Neiti Ihmeen ensiaskeleet

En ole muilta kiireiltäni muistanut arvostella Marvelin elokuvauniversumin ja Disney+:n  uusimman sarjan, Ms. Marvelin, ensimmäisen kauden. Niinpä korjaan nyt tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Ne jäävät kuitenkin suhteellisen vähäisiksi. 

Teini Kamala Khan (Iman Vellani) rakastaa supersankareita, erityisesti Captain Marvelia (Brie Larsson). Tyttö ei voisikaan olla iloisempi kuin isoäidin (Samina Ahmad) lahjoittama rannekoru antaa hänelle ihan omia supervoimia. Supersankaruus osoittautuu kuitenkin yllättävän vaativaksi hommaksi, varsinkin kuin voimat pitää salata ylihuolehtivilta vanhemmilta (Zenobia Shroff ja Mohan Kapur).

Kaiken lisäksi Kamala voimat herättävät supervoimien väärinkäyttöä tutkivanThe United States Department of Damage Controlin (tai lyhyemmin DODC) huomion. Eikä virasto suinkaan ole ainoita, joita tyttön uudet voimat kiinnostavat. Niin hyvässä kuin pahassakin. Häntä auttaa hänen teknologianero lapsuuden ystävänsä, Bruno (Matthew Lintz).

Ms. Marvel on erittäin hyvä sarja. Se tarjosi varsinkin teiniksi harvinaisen pidettävän pääosan, sydäntälämmittävän perhedynamiikan, kiinnostavia supervoimia ja sopivassa määrin myös pienen luennon pakistanilaisesta kulttuurista ja maan historiastakin. Parasta sarjasta oli kuitenkin itse pääosanesittäjä Iman Vellani. Ei uskoisi, että kyseessä on tytön ensimmäinen rooli. 

Siksi en voikaan kuin ihmetellä sarjan saamia, muihin MCU-sarjoihin verrattuna, suhteellisen vähäisiä katsojalukua. Lieneekö syynä tuntematon päähahmo, ja hänen esittäjänsä vai kenties se, että sarja tuli samaan aikaan Obi-Wan Kenobin ja Stranger Thingssin neljännen kauden kanssa? Joka tapauksessa valitettava asia. Voi myös olla, että kaikki MCU-fanit eivät pidä pakistanilaisteiniä tarpeeksi samaistuttavana.

Kamala oli hahmoista paras, mutta pidin myös muistakin. Bruno oli hyvällä tavalla perus paras kaveri. Pidin hänestä ja sarja keksi hänelle kivasti tekemistakin, erityisesti sarjan alkupuoliskolla. Olisin kuitenkin toivonut, että, hänen ihastus Kamalaan olisi jätetty väliin. Tytöllä kuin olisi ollut ilman häntäkin jopa kaksi vaihtoehtoa mielitietyksi.

Itse pidin erityisesti myös Kamalan Muneeba-äidistä, jolle annettiin  juuri sopivasti syvyyttä sarjan edetessä. Pidin myös siitä kuinka aikanaan hänkin oli kapinallinen. Muukin perhe oli erittäin sympaattinen, varsinkin paljon vaimoaan rennompi isä Yusuf. Kamalan toinen paras ystävä Nakia (Yasmeen Fletcher) jäi hieman sivuun, vaikka kyllä hänkin sai oman juonensa.

Ms. Marvelin taiteellinen tyylikin kuuluu erityisesti sen vahvuuksiin. Pidin erityisesti sarjan tavasta laittaa hahmojen saamat tekstiviestit yms. seiniin, mikä toi sarjalle oman persoonansa, vaikka sarja ei olekaan ensimmäinen, joka tyyliä käyttää. Valitettavasti tästä luovuttiin sarjan edetessä ja lopulta se alkoi muistuttaa enemmän muista MCU-tuotoksia.

Mainitsin jo sarjassä näkyvän paljon pakistanilaista kulttuuria, mutta en sitä, millä tavalla. Moskeija on esillä hyvin paljon, sarjassa näytettiin pakistanilaiset häät ja jopa itse Pakistanissa käytiin muutaman jakson verran. Myös perhedynamiikasta osutiin sen kulttuurin ytimeen, tai niin olen kuullut. Opinkin paljon, mutta viihdyttävästi. Sarjan katsominen ei ikinä tuntunut työltä.

Intian jako

Ei sillä, etteikö sarjasta löytyisi myös heikkouksia. Joskus teinidraamana keskityttiin liiankin kanssa. Se on ymmärrettävää teiniin keskittyvältä sarjalta, mutta silti. Odotin myös enemmän Intian jakoon keskittyvältä jaksolta, niin viihdyttävä kuin se sellaisenaan olikin. Kamalan ihastuksen kohteetkin olisivat hyötyneet enemmästä persoonasta.

Sarjan pääpahis, jos sillä sellaista edes varsinaisesti on, jäi aika kaksiulotteisesti. En pitänyt myöskään tavasta, jolla hänet voitettiin. Tai tarkemmin, kuinka hän melkeinpä antoi sankareiden voittaa. Hyvästä syytä, mutta silti. Kun nyt pahiksista puhutaan, niin DODC osoittautui tylsäksi sellaiseksi. Se kun oli taas yksi pukutyyppien organisaatio.

En tiedä, saako sarja vielä toisen tuotantokauden, saatika enemmän. Kamala Khan/Ms.Marvel kuitenkin nähdään Captain Marvelin kanssa The Marvels-elokuvassa. En voij sanoa odotavani sitä innolla, mutta joka tapauksessa tulen katsomaan elokuvan ihan elokuvateatterissa asti, ainakaan jos mitään ihmeempiä ei tapahtu. Uskon jopa nauttivani siitä.

Tiivistetysti Ms.Marveil ei ehkä kuulu MCU:n parhaisiin tuotoksiin, mutta ei se kovin kauas jäänyt. Neljä ja puoli tähteä!

Tavalliset ihmiset ovat Maasta, supersankarit, tai ainakin heidän voimansa, Jupiterista.

Supersankarit ovat nyt kovaa kamaa ja niinpä heistä tehtyjä adabtioita tehdään kaiken aikaa. Arvostelen nyt niistä viimeisimmän, Netflixin Jupiter’s Legacyn.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Jupiter’s Legacyn ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sarjakuvista, joihin se perustuu.

Superpahiksia vastaan jo 90-vuotta taistellut Sheldon Samson/The Utopian (Joshua Duhamel)  suunnitelee supersankaruuden jättämistä seuraavalle sukupolvelle, mutta hänen tytärtään Chloea (Elena Kampouris) kiinnostaa vain bilettäminen ja hänen poikansa puolestaan Brandon/Paragon (Andrew Horton) ei pääse isänsä tasolle.

Sheldonin ja Brandonin välejä hiertää myös se, että poika on alkanut kyseenalaistaa isänsä tappamisen ja politiikkaan vaikuttamisen kieltävän koodin, joka on toiminut supersankaroinnin peruskivinä ryhmän peustamisesta lähtien. Koodi joutuukin koetukselle kuin The Utopianille ksotoa vannonniut superpahis Blackstar (Tyler Mane) karkaa vankilasta. Jupiter's Legasy perustuu Mark Millarin ja Frank Quitelyn samannimiseen sarjakuvaan.

Netflixin sarjojen taso vaihtelee hurjasti. Vasta tulleistakin Sherlock Holmesin maailmaan sijoittuva The Irregulars oli niin huono, että se lopetettiin jo yhden kauden jälkeen, kun taas suosittuohin kirjoihin perustuva fantasiasarja Shadow and Bone oli lajityyppinsä huippuja. Jupiter's Legasy sijoittuu siihen keskikaartiin. Se oli hyvä, muttei loistava.

Sarjalla ei ole vakavia ongelmia, joskin hahmot olisivat voineet olla kinnostavampia, pääpahis hivenen yllättävämpi ja heille annetut peruukit aiheittavat lähinnä myötähäpeää. Mutta ei se vahvuuksillaankaan juhli. Pidin 1920-luvulle sijoittuvista flashbackeista, sarjan perusideasta ja sankareiden supervoimatkin olivat varsin cooleja.

Jupiter's Legasyn ensimmäinen kausi kerrottiin kahdella aikajanalla, ensimmäinen oli se mainitsemani takauma, joka kertoi siitä, kuinka The Unionin jäsenet saivat voimansa ja toinen sijoittui nykyaikaan. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, jotkin pitävät siitä, jotkin eivät. Itse minulla ei ole kuittenkaan vahvoja mielipiteitä asiasta.

Aikajanoista ensimmäinen oli se onnistuneenpi. Toivonkin, että sarjan toinen kausi, jos se sellaisen saa, jatkaa sitä tarinaa näyttämällä alkuperäisten superien ensimmäsiä vaiheita. Nykyaikaankin sijoittuva tarina oli ok, enemmänkin. En vain päässyt siitä tunteesta, että samanlaista supersankaritoimintaa on nähty ennenkin, vieläpä viihdyttävämmin tehtynä.

Hahmoista eniten edusti The Utopian, ainakin osittain siksi, että hän sai eniten ruutuaikaa ja siten myös hahmokehitystä. Pidin myös hänen Wonder Womania kopioivasta Grace-vaimosta/Lady Liberdystä (Leslie Bibb) ja The Utopianin ystävästä ja tiimin entisestä jäsenestä Georgesta/Skyfoxista (Timelessin Matt Lanter).

Montaa inhokkia minulla ei ollut, mutta yksi niistä oli ehdottomasti lapsellinen ja ylihemmotellun oloinen Chloe. Toivonkin hänen kehittyvänb aikuisempaan suuntaan. Brandon puolestaan jäi hahmona vähän tylsäksi. Sen sijaan Sheldonin Brainwavenakin tunnettu veli Walter (Ben Daniels) oli hahmona enemmän kuin vain lupaava.

Tiivistetysti Jupiter's Legasy ei noussut edukseen jo ruuhkaisen lajityyppinsä joukossa, mutta se ei ole niin huono kuin sen saama kritiikki antaisi ymmätää. Kolme tähteä!

Netflixin uusin nuorten fantasia tarjoaa muutakin kuin varjoa ja luuta

Sain vast'ikää katsottua Netflixin uuden nuorten fantasiasarja Shadow and Bonen ensimmäisen tuotantokauden, suomeksi Varjo ja riipu. Nyt onkin aika arvostella sarja.

Varoitus: Juonipaljastuksia taas luvassa!

Huomautus: Shadow and Bone perustuu Leigh Bardugon Grishaverse-kirjasarjaan, erityisen sen samannnimiseen ensimmäiseen kirjaan. Siinä käydään kuitenkin myös läpi kirjasarjan kaksiosaisen Six Of Crows-tarinan juonta.

Hirviöitä kuhiseva Shadow Fold jahaa Ravkan kuningaskunnan kahtia. Ja koska he ovat sodassa kummankin rajanaapureiden kanssa, niin tarvikkeiden haku ei onnistu ilman sen ylittämistä. Tälle vaaralliselle tehtävälle komennetaan myös kartantekijä Alina Starkov (Jessica Mei Li) ja tämän paras ystävä Mal Oryetsev (Archie Renaux). 

Ylitys olisikin päättynyt katastrofiin, jos Alina ei olisi huomannut hallitsevansa valoa. Kyky tekee hänestä Grishan, maailman taikuuden käyttäjän. Lisäksi ei ole kuka tahansa Grisha, vaan kauan odotettu Auringon kutsuja, jonka olisi tarkoituksena tuhota Shadow Foldi lopullisesti. Tytöstä haluaa hyötyä myös muun muassa elämänsä ryöstöä suunnitteleva Dregs-rikolisjengi. Hänet tavoittaakseen heidän pitää kuitenkin ylittää Shadow Fold.

En ole lukenut kirjoja, joihin sarja perustuu. Itse asiassa en ollut edes tietoinen niiden olemassaolosta. Lähinä kai siitä voi syyttää sitä, että en ole kuulunut enää hyvään toviin nuorten kirjojen kohderyhmään. Joskin voi myös olla, että Shadow ja Bones-kirjasarja ei vaan ole niin iso juttu täällä kotoSuomessa kuin rapakon takaa.

Katsottuani Shadow ja Bones-sarjan ensimmäisen kauden en voi olla ajattelematta, että pitäisi. Se on nimittäin harvinaisen viihdyttävä fantasiasarja, ei ehkä mikään uusiGame of Thrones, mutta mikäpä olisi. Sillä oli vain vähän vikoja, niistä suurin oli kauden isoimman tvistin täydellinen yllätyksettymyys, mutta ei mitään katsomiskokemusta haittaavaa.

Sitä paitsi sarjan hyvät puolet voittivat kirkkaasti ne pahat. Pidin erityisesti siitä, että sarjan maailma on astetta omaperäisempi ja siten tavanomaisempaa fantasiamaailmaa kiinnostavampi. Ja siten muuten sarjan muuten aika tyypillinen Valittu-tarina sai sen kipeästi kaipaamaa omaa persoonaa. Se nimittäin tarina enemmän tai vähemmän oli. 

Tämän ei tarvitse olla huono asia. Valittu-tarinat ovat suosittuja ihan syystä. Sitä paitsi Valittu tarinan kanssa melkein yhtä paljon ruutuaikaa sai myös Dregs-jengin saama juoni. Samalla myös jengin jäsenet, joita oli kolme, tulivat tutuksi. Kiinnostavin heistä oli uskonnollinen veitsitaituri Inej (Amita Suman).

Sarjan maailma otti vaikutteita tsaarien aikaisesta Venäjästä, ei suinkaan Euroopan Keskiaikaa, kuten fantasiasarjat yleensä. Tietenkin tällä ole varjopuolensa. Kuuluihan maailmaan ampuma-aseita ja muuta nykyaikaista, jotka eivät mielestäni fantasiaan sovi. Olen sitä mieltä, että urbaanissa fantasiassakin kaikki moderni pitäisi jättää minimiin. 

Maailman taikasysteemi puolestaan ei ollut mitenkään erityisen erilainen, mutta siitä löytyi myös piirteitä, jotka olivat Shadow and Bone-maailmalle täysin uniikkia. Tai ainakin se yhdisti eri taikasysteemien piirteitä, kuten elementtimagia ja parantaminen, uniikilla tavalla. Taikasysteemi oli myös kiitettävän selkeä, mikä on aina iso plussa.

Mikään näistä jo mainitsemistani piirteistä ei kuitenkaan riitä yksin tekemään erinomaista tai edes jokseenkin hyvää tv-sarjaa. Siihen tarvitaan samaistuttavia ja muutenkin katsomisen arvoisia hahmoja. Niitä sarjasta kyllä löytyi. Erityisesti mieleen jäi Grisha Nina (Danielle Galligan) ja Toiseksi armeijaksi kutsutun Grishojen armeijan kenraali Kirigan (Ben Barnes). 

Alina oli kaksirotuisuuttaan lukuunotammatta aika perinteinen päähenkilö. Toisin sanoen persoonana vähän tylsähkö, sarjasta löytyi paljon häntä persoonalisempiakin hahmoja, mutta myös suhteellisen samaistuttava. Samaa voisi sanoa Malista, joskin hänen statuksensa päähenkilönä onkin hieman kyseenalainen.

Kaksikkoa paljon mieleenpainuvampia olivatkin Dregs-huijarijoukon jäsenet eli jo mainitun Inejin lisäksi  joukon johtaja Kaz (Freddy Carter), sekä karismaattinen, mutta helposti ongelmiin joutuva, pyssysankari Jesper (Kit Young). He riittäisivätkin mielestäni kantamaan omaa sarjaansa. Tämä ei ole ihme, sillä esiintyiväthän ne ihan eri kirjassa kuin Alina kumppaneineen. Tarinakokonaisuudet vain on yhdistetty sarjaa varten.

Tiivistetysti Shadow and Bone on Netflixin paras fantasiasarja sitten The Witcherin. Ei olekaan ihme, että se nousi heti palvelun katsotuimpien joukkoon. Neljä ja puoli tähteä!

Naapuruston avaruusolento

 Syfyn uudessa Resident Alien-scifikomediassa avaruusolento yrittää sulautua ihmisten joukkoon. Arvostelen nyt sarjan ensimmäisen kauden.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Avaruusolento tekee pakkolaskeutumisen Maan pinnalle, Coloradolaiseen pikkukaupunkiin. Laskeutumisen yhteydestä häneltä hukkuu eräs erittäin tärkeä esine, joten hänen ei auta muu kuin jäädä etsimään esinettä. Sitä varten hänen kuitenkin pitää ottaa siellä lomailevan lääkärin (Alan Tudyk) henkilöllisyys ulkonäköä myöten.

Tilanne mutkistuu kuin kaupunkin oma lääkäri kuolee ja nyt Harryn nimellä kulkevan avaruusolennon pitäisi sekä auttaa selvittämään tapausta, että ottaa väliaikaisesti hänen tehtävät hoitaakseen. Ongelmitta tämä ei kuitenkaan suju, sillä Harrylla on vaikeuksia sulautua ihnmisten joukkoon. LIsäksi eräs lapsi näkee hänen todellisen olomuotonsa. Resident Alien perustuu Peter Hoganin ja Steve Parkhousen samannimiseen sarjakuvaan.

Mitä tulee kuin lisätään komedioille tyypillinen kala kuivalla maalla-juoni, avaruusolennot, komedian veteraani Alan Tudyk ja liuta Harrya himpun verran vähemmän värikkäitä, mutta silti kiinnostavia, kaupunkilaisia, kuten Harryn kanssa ystävystyvä Asta Twelvetrees (Sara Tomko). Harvinaisen hauska ja lajityyppinsä mittapulla omaperäinen komedia tietenkin. 

Ensimmäisen jakson lopulla tapahtuva tvisti eli se, että Harry tuli Maapallolle tuhoamaan ihmiskunnan, ei suinkaan vähentänyt sarjan omaperäisyyttä. Pidän tvististä, toihan se toi sarjaan paljon enemmeän panoksia kuin komediasarjoilla ja estihän se varsin geneeristä hämäräperäistä valtion organisaatio muuttumasta kokonaan pahoiksi.

