Zombeja seattlen täydeltä

iZombie on paras zombeista kertova tv-sarja, ja erinomainen muillakin mittareilla. Myös nyt arvostelemallani kolmannella kaudellaan, vaikka se osoittautuikin toistaiseksi huonoimmaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia iZombien juonesta. Sekä tältä kolmannelta kaudelta, että sitä edellisiltä kausilta. Lue siis omalla vastuullasi.

Max Rangerin verilöyly on juuri saanut päätöksensä ja sitä peittämään tulee puolisotilaallisen Fillmore Graves. Tämä pelkästään zombeista koostuva yritys, johtajanaan Vivian Stoll (Andrea Savage), suunnittelee zombien paratiisia ja paljastavansa zombien olemassa olon tavallisille ihmisille. Livillä olisi paikka heidän tiimissään, mutta tämä ei tiedä, mitä mieltä naisesta tai hänen suunnitelmistaan oikein pitäisi olla. 

Toinen, paljon selkeämpi uhka, löytyy zombeista tietävistä ja heidän tuhoamiseen pyrkivistä ihmisistä. Se käy ilmi hyvin selvästi kuin viaton perhe murhataan vain ja ainoastaan, koska he sattuvat olemaan zombieita. Mutta ovatko he tosiasiassa murhan takana vai vaikuttaako peliin vielä suuremmat voimat? Joka tapauksessa, panokset ovat kovempia kuin koskaan ennen.

Tämän kaiken lisäksi Livin pitää vielä elää oman syyllisyytensä kanssa, hänen tapettuaan poikaystävänsä Drake (Greg Finley). Majorinkin pitää kärsiä suuren yleisön halveksuntaan paljastettuaan ”Kaaosmurhaajaksi, tai paremminkin ”Kaaoskidnappaajaksi”. Ravilla puolestaan on tarpeeksi murheita zombienparannuskeinon ja kolmiodraamansa kanssa.

iZombie on kuulunut lempisarjojeni joukkoon jo ensimmäisestä jaksostaan lähtien. Tiedän, että olen sanonut jotain saman suuntaista yhdestä, jos toisestakin sarjasta, mutta mitä voin sanoa. Elämme television kulta-aikaa. Tai sitten minua on vain helppo viihdyttää. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa, kolmas kausi ei suinkaan muuta asiaa. Siitäkään huolimatta, ettei se ihan edellisten kausien veroiseksi ylläkään.

Teini-major

Kuitenkin lähes kaikki edellisiltä kausilta toimivaa toimii myös tällä kaudella. Huumoria ei unohdettu ja se on vieläpä hauskaa. Esimerkkinä yksi kauden parhaista jaksoista, "Zombie Knows Best", jossa Liv ja Major syövät isän ja tyttären aivot. Luonnollisesti hillittömin tuloksin. Huumorissa oli kuitenkin parasta se, että se antoi tarpeen vaatiessa tilaa myös vakavimmille asioille.

Pääjuonikin oli jännittävämpi kuin koskaan kaikkine salaliittoineen, zombievihaajineen ja korkeine panoksineen, vaikka se jo vähän liiankin paljon ruutuaikaa. Tämä oli valitettavaa. Ei siksi, että pääjuonessa olisi ollut jotain vikaa, vaan siksi, että sarja on aina parhaimmalleen keskityttyään pieniin tarinoihin ja jättäessä suuret takaa-alalle.

Hahmon ja heidän välisensä suhteensa, yksi sarjan johtavia elementtejä, pysyi edelleen sarjan suurempana vahvuutena. Tämä ei ole ihme, onhan tärkeät hahmot pysynyt muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samoina. Valitettavasti jotkin asiat siitä, niin kuin Ravin, Peytonin ja Blainen kolmiodraama alkoi väsyä aika nopeasti. Onneksi siitä kuitenkin päästiin myös nopeasti eroonkin.

Lisäksi ongelmia aiheutti se, että Liviä nähty tarpeeksi ja sittenkin kuin näkyi, emme sittenkään nähneet oikeastaan Liviä, vaan hänen syömänsä aivot. Hän kuin antoi syömiensä aivojen määrätä melkein jokaista tekoaan, varsinkin alkukaudesta. Toki uhrien persoonallisuudet ovat päässeet vahvasti esille koko sarjan olemassa olon ajan, mutta yleensä persoonista johtavin on ollut kuitenkin Liv itse.

Vakuutan. Kuva on kolmannelta kaudelta.

Asia häiritsi, vaikka saimmekin sille järkevän selityksen. Nyt seuraa pienoinen juonipaljastus! Jos et halua lukea sitä, mene seuraavalle kappaleelle. Uhrien persooniin keskittyminen auttoi Liviä Draken kuoleman ja siihen liittyvän syyllisyyden kestämisessä. Syistä viis, haluan Livin takaisin. Toivoa on, että tekijät oppivat ja saammekin hänet taas seuraavalla kaudella.

Vanhojen vahvuuksien lisäksi pidin myös monesta uudesta asiasta, kuten Cliven pääsy niin sanottuun zombieclubiin. ”Supersankari” identiteetin salailu on vanha ja syystäkin parjattu klisee, josta on syytäkin päästä eroon. Clive pääsi myös toimintaan mukaan aiempaa enemmän. Varsinkin kuin hän tunsi tapetun zombiperheen hyvin henkilökohtaisesti. 

Tietenkin hänen ammattitaitoaan poliisina tarvittiin myös. Siitä olikin, niin tässä kuin edellisissä kausissa, yhtä paljon hyötyä murhien selvittämisen kannalta kuin Livin uhrien aivoista saamilla tiedoilla. Peytonkin sai tällä kaudella enemmän tekemistä, Cliven tapaan. Vieläpä työssään syyttäjä, ei pelkästään Livin kaverina. Niin viihdyttäviä kuin hänen ja Livin, vähän turhan harvat, yhteiset kohtaukset olivatkin.

Pidin myös sitä, ettei Majorin uutta status ”Kaaostapajana” päässyt missään vaiheessa unohtumaan, vaikka niin olisi helposti voinut käydä. Sillä olikin suuri vaikutus Majoriin ja siihen, mitä hän kauden edetessä teki. Fillmore Graveskin oli hyvä lisä sarjaan, niin roistona kuin liittolaisenakin. Niin hyvä, että se voittaa edellisen kauden Max Ragerinkin menen ja tullen. Niin kiinnostava kuin kyseinen yritys olikin. 

Mainitsematta jäi vielä Blaine ja hänen kamppailunsa zombiemaailman johtavaksi aivojen tarjoajaksi. Siinä ei ollut juurikaan uutta, mutta pidin storylinesta silti. Varsinkin kuin sitä nähtiin sopivan pieninä annoksina. Itseasiassa en tavannut storylinea, josta en olisi pitänyt edes jossain määrin tai ainakaan sellaista, jota olisin inhonnut. Aiemmin mainittua kolmiodraamaa lukuun ottamatta.

Valitettavasti kauden loppu ei ollut läheskään niin hyvä kuin olisi voinut tai pitänyt. Se nimittäin tuntui turhankin täydeltä. Pitihän sen sulkea hirveän monta avonaista nauhan päätä ja kiusoitella vielä tulevastakin, joten hengittämiseen ei juuri jäänyt tilaa. tai kysymään, mitä mieltä itse hahmot ovat asiasta. No, ehkä se selviää tulevan kauden alussa.

Kolmas kausi oli ehdottomasti iZombien tulevista kausista huonoin, mutta vaikka valitettavaa löytyikin odotuksiini nähden ihan liikaa, pidin kuitenkin joka ainoasta jaksosta. Poikkeuksetta ja paljon. Niin paljon, että katson varmasti jo varmistuneen sarjan neljännen kauden. iZombie on tasokas vielä oman tasonsa laskettuakin ja se jos mikä, kertoo hyvin, kuinka loistavasta sarjasta oikein onkaan kysymys.

Tiivistetysti iZombien kolmas kausi olisi voinut olla parempikin, mutta myös paljon huonompi. Sarjan viehätys on ja pysyy. neljä ja puoli tähteä.

Sense8 saa sittenkin jatkoa- Mutta vain päätösjakson verran

Uutisoin jokin aika sitten, että Netflixin laatu scifidraama Sense8 lopetetaan. Oletettavasti sarjan suurien tuotankokustannusten takia. Uusia kausia ei sarjalta ole tiedossa, mutta. fanien painostuksesta netflix on päättänyt lähettää noin kaksituntisen lopetusjakson.

 Jako esitetään joskus ensi vuonna, tarkempaa aikaa minulla ei vielä ole. Tämä on loistava asia, sillä sarjan  tarina jäi pahasti kesken. En olekaan enää niin harmissaan sarjan lopusta. Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin saa käydäkin, kunhan lopetus on tarpeeksi hyvä.

Uudet ja vanhat jumalat nykypäivän Amerikassa

Neil Gaimanin rakastetusta Unohdetut Jumalat, englantilaisittain American Gods, voi nauttia nyt myös tv-sarjana. Sarja joka olikin harvinaisen tasokas, vaikka ihan lähdemateriaalinsa se ei yllä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia American Godsin ensimmäiseltä kaudelta ja Unohdettujen Jumalat-kirjan ensimmäiseltä kolmannekselta! Lue siis omalla vastuullasi.

 Shadow Moon (The 100-sarjasta tuttu Richard Whittle) vapautetaan vankilasta suru-uutisten saattelemana. Hänen vaimonsa Laura on kuollut auto-onnettomuudessa. Matkalla hänen hautajaisiin mies tapaa salaperäisen herra Wednesdayn (veteraaninäyttelijä Ian McShane), joka tarjoaa hänelle siltä istumalta töitä henkivartijanaan. Shadow vastaus on kuitenkin ei, eihän hän tiedä, voiko tähän luottaa.

Entisille vangeille ei kuitenkaan juuri työtarjouksia satele ja eläminen maksaa, niinpä Shadow päättääkin lopulta ottaa tarjouksen vastaan. Hän ei tiedä, että hänen työnantajansa ei ole kukaan muu kuin viikinkien jumala Odin, joka parhaillaan kerää muita vanhoja jumalia taisteluun heidät korvanneita uusia jumalia, kuten Mediaa (Salaisien kansioiden Gillian Anderson) ja Teknologiaa (Bruce Langley) vastaan. 

American Gods perustuu Neill Gaimanin Unohdetut Jumalat-romaaniin. Sarja otti kuitenkin joitakin taiteellisia vapauksia. Esimerkiksi useille kirjan sivuhenkilölle, kuten Shadow vaimo Lauralle (Emily Browning) ja mennikäinen- Mad Sweeneylle (Pablo Schreiber) on annettu lisää tekemistä. Heidän keskinäinen road trippinsä olikin yksi sarjan parhaista lisäyksistä, jos ei jopa paras.

Sarja ansaitsi kiitosta jo ennen kuin ehdin katsoa siitä ensimmäistäkään jaksoa. Ilman sitä nimittäin tuskin olisin päässyt mestarillisen Unohdettujen Jumalien pariin ja siten olisin menettänytkin paljon. Juuri romaanin hyvyyden, suorastaan loistavuuden, takia kuitenkin pelkäsin, että sarja ei toisi sille oikeutta. Että, se jäisi täysin esikuvansa varjoon ja vieläpä suorastaan pilkkaisi sitä.

Heti ensihetkiltä lähtien minulle kuitenkin selvisi pelon olevan turhaa. American Gods on melkein yhtä mestarillinen kuin lähdemateriaalinsa. Melkein, mutta ei kuitenkaan ihan. Toki en minä mitään muuta oikeastaan odottanutkaan. Tiedän jo vanhastaan, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näin on asian laita vähän minkä tahansa kirjoista tehdyn tv-sarjan tai elokuvan kohdalla.

Jo pelkästään siksi, että kirjamuodossa on vain sitä jotain. Pääseehän niiden avulla hahmojen pään sisään paremmin kuin tv-sarjoissa tai elokuvissa koskaan tullaan pääsemään. Formaatillisista syistä, ei siksi, että kummankaan taidemuodon tekijöillä olisi mitään vikaa. Tässä arvostelussa keskityn kuitenkin pelkästään American Gods tv-sarjaan, enkä siis vertaile sitä ja kirjaa keskenään tämän enempää. 

Tv-sarjan suurin vahvuus liittyykin sellaiseen asiaan, jota kirjaan ei voi laittaa eli visuaaliseen ilmeeseen. Se oli upea, omaperäinen ja monin tavoin jopa säväyttävä. Väkivaltaa, seksiä ja ihmisten sisäelimiä kuvattiin estoitta, niin kuin muun muassa Black Sailista ja Spartacuksesta tunnetun Starzin näyttämälle ja juuri siinä ansioituneen Hanniballin Bryan Fullerin tekemälle sarjalle sopiikin.

Joskus visuaaliseen jopa keskityttiin tarinaa enemmän. Minulle tämä näyttäytyi joskus enemmän heikkoutena kuin vahvuutena. Visuaalista silmää minulla kuin ei valitettavasti ole. Niinpä keskityn yleensä enemmän kunkin tv-sarjan ja elokuvan tarinapuoleen. Suurin osa muista katsojista lienee kuitenkin eri mieltä ja jopa minunkin on pakko myöntää, että sarja näyttää harvinaisen hyvältä. 

