Nuori robotti inhimillisyyttään etsimässä

Jokin aika sitten me mediapajalaiset keräännyimme yhteen katsomaan kehittyvästä keinoälystä kertovan Chappie-elokuvan, erään pajalaisen suositeltua sitä. Elokuva osoittautuikin enemmän kuin katsomisen arvoiseksi, vaikkei se ihan minun tyyliseni ollutkaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuullasi.

Vuosi 2016. Johannesburg. Lainvalvonta on siirtynyt ihmispoliiseilta itsenäisesti toimiville roboteille. Niiden luojalle Deon Wilsonille (Dev Patel) unelmoi kuitenkin vielä suurempia. Hän haluaisi kehittää ihmisen kaltaisen, ajattelevan ja tuntevan, keinoälyn. Lopulta mies onnistuukin yrityksessään ja tekee hylätystä poliisirobotista lapsenkaltaisen persoonan, Chappien (äänenä Sharlto Copley).

Ilo loppuu kuitenkin lyhyeen, sillä Chappie joutuu kulmilla heiluvan rikollisjengin, johtajanaan Ninja ja Yo-Land (kumpikin näyttelee omilla lavanimillään), varastamaksi. Heidän tarkoituksenaan on tehdä lähes tuhoutumattomasta ja väkivahvasta robotista itselleen rikoskumppani. Tarve olisin kova, sillä heitä vaaditaan maksamaan velkansa takaisin. Jos he eivät maksa, heiltä lähtee henki. 

Elokuvan pääpaino onkin juuri heillä ja heidän yrityksillään muokata Chappiesta haluamansa gangsteri, ei niinkään scifipuolessa, niin kuin etukäteen voisi luulla. Kertoohan se keinoälystä robotin ruumiissa. Kyseinen puoli toki löytyy elokuvasta, mutta se vain sai odotettua vähemmän ruutuaikaa. Chappien voisi sanoa olevan gangsterielokuva scifileffan valepuvussa.

Tässä on sekä hyvät, että huonot puolensa. Toisaalta maailmaan on helppo päästä sisään, mutta toisaalta siitä pääsee myös äkkiä pois. Elokuvia katsotaan, koska ne vievät katsojat pois omasta arjestaan, paetaksemme todellisuudesta edes hetkeksi. Kauas lentoisesta aiheestaan huolimatta Chappien ei sitä juuri tarjoa. Päinvastoin. Jossain vaiheessa se äityi suorastaan inhorealistiseksi.

Kumpikaan lajityyppi, rikoselokuvat ja scifi, eivät kuitenkaan riitä kuvaamaan elokuvaa. Hyvä niin, sillä varsinkin rikolliselokuvat eivät kuulu suosikkeihini. Chappien on ennen kaikkea kasvutarina, keinotekoisen älyn yritys löytää oma paikkansa vihamielisessä ja erilaisuutta hylkivästä maailmassa. Elokuva käsittelee myös luokkaeroja, epätasa-arvoa, suuryritysten ahneutta, vanhemmuutta sekä ihmisyyttä.

Tuskin kukaan haluaisi elää Chappien rikollisen täyteisessä maailmassa. edes siinä tapauksessa, että sitä suojelisi jonkinlaiset poliisirobotit. Surullinen tosiasia kuitenkin on, että taidamme jo asua siellä. Se muistuttaa nimittäin hyvin paljon omaamme. Tietenkään maailmastamme ei löydy minkäänlaisia poliisirobotteja, vaikka robotiikka nopeasti kehittyvä ala onkin. 

Uskonkin, että ihmiskunnan on hyvinkin mahdollista kehittyä enemmän tai vähemmän, luultavasti ja toivottavasti kuitenkin vähemmän, Chappien kaltaiseksi maailmaksi. Keinoälyllä tai ilman. Tämä ei ole kokonaan hyvä asia, mutta loppuen lopuksi ei kovin huonokaan. Mistään scifidystopiasta ei elokuvan maailmassa sentään ole kyse, vaikka siinä joitakin siihen viittaavia piirteitä onkin.

Elokuvan parasta antia tarjosi itse nimihenkilö Chappie, joka oli hyvin sympaattinen persoona, paljon siinä esiintyneitä ihmisiä sympaattisempi. Pidin myös Chappien teemasta, vaikka se jokseenkin käytetty onkin. jopa ohjaajan itsensä aiemmissa töissä, sekä erityisesti elokuvan lähinnä avaruusmättöä sisältäviä lajitovereitaan verrattain syvällisemmästä otteesta siihen. 

Robotitkin olivat harvinaisen uskottavia. Itseasiassa olen kuullut, että muutenkin tiedepuoli on elokuvalla harvinaisen hyvin hallussa. Toki joitakin virheitä oli, mutta vain suhteellisen vähän. Lähteeni ei ole kuitenkaan luotettava, joten varmaksi en osaa sanoa. Elokuva tarjosi myös kiitettävästi korkeaoktaavista toimintaa, mistä johtuen oli myös ