Tähtityttö ja kumppanit ottavat ensiaskeleeensa supersankareina

 Arrowversen uusin tuotos Stargirl osittaa selvästi, että kyseinellä tv-universumilla on vielä paljon tarjottavaa. Sen ensimmäinen kausi oli jopa harvinaisen tasokas. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verrran juonipaljastuksia!

Justice Society of America (JSA) on tuhoutunut pahan The Injustice Society of America (ISA) toimesta. Viimeisenä tekonaan ryhmään kuulunut Starman (Joel McHale) antaa yliluonnollisia voimia omaavan sauvansa apurilleen  Pat “Stripey” Duganille (Luke Wilson) ja pyytää antamaan sen jollekin sauvan arvoiselle. Kymmenen vuotta myöhemmin tuo sauva löytääkin arvoisensa käyttäjän.

Hän on Patin uusioperheensä ja muuttoon Nebraskan Blue Valleyhin vasta soputuva tytärpuoli Courtney Whitmoren (Brec Bassinger). Courtney ottaakin sankarin velvollisuuden mielellään vastaan. Pian hän kuitenkin huomaa, ettei sankarina oleminen ole mikään helppo homma, varsinkin kuin vuosikymmenen levossa ollut ISA nostaa taas rumaa päätään. Onneksi apuna on Patin lisäksi myös joukko muita supersankariksi haluavia teinejä.

Olen katsonut kaikki DC:n Arrowversen sarjat ja pitänyt niistä, niin vaihtelevia kuin sarjat, ja niiden tuotantokaudet ovatkin olleet. Ja niinpä tiesin pitäväni tästäkin sarjasta, ainakin tapeeksi, jotta jaksaisin kuluttaa sen kanssa vajaa tunnin joka viikko. Ilokseni huomaisinkin, ettei sarja ole pelkästään katsottava, vaan pidin siitä jopa harvinaisen paljon. 

Tähän löytyy monta syytä, joista tärkeimpiä oli karismaattiset näyttelijät, erityisesti Brec Bassinger ja Luke Wilson. Myös Meg DeLacy teki hyvää työtä alkujaan hyvinkin kaksiulotteisen koulun kiusaajan, mutta lopulta yhdeksi kauden mieleenkiintoiseimmiksi hahmoiksi nousseessa, Cindy Burmanin roolissa. 

Myös Dugan/Whitmoren perhedynamiikka oli hyvä. Stargirl onnistui paikka paikoin liikuttamaan menemättä kuitenkaan missään vaiheessa turhan imeläksi. Sarja jaksoi myös yllättää, ainakin silloin tällöin. Läheskään aina edes minä, joka sentään on katsonut supersankarisarjoja aika lailla, ei voinut tietää, mitä tulee taphtumaan. 

Stargirl oli myös, ainakin supersankarisarjojen mittapuulla kiitettävän realistinen. Hahmot eivät suinkaan aloittaneen valmiina supersankareita, saatika tiiminä sellaisia, vaan he tekivät alussa paljon virheitä. Ehkä jopa liikaa sellaiselle, joka olisi halunnut jo mennä sinne toimintaan. Luultavasti siksi, että olen tottunut aikuismaisempiin supersankareihin.

Sarja onnistui myös vangitsemaan supervoimia, tai superesineitä kai tässä tapauksessa, saannin ilon paremmin kuin Arrowversen sarjoissa yleensä, ehkä The Flashia lukuun ottamatta. Sarjasta löytyi myös huumoria, eikä se tosiaankaan ottanut itseään liian vakavasti. Vieläpä suhteellisen hyvän laatuista tai aiankin omaan makuuni sopivaa.

Myös toimintakohtaukset olivat erityisen onnistuneita, samoin erikoistehosteet. Ainakin, jos ajattelee, että tälläisilla sarjoilla on paljon jotakin MCU:n elokuvia tai vastaavia pienempi budjetti. Osa asuista ei sitten niinkään. Asuista hyviä olivat vain Stargirlin itsensä. En laske Patin S.T.R.I.P.E.-robottipukua asuksi.

Sarja loisti myös, mitä tuli sen roistoihin. Niin stereotyyppiseksi kuin heidän juonensa lopulta paljastuikin. Erityisesti Jordan Mahkent/Icicle (Neil Jackson) ja Cindy Burman/Shiv olivat erityisen moniulotteisia ja paikka paikoin jopa sympaattisiakin roistoja sekä Henry King Sr./Brainwavekin (Christopher James Baker) vakuutti pelottavuudellaan.

Valitettavasti uuden JSA:n jäsenet eli kissamaisia kykyjä saavan nyrkkeilijän Yolanda/Wildcat (Yvette Monreal), kaiken tietävän tekoälyn sisältävän lasin saava Beth/Doctor Mid-Nite (Anjelika Washington) sekä supervoimakas, joskin vain tunnin päivässä, Rick/Hourman (Cameron Gellman) saivat pärjätä paljon vähemmällä ruutuajalla kuin Courtney ja Pat. Tai edes osa ISAn jäsenistä.

Tämä oli erityisen harmi Yolandan kohdalla, koska hahmo vaikutti alussa niin lupaavalta, varsinkin kuin syy hänen huonoon sosiaaliseen statukseen selvisi. Rickin kohdalla se ei juuri haitannut, sillä hän ei ollut hahmona erityisen kiinnostava. Beth puolestaan oli siltä ja välillä. Pidin hänestä kyllä, mutta niin kiinnostava hän ei ollut, että haluaisin välttämättä tietää hänestä lisää.

Stargirlin suurin, ja ainut iso, heikkous oli se, että lopulta roistot saatiin voitettua täysin liian helposti, jos ottaa huomioon, kuinka suuri vastus he olivat koko muun kauden ja kuinka paljon enemmän kokemusta heillä oli kuin JSA:n teineillä. Eikä eroa voi ihan hahmojen kehittymisenkään piikkiin laittaa. He ovat kyllä kehittyneet, mutta eivät niin paljon.

Ei, sillä, että finaalikin muuten mitenkään huono ollut. Päinvastoin. Pidin siitäkin oikein paljon. Se sisälsi yhden sarjan parhaista taistelukohtauksista, onnistui liikuttamaan tälläistä vähän kyynisempääkin mieltä ja tarjosi oikein lupaavia maistiaisia toista kautta ajatellen. Vaikkakin sarjan muutto yksinomaan CW:lle lupaakin huonoa. Muistan turhankin hyvin, mitä kävi Supergirlin kohdalla.

Tiivistetysti Stargirl aloitti harvinaisen vahvasti. Se olikin, toisin kuin pienoiseksi pettymykseksi jäänyt Batwoman, erinomainen lisä sarjauniversumiinsa. Täydet viisi tähteä!

Demonit halki, poikki ja pinoon tyttöenergian voimin

Tv on pullollaan sarjoja, jossa ihmiset taistelevat demoneja vastaan. Jotkin hyviä, jotkin taas eivät. Harva on kuitenkaan yhtä hurmaava kuin Netflixistä jokin aikaa sitten katsomani Crazyhead. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin paljastuksia Crazyheadin juonesta.

Amy (Cara Theobald) saattaa vaikuttaa tavalliselta noin kaksikymppiseltä tytöltä. Tämä ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Sen hänkin saa tietää huomattuaan, ettei hänen näkemänsä demonit olekaan pelkkää mielisairauden aikaansaannosta, vaan totisinta totta. Demonit eivät luonnollisesti pidä siitä, että joku pystyy tunnistamaan heidät, joten he käyvät ”näkijöiden” ja heidän läheisiensä kimppuun.

Niinpä Amyn pitää ryhtyä tuumasta toimeen ja alkaa metsästää heitä ennen kuin he saavat hänet. Hän saa apua kokeneemmalta metsästäjältä, Raquel (Susan Wokoma), jolla on varsinaisten demonien lisäksi myös omat sisäiset demonsa voitettavanaan. Sarja on huippusuositun Misfits-käsikirjoittaja Howard Overmanin käsialaa.

Kuvaus voi tuntua tutulta, mikä ei ole mikään ihme. Lainaahan sarja konseptinsa Buffy vampyyrintappajalta ja muilta vastaavanlaisilta sarjoilta. Voi kuitenkin ilokseni sanoa, että sarja ei tuntunut jo kertaalleen nähdyltä. Siihen lisäväriä toivat niin sarjan hurtti huumori, yllättävän omalaatuinen mytologia ja Mistfitsmäinen tunnelma, joka toimii hyvin myös kauhugenressä.