Sitä paitsi, se vaikutti sarjan tunnelmaan, joka olikin harvinaisen kohdallaan. En aina muista sitä arvosteluissani mainita, mutta lähes minkä tahansa elokuvan nauttimisen kannalta se on ensiarvoisen tärkeää. Niin tärkeää, että, jos ei satu pitämään jonkin elokuvan tai tv-sarjan, ja miksei kirjankin tunnelmasta, siitä ei nauti. Oli se sitten muuten tehty kuinka hyvin tahansa. Näin se vain on.

Visuaalista puolta ylistäessä on helppo unohtaa, että toimi se American Godsin tarinapuolikin. Tästä pitivät kekseliäs dialogi, sujuva kerronta ja laadukas lähdeteos huolen. Sarja oli kuitenkin aika hidastempoinen. Niinpä kehotankin katsojia kärsivällisyyteen. Kaiken tarkoitus selviää aikanaan, vieläpä erittäin yllättävällä tavalla. Ainakin, jos sarja seuraa kirjaa yhtään, niin kuin uskon sen tekevän.

Media, nykyajan jumala

Kirjan ja siten myös sarjan näkemys jumalista on kiehtovan erilainen. He syntyvät ihmisten uskomuksista, ei toisinpäin. Toisin sanoen se, mihin ihmiskunta uskoo sekä mihin he uhraavat aikaansa, energiaansa tai jopa henkensä, materialisoituu fyysiseen muotoon ja heikkenee tai jossain tapauksissa jopa kuolee sitä mukaan, mitä vähemmän ihmisiä siihen oikein uskoo.

Itse päätarinan sisältä löytyi myös monia juuri nyt ajankohtaisia teemoja, kuten maahanmuutto, ihmisyys, orjuus ja uskomukset, paikoittain vieläpä rajun yhteiskuntakritiikin muodossa. Erityisen vaikuttavia olivat esimerkiksi herra Nancyn (Orlando Jones) pitämä puhe orjalaivan kannelta ja varsin kyyninen kuvaus Meksikosta tulleiden karusta kohtalosta, josta osansa sai myös, itse Jeesuskin. Vieläpä kristityn kädestä.

American Godissa nähtiin myös takaumia, peräti joka jaksossa, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Itse pidin niistä, vaikka ne liittyivätkin käsiteltävään tarinaan vain vähän, jos nyt olleenkaan. Ne kuitenkin paljastivat paljon vanhoista jumalista ja heidän menneisyydestään. Siitä, mitä he oikein yrittävät sada takaisin, minkä puolesta he taistelevat. Ja miten he oikein päätyivät Amerikkaan.

Takaumista löytyi vielä toinenkin hyvä puoli, ne nimittäin korostivat aina kunkin jakson tunnelatausta. Sarjaa, oli se vähän mikä sarja tahansa, katsoessa on tarkeintä ei vain, minkä näkee ja kuulee vaan myös se, minkä tuntee. Eihän sarjasta välitä, jos nii ei tee sen hahmoistakaan. Muistakin kuin pelkästään päähahmosta. Parhaat takaumat keskittyivätkin juuri siihen tunnepuoleen.

Suosikkitakaumia minulla oli kaksi. Niistä toinen liittyi Bilquisiin (Yetide Badaki). Hänen menneisyyteensä palvottuna jumalattarena  ja hänen yrityksiinsä pärjätä julmassa miesten maailmassa. Toinen puolestaan keskittyi irlantilaiseen Essieen (Emily Browning). Siihen kuinka valheelliset syytökset ajoivat hänet rikosten polulle ja kuinka hän lopulta tuli tuoneeksi itse Mad Sweeneyn Amerikkaan.

Sarjan hahmot olivat, kirjan, tapaan omaperäisiä, pidettäviä, moniulotteisia ja ennen kaikkea inhimillisiä, oli kyse sitten sankareista ja roistoista, päähahmo Shadowsta, uusissa jumalissa, vanhoissa jumalissa tai muista sarjassa nähdyistä hahmoista. Sankari ja roisto lajittelu ei edes sarjan hahmoille sovi. Ei edes vastustajan statuksen saaneille uusille jumalille. Jokaisesta löytyi niin hyvää kuin pahaakin. 

Lempihahmoa on vaikea valita. Pidin Shadowsta, mutta sarjan parhaan hahmon tittelistä hän ei taistele. Sen verta kovatasoisia muut hahmot olivat. Se kamppailu käydään niin Herra Nancyn, myös Anansinakin tunnettu, ja Lauran välillä. Kumpi hahmo voittaa? Kerron sen heti kuin tiedän se itse. Veikkaan kuitenkin, ettei tästä kamppailusta tule löytymään voittajia, joskaan ei siten häviäjiäkään.

Näiden hahmojen lisäksi myös Mad Sweeney, Bilquis, Pääsiäinen, oikealta nimeltään Ostara (Pushing Daisysin Kristin Chenoweth) ja herra Wednesday onnistui voittamaan minut puolelleen. Viimeiseksi mainittu vain pienemmässä määrin kuin ensimmäiseksi mainitut. Uusista jumalista niin teki Media. lähinnä siksi, että häntä näyttelee itse Gillian Anderson. Hän laittoikin kaikkensa rooliin ja se näkyi. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Kausi loppui liian pian, vain kahdeksan jakson jälkeen. Olisin toivonut, että se olisi saanut niitä edes 13, jos ihan terveeseen 22 jaksoon se ei pääsisikään. 13 näyttää muutenkin olevan jo television standardi. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta en mene nyt niihin tämän enempään. Jotain kuitenkin kertoo jo se, että kausi ehti käsitellä vain kolmasosan Unohdetuista Jumalista.

Se loppui myös jännittävään kohtaan, niin kuin pitääkin. Ei kuitenkaan niin jännittävään kuin olisin toivonut, mutta minä olenkin tottunut finaaleihin, joista ei puutu draamaa, toimintaa ja järisyttäviä juonenkäänteitä puutu. Joka tapauksessa loppu lupaa hyvää sarjan toiselle, jo varmistuneelle kaudelle. Minulla ei olekaan epäilyksiäkään siitä, että tulen katsomaan myös sen.

Tiivistetysti American Gods on yksi tämän vuoden merkittävämmistä tv-sarja uutuuksista. Ja mikä tärkeintä, se tekee oikeutta loistavalle, minun lisäkseni myös monen muun ansaitusti fanittamalle lähdemateriaalilleen, Unohdetuille Jumalille. Sarja ansaitsee viisi tähteä, ehdottomasti.

Nuori robotti inhimillisyyttään etsimässä

Jokin aika sitten me mediapajalaiset keräännyimme yhteen katsomaan kehittyvästä keinoälystä kertovan Chappie-elokuvan, erään pajalaisen suositeltua sitä. Elokuva osoittautuikin enemmän kuin katsomisen arvoiseksi, vaikkei se ihan minun tyyliseni ollutkaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuullasi.

Vuosi 2016. Johannesburg. Lainvalvonta on siirtynyt ihmispoliiseilta itsenäisesti toimiville roboteille. Niiden luojalle Deon Wilsonille (Dev Patel) unelmoi kuitenkin vielä suurempia. Hän haluaisi kehittää ihmisen kaltaisen, ajattelevan ja tuntevan, keinoälyn. Lopulta mies onnistuukin yrityksessään ja tekee hylätystä poliisirobotista lapsenkaltaisen persoonan, Chappien (äänenä Sharlto Copley).

Ilo loppuu kuitenkin lyhyeen, sillä Chappie joutuu kulmilla heiluvan rikollisjengin, johtajanaan Ninja ja Yo-Land (kumpikin näyttelee omilla lavanimillään), varastamaksi. Heidän tarkoituksenaan on tehdä lähes tuhoutumattomasta ja väkivahvasta robotista itselleen rikoskumppani. Tarve olisin kova, sillä heitä vaaditaan maksamaan velkansa takaisin. Jos he eivät maksa, heiltä lähtee henki. 

Elokuvan pääpaino onkin juuri heillä ja heidän yrityksillään muokata Chappiesta haluamansa gangsteri, ei niinkään scifipuolessa, niin kuin etukäteen voisi luulla. Kertoohan se keinoälystä robotin ruumiissa. Kyseinen puoli toki löytyy elokuvasta, mutta se vain sai odotettua vähemmän ruutuaikaa. Chappien voisi sanoa olevan gangsterielokuva scifileffan valepuvussa.

Tässä on sekä hyvät, että huonot puolensa. Toisaalta maailmaan on helppo päästä sisään, mutta toisaalta siitä pääsee myös äkkiä pois. Elokuvia katsotaan, koska ne vievät katsojat pois omasta arjestaan, paetaksemme todellisuudesta edes hetkeksi. Kauas lentoisesta aiheestaan huolimatta Chappien ei sitä juuri tarjoa. Päinvastoin. Jossain vaiheessa se äityi suorastaan inhorealistiseksi.

Kumpikaan lajityyppi, rikoselokuvat ja scifi, eivät kuitenkaan riitä kuvaamaan elokuvaa. Hyvä niin, sillä varsinkin rikolliselokuvat eivät kuulu suosikkeihini. Chappien on ennen kaikkea kasvutarina, keinotekoisen älyn yritys löytää oma paikkansa vihamielisessä ja erilaisuutta hylkivästä maailmassa. Elokuva käsittelee myös luokkaeroja, epätasa-arvoa, suuryritysten ahneutta, vanhemmuutta sekä ihmisyyttä.

Tuskin kukaan haluaisi elää Chappien rikollisen täyteisessä maailmassa. edes siinä tapauksessa, että sitä suojelisi jonkinlaiset poliisirobotit. Surullinen tosiasia kuitenkin on, että taidamme jo asua siellä. Se muistuttaa nimittäin hyvin paljon omaamme. Tietenkään maailmastamme ei löydy minkäänlaisia poliisirobotteja, vaikka robotiikka nopeasti kehittyvä ala onkin. 

Uskonkin, että ihmiskunnan on hyvinkin mahdollista kehittyä enemmän tai vähemmän, luultavasti ja toivottavasti kuitenkin vähemmän, Chappien kaltaiseksi maailmaksi. Keinoälyllä tai ilman. Tämä ei ole kokonaan hyvä asia, mutta loppuen lopuksi ei kovin huonokaan. Mistään scifidystopiasta ei elokuvan maailmassa sentään ole kyse, vaikka siinä joitakin siihen viittaavia piirteitä onkin.

Elokuvan parasta antia tarjosi itse nimihenkilö Chappie, joka oli hyvin sympaattinen persoona, paljon siinä esiintyneitä ihmisiä sympaattisempi. Pidin myös Chappien teemasta, vaikka se jokseenkin käytetty onkin. jopa ohjaajan itsensä aiemmissa töissä, sekä erityisesti elokuvan lähinnä avaruusmättöä sisältäviä lajitovereitaan verrattain syvällisemmästä otteesta siihen. 

Robotitkin olivat harvinaisen uskottavia. Itseasiassa olen kuullut, että muutenkin tiedepuoli on elokuvalla harvinaisen hyvin hallussa. Toki joitakin virheitä oli, mutta vain suhteellisen vähän. Lähteeni ei ole kuitenkaan luotettava, joten varmaksi en osaa sanoa. Elokuva tarjosi myös kiitettävästi korkeaoktaavista toimintaa, mistä johtuen oli myös ihailtavan nopeatempoinen.

Se onnistui myös vetoamaan tunteisiin kiitettävän lailla. Tämä ei ole mikään ihme kuin ajattelee elokuvan ohjaajan Neill Blomkampin ohjanneen myös loistavan scifipätkän, District 9:san. Se onkin enemmän kuin yksi syy siihen, miksi olen iloinen, että elokuva muistuttaa enemmän sitä kuin ohjaajan toista, yllättävän paljon huonompaa, scifirainaa, Elysiumia, jota ei pelastanut edes Matt Damon.

Deon oli melkein yhtä sympaattinen kuin tekemänsä olento. Muut ihmishahmot jäivätkin sitten pinnalliseksi, mutta heihinkin kiintyi elokuvan aikana. Ei kuitenkaan niin paljon kuin voisi toivoa. Uskon tämän olevan heitä näyttelevien Ninjan ja Yo-Landin vika. Kaksikko on tuttu enemmänkin musiikkipiirteistä ja sinne he olisivat saaneet jäädäkin. Näyttelemiseen heidän lahjakkuutensa ei riitä.

Itse elokuvan roisto eli Hugh Wolverine" Jackmanin tulkitsema Deon pahin kilpakumppani Vincent Moore oli jokseenkin mielikuvitukseton, mutta ihmisyydessään toimiva. Samaa ei voi sanoa Sigourney Weaverin esittämästä Tetravaalin johtajasta. Siitäkin huolimatta, että naisen näyttelijän taidoissa ei ole mitään vikaa. Hän teki parhaansa tehdäkseen saamasta aineistosta omansa. 

