Alkufiilikseni syyskaudella 2020 alkaneista tv-sarjoista

 Syyskaudella 2020 alkunsa sai taas jokunen tv-sarja. Nyt kerron, mitä mieltä olen tähän asti nähdystä. Paremmuusjärjestyksessä. Aloitan huonommasta, joka on silti varsin loistava, ja lopetan parhaimpaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia arvostamani tv-sarjojen ja mahdollisesti niiden lähdemateriaalin juonesta!

Huomautus: En anna sarjoille vielä numeroarvosanaa, ne ovat vasta niin alussa.

3. Raised by Wolfes

Maapallo on tuhoutunut suuren sodan seurauksena. Niinpä sodan toinen puoli, ateistit, antoivat kahdelle androidille, Äidille (Amanda Collin) ja Isälle (Abubakar Salim), tehtäväksi matkata kaukaiselle planeetalle ja kasvattaa heidän mukaansa annetut ihmisalkiot. Heidän uusi planeettansa on vaaroja täynnä, minkä he huomaavat kuin lapsia alkaa kuolla mystisen taudin seurauksena.

Tilanne hankaloituu vielä entisestään sodan vastapuolen, d&d:stä repäistyiltä vaikuttavien Mithralaisten, saapuessa planeetalle. He etsivät myös kotia itselleen. Kahden hyvin erilaisen arvomaailman kohdatessa konflikti vaikuttaakin väistämättömältä. Raised by Wolfes on tuottajalegenda Ridley Scottin käsialaa. Hän on myös ohjannut sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa.

Raised by Wolfes on erittäin hyvälaatuinen sarja. Sen juoni on jännittävä kaikkine twisteineen, hahmot, ainakin osa heistä, edes jokseenkin mielenkiintoisia ja visuaalisesti se näyttää hyvin kauniilta. Ainut syy siihen, että sarja on viimeisenä kaikista nyt arvostelemastani kolmesta sarjasta, on se, että se on paikka paikoin erittäin tylsä.

Sarjan keskiössä olevat teemat, uskonnolliset erimielisyydet, ihmisyys ja vanhemmuus, ovat hyvin mielenkiintoisia, vaikeita ja vanhemmuuden tapauksessa varmaan monelle tuttuja. En kuitenkaan ole vielä saanut selville, mitä sarja oikein haluaa niistä sanoa. Sarja on kyllä vielä niin alussa, että ei sen tarvitsekaan. Toivon kuitenkin, että se välttää mustavalkoisen tai muuten yksinkertaisia ratkaisuja.

Tarina menee hitaasti eteenpäin, mikä ei sinällään ole huono asia. Itseasiassa se sopii erittäin hyvin juuri tämän tyyliselle sarjalle. Paljon suurempi ongelma onkin se, että sarja tarjoaa yllättävien käänteiden ja verisen toiminnan välissä vain vähän mitään, mikä tempaisee mukaansa. Asiaa ei auta se, että sarjan keskiössä oleva Kepler-22b näyttää visuaalisestikin erittäin yksitoikkoiselta.

Hahmoista paras on paljon saamansa roolia moniulotteisempi, ja pelottavampi, Äiti. Sarjan toinen päähenkilö, ainoana selviytyneistä lapsista, Campion (Winta McGrath) puolestaan on häntä tylsempi, mutta toki samaistuttavampi. Eniten minua kuitenkin yllätti, positiivisesti, Viikingin Travis Fimmerin esittämä mitralaissotilas Marcus. Pidin häneen liittyvästä juonenkäänteestä hyvin paljon.

2. Star Trek: Lower Decks

Starfleet on tunnettu lähinnä Enterprise-aluksestaan ja sen miehistöstä, mutta he eivät ole suinkaan ainut huomion ansainnut organisaation alus, vaan huomiota ansaitsee myös U.S.S. Cerritos ja ennen kaikkea sen toiminnassa pitävä miehistö. He eivät ehkä tutki uusia maailmoja tai taistele avaruushirviöitä vastaan, ainakaan tavallisesti, mutta he tekevät jotain aivan yhtä tärkeää, pitävät aluksen matkakunnossa.

Tähän miehistöön kuuluu muun muassa taitava, mutta epämotivoimattoman Beckett Marinein (äänenä Tawny Newsome), sääntöjä tiukasti noudattavan, kunnianhimoisen "Brad" Boimler (äänenä The Boysin Jack Quaid), tekniikkanero Rutherford (äänenä Eugene Cordero) sekä uutena alukseen tullut lääkäriharjoittelija Tendi (äänenä Noël Wells).

Minun on myönnettävä, etten ole Star Trekkejä juuri katsonut, uusimpia lukuun ottamatta, minkä vuoksi sarja toi minulle enemmän muistikuvia Seth MacFarlanen Orvillesta kuin Star Trekistä. Siksi tuskin saan sarjasta läheskään niin paljon irti läheskään kaikkea ja esimerkiksi viittaukset menevät usein minulta ohi. Sarja on kuitenkin sen verran hauska, ettei se juuri haitannut.