Resident Alien ei ole niitä sarjoja, jotka yrittävät sanoa jotain tai edes vaatisivat paljon katsojansa aivokapasiteetilta. Se on silkkaa todellisuuspakoa ja hyvä niin. Sitä maailma juuri nyt kaipaa. Jos kuitenkin hakee jotain peruskomediasarjoja syvällisempää tai kantaaottavampaa, sarja ei ole oikea valinta.

Komediaksi, varsinkin noin synkkätvistiseksi, Resident Alien on yllättävän vilpitön ja ja jopa sydämellinenkin, mikä onkin iso osa sen viehätystä. Osittain tämä johtunee sarjan näyttelijöistä, erityisesti Alan Tudykista sekä Sara Tomkossa, mutta osittain kyse oli vain sarjaan tehdystä tyylivalinnasta.

Päähenkilönä Harry oli tahallisen vaikeasti samaistuttava. Hän muistuttikin muita vastaavanlaisia sosiaalisesti rajoittuneita neroja, kuten tohtori Housea ja Sherlock Holmesia. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö häntäkin kohtaan voisi tuntea sympatiaa tai etteikö hänestä voisi pitää. Voi kyllä. Suurempi samaistettuvuus vain jäi sivuhahmojen harteille.

Sivuhahmpoista Asta oli sekä paras, että tärkein. Toiseksi paras oli Astan vapaamielisempi ystävä D'Arcy Morin (Alice Wetterlund). Muista mainitsemisen arvoisia sivuhahmoja oli , Harryn todellisen minän näkevä Max (Judah Prehn) sekä kaupungin muun muassa Harryn aiheuttamia kuolemia tutkiva seriffi Mike Thompson (Corey Reynolds).

Tiivistetysti harvinaisen hauska Resident Alienin ensimmäinenkausi tarjoaa juuri sellaista todellisuuspakoa, jota juuri nyt kipeästi tarvitsemme. Täydet viisi tähteä!

 

Avatareista hassumman matka alkaa

On olemassa sarjoja, jotka ovat niin suosittuja ja saaneet niin paljon kehuja, että ne on vaan pakko katsoa. Sellainen on myös animaatioiden kruunamaton kuningas, Avatar: The Last Airbender.

Varoitu: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Avatar The Last Airbenderin ensimmäisestä kaudesta!



Maailma on jakautunut neljään osaan Tuleen, Veteen, Maahan ja Ilmaan. Jokaisella osalla on omat “benderinsa” eli yhden luettelemani  luonnon peruselementin hallitsijat. Maat olivätkin harmoniasssa keskenään, kunnes Tulimaa hyökkäsi ja aloitti sodan, jolle ei loppua näy. Sen voi pysäyttää vain yksi, kaikkien elementtien hallintaan pystyvä, avatariksi kutsuttava, Aang (äänenä Zachary Tyler Eisen).

Ennen Tulimaata vastaan käymistä pojan pitää kuitenkin oppia kaikkien elementtien hallinta. Hänkun on oppinut niistä vain kotimaansa luonnonvoiman eli ilman hallinnan. Lisäksi häntä jahtaa Tulimaan karkoitettu prinssi Zuko (äänenä Dante Basco). Apuna toimivat veden hallintaa harjoitteleva bender Katara (äänenä Mae Whitman) ja hänen taistelutaidoissa ansioitunut veljensä Sokka (Äänenä John DeSena).



Avatar The Last Airbender on niitä sarjoja, joista tietävät kaikkii ja jolla on oma vankka fanikuntansa. Itseltäni se on kuitenkin mennyt ohi. Suomessa kuin sarjaa ei olla juuri esitetty, enkä ole tullut jostain syystä katsoneeksi sitä muutenkaan. Nyt päätin kuitenkin korjata asian, mistä olenkin iloinen. Sarja on yksi parhaista, jos ei jopa paras, näkemistäni animaatiosarjoista.

Iso osa sen viehätystä kuuluu itse pääosalle eli Angille ja muutenkin maailmaa täyttäneille, moniulotteisille hahmoille. Pidin myös sarjan huumorista. Vaikka se sopikin myös lapsien makuun, luonnollisesti, niin epäkypsää se ei ollut. Sitä paitsi sarja osasi myös vakavoitua, mikä tekikin siitä aikuisillekin sopivan. Kaiken tämän vielä kruunasi tekijöiden asiantunteva kädenjälki.



Avatarin maailman rakennus oli huippuluokaa. Maailma oli kiehtova ja omalaatuinen, mutta myös tarpeeksi tutunoloinen, jotta siihen pääsi helposti sisään. Sen magic system, tai suomalaisittan taikuussysteemi,oli uniikki, yksinkertainen ja cooli. Jo sitä siksi voi sanoa, sillä luonnonvoimien hallinta, bending, niin kuin sitä sarjan maailmassa kutsutaan, ei ole varsinaisesti takuutta.

Ensimmäisen kauden juoni oli varsin yksinkertainen, Aang ja kumppanit matkustivat Pohjoisnavalleoppimaan vedenhallintaa. Se kyllä kantoi jo pitkälle, varsinkin kuin matkan varrella näimme kaikenlaista kiinnostavaa. Kuitenkin se tarkoitti myös sitä, että kaudesta löytyi myös jonkin verran  täytejaksoja. Tämä ei kuitenkaan juuri haitannut, sillä ne toimivat puhtaasti hahmon,- ja maailmankehityksen kannalta.



Kaudella käsiteltiin lapsille kohdennetuksi sarjaksi hyvin aikuismaisia ja painavia teemoja, kuten kansanmurhia, sukupuolirooleja, uudelleensyntymistä ja totalitarismia. Saarnaamaan sarja ei kuitenkaan mennyt. Teemojen takia voi tuntua yllättävältä, että  kausi oli myös erittäin hauska, paikka paikoin suorastaan komedia. Kauden aikana sainkin myös nauraa maha kippurassa.

