Orpolapset surkeiden sattumusten keskiössä

Lemony Snicketin Surkeiden Sattumuksen Sarjaan perustuva elokuva ei  menestynyt odotetusti. Kirjasarjan elävöittämistä yritti vasta äskettäin myös Netflix, paljon paremmalla menestyksellä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia sarjan juonesta. Ei paljon, mutta kuitenkin. Lue siis omalla vastuullasi.

Tulipalon viedessä Baudelairesin lapsien eli keksijänero Violetin (Malina Weissman), kirjaviisas Klausin (Louis Hynes) ja kovahampainen Sunnyn (Presley Smith) vanhemmat, lapsiparat joutuvat heidän valtavaa perintöä havittelevan, ilkeän, Kreivi Olafin (Neil Patrick Harris) kynsiin. Luulisi, ettei sen pahemmaksi voisi enää mennä. Väärin, sillä se on kuitenkin vasta alkua surkeille tapahtumille.

En ole asiantuntija, mitä Surkeiden sattumuksen Sarjaan-tulee. Sarjan kirjat eivät ole minulle kovin tuttuja ja vaikka olen nähnyt elokuvan, siitä on jo jonkin verran aikaa. Niinpä jätän tarina eri esitysmuotojen vertailun sikseen. Ainakin melkein. Sen verran voin sanoa, että sarjaversio oli minusta elokuvaversiota parempi, sillä tarina vaatii paljon enemmän aikaa kuin elokuvan tarjoamat vajaat kaksi tuntia.

Surkeiden Sattumusten Sarja on ehdottomasti katsomisen arvoinen Netflix uutuus. Huolimatta siitä, että se yrittää väittää muuta jo tunnuslaulussaan. Juoni oli mukaansa tempaava, vaikka sillä olikin oma kaavansa. Se on kuitenkin tyypillistä melkein, mille tahansa sarjalle. Lisäksi se näyttää hyvältä, paikoittain hyvinkin steampunkmaiseen visuaaliseen ilmeeseen on selvästi panostettu oikein tosissaan.

Se oli myös hauska, erityisesti Lemony Snicketin osuuksien kohdalla. En voisikaan kuvitella sarjaa ilman miehen dialogeja, jotka varoittavat katsomasta sarjaa, selittävät milloin mitäkin sanaa tai vihjaavat yksityiskohtia itse hänen hahmoonsa liittyen. Ainakin jos vihjeisiin on uskominen, hänellä on kertojaakin tärkeämpi rooli sarjassa. Sitä ei ole vielä selvinnyt, millainen se tarkalleen ottaen on.

Toiseksi suurin hauskuuden lähde oli Kreivi Olaf ja hänen toinen toistaan surkeimmat valepukunsa. Hauskuutta löytyi myös hänen apureistaan, jotka itsessään olivat paitsi harvinaisen epäpäteviä, niin myös hahmona harvinaisen tylsiä ja yksiulotteisia. Luultavasti tarkoituksella. Hauskoja kohtia löytyi kyllä muitakin, mutta niitä en erikseen mainita. Muuten tekstistä tulisi älyttömän pitkä.

Hahmoissakin oli onnistuttu erinomaisesti. Päähahmot ovat samaistuttavia ja heidän näyttelijänsä suoriutuivat työstään hyvin, nuoresta iästään huolimatta. He näyttivätkin osaansa sopivalta. Sivuosista, joita tähdittämään oli saatu monia tuttuja kasvoa, suosikkini oli Monty-setä ja inhokkini herra Poe. Roistoista toistaiseksi pelottavin oli Catherine O'Haran Georgina Orwell.

Täydellinen ei Surkeiden Sattumusten Sarja kuitenkaan ollut. Toisin kuin äskeisestä ylistyksestä voi luulla. Miinuksena mainittakoon, että kreivi Olaf ei ole kovin pelottava. Lisäksi joidenkin aikuishahmojen hyödyttömyys alkoi käydä vähän rasittavaksi. Oman sivujuonen saavat ”Äiti” ja ”Isä” olivat puolestaan täysin turha lisäys sarjaan tai niin ainakin näyttää ensimmäisten kahdeksan jakson jälkeen.

Surkeiden Sattumusten sarja on erinomaista koko perheen viihdettä. Netflix osoitti jälleen kykynsä laatusarjojen hankintaan. Vanhanaikaisen television olisi jo aika vapista. Täydet viisi tähteä.

Mestarietsivä ratkaisee-Mahdollisesti viimeistä kertaa

Hartaudella odotettu Uusi Sherlock Holmes sai jokin aikaa sitten neljännen kautensa. Siinä olikin paljon odottamisen arvoista, mutta täysin aikaisemman veroinen se ei ollut.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia Uuden Sherlockin juonesta. Lue siis omalla vastuulla.

Sherlock Holmesin (Benedict Cumberbatch) tappoi kylmäverisesti ammattikiristäjä Charles Augustus Magnussenin (Lars Mikkelsen). Vaikka hänen tarkoituksensa oli hyvä, ex-salamurhaajaksi paljastuneen Mary Watsonia (Amanda Abbington) suojeleminen, hänet ajettiin maanpakoon. Moriartyn (Andrew Scott) palattua kuvioihin, ainakin näennäisesti, hänet kuitenkin päätetään armahtaa.

Tästä asetelmasta alkaakin Uuden Sherlockin neljäs kausi, joka sisältää tavalliseen tapaansa vain kolme jaksoa. Aloitan tavalliseen tapaani niiden lyhyestä kuvauksesta, jonka jälkeen arvostelen jakson, myöskin lyhyesti. Vasta sitten menen kauteen kokonaisuudessaan. 

Kauden ensimmäinen jakso The Six Thatchers” alkoi Sherlock Holmesin selvittävän tuiki tavallisia rikoksi, apunaan luonnollisesti uskollinen ystävänsä tohtori John Watson (Martin Freeman). Moriarty oli ottanut hänet kohteekseen, joten hänen oli viisainta vain odottaa miehen seuraava siirtoa. Itse pääarvoitus sisälsikin sitten niin Margaret Thatcherin patsaita kuin Maryn menneisyyden salaisuuksiakin.

Jakson alku oli erinomainen. Pidin myös jaksossa esiintyvästä huumorista. Pidin myös yllätyksellisestä loppuratkaisusta. On aina piristävää, että syyllinen on joku, jota ei osaa epäillä. Myös Maryn pakomatka oli katsomisen arvoinen. Sen sijaan en pitänyt Maryn flashbageistä ja harvinaisen huonosta roistosta, ei siis se pääroistosta,vaan siitä toisesta. Ei ihme, ettei hän saanut Marya tapettua.

Keskimmäinen "The Lying Detective" kertoi hyvin korkeaprofiilisesta sarjamurhaajasta. Sen pääosa kuitenkin kuului Sherlockin ja Watsonin surulle. Osansa jäi myös miesten keskinäinen ystävyys, joka joutui kovaan koettelemukseen Watsonin syyttäessä Sherlockia vaimonsa murhasta. Kysymys kuuluukin, voivatko he selvittää erimielisyytensä yhteisen hyvän nimissä.

Jakso oli hyvän roiston juhlaa, vaikka se alkoikin erittäin masentavasti. Olisin myös toivonut loppuratkaisuun liittyvän enemmän aivotyötä. Sen sijaan Euruksen esittely ja Rouva Hudsonin osuus olivat erinomaisia. Jakso olikin naishahmojen juhlaa, mikä on harvinaista Uudessa Sherlockissa. Se keskittyy niin kovasti pääkaksikkoon, että muille, erityisesti naisille, ei riitä tilaa.

Kauden finaali "The Final Problem" alkoi pienen tytön herätessä lentokoneesta. Yksin, sillä kaikki muut olivat kuolleet. Jakson huomio oli kuitenkin Sherlockin ja Mycrofin (Mark Gatiss) siskossa, Eurusissa (Sian Brooke), jonka pitäisi olla vangittuna Sherrinfordin mielisairaalassa. Miten hän sitten voi aiheuttaa päänvaivaa niin Sherlockille kuin tohtori Watsonille sairaalan ulkopuolella?

Jakso ei ollut minusta mitenkään erityisen hyvä sarjan lopetus, vaikka kauden lopetuksena se kyllä meni. Syynä on se, ettei se oikein käynyt järkeen. Monellakaan tapaa. Loogisia aukkoja listataankin netin ihmeellisessä maailmassa innokkaasti. Se onkin yksi syy siihen, miksi toivon sarjan saavan jatkoa. Toinen syy on tietenkin sarjan jäätävän kova laatu. Jopa hyvin epätasaisella neljännellä kaudella.

