50-luvun Amerikka Lovecraftilaisten,- ja ihmishirviöiden kohtaamispaikkana

 Nyt arvostelemani HBO:n vasta ensimmäisen kautensa lopettanut kauhusarja Lovecraft Country kuuluu monestakin syystä vuoden parhaiden sarjojen joukkoon, jos ei ole jopa paras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuullasi.

H.P Lovecraftin kirjoista nauttiva Korean sodan sotaveteraani Atticus Freemanin, tai tuttavallisemmin Ticin (Jonathan Majors) isä on kadonnut jättäen vain mystisen kirjeen, jossa hän kutsuu poikansa takapajuiseen Ardlandin kaupunkiin tutustumaan verenperintöönsä. Matkalle mukaan lähtee myös kirjaviisas George-eno (Courtney B. Vance) ja lapsuudenystävä Letitia "Leti" Lewis (Bird of Preyn Jurnee Smollett).

Matka ei ole helppo, sillä määränpäähänsä päästääkseen kumppanusten pitää kuittenkin matkata valkoista ylivaltaa kannattajista koostuvien kylien halki. Ja jos siinä ei ole jo tarpeeksi, niin pian he huomaavat, että rasististen kanssaihmisten lisäksi heitä uhkaa myös Ticin lempikirjailijoihin kuuluvan H.P Lovecraftin kirjoista repäistyiltä vaikuttavat hirviöt. Sarja perustuu Matt Ruff samannimiseeen romaaniin.

Rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että alun perin en ollut juuri kiinnostunut Lovecraft Countrysta. Tiesin katsovani sen ja veikkasin jopa pitäväni siitä edes jonkun verran. Kuitenkin se, kuinka paljon tuli minulle yllätyksenä, erittäin positiivisena sellaisena. Niin hyvänä, että olisin toivonut sen ensimmäisen kauden sisältävän enemmän kuin 10 jaksoa.

Lovecraft Country sta löytyy paljon kaikkea yliluonnollista, sarjasta nähtiin muun muassa pimeää taikuutta, kirjaimellisia hirviöitä, taikakirja, aikamatkailua, ruumiinvaihtoa ja aaveita. Sarjan päähuomio oli kuitenkin jossain todellisemmassa, rasismissa. Juuri mustien tuon aikainen huono kohtelu toimi jopa motivaattorina sarjan pääjuoneen kuuluvalle taikakirjan metsästykselle.

Diana (Jada Harris)

Vielä tänäkin päivänä liiankin ajankohtaista aihetta käsiteltiinkin paitsi päähahmojemme kokemuksen kautta, niin myös historiallisesta. Käsittelyyn pääsi niin orjuus kuin Watchmenissakin mainittu Tulsan joukkomurha. Juuri tuo ajankohtaisuus, varsinkin mitä tulee poliisien tapaan kohdella mustia, tekikin rasisteista paljon pelottavampia kuin mistään, mitä taikuuden maailma voisi tarjota.

Tärkeä aihe ei kuitenkaan riitä tekemään sarjasta hyvää tai edes katsomisen arvoista, varsinkin kuin kyse on viihdesarjasta. sarjan pitää myös viihdyttää ja sitä Lovecraft Country tekeekin. Sen juoni oli harvinaisen jännittävä ja mukaansatempaava, hahmot samaistuttavia ja yliluonnolliset elementit cooleja. Sarja oli myös harvinaisen hyväherättämään katsojien tunteita, niin positiivia kuin negatiivisiakin.

Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Sarja on nimittäin hyvinkin realistinen, sekä sen 50-luvun, Jim Crow-ajan, rasismista kuin sen yliluonnollisista elementeistäkin. Erityisesti ulkonäön vaihdos ei sujunut mitenkään siististi. Herkille katsojille sarja ei siis todellakaan ole. Onneksi itse en kuulu niihin, sillä olisi ollut erittäin harmi jättää näinkin hyvä sarja väliin.

Sarjan juoni oli aina välillä poukkoilevaa. Kuvauksessani mainitsemani matkakin päättyi jo toisessa jaksossa ja sen jälkeen tuli toinen, vain vähän pääjuonta eteenpäin vievä tarina. Lopuissa jaksoissa pääkolmikko sai pääosan vain muutamassa. Muissa käytiinkin sitten välillä menneisyydessä tai annettiin näkökulma jollekin sivuhahmoille. Se kuuluikin sarjan harvinaisiin huonoihin puoliin.

Tämä ei ole kuitenkaan pelkästään huono asia. Letin Ruby-siskoon (loistava Wunmi Mosaku) ja hänen seikkailuihin valkoisena naisena, luit oikein, keskittyvä "Strange Case" sekä Ticin entisen Ji-Ahin saappaissa Korean sodan melskeisiin vievä "Meet Me in Daegu" kuuluivat kauden mielenkiintoisempiin ja siten parhaimpiin. Ja vain osittain siksi, että kaksikko kuului suosikkihahmoihini.

Vain yksi jakso erottui huonolla tavalla muista, Muita jonkin verran tylsempiä, Letin kummitusasuntoon muuttoosta kertova "Holy Ghost". Se on harmi sinällään, sillä Leti oli suosikkini pääkolmikosta. Yhtään väheksytymmättä kuitenkaan myöskään Ticiä ja Georgea. Heistä oli aivan yhtä helppo pitää kuin Letistäkin. Toki on sanottava, että kaikki jaksot, mukaan lukien "Holy Ghost", olivat hyviä ja enemmänkin.

Koko sarjassa oli vain yksi jakso, jonka hyvyydestä en oikeasti osaa oikein päättää, Georgen huippuälykkääseen vaimoon Hippolytaan (Aunjanue Ellis) keskittyvä "I Am.". Toisaalta pidin hahmosta ja jaksossa päästiin tapaamaan monta historiallista hahmoa ja tutustumassa moneen historialliseen tapahtumiin. Toisaalta koko jakso oli ehkä hieman turhan outo ja psykedeelinenkin minun makuuni.