Minulla ei ole pahaa sanottavaa muustakin animaatiossa, joskin sarjan isästä johtuen se ei ole aivan sitä, mihin nykyään ylletään. Kuitenkin jos sen ottaa huomioon, animointi oli laatutyötä. Erityisesti eri bending-tyylit olivat varsin vaikuttavaa katsottavaa, varsinkin kuin niihin oli lisätty vaikutteita myös oikeista kaksinkamppailulajeista. Ääninäyttelijöistä on myös vaikea öytää mitään valittamisen aihetta.



Aang oli helposti samaistuttava ja hassuudessaan pidettävä päähenkilö. Katara tarjosi sitä vakavampaa vastapainoa, mutta hänkään ei jäänyt hahmona tylsäksi. Sokalle annettiin lähinnä koomisen kevennyksen rooli, joskin hänkin alkoi jo pikku hiljaa kasvaa sen ulkopuolelle. Ryhmää täydensi vielä lentobiisoni Appa, joka toimi lähinnä kuljetusvälineenä kuin söpön eläimen rooli jäi lentolemuri Momolle.

Sivuhahmoista eniten tärkeimmät olivat karkoitettu tuliprinssi Zuko ja hänen leppoisa enonsa Iroh (äänenä Mako Iwamatsu). Zuko oli hahmona hyvä, joskaan en vielä ainakaan toistaiseksi pitänyt hänestä niin paljon kuin suurin osa nettikansasta. Sen verran vähän hänestä tiedetään. Iroh-eno oli puolestaan sarjan pidettävin aikuinen, mutta hänestäkin tiedän vielä aika vähän.


Olen kuullut, että paras on vasta tulossa. Toista tuotantokautta, tai kirjaa, niin kuin sarja kausia kutsuu, pidetään nimittäin yleisesti sarjan parhaana. Vielä en tiedä, onko asia suinkaan näin. Katson toisen kaudenkin johonkin tahtiin, joten sitten se selviää. Arvostelu siitä tulee sitten 
aikanaan. Stay tuned! Niin kuin ne Amerikan ihmemaassa sanovat.

Tiivistetysti Avatar The Last Airbender erinomaisesti jokaisella elementillään, pun intendet. Ei olekaan ihme, että se pärjää hyvin parhaiden animaatiosarjojen listoilla. Täydet viisi tähteä!

Rankaisija rankaisee oikein urakalla

Marvelin ja Netflixin The Punisherin taso oli yhtä kova kuin koviksista koviksimman päähahmonsakin, odotetusti. Ihan Jessica Jonesin tai Daredevilin tasolle se ei kuitenkaan päätynyt. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Punisherista ja muistakin Marvelin katutason supersankareista kertovista sarjoista!

Kuolleeksi luultu Frank Castle (The Walkin Deadin Jon Bernthal) yrittää päästä elämässä eteenpäin kostettuaan brutaalisti murhatun perheensä puolesta. Pian hänelle kuitenkin selviää, että kyseiseen veritekoon liittyy muutakin, kiitos myös oman kuolemansa lavastaneen entisen NSA-analyytikko Micron (Ebon Moss-Bacharach) ja he päättävät liittoutua sadakseen väärintekijät tilille teoistaan.

Noihin väärintekijöihin kuuluu muun muassa oman sielunsa, ei kirjaimellisesti, mikä voisi ihan hyvin Marvelin sarjoissa käydä ja on käynytkin, myynyt Castlen entinen armeijakaveri Billy Russo (Ben Barnes). Lain toisella puolella tapahtumia yrittää ymmärtää omalaatuinen, mutta työssään taitava, DHS-agentti Dinah Madani (Amber Rose Revah) ja Castlea sympatisoiva Karen Page (Deborah Ann Woll).

Koska Marvelin elokuvat ja tv-sarjat ovat lähellä sydäntäni, niin pitihän minun katsoa myös Marvelin toisella kaudella tutuksi tulleen Punisherin oma sarja. Siitäkin huolimatta, että sarjan kanssa samaan joukkoon kuuluvat Iron Fist ja pienimmässä määrin jopa The Defenders osoittautui jonkinlaiseksi pettymykseksi. Jopa niinkin paljon, että pelkäsin niiden kultakauden olevan ohi.

Sama kirous ei kuitenkaan tuntunut The Punisheria vaivaavan. Päinvastoin. Se onnistui kääntämään Marvelin Netflix sarjat taas voiton puolelle, ainakin minun silmissäni. Itseasiassa voisin jopa mennä niin pitkälle, että sanoisin sen olevan tyylilajinsa paras. Jos odotat brutaaleja, mitenkään kaunistelemattomia verikekkereitä, sitä tulet samaan. Vieläpä yllättävänkin syvällisellä otteella.

Castlen asu sen sihaan teki. makea!

Lähtemätöntä vaikutusta sarja ei kuitenkaan onnistunut tekemään. Pidän nimittäin enemmän kevyemmästä supersankariviihteestä. Ja sellaisesta, jossa niillä hahmoilla on jopa supervoimia ja he jopa nauttivat niistä, edes jossain määrin. Sitä paitsi en laskisi sitä myöskään paljon synkempien ja realistisempien supersankarisarjojen parhaimmistoon. Hyvyydestään huolimatta.

Itseasiassa minun on helppo löytää parempi, ei ehkä paljon, mutta kuitenkin, parempia sarjoja myös The Punisherin omasta supersankarisarjaperheestä, Netflixin Marvel-sarjoista. Niihin kuuluvat muun muassa tähän asti tulleista muutenkin paras Jessica Jones ja varsinkin ensimmäisellä kaudella parastaan laittanut Daredevil. Sarja oli kuitenkin, jumalan kiitos, kaukana Iron Fistin huonoudesta.

Sarja on jo ehtinyt aiheuttaa pienoisen kohun, sillä Amerikkaa, ja pienemmässä määrin myös muuta maailmaa, vaivaa eräänlainen massasurmien epidemian vuoksi joidenkin mielestä tämä olikin väärä ajankohta sen esittämiseen. Ymmärrän näkökulmaa täysin ja niin ymmärtävät tekijätkin, he muun muassa peruivat New York Comic-Coniin suunniteltua The Punisher-paneelin juuri Las Vegasin verilöylyn takia.

