Laululinnut ja käärmeet vaivaavat Coriolanus Snowta

Nälkäpeli-kirjojen odotettu esiosa Balladi laululinnuista ja käärmeistä oli hieman arveluttavasta aiheestaan huolimatta juuri niin hyvätasoinen kuin kirja kuin Susanne Collisilta voi odottaakin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Eletään noin 60-vuotta ennen Nälkäpeli-kirjojen tapahtumia. Nuoren Coriolanus Snow:n perhe menetti omaisuutensa Panemin ja Vyöhykkeiden välisen sodan aikana, samoin molemmat vanhempansa. Nyt hän elelee serkkunsa Tigrisin ja höynähtäneen isoäitinsä kanssa sekä etsii tilaisuutta viedä sukunsa takaisin huipulle. Tuo tilaisuus tulee Coriolanuksen saadessa stipendin mahdollistavan pestin Nälkäpelin ohjaajana.

Hänen mahdollisuutensa vaikuttavat kuitenkin varsin heppoisilta, sillä hän sai tribuuteista heikoimmalta vaikuttavan joukkoon kuuluvan Vyöhykkeen 12:ta Lucy Gray Baird. Tilannetta pahentaa se, että poika huomaa omaavansa tunteita melko varmasti kuolemaan tuomittua tribuuttia kohtaan. Balladi laululinnuista ja käärmeistä on esiosa Suzanne Collinsin huippusuosittuun Nälkäpeli-kirjasarjaan.

Olisi melkeinpä vähättelevää sanoa, että Nälkäpeli-kirjat, ja myöhemmin elokuvat, olivat menestyksiä. Nostihan se nuorten dystopiat suosioon, niin hyvässä kuin pahassakin. Siis vielä sen lisäksi kuin se oli ansainnut paljon rahaa sekä sai palkintoja ja hyviä arvioita. Niinpä on vaikea olla tuntematta suuria odotuksia myös sen esiosaa, Balladia laululinnuista ja käärmeistä, kohtaan.

Nälkäpeliin ja sodasta vasta toipuvaan Panemiin liittyvät kaksi ensimmäistä osiota, kirjassa niitä oli kolme, olivat niitä parhaita. Varsinkin Nälkäpelin paljon kehittämättömämpi ja vähemmän loistokas aikaisempi versio oli erityisen kiinnostava. Siitäkin huolimatta, että itse kisaa ei ollut läheskään yhtä kiinnostavaa katseltavaa ohjaajien aitiosta kuin itse paikan päältä.

Kirjailija Suzanne Collins 

Valitettavasti Balladi laululinnuista ja käärmeistä sortui pienoiselle tyhjäkäynnille. Minua tämä ei haitannut, kieltämättä nuorten kirjaksi suhteellisen paksu kirja vei mukanaan niin täysin. MLyhentämistarvetta kirjalla kyllä olisi ollut, erityisesti niillä kohdilla, jossa Coriolanus rypi itsesäälissä, huomaamatta yhtään, että hänellä menee silti paljon paremmin kuin tribuuteillä tai vyöhykeläisillä ylipäätään.

Se viimeinen, Vyöhykkeille sijoittuva, osa, olikin paljon tylsempi. Muutenkin lopussa olisi ollut jonkin verran toivomisen varaa. Se ei ottanut juuri mitään riskejä, jätti monta asiaa avoimeksi ja loppuratkaisukin tuntui liian helpolta. Toisaalta jos oikein muistan, niin sama ongelma oli myös Suzanne Collinsin aikaisemmissa kirjoissa, joten minun ei ehkä olisi pitänyt yllättyä siitä.

Kirjasta löytyi paljon viittauksia Nälkäpeli-trilogiaan, eikä mitenkään hienovaraisia sellaisia. Erityisen kiinnostavia niistä oli Nälkäpelin alkuvaiheet. Kymmenes Nälkäpeli oli nimittäin monella tapaa erilainen kuin Katnissin osallistuma 74. Suurimmat erot liittyivät tribuuttien kohteluun ja kilpailun paljon pelkistettyyn olemukseen. Se ei ole sellainen mediaspektaakkeli kuin tulevaisuudessa.

Tekeminen Nälkäpeli-trilogian pahis Coriolanus Snow:tä kirjan päähenkilö on herättänyt paljon keskustelua, puolesta ja vastaan. Lähinnä kuitenkin vastaan. Minun on pakko myöntää, että omatkin kulmat se sai koholle. Pelkäsin, että kirja yrittäisi antaa tekosyitä miehen pahuuteen tai pahimmillaan tehdä hänestä jonkinlaisen väärinymmärretyn sankarin ja hänen hänen kamalammistakin teoista oikeutettuja.

Nälkäpeli-elokuvien Snow 

Onneksi näin ei ollut käynyt. Vaikka rutiköyhä ja sodasta selviytynyt Coriolanus hieman myötätuntoa herättikin, niin hänen ylimielinen suhtautumisensa Nälkäpeliin ja Vyöhykkeisiin esti minun ajattelemasta häntä minkäänlaisena uhrina. Enkä usko, että niin oli tarkoituskaan. Joskin en laske pois sitä mahdollisuutta, että tulkitsen kirjailijaa väärin. Tulkintoja varmaan tästäkin kirjasta riittää muitakin.

Balladissa laululinnuista ja käärmeistä oli kuitenkin pari muutakin hahmoa, jotka olivat paljon sympaattisia ja vähintään yhtä mielenkiintoisempia hahmoja, jotka olisivatkin sopineet siksi myös päärooliin osaan: karismaattinen, mutta myös keinolla millä hyvänsä selviytyvä Lucy Gray Baird sekä Coriolanuksen Vyöhykkeiltä kotoisin oleva ja siksi heihin sympaattisesti suhtautuva luokkatoveri Sejanus Plinth.

Fanin näkemys Lucy Gray Bairdista

Mitä tuli Coriolanuksen ja Lucy Gray Bairdin tuhoon tuomittuun rakkauteen, niin siihen en ollut, niin kuin romansseihin yleensäkään, hirveän investoitunut. Vaikka minun oli kyllä helppo nähdä, miksi Coriolanus näki valovoimaisessa Lucyssä. Alussa heistä olisi myös voinut tulla varsin hyvä pari, mutta viimeisessä osassa Coriolanuken omistamishalu meni liian täysin pitkälle.

Kirjan tärkeimmät sivuhenkilöt oli Nälkäpeli-kirjassakin vilahtanut, myötätuntoinen, Coriolanuksen serkku Tigris, joka ei vielä tässä vaiheessa näytti enemmän ihmiseltä sekä kaksikon isoäiti, joka haaveili panemin loisteenpäivistä. Tulevaisuudessa kapinallisten puolelle tullut Tigris oli kirjan hahmoista helposti pidettävä, mutta hän jäi kirjassa varsin yksiulotteiseksi. Isosäidistä en niin välittänyt.