Nyt menenkin koko kauden arvosteluun. Jos päätit jättää jakso-osuuden lukematta juonipaljastuksien pelossa, aloita tästä.

Uuden Sherlockin kolmannesta kaudesta on jo kolme vuotta, kolmannen ja neljännen kauden välissä esitytetystä "The Abominable Bride"-jaksostakin jo vuosi. Sarjan neljättä kautta onkin odotettu kuin kuuta nousevaa. Oliko kausi odotuksen arvoinen? Kyllä ja ei. Siinä oli vieläkin paljon sarjalle tyypillistä, paljon hyvää ja jopa erinomaista, mutta ihan aikaisempien kausien veroiseksi se ei yltänyt.

Yksi syy tähän liittyy juuri kausien pitkään väliin. Katsojien oli aluksi vähän vaikea sarjaan taas kiinni. Ongelma ei kuitenkaan ollut mitenkään ylitsepääsemätön. Suurin ongelma olikin se, että Maryn kuolemaa käsiteltiin lähinnä Sherlockin näkökulmasta, jopa enemmän kuin Johnin eli vainajan aviomiehen. Maryn kuoleman ainoa tarkoitus näyttikin olevan juuri tuottaa Sherlockille surua ja murhetta. 

Muutenkin kaudella pyörittiin melkeinpä vain ja ainoastaan Sherlockin ympärillä, jopa sarjan mittapuulla. Ymmärrän kyllä, että uudessa Sherlockissa kaikki liittyvät juuri Sherlock Holmesiin, mutta jotain rajaa siihenkin voisi vetää. Sarjassa on kuitenkin muistakin hahmoja. Ongelma esiintyy kauden muissakin jaksoissa ja juuri se teki kaudesta aikaisempia huonomman.

Nyt kuin sarjan huonot puolet, ainakin suurimmat niistä, on saatu käsiteltyä, menen niihin hyviin. Sherlockin ja Watsonin suhde oli jälleen sarjan parasta antia. Syystäkin. Roistotkin olivat erittäin mielenkiintoisia, jopa yhteen jaksoon jäävät. Erityisesti "The Lying Detectivessä". Kuin näyttelijänä toimii Waynard Pinesistakin tuttu Toby Jones, niin voiko muuta odottaakaan.

Tapauksetkin osoittautuivat enemmän kuin katsomisen arvoiseksi. Pidin jopa Eurus Holmesin hahmosta, siis "The Final Problemin" viimeisille minuuteille asti. Se jotenkin pilasi hahmon minulta. Hän ei ollutkaan sopivan hullu nero, vaan veljiensä rakkautta haluava pikkutyttö. Siitäkin huolimatta Sian Brooke ansaitsee roolistaan kiitosta, jo pelkän muuntautumiskykynsä ansiosta.

Uusi Sherlock on erittäin hyvä sarja. Se kuuluukin etsiväsarjojen kuninkuusluokkaan. Neljännellä kaudella tasoa ei kuitenkaan pystytty pitämään yllä edellisten kausien tapaan ja siksi annankin sille vain neljä tähteä.

Tappaja hukassa

Enemmän kuin yksi kirjailija on kirjoittanut Buffy Vampyyritappajan maailmaan liittyviä kirjoja. Yksi niistä on vasta lukemani The Lost Slayer, joka osoittautuikin erittäin hyväksi hankinnaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia niin Buffy Vampyyrintappaja sarjasta kuin itse kirjastakin. Siis jos niin voi sanoa pari vuosikymmentä sitten esitetystä sarjasta.

Buffy Summers yrittää olla sata prosenttisesti sekä yliopisto-opiskelija että tappaja. Hänelle se tarkoittaa ystävien avun hylkäämistä, mikä kostautuu voimakkaan lepakko-jumalan, Camazotzin saavuttua Sunnydaleen. Gilesin jouduttua vangiksi Buffy kysyy apua vaaralliselta taholta ja huomaa joutuvansa viisi vuotta ajassa eteenpäin ja huomaa monen asian muuttuneen.