Kuitenkaan parempaa ajankohtaa ei, maailman tilanteen ollessa valitettavasti se, mikä se on, ole tulossa ihan heti. Minulla on muutenkin vaikeuksia nähdä pelkäksi viihteeksi tarkoitettua sarjaa minkäänlaisena poliittisena kannanottona. Aseiden puolesta tai niitä vastaan. Ihan samoin kuin jo 70-luvulla ensiesiintymisensä saanut päähahmo itsekin. 

Sitä paitsi yhdessä asiassa sarja jopa yllätti. Se ei tyytynyt olevaan vain 13 jaksoinen kostofantasia, vaan raa’an pinnan alla löytyi syvyyttää. Keksipisteeseen pääsi lähinnä veteraanit ja heidän ongelmansa, niin sosiaaliset kuin henkisetkin. Aiheita ei ehkä käsitelty niin hyvin kuin Jessica Jones käsitteli omiansa, hyväksikäytöstä ja siitä selviämisestä, mutta ihan hyvin näin viihteelliseksi sarjaksi kuitenkin.

The Punisherin toteutus oli huippuluokkaa, luonnollisesti. Onhan Netflixillä ja Marvelilla sekä rahaa, että kokemusta laadukkaiden sarjojen tekemiseen. Siltikään sarja ei ollut päässyt sisarsarjojensa suurimmasta helmasynnistä: Juonen turhasta pitkittämisestä. Juuri liiasta pituudestaan johtuen sarja äityikin välillä tylsäksi. Sisältämästään varsin brutaalistakin väkivallasta huolimatta.

Siinä olikin yksi tärkeimmistä syistä siihen, että minulla meni näinkin kauan sarjan katsomiseen. Toinen syy on se, että tv on tähän aikaan täynnä hyviä sarjoja, niin uusia kuin vanhojakin, ja niiden katsomiseen menee aikansa. Lisäksi minulla on omakin elämä, uskokaa tai älkää, eikä sitä aina vaan ehdi keskittyä hyvänkään elokuvan, tv-sarjan tai kirjan maailmaan.

Pidin Frank Castlesta päähenkilönä enemmän kuin odotin hänen Daredevilissä esiintymisensä perusteella, sillä vaikka se osoittikin hahmon olevan kiinnostava, niin kiinnostava ja päähenkilömateriaali on täysin eri asia. Asiaa auttoi toki myös se, että Jon Bernthal on kuin luotu Frank Castlen rooliin. Hänen kaverinsa Micro ei puolestaan tehnyt vaikutusta oikein puolesta tai vastaan.

Muista hahmoista edukseen nousi alikehittynyt, mutta muuten erinomainen Agentti Madani ja Castlen veteraanien terapiaryhmää pitävä armeijakaveri Curtis Hoyle (Jason R. Moore). Daredevilista tuttua Karenia oli aina kiva nähdä. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli The Punisherissä suhteellisen vähän tekemistä. Nuori, arkielämässä kamppaileva veteraani Lewis Wilsonkin osoittautui sympaattisesti.

Roistot olivat ehdottomasti koko sarjan suurin heikkous, sillä heistä ei löytynyt oikein minkäänlaista nyanssia. Se on harmi, varsinkin kuin muissa saman sarjan, tällä tarkoita Marvelin ja Netflixin yhteistuotantoa, en niinkään Marvelin elokuvauniversumin leffoja, roistot kuin ovat perinteisesti olleet se vahvuus. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Tiivistetysti The Punisher onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka en suurin kostodraamojen ystävä olekaan ja vaikka siitä löytyikin enemmän kuin tarpeeksi samoa vikoja kuin sisarsarjoissaankin. Neljä tähteä.

Katutason supersankarit yhteistuumin New Yorkia pelastamassa

Äskettäin Netflixiin tullut ja yhdessä viikonlopussa katsomani Marvel’s The Defenders osoittautui kovatasoisia edeltäjiäänkin paremmaksi, muttei niin hyväksi kuin olisi voinut olla. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin juonipaljastuksia Defenders-sarjoista ja siinä esiintyvien katutason supersankarin omista sarjoista. Lue siis omalla vastuulla. 

Katutason supersankareiden elämä ei ole juuri mennyt eteenpäin sitten viime näkemän. Daredevil (Charlie Cox) on heittanyt naamionsa ja pelastaakin ihmisinä pelkästään asianajaja Matt Murdockina. Jessica Jones (Krysten Ritter) toipuu Kilgravesta vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Luke Cage (Mike Colter) on juuri päässyt vankilasta. Iron Fist (Finn Jones) puolestaan käyttää aikansa Hand-rikollisjärjestön etsimiseen.

Kohtalolla näyttää kuitenkin olevan suurempia yllätyksiä nelikon varalle, tai tarkemmin sanoen ilkeät suunnitelmansa New Yorkin päänmenoksi alulle panneelle Handillä. Niinpä neljällä, Jessicaa ja Lukea lukuun ottamatta, toisilleen vierailla ja muutenkin hyvin erilaisilla sankareilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin oppia tekemään yhteistyötä tai heidän rakas kaupunkinsa on tuhon oma. 

Tasokkaiden edeltäjiensä, varsinkin Daredevilin ensimmäisen kauden ja Jessica Jonesin, jälkeen Marvel’s The Defendersiin on ladattu paljon odotuksia. Ilokseni voinkin sanoa, ettei sarja tuottanut pettymystä. Siitä pitivät nelikön keskinäinen kemia, nerokas pääpahis (Sigourney Weaver), muistakin osista tuttu tyyli, mukaan laitettu huumori sekä vakuuttavat taistelukohtaukset huolen. 

Täydellinen sarja ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut. Valittamisen aiheitakin toki löytyi, kuten Danny Rand ja hänen ärsyttävyytensä, odotettavissa oleva, mutta silti minua henkilökohtaisesti häiritsevä, ennalta-arvattavuus, paikoittain kökkö dialogi, tylsät alkutekstit, tai se, että nelikon yhteen pääsyyn kesti niinkin kauan kuin kolme jaksoa, mutta ne jäivät varsin vähäisiksi. 

Jotain sarjan hyvyydestä kertoo jo sekin, että sarjan viaksi luettavissa olevista suurin, vain kahdeksan jakson mittainen kausi, oli oikeastaan myös sarjan vahvuus, sillä juuri lyhyyden ansiosta siihen ei jäänyt lähes ollenkaan tyhjäkäyntiä. Sarja sisälsikin lähinnä pelkkää asiaa, tarkoitti se sitten pääjuonta, tai hahmojen kehitystä niin yksilönä kuin ryhmänäkin.

Marvel’s The Defendersin suurimmat vahvuudet ovat puolestaan täysin samat kuin Marvelin ensimmäisellä supersankarikokoonpanolla Avengereillakin: Koska olemme seuranneet hahmojen edesottamuksia jo omassa hahmossa, he ovat muodostuneet omaksi, moniulotteisiksi, persoonikseen. Niinpä jo tuttujen hahmojen edesottamuksia oli erittäin nautinnollista seurata, yhdessä tai erikseen. 

Ryhmädynamiikka toimikin ihailtavan hyvin. Mattin ja Jessican sekä Luken ja Dannyn, Luken ja Dannyn kohdalla vähän ehkä yllättäenkin. Lukella kuin ei uskoisi olevan kärsivällisyyttä Iron Fistin sietämiseen. Kaksikoista pidin eniten Daredevilista ja Jessicasta. Osittain siksi, että pidän heistä hahmoinakin eniten, osittain siksi, että he vain pelasivat niin hyvin yhteen. 

Tietenkin The Defenderissä nähtiin lukuisia muita ”Puolustajien” omista sarjoissa esiintyneitä sivuhahmoja, jotka saivatkin kommunikoida niin päänelikon kuin muidenkin sivuhahmojen kanssa. Näistä tärkeimpiä oli Connie (Jessica Henwick) ja Claire (Rosario Dawson), joiden yhteistyö olikin ilo silmälle, samoin Mistyn (Simone Missick) ja Jessican välinen tahtojen taisto. 

Itse perusjuoni oli tyypillinen hyvä vastaan paha-asetelma, ilman minkäänlaisia harmaan sävyjä. Asiaa ei muuta edes se, että päähenkilöt itsessään ovat harvinaisen realistisia ja rikkinäisiä, varsinkin supersankarigenrelle. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia? Jos minulta kysytään, niin ei kumpikaan. Se vain on asia, joka kuuluu genreen olennaisella tavalla.

Toteutus oli juuri sellaista kuin voisi kuvitellakin eli taistelukohtaukset, tunnelma, musiikki ja kaikki muu pintakiilto toimi, käsikirjoitus ei niinkään. Oli silläkin hetkensä, kuten Jessican kuuluisat one-linerit, mutta ei sitä kyllä erityisen hyväksikään voi sanoa. Ei edes muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta muihin asioihin keskittyneen genrensä mittapuulla. 

Parhaan päähahmon osa kuuluu edelleen Jessica Jonesille, huonoimman, yllätys, yllätys, Dannylle. Danny oli kyllä kehittynyt parempaan suuntaan. Toivon totisesti, että sama suunta jatkuu hänen oman sarjansa jo varmistuneella toisella tuotantokaudellakin. Pidin toki myös Mattista ja Lukesta yhtä paljon kuin ennenkin eli paljon. En vain niin paljon kuin teräväkielisestä Jessicasta.

Sivuhahmoista paras oli Claire, mutta kauas hänestä ei myöskään jää Jessican ystävä ja adoptiosisko Trish (Rachael Taylor) tai määrätietoinen poliisi Mistykään. Vahvat, mutta myös inhimilliset naishahmot kuuluvatkin ehdottomasti sarjan, tai oikeastaan koko franchisen, vahvuuksiin. Muut sivuhahmot eivät ansaitse erikoismainintaa, mutta kyllä heilläkin oli oma paikkansa tarinan kulussa. 

Pääroisto Alexandrakin ansaitsee kiitosta, toisin kuin hänen edustamansa varsin geneerinen rikollisorganisaatio The Hand, joka ei ole koskaan mahtunut Marvelin vihollisten parhaimmistoon, vaikka siitä silloin tällöin jokunen kiinnostava yksilö löytyykin. Valittavasti Marvel’s The Defenders suinkaan muuttanut asiaa, vaan päinvastoin. Se teki niistä entistä kliseisempiä ja siten myös epäkiinnostavampia.

Defendersin loppu, josta en paljasta tämän eteenpäin, petaa sekä sarjan toista kautta, että hahmojen omien sarjojen uusimpia kausia. Jos jokin on varmaa, niin toinen kausi tulee. Tuleeko se Netflixiin, en tiedä. Marvelin omistava Disney kuin perustaa oman tilausvideopalvelun. Sarjan toista kautta vielä varmempi asia on se, että jos ja kun Defendersin toinen kausi tulee, minä katson sen. Oli se sitten Netflixissä tai ei.

Tiivistetysti Marvel’s The Defenders oli epätäydellisyydestään huolimatta loistava lisä Marvelin supersankareiden maailmaan. Se kannattaa katsoa, jos supersankarit kiinnostavat. Ei kuitenkaan ennen kuin ”Puolustajien” omat sarjat, edes ne kolme ensimmäistä, on katsottu. Täydet viisi tähteä.

Emme ole todellakaan enää Kansasissa

Monet tuntevat Ihmemaa Ozin. Joko kirjasta tai sen vaihtelevalla menestyksellä tehdyistä uusintaversioista. Uusin yrittäjä on epätasainen, mutta muuten varsin pätevä Emerald City.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Emerald Cityn ensimmäisestä kaudesta.

Sairaanhoitaja Dorothy Galen (Adria Arjona) tavallinen elämä mullistuu pyörremyrskyn lennättäessä hänet toiseen maailmaan, Ihmemaa Oziin. Takaisin kotiin pitää tietenkin päästä. Eikä vähiten siksi, että Dorothy on etsitty nainen, tappoihan hän vahingossa Idän noidan (Florence Kasumba). Siinä häntä auttaa muistinsa menettänyt Lucas (Oliver Jackson-Cohen).

