettei sarja jäisi toistamaan yhtä ja samaa kaavaan, mutta ainakaan ei häirinnyt ainakaan minua.

Yhdessä asiassa kausi kuitenkin poikkesi totutusta. Vieläpä erityisen hyvällä tavalla. Se ei sisältänyt juuri bunkkeriin sijoittuvia takaumia. Ne olivat kyllä tärkeitä sarjan alkukausia ajatellen, selittiväthän he omalta osaltaan sitä, miten Kimmystä oikein tuli sellainen kuin tuli. Tällä kolmannella kaudella ne kuitenkin vain olisivat vieneet ruutuaikaa paljo mielenkiintoisemmalta katsottavalta. 

Koska kyseessä on komediasarja, kaikkein olennaisinta siinä on komedia itse. Vitsejä nähtiinkin nopeaan tahtiin. Niin nopeaan, että katsoja huomaa varmasti toisella katselukerralla paljon sellaista, mihin ei ensimmäisellä ole ehtinyt keskittyä. Huumori oli vieläpä hyvää, ketään loukkaamatonta, ajankohtaista ja, mitä sarjasta nauttimisen kannalta tärkeintä, omalle huumorintajulleni sopivaa

Vakavia aiheita ei pelätä käsitellä, eikä niistä pelätä repiä huumoria, mutta tietty kunnioitus aiheita kohtaan muistetaan pitää. Esimerkiksi käsitellessä Kimmyn historiaa ”Myyränaisena” sarja ei nauranut Kimmylle tai hänen kohtalolleen, vaan hänen naiiviuuteensa sekä totaaliseen ymmärtämättömyyteen bunkkerin ulkoisesta maailmasta. Hyväntahtoisesti tietenkin. 

Ensisilmäyksellä jokainen sarjan hahmoista voi näyttää pelkiltä kaksiulotteisilta komiikan lähteiltä. Kun sarjaan pääsee kuitenkin sisään, hyvin pian huomaa, ettei näin kuitenkaan ole asian laita, vaan jokainen hahmo on erittäin aidosti ihminen omine ongelmineen ja haluineen. Edelleen sarjan paras hahmo oli itse Kimmy, mutta se kertoo enemmän hänen hyvyydestään hahmona kuin muiden huonoudesta.

Pidin jokaisen hahmon omasta storylinestakin paljon. Ne olivatkin tärkeitä tutustuessa jokaiseen hahmoon myös ihmisenä Siitäkin huolimatta, että niihin keskityttiin liikaa. Olisin toivonut, että sarja olisi kuvannut enemmän eri hahmojen välistä vuorovaikutusta. Vaikka sitä nähtiinkin paljon, niin ei läheskään. ainakin jos ottaa huomioon, että se on koko sarjan parasta antia. Ehdottomasti.

Sarja pani kuitenkin parastaan eräässä muussa hahmoihin ja heidän väliseen vuorovaikutukseen liittyvässä asiassa. Aikaisemmin toisistaan erotetut hahmotkin saivat ruutuaikaa keskenään. Esimerkiksi Jacgues pääsi tutustumaan tarkemmin myös Lillianiin ja Titukseen, vaikka edellisissä kausissa hän jakoi kohtauksia muista päähahmoista pelkästään Kimmyn kanssa. Nämä eri hahmot oli vielä saatu yhteen erittäin luontevasti.

Kaiken hyvän lisäksi, ja sitä löytyikin kaudesta paljon, kauteen sisältyi myös jokunen virhe. Yksi niistä on jo aikaisemmilla kausilla katsojia vihastuttaneen, syystäkin, Jacqueline Amerikan alkuperäisasukasjuurista oli korostettu lisää. Vaikka aiheesta olikin saatu melko hauska ja ajankohtainenkin juoni, niin se ei muuta, sitä tosiasiaa, että valkoihoinen Jane Krakowski ei ole uskottava Amerikan alkuperäisasukkaana.

Valitettavasti kaudesta löytyi enemmänkin erilaisia epäuskottavuuksia, jotta haittasivat sen maailmaan menoa. Esimerkiksi Jacqueline bussin alle jäätyään kokema ulkonäönmuutos, joka venytti uskottavuuden rajoja sarjalle jopa tavallista enemmän. Ja nyt puhutaan sarjasta, jossa robotit ovat suhteellisen vapaita yhteiskunnan jäseniä. Tietty epäuskoisuus on tämän kaltaisille sarjoille sallittavaa, mutta liika on likaa.

Tiivistetysti Unbreakable Kimmy Schmidtin kolmas kausi osoittautui yhtä vahvaksi kuin naiset sarjan omassa teemalaulussaan. Se kuuluukin komediasarjojen parhaimmistoon. Täydet viisi tähteä.

Parhaat komediasarjat

Ensisilmäyksellä: Ylivoimaisesti yksi hauskimmista, Frendien manttelin perijä. Tyyli puree minuun.

Simpsonit: Television pisimpään jatkunut sarja, eikä suotta. Animoitu Simpsonien perhe on perhekomediaa parhaimmillaan. Lempihahmoni on Simpsonien badass-vauva Maggie. Lisäksi minusta maailma tarvitsee enemmän Lisa Simpsoneita.
Futurama: Simpsonien tekijöiden tulevaisuuteen sijoittuva sarja. Siinä 2000-luvun luuseri joutuu pakastetuksi ja herää 3000-luvulla, jolloin maailma on hyvin erilainen.

Frendit: Klassikko, joka on vieläkin hauska. Tosin jaksot ovat monta kertaa uusittuja. Sarja on jo loppunut, mutta näköjään katsojia riittää vieläkin.

Tyhjätaskut: Komediasarja kahdesta köyhästä tytöstä, jotka unelmoivat omasta muffinimyymälästä. Pidän erityisesti Maxista, jonka huumori iskee minuun.

Kolme miestä ja tyttö: Kohtuullisen hyvä kaverisarja, ei kuitenkaan voita Ensisilmäyksellä -sarjaa tai Frendejä.

Miehen puolikkaat: Toisen päähenkilön lopettamisestakin toipunut, mutta nyt loppuva sarja. Kertoo kahdesta veljestä Charliesta ja Allanista. Alan muutti eron jälkeen veljensä luokse asumaan. Viikonloppuisin mukaan mahtuu myös Alanin poika Jake.

Rillit huurussa: Komedia nörttiporukasta, jonka naapuriin muuttaa ihana Penny. Minusta sarjan huumori on loistavaa.

Tyhjätaskujen Max Black