Niin kuin edellisen kappaleen perusteella voi päätellä, pidin sarjasta. Paljonkin. Valitettavasti sarja ei ole saanut suurta näkyvyyttä, jonka se olisi kyllä ansainnut. Kyseessä on kuitenkin suhteellisen pienen, brittiläisen, kanavan tuotanto. Eikä se toki kaikkien makuun olekaan. Niin brittimäisyyksien kuin aikuisille suunnatun huumorinsa takia.

Kausi keskittyi vain yhteen juoneen, mikä sopikin sarjalle. Eikä vähiten siksi, että sen ensimmäinen tuotantokausi käsitteli vain kuusi jaksoa. Se olikin tarinan kannalta sopiva määrä, vaikka näin katsojana olisin voinut katsoa sarjaa enemmänkin. Muutenkin juoni oli mieleeni, sen pienoisesta kliseisyydestään huolimatta. Pidin erityisesti loppuratkaisusta.

Sarjan parhaalla annilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä juonen kanssa. Se oli pääkaksikon välinen kemia. Toistensa kanssa hyvin erilaisten naisten ystävyyttä olikin nautinto katsoa. Asiaa auttoi toki sekin, että molemmat olivat erittäin rakastettavia ja samaistuttaviakin, mutta samalla myös kiistämättömiä koviksia, joiden tielle ei haluaisi käydä.

Kiittäisin tästä käsikirjoittajien lisäksi tietenkin, Cara Theopaldia ja Susan Wokomaa. Muutkaan näyttelijät eivät jääneet huonommaksi. Erityisesti Defiancen Tony Curran oli kuin luotu juonittelevan ja erittäin kylmäverisen pääroiston rooliin. Siitäkin huolimatta, että hänen hahmonsa on nähty monissa muissa tv-sarjoissa ja elokuvissa jo moneen kertaan. Eri ulkonäöllä ja nimellä vaan.

Toki Crazyheadilla oli myös omat huonot puolensa. Suurin niistä oli se, että demonit eivät olleet oikeasti pelottavia. Lisäksi en millään saanut itseäni välittämään Jakesta, Amyn kaverista, joka oli tietenkin myös salaa rakastunut tähän. En muutenkaan pitänyt sarjan tavasta parittaa pääkaksikkoa jokaisen vastaantulevan miehen kanssa. Se oli täysin turhaa.

Kokonaisuudessaan Crazyhead on ansainnut ”Brittiläinen Byffy”-arvonimensä, niin samankaltaisuutensa kuin laatunsakin vuoksi. Neljä ja puoli tähteä.

Uskollinen-Trisin tarina tulee päätökseensä

Blogini on keskittynyt viime aikoina Veronica Rothin Outolintu-trilogiaan. Arvostelen vielä sarjan viimeisen osan, Uskollisen. Tämän jälkeen siirryn jo muihin aiheisiin.

Juonipaljastuksilta en vieläkään voi välttyä. Kirja kuin seuraa suoraan edellisen osan tarinaa, niin kuin loogista onkin. Tämä teksti paljastaa luultavasti myös lisätietoja kirjasarjan pohjalta tehdyistä selokuvista, niin julkaistuista kuin julkaisemattomistakin.

Edellisen osan lopun seurauksena Tris on vankilassa petturuudesta syytettynä. Osastomattomat ovat ottaneet johdon Tobiaksen äidin Evelynin johdolla ja vanha osastojako on hajotettu. Kaikki eivät kuitenkaan ole valmiita tyytymään tilanteeseen, varsinkin kuin heille selvisi Kaupungin ulkopuolellakin olevan elämää. Kaupungissa kyteekin kapina.

Kirja oli pienoinen pettymys. Teksti on aiempien osien lailla todella sujuvaa ja viihdyttävää. Tarina alkoi kuitenkin toistamaan itseään. En tiedä, kuinka monta kapinaa kirjasarjaan sisältyikään. Nuorten kirjojen kliseistä ei vältytty, esimerkkinä tästä mainittakoot aiemmin puuttunut kolmiodraama. Se sai kuitenkin melko pienen osasn.

Kirja äityi välillä pitkäveteiseksi, varsinkin geeneistä puhumiseen käytettiin liikaa aikaa. Tapahtumapaikka vaihtui kaupungista ulkomaailmaan. Vaikka vaihto toikin piristystä tarinaan, alueen tuntemus olisi tehnyt siitä luultavasti viihdyttävämmän. Itse en bongannut juuri tuttuja paikkoja. Tosin maailmaa tutktttiinkin lopulta suhteellisen vähän.

Tapahtumapaikan lisäksi Uskolliseen on lisätty jotain muutakin uutta. Nyt Tobiaskin saa puheenvuoron. Valitettavasti Tobiaksen ja Trisin luvut eivät juuri eronnut toisistaan. Aina itsekään en muistakun, kuka toimi juuri sillä hetkellä kertojana. Ilman lukujen otsikoita kertojia olisi olut vaikea erottaa toisistaan.

Niin Tobias kuin Triskaan eivät olleet kirjassa parhaimmillaan. Tris muuttui paikoittain ärsyttäväksi kaikkitietäjäksi ja Tobias ei tehnyt juuri muuta kuin kierinyt itsesäälissään. Missä on edellisen osan vahvat päähahmot? Joku neuvoikin, että heidän ystävien kannattaa jättää Uskollinen väliin. En kuitenkaan menisi vielä niin pitkälle.

Kirjan tarina on aina ollut scifiksi harvinaisen epäuskottava. Ajatelkaa vaikka Nälkäpelejä. Ainakin minä uskoisin kyllä, että tositv voisi saada extremeja muotoja ja luokkaeroja nyt on aina ollut ja voi olla, että tulee aina olemaankin. En ole laskenut sitä kuitenkaan viaksi, fiktion ei tarvitsekaan olla uskottavaa. Pakko kuitenkin myöntää, että Uskollinen vei epäuskottavuuden uusiin ulottuvuuksiin.

Uskollisen loppuu genrelleen epätyypillisesti. Vaikka se on lähtökohtaisesti hyvä asia, olisin ehkä itse lopettanut sen jollakin muulla tavalla. En voi mitään tuteelle, että se on tehty sellaiseksi lähinnä shokkiarvon takia. Samaa tosin voisin sanoa muutamasta muustakin kirjan kohdasta. En tietenkään paljasta loppusta sen enempää. Se selviää netistä, jos et jaksa lukea kirjaa.

Lopetan nyt positiiviseen. Kyllä sitäkin lopusta löytyi. Kirjassa selvisi muun muassa Trisin äidin tarina, mikä toi kirjaan piristävää vaihtelua. Lisäksi se peilasi menneeseen maailmaan. Siihen, miten meni pieleen. Toimintaakin oli ihan kiitettävästi. Joten jaksoin kyllä lukea kirjan loppuun asti ilman suurempia vaikeuksia.

Kaiken kaikkiaan Uskollinen ei ollut aivan edeltäjiensä veroinen. Ei se kuitenkaan ihan niin huono

Noitia ja muutakin yliluonnollista pikkukaupungissa

Katsoin ensimmäisen kauden Witches of East End- sarjaa ja pidinkin siitä. Niinpä katsoin myös sen toisen, viimeiseksi jäävän, kauden.

Witches of East End perustuu samannimiseen Melissa de la Cruzin kirjaan. Se kertoo East Endin pikkukaupungissa asuvasta noitaperheestä, johon kuuluu perheenpää Johanna (Julia Osmond), hänen kissaksi muuttuva siskonsa Wendy (Mädchen Amick) sekä Johannan jo aikuiset tyttäret Ingrid (Rachel Boston) ja Freya (Jenna Dewan-Tatum).

Toinen kausi jatkoi suoraan siitä, mistä edellinen jäi. Johannan poika ja samalla myös siskojen veli Frederick (Christian Cooke) pääsi pois pahan isoisänsä valtakunnasta, mutta samalla meidän maailmaamme pääsi myös jotain muuta. Kaiken lisäksi kukaan ei ole voi olla varma, onko Frederickilläkään puhtaita jauhoja pussissaan.

Toisen kauden sävy on huomattavasti ensimmäistä tummempi. Se sopiikin sarjalle hyvin. Itseasiassa toinen kausi taisi olla muuten hieman edellistä parempi. Ero on kuitenkin vain hiuksen hieno. Huumorin ystävienkään ei kannata huolehtia. Sarjasta löytyy kyllä sitäkin. Ei vain yhtä paljon kuin ensimmäisellä kaudella. 

Kaudella on yksi kohtuullisen yhtenäinen juoni. Vaikka noidat kohtaavatkin joka jaksossa vähän erilaisia ongelmia, ne kaikki liittyvät tiivisti pääjuoneen. Ainakin jotenkin. Jokainen noita sai myös oman sivujuonensa. He seikkailivatkin suurimmanosan kaudesta suhteellisen erillään. Kaiki eivät olleet edes minun mieleeni olevissa aikamatkustus jaksoissa. Naiset seikkailivat niissä 1800-luvulla.

Lempihahmoni on Wendy sekä Ingrid. Kaudella keskityttiin enemmän vanhempaan sisaruspariin, mikä oli hyvä veto. He ovatkin niitä mielenkintoisempia. Niin kuin nyt voimansa saaneet Dash (Eric Winter) ja Killian (Daniel DiTomasso). Frederickistä on vaikea olla oikein mitään mieltä. Hahmo oli ihan ok, mutta vähän tylsä. 

James Masterssinin hahmo Tarkoff oli lupaavan alun jälkeen pienoinen pettymys. Samoin se pelätty Joannan ja Wendyn mukamas niin pelottava kuningas-isä. Sen sijaan Bianca Lawsonsonin hahmosta Evasta tuli vaisun alun jälkeen oikeasti mielenkiintoinen. Muut sivuhahmot, niin vanhat kuin uudetkin, tekivät tehtävänsä jäämättä erityisesti mieleen.

Varoitus: Sarja loppui cliffhangeriin eli suomeksi sanottuna koukuun. Tarina jäikin pahasti kesken. Ilmiselvästi tekijät luottivat siihen, että sarja saa jatkoa ainakin vielä tuotantokauden verran. No, ei saanut. Kaiken lisäksi loppua olisi ollut helppo muuttaa heti lopettamisesta kuulemisen jäkeen, mitä ei tehnyt. Toinen huono puoli oli erikoistehosteet, erityisesti animoitu kissa.

En väitä, että Witches of East End olisi mikään mestariteos, itseasiassa se ei kuulu minun top kymppiini. Tai että se olisi ansainnyt Emmyn, jos toisenkin. Jos haluaa kevyttä katsottavaa, joka sisältää yliluonnollisia voimia, sarjaa kannattaa vilkaista. Tai jos olet Siskoni on noidan ystävä. Neljä tähteä.

Nuori italialainen Kublai-kaanin hovissa

Jokin aikaa sitten esittelin Netflixin kohtuullisen uuden alkuperäissarjan Marco Polon. Nyt se on katsottu, joten minun on aika arvostella se. 

Kerron sarjasta lyhyesti, sillä esittelyn voi lukea erikseen. Marco Polo perustuu, nimensä mukaisesti, löyhästi historiallisen tutkimusmatkailijan Marco Polon seikkailuihin. Sarjassa nimikkohenkilö (Lorenzo Richelmy) jää panttivangiksi mongolihallitsija Kublai-kaanin hoviin. Samalla hän juotuu osalliseksi käynnissä olevaan sisällissotaan mongolien ja pintansa pitävien Song-dynastian välillä.

Marco Poloa on tituuleerattu uudeksi Game of Thronesiksi. Niin hyvä se ei sentään ole, mutta niin ei moni muukaan sarja. Siksi vertaus on epäreilu. Jos odotat Game Of Thronesia, petyt varmasti. Sen sijaan jos katsot sarjaa avoimin mielin, se voi olla positiivinen yllätys. Varsinkin, jos lajityyppi vetoaa sinuun. Minuun se ainakin vetoaa.

Marco Polo on kallis sarja, yksi kaikkien aikojen kalliimmista ja se näkyy. Niin puvustus, lavasteet ja erikoistehosteet ovat tehty ammattitaidolla, rahaa säästämättä. Sarja tarjoaakin silmäkarkkia riittämiin, pidit sitten historiasta, kauniista naisista tai miehistä, kamppailulajeista, tai puvuista. Valitettavasti sarjassa törmää stereotypiaan, jos toiseenkin. En tiedä, onko Aasia tekijöille kovinkaan tuttu.

Kamppailuja ei juuri näytetty, vaikka ne kuuluivatkin omalta osaltaan juoneen. Niihin valmistumista ja lopputulosta kyllä käytiin antaumuksella, mutta itse taistelu unohtui. Ymmärrän kyllä syyn siihen, kaksikin. Ensinnäkin taistelut ovat kalliita ja Marco Polon tekeminen maksoi maltaita jo nyt. Toiseksi taistelut veisivät ruutuaikaa muilta, juoneen olennaisesti kuuluvilta asioilta. 

Benedic Wong

En tunnistanut yhtäkään sarjan näyttelijöistä, mikä lisäsi omalta osaltaan sen autenttisuutta. Se toi kuitenkin esiin sarjan heikoimman lenkin, pääosan näyttelijä Lorenzo Richelmyn. Hänellä ei ole läheskään tarpeeksi karismaa Marco Polon rooliin. Muut näyttelijät suoriutuivat rooleistaan kiitettävästi, erityisesti Kublai kaania näytellyt Benedict Wong.

Marco Polo kannattaa pitää mielessä, ainakin jos historialliset sarjat kuten Rooma, Spartacus tai Viikingit kiinnostavat. Sillä on heikkoutensa, mutta onneksi vahvuudet ylittävät ne. Sarja ansaitseekin neljä ja puoli tähteä.

Uuden Tohtorin ensimmäinen kausi

12. Tohtori aloitti matkansa Doctor Who:n jokunen aika sitten päätöksensä saaneesa kahdeksannessa tuotantokaudessa. Kirjoitin jo kauden alusta jo yhden teksin, mutta nyt menen kauden kokonaiskuvaan. 

Ensin kuitenkin kerron muutamia perusasioita uudesta kaudesta. Uutta Tohtoria näyttelee Peter Capaldi. Hänen kumppaninaan toimii edellisistä kausista tuttu Clara Oswalt. Molemmat näyttelevät vielä jouluspeciaalissa, joka tulee televisioihin joulupäivänä eli 25.12.2014. Tietooni on tullut, että Capaldi tulee näyttelemään vielä ainakin yhdessä kaudessa. Clara Oswaltin mukana olo on vielä epävarmaa.

Alku kaudella törmätään vanhoihin vihollisiin, kuten dalekeihin, mutta myös tuttavuuksiin. Yhtenä näistä on legendaarinen Robin Hood. Toinen puolisko ei jää huonommaksi. Siihen kuuluu mm. muumioita junassa, Claran suhteen matematiikan opettajaan ja ex sotilaseen Danny Pinkkiin, kuun tappamista, metsän valtaaman maailman ja tietenkin räjähtävän lopun, jossa kauden big bad Missy paljastaa oikean karvansa. 

Uutta kautta ei voi arvostella arvostelematta sitä ennen uutta Tohtoria. Minusta valinta oli hyvä, vaikka kahdestoista ei suosikki-Tohtoriksi pääsekään. Häneen kuitenkin tottui ja jopa oppi pitämään. Hänen ikänsä arvelutti aluksi, koska kaikki uudsien kausien Tohtorit ovat suhteellisen nuoria, mutta loppujen lopuksi se ei haittaa. Entäs sitten Tohtorin kumppani, Clara Oswalt. Minusta hän on paras Tohtorin kumppani tähän asti.

Hahmojen kemia toimii, varsinkin, koska tällä kertaa hahmojen välille ei laiteta mitään romanttista. Sen sijaan Tohtoriata tuli kaudella toissijainen. Clara pelasti päivän enemmän kuin kerran. Sekään ei voi olla hyvä, että pidin Clarasta enemmän kuin Tohtorista. Danny on pidettävä, mutta ei erityisen tunteita herättävä. Muut hahmot toimivat paikallaan. Kiitosta voisi kuitenkin antaa Missyn näyttelijälle. Varsinkin kauden finaalissa hän loisti.

Kaudessa ei ollut huonoa jaksoa, mutta jotkin olivat toisia mielenkiintoisempia. Pidin itse eniten alkupään jaksoista. Suosikkejani on Robin Hood-jakso, pankkiryöstöjakso ja muumio junassa-jakso. Sen sijaan puiden maailmanvalloitus oli ideana hyvä, mutta olisi voinut olla parempikin. Minä toivoisin sarjalta enemmän matkustamista toisiin planeettoihin. Maa on ollut yliedustettuna. Kunnon historiajaksotkin ovat aina poikaa.