Ozilla on myös ongelmia omastakin takaa. vaikka pelätty Beast Forever on voitettu, hänen pelätään tulevan takaisin. Lisäksi Emerald Cityn hallitsija Velho (Vincent D’Onofrio) on kieltänyt kaupungistaan taikuuden, mikä on saanut Pohjoisen noita Gildan (Joely Richardson) kapinamielelle. Tässä Taikuuden ja tieteen taistelussa keskelle asettuu Lännen noidan (Ana Ularu).

En ole lukenut Ihmemaa Oz-kirjaa tai nähnyt sinne liittyviä sovituksia. Sekä siksi, että oma kiinnostukseni asiaan ei ole riittävä, että siksi, että se ei ole läheskään niin kova juttu täällä Suomessa kuin vaikkapa Amerikassa. Siksi minun ole vaikeuksia innostua Emerald Citystakaan, taas uudesta Ihmemaa Oz-filmatisoinnista. Päätin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden ja se kannatti.

 Emerald City ei ole läheskään täydellinen sarja. Sitä vaivaa niin epätasainen alkukausi kuin hieman ärsyttävä päähahmokin. Sarja kuitenkin paranee vanhetessaan. Suosikkisarjojeni joukkoon se ei pääse, mutta se ei tarkoita, etteikö sarja olisi katsomisen arvoinen. Kaunis visuaalinen ilme, aikuismainen ja paikoittain synkkä tyyli sekä monitahoinen maailma varmistivat viihdyttävän katsomiselämyksen.

Sarjan maailmasta tuli helposti mieleen Game Of Thrones. Näillä kahdella sarjalla onkin paljon samaa, kuten keskiössä olevat valtapelit, selvän hyvyyden ja pahuuden puute, aikuismaisuus sekä maailman synkkyys. Olemme kaukana mistään lapsille sopivasta. Muuten vertaus niinkin loistavaan sarjaan kuin Game of Thronesiin on erittäin epäreilu. Kaikki eivät voi kuitenkaan olla Game of Throneseja.

Muutenkin sarja muistuttaa kuitenkin teemaltaan enemmän sellaisia sarjoja kuin Grimm tai Olipa Kerran. Minulle se on eduksi, sillä pidän kaikista luettelemistani sarjoista. Sitä paitsi, Emerald Citystä löytyi myös paljon, jos ei uutta, niin ainakin astetta erikoisempaa. Erityisesti visuaalisen ilmeen osalta. On pakko myöntää, että se ei kuulu omaperäisempien sarjojen joukkoon, mutta aika harva enää nykyään kuuluu.

Emerald City ansaitsee kiitosta kahdesta, hyvin ajankohtaisesta asiasta. Ensinnäkin pidin sen tavasta käsitellä aseväkivaltaa, joka ei suinkaan jäänyt niin yksitoikkoiseksi kuin tämän lajityypin sarjoilta voi odottaa. Toiseksi Ozin asukkaat olivat etnisesti hyvin monimuotoisia ja jopa päähenkilö itse oli latina. Asia, jota nähtiin hyvin vähän käytännössä.

Sarja kuvasi myös jotain sellaista, mitä näemme tämän tyyppisissä sarjoissa hyvin harvoin, transukupuolisuutta kun yksi sarjan hahmoista on muutettu taikakeinoin pojaksi, joka hän nyt kokeekin omakseen. Kaikki kirjoja lukeneet tietävät. Kuvaus ei ollut läheskään täydellinen, mutta se olisi voinut olla loukkaavampikin, mikä ei ole valitettavasti vieläkään itsestään selvää.

Mainitsinkin jo, että Dorothyn oli hyvin ärsyttävä. Syytä tähän ei ollut vaikea löytää. Nainen nimittäin oli aivan käsittämättömän edesvastuuton. Melkein joka jaksossa Lucasin piti pelastaa hänet pulasta, johon häntä viisaampi ei olisi edes joutunut. Esimerkkisi kuka muu kuin Dorothy Gale ajattelisi, että esiintyminen tappaman naisen seuraajana kyseisen naisen väelle olisi hyvä idea? 

Onneksi sarja seuraa muitakin kuin päähahmoaan. Lempiseurattavani oli West ja hänen omia salaisuuksia omaava suojattinsa Tip (Jordan Loughran). Näiden kahden perin sympaattisen hahmon seikkailuja oli ilo seurata, yhdessä ja erikseen. Lucas oli hahmona mukiin menevä, muttei erityisen muistettava. Minun oli myös vaikeuksia ostaa hänen ja Dorothyn väitetty rakkaus.

Lucasista erityisen tekee kuitenkin se, että mies sai roolin kuuluisana variksenpelättimenä. Sarjan versio hahmosta poikkeisi kuitenkin hyvin paljon totutusta. Samoin kävi Tim Manin kohdalla, jonka roolin sai Tipin kaveri Jack (Gerran Lyn Howell). Erilainen oli myös pilalle hemmoteltu ja omalaatuinen Prinsessa Evi (Stefanie Martini), joka peittää kasvonsa naamioiden taakse.

Velho vaikutti mukiinmenevältä hahmolta, mutta lopulta mieli muuttuu. Ensimmäiseksi pelottavaan, sitten lähinnä säälittävämpään, suuntaan. Sen parempi, ihmisenä tai hallitsijana, ei ole myöskään Pohjolan Noita Glinda. Sen lisäksi hän on pettymys myös siskona, muta se kuuluu naisen pienempiin vikoihin. Vioistaan huolimatta näillä kahdella kummankin hallitsijan motiivit olivat jokseenkin ymmärrettävät.

Petyin Emerald Cityn ensimmäinen kauden loppuun. Sarja ei välttämättä näe enää toista kautta, minkä vuoksi se olisi pitänyt saada jonkinlaisen lopullisen päätöksen. Jotkin juonenpäät saivat päätöksensä, mutta myös uudet uhkat kuitenkin nostivat kirjaimellisesti rumaa päätään, eikä Oz ole tosiaankaan vielä turvallisilla vesillä. Päinvastoin. Hahmojen haasteet vasta alkavat.

Tiivistetysti näin matkallani Ozin Ihmeelliseen maailmaan paljon hyvää ja ennen kaikkea kaunista. Jotain kuitenkin puuttui. Kolme tähteä.