Vampyyrit ovat vallanneet koko Sunnydalen, Willow on voimakas noita, Xander on menettänyt huumorintajunsa, ja Oz pystyy muuttumaan sudeksi ilman täysikuun apuakin. Eikä Angelia näy missään. Buffyn pitääkin korjata aiheuttamansa vääryyden ja pyrkiä takaisin menneisyyteen. Sitä ennen hänen on aika voittaa vampyyrien itseoikeutettu kuningas, Rubert Giles.

The Lost Slayer ei ole yksi teos, vaan neljäosainen kirjasarja. Itse en juuri huomannut eroa, sillä sain osat yksien kansien välissä. Paitsi yhdestä asiasta. Teoksessa oli nimittäin jonkin verran toistoa. Aikaisempien osien hahmoista ja tapahtumista muistutettiin jo vähän liiankin kanssa ja viimeinen osa jopa alkoi samalla tavalla kuin toiseksi viimeinen loppui. En laske sitä viaksi, sillä sille oli looginen syy.

Toinen huomiolle pantava asia on se, ettei kirjaa suinkaan ole kirjoittanut Buffyn luoja Joss Whedon, vaan Christopher Golden. Siksi en tiennytkään, mitä oikein pitäisi odottaa. Onneksi huomasin kirjan olevan enemmän kuin lukemisen arvoinen siitä huolimatta. Oliko se niin hyvä kuin jakso Buffya? Ei. Ainakaan, jos puhumme parhaista jaksoista. Se ei kuitenkaan tee kirjasta missään tapauksessa huonoa.

Itseasiassa siinä oli paljon hyvää, jossain tapauksessa jopa erinomaista. Menen ensimmäiseksi niistä tärkeämpään, nimittäin hahmoihin. He olivat hyvin samanlaisia kuin sarjassakin. Heidän luonteensa ja tapansa oli kopioitu millintarkasti. Erityisesti vuorosanojen osalta. Sarjan henkilöillä on oma tapansa puhua, joten se ei ole itsestäänselvyys.

Lisäksi tarinakin vaikutti sellaiselta, että se olisi voinut olla sarjassa. Se oli yllättävä, jännittävä, paikoittain sydäntä särkevä, ja ennen kaikkea kiinnostava. Kovin hauska se ei ollut, synkän aiheensa takia. Huumori ei olisi kyllä tarinaan sopinutkaan. Vaikka se oli hyvin tyypillinen Buffy-tarina, ainakin jollakin tapaa, se ei kopioinut suoraan vanhoista Buffy-jaksoista. Vaan kertoi täysin oman tarinan.

Vampyyri-Gileskin oli vaikuttava pahis, paljon Camazotzia vaikuttavampi. Olihan hänellä kaikki Gilesin muistot ja hänen älykkyytensä. Hän pääsikin juonessaan pidemmälle kuin mitkään muut Buffy-universumin roistot. Tai siis ainakin kaikki sarjan jaksot katsoneena. Sarjakuvissa tai muissa kirjoissa roistot saattoivat onnistua jopa paremmin. En tiedä. Minulta ne ovat lukematta.

Ei teos ihan ongelmista vapaakaan ollut. Eniten minua ärsytti se, kuinka helposti mukamas uber-vampyyrit tapettiin ja kuinka epäuskottavan voimakkaita päähenkilöt oikein olivat. Siis menneisyydessä, tulevaisuuteen liittyvissä kohtauksissa heidän kykynsä oli enemmän kuin perusteltuja. Onneksi se jäi teoksen ainoaksi isommaksi viaksi.

Pienempi vika olikin sitten tuttujen hahmojen vähyys. Ja kuin ne sitten esiintyivätkin, niin vain vähän aikaa. varsinkin Spike ja Drusilla, joita olisi voinut nähdä enemmänkin. Aloitettakaan ei juuri nähty, vaikka sen olemassaolo tiedostettiinkin. Suurin osa uusista hahmoista ei juuri vaikutusta tehneet. Vampyyrejä aistija pappi Christoper Lonergan ja uusi tappaja Anne Kuei tekivät siin’ä suhteessa poikkeuksen.

The Lost Slayer oli erittäin hyvä, joskaan ei täydellinen Buffy-romaani. Voisiin jopa suositella sitä kaikille sarjan faneille. Neljä tähteä.