Yksinäisiä jaksoa tärkeämpää on kuitenkin kokonaisuus, missä ei ollut tälläkään kaudella mitään vikaa. Oli hyviä ideoita ja huonoja ideoita. Joitakin mieleenpainuvia jaksoja, useita muita keskinkertaisia. Kahdeksas kausi kuitenkin onnistui lisäämään sarjaan jotain uutta vähentämättä sitä, mikä tekee siitä hyvän. Eli avaruus yms. olentoja, seikkailuja ja hahmojen keskenäistä sanailua.

Doctor Who:n kahdeksas kausi tarjosi jotain uutta, vanhaa ja lainattua. Sinistäkin on mukana (TARDIS). Sarjan kausista tämä on keskiluokkaa ja ansaitsee siksi kolme tähteä, muut sarjat mukaan ottamalla tähtien määrä lähenee viittä.

Nuori nainen kapinan symbolina

Maailman tunnetuimman nuorten dystopian, Nälkäpelin, kolmas osa tuli vasta vähän aikaa sitten teattereihin. Kävin tietenkin katsomassa sen heti kuin vain ehdin.

Matkijanärhi: Osa 1 perustuu perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen romaaniin ja se on omistettu jokin aikaa sitten kuolleelle Philip Seymour Hoffmanille. Toinen osa saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa 20. marraskuuta 2015. Pieni varoituksen sana: Jos kaipaat kevyttä aivot narikkaan-vihdettä, elokuva ei ole sinulle. Se oli hyvin vakava ja synkkä, ahdistavakin. Siksi elokuvalla onkin K13 ikäraja. 

Tarina jatkuu siitä, mihin edellisessä osassa, Vihan liekeissä, jäätiin. Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) on taistellut kahdessa nälkäpelissa ja samalla tullut aiheuttaneeksi tulevaisuuden kapinan pahaa tyrannia, presidentti Snow'ta (Donald Sutherland), vastaan. Tämä ei kuitenkaan riitä. Nyt hänen pitäisi vielä asettua itselleen suunniteltuun rooliin kyseisien kapinan keulakuvana. Valitettavasti myös vastustajilla on oma keulakuvansa, vangiksi jäänyt ja aivopesty Peeta Mellark, joka tuomitsee yksiselitteisesti kapinallisten teot. Elokuva onnistuikin kuvaamaan loistavasti sodan väkivallatonta puolta.

Fanien riemuksi Matkijanärhi. Osa 1 on hyvin uskolinen kirjalle. Joitakin muutoksia kuitenkin esiintyy, joista paras oli Effie Trinketin lisääminen elokuvaan. Tarinan lisäksi myös visuaalinen ilme on onnistunut vangiksemaan kirjan maailman. Mieleenpainuvia kohtauksia löytyi, kuten elokuvan valopilkun oli Primin kissan taskulamppuleikit, Hirsipuulaulu – kohtaus, sairaalakohtaus sekä Katnisisin vierailu tuhoutuneessa koti vyöhykkeellään painuivat mieleen.

Olen aina pitänyt Nälkäpelien päähenkilöstä, Katniss Everdeestä, sillä hän ei ole tyypillinen sankari. Hänessä on haavoittavuutta perustoimintahahmoja enemmän. Uskottavuutta lisää vielä loistava Jennifer Lawrence, joka oli rooliin osuva valinta. Suurimmassa osassa sivuhenkilöitäkään ei ole valittamista. Esimerkiksi Gale olisi voinut olla elokuvan toinen päähenkilö. Sitä hän olisi ollutkin vielä jokin aikaa sitten, kun naissankarit olivat pieni vähemmistö, varsinkin scifissä.

Muista hahmoista pidin eniten uuteen, askeettisempaan, elämään totuttelevasta Effiestä ja kapinan lankoja vetävästä Plutarchista. Myös Natalie Dormerin Cressida ansaitsee maininnan. Valitettavasti sivuhahmoista kylmäkiskoinen presidentti Alma Coin, Peeta ja Finnick jäivät etäiseksi. Peetan kohdalla se on vielä ymmärrettävää, olihan hän kidnapattuna melkein koko elokuvan ajan. Presidentti Snow puolestaan kuvattiin turhan kliseisenä pahiksena. Toki hän tarjosi sopivan rinnastuksen todellisiin diktaattoreihin, kuten Staliniin.

Tiivistetysti: Matkijanärhi: Osa 1 on tyypillinen väliosa, joten siinä ei ole yhtä selkeää tarinakokonaisuutta, kuin aikaisimmissa osissa. Kuitenkin se jätti kaipaamaan lisää, niin kuin hyvän väliosan kuuluukin. Matkijanärhi oli hyvä lisä Nälkäpeli-elokuvien sarjaan. Neljä tähteä.

Pikkukaupungin selviytymistaistelu

Vuonna 2006 alkanut Jericko on tullut jo aikoja sitten Suomen televiosta, mutta onnistuin missaamaan sen kokonaan. Kiitos Netflixin, asia on tullut korjattua. 

Jerickosta tehtiin neljä tuotantokautta, joista toinen on tynkä, mutta viimeiset kaksi ovat sarjakuvamuodossa. Itse olen katsonut vain kaksi ensimmäistä, joista toisessa oli vain seitsemän jaksoa. Sarjassa on ydintuhoa, perhedraama, pikkukaupungin tunnelmaa ja selviytymistä vaikeissa olosuhteissa. Varoitus jo näin aluksi. Jericko on hyvin hidastempoinen sarja, jos kaipaat enemmän toimintaa, katso jotakin muuta. Itsekin olin vähän kahden vaiheilla. Jäin katsomaan sarjaa, koska kiinnyin hahmoihin.

Jericko kertoo Jake Greenistä, Jerickon pormestari Johnston Greenin poika, joka palaa kaupunkiin monen vuoden jälkeen. Nopeaksi aiottu vierailu muuttuu kuitenkin pysyvämmäksi, kun kyläläiset huomaavat Denverin suunnasta tulevan sienipilven. Myöhemmin selviää, että yli kahdessakymmenessä Yhdysvaltain suurissa kaupungeissa on räjäytetty ydinpommeja. Kylälaisillä ei ole muuta vaihtuehtoja kuin yrittää selvitä vaikeassa tilanteessa.

Jake

Jericko painottaan vahvasti draamaan. Jopa liiaksi. Joskus hahmot keskittyvät enemmän omiin ihmissuhdeongelmiinsa kuin selviytymiseen. Sarjassa käsitellään myös vahvasti moraalia. Mitään kovinkaan uutta ja erikoista ei kuitenkaan aiheeseen saada. Se sortuu turhan usein mustavalkoiseen ajatteluun. Päähenkilö sekä muut hänen ystävänsä ja liittolaisensa ovat hyviksiä, heitä vastustavat pahiksia.

Jerickon suurin vahvuus on sen uskottavuudessa. Ydiniskut voisivat tapahtua oikeastikin. Siihen löytyy kuitenkin poikkeuksia. Hahmot nimittäin näyttävät yllätävän siisteiltä pitkänkin ajan jälkeen. Lisäksi Jos ruoasta on pulaa, miksi kukaan järjestäisi Halloweenin tai Itsenäisyyspäivän pidot. Sarja painottaan vahvasti draamaan. Jopa liiaksi. Joskus hahmot keskittyvät enemmän omiin ihmissuhdeongelmiinsa kuin selviytymiseen.

Toinen vahvuus on helposti samaistuttavat hahmot, vaikka samoja arkkityyppejä löytyykin melkein jokaisesta Yhdysvaltalaisesta pikkukaupungista kertovasta sarjasta. Lempihahmoni on Robert Hawkins, jonka motiiveista ei aluksi tiedetä mitään. Pidin eniten Jaken vanhasta kaverista Stanleystä ja hänen kuurosta siskostaan Bonniesta. Itse päähenkilö kovin stereotyyppinen sankari. Jake olisi voitu yhtä hyvin korvata jollain muulla samanlaisella hahmolla ja kukaan ei huomaisi eroa.

Omalla kohdallani Jericko ei ollut niitä sarjoja, joihin jäi koukkuun. Toisin kuin vaikka uunituore 100-sarja, jota aloin juuri katsomaan Netflixistä. Se ei kuitenkaan tarkoita sarjan olevan huono. Myönnän, että annan usein tähteä tunnepohjalta. Tämä sarja oli hyvä, mutta ei saanut toivomaan lisää. Kolme tähteä.

Ihmissuhteet koetuksella - Satuhahmoillakin

Tällä viikolla Olipa kerran-sarjasta pitäville tarjotaan harvinaista herkkuakahden jakson, Smash the Mirrorin osien 1 ja 2, muodossa.

Aikaisemmin tapahtunutta: Arendellesssa Anna palasi kotiin retkeltään, mutta Ingrid vangitsi hänet. Nykyaikana puolestaan Emma menetti taikuutensa hallinnan. Reginan ja Robinin suhde jatkui, huolimatta siitä, että Robinin vaimo makaa jäätyneenä ties missä. Ingrid jatkoi juonimistaan storybrookilaisten päänmenoksi. Hänellä on edelleen epäsopua kylvävä peili ja viime jaksossa saamamsa “ystävyysrannekkeet, joilla on jonkinlaisia voimia. 

Tavalliseen tyyliini, menen takaumiin ensimmäiseksi. Kauan sitten. Ei tarkkaa vuotta. Yritäpä nyt löytää tarinasta loogisia aukkoja. Vai onko tekijät itsekin ihan pihalla sarjan aikajanasta? Voi olla. Näin aluksi minulla on tekijöille ehdotus: Täydentäkää tarinaa välillä sivuhahmojen avulla. Siitä tulee vähemmän monimutkainen ja menee enemmän järkeen, kun se, että samoille ihmisille tapahtuu kaikkea. Sitä paitsi suurinta osaa sivuhahmoista ei ole näkynyt hetkeen.

Nyt kuitenkin itse juoneen. Ingrid tapaa veljon oppipojan. Hänellä tarjoaa velholle tämän hattuaan takaisin, ei tietenkän ilmaiseksi. Velhon pitää auttaa häntä samaan onnellisen loppunsa, mikä tarkoittaa kolmannen siskon löytämistä. Elsa on se toinen. Velholla ei ole atpana tehdä sopimuksia, toisin kuin eräällä meidän kaikkien tuntemalla Pimeyden olennolla, mutta josko nyt hän tekisi poikkeuksen. 

Sitä ei vielä paljasteta, vaan mennään Arendellen palatsiin, jossa Elsa haluaa yllättää siskonsa kokonaan suklaata sisältävällä aterialla. Ingrid kuitenkin keskeyttää Elsan toimet ja kertoo Annan olevan vangittuna. Hän valehtelee Anna hyökänneen kimppuunsa ja että, siksi Anna piti vangita. Minun ja varmasti monen muunkin katsoja onneksi Elsa ei kuitenkaan usko sitä, vaan pästää Annan vapaaksi. Hänellä on suunitelma: Etsiä se uurna, jonne Ingrid vangittiin alunperinkin ja vangita hänet sinne uudestaan. 

Siskokset löytävät uurnan pienen etsinnän jälkeen ja suunnitelman toinen osa, Ingridin sinne huijaaminen voi alkaa. Ensin Annan pitää palata selliinsä, jotta Ingrid voitaisiin yllättää. Eikö olisi helpompaa vain etsiä Ingrid ja vangita hänet sitten? No, kuka näistä satuhahmoista tietää. Tietenkin suunnitelma ei mene niin kuin Strömsöissä. Ingrid yllättääkin Annan saapumalla tämän selliin ja käyttämällä vanhaa kunnon lumikuningattaren peiliä. Hän taikoo peilin sirpaleet Annan silmään, jossa ne saavat Annan näkemään vain pahan puolen lähemmäisistään.

Aivopesty Anna etsii Elsan ja syyttää siskoaan hänen hylkäämisestään. Lopulta hän päätyy vangitsemaan Elsan uurnaan. Ingrid ei siis valehdellut kertoessaan Elsalle tämän siskon vanginneen hänet. Hän vain jätti joitakin “pieniä” yksityiskohtia mainitsematta. Näin itsekin isosiskona toivon todella, ettei isosiskojen uurnaan vangitsemisesta tule vallitseva trendi. Isosiskot ovat ihmisiä myös!

Takauman viimeinen vaihe liittyy velhoon, joka tekee poikkeuksen sääntöön ja tekee sopimuksen Ingridin kansa. Viestiä tuonut velhon oppipoika kertoo, että Emma on niin sanottu “Perfect match” Ingridin siskoksi. Ingridin pitää kuitenkin olla kärsivällinen, sillä Emma ei ole vielä syntynyt. Velho siis teki poikkeuksen. Ingrid pääsee vuoteen 1982 maagisen oven kautta. Merkillepantavaa on, että kukaan ei kiinnittänyt satumaailman tyyliin pukeutuvaan Ingridiin mitään huomiota. Kunnia Ingridille kuuluu siitä, että hän tuli maailmaamme vain vaatteet päällään ja päätyi menestyvän jäätelökaupan omistajaksi. Tosin Ingridin ulkonäkö ja jäätaikuus olivat varmasti suureksi avuksi.

Storybrook. Nykypäivä. Emma kamppailee voimiensa kanssa. Henry tulee suostuttelemaan hänet kotiin. Emman taikuus toimii kuitenkin edelleen hallitsemattomasti, minkä seurauksena Emma tulee vahingossa satuttaneeksi poikaa. Emma päättää, että jotakin on tehtävä. Niinpä hän kääntyy Rumplen puoleen. 

Rumple lupaakin auttaa poistamalla Emman taikuuden kokonaan. Se pitää vain tehdä hylätystä kartanossa, kaukana muista. Emma suostuu. Valitettavasti Emman kannalta Rumple ei suunnittele vain poistavansa Emman takuutta vaan imeä hänet Mikin hattuun. Ilmeisesti Emma liittyy siihen, miten hän saisi Mikin hatun voimat itselleen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan ei näe, että Rumple on paljon vaarallisempi kuin yksikään tähän asti esiintynyt pahis. 

Toisaalla Regina ja Robin Hood nauttivat seksin jälkeisestä aamusta Lisäksi Regina kertoo Robinille pyrkimyksistään löytää satukirjan kirjoittaja. En pidä siitä, mihin Reginaa ollaan menossa. Ensinnäkin hän on jäänyt sivuosaan. Toiseksi, miksi naisen onnellinen loppu liittyy aina miehen saamiseen. Ymmärrän kyllä, ettei Robinin ja Reginan tilanne ole mustavalkoinen, joten en moralisoi siitä.

Emmaa tuloksetta etsineet David ja Lumikki saavat puhelun tyttäreltään, joka kertoo suunnitelmansa taikutensa poistamiseksi. Heille se käy. Heidän mielestään normaalina olo, siis ilman taikavoimia, olo on parasta Emmalle. Elsa on kanssani eri mieltä, minkä vuoksi hän ottaa seurantaloitsun ja menee kertomaan Emmalle muutaman elämän tosiasian. Oman lusikkaansa soppaan tuo myös Koukku, joka arvaa, ettei Rumplella ole puhtaat jauhot pussissa. Hän päättäkin toimia ja lähtee etsimään Emmaa itsekseen. Hän löytääkin kartan, jossa on ympyröity kartano. Vihje siitä, mihin Emma ja Rumple ovat menossa. 

Emmaa taivuttelemaan menevät myös Lumikki, David ja Regina, sillä Regina on saanut taottua vähänjärkeä päähän edellä mainittuihin. Joskin Regina jättää ryhmän Robinin soitettuja löytäneensä jotakin mielenkiintoista. Sarjassamme minun logiikkani ei petä. Minusta Emman pelastaminen on kuitenkin paljon tärkeämpää. Varsinkin kuin tietää, mitä Robin on löytänyt: Taikakirjan sivun, jossa hän ja Regina suutelevat keskenään. Vaikka kohtausta ei tapahtunutkaan sivun viittamana aikana, huomio on tärkeä, koska se kertoo, että Reginan kohtalo voi muuttua. Tämäkö ei voinut odottaa?

Emma on hylätyssä talossa kävelemässä suoraan Rumplen ansaan. Koukku yrittää auttaa häntä, mutta turhaan. Rumple estää hänen aikeensa. Elsalla menee huomattavasti paremmin. Hän saa taivuteltua Emman pitämään voimansa. Se vaati vain pinen puheen itsensä hyväksymisestä. Loppuryhmä miinus Regina saapuu paikalle ja Emma taikoo nyt hallitsimiensa voimien avulla ilotulituksen.