Star Trek: Lower Decksin perusidea minkälaista on olla, perusjamppa avaruusseikkailujen keskellä, on erinomainen ja ennen kaikkea omaperäinen. Harvoin näkee scifisarjaa, josta voisi sanoa samaa. Toki siitä johtuu myös sarjan suurin heikkous. Katsojan tulee tunne, että jossain on käynnissä vielä mielenkiintoinen seikkailu, mutta me emme vaan näe sitä.

Mutta koska kyseessä on komediasarja, niin sitä katsotaan huumorin takia. Minusta sarja onkin hauska, vaikka sen huumori ei luonnollisesti kaikille sovi. Niin kuin ei sarja muutenkaan. Se on selvästi enemmän aikuismaisille suunnattu. Tämä ei ole ihme, onhan sen showrunner Mike McMahan käsikirjoittanut muun muassa shokeeraavuudestaan tunnettua Rick and Morty-sarjaa.

Mariner nousi lempihahmokseni, Boimlerin jäädessä häntä paljon tylsemmäksi, niin tarpeellisen kontrastin kuin mies tarjoaakin. Rutherford ja Tendi eivät ole puolestaan ehtinyt nostaa mielipiteitä puolesta tai vastaan. Sivuhahmoista parhaita olivat Cerritossin kissamainen lääkäri T'Ana (äänenä Gillian Vigman) ja laivaston vakava, mutta myös pätevä, kapteeni Freeman (Dawnn Lewis).

1.       1. Lovecraft Country

1950-luku. Chicago. Jim Crow-lakien ollessa vielä voimissaan. Sodasta palanneen Atticus ”Tic”Freemanin (Jonathan Majors) isä katoaa. Hän oli kuitenkin jättänyt pojalleen kirjeen, jossa hän kutsuu poikansa niin Ardhamin kaupunkiin. Siellä hänen pitäisi kirjeen mukaan päästä tutustumaan perintöönsä. Sinne päästääkseen hänen pitää kuittenkin matkata valkoista ylivaltaa kannattajista koostuvien kylien halki.

Vaaralliselle matkalle mukaan lähtee myös kirjaviisas George-eno (Courtney B. Vance) ja lapsuudenystävä Letitia "Leti" Lewis (Bird of Preyn Jurnee Smollett). Pian he kuitenkin huomaavat, että rasististen kanssaihmisten lisäksi heitä uhkaa myös erilaiset, kuin Ticin lempikirjailijoihin kuuluvan H.P Lovecraftin kirjoista repäistyt, hirviöt. Sarja perustuu Matt Ruff samannimiseeen romaaniin.

Lovecraft Country on syystäkin paras nyt alkaneista tv-sarjoista. Se on jännittävä, koskettava ja hieman opettavakin. Sen hahmoistakin, erityisesti pääkolmikosta, on vaikea olla pitämättä. Huomaa selvästi, että kauhun mestari, Get Outista ja Ussista, tuttu Jordan Peele on sarjan puikoissa. Olisin kuitenkin toivonut sen tarinan olevan hieman yhtenäisempi, mutta se onkin sarjan ainut vika.

Sarjan juonesta löytyy, jos jotakin kauhuelementtejä. On niitä jo mainittuja Lovecraftilaisia hirviöitä, salaisia kultteja ja niiden rituaaleja, pimeää taikuutta, aaveita sekä kaikkea siltä ja väliltä. Ihan oikeasti pelottavat ja uskottavan näköiset hirviöt olivat vieläpä hyvin tehtyjä. Liian veriseksi tai edes pelottavaksi meni ei koskaan mennyt, mikä olikin kannaltani hyvä. Kauhu kuin ei perinteisesti ole ihan minun juttuni.

Kaikkein pelottavammaksi jäivät kuitenkin sarjan rasistiset ihmiset, lähinnä siksi, että he eivät olleet mielikuvituksen tuotetta. Niin masentavaa kuin se onkin, niin juuri nyt sarja ei olisi voinut olla ajankohtaisempi. Tietenkään U-S.a:ssa ei ole enää Jim Crow laki ei voimassa, mutta erityisesti valkoisten poliisien tapa kohdella mustia ihmisiä aiheutti flashbacceja ulkomaan uutisiin.

Sarjan hahmoista suosikkejani on Leti ja George-eno. Ticin tavanomaisuus tekee hänestä hyvän päähenkilön, mutta estää hahmoa kuulumisen suosikkihahmojen joukkoon. Letin sisko Ruby (Wunmi Mosaku) ja Georgen vaimo Hippolytakin (Aunjanue Ellis) loistavat, kunhan pääsevät valokeilaan eli valitettavan harvoin. Toivon sen muuttuvan minisarjan lopuissa jaksoissa.

Sarjan pahikset puolestaan eivät ole tehneet mitenkään suurta vaikutusta, varsinkin kunnianhimoisen ja jopa ahneen kulttijohtajan perikuva Samuel Braithwhite (Scandalin Tony Goldwyn). Naiseutensa vuoksi ylenkatsottu Cristina-tyttärensä-tyttärensä (Abbey Lee), mutta ainakin toistaiseksi hänenkin roolinsa on ollut aika tyypillinen juonittelevan pahiksen rooli.

Tiivistetysti syksy 2020 tarjosi vain vähän uusia sarjoja, ainakin näin minua kiinnostavia. Arvostelin nimittäin vain ne sarjat, joita itse katson. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä laatu on aina määrää tärkeämpää.