En ole paras tai ammattitaitoisin kriitikko, mitä tulee sarjojen toteutukseen, vaikka arvosteluissani käyn yleensä läpi myös sen puolen. Lovecraft Country on kuitenkin mielestäni erittäin hyvin toteutettu kaikin puolin. Sarjaan valitut näyttelijät, erityisesti Aunjanue Ellisista ja Wunmi Mosakusta sopivat rooleihinsa loistavasti ja sarja myös näytti, kuului ja tuntui hyvältä.

Pelottavuudestaan huolimatta sarjan pahikset eivät olleet lainkana niin syvällisiä kuin olisi voinut olla. Heistä ainoastaan Christina Braithwhitella (Abbey Lee) oli potentiaalia olla mitenkään mielenkiintoinen, eikä se potentiaalikaan koskaan oikeastaan täyttynyt. Jopa noin, että edes hänen tarinansa vähemmän onnellinen päätös ei saanut minua juuri tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan.

En tiedä, tuleeko Lovecraft Countrysta vielä toinenkin kausi. Toivottavasti, sillä sarja on sen kieltämättä ansainnut. Sen tiedän, että siitä tulee olemaan hyvin erilainen. Ensimmäinen kausi nimittäin sai juonensa tiukkaan pakettiin, eikä se suinkaan jättänyt yhtään juonenpäätä ilmaan. Se olikin varsin hyvä ratkaisu, sillä juuri tämän kaltainen tarina ei ainakaan parane siitä, että sitä yrittäisi venyttää liian pitkään.

Tiivistetysti Lovecraft Country on paitsi tärkeä, ajankohtainen sekä tunteita- ja ajatuksia herättävä, niin myös, vielä paljon tärkeämmin, erittäin viihdyttävä. Täydet viisi tähteä!

Sekä kirjaimelliset, että kuvainnolliset demonit piinaavat Helstrommin sisaruksia

Löyhästi Marvelin elokuvauniversumiin, MCU:n, kuuluva supersankari sarja Helstrom oli hyvä, mutta valitettavasti turhan kliseinen demonien manaus-sarja.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää pieniä paljastuksia Helstrom-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sen lähde materiaalina toimivista sarjakuvista.

Daimon Helstrommin (Tom Austen) sarjamurhaaja isä kidnappasi hänen siskonsa Anan (Sydney Lemmon) ottaakseen hänet mukaansa tappopuuhiinsa, eikä sisarukset ole pitäneet yhteyttä toisiinsa pitkään aikaan. He ovatkin muodostaneet oman elämänsä, Daimon sivutyönään demoneita ihmisistä manaavana etiikan professorina ja Ana pahoja ihmisiä aina tilaisuuden tullen murhaavana huutokaupanpitäjänä.

Sisaruksia yhdistää demoninverensä ja sen ansiosta saatujen maagisten kykyjensä lisäksi vain yksi asia, demonin valtaama Viktoria äiti (Elizabeth Marvel). Ja hänkin on jäänyt lähinnä Daimonin huoleksi. Tilanne kuitenkin muuttuu kuin sisaruksille käy selväksi, että heidän äitinsä sisällä oleva demoni juonittelevan jotain hyvää pahaa. Ongelmaa selvittääkseen heidän ei auta muuta kuin tehdä yhteistyötä.

En ole itse lukenut Helstromiin liittyviä sarjakuvia, mutta olin silti aluksi hyvinkin innoissani sarjasta, en vähiten siksi, että se kuuluu MCU:hun. Siitäkin huolimatta, että niin sanottu manausgenre ei ole koskaan minulle oikein uponnut. Pidin nimittäin DC:n samantyyppisestä ja liian pian loppuneesta Constantinesta paljon. Sarjan katsottuna voi kuitenkin todeta sen olevan jonkin asteinen pettymys.

Se ei missään nimessä ole huonoin mahdollinen sarja tai edes millään mittapuulla huono sarja. Pidin erityisesti Anasta hahmona ja sen varsin hyvästä perusideasta. Mutta ei kyllä myöskään niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Lisäksi sarja parani, mitä lähemmäs loppua kohden mennään. Se kannattaako odottaa sarjan muuttuvan mielenkiintoisemmaksi onkin sitten jokaisen katsojan oma valinta.

Hidas alku selittää kuitenkin sen, miksi se on saanut niin huonoja arvostelua. Ainakin osaksi. Arvostelijat nimittäin olivat saaneet arvosteltavaksi vain viisi ensimmäistä jaksoa eli puolet kymmenen jaksoisesta ensimmäisestä kaudesta. Toki voi myös olla, ettei sarja kaikkien makuun ole muutenkaan, eivät kaikki ole. Mutta on sanottava, että katsojat ovat antaneet sille Rotten Tomatoessa 90 %.

Sarjan suurin ongelma oli se, että minun oli vaikea välittää sen päähenkilöksi siskoaan enemmän päätyneestä Daimonista. Hän kuuluukin MCU:hin tylsimpiin hahmoihin. Ei hän ihan Iron Fistin Danny Randia (Finn Jones) voittanut, mutta silti. Asiaa ei parantanut se, että Daimonin ja häntä demonien manauksessa avustavan nunnakokelas Gabrielin suhde, oli tylsääkin tylsempi.

Sarjan juoni seurasi liiankin kliseistä ja siten yllätyksetöntä polkua. Asiaa ei paranna se, että juonen keskiössä toimi yksi sekä manausgenren, että yleensä minkään yliluonnollisia elementtejä sisältävän genren, huonoimmista juonenkäänteistä eli yliluonnollista laatua oleva yllätysraskaus. Varsinkin kuin juoni vielä loppui huonosti, voisi jopa sanoa ongelmaisesti.

Helstrom käy läpi suhteellisen kiinnostavia aiheita, kuten lapsuuden traumoja ja kasvatusta vs. geenejä. Sarja muistuttikin manausaiheisten elokuvien ja sarjojen lisäksi myös Foxin Prodigal Sonia, sillä siinäkin syvästi ongelmaiset lapset pyrkivät jättää sarjamurhaajaisänsä jälkeisen varjon taakseen. Aihe olikin hyvin valittu, sillä se oli erittäin mielenkiintoinen, eikä vielä loppuun kulutettu.

Sarja ei ole kovinkaan pelottava, vaikka aiheesta, ja sen tuloajankohdasta, voikin muuta päätellä. Se ei myöskään nojaa uskontoon juurikaan. Itse pidin kummastakin ratkaisusta. Minua kuin ei kiinnosta juuri kauhu tai uskonnot, tai ainakaan kristinusko. Niiden sijaan sarja lähestyi tarinaa psykologian ja yliluonnollisten voimien kautta. Ja se toimikin omaan makuuni paremmin.

Lempihahmoni oli, yllätys, yllätys, Anna. Olisin halunnut juonen keskittyvän enemmän häneen ja hänen ongelmiinsa. Ja varsinkin siihen, miltä tuntui kulkea sarjamurhaajan mukana. Nyt sarja jätti sen takaa-alalle, enemmänkin sivujuoneksi. Pidin erityisen paljon myös Daimonin sympaattisestä kasvattajasta, Louise Hastingsista (June Carryl) ja Anan pitkäaikaisesta ystävästä ja liikekumppanista Chris Yenista (Alain Uy).

Sarjan pahikset eivät sitten olleet mitenkään erityisen muistettavia, edes Äiti (myöskin Elisabeth Marvel) Siitäkin huolimatta, että Marvel loisti kaksoisroolissaan. Sisarusten Marduk-isästä (Mitch Pileggi) tiedämme puolestaan vain sen, että hän on paha. Heidän lisäkseen sisaruksia uhkasi myös kirkon demoneja, jopa puoli, fanaattisesti jahtaava the Blood-organisaatio, mutta sekin jäi aika geneeriseksi.

Tiivistetysti aika keskinkertainen, joskin ihan katsomisen arvoinen Helstrom ei suinkaan lähene Iron Fistin huonousluokkaa, mutta mikään Daredevilkään se ei ole. Kaukana siitä. Kolme ja puoli tähteä.

 

Blyn kartanossa kummittelee

 Ilokseni voin sanoa, että nyt arvostelemani The Haunting of Bly Manor oli lähes yhtä hyvätasoinen kuin syystäkin hyvin arvostettu edeltäjänsä The Haunting of Hill House.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää pienoisia juonipaljastuksia!

On vuosi 1987. "Dani" Clayton (jo the Haunting of Hill Housestakin tuttu Victoria Pedretti) muuttaa Amerikasta Englantiin, sillä hän tarvitsee omista syistään pikaista maiseman vaihdosta. Hän saakin työpaikan Blyn kartanosta molemmat vanhempansa menettäneiden lasten Fionan (Amelie Bea Smith) ja Milesin (Benjamin Evan Ainsworth) lapsenvahtina/kotiopettajana/au pairina.

Kartanoa asuttavat myös kokki Owen (iZombien Rahul Kohli), talonhoitaja Hannah (T'Nia Miller) sekä puutarhuri Jamie (Amelia Eve) kanssa, joiden kanssa Dani huomasi pian tulevansa hyvin toimeen. Pian hän tulee kuitenkin huomaamaan, että kartanolla on traaginen menneisyys, joka tulee, erittäin kirjaimellisesti, kummittelemaan kartanon nykyisiä asukkaita. The Haunting of Bly Manor perustuu löyhästi kirjailija Henry Jamesin tuotantoon, erityisesti hänen The Turn of the Screw-romaaniinsa.

Netflixin The Haunting of Hill House oli syystäkin menetys. Se oli harvinaisen hyvä, harvinaisen tehokkaasti tunteisiin vetoava sarja perheestä, jonka elämää sattuu liittymään traumoja aiheuttamia kummitukia. Niinpä ei ole ihme, että sen seuraaja, The Haunting of Bly Manor, oli myös sarjana harvinaisen loistava. Täydellinen sarja ei missään tapauksessa ollut. Se kärsi muun muassa liian monesta takautumasta.

The Haunting of Bly Manor ei ollut läheskään niin pelottava kuin kauhutarinalta voisi luulla. Sarja olikin kummitustarinan lisäksi tai joku voisi jopa sanoa tilalla, rakkaustarina. Tarinan keskiössä, vaikka se ei vielä alkujaksoista näekään, olikin Danin ja Jamien harvinaisen herkkä, mutta myös traaginen, rakkaus. Se olikin myös koko sarjan parasta antia. Owenin ja Hannahin melkein ollut vastaava sai myös paljon huomiota.

Edellisen, traagisesti kuolleen, au pairin Rebekan (Tahirah Sharif) ja talon yleismiehenä toimivan Peterin (Oliver Jackson-Cohen) paljon noita kahta epäterveellisempi suhdekin sai myös paljon ruutuaikaa. Hyvin tarpeellisesti, sillä se liittyi olennaisesti osana tarinaan, mutta en silti voinut olla pitämättä heidän kohtauksiaan koko sarjan tylsimpinä.

Lähes jokainen sarjan hahmo sai oman takauma-jaksonsa. Rebekka ja Peter jopa kaksi, ja muutenkin tarina pomppi aika paljon eri aikakausien välille. Tämä ei ole itsestään paha asia, joskus takaumat ovat tarinan kannalta tarpeellisia, mutta liika on liikaa. Erityisesti Danin töihin palkkaava Henry-sedän oma jakso oli erittäin tylsä ja tarinallisestikin turha lisä sarjaan.

Tarinallisesti sarjalla ei ole mitään tekemistä The Haunting of Hill Housen kanssa. Sen kertoma tarina on aivan uusi. Sarjojen väliset yhtäläisyydet näkyvätkin lähinnä tyylissä, tyylilajissa, korkeassa tasossa ja American Horror Storyn tapaan osittain samoissa näyttelijöissä. Victoria Pedrettin lisäksi kummasakin sarjassa nähdään muun muassa Oliver Jackson-Cohen, Henry Thomas, Carla Gugino ja Kate Siegel.

Heistä kaikki hoitivatkin hommansa mallikkaasti, joskin näyttelijöistä parhaiten esiin nousi uusi tulija T'Nia Miller. Hänen hahmolleen omitettu "The Altar of the Dead" -jakso kuulukin sarjan parhaimpien joukkoon, jos ei ollit vielä jopa paras. talon aavemaista taustaa lopullisesti valoittava kahdeksas "The Romance of Certain Old Clothes"-jakso tuli myös aika lähelle. Samoin sarjan "The Beast in the Jungle"-niminen finaali.

Sarjan kertomistyyli ei ollut aivan niin tavanomainen kuin esimerkiksi edeltäjällä, vaan sillä oli myös nimettömänä pysyttelevä Kertoja (Carla Gugino). Itseasiassa koko sarja alkaa häiden harjoitusillallisista, joiden osallistujille nimetön vieras aloittaa tarinan kertomisen. En ole varma, että sarja olisi sellaista tarvinnut, tai ainakaan en ollut varma ennen sen viimeistä jaksoa, mutta en vihaakaan ratkaisua.

Sarjasta löytyy monta hahmoja, joista on helppo pitää. Heihin kuului koko jo alussa mainitsemani Bly Manorin henkilökunta ja Rebekka. Eniten pidin kuitenkin päähenkilö Danista, mikä ei ollut mikään ihme. saihan hän luonnollisesti eniten hahmokehitystä. Henry-setä (Henry Thomas) oli myös sympaattinen, joskaan ei mielestäni kovin kiinnostava, hahmo.

Vihatuin hahmo oli puolestaan jo mainitsemani Peter, jos katson sarjaa, niin ei ole helppo huomata miksi. Peter ei kuitenkaan ollut koko sarjan pääpahis, jos sellaista sarjassa edes oli, vaan se tehtävä kuului itsekin traagisen taustan omaava, kauan sitten kuollut Bly Manorin edellinen asukas Viola (loistava Kate Siegel), mutta ei häntäkään varsinaisesti pahaksikaan voisi sanoa.

On vaikea sanoa, tuleeko niin sanotusta The Haunting-sarjaan enää lisäosia ja jos tulee, niin mitä mistä ne kertovat. Jos aiemmat osat kuitenkin jotain kertovat, niin se perustuisi taas johonkin kummitussatuun, keskittyisi kertomaan ihmisten tunteisiin kummitustarinaa enemmän ja luultavasti olisi taas katsomisen arvoinen. Varmaa on kuitenkin se, että jos kyseinen kolmas osa tehdään, niin tulen katsomaan sen.

Tiivistetysti harvinaisen toimiva pääsuhde, loistavat näyttelijät ja tunteisiin vetoava tarina tekivät The Haunting of Bly Manorista harvinaisen katsomisen arvoisen sarjan. Neljä ja puoli tähteä!

Parasta Halloween-katsottavaa

On enää vajaa kuukausi Halloweenin. Niinpä päätin listata omat suoskikki-Halloween katsottavani. Suosittelemani sarjat sopivat myös vähemmän kauhusta pitäville, kuten itsekin olen.

Huomautus: Luettelemani tv-sarjat tai niiden jaksot eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Simpsonien kauhujaksot

Simpsonit tekevät aina joka vuosi jakson, jonka teemana toimii Halloween. Muista elokuvista usein lainailevat jaksot ovat erittäin hauskoja.

American Horror Story

Toistaiseksi yhdeksän kautinen American Horro Story on harvinaisen laadukas kauhusarja. Suosittelen lämpivästi sellaisita pitäville.

The Haunting of Hill House 

Netflixin yliluonnollisesta kauhusarja on erittäin hyvä. Kauhuelementtien lisäksi myös päähahmojen sisäinen maailma tulee hyvin tutuksi.

Buffy Vampyyrintappajan kauhujaksot + "Hush"

Toisin kuin Buffyn nimestä voisi päätellä, se ei ole hirveän pelottava sarja. Sarjan toisella, neljännellä ja kuudennella kaudella on kuitenkin jaksoja, jonka teemana on Halloween. "Hush" puolestaan on sarjan ainoa pelottava jakso.

Supernatural

Buffyn tavoin Supernaturalkaan ei ole mikään pelottava sarja, mutta hyvä kuitenkin. halloween-teemaa tulee aaveista, demoneista yms. hirviöistä. Nyt juuri sopivasti alkoi sen 15. ja samalla viimeisen kauden loppuosan jaksot.

Mahdin prinsessat tähdittävät yhtä parhaista Netflixin lapsille suunnatuista animaatiosarjoista

Ensimmäistä kertaa jo 80-luvulla ilmestyneestä taikalyylistä kertova She-Ra: Mahdin prinsessat yllätti minut positiivisesti. Se on oikeasti hyvä tavalla, joka sopii myös aikuisempaan makuun.

Varoitus: Tämä arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia!

Huomautus: En osaa verrata She Ra: mahdin prinsessoja sitä edeltäneeseen She Ra: mahdin prinsessaan, koska en ole katsonut kyseistä sarjaa. Niinpä en sitä tee.

Adora (äänenä Aimee Carrero) on elänyt koko elämänsä Kammolassa hänet kasvattaneessa Koplassa, jossa hän viettää aikansa taistelemaan vaarallisia kapinallisia, prinsessoja vastaan. Eräänä päivänä Adora kuitenkin päätyy Kammolan ulkopuolelle ja saa selville jotain, mikä kääntää hänen elämänsä päälaelleen. Todellisuudessa prinsessat ovat hyviä ja Kopla paha. Kaiken lisäksi hän on itsekin prinsessa, vieläpä taikamiekan avulla supersankarimaiseksi Mahdin prinsessaksi She Raksi muuttuva sellainen.

Yhdessä uusien ystäviensä teleporttaavan kruununprinsessa Glimmerin (äänenä the Boysin Karen Fukuhara) ja jousimies Bown (äänenä Marcus Scribner) sekä muiden supervoimia omaavien prinsessojen kanssa hän käykin Koplaa vastaan. Siitäkin huolimatta, että toiselle puolelle jää hänen paras kaverinsa kissamainen Catra (äänenä AJ Michalka). She Ra: Mahdin Prinsessat on uusintafilmatisointi vuoden 1985 She Ra: Mahdin-sarjasta.

Pitkään olin sitä vahvasti mieltä, että lapsille suunnatut animaatiot sopivat vain ja ainoastaan lapsille, ei suinkaan aikuisille. Tai ainakaan minun kaltaiselleni aikuisille. Olen nimittäin kaukana esimerkiksi My Little Ponya fanittavasta aikuisryhmästä. Sitten tuli syystäkin kehuttu Avatar: The Last Airbender, joka avasi silmäni. Jos lapsille suunnattu animaatio on tehty tarpeeksi hyvin, niin siitä voi nauttia myös aikuisetkin.

Siksi päätin antaa myös jonkinlaiseksi ilmiöksi muodostuneelle She Ra: Mahdin prinsessalle mahdollisuuden. Hyvin pian sainkin selville, että vaikka se ei ihan Avatar: The Last Airbenderin tai edes sen spin offin Legend of Korran tasolle yltänytkään, niin varsin viihdyttävä sarja se kuitenkin. Tai ainakin tarpeeksi viihdyttävä, jotta katsoin sen kaikki viisi kautta ilman, että edes mietin sen kesken jättämistä.

Sarja kuitenkin kärsi, on omaperäisyyden puutteessa, vaikka astetta harvemmin nähdystä alkuasetelmista voisi päätellä ihan päinvastaista. Jos on nähnyt Avatarit tai muut vastaavat animaatiot, niin voi juonikuviot päätellä aika lailla. Lisäksi onhan muun muassa yksisarvisia, prinsessoja, hahmoja, joilla oli nimiä, kuten Glimmer ja Perfuma kieltämättä makuuni vähän turhan lälly.

Niin kuin Avatar-sarjatkin She Ra: Mahdin prinsessa käsittelee yllättävänkin vakavia aiheita, kuten aivopesua, oman paikkansa löytämistä, identiteettiä ja hyväksikäyttöä. Eikä sen maailmankuvakaan ole ihan niin mustavalkoinen kuin voisi olettaa. Kaikki Koplalaiset eivät suinkaan ole, pahoja ja niistä pahoistakin, kuten Adoran ottoäiti Varjotar (äänenä Lorraine Toussaint).

Parasta sarjassa oli Adoran ja Catran välinen suhde sillä heidän vastakohtansa todellakin täydentävät toisiaan niin ystävinä, vihollisina, kuin romanttisena parinakin. Tuskin kenellekään tulee yllätyksenä, että heistä tulee lopulta pari. Heidän finaalissa tapahtuma suudelmansa, ja samalla lasten animaatiosarjan ensimmäinen naisparin aiheutti nimittäin paljon kohua.

Sarjan ääninäyttelijät, joihin kuuluu sellaisia rautaisia ammattilaisia kuin Sandra Oh, Lorraine Toussaint ja Geena Davis, olivat harvinaisen asiansa osaavia. Sarja he olivat myös etnisesti hyvin monipuolia, mistä sarja ansaitseekin kiitosta. Varsinkin kuin sama monipuolisuus koski myös sarjan hahmojakin ja muukin ulkonäky, etnisyyden lisäksi, oli hyvin vaihteleva.

Pidin sarjan piirtotyylistä, vaikka siihen menikin jokin aika tottua. Kuulemma se oli aiheuttanut sarjan vasta tullessa jonkinlaisen kohun, mitä en kyllä ymmärrä. Ei se niin erikoinen ollut, tai rumakaan. Muutenkaan toteutus oli oikein onnistunutta. Tai minulla ole mitään valitettavaa miltään sen osa-alueelta, jos ei kyllä kehuttavaakaan. En ole millään mittapuulla pätevä arvioimaan sellaisia asioita.

Lempihahmokseni muodostui Catra, mikä ei suinkaan yllättänyt minua. Pidänhän sekä kissoista sekä niin sanotuista ”pahoista naisista”. Toisena tuli Koplaan kuulumisestaan huolimatta yllättävän lempeä ja vilpitön Scorpia (äänenä Lauren Ash). Adorakin oli hahmona hyvä, joskin myös varsin stereotyyppinen päähahmo. Minulle meni aikaa lämmetä Glimmerille ja Bowille, mutta lopulta opin pitämään heistä silti.

Varjotar oli pahikseksi yllättävän moniulotteinen ja melkein koko sarjan pääpahiksena toimineesta lordi Hordakista (äänenä Keston John) löytyi yllättäviä puolia. Toisin oli viimeisellä kaudella pääpahiksen tittelin saaman Koplan Priimuksen (äänenä myös Keston John) kohdalla, hän jäi varsin yksiulotteiseksi maailmanvaltaajaksi. En kyllä olisi hahmolta muuta kaivannutkaan.

Tiivistetysti She-Ra loistaa monella osa-alueella ja sitä voidaankin pitää lajityyppinsä mallikelpoisena teoksena. Mikään Avatar: The Last Airbender se ei kuitenkaan ole. Neljä ja puoli tähteä!

Toiseksi syntyneiden supervoimat eivät riittäneet tekemään hyvän elokuvan tekemiseen

Nyt arvostelemani Disney+:in Secret Society of Second-Born Royals-elokuva ei ollut millään mittarilla erinomainen, ja vain juuri ja juuri hyvä, mutta kyllä sitä nyt katsoi aikansa kuluksi.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!

Euroopassa sijaitsevan Illyrian sijaishallitsija Catherine (Daredevilin Élodie Yung) on kyllästynyt monarkkia vastustavan tyttärensä Samin (Peyton Elizabeth Lee) asenteeseen, joten hän lähettää tämän kesäkouluun. Tyttö ei tästä pidä, kunnes hän saa tietää, että jokaisella toiseksi syntyneellä kuninkaallisella on supervoimia, hänellä tapauksessaan superaistit, ja koulun tarkoitus on auttaa heitä käyttämään niitä.

Kauaa he eivät kuitenkaan ehdi harjoitella yhdessä koulukaveriensa, sosiaalisen median vaikuttajan Roxannan (Olivia Deeble), suositun Tuman (Niles Fitch), sosiaalisesti kömpelön Matteaon (Faly Rakotohavana) ja helposti ystävällisen Januarin (Isabella Blake-Thomas) kanssa, sillä heitä uhkaa vankilasta vapautunut, erittäin vaarallinen toiseksi syntynyt Vanki 34 (Greg Bryk).

Katsoin Disney+:san Secret Society of Second-Born Royals-elokuvan ihan vain koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä ja koska Disney+ oli minulla käytössäni, niin voin. Ja koska supersankarielokuvat kiinnostavat minua aina. En kuitenkaan odottanut sen olevan mitenkään erityisen hyvä. Valitettavasti elokuva ei yllättänyt minua positiivisesti, vaan vastasi aika lailla odottamaani.

Se nimittäin jäi varsin persoonattomaksi supersankarielokuvien ja Disney-kanavan elokuvien sekoitukseksi. Kaiken siellä nähdyn voi nähdä lukuisissa muissa lajityyppinsä elokuvista, joista iso osa on vielä parempia. Juoni kulki hyvin siihen suuntaan, mihin voisi odottaakin, eikä se poikennut ladulta kertaakaan. Elokuvasta ei juuri yllätyksiä löytynyt ja juonenkäänteetkin olivat usein aika ilmiselviä.

Toki lieventävänä asianhaarana sanottaakoot se, etten kuulu Secret Society of Second-Born Royalsin kohderyhmään eli toisin sanoen lapsiin. Niinpä se mielipiteeni elokuvasta ei tarkoita sitä, etteikä siitä voisi nauttia. Uskoisinkin elokuvan sopivan varsin hyvin katsottavaksi koko perheen voimin, sillä lapset luultavasti pitävät elokuvasta, eivätkä aikuisetkaan sitä inhoa.

Ideana supersankarielokuvien ja prinsessaelokuvien yhdistäminen ei ole mitenkään huono, onkin pieni ihme, ettei Disney ollut keksinyt sitä jo aikapäiviä sitten. Sen sijaan sillä, että kaikilla toiseksi syntyneillä kuninkaallisilla on kaikilla supersankarigeeni ei sitten käy järkeen himpun vertaa. Siis toisin sanoen, supervoimien lisäksi myös kuninkaallisuus onkin luonnonvalinnassa määritetty ominaisuus.

Toisin sanoen elokuvan maailmassa kuka vain ei olla supersankari, vaan he, jotka jo muutenkin etuoikeutettuja. En pidä viestistä pätkän vertaa. Etuoikeutettujen ihmisten saamisessa lisää valtaa ei ole mitään voimaannuttavaa, varsinkin kuin se etuoikeus on jo muutenkin saatu pelkästään syntymällä oikeaan perheeseen. Siihen ei auta sekään, että elokuvan roolitus oli kiitettävän monieettinen.

Elokuvalla oli suhteellisen alhainen ja budjetti ja se näkyi erityisesti kauas aikaansa jääneissä erikoistehosteissa. Varsinkin ryhmää opettavan professori James Morrow (Skylar Astin) kyky monistaa itsensä näytti melkein anteeksiantamattoman kököltä, eikä tapahtumapaikat, kuten superkuninkaallisten koulu eivät myöskään hivelleet silmiä. En kuitenkaan tiedä onko syy siihen budjetillinen vai jokin aivan muu.

Hahmoista ainoastaan January pääsi stereotyyppiänsä syvällisemmäksi hahmoksi, mutta hänkään ei hyvällä tavalla, niinpä on vaikea sanoa, kenestä pidän eniten tai vähiten. Melkein kaikki niin sanotut hyvikset olivat kyllä helposti pidettäviä, niin hahmoina kuin näyttelijöinäkin. Ainoastaan Roxanne teki poikkeuksen, eikä häntäkään missään vaiheessa vihaa.

Pääpahis oli kliseinen, kuten hänen taustatarinansa, ja liittyminen Samiin, mutta ei hän nyt sellaiseksi mitenkään paha ollut. Hän toimikin lähinnä muistutuksena siitä, miksi juuri toiseksi syntyneille ei ole kovin viisasta antaa supervoimia. Tai ainakaan voimakkaita sellaisia. Elokuvassa oli kyllä toinenkin pahis, mutta vaikka hän oli astetta yllättävämpi, niin kiinnostavampi ei niinkään.

Asiaa ei auta sekään, että suurin osa supervoimista oli aika tylsiä, osa, kuten Samin superaistit ja Matteon ötököiden hallitseminen siksi, että ne olivat heikkoja, jotkin taas siksi, etteivät ole millään mittapuulla omaperäisiä, kuten Tuman mielenhallinta, Vanki 34 telekinesia tai Roxannan näkymättömyys. Siitäkin huolimatta, etten kieltäytyisi yhdestäkään elokuvan supervoimasta, jos sellaista minulle tarjottaisiin.

En tiedä tuleeko Secret Society of Second-Born Royalsiin enää jatko-osia, jos sillä on tarpeeksi paljon katsojia, niin siinä tapauksessa varmasti, jos ei niin varmasti ei. Sen tiedän, ettei se toista osaa varsinaisesti tarvitse ja varsinkaan ansaitse. Ja jos se sellaisen saakin, on epätodennäköistä, jos ei suorastaan mahdotonta, että itse katsoisin sen.

Tiivistetysti Secret Society of Second-Born Royals on vähän turhankin laskelmoidulta vaikutta lajityyppinsä tuote, mutta kyllä sen katsoja siitä jotain irti kuitenkin saa. Kaksi tähteä!

 

Ihmisten tuleminen paremmaksi ihmetyttää Eleanor Shellstropia ja kumppaneita

 Kuoleman jälkeisestä elämästä ja etiikasta kertovan komediasarja The Good Placen nyt arvostelemani kolmas kausi piti sarjan kaikkien aikojen hauskimpien komedioiden joukossa.

Varoitus: Tämä arvostelu paljasta yksityiskohtia Good Place-sarjan 1-3 kauden juonesta!

Kun viimeksi näimme antisankarimme Eleanorin (Kristen Bell), Chidin (William Jackson Harper), Tahanin (Jameela Jamil) ja Jasonin (Manny Jacinto) ihmiset Hyvään ja Pahaan paikkaan luokittelusta vastaavaa Tuomari (Maya Rudolph) antoi heille mahdollisuuden näyttää ansaitsevansa päästä Hyvässä Paikassa. Valitettavasta tämän seurauksena kukaan heistä ei muista kuolemansa jälkeisestä ajasta mitään.

Onneksi heitä auttamassa on liittolaiset parannuksen tehnyt arkkitehtidemoni Michael (Ted Danson) ja kaiken tietävä tekoaly Janet (D’Arcy Carden) ja koska Michael onnistuu järkkäämään heidät yhteen, kuolemankokeneisiin liittyvän psykologisen avulla, myös toisensa. Kaikki apu onkin enemmän kuin tarpeen, sillä Pahan Paikan demonit tekevät kaikkensa pilatakseen yrityksen.

Ei ole mikään salaisuus, että suorastaan rakastan kaikkien aikojen hauskimpiin komediasarjoihin kuuluvaa. The Good Placea, käyhän se ilmi jo sen ensimmäisestä ja toisesta kaudesta tekemästäni arvostelustani. Kolmas kausi ei jäänyt yhtään aikaisempaa kahta heikommaksi. Melkein harmittaakin, että sarjan neljäs tuotantokausi, jota en ole vielä nähnyt, jää sen viimeiseksi.

Sarjaa voi kiittää siellä, että se uskaltaa sekoittaa pakkaansa aina joka kauden lopussa. Ensimmäisellä kaudella saatiin tietää olevamme Pahassa Paikassa Hyvän Paikan sijaan ja toisella kaudella mentiin sitten maanpäälle. Tämä on poikkeuksellista komediasarjoille, kieltämättä hyvästä syystä, mutta The Good Placelle se sopii. Sarjaan ja sen tarinaan ei suinkaan ehdi kyllästyä.

Kauden teemana oli itsensä muuttamisen ja erityisesti sen vaikeus. Ja se, kuinka siihen tarvitaan muita ihmisiä. Aihe oli erittäin tärkeä ja mielenkiintoinenkin. Etiikka ja muukin filosofia kuin on aina kiinnostanut minua. Se oli myös yllättävän filosofinen komediasarjalla, mutta filosofinen on myös The Good Place. Eikä suinkaan vain komediasarjaksi, vaan myös viihteelliseksi sarjaksi ylipäätään.

Kaudella tapahtumapaikka oli vaihtunut Hyvää paikkaa imitoivasta Pahasta paikasta maanpinnalle, Australiaan. Tapahtumapaikana se olikin paljon persoonattomampi vaihtoehto, mutta se ei menoa juuri haitanut. Varsinkin kuin maanpäälle paluu antoi hahmoille paljon lisähaastetta. Maanpäällä on nimittäin paljon vaikeampi olla hyvä kuin tuonpuoleisessa, jossa ei ole pahan käytöksen aiheuttajia.

Komediasarja kuitenkin elää ja kuolee sen mukaan, miten hauska se on. The Good Place on erittäin hauska. Toki sen huumori ei ehkä kaikille ole, mutta minulle kuitenkin. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä onhan sen puikoissa muun muassa toisen yhtä haukan komediasarjan, Brooklyn 99:nin, luonut Michael Schur. Jos The Goop Place on katsottu ja pidät siitä, suosittelenkin sarjaa lämpimästi.

Eleanor on pysynyt lempihahmonani, toiselle sijalle puolestaan nousi erityisesti tällä kaudella esiin tuotu Janet. D’Arcy Carden suorastaan loisti roolissaan. Muistakin päähenkilöistä oli vaikea olla pitävättä, heidän viostaan huolimatta tai ehkä jopa niiden takia. Valitettavasti hahmoista vain Chidistä nähtiin minkäänlaisia uusia puolia, mutta se käy järkeen, kun ottaa huomioon kauden juonen.

Sarjan päävastustaja, Michaelin pomo Shawn (Marc Evan Jackson) puolestaan oli sellaiseksi harvinaisen hyvä. Pidin myös yllättävän persoonallisesta Tuomarista, porukkaa auttavasta psykiatrista Simonesta (Kirby Howell-Baptiste) sekä tuttuun tapaan myös neutraalia paikkaa asustavasta Mindy St. Claire (Maribeth Monroe). Valitettavasta häntä ei juuri kaudella nähty.

Sen sijaan hahmoista pidin vähiten jopa demoniksi harvinaisen kusipäisestä, anteeksi kielenkäyttöni, Trevorista (komediasarjojen veteraani Adam Scott). Onneksi hän oli kaudella vain pienessä osassa. Samaa voi sanoa myös Jasonin Donkey Doug-isästä jaDonna- Eleanorin äidistä, joskin hänellä, samoin kummallakin oli kieltämättä oma tehtävänsä lapsiensa kehityksessä.

Kausi loppui jännittävään tilanteeseen, mihin en tietenkään tässä arvostelussa mene., niin jännittävään, että mietin ihan tosissani, kannattaisiko minun katsoa neljäs kausi heti perään, vaikka sitä ei vielä Netflixistä löydykään. Ja vaikka tiedänkin, että kyseinen sarja on niin hyvä, että sitä kannattaa säästää. Varsinkin kuin minulla ei juuri nyt ole mitään suurempaa katsottavaa.

Se myös laittoi tuttuun tapaan pakan uusiksi neljättä ja valitettavasti viimeistä myös kautta ajatellen. Sentään kausi loppui, ainakin niin olen kuullut, ollessaan vielä huipulla. Toisin kuin eräät sarjat (katson erityisesti sinua, Game of Thrones). Eikä se turhaan yritä pitkittää tarinaansa, niin kuin joidenkin sarjojen, kuten The Walking Dead, kohdalla on käynyt.

Tiivistetysti The Good Place on saavuttanut tason, johon harva komedia pääsee ja ansaitseekin jokaisen saamansa kehun, tuli se sitten minulta, katsojilta tai ammattimaisilta arvostelijoilta. Täydet viisi tähteä!

Työpaja Torppa juhlisti syksyn tuloa Syysmarkkinoiden muodossa

 2020. Työpaja Torpalla on ollut tapana ottaa syksy vastaan vuosi markkinoiden muodossa. Niin me teimme tänäkin vuonna. Ja se kannatta, sillä tapahtuma oli suuri menestys.

Torpan Syysmarkkinat ovat saaneet joka vuosi suuren suosion, joten niinpä se järjestettiin myös tänäkin vuonna. Tapahtuma olikin jälleen kerran erittäin onnistunut, kävijät näyttivät viihtyvän, me torppalaisten saimme näyttää taitomme ja Torppa sai tapahtumasta hyvin tuottojakin. Kiitos siitä kuuluu niin tapahtuman järjestämisessä mukana olleet torppalaiset kuin ilahduttavan suurissa määrin tulleet kävijätkin.

Niinkin ison tapahtuman järjestäminen ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä, niinpä sitä suunniteltiin jo hyvissä ajoin etukäteen. Jokaisella pajalla oli oma hommansa. Meillä medialla tehtävänä oli lähinnä markkinointiin köytettävien julisteiden tekeminen ja muutenkin vastaaminen siitä, että ihmiset tiesivät kyseisestä tapahtumasta. teimme myös erilaisia kylttejä ja hintalappuja.

Kun valmistelut olivat tehty pääsimme kasaamaan tapahtumapaikkaa eli Maaherrankadun päiväkodin pihaa. Kasaaminen aloitettiin jo edellisenä päivänä, torstaina, mutta Mediapaja ei ollut kuitenkaan vielä silloin mukana. Meillä oli muuta markkinoihin liittyvää puuhaa. Tapahtumapäivänä tulimme kuitenkin auttamaan muita pajoja saamaan tapahtumapaikan tip-top-kuntoon.

Tapahtuma koostui kahdesta osasta, toisessa oli Torppalaisten käsin tehtyjä tuotteita myyvä tuotetori, ravintola ja muita kojuja, toisessa suomalaisesta mytologiasta hengessä tehty Tarujen metsä. Siihen kuului muun muassa kiven etsimistä, ylitettävä suo sekä meidän mediapajalaisten vastuualueena toiminut heittorasti, jossa lapset, ja toki myös aikuiset, yrittivät tiputtaa Pringles-tölkkejä kävyillä.

Ravintolasta puolestaan sai erittäin hyvää porkkanakeittoa, itsekin maistoin sitä, kasvispiirakkaa, kaalilaatikkoa ja kasvisbagelia, croisanttia, pullaa, porkkanakakkua sekä tietenkin kahvia. Eikä niiden hintakaan ole paha. Alkoholia ei ravintolassa saanut, sillä Torpan Syysmarkkinat ovat päihteetön tapahtuma. Ja hyvä niin, onhan tapahtuma enemmän kuin omiaan juuri lapsiperheille.

Myyntikojuja en ehtinyt juuri katsoa, mutta myynnissä oli paljon kaikenlaista käsin tehdyistä koriste-esineistä arpoihin ja polkupyöriin. Erikoista tänä vuonna oli se, että käteistä tarvitseva kävijä sai ostettua yhden ja/tai kahden euron arvoisia ostolipukkeita. Se olikin erittäin hyvä idea, sillä nykyään käteistä on entistä harvemmalla. Niitä olikin käytetty, ainakin jonkin verran.

Meillä oli tapahtumailtana. Suomen syksy kuin on tunnettu siitä, että silloin sataa. Tapahtumailtana eli perjantai 25.9.2020 ei kuitenkin satanut, vaikka ilma vähän sateinen olikin. Sää oli muutenkin hyvä, ei ollut liian kylmä tai kuuma. Lisäksi ei ollut liian pimeää, vaan juuri sopivasti, jotta tapahtuma sai oikeanlaisen tunnelman. Meidän mediapajalaisen vastuulla olleet valaistukset vielä lisäsivät sitä tunnelmaa.

Panos kannattakin, sillä tapahtuma sai paljon kehuja ja kävijöitä niitä kehuja antamaan. Erityisesti Tarujen Polku oli kävijöiden, erityisesti lapsisellaisien, mieleen. Ainakin jos jotain voi päätellä siitä, että aika iso osa kiersi sen enemmän kuin kerran. En nimittäin usko, että radan läpikäymisen palkinnoksi saamat suklaakolikot olivat siihen ainoa syy. Syiden joukossa kyllä, mutta tuskin se tärkein.

Lisäksi kävijöitä vielä riitti kävijöitä alusta melkein loppuun asti. Niinpä tylsää tuskin ehti tulla kenelläkään. Varsinkin ensimmäinen tunti meni melkein huomaamatta. Ainakin Tarujen Polun kävijöiden tulva pysyi katkeamatta ihan viimeiselle tunnille asti. Se oli kyllä muutenkin hiljaisempi. Varaan koska silloin oli jo niin pimeää. Vain ihan viimeinen tunti oli hiljaisempi. kävi siellä sankoin määrin melkein alusta loppuun asti.

Koska tapahtuma onnistui erittäin hyvin, niin on hyvin mahdollista, että tapahtuma järjestetään ensi vuonnakin. Jos korona vain sallii, niin seuraava Torpan tapahtuma on kuitenkin joka keväinen Wanhan ajan markkinat. Voin jo nyt toivottaa koko Torpan puolesta kaikki tervetulleeksi niihin.