Toivottavasti hahmot ehtivät hengähtää, sillä ilo jäi lyhytaikaiseksi. Nimittäin Ingrid laittaa suunnitelmansa käytäntöön. Hän taikoo ne aikaisemmin mainitut ystävyysrannekkeet Elsan ja Emman käteen. Lisäksi Storybrookea kohtaa vakavampikin ongelma, sillä Ingrid rikkoo peiliään ja taikoo sirut ympäri kaupunkia. Kausi jäi siis jännittävään tilanteeseen. Lisää saakin odottaa, sillä sarjaa ei tule ensi viikolla.

Pidin eniten Frozen-takaumista, vähiten Reginan storylinesta. Joskin Reginan ja Lumikin sekä Reginan ja Henryn keskustelut olivat tarpeellinen lisä. Vaikka voisin haukkua Rumplea oikein kunnolla, hän toimi loppujenlopuksi juuri niin kuin Pimeyden olennolta sopii odottaakin. Emman storyline oli mielenkiintoinen, mutta pakotettu. Voi Koukkua! Toivoisin enemmän Williä ja muita sivuhahmoja, mutta kaikkea ei voi saada.

Kaikenkaikkiaan hyvä ja kerrankin tarpeeksi pitkä jakso, jossa lisäksi selvisi enemmän kuin yksi kauden aikana mietityttänyt seikka. Joitakin asioita olisin kuitenkin muuttanut, kerroin niistä tämän arvostelun aikana. Neljä tähteä.

Kolme siskoa ja lumitaikuus

Olipa Kerran- sarjan neljäs kausi on edennyt jo seitsemänteen, The Snow Queen-nimiseen, jaksoon, jossa pääsemme tutustumaan Ingridin a.k.a Lumikuningattaren menneisyydestä.
Aikaisemmin tapahtunutta: Emmalla on taikavoimia, jota hän ei osaa, eikä oikein haluakaan käyttää, mutta joiden Lumikuningatareksikin kutsuttu Ingrid haluaa saada hänestä ja Elsasta (Frozen!) uudet “siskonsa” menettäneidensä tilalle. Toisaalla Robinin ja Reginan rakkaus sai ryppyjä, kun Robinin kuolleena pidetty vaimo palaa kuvioihin.

Jakso alkaa kolmen lapsen, Ingridin, Helgan ja Gerdan leikkiessä. Leikki loppuu äkisti siskosten törmätessä epäilyttävään mieheen, joka aikoo kidnapata yhden siskoista. Onneksi Ingridin voimat pysäyttävät miehen. Tapahtuneen jälkeen siskokset lupaavat tukevansa toisiaan aina. Sen merkiksi siskokset päättävät pitää eräänlaisia Arendellen versiota ystävyysrannekkeista, mikä saattaa vaikuttaa merkityksettömältä yksityiskohdalta, mutta ei ole sitä.

Tämä menee ohi aiheesta, mutta tunnistin nuoren Ingridin näyttelijän The Walking Deadistä, jossa hän näytteli kävelijöihin kiintyvää Lizzietä. Valinta oli hyvä, sillä näyttelijä kävisi nuoresta Elizabeth Mitchellistä. Joku voisi huomattaa valinnan olevan sopiva, koska Lizzie ei ollut selväjärkisemmästä päästä ja vielä tappoi siskonsa, joten valinta osui. Kuitenkin Ingridin tilanne on erillainen. Minusta Ingrid ei edes ole yksiselitteisen paha, vaikka hänen metodeissaan onkin parantamisen varaa.

Takauma jatkuu siskosten ollessa vanhempia, noin parikymmisiä. Sarjalle ominaiseen tapaan, nuoria näyttelee jonki verran vanhemmat näyttelijät. Vaikka Elizabeth Mitchelliä onkin ilo katsella, ihan niin nuoresta hän ei käy. Ingrid ei halua mennä isänsä 70-vuotis juhliin, sillä hän pelkää voimiaan liikaa. Kuulostaako tutulta? Kohtaus on kuin suora toisinto Frozenin vastaavasta. Frozenista puheen ollen. Weseltonin herttua nähdään ensimmäistä kertaa. Näyttelijä valinta onnistui, sillä ainakin minä tunnistin hahmon ennen kuin kukaan mainitsi hänen nimeään. 

Juhlien jälkeen Gerda keksii keinon auttaa juhlia sivusta seuraamaan joutunutta siskoaan. Hän kertoo eräästä hyvin voimakkaasta miehestä, joka voisi auttaa. Arvasit oikein. Kysessä on vanha kunnon Rumplestiltskin, joka suostuukiin sopimukseen siskosten kanssa. Siskokset saavat Ingridin voimia hillitsevät hansikkaat ja uurnan, johon hänet voitaisiin vangita tilanteen mennessä liian huonoksi. Rumple haluaa maksuksi tyttöjen rannekkeet, jota he ovat pitäneen penestä pitäen. 

Ratkaisu jäi lyhytaikaiseksi, kun Weseltonin herttua yrittää käydä käsikseen Ingridiin, joka joutuu käyttämään voimiaan herttuan karkottamiseksi. Helga huomaa kuitenkin tapauksen ja purkaa kihlaukswensa miehen kanssa. Siitä suuttuneena herttua uhkaa paljastavansa Ingridin voimat ja haukkuu tätä hirviöksi. Lopulta Ingrid menettää hermonsa ja käyttää voimiaan, mutta osuukin Helgaan, joka jäätyy heti. Gerda huomaa, mitä Ingrid on tehnyt ja vangitsee siskonsa uurnaan. Sitten hän pyytää kivipeikkoja pyyhkimään kansalaisten muistot siskoistaan. Meille selvisi siis, miten Ingrid joutui uurnaan. 

Storybookessä ensimmäiseksi käsitellään Reginan ja Robinin suhdetta. Siihen, jonka piti olla jo ohi, koska Robinin pitää keskittyä vaimoonsa, siihen jäässä olevaan, jonka vain tosirakkauden teko voi pelastaa. Robin vaan ei saa Reginaa mielestään. En kuitenkaan tuomitse Robinia, sillä tunteille ei voi mitään ja Regina on Regina. Heidän suhteensa etenee etenee Robinin tullessa Reginan “huippu salaiseen” piilopaikkaan ja suutelee häntä puoli väkisin. Ilmeisesti “no more mr. nice guy”. Minusta Robinin olisi pitänyt keskittyä Marianin pelastamasiin ja sitten vasta miettiä kumman naisen hän valitsee.

Poliisiasemalla Emma ja Elsa miettivät Lumikuningattaren tilannetta. He tutkivat riimuja ja saavatkin selville, miten hänet voidaan vangita, jos onni suo, Emman taikuuden avulla. Emma luo taikuutensa ja maagisen kynttilän avulla lumotut käsiraudat. Meille muistutettiin taas Reginan ja Henryn suunnitelmasta, mutta se ei mennyt vielä mihinkään suuntaa. 

Oletko nähnyt ne kuvat, jossa näytettiin Disneyn prinsessoja onnellisen lopun jälkeen? Jos et, googlaa ihmeessä. Emma saapuu vähän samanlaiseen tilanteeseen, joskin paljon positiivisemassa mielessä. Lumikki, Aurora ja Tuhkimo lopettelevat juuri tältä erää jonkinlaisen äitikerhon. Viittaus Lumikkiin ensimmäisä kertaa äitinä saa Emman taikuuden käyttäytymään holtittomasti ja hän saa pullomaidon kiehumaan. 

Ennen kuin asiasta ehditään keskustella sen enempää, Emma saa puhelun. Lumikuningatar on bongattu kellotornista. Ingrid luovuttaa yllättävän, jopa liian, helposti. Emma vangitsee hänet aikaisemmin luomillaan käsiraudoilla ja vie kuulusteltavaksi. Koska Elsa kuulustelee vankia liiankin hyökkääväksi, pytää häntä poistumaan. Se oli virhe, sillä jos jotakin olen poliisisarjoista oppinut niin sen, ettei kuulusteluja tehdä koskaan yksin. 

Se ei olisi ollut nytkään järkevää, sillä Ingrid onnistuu vaikuttamaan Emman varsin vakuuttavasti, siitä että Lumikki, David ja muut pelkäävät hänen voimiaan ja pitävät häntä enemmän pelastajana kuin tyttärenä tai ystävänä. David ja kumppanit tajuavat Ingridin juonen ja ryntäävät poliisiasemalle. Valitettavasti liian myöhään Ingrid jäähdyttää aseman uloskäynnit. Emma kuitenkin saa tehtyä oman uloskäyntinsä, rikkomalla kuulusteluhouneen seinän. Tälläisen varalle heillä tuskin on vakuutusta. Emman taika on kuitenkin hallitsematon, joten hän juoksee pois, hyvin samaan tapaan kuin Elsa Frozenissa.

Jakso oli kiinnostava, sillä halusin oikeasti tietää, mitä Ingridille tapahtui ja takaumat toivatkin asiaan tarvittavaa valaistusta. Lumikuningattaren hahmo on edelleen hyvä. Reginan storyline on ehdottomasti jakson tylsin. Emma uskoi Ingridia liian helposti. Jakso jäi jännään kohtaan. Ei pelkästään Emman suhteen. Viimeisessä kohtauksessa Ingrid kertoo Rumplelle, miten hän saa Mikin hatun voimat haltuunsa, ns. ystävyysrannekkeita vastaan. Keinoa ei kuitenkaan paljastettu katsojalle, joten arvelisin että se tulee tärkeäksi myöhemmin. Ehkä kauden toisella puoliskolla?

Olipa kerran- sarja onnistui jälleen kerran luomaan viihdyttävän, paikoin hauskakin, katseluelämyksen. Neljä ja puoli tähteä.

Satuhahmojen salaisuudet ja suuret suunnitelmat

Nyt on taas “se” aika viikosta. Nimittäin aika arvioida uusin jakso Olipa Kerran sarjasta, jonka neljäs kausi on edennyt jo kuudenteen jaksoon nimeltään Family Business.

Nainen, joka myömennin paljastuu Colletteksi, pakkaa kirjoja nopealla tahdilla. Kiire olisi kova, sillä örkit ovat tulossa. Nainen kuitenkin jatkaa pakkaamista. Hän ei lähde ennen kuin kirjat ja hänen tyttärensä, Belle, ovat matkalla mukana. Sivuhuomautuksena mainittakoot, että Colletten näyttelijä näyttää liian nuorelta Bellen äidiksi. Kuulemmä näyttelijä ei kuitenkaan ole. Pisteet siitä Frances O'Connorille, Belle äidin näyttelijälle. 

Collette ja Belle eivät ehdi pakoon. He piiloutuvat pöydän alle. Sitten Belle ei muista enää mirään. Kuva siirtyy Bellen herättyä ja nähdessään äitinsä arkun. Takautumien keskipisteessä on Bellen muistojen takaisin samionen. Bellellä on siihen keinotkin selvillä. Nimittäin Frozenista tutut kivipeikot, jotka ovat mm. poistaneet Annan muistot.

Arendellessa Elsa ja Anna näkevät vihdoin toisensa Annan palattua etsintäretkeltään. Heidän erillään ollessaan on kuitenkin tapahtunut kaikenlaista, jotka uhkaavat siskosten suhdetta. Anna ei tiedä miten kertoa siskolleen, että heidän vanhempansa etsivät hänelle parannuskeinoa ja Elsa puolestaa esittelee heidän kauan kadoksissa olevan tätinsäIngridin, jota Lumikuningattareksikin kutsutaan. Aloin sanoa hahmoa Lumikuningattareksi, koska olen jo tarpeeksi varma hahmon henkilöllisyydestä.

Anna on oikeutetun epäluuloinen, sillä kai hänen äitinsä olisi sanonut, jos hänellä olisi sisko. Hän päättääkin selvittää asiaa pyytämällä apua tulevilta sukulaisiltaan, kivipeikoilta. Olisin ymmärtänyt epäluulon kaikkien muiden paitsi Annan kohdalla. Onhan kyseessä hahmo, joka luottaa vähän kehen vaan, joten miksi täti olisi eri asia. Ingrid kuitenkin kuulee Annan epäluuloista, mistä ei tietenkän seuraa mitään hyvää. Siihen palaamme myöhemmin.

Annalla ja Bellellä on siis jotakin yhteistä: he tarvitsevat kivipeikkojen apua. Tytöt tapaavatkin toisensa Frozenista tutun majatalon ja saunan pitäjä Oakenin luota. He päätyvät matkaamaan yhdessä. Eli siis Anna luottaa vasta tapaamaansa Belleen, mutta ei tätiinsä? Hän jopa kertoi Bellelle Mikin hatusta, eikä Bellen tarvinnut tehdä mitään muuta kuin kysyä. 

Kivipeikot auttavat auliisti kumpaakin, eivätkä edes vaadi mitään vastapalvelukseksi. Belle saa kiven, jonka pitäisi auttaa häntä saamaan muistonsa takaisin. Anna puolestaan saa tietoa tätiinsä liittyen. Hänen äidillään todella oli kaksi siskoa; Ingrid ja Helga. He kuitenkin katosivat, joten sureva kuningasperhe päätti pyyhkiä alamaistensa muistot siskoksista. Siis mitä? Ilmeisesti muistinpyyhintä on Arendellen kuningashuoneen ratkaisu jokaiseen ongelmaan. 

Tulomatkalla sää on huono, mistä kiitos kuuluu Ingridille. Huonon sään seurauksena sekä Anna, että Bellen muistinpalauttava kivi putoavat jyrkänteeltä. Belle voi pelastaa vain toisen. Valitettavasti hän valitsee väärin ja yrittää saada kiven haltuunsa ensin. Sen seurauksena sekä Anna että kivi putoavat jyrkänteeltä. Anna ei onneksi kuole, vaan jää Ingridin vangiksi. Ingrid saa myös Mikin hatun, jota Anna piti mukanaan. 

Takauman viimeisessä vaiheessa, ällös huokiko, kohta pääsen itse Storybrooken tapahtumiin, Belle kertoo isälleen Annalta kuulemastaan Pimeyden olennosta. Tarinan lopun me tiedämmekin. Bellen isä paljastaa omalta osaltaan sen, että Collette kuoli pelastaessaan Belleä. Totta vai ei? Sarjasta ei aina tiedä.

Storybookissa porukka on kokoontunut poliisiasemalle katsomaan videota nuoresta Emmasta ja Lumikuningattaresta. Edellisessä jaksossahan selvisi, että Lumikuningatar on ollut Emman sijaisäitinsä. He saavat Henryltä apua Lumikuningataren etsimisessä, sillä hän kertoo jäätelöautosta. Ilmeisesti aikuiset eivät kiinnitä huomiota sellaisiin asioihin. En siis ole tyypillinen aikuinen jäätelöauton huomaamiskyvyllä mitattuna.

Jäätelöauto löydetäänkin. Sieltä löytyi muutakin kuin Pingviinituutteja. Nimittäin Ingridin muistoja Emmasta sekä salaperäisen riimuilla kirjoitetun ennustuksen. Lisäksi Regina käski Robinia selvittämään omat ongelmansa ja unohtamaan hänet. Robinin pitää jotenkin rakastua vaimoonsa uudestaan. Vain sillä Marian saataisiin pelastettua. Minulle tuli muistiinmenetysloitsu mieleen. 

Belle auttaa Elsaa löytämään siskonsa, ainakin näennäisesti. Hän ei nimittäin vieläkään kerro omaa osaansa Annan katoamisesta. Bellen huono omatunto saa hänet toimimaan. Apuun Belle tarvitsee yhteistyöhaluttoman Rumplen, jota Belle komentaa hallussaan olevalla tikarilla. Vaikka tikari onkin feikki, Rumplen pitää totella, sillä hän ei halua Bellen tietävän asiasta. Tikarin käyttö on odottamatonta Belleltä, mutta tilanteeseen nähden ymmärrettävä.

Ingridin luolassa, jonne Rumbel johdatti hänet, Belle törmää aikaisimmissa jaksossa vilahtaneeseen peilin. Bellen kuvajainen sanoo kauheita asioita, joista osa on tottakin, kuten se, ettei Rumble antanut Bellelle oikeaa tikaria. Belle kuuntelee kuvajaista, kunnes Rumble tulee apuun. Belle pahoittelee tapahtunutta ja kertoo Rumblelle salaisuuteensa. Pahoittelu on minusta turha, sillä ensinnäkin se ei liikuta Rumplea lainkaan ja Rumble on pitänyt salaisuuksia itsekin. Sitä tosin Belle ei tiedä. Jakson lopussa Belle kertoo totuuden myös Elsalle.

Vihdoin ja viimein meille selviää, mitä Ingrid oikein suunnittelee, kun Elsa kääntää jäätelöautosta löydetyn pergamentin. Siinä lukee ennustus: “I have travelled the world near and far. My search knows no bounds. My obsession will not leave me. My search will continue to the ends of the earth. One thing I know for sure. The name of the savior is Emma. The savior shall be my sister. The family must be complete.” Ingrid siis yrittää saada itselleen uudet siskot, Elsasta ja Emmasta. Loppua en rupea suomentamaan, sori vaan.

Peili on tuttu aidostakin Lumikuningatar sadusta, jossa Tihulaisten kuningas valmistaa itselleen taikapeilin, joka tuo epäonnea hyville ihmisille. Tihulaisten käytössä peili kuitenkin särkyy ja sen tuhannet miljoonat pienet sirpaleet leviävät ympäri maailmaa. Nämä sirpaleet joutuvat ihmisten sydämiin jäädyttäen ne ja muuttaen heidät pahoiksi. Olipa kerran-sarjassa Ingrid suunnittelee käyttävänsä peiliä eripuran luomiseen. Ihan kun siihen mitään taikapeilia tarvittaisiin. Storybrookelaiset saavat eripuraa aikaiseksi ilmankin.

Jaksossa oli taas paljon hyvää, vaikka löysinkin joitakin epäloogisuuksia. Ne on mainittu aiemmin arvostelussa. Minusta Bellestä oli mukava nähdä vaihteeksi se ei niin mukava puoli. Reginan kommentit jaksoivat naurattaa jälleen kerran, samoin Koukun “Storybrookessa kaikki on sukua toisilleen”-huomio. Jakso ansaitsee neljä tähteä.

Rumbelin vanhat metkut ja vähän uusiakin

Olipa Kerran- sarjan viimeisimmässä jaksossa mennään Fantasia – elokuvan maailmaan. JUONIPALJASTUKSIA!

Olipa Kerran 4. kauden neljäs jakso on nimeltään The Apprentice. Sen keskiössä on Fantasia-leffasta tuttu Miki Hiiren hattu, joka on paljon elokuvan versiotaan voimaakkaampi. Sen vuoksi Pimeän olennot haluavat sitä niin kovasti. Hatun anastaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä sitä vartioi hyvin voimakkaan velhon apulainen, joka on omistanut koko elämänsä sen suojelemiseksi. Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että oppipoika näyttää vanhalta mieheltä. Jos ei ole päässyt oppipoikaa pidemmälle sadoissa vuosissa, niin kannattaisiko vaihtaa alaa.

Jakson alussa mennään ajassa taakse päin. Hattua havittelee nyt Pimeän olento Zoso. Velhon oppipoika on kuitenkin valppaana, eikä Zoso saa taistelunkaan jälkeen hattua omakseen. Hän varoittaa vielä, että kukaan Pimeän olento saa hattua, eikä tule saamaankaan. Rumple voisi olla asiasta eri mieltä.

Takautumissa mennään Lumottuun metsään, jossa Anna etsii vastauksia vanhempiensa matkasta. Aiemmassa takaumassa hänet ohjattiin Pimeän olennon, Rumplen pakeille, joten Anna meneekin hänen luokseen. Rumple lupaakin auttaa, mutta sillä on hintansa. Hinta on näennäisen yksinkertainen: Annan pitää antaa mystistä ainetta vanhalle miehelle, velhon apulaiselle. 

Anna ei pysty mahdollisesti myrkyttämään vanhaa miestä. Lopulta hänelle selviää, että aine ei olekaan myrkkyä, vaan vasta-ainetta myrkkyyn, joka muuttaa velhon hiireksi. Mikki-hiiri, menikö perille. Rumple siis käytti Annaa koko ajan. Mikin hatun nimittäin saa vain käyttämällä sellaisen ihmisen kyyneleitä, joka on kohdannut pimeän puolensa, mutta ei antautunut siihen. Koska Anna teki juuri näin, Rumbel saa hatun.

Anna sai kuitenkin tietää, että hänen vanhempansa olivat etsimässä parannuskeinoa Elsalle. Vai valehteliko Rumple jälleen? Onneksi Anna saa käsiinsä Pimeyden olennon tikarin ja tajuaa äkkiä, että sillä voi komentaa Rumbelia miten mielii. Hän komentaakin tätä lähettämään hänet kotiin, pelastamaan velhon apulaisen ja olemaan koskematta Mikin hattuun. Voitto kotiin siis, ainakin jonkinlainen.

Nykyaikana Koukku valmistautuu ensimmäisille treffeilleen Emman kanssa. Kiitos Henryn ja hänen jokseenkin epätavallisen kiinnostuksensa äitiensä rakkauselämää kohtaan. Hän haluaa kätensä takaisin, syistä joita en ihan ymmärrä. Niinpä hän menee Rumplen pakeille. Rumpke antaa käden, mutta varoittaa, että käsi on jäänne entiseltä Koukulta, joten se käyttäytyi kuin vanha Koukku, merirosvokapteeni, tekisi.

Toisaalla Emma valmistautuu treffeille omalla tavallaan. Kohtaus oli yksi jakson hauskimmista. Miinusta siitä, että David ja Lumikki käyttäytyvät edelleenkin kuin Emma olisi teini, mikä vaivaa minua. Emma on sentään kolmikymppinen sentään ja kykeneväinen pitämään huolen itsestään. Ymmärrän kyllä, että David haluaa ottaa kiinni hukattua aikaa, mutta jotakin rajaa. 

Emman ja Koukun treffeillä Rumplen ennustus käy toteen ja Koukku meinaa hakata melkein treffit pilanneen Will Scarletin. Myöhemmin Koukku hakkasikin Williä kuin pinataa. Myöhemmin Will löydetään kirjastosta, Liisa Ihmemaassa-kirja sylissään, ja viedään poliisiasemalle, joka on näköjään vielä pystyssä. Asemaa nähtiin ensimmäsitä kertaa neljännellä kaudella, tosin kausi on vielä nuori. 

Poliisiasemalla selviää pääjuonen kannalta merkittävä seikka: Jäätelökuningatar, Storybrookessa nimellä Sarah Fisher, ei ole tullut kirouksen mukana. Miten sitten? Se selvinnee vielä kauden aikana. Arvatenkin ensimmäisen puolikkaan akana, keskittyyhän toinen puolikas Pahattareen tai niin olen kuullut.

Ymmärrättävästi Koukku haluaa kädestään eroon, mutta se ei käykään niin vain. Rumplella on nimittäin hintansa siihenkin: Koukun pitää auttaa häntä murhaamaan velhon apulaisen, minkä hän tekikin. Rumbel on siis askelta lähempänä Mikin hattua. Kaiken lisäksi hän on saanut Koukusta apulaisensa, kiristämällä tätä velhon apulaisen kohtalolla. 

Koukun tilannetta katkeroittaa se, että lopussa Rumple paljastaa sen, mitä jotkin katsojat varmaan arvasivatkin: Käsi ei ole paha, se vain antoi Koukulle luvan toimia vanhojen tapojensa mukaisesti. Rumple ei ole muuttunut, mikä taitaa olla jakson suurin paljastus. Tai oikeammin nyt varmistuin asiasta, sillä eihän hän antanut Bellelle oikeaa tikariakaan.

Jakson lopussa Henry menee vakoilemaan Rumplenin kauppaan, sillä hän joka epäilee, että tämä tietää jotakin kirjasta ja sen kirjoittajasta, onhan hän saanut sen ns. onnellisen lopun. Henry on todennäköisesti oikeassa, ei olisi ensimmäinen asia, johon Rumbel on lusikkansa työntänyt. 

Vielä mainitsemattomista hahmoista Jäätelökuningatar näytti Emmalle olevansa vielä elossa, muuten häntä ei juuri näkönyt tässä jaksossa. Toivottavasti asia korjataan seuraavassa jaksossa. Katsoisin häntä enemmänkin. Toinen vain vähän vilaukselta nähty hahmo on Regina. Senkin soisin korjautuvan.

Jakso oli kokonaisuutena viihdyttävä, mutta ei sarjan, ei edes kauden paras. Pidin eniten takautumista. Jakso ei perustunut toimintaan, vaan hahmojen väliseen vuorovaikutukseen, ehkä liiaksikin. Toki olihan se virkistävää vaihtelua aikaisempien, enemmän toimintapitoisien jaksojen jälkeen. Neljä tähteä.