Muilla hahmoilla ei sitten ollutkaan juuri mainittavaa persoonaa, joten heistä ei voi sanoa oikein mitään. En kuitenkaan laskisi sitä elokuvan viaksi. Ihan joka elokuvassa löytyy hahmoja, jota ei ehditä tai edes haluta kehittää. Se on paitsi yleistä, niin myös välttämätöntä. Kaikki hahmot eivät kiinnosta katsojia ja siten ansaitse juuri ruutuaikaa yhtään enempää kuin heidän roolinsa edellyttää.

Muu toteutus saavutti kaiken kaikkiaan kiitettävän tason. Varsinkin tekninen toteutus, joka oli juuri niin hyvää kuin scifielokuvalta sopii odottaakin, jos ei parempaa. Olisinkin yllättynyt enemmän, jos näin ei olisi ollut. Pidin myös elokuvan viljelemästä huumorista ja siellä vilisevistä popkulttuuriviittauksista. Ne ovat ehkä epätoivoista yleisön kosiskelua, mutta olkoon.

 Vaikka elokuva olikin lähinnä erinomainen, siitäkin löytyi kaikenlaisia epätäydellisyyksiä, joihin kriitikot ovatkin innolla tarttunutkin. Pääroiston suunnitelma oli yksinkertaisesti vain naurettava ja kaiken lisäksi vielä turhankin ilmiselvä. Loogisilta aukoilta ei myöskään vältytty. Moni asia olisi lisäksi kaivannut selittyä, kuin taas jokin, kuten se, mikä tekoäly oikein on, puolestaan ei.

Chappien loppu olisi voinut olla parempikin. Yleisesti ottaen elokuva oli kuitenkin aika raaka. Väkivaltaa ja kiroilua ei edes yritetty välttää. Se ansaitsikin täysin saamansa 16-ikärajan. Se loppui kuitenkin siihen nähden harvinaisen siirappisesti ja siten myös ennalta-arvattavasti. Uskon kuitenkin, että loppu on useimpien katsojien mieleen, vaikkei minun niin olekaan.

Tiivistetysti Chappie on elokuva, jonka parissa ei voi muuta kuin viihtyä. Sitä kannattaakin harkita, jos suunnittelee elokuvailtaa ja tämän kaltaiset elokuvat ovat mieleen edes jossakin määrin. Lähtemätöntä vaikutusta elokuva ei kuitenkaan jätä. Kolme ja puoli tähteä.

Kimmy aikuistuu ja vitsit sen kuin paranevat

Maailma kaipaa komediaa, nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Onneksi sillä on Unbreakable Kimmy Schmidt, jonka omintakeinen huumori piristää taatusti katsojan kuin katsojan kuin päivää.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Unbreakable Kimmy Schmidtin ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta tuotantokaudesta.

Ollessaan vasta teini-ikäinen Kimmy Schmidt (Ellie Kemper) joutui kieron kulttijohtaja, Pastori Richard Wayne Gary Wayne (Jon Hamm), kaappaamaksi. Nainen pelastettiin vasta viidentoista vuoden päästä ja niinpä nyt jo kolmekymppisenä hänellä onkin ollut melkoinen työ sopeutua poissaolonsa aikana radikaalisti muuttumaan maailmaan. Tämä ei ole helppoa teini-ikäisen tasolle jääneelle naiselle.

Siitäkin huolimatta, että hän on saanut avukseen kämppäkaveri, kroonisesti työtön näyttelijä, Tituksen (Tituss Burgess), äreä vuokraemäntä Lillianin (Carol Kane) sekä seurapiirirouva ja ystävä Jacquelinen (Jane Krakowski). Hänen onnistumistaan voi kuitenkin pitää menestyksenä. Jos ei muuten, niin siksi, että sitä on harvinaisen viihdyttävää seurata. Niin viihdyttävää, että kausien toivoisi olevan pitempiä.

Nyt Unbreakable Kimmy Schmidtin on edennyt jo kolmannelle kaudelle, jossa Kimmy yrittää jättää menneisyytensä taakseen ja näyttää olevansa paljon enemmän kuin ”Myyränainen”, uhri. Menneisyys ei kuitenkaan jätä naista rauhaan ihan helposti. Varsinkin kuin hän huomaa olevansa naimisissa itsensä yllättävänkin laillisesti naineen Pastorin kanssa.

Ihan helppoa ei ole myöskään Kimmyn tavoite kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi, sillä kukaan ei ole opettanut hänelle, mitä aikuisuus oikein pitää sisällään. Ainakin ura, joten naisen pitäisi opiskella itselleen joku ammatti. Vaihtoehtoja riittääkin vasta Highs Scoolista valmistuneelle Kimmylle sankoin joukoin. Hän pääsee kokeilemaan niin yliopistoa kuin liikennevalvojan virkaakin.

Tekemistä riittää myös muilla hahmoilla. Titus palaa työstään risteilyaluksen laulajana mukanaan salaisuus ja pelko siitä, että pikaystävä Mike (Mike Carlsen) on siirtynyt eteenpäin. Lillian yrittää estää kotikatuaan muuttumasta ja joutuu miettimään omaa muutosvastaisuuttaa. Jacqueline jatkaa pyrkimyksiään muuttaa American alkuperäiskansoja loukkaavan Washington Redskins-seuran nimi. 

Bunkkeriin moneksi vuodeksi kidnapatusta naisesta, ei luulisi voivan tehdä komediaa. Se on kuitenkin enemmän kuin mahdollista, niin kuin sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta on jo ehtinyt minulle osoittaa. Se onkin yksi television hauskimmista komediasarjoista, eikä vain Netflixistä löytyvistä. Ei olekaan ihme, että sarjaa tulee vielä samaan ainakin neljännen kauden. 

Kolmas kausi luotti, syystäkin, aikaisempien kausien tyyliin. Jopa niin, että se käytti ensimmäiset jaksonsa aika lailla jo tutuksi tulleen asetelman uudelleen asetteluun. Esimerkiksi Titus palasi risteilyltään jo ensimmäisessä jaksossa. Ja mitäs sitä nyt hyvää muuttamaan. Ehkäpä pieni piristysruiske olisi tarpeen, ettei sarja jäisi toistamaan yhtä ja samaa kaavaan, mutta ainakaan ei häirinnyt ainakaan minua.

Yhdessä asiassa kausi kuitenkin poikkesi totutusta. Vieläpä erityisen hyvällä tavalla. Se ei sisältänyt juuri bunkkeriin sijoittuvia takaumia. Ne olivat kyllä tärkeitä sarjan alkukausia ajatellen, selittiväthän he omalta osaltaan sitä, miten Kimmystä oikein tuli sellainen kuin tuli. Tällä kolmannella kaudella ne kuitenkin vain olisivat vieneet ruutuaikaa paljo mielenkiintoisemmalta katsottavalta. 

Koska kyseessä on komediasarja, kaikkein olennaisinta siinä on komedia itse. Vitsejä nähtiinkin nopeaan tahtiin. Niin nopeaan, että katsoja huomaa varmasti toisella katselukerralla paljon sellaista, mihin ei ensimmäisellä ole ehtinyt keskittyä. Huumori oli vieläpä hyvää, ketään loukkaamatonta, ajankohtaista ja, mitä sarjasta nauttimisen kannalta tärkeintä, omalle huumorintajulleni sopivaa

Vakavia aiheita ei pelätä käsitellä, eikä niistä pelätä repiä huumoria, mutta tietty kunnioitus aiheita kohtaan muistetaan pitää. Esimerkiksi käsitellessä Kimmyn historiaa ”Myyränaisena” sarja ei nauranut Kimmylle tai hänen kohtalolleen, vaan hänen naiiviuuteensa sekä totaaliseen ymmärtämättömyyteen bunkkerin ulkoisesta maailmasta. Hyväntahtoisesti tietenkin. 

Ensisilmäyksellä jokainen sarjan hahmoista voi näyttää pelkiltä kaksiulotteisilta komiikan lähteiltä. Kun sarjaan pääsee kuitenkin sisään, hyvin pian huomaa, ettei näin kuitenkaan ole asian laita, vaan jokainen hahmo on erittäin aidosti ihminen omine ongelmineen ja haluineen. Edelleen sarjan paras hahmo oli itse Kimmy, mutta se kertoo enemmän hänen hyvyydestään hahmona kuin muiden huonoudesta.

Pidin jokaisen hahmon omasta storylinestakin paljon. Ne olivatkin tärkeitä tutustuessa jokaiseen hahmoon myös ihmisenä Siitäkin huolimatta, että niihin keskityttiin liikaa. Olisin toivonut, että sarja olisi kuvannut enemmän eri hahmojen välistä vuorovaikutusta. Vaikka sitä nähtiinkin paljon, niin ei läheskään. ainakin jos ottaa huomioon, että se on koko sarjan parasta antia. Ehdottomasti.

Sarja pani kuitenkin parastaan eräässä muussa hahmoihin ja heidän väliseen vuorovaikutukseen liittyvässä asiassa. Aikaisemmin toisistaan erotetut hahmotkin saivat ruutuaikaa keskenään. Esimerkiksi Jacgues pääsi tutustumaan tarkemmin myös Lillianiin ja Titukseen, vaikka edellisissä kausissa hän jakoi kohtauksia muista päähahmoista pelkästään Kimmyn kanssa. Nämä eri hahmot oli vielä saatu yhteen erittäin luontevasti.

Kaiken hyvän lisäksi, ja sitä löytyikin kaudesta paljon, kauteen sisältyi myös jokunen virhe. Yksi niistä on jo aikaisemmilla kausilla katsojia vihastuttaneen, syystäkin, Jacqueline Amerikan alkuperäisasukasjuurista oli korostettu lisää. Vaikka aiheesta olikin saatu melko hauska ja ajankohtainenkin juoni, niin se ei muuta, sitä tosiasiaa, että valkoihoinen Jane Krakowski ei ole uskottava Amerikan alkuperäisasukkaana.

Valitettavasti kaudesta löytyi enemmänkin erilaisia epäuskottavuuksia, jotta haittasivat sen maailmaan menoa. Esimerkiksi Jacqueline bussin alle jäätyään kokema ulkonäönmuutos, joka venytti uskottavuuden rajoja sarjalle jopa tavallista enemmän. Ja nyt puhutaan sarjasta, jossa robotit ovat suhteellisen vapaita yhteiskunnan jäseniä. Tietty epäuskoisuus on tämän kaltaisille sarjoille sallittavaa, mutta liika on likaa.

Tiivistetysti Unbreakable Kimmy Schmidtin kolmas kausi osoittautui yhtä vahvaksi kuin naiset sarjan omassa teemalaulussaan. Se kuuluukin komediasarjojen parhaimmistoon. Täydet viisi tähteä.

Paholainen rikoksia selvittämässä

Huomasin juuri, ettei ole vielä tehnyt arvostelun arvostelua etsiväsarjojeen aateliin kuuluvasta Luciferista. Korjaan asian välittömästi. Arvostelussa on sarjan ensimmäinen ja toinen tuotantokausi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Luciferin ensimmäisestä ja toisesta kaudesta! Lue siis omalla vastuullasi.

Lucifer Morningstar (Tom Ellis) kyllästyi työhönsä Helvetin johtajana ja päätti aloittaa uuden elämän ihmisten keskuudesta. paikaksi valikoitui luonnollisesti Los Angeles, Enkelten kaupunki, jossa mies nyt pyörittää yökerho Luxia parhaan ystävänsä Mazen (Lesley-Ann Brandt) kanssa ja hyppii pinnallisesta suhteesta toiseen. Kaikesta tästä huolimatta hän tuntee kuitenkin olevansa tylsistynyt.

Sitten miehen ystävä murhataan ja Lucifer päättää selvittää tapausta, myöskin tapausta selvittävän etsivä Chloe Deckerin (Lauren German) vastustuksesta huolimatta. Pian hänkin kuitenkin huomaa, että Luciferin kyvystä saada ihmiset paljastamaan synkimmätkin salaisuutensa on tutkimuksessa hyötyä ja mies pääsee tutkintaan mukaan. Ei mene aikaakaan kuin rikos onkin selvitetty.

Koska Lucifer nauttii Cloen seurasta ja huomasi, että murhien ratkaisu käy lääkkeeksi tylsistymiseen, hän päättää tehdä järjestelystä pysyvää. Poliisipäällikön luvalla heistä tuleekin oikea rikosten ratkaisun tehokaksikko. Asiassa on vain yksi mutta, Chloe ei nimittäin tiedä, kuka hänen työparinsa oikeasti on. Lucifer perustuu hyvin löyhästi samannimiseen Neil Gaimanin sarjakuvaan.

Ensimmäisellä kaudella keskityttiin ennen kaikkea Chloen ja Luciferin suhteen syventämiseen sekä Luciferin Amenadiel-veljen (D.B. Woodside) pyrkimykset saada Lucifer takaisin omalle paikalleen Helvetin valtiaaksi. Välillä selvitettiin murhia ja käytiin terapiassa, terapeuttina pätevä tohtori Linda (Rachael Harris). Kuvioissa pyöri myös lauma korruptoituneita poliiseja, mutta heidän roolinsa jäi suhteellisen pieneksi.

Toisella kaudella lähemmän tarkastelun sai Luciferin perhe, erityisesti Helvetistä karannut äiti (Tricia Helfer), joka ei kaihda mitään keinoja pyrkimyksissään päästä takaisin kotiinsa, taivaaseen ja samalla kostaa ex-miehelleen Jumalalle. Tietenkään myöskin viikoittaisia murhia, terapiaa tai eri hahmojen suhdeasioita ei missään vaiheessa päästetty unohtamaan. Ne vain saivat ensimmäistä akutta vähemmän huomiota.

Kuullessani Luciferin juonen ensimmäinen ajatukseni oli, että vaikka muuten idea itse Paholaisesta maan päällä vaikutti erinomaiselta, niin se piti pilata pakottamalla mukaan sitä pakollista rikosten ratkaisua. Etsiväsarjoja televisiossa jo aivan liikaa. Katsottuani sarjaa huomasinkin pian, että tapahtunut murha oli yleensä epäkiinnostavinta, mitä sarjan aikana tapahtui.

Kyllä. Tämäkin kuuluu olellisesti etsivätyöhön.

Tapauksilla oli kuitenkin aina oma roolinsa. Ne nimittäin auttoivat Luciferia käsittelemään omat, sisäiset tai ulkoiset ongelmansa. Tärkeintä ei ollutkaan itse murha tai juuri murhattu ihminen, vaan itse se ratkaisuvaihe. Matka on paljon tärkeämpi kuin määränpää. Luciferin tapauksessa se matka tarjoaakin parhaan etsiväsarjan vähään aikaan.

Sarjan suurimmat vahvuudet ovat kuitenkin muualla, sen karismaattisessa, sympaattisessa, kiehtovassa, hauskassa ja inhimillisessä antisankarissa itsessään. Toisin kuin Raamatun Luciferia, häntä kannustaa jo vähän väkisinkin. Tahtomattaan. Toki osa hahmon suosiosta, aika suurikin on kokonaan Tom Ellisin ansiota, jonka tumman komea ulkonäkö on varmasti monen heteronaisen, ja homomiehen, mieleen. 

Hahmona Chloe on stereotyyppisyytensä ja normaaliutensa ansiosta vähemmän kiinnostava, muttei niin paljon vähemmän kuin voisi luulla. Hänestä on helppo pitää ja rikostenratkaisijanakin nainen on omaa luokkaansa, ilman minkäänlaisia yliluonnollisia voimia. Miksikään nainen pulassa tyyppiseksi ratkaisuksi ei Chloe siis todellakaan jää.

Kuitenkin mikä tärkeintä niin hahmon kuin sarjan toimivuudenkin kannalta, hän ja Lucifer muodostavatkin vielä tavallistakin toimivamman voimakaksikon, melkein yhtä toimivan kuin Sleepy Hollown Isabob Crane ja Abby Mills. Ja se on jo paljon sanottu se. Kaksikon välinen sutkauttelu onkin se, mikä tekee siitä niinkin nautittavan katsoa. ilman sitä olisin lopettanut sarjan katsomisen jo kauan aikaa sitten.

Muilta osin sarja nimittäin tarjoaa hyvin perinteistä rikossarjaa. Melkein kaikki sarjassa nähty on nähty jo kertaalleen muissa sarjassa, joskaan ei näin hyvin tehtynä. Enemmän kuin yhdellä tavalla. On tapaus, on sitä ratkaiseva persoonallinen kaksikko, on ihmissuhde huolia ja muuta sellaista. Vieläpä sellaista, joka ei ota minkäänlaisia riskejä oikein millään tavalla.

Hyvänä puolena tässä on se, ettei sarja siten myöskään loukkaa ketään. Lukuun ottamatta joitakin kiihkokristittyjä, joiden mielestä Paholaista ei saisi esittää myönteisessä valossa. Nyt onkin hyvä aika varoittaa, että jos olet heidän kannallaan, Lucifer ei ole sinulle. Muuten kehottaisin antamaan sille edes mahdollisuuden, ainakin jos lajityyppi on edes jokseenkin mieleen.

En kuitenkaan menisi väittämään, ettei sarjalla ole omaa persoonallisuutta. Päinvastoin. Lucifer on iso persoona niin hahmona kuin sarjanakin. Niinpä vaikka tarinat ovat vähän turhankin tuttuja, niin tyyli jolla ne kerrotaan ei. Se on hyvällä lailla, voisin jopa sanoa, että kiehtovalla, omaperäinen. Ei niin omaperäinen, että se karkottaisi katsojia, eikä sen niin omaperäinen tarvitse ollakaan, mutta kuitenkin.

Muut hahmot ovat melkein yhtä pidettäviä kuin aikaisemmin mainitsemani Lucifer ja Chloe, vaikka heitä onki kehitetty luonnollisista syistä paria vähemmän. Pidin erityisesti Mazesta ja Tohtori Lindasta. Chloen vähän alle kymmenvuotias tytär Trixielle (Scarlett Estevez) toi hyvänlisän sarjaan. Muihinkin kiintyi, joskaan ei niin paljon. Erityisesti Cloen ex-aviomis Dan (Kevin Alejandro) äityi joskus turhan ärsyttäväksi.

Tiivistetysti pääkaksikko, omaperäinen tyyli ja Tom Ellis tekevät Luciferista odotettua paremman poliisisarjan. Sellaisen, joka vetää katsojat mukaansa ensihetkistä lähtien. Täydet viisi tähteä.

Vihreä jousimies palaa parempana kuin koskaan-tai ainakin lähelle sitä

Arrow teki äskettäin jotain, mitä en uskonut enää mahdolliseksi. Nosti itsensä takaisin genrensä huippuihin. Sarjan äskettäin loppunut viides kausi olikin sarjan parhaimmistoa, jos ei jopa paras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

On kulunut jokin aika siitä, kuin TeamArrow sai voitettua pahan Damien Darhkin. Oliverin tiimi, lukuun ottamatta Oliveria itseään ja Felicityä, on jakautunut kukin omille tahoilleen. Oliver yrittää tasapainoilla supersankarin ja pormestarien velvollisuuksien välillä. Tehtävää ei ole helppo ja Oliver huomaa varsin nopeasti tarvitsevansa apua. 

Niinpä hänen ei auta muu kuin koota uusi tiimi kaupungissa riekkuvista uusita supersankareista. Niin vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuukin. Pian hänen ryhmään kuuluukin Rene/Wild Dog (Rick Gonzalez), Evelyn Sharp/Artemis (Madison McLaughlin) Curtis / "Mr. Terrific" (Echo Kellum), Rory/Ragman (Joe Dinicol) sekä Laurelin manttelin saanut Dinah/Black Canary (Juliana Harkavy).

Ei mene aikaakaan kuin Oliver ja hänen vielä harjaamaton joukko saavatkin vastaansa monenmoisia roistoja. Heistä merkittävin on p jousimies Prometheus (En kerro kuka häntä näyttelee, sillä se voi paljastaa liikaa kauden juonesta), jonka henkilöllisyys kuin motiivitkin ovat pitkään hämärän peitossa. Toisin kuin päämäärä, joka on selvääkin selvempi. Vihreän Nuolen tuhoaminen.

Takaumissa Oliver puolestaan pyrkii hyvin valikoivaan venäläisen rikollisjärjestöön, Bratvaan, voidakseen kostaa ystävänsä kuoleman. Hänen kohteenaan on järjestön häikäilemätön johtaja Konstantin Kovar (Dolph Lundgren). Samalla hän ottaa viimeiset, varsin ratkaisevat askeleensa, kohti supersankarin uraa. Siihen hän saa apua yllättävältä taholta: Talia al Ghulilta.

Olen aina pitänyt Arrowta enemmän kuin hyvänä sarjana ja pidän edelleen. Sarja kuitenkin menetti parhaat päivänsä jo pari kautta sitten ja siitä tuli tylsä, liian saippuaoopperainen ja itseään toistava. Sarjasta tuli aloittamansa Arrowversen, tai Berlantiversen niin kuin CW:n samaan universumiin liittyviä supersankarisarjoja myös kutsutaan, huonoimmaksi.

Jousiammunta on henemmän Arrowin heiniä.

Sitten tuli viides kausi. Toki siinäkin oli joitain sarjan aikaisempia ongelmia, mutta pääsääntöisesti sarja meni koko ajan vain paremmaksi ja paremmaksi. Kaudesta parasta oli se, että se palautti sarjan omille juurilleen. Poissa ovat taikuus, metaihmiset ja muut sellaiset. Vaikka yleensä pidänkin juuri sen kaltaisista asioista, Arrowiin ne eivät vain sovi.

Tämä omille juurille palaaminen näkyi myös panoksien pitäessä hyvin henkilökohtaisella tasolla. Eihän kauden pääroistokaan suunnitellut maailman valloitusta tai muuta vastaavaa superroistojen puuhaa, vaan hän oli ottanut kohteekseen vasta vähän aikaa sitten uusiksi muodostuneen TeamArrowin, erityisesti Oliverin itsensä, mitä ei ole tapahtunut sitten toisen kauden Slade Wilsonin.

Kauden aikana Oliver kehittyi selvästi valoisampaan suuntaan ja hänen perässään niin teki myös sarja. Muutos vieläpä tapahtui luonnollisesti, eikä edes muuttanut hahmon kiehtovaa sisäistä maailmaa liikaa. Vain tarpeeksi, jotta hän voi tehdä muutakin kuin synkistellä. Sarjasta löytyi kyllä synkkyyttäkin, ja hyvä niin, sillä se kuuluu sarjaan ja hahmoon olennaisella tavalla. Vain vähemmän kuin pitkään aikaan.

Takaumatkin olivat parempia kuin pitkään aikaan, mikä ei tietenkään viime kausien valossa ole vielä paljon sanottu. Pidin Bratvasta ja kaikesta siihen liittyvistä osuuksista, mutta nekin jäivät toiseksi sille, että saimme vihdoin nähdä, kuinka Oliverin alter-ego oikein sai alkunsa. Takaumissa Oliverin esiintyikin juuri sinä viittakostajana, jona hänet olemme oppineet tuntemaan.

Takaumien hyvistä puolista huolimatta olin iloinen, että ne saatiin vihdoin päätökseensä, sillä varsinkin viime kausilla tuntui siltä, ettei niitä oikeasti tarvittaisi mihinkään. Ne eivät kertoneet juuri mitään uutta Oliverista tai edes kauden roistosta tai teemasta, niin kuin olisi pitänyt. Ainut syy, miksi niitä vielä edes esiintyi se, että ne nyt vain sattuvat kuulumaan sarjan formaattiin.

Itse kauden pääroistokin osoittautui harvinaisen mielenkiintoiseksi. Siitäkin huolimatta, että hahmonhenkilöllisyyteen liittyvä paljastus olikin vähän turhan ilmiselvä. Ainakin sellaiselle, joka on seurannut Arrowia, tai saman kaltaisia sarjoja, pitempäänkin. Pienille roistoille kävi niin kuin heille yleensä tallaisissa sarjassa käy. Osa oli hyviä, osa puolestaan ei. Kukaan ei kuitenkaan noussut selvästi ykköseksi.

Kaikki kauden muutokset eivät kuitenkaan ollut hyviä. Niistä isoin oli se, että uudet ryhmäläiset olivat hieman liian tylsiä ja tavallisia, eikä heillä lisäksi ei ollut tarpeeksi erityistaitoja oikeuttamaan ryhmässä olon, varsinkaan Curtisilla. Tähänkin sääntöön löytyi kuitenkin poikkeus, Dinah Drake eli Black Canary, mutta hän ei sitten saanutkaan ansaitsemaansa huomiota kauden edetessä.

Kauden toteutus oli erittäin ammattitaitoista, varsinkin taistelukohtaukset, eikä minulla ei ole mitään valittamista asian suhteen. Varmasti jollakin paljon minua harjaantuneemmalla on. Jollain alan asiantuntialla, joka minä en suinkaan ole. Sarjassa oli edelleen joitain saippuaoopperamaisia piirteitä, joiden fani en juurikaan ole, mutta ei läheskään niin paljon kuin kahtena viime kautena.

Kausi loppui näyttävästi, suorastaan räjähtävästi. Loppu kuitenkin kärsii siitä, että en usko sarjan menevän niin pitkälle kuin finaali uskotteli sen menevän. Ymmärrätte sitten, kun katsotte sen itse, jos ette ole jo katsoneet. Muuten finaali oli erinomainen, Arrowia parhaimmillaan. Se lupasikin hyvää tulevalle kuudennelle kaudelle, joka toivottavasti on yhtä hyvää tai parempi kuin tämä viides.

Tiivistetysti Arrowin viides kausi osoitti sen, mihin sarja parhaimmillaan pystyy. Se nosti sarjan jälleen supersankarigenren aateliin, ainakin tv-sarjojen puolelta. Neljä ja puoli tähteä.