Elokuvien Tigris 

Kaikkein sympaattisin hahmo oli kuitenkin jo mainitsemani Sejanus, mutta siihen riitti se, että hän edes yritti tehdä moraalisesti oikein. Niin sanottuja pahiksia kirjassa ei juuri ollut, umpikieroa Nälkäpelin vastuuhenkilö tohtori Volumnia Gaul oli kuitenkin sopivan helppo inhon kohde. Eikä vähiten siksi, että hänen kehittelemänsä mutantit piinasivat aikanaan myös Katnissia ja muista 74. Nälkäpelin osallistujia.

Tiivistetysti Nälkäpeli-kirjasarjan fanien ei kannata jättää Balladia laululinnuista ja käärmeistä väliin, vaikka sitä vaivasikin epämiellyttävä päähenkilö ja loppukin aiheutti pienoisen pettymyksen. Neljä ja puoli tähteä!

Sherlock Holmesin pikkusisko etsivätyön parissa

Netflixiin vasta tullut, kuuluisan etsivän Sherlock Holmesin siskosta kertova Enola Holmes-elokuva viihdytti loistavan päähahmonsa ansiosta, mutta olisin toivonut sen mysteereiden olleen parempia.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Enola Holes (Stranger Thingsin Millie Bobby Brown) on elänyt koko elämänsä kaksin äitinsä Eudoran (Harry Pottereiden Helena Bonham Carter) kanssa opetellen kaikkea tieteestä taistelutaitoihin. Ennen kaikkea hän kuitenkin oppi elämään välittämättä viktoriaanisen Englannin naisiin kohdistuvista vaatimuksista. Hänen elämänsä mullistuukin täysin kuin kyseinen äiti katoaa ja siskonsa huoltajaksi tullut Mycroft (Sam Claflin) päättää lähettää hänet nuorille tytöille käytöstapoja opettavaan kouluun.

Enola ei tästä tietenkään pidä, joten hän karkaa etsimään äitiään apunaan tämän jättämät vihjeet. Tehtävä ei olekaan ihan helppo, varsinkin koska hänellä on kannoillaan toinen veljensä, loistava etsivä Sherlock Holmes (Henry Cavill). Matkaan tulee vielä pari lisämutkaa kuin hän tapaa toisen perheeltään karanneen, nuoren markiisi Tewkesburyn (Louis Partridge), joka joutuu murhayrityksen kohteeksi. Enolan onkin vaikea vastustaa kiusausta auttaa poikaa. Enola Holmes perustuu Nancy Springerin samannimiseen kirjaan.

Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes on yksi kirjallisuuden eniten versioituja hahmoja. Hänestä on tehty kirjallisuutta, elokuvia jopa tv-sarjoja, joista uusimana kuten Uusi Sherlock-sarja sekä Guy Ritcien Sherlock Holmes-elokuvat. En ole kuitenkaan vielä toistaiseksi törmännyt vastaan sellaiseen sovitukseen, jossa päähenkilönäkin onkin mestarietsivän sisko, ei hän itse.

Niinpä Enola Holmes ansaitseekin pisteitä omaperäisyydestään. Niin kuin myös siitä, että sillä on karismaattinen päähahmo. Jopa niin karismaattinen, että hänen neljän seinän ylitykset olivat elokuvalle enemmän hyöty kuin haitta. Elokuvalle ei tee haittaa sekään, että se on kastitetty tämän hetken huippunäyttelijöillä.

Elokuvan aiheita olivat itsenäisyys, naisen paikka ja erityisesti se, kuinka yhteiskunnan asettamista odotuksista ei tarvitse välittää. Tämä näkyi muun muassa piipahduksella sinä aikana oikeastikin vaikuttaneen Suffragetti-liikkeeseen ja toista puolta edustavassa tyttöjen koulussa. Mitenkään saarnaavasti se ei teemojaan käsittele, mutta SJW:eistä valittavien kannattaa kuitenkin jättää elokuva väliin.

Enola Homesin mysteeri eli äidin katoaminen oli kiehtova, vaikka olisinkin ehkä kaivannut sille hieman yllätyksellisempää loppua. Ja sitä äitiä olisi kehitetty hahmona enemmän. Hän jäi hieman yksiulotteiseksi, niin loistava kuin Helena Bonham Carter roolissaan olikin. Toki tämä on ymmärrettävää. Elokuva on tehty Enolan näkökulmasta, eivätkä lapset näe vanhemmistaan kovin montaa puolta.

Tewkesburyyn liittyvä arvoitus jäi puolestaan hieman latteaksi. Hänen murhaansa yrittävän henkilöllisyys tai motiivi eivät juuri yllättänyt, voisi jopa sanoa, että ne olivat itsestään selviä. Sen ainut tarkoitus olikin vain näyttää Enolan salapoliisikykyjä. En kuitenkaan olisi laittanut vastaan, vaikka koko tapaus olisi poistettu ja hahmo olisi tullut elokuvaan mukaan jossain toisessa asemassa.

Elokuvassa oli myös toimintaa, niin kuin hyvään Sherlock Holmes-kirjaan kuuluukin. Niistä huomionarvoisempia olivat Enolan ja salamurhaajan välinen sekä hyvin Tewkesburyn murhaa yrittävän, välienselvittelyt. En löytänyt toimintakohtauksista mitään valittamista. Ne olivat tehty hyvin, varsinkin kuin ottaa huomioon, ettei kyseessä suinkaan ole toimintaelokuva.

Enola Holmes oli juuri sopiva päähahmo tämän kaltaiseen elokuvaan eli älykäs, kekseliäs, huumorintajuinen, taitava hommassa kuin toisessakin, itsenäinen, hyväntahtoinen ja ennen kaikkea karismaatinen. Tästä kiitos taitaa kuulua suuremmaksi osasta hyvin suoriutuneelta ja yhtenä elokuvan tuottajanakin toiminut Millie Bobby Brown suoritti roolinsa jopa harvinaisen hyvin.

Valitettavasti muissa yhteyksissä hyvän roolityön tehdyn Henry Cavillin Sherlock Holmes ei päässyt samaan sarjaan kuuluisan hahmon esittäjänä kuin Benedict Cumberbatch, mutta hän muistutti enemmän lähdeteoksien Sherlock Holmesia kuin Robert Downey Jr versio hahmosta. Hänen Sherlockinsa oli totuttua myötätuntoisempi ja siten myös helpompi pitää.

Lämminsydämisempi Sherlock kuitenkin ehti jo aiheuttaa Enola Holmesille ongelmia, sillä se sai Arthur Conan Doylen perikunnan haastamaan elokuvan oikeuteen. Elokuvan tekijöillä ei kuulemma ole tekijänoikeutta kyseisenlaiseen Sherlock Holmesiin. Se kun esiintyi vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa. En ota asiaan kantaa, sillä en tiedä asiasta jo kertomaani tarkemmin.

Jostain syystä tavalliseksi tallaajaksi tehty ja siksi katkera Mycroft Holmesia puolestaan vihasi enemmän kuin elokuvassa nähtävää salamurhaajaa (Torchwoodin Burn Gorman). Enolaan verrattuna hieman väritön, hajuton ja mauton Tewkesbury oli hahmona erittäin hyvä, ja jopa tarpeellinen Enolan omana Watsonina. Vaikken ollutkaan kovin investoitunut kaksikon romanssiin. Muista hahmoista ei minulla juuri mielipiteitä.

Tiivistetysti Millie Bobby Brownin valinta päärooliin oli ehdottomasti muutenkin erinomaisen elokuvan suurin neronleimaus. Parantamisen varaa kuitenkin löytyi. Neljä tähteä!

Taistelulaji-kirja kiinnostaa Kiinan Tarun Sormusten Herrasta toisessa osassa

 Jin Yongin Kotkasoturin Tarun toinen osa, Yhdeksän yinin totuus, oli monessa suhteessa yhtä loistava ja mukaansatempaava kuin edeltäjänsä. Ei kirjailijaa ihan turhaan sanota Kiinan Tolkieniksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Kun näimme Guo Jingin ja Huang Rongin viimeksi, he taistelivat henkensä edessä julman Jin-dynastian liittolaisia vastaan. Tavatessamme heidät taas taistelu jatkuu, mutta ei kauaa. Sen lopetti Guo Jingin mestarit, Seisemän kummajaista. Mestari ja oppipoika kuitenkin riitautuvat, sillä Kummajaisten on vaikea sulattaa toiselle jo lupautuneen oppilaansa suhdetta Huang Rongiin

Niinpä he päättävät lähteä eri teille. Seitsemän kummajaista lähtevät harjoittelemaan vastaanottamaansa taisteluhaastetta varten. Guo Jing ja Huang Rong puolestaan lähtevät tutkimaan maailmaa ja opettelemaan siinä sivussa lisää taistelutaitoja. Heille ongelmia tuottaa Huang Rongin ovela ja hieman julmakin isä, joka hyväksy lempeää, mutta hieman yksinkertaista Guo Jingiä vävykseen.

Pidin Kotkasoturin tarun ensimmäisestä Soturin oppivuosista niin paljon, että lainasin sen luettuani välittömästi sarjan seuraavan kirjan, Yhdeksän yinin totuuden. Kirja ei pettänytkään odotuksia, vain oli aivan yhtä, jos ei parempikin. Sillä oli jopa yksi etu puolellaan. Maailmaan ja sen ihmisiin pääsi paljon helpommin sisään kuin se oli jo ennestään tuttu.

Kirjan suurin ja ainut mainitsemisen arvioinen ongelma oli liika keskittyminen ihmissuhdedraamaan. Se kuin ei oli minun makuuni. Varsinkin kuin kyseinen ihmissuhde oli sellainen, että se kehittyi epäuskottavan nopeasti, niin kuin nyt kävi. Tai ihmissuhteet. Myös Yang Kangin ja Niancin minua vielä vähemmän kiinnostava ihmissuhde sai jonkin verran huomiota. En nimittäin välitä juuri kummastaan hahmosta.

Sentään nykyaikaisille kirjoille, erityisesti nuorille aikuisille suunnatuille, tavanomaista kolmiodraamaa ei kirjassa nähty ja se on hyvä se. Sekä Guo Jing, että Huang Rong tiesivät haluavansa toisensa. Se oli ne muut, jolla oli vaikea hyväksyä sitä. Se ei kuitenkaan vielä aseta rimaa kovinkaan korkealle. Sivumennen sanoen, tämä oli kirjan pareille ihan tyypillistä.

Yhdeksän Yinin totuus vie tarinaa yllättävän vähän eteenpäin, ottaen huomioon kuinka paksusta kirjasta on kysymys. Pääfokus olikin hahmokehityksellä. Erityisesti Guo Jing ja Huang Rong kehittyivätkin niin ihmisinä kuin taistelijoinakin. Luonnollisesti kirja myös avasi Kotkasoturin Tarujen maailmaa paljon enemmän. Ja mielenkiintoinen maailma se onkin. Uusien paikkojen lisäksi tutustuttiin myös uusiin ihmisiin ja historiaan.

Ei olekaan ihme, että se on sovitettu monta kertaa moneen eri muotoon. 

Lisää taustoitusta sai muun muassa Kerjäläisten veljeskunta, Persikkasaaret sekä niin kuin kirjan nimikin jo vihjaa, kaikkia taistelulajien harrastajia kiinnostava, Yhdeksän Yinin totuus-kirja. Kirja selvittikin kyseisen kirjan synnyn, päätymisen Persikkasaarelle ja paljon muuta. Tietoa kuitenkin annettiin vähitellen, joten lukija pysyi hyvin perässä, eikä ehtinyt tylsistyä.

Yhdeksän yinin totuus sisälsi luonnollisesti myös paljon taistelukohtauksia. Niitä löytyi niin alusta, lopusta kuin keskeltäkin. Osa oli vieläpä aika pitkiä. Mikä tuskin tulee yllätyksenä kuin tietää kyseisen kirjan lajityypin, wuxian. Itse pidän tätä lähinnä positiivisena asiana Mutta minä toki pidänkin taistelukohtauksista. Jos niistä ei pidä, niin tämä kirja ei ole sinulle.

Edellistä osaa isomman rooliin, onneksi, saanut Huang Rong on pysynyt lempihahmonani. Guo Jing on hahmona myös hyvä. Varsin pidettäviä olivat myös ruuanhimoinen kerjäläinen ja samalla pääkaksikolle taistelutaitoja opettava Hong Qigong ja heidät pitkäksi aikaa majoittunut Lu Chengfeng. Ensimmäiseksi mainittu vielä jäi mieleen leppoisan, mutta myös ovelan, persoonansa ansiosta.

Kirja kuitenkin antoi minulle uuden inhokin, seksistisen Ouyang Ken. Hänen vielä paljon häikäilemättömänkin, enonsa, Ouyang Feng, ei ärsyttänyt minua läheskään yhtä paljon. Hänellä oli sentään joku järki toimissaan. Huan Rongin isäkään ei vuoden isä-palkintoa tavoittele, mutta häntä kohtaa voi sentään tuntea sympatiaakin, varsinkin kirjan luvuilla.

Tiivistetysti Yhdeksän yinin totuus tarjosi mallikelpoisen esimerkin siitä, kuinka hyvä wuxia-kirjallisuus oikein on. En olisi voinut valita parempaa sarjaa aloittaa lajityypin lukeminen. Neljä ja puoli tähteä!

Disney+ dominoi tarjonnallaan ja helppokäyttöisyydellään, mutta sen tilaaminen ei silti ole itsestäänselvyys

Disney+ rantautui viimein, monelle pitkän odotuksen jälkeen Suomeen. Päätin testata palvelua ja nyt voinkin kertoa, onko kyseinen palvelu hintansa arvoinen.

Vastustan periaatteesta Disney+:aa sekä muita samanlaisia suoratoistopalvelua. Ne nimittäin pirskovat netissä laillisesti nähtävissä olevan materiaalin ja pakottavat samalla niitä katsoa haluavan kuluttamaan rahaa lukuisiin palveluihin. Eli tekevät juuri sitä, minkä vuoksi ihmiset menivät niistä ensimmäisen. Netflixin, käyttäjiksi. Kuitenkin Disney+ on sen verran suosittu, että päätin kuitenkin antaa sillekin mahdollisuuden.

Disney+:san suurin etu on sen valikoiman suuruus. Tämä tuskin tuli kenellekään yllätyksenä omistaahan Disney nykyään niin paljon kaikenlaista, niin vanhaa kuin uuttakin. On Disneyn animaatioita, Star Warssia, Marvelin elokuvia, Simpsoneita ja kaikkea muuta mitä Disney vain oli saanut päähänsä ostaa. Katsottavasta ei ole pula, ja vielä laadukkaasta sellaisesta. Ja monipuolisesta, Disney Plus tarjoaa jokaiselle jotain.

Koska Disney omistaa niin paljon, muun muassa toisen videopalvelun, ja koska se on vasta suhteellisen uusi, niin alkuperäissarjoilla se ei juuri kilpaile. Tai siis pelkästään Disney+:ssalle tehdyillä sarjoilla, valikoimasta suuri osa on Disneyn alkuperäissarjoja. Poikkeuksen tekee yksi, paljon kehuttu Star Wars-sarja The Mandalorian. Kanavalle on kuitenkin tulossa MCU:hun kuuluvia sarjoja, joten se asia tulee muuttumaan.

Vaikka The Mandalorianin ensimmäinen tuotantokausi oli jo tullut USA:n Disney+, niin rahanhimoisesti yhtiö kuitenkin näyttää sarjaa vähän kerrassaan. En ole tämän fani. Niin kuin en senkään, että kanavalta näkee kyllä Disneyn uusia elokuvia, kuten Mulan ja Artemis Fowl, mutta vain erikoishintaan. Jos on kerran jo maksanut, niin ei kyllä tarvitsisi maksaa monta kertaa.

Puhuttaessa Disneyn uusista elokuvista voin sanoa suoraan, että maksaminen ei kannata. Vaikka Mulan oli ihan ok, niin ei se lähellekään Mulan-animaatiota mene. Se on myös Disney+.ssa, joten katso mieluummin se, niin saat paremman elokuvakokemuksen ja säästät rahasi. Artemis Fowl puolestaan on suorastaan loukkaus lähdemateriaaleina toimineita kirjoja kohtaan.

Disney+:n desingista minulla ei ole valitettavaa, se on ihan perustyylikäs ja vieläpä selkeä sivu. Sitä tärkeämpää minulle kuitenkin oli se, kuinka helppo sitä on käyttää. Sivu olikin varsin helppokäyttöinen. Jos on yhtään käyttänyt Netflixiä, niin osaa käyttää myös Disney+:saa. Valittaisin ainoastaan siitä, että tekstitys piti valita joka jaksolle erikseen. 

Teknisiä ongelmia videopalvelua kuulemma riittää tai ainakin riitti ihan sen alkuvaiheessa, esimerkiksi Simpsoneiden kuvasuhde oli ihan pielessä. Ongelma on kuitenkin jo korjattu, tai ainakin olen kuullut. Suomen versiossa ei toistaiseksi mitään suurempia ongelmia ole tullut vastaa. Olen kuitenkin katsonut kanavaa vasta niin vähän aikaa, ettei se ole ihmekään.

Onko Disney+ yhtä hyvä kuin Netflix? Jos haluaa katsoa laatutv:tä, mutta maksaa vain yhdestä palvelusta, niin kumpi kannattaa tilata. Se on suhteellista. Sanoisin, että kumpikin on yhtä hyvä, joten kumpaa kannattaa tilata on ihan siitä kiinni, kumman tarjonta kiinnostaa enemmän. Ainahan toisen, tai kummankin, tarjontaa voi katsoa laittomasti, jos ei muu auta. Ei, sillä, että kehottaisin siihen.

Onko Disney+ hintansa arvoinen. Se on kaikkien huulilla juuri nyt. Sanoisin, että om. Ainakin siinä tapauksessa, että pitää Disneyn tuotannosta. Suosittelisin palvelua erityisesti lapsiperheille. Heille suurin osa sarjan tuotannosta on suunnattu, onhan Disney profiloitunut nimenomaan lapsiperheille. Meille lapsettomille Netflix saattaa ihan hyvin riittää.

Tiivistetysti Disney+ erottuu laajan valikoimansa ansiosta edukseen suoratoistopalveluiden sumasta. Suosittelisin sitä Disneystä pitäville, muille joku sen kilpailijoista saattaa olla parempi.

 

Alkufiilikseni syyskaudella 2020 alkaneista tv-sarjoista

 Syyskaudella 2020 alkunsa sai taas jokunen tv-sarja. Nyt kerron, mitä mieltä olen tähän asti nähdystä. Paremmuusjärjestyksessä. Aloitan huonommasta, joka on silti varsin loistava, ja lopetan parhaimpaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia arvostamani tv-sarjojen ja mahdollisesti niiden lähdemateriaalin juonesta!

Huomautus: En anna sarjoille vielä numeroarvosanaa, ne ovat vasta niin alussa.

3. Raised by Wolfes

Maapallo on tuhoutunut suuren sodan seurauksena. Niinpä sodan toinen puoli, ateistit, antoivat kahdelle androidille, Äidille (Amanda Collin) ja Isälle (Abubakar Salim), tehtäväksi matkata kaukaiselle planeetalle ja kasvattaa heidän mukaansa annetut ihmisalkiot. Heidän uusi planeettansa on vaaroja täynnä, minkä he huomaavat kuin lapsia alkaa kuolla mystisen taudin seurauksena.

Tilanne hankaloituu vielä entisestään sodan vastapuolen, d&d:stä repäistyiltä vaikuttavien Mithralaisten, saapuessa planeetalle. He etsivät myös kotia itselleen. Kahden hyvin erilaisen arvomaailman kohdatessa konflikti vaikuttaakin väistämättömältä. Raised by Wolfes on tuottajalegenda Ridley Scottin käsialaa. Hän on myös ohjannut sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa.

Raised by Wolfes on erittäin hyvälaatuinen sarja. Sen juoni on jännittävä kaikkine twisteineen, hahmot, ainakin osa heistä, edes jokseenkin mielenkiintoisia ja visuaalisesti se näyttää hyvin kauniilta. Ainut syy siihen, että sarja on viimeisenä kaikista nyt arvostelemastani kolmesta sarjasta, on se, että se on paikka paikoin erittäin tylsä.

Sarjan keskiössä olevat teemat, uskonnolliset erimielisyydet, ihmisyys ja vanhemmuus, ovat hyvin mielenkiintoisia, vaikeita ja vanhemmuuden tapauksessa varmaan monelle tuttuja. En kuitenkaan ole vielä saanut selville, mitä sarja oikein haluaa niistä sanoa. Sarja on kyllä vielä niin alussa, että ei sen tarvitsekaan. Toivon kuitenkin, että se välttää mustavalkoisen tai muuten yksinkertaisia ratkaisuja.

Tarina menee hitaasti eteenpäin, mikä ei sinällään ole huono asia. Itseasiassa se sopii erittäin hyvin juuri tämän tyyliselle sarjalle. Paljon suurempi ongelma onkin se, että sarja tarjoaa yllättävien käänteiden ja verisen toiminnan välissä vain vähän mitään, mikä tempaisee mukaansa. Asiaa ei auta se, että sarjan keskiössä oleva Kepler-22b näyttää visuaalisestikin erittäin yksitoikkoiselta.

