Kissanainen laskeutuu aina jaloilleen-hahmosta tehty elokuva kuitenkaan ei

Wonder Womanin jälkeen sain innostuksen vilkaista myös toista naissupersankarista kertovaa elokuvaa, Catwomania, joka kalpenee vertailussa. Eikä vain Wonder Womania, vaan myös edes jokseenkin katsottavaa lajityyppinsä elokuvaa vastaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Catwoman-elokuvasta. Varoitus on siltä varalta, että haukkujeni jälkeenkin päätät katsoa tämän elokuvan ja menettää samalla vähän yli puolitoista tuntia elämästäsi, joita et ikinä saa takaisin. Mikä sinulla on tietenkin täysi vapaus tehdä.

Sävyisä graafinen suunnittelija Patience Phillips (Halle Berry) kokee elämänsä järkytyksen, kuultuaan vahingossa, että hänen työnantajansa Hedare Beautyn uudessa ihovoide Beau-linessa on sivuoireita, joita hänen pomonsa pyrkii peittämään keinolla, millä hyvänsä. Valitettavasti noihin keinoihin kuuluu myös tahattomasti salakuunnelleen naisen murhaaminen.

Tämän seurauksena Patience kuoli. Tämä ei ole kuitenkaan hänen loppunsa, vaan uusi alkunsa. Naisen herätti henkiin kissa. Vähän ajan päästä hän huomaa käyttäytyvänsä kissamaisesti ja omaavansa harvinaisen nopeat refleksit. Konsultoituaan kissan omistanutta, omalaatuista tutkijaa, Ophelia Powersia (Frances Conro) hän saa tietää kuluvansa nyt erittäin harvalukuiseen ja muinaisiin kissanaisiin.

Patience päättääkin laittaa päälleen naamion ja käyttää uusia voimiansa kostaakseen kuolemansa. Myös Beau-linen myynti pitäisi estää. Hänen yölliset aktiviteettinsä pitää kuitenkin pitää salassa hänen poliisirakastettu Tomilta (Benjamin Bratt). Catwoman perustuu löyhästi Dc:n samannimiseen. Kuitenkin hyvin löyhästi, sillä niin syntytarinoissa kuin arkinimessäkään ei ole mitään samaa.

Paperilla Catwoman vaikuttaa varsin lupaavalta, löytyyhän siitä niin itämäistä mystiikkaa, kissoja, perin suosittu naishahmo, aimo annos toimintaa sekä sellaisia tähtiä kuin Halle Berry ja Sharon Stone. Todellisuus on kuitenkin toinen, minkä vuoksi elokuvaa onkin haukuttu jopa maailman huonoimmaksi elokuvaksi ja se on voittanut vihatun kultaisen vadelman enemmän kuin yhdessä kategoriassa.

Tiesin siis jo etukäteen, että mitään mestariteosta on turha odottaa. Siitäkin huolimatta, se onnistui pettämään odotukseni. Ajattelin sen nimittäin olevan huono hauskalla tavalla. Että sen huonoudelle voi jopa nauraa katketakseen. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita. Vaikka sen toteutuksessa omat koomiset piirteensä olikin, tahattomat tai tahalliset, suuremmaksi osaksi se oli kuitenkin vain tylsä. 

Catwoman oli täytetty kaikilla mahdollisilla, ja mahdottomillakin, tyttöelokuvien kliseillä. Vieläpä niin, että se ei vetoa minua tyttömäisiinkään tyttöihin. Valitettavasti elokuva ei tarjoa mitään pojillekaan, nahka-asuista Halle Berryä lukuun ottamatta. Senkin löytää nykyään helposti netistä. Sarjakuvafanienkaan ei kannata vaivautua. Elokuvan Catwomanilla on hyvin vähän tekemistä esikuvansa kanssa.

Elokuva alkoi liian hitaasti, vaikka voisi luulla, että se haluaisi siirtyä nopeasti niihin supervoimiin ja jättää alustuksen vähemmälle. Kuitenkin yllättävän suuren osan elokuvan kestosta meni seuraamalla kuin Halle Berry yritti harvinaisen epäuskottavasti näytellä arkaa hiirulaista. Ei millään pahalla Halle Berry ja hänen näyttelijätyötä kohtaan. Hänestä ei vain saa sellaista tekemälläkään. 

On elokuvan alussa, ja melkeinpä voisin sanoa jo, että keskikohdassa, jotain hyvääkin. Ainakin näin kissafanin näkökulmasta. Jos elokuvasta nimittäin ei jotain puuttunut, niin kissoja. Valitettavasti ne olivat sitä kuuluisaa erikoistehoste-rotua. Eroa ei huomaisi, eikä silloin olisi ongelmaakaan, jos tehosteet olisi tehty hyvin, mutta näin ei ollut käynyt, vaan ne olivat kökköäkin kökömpiä. 

Elokuva parani jonkin verran kuin sankari sitten sai voimansa. Ei paljon, mutta vähän sentään. Siitä löytyi jopa muutama hauska hetki. Vieläpä tahallinen sellainen. Sitä paitsi se antoi Halle Berryn olla oma, valovoimainen itsensä. Se jo mainittu nahka-asukin tuli silloin kuvioihin. Nämä parannukset eivät kuitenkaan ole tarpeeksi, pelastaakseen muuten niin katastrofaalisen elokuvakokemuksen.

Patience oli sympaattinen, vaikka häneen olikin laitettu kaikki mahdolliset tyttöelokuvien kliseet. Hänen after-egonsa puolestaan jäi jonkinlaiseksi huonon impulssikontrollin omaavaksi dominatrixiksi. Kauas sarjakuvien kiehtovasta antisankarista. Lisäksi noiden kahden persoonallisuuden muutos oli liian nopeaa. Patiece muuttui säyseästä konttorirotasta seksikkääksi kissaksi välittömästi supervoimansa saatuaan.

Muut hahmot olivat vielä stereotyyppisempiä, varsinkin Tom. Mies oli kyllä pidettävä ja varmasti ulkonäöllisesti monien naisten mieleen, mutta juuri luonnetta hänellä ei ollut tai kemiaa vastanäyttelijänsä kanssa. Hahmona ei vakuuttanut Patiencen paras ystävä ja työkaveri Sallykaan (Alex Borstein), mutta hänellä sentään oli jonkinlaista komedia-arvoa.

Kovin omaperäisiä eivät olleet roistotkaan, mutta se nyt on supersankarielokuvien helmasynti muutenkin. Sitä paitsi oli itse pääpahiksella, Laurel Hedarellakin hetkensä. Eikä vähiten siksi, että häntä esitti loistava Sharon Stone. Valitettavasti hahmon ei annettu mennä tarpeeksi yli ollakseen edes jokseenkin muistettava. Toinen pahis eli hänen miehensä George (Lambert Wilson) oli sitten sitäkin unohdettavampi.

Toteutuskaan ei ollut tarpeeksi hyvää peittääkseen muun elokuvan synnit. itseasiassa se oli juuri se synneistä pahin. Sen huomasi jopa niinkin harjaamattomalla silmällä kuin minulla on. Erikoistehosteet olivat harvinaisen epäuskottavia, taistelukohtaukset kornia, ainakin suurin osa niistä ja dialogi kömpelöä. On kuin elokuva olisi suoraan elokuvan tekemisen opaskirjojen älä tee näin-osuudesta.

Lopuksi vielä yksi asia. Catwomania kannata ottaa todisteeksi siitä, ettei afrikkalaisamerikkalaiset näyttelijättäret, tai naiset ylipäätään, voisi kannatella ison budjetin supersankarielokuvia. Elokuva ei ollut huono Halle Berryn takia, vaan hänestä huolimatta. Kuitenkaan edes hänen kaltaisensa tähti ei voi saada mitään kovin hyvää aikaa elokuvan materiaaleista.

Nainen teki ihan kelpo roolisuorituksen elokuvasta ja muutenkin olen naisen työtä sen verran nähnyt, että tiedän hänen osaavan näytellä. Wonder Woman puolestaan todisti, että naisten tähdittämillä supersankarielokuville on kysyntää ja ne voivat vielä olla hyvin tehtyjäkin. Toivottavasti Black Panther todistaa saman myös tummaihoisten sankareiden kohdalla.

Tiivistetysti Catwoman ei tarjoa oikein kenellekään mitään, vaikka se sisälsi myös hauskojakin kohtia, Halle Berry ja kissoja. Niistä annan elokuvalle kaksi tähteä.