Demonit halki, poikki ja pinoon tyttöenergian voimin

Tv on pullollaan sarjoja, jossa ihmiset taistelevat demoneja vastaan. Jotkin hyviä, jotkin taas eivät. Harva on kuitenkaan yhtä hurmaava kuin Netflixistä jokin aikaa sitten katsomani Crazyhead. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin paljastuksia Crazyheadin juonesta.

Amy (Cara Theobald) saattaa vaikuttaa tavalliselta noin kaksikymppiseltä tytöltä. Tämä ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Sen hänkin saa tietää huomattuaan, ettei hänen näkemänsä demonit olekaan pelkkää mielisairauden aikaansaannosta, vaan totisinta totta. Demonit eivät luonnollisesti pidä siitä, että joku pystyy tunnistamaan heidät, joten he käyvät ”näkijöiden” ja heidän läheisiensä kimppuun.

Niinpä Amyn pitää ryhtyä tuumasta toimeen ja alkaa metsästää heitä ennen kuin he saavat hänet. Hän saa apua kokeneemmalta metsästäjältä, Raquel (Susan Wokoma), jolla on varsinaisten demonien lisäksi myös omat sisäiset demonsa voitettavanaan. Sarja on huippusuositun Misfits-käsikirjoittaja Howard Overmanin käsialaa.

Kuvaus voi tuntua tutulta, mikä ei ole mikään ihme. Lainaahan sarja konseptinsa Buffy vampyyrintappajalta ja muilta vastaavanlaisilta sarjoilta. Voi kuitenkin ilokseni sanoa, että sarja ei tuntunut jo kertaalleen nähdyltä. Siihen lisäväriä toivat niin sarjan hurtti huumori, yllättävän omalaatuinen mytologia ja Mistfitsmäinen tunnelma, joka toimii hyvin myös kauhugenressä.

Niin kuin edellisen kappaleen perusteella voi päätellä, pidin sarjasta. Paljonkin. Valitettavasti sarja ei ole saanut suurta näkyvyyttä, jonka se olisi kyllä ansainnut. Kyseessä on kuitenkin suhteellisen pienen, brittiläisen, kanavan tuotanto. Eikä se toki kaikkien makuun olekaan. Niin brittimäisyyksien kuin aikuisille suunnatun huumorinsa takia.

Kausi keskittyi vain yhteen juoneen, mikä sopikin sarjalle. Eikä vähiten siksi, että sen ensimmäinen tuotantokausi käsitteli vain kuusi jaksoa. Se olikin tarinan kannalta sopiva määrä, vaikka näin katsojana olisin voinut katsoa sarjaa enemmänkin. Muutenkin juoni oli mieleeni, sen pienoisesta kliseisyydestään huolimatta. Pidin erityisesti loppuratkaisusta.

Sarjan parhaalla annilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä juonen kanssa. Se oli pääkaksikon välinen kemia. Toistensa kanssa hyvin erilaisten naisten ystävyyttä olikin nautinto katsoa. Asiaa auttoi toki sekin, että molemmat olivat erittäin rakastettavia ja samaistuttaviakin, mutta samalla myös kiistämättömiä koviksia, joiden tielle ei haluaisi käydä.

Kiittäisin tästä käsikirjoittajien lisäksi tietenkin, Cara Theopaldia ja Susan Wokomaa. Muutkaan näyttelijät eivät jääneet huonommaksi. Erityisesti Defiancen Tony Curran oli kuin luotu juonittelevan ja erittäin kylmäverisen pääroiston rooliin. Siitäkin huolimatta, että hänen hahmonsa on nähty monissa muissa tv-sarjoissa ja elokuvissa jo moneen kertaan. Eri ulkonäöllä ja nimellä vaan.

Toki Crazyheadilla oli myös omat huonot puolensa. Suurin niistä oli se, että demonit eivät olleet oikeasti pelottavia. Lisäksi en millään saanut itseäni välittämään Jakesta, Amyn kaverista, joka oli tietenkin myös salaa rakastunut tähän. En muutenkaan pitänyt sarjan tavasta parittaa pääkaksikkoa jokaisen vastaantulevan miehen kanssa. Se oli täysin turhaa.

Kokonaisuudessaan Crazyhead on ansainnut ”Brittiläinen Byffy”-arvonimensä, niin samankaltaisuutensa kuin laatunsakin vuoksi. Neljä ja puoli tähteä.