Hahmoista paras on paljon saamansa roolia moniulotteisempi, ja pelottavampi, Äiti. Sarjan toinen päähenkilö, ainoana selviytyneistä lapsista, Campion (Winta McGrath) puolestaan on häntä tylsempi, mutta toki samaistuttavampi. Eniten minua kuitenkin yllätti, positiivisesti, Viikingin Travis Fimmerin esittämä mitralaissotilas Marcus. Pidin häneen liittyvästä juonenkäänteestä hyvin paljon.

2. Star Trek: Lower Decks

Starfleet on tunnettu lähinnä Enterprise-aluksestaan ja sen miehistöstä, mutta he eivät ole suinkaan ainut huomion ansainnut organisaation alus, vaan huomiota ansaitsee myös U.S.S. Cerritos ja ennen kaikkea sen toiminnassa pitävä miehistö. He eivät ehkä tutki uusia maailmoja tai taistele avaruushirviöitä vastaan, ainakaan tavallisesti, mutta he tekevät jotain aivan yhtä tärkeää, pitävät aluksen matkakunnossa.

Tähän miehistöön kuuluu muun muassa taitava, mutta epämotivoimattoman Beckett Marinein (äänenä Tawny Newsome), sääntöjä tiukasti noudattavan, kunnianhimoisen "Brad" Boimler (äänenä The Boysin Jack Quaid), tekniikkanero Rutherford (äänenä Eugene Cordero) sekä uutena alukseen tullut lääkäriharjoittelija Tendi (äänenä Noël Wells).

Minun on myönnettävä, etten ole Star Trekkejä juuri katsonut, uusimpia lukuun ottamatta, minkä vuoksi sarja toi minulle enemmän muistikuvia Seth MacFarlanen Orvillesta kuin Star Trekistä. Siksi tuskin saan sarjasta läheskään niin paljon irti läheskään kaikkea ja esimerkiksi viittaukset menevät usein minulta ohi. Sarja on kuitenkin sen verran hauska, ettei se juuri haitannut.

Star Trek: Lower Decksin perusidea minkälaista on olla, perusjamppa avaruusseikkailujen keskellä, on erinomainen ja ennen kaikkea omaperäinen. Harvoin näkee scifisarjaa, josta voisi sanoa samaa. Toki siitä johtuu myös sarjan suurin heikkous. Katsojan tulee tunne, että jossain on käynnissä vielä mielenkiintoinen seikkailu, mutta me emme vaan näe sitä.

Mutta koska kyseessä on komediasarja, niin sitä katsotaan huumorin takia. Minusta sarja onkin hauska, vaikka sen huumori ei luonnollisesti kaikille sovi. Niin kuin ei sarja muutenkaan. Se on selvästi enemmän aikuismaisille suunnattu. Tämä ei ole ihme, onhan sen showrunner Mike McMahan käsikirjoittanut muun muassa shokeeraavuudestaan tunnettua Rick and Morty-sarjaa.

Mariner nousi lempihahmokseni, Boimlerin jäädessä häntä paljon tylsemmäksi, niin tarpeellisen kontrastin kuin mies tarjoaakin. Rutherford ja Tendi eivät ole puolestaan ehtinyt nostaa mielipiteitä puolesta tai vastaan. Sivuhahmoista parhaita olivat Cerritossin kissamainen lääkäri T'Ana (äänenä Gillian Vigman) ja laivaston vakava, mutta myös pätevä, kapteeni Freeman (Dawnn Lewis).

1.       1. Lovecraft Country

1950-luku. Chicago. Jim Crow-lakien ollessa vielä voimissaan. Sodasta palanneen Atticus ”Tic”Freemanin (Jonathan Majors) isä katoaa. Hän oli kuitenkin jättänyt pojalleen kirjeen, jossa hän kutsuu poikansa niin Ardhamin kaupunkiin. Siellä hänen pitäisi kirjeen mukaan päästä tutustumaan perintöönsä. Sinne päästääkseen hänen pitää kuittenkin matkata valkoista ylivaltaa kannattajista koostuvien kylien halki.

Vaaralliselle matkalle mukaan lähtee myös kirjaviisas George-eno (Courtney B. Vance) ja lapsuudenystävä Letitia "Leti" Lewis (Bird of Preyn Jurnee Smollett). Pian he kuitenkin huomaavat, että rasististen kanssaihmisten lisäksi heitä uhkaa myös erilaiset, kuin Ticin lempikirjailijoihin kuuluvan H.P Lovecraftin kirjoista repäistyt, hirviöt. Sarja perustuu Matt Ruff samannimiseeen romaaniin.

Lovecraft Country on syystäkin paras nyt alkaneista tv-sarjoista. Se on jännittävä, koskettava ja hieman opettavakin. Sen hahmoistakin, erityisesti pääkolmikosta, on vaikea olla pitämättä. Huomaa selvästi, että kauhun mestari, Get Outista ja Ussista, tuttu Jordan Peele on sarjan puikoissa. Olisin kuitenkin toivonut sen tarinan olevan hieman yhtenäisempi, mutta se onkin sarjan ainut vika.

Sarjan juonesta löytyy, jos jotakin kauhuelementtejä. On niitä jo mainittuja Lovecraftilaisia hirviöitä, salaisia kultteja ja niiden rituaaleja, pimeää taikuutta, aaveita sekä kaikkea siltä ja väliltä. Ihan oikeasti pelottavat ja uskottavan näköiset hirviöt olivat vieläpä hyvin tehtyjä. Liian veriseksi tai edes pelottavaksi meni ei koskaan mennyt, mikä olikin kannaltani hyvä. Kauhu kuin ei perinteisesti ole ihan minun juttuni.

Kaikkein pelottavammaksi jäivät kuitenkin sarjan rasistiset ihmiset, lähinnä siksi, että he eivät olleet mielikuvituksen tuotetta. Niin masentavaa kuin se onkin, niin juuri nyt sarja ei olisi voinut olla ajankohtaisempi. Tietenkään U-S.a:ssa ei ole enää Jim Crow laki ei voimassa, mutta erityisesti valkoisten poliisien tapa kohdella mustia ihmisiä aiheutti flashbacceja ulkomaan uutisiin.

Sarjan hahmoista suosikkejani on Leti ja George-eno. Ticin tavanomaisuus tekee hänestä hyvän päähenkilön, mutta estää hahmoa kuulumisen suosikkihahmojen joukkoon. Letin sisko Ruby (Wunmi Mosaku) ja Georgen vaimo Hippolytakin (Aunjanue Ellis) loistavat, kunhan pääsevät valokeilaan eli valitettavan harvoin. Toivon sen muuttuvan minisarjan lopuissa jaksoissa.

Sarjan pahikset puolestaan eivät ole tehneet mitenkään suurta vaikutusta, varsinkin kunnianhimoisen ja jopa ahneen kulttijohtajan perikuva Samuel Braithwhite (Scandalin Tony Goldwyn). Naiseutensa vuoksi ylenkatsottu Cristina-tyttärensä-tyttärensä (Abbey Lee), mutta ainakin toistaiseksi hänenkin roolinsa on ollut aika tyypillinen juonittelevan pahiksen rooli.

Tiivistetysti syksy 2020 tarjosi vain vähän uusia sarjoja, ainakin näin minua kiinnostavia. Arvostelin nimittäin vain ne sarjat, joita itse katson. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä laatu on aina määrää tärkeämpää.

Varkaiden kuningas aloittaa matkansa jousisankarina-Jo ties kuinka monetta kertaa

Toistaiseksi tuorein klassikkosankari Robin Hoodista kertova elokuva, Robin Hood, ei kohteeseensa osunut, ainakaan jos se kohde on viihdyttävän tai edes katsomisenarvoisen elokuvan tarjoaminen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Nuori aatelinen Robin Loxley (Kingsmanien Taron Egerton) on rakastunut kauniiseen Marianiin (Eve Hewson). Valitettavasti heidän rakkaussuhteensa jää paussille kun Robin lähetetään ristiretkelle Lähi-Itään. Palatessaan sotaretkeltään Robin huomaa menettäneensä sekä kartanonsa. että omaisuutensa ja Mariankin löytyi toisen miehen (Jamie Dornan) sylistä.

Kansakin on Nottingham seriffin (pahisrooleistaan jo tunnetuksi tullut Ben Mendelsohn) kovien sotaverojen lannistamia. Niinpä hänen ei auta muuta, kun ottaa sodassa saamansa jousimiehen taidot käyttöön ja muuttua rikkaita varastavaksi ja köyhille antavaksi Robin Hoodiksi. Treeniapua tarjoaa hänen Lähi-Idässä tapaamansa jousitaituri Pikku-John (Jamie Foxx).

Robin Hood kuuluu kaikenlaisen fiktion ikuisuusaiheisiin. Siitä on tehty elokuviakin lähes joka vuosikymmenellä. Uusin, vuonna 2018 valmistunut yritelmä, sieluton ja melkeinpä tietokonepelimäinen vuoden 2018 elokuva ei niiden joukossa hirveän korkealle nouse. Siitäkin huolimatta, että se näytti kerrassaan upealta, erityisesti taistelukohtaukset, ja siinä esiintyi liuta huippunäyttelijöitäkin.

Ihan niin huono elokuva ei ole, etteikö sitä voisi katsoa, mutta nykyään tarjolla on kuitenkin niin paljon laatuelokuvia, ja tv-sarjoja, että suosittelisin mieluummin katsomaan niitä. tai jos juuri nyt Robin Hood sattuu kiinnostamaan, niin sitten jonkin muun lukuisista Robin Hood-filmatisoinneista. Olen nimittäin varma, että niistä löytyy ainakin jokunen tätä parempi, luultavasti enemmänkin kuin vain pari.

Robin Hoodin puolustukseni on kyllä sanottava, että sen parissa ei juuri tylsää hetkeä tule. Vauhti on päällä melkein alusta loppuun. Melkeinpä liikaa, sillä oli taistelukohtaukset, miten silmiä hiveleviä tahansa, niin niihinkin tylsistyy. Varsinkin kuin se ei tarjonnut niidenkään suhteen mitään ennennäkemätöntä. Jopa nykyaikaisen aseen sijalle laitettu jousikin oli tappovälineenä niin nähty.

Elokuvan tyyli oli yllättävän moderni. Tämä näkyi erityisen hyvin kuin nykyisiltä sotaelokuvista revityltä vaikuttavassa ristiretkissä, eikä vähiten koska ne sijoittuvat Lähi-Itään. Tyyli näkyy myös Tästä hyvänä esimerkkeinä toimii Ben Mendelsohnin asu, joka näyttää siltä, että mies on ottanut sen Star Warssin kuvauksista, sekä Marianin varsin nykyaikainen meikki.

Historiallinen tarkkuus ei selvästi ole elokuvantekijöiden prioriteetti listalla. Sen toki se sanoi hyvin suoraan jo alussa lupaamalla, ettei tylsistytä katsojaa historialla. Jos elokuva kuitenkin olisi tuntunut historiallisesta, niin olisin kyllä hyväksynyt tämän. Elokuvien on tarkoitus viihdyttää, ei opettaa. Mutta ei, elokuva tuntui näkemistäni Robin Hood elokuvista vähiten Robin Hood-maisen.

Elokuvassa oli kyllä viesti, joka jäi pinnalliseksi, mutta silti. Pahis muistutti Donald Trumppia ja muita vastaavanlaisia poliitikkoja muslimivihamielisellä sanomallaan. Pahiksen ajankohtaistaminen toimin väriä jo monta kertaa kerrottuun tarinaan, mutta ei juuri muuta. Samalla lailla hänet voitettiin kuin muutkin toimintaelokuvien pahikset, tai Robin Hood pahikset niin ikään, toisin sanoen antamalla jousen laulaa.

Juonellisesti elokuva kuin oli aika perustoimintapläjäys, eikä vain sen takia, että Robin Hood on aika loppuunkulutettu aihe. Samantyylisiä juonia löytyy niin monesta muustakin elokuvasta, tv-sarjasta, kirjasta jne, että niitä ei voi edes laskea. Siksi onkin tärkeää, että tarinassa löytyisi jotain, jonka vuoksi juuri se kannattaa katsoa, lukea tai vaikkapa kuunnella. Robin Hoodissa näin ei käynyt.

Taron Egerton oli ihan ok Robin Hood, vaikka hänen Robin Hoodinsa olikin vähän persoonaton tapaus. Hän oli myös Robin Hoodiksi yllättävän nuori, ei sillä, että se minua juuri olisi haitannut. Robn Hoodin näyttelemissä ei ole ikärajaa. Joskin ehkäpä lapsi-Robin Hood ei oikein toimisi. Teini ehkä vielä, ainakin jos kyseessä hän esiintyisi teinisarjassa. Toki ns. aikuisten leffaan teini-Robin ei millään muotoa sopisi.

Pikku-Johnin rooli jäi varsin vähäiseksi. Hän lähinnä opasti Robbien alkuun, eikä juuri muuta. Silti hän oli elokuvan paras hahmo, kiitos siitä taitaa kuulua työnsä kunnialla suorittaneelle Jamie Foxx. Myös Tim Minchin esittämä veli Tuck nousi elokuvassa edukseen, eikä vähiten siksi, että hän toi elokuvaan sen tarvitsemaa huumoria. Muuten kuin se oli, erityisesti Robin Hood-filmatiosinniksi, erittäin vakava.

Marian oli hahmona yhtä persoonaton kuin Robinkin, joten sopii pari ainakin sillä tavalla yhteen. Hänen näyttelijästään minulla ei kuitenkaan ole valittamista, jos ei kehujakaan. Jamie Dornanin Will oli puolestaan niin merkityksetön hahmo, että hänestä on paha sanoa mitään. Joskin jos elokuva olisi saanut jatkoa, asia olisi voinut muuttua. Häneen nimittäin liittyi se elokuvan ainut edes jotenkin mielenkiintoinen käänne.

Ben Mendelsohn puolestaan hoiti saamansa varsin kliseisen pahiksen roolinsa rutiinilla, mikä ei ole ihme, onhan miehellä paljon kokemusta niistä. Elokuvan toisena pahiksena toimi paha kardinaali Franklin F. Murray Abraham, mutta hän jäi hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi. Tavanomaisissa Robin Hood-filmatisoinneissa esiintyvää prinssi Juhanaa ei elokuvassa nähty.

Tiivistetysti jokusesta hyvästä puolestaan huolimatta Robin Hood ryösti katsojien sydämien sijasta vain ja ainoastaan heidän aikansa. Kaksi tähteä!

Disneyn kuuluisin naissoturi Kiinaa pelastamassa - liveversio

Disneyn rakastetun Mulan-klassikon liveversio olisi ehdottomasti kuulunut nähdä teatterista. Elokuva oli kaunis katsella, mutta vakavuutensa takia se oli myös alkuperäistä tylsempi. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, varsinkin jos alkuperäinen Mulan on katsomatta! 

Hua Mulan (Yifei Liu) on jo pienestä tytöstä asti osannut kanavoida sisäistä voimaansa, qitä, mutta hänen pitää peittää se sopiakseen sukupuolensa tiukkoihin vaatimuksiin. Kaikki kuitenkin muuttuu kuin pahojen rourarien valloitusaikeet ja heidän kanssa liittoutuneen voimakkaan noita Xian Langin (Gong Li) pakottavat Keisarin (Jet Li) määräämään jokaisesta perheestä yhden miehen sotimaan uhkaa vastaan. 

Mulanin veteraani isä (Tzi Ma) on kuitenkin liian vanha ja sairas taistelemaan, eikä hänen perheellään ole muuta miespuolista jäsentä, joten hänet pelastaakseen Mulanilla ei ole muuta mahdollista kuin tekeytyä mieheksi ja mennä isänsä tilalle armeijan leipiin, ainoana turvanaan Hua-sukua suojeleva Feenix-lintu. Mulan on live-action remake samannimisestä, vuonna 1998 tulleesta, animaatiosta. 

Noin periaatteessa en ole Disneyn live-action remakeiden ystävä, koska minusta ne eivät ole mitään muuta kuin pelkkää rahastusta. Käytännössä taas siksi, että niistä jokainen on jäänyt alkuperäisteoksestaan jälkeen. Niin teki myös vuoden 2020 Mulan, vaikka se kuuluukin live-action remakeista parhaimpiin, jopa minun katsomistani, joita ei kyllä ole montaa, paras.

Mulan loisti erityisesti visuaalisella ilmeellään. Sitä olikin kaunis katsella, erityisesti toimintakohtauksissa. Elokuva esitteli myös yhden Disneyn kaikkien aikojen kiinnostavimmasta toissijaisista pahiksista, jos ei jopa kiinnostavimman, taikavoimiensa vuoksi syrjityksi tulleen Xian Langin. Hän toimikin hyvänä vastaparina omat voimansa koko ikänsä piilottaneelle Mulanille.

Elokuva teki myös virheitä, kuten Mulanista muuttaminen määrätietoisuudellaan ja älykkyydellään pärjäävästä tytöstä jonkinlaiseksi Valituksi ja siten tänne tekeminen vähemmän samaistuttavaksi sekä alkuperäiselokuvalle hyvin tunnusmaisen huumorin melkein kokonaan pois jättäminen. Se nimittäin teki elokuvasta paljon alkuperäistä tylsemmän. Myös haarniska-kohtaus sai katsojat pyörittämään silmiään. 

Koska elokuva sijoittuu Kiinaan, ja se on vielä elokuvien toiseksi suurin markkina-alue, niin se tietenkin pyrkii miellyttämään länsimaalaisten katsojien lisäksi myös kiinalaisia katsojia. Yleensä en tästä uudesta ilmiöstä pidä, kiinalaiset kuin ovat vielä paljon länsimaita konservatismisempaa, mutta tässä tapauksessa oli kannattavaa, jopa tarpeellista varmistaa, ettei elokuvasta löydy mitään heidän kulttuuriaan loukkaavaa. 

Siksi pidän ratkaisua vaihtaa animaatio-Mulanin lohikäärmesidekick Mushu (englanninkielisenä äänenä Eddie Murphy) Feenix-lintuun. Lohikäärme kuin on kiinalaisessa kulttuurissa voiman ja kunnioituksen symboli, ei suinkaan huumorin lähde. Siitäkin huolimatta, että hauska ja rakastettava hahmo olisi voinut tuoda keveyttä muuten niin vakavaan elokuvaan. 

Elokuvasta löytyi paljon ns. fanservicea alkuperäisen elokuvan ystäville. Niistä tärkeimpiä olivat alkuperäisen Mulanin äänen, englanninkielisessä versiossa, Ming-Na Wenin cameo ja viittaukset animaatiossa kuultuihin lauluihin. Elokuvassa jopa kuultiin muokattu versio Mulanin esittelemästä “Reflection, -laulusta. Tässä versiossa laulaja ei ole kuitenkaan Mulan, vaan poptähti Christina Aguilera. 

Hong Kongin protesteihin liittyvillä kiistanalaisilla kommenteillaan järkyttänyt Yifei Liu suoriutui pääroolinsa suuremmitta ongelmitta, vaikka olisin toivonut hänen olevan hieman ilmeikkäämpi. Hänen Mulaniinsa oli helppo samaistua, niin vähän kuin hän paljon vähemmän vakavaa ja rutkasti persoonallisempaa alkuperäishahmoaan muistuttikin. 

Siitäkin voi olla montaa mieltä, kuinka uskottavaa kuvankauniin naisen käyminen miehenä oikein on, mutta tätä ongelmaa elokuva tuskin olisi onnistunut välttämään. Tämänkaltaisilla elokuvilla tyypillistä on sovinnaisesti viehättävä päähenkilö. Enkä sitä paitsi tiedä, onko animaation versio, Mulanin piirteiden keinotekoinen muokkaaminen miesmaisemmiksi, sitten yhtään sen uskottavampaa. 

Muista hyvishahmoista tärkeimpiä olivat animaatioversion Mulanin rakkauden kohteen, ja sotilaskomentajan, Li Shangin korvanneet, ankara ja isällinen komentaja Tung (Donnie Yen) ja Mulanin sotilastoveri Chen Honghui (Yoson An). Me too-aikaan kuin ei pomon ja alaisen suhde sovi. Tämä siitäin huolimatta, ettei kaksikon välillä ehtinyt romanttista suhdetta edes kehittyä. Mulanin ja Chen 

Honghui romanttikan puuttumiseen saattoi kuitenkin myös olla osasyynä se, että kiinalaiset eivät pitäneet alkuperäisen elokuvan vihjailuista, että Mulanin rakkaudenkohde olisi kiinnostunut hänestä jo miehenä, ja siten ollut bi. Tämä on kuitenkin vain huhu. Kuitenkin se perustuu siihen todelliseen tilanteeseen, että Hollywood on perustellut LGBT-hahmojen puuttumista juuri Kiinan markkinoilla. 

Mulanilla oli myös tässä versiossa sisko Xiu (Xana Tang), mutta hänen ainoa tehtävänsä tuntuu olevan muistuttaminen siitä, minkälainen nainen Mulan ei koskaan voi olla. Samalla hahmo myös tarjosi fyysisen todisteen siitä, minkä puolesta Mulan oikein taistelee. Sama rooli oli myös muilla perheenjäseniltä, josta eniten jäi mieleen aikaansa nähden aika edistyksellinen Mulanin isä Hua Zhou. 

Keisaristakin tiedämme vain, että hänkin osaa käyttää qitä ja on ilmeisesti hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija. Tämä teki elokuvan maailmasta vähän turhankin mustavalkoisen, mutta toisaalta sellaisia ovat muutkin Disneyn-elokuvat, alkuperäinen Mulan mukaan lukien. Näimme myös paria muuta Mulanin armeijatoveria, mutta heille ei ehditty kehittää juuri persoonaa. 

Elokuvan roistoista mainitsin jo paremman eli Xian Langin. Jos harmaita sävyjä omaavaa noitaa voisi edes roistoksi sanoa. Se huonompi oli rouranien varsin geneerinen johtaja Bori Khan (Jason Scott Lee). Hän kyllä näytti varsin uskollisesti esikuvaaltaan, hunnien johtaja Shan Yuta (äänenä Miguel Ferrer), mutta hän ei ole läheskään yhtä pelottava tai muuten vaikuttava. 

Tiivistetysti Mulan näyttää, että kyllä Disney voi tehdä suhteellisen hyviäkin uusntafilmatisointeja. Valitettavasti se kuitenkin jäi alkuperäistä huonommaksi. Neljä tähteä!

Uudet mutantit, vanha tarina

The New Mutants ei suinkaan ole sellainen lopetus, jota X-Men-elokuvasarja ansaitsee, mutta ei se huonokaan ollut. Kyllä sen kanssa nyt yhden elokuvaillan viettää.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Dani Moonstar (Blu Hunt) menettää koko reservaattinsa mystisen katastrofin seurauksena. Kun hän seuraavan kerran avaa silmänsä, hän kuulee olevansa mutantti, mahdollisesti vaarallinen sellainen, ja olevansa kaltaistensa kuntoutukseen erikoistuneessa laitoksessa neljän muun teinimutantin, yltiöuskollisen kodin kasvatti Rahnen (Game of Thronesin Maisie Williams), ilkeän Illyanan (Anya Taylor-Joy), itseään vihaavan Samin (Stranger Things Charles Heaton) ja ylimielisen Bobbyn (Henry Zaga), kanssa.

Teineiltä ei kuitenkaan mene kauaa tajuta, että hoitokeskuksella ei ole niinkään tarkoitus kuntouttaa heitä kuin pitää heidät pois muiden ihmisten ulottuvilta. Pois pitäisi päästä, mutta sitä ennen heidän pitäisi oppia tekemään yhteistyötä, hallitsemaan voimansa, sekä taistella heidät sinne jäämistä haluavan, voimakenttiä tekemään pystyvän, psykiatri Cecilia Reyesin (Alice Braga) ja hirviömäisen Demon Bearin, kanssa. The New Mutants on Foxin 13. ja samalla viimeinen X-Men-elokuva.

Se, että pääsin katsomaan The New Mutants:in on pieni ihme, eikä vain siksi, että elämme korona-aikaa. Elokuva on nimittäin ollut tuotannossa jo hyvän tovin, kolme vuotta, ja sitä on muokattu monta kertaa ja monen eri ihmisten toimesta. Oliko elokuva kaiken tuon säätämisen ja katsojien kannalta odottamisen arvoinen? Katsottuni elokuvan voin sanoa, että eipä oikein. Elokuva osoittautui pienoiseksi pettymykseksi.

En sano, että kyseessä olisi erityisen huono elokuva, tai edes X-Men-leffa. Siitä löytyi kyllä oma charminsa, minkä vuoksi sitä ihan mielellään katsoo, ja se on paljon parempi lopetus X-Men-saagalle kuin The Dark Phoenix. Se ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä hyvä, tai omaperäinen, kuin olisi voinut olla. Tämä pistää silmään erityisen paljon, sillä sen konsepti on supersanankarielokuvien mittapuulla harvinaisen tuore.

Lisää kuvateksti

Supersankari, - ja kauhuelokuvan yhdistelmää ei nimittäin kovin montaa löydy, jos niitä edes on tehty. Ne kovasti mainostetut, ja trailerissakin nähtävät, kauhuelementit oli kuitenkin jätetty minimiin. Tilalla oli varsin geneerinen supersankarielokuva. Minua tämä ei haittaa, kauhu kuin ei kuulu genresuosikkeihini joukkoon, mutta on helppo ymmärtää myös niitä, jotka tuntevat eri tavalla.

Syytä tälle ei ole vaikea löytää. Kuulemani mukaan Foxin ostanut Disney ei ollut tyytyväinen sen kauhuelementteihin ja halusivat sen olevan lapsiystävällisempi, koska tuottavuus. Ja koska uusintakuvauksia ei syystä tai toisesta tehty ja niinpä heidän piti muuttaa kauhuelokuva geneeriseksi supersankarielokuvaksi niillä materiaaleilla, joita oli jo kuvattu. Sen tulos taas oli odotetunlainen.

Myös elokuvan toteutuksessa oli omat pienet vikansa, mikä on erityisen valitettavaa, kun tietää siihen käytetyn ajan. Demon Bearin ja joidenkin muidenkin tietokoneella tehtyjen hahmojen erikoistehosteet olivat tällä hetkellä käsillä olevan teknologian valossa luvattoman huonolaatuista. Lisäksi Joidenkin näyttelijöiden tekoaksentti olisikin myös kaivannut parannusta.

Elokuvasta löytyi toki omat valopilkkunsa, kuten Danin ja Rahnen varsin söpö ja luonnolliselta tuntuva rakkaussuhde sekä tulevaisuuden lupauksen Anya Taylor-Joyn esittämä epätäydellisyydessään mielenkiintoinen. Myös supersankaritoiminta oli varsin viihdyttävä, minusta se on lähes aina. Valitettavasti elokuvalla meni luvattoman kauan päästä siihen toimintavaiheeseen.

Elokuva käsitteli myös varsin mielenkiintoisia aiheita, kuten traumoista ja syyllisyydestä ja niistä yli pääsemistä ja oman itsensä löytämistä, vieläpä aika hyvin. Niiden vuoksi elokuva ei jäänyyt läheskään yhtä pinnalliseksi ja tyhjäksi kuin olisi voinut. Nuortenelokuvat ovat selvästi kehutusta, joskin minulta katsomatta jääneestä, The Fault in Our Stars-leffasta tunnetun ohjaaja Josh Boonen leipälaji.

Sankarit olivat jokseenkin samaistuttavia ja helppo kannustaa, eli täyttivät sellaisille tehnyt minimivaatimukset, mutta lukuun ottamatta, ei juuri muuta. Demon Bear ei puolestaan ollut erityisen kiinnostava päävastus, olihan kyseessä sentään iso karhu. Sama selitys ei kuitenkaan käy Cecilia Reyesille, jolle ei hänellekään löydy juuri ulottuvuuksia.

Tiivistetysti The New Mutants kuuluu X-Men-elokuvien huonompaan kastiin, mutta siitä löytyi myös paljon positiivista, joten ihan susihuono se ei suinkaan ollut. Kaksi ja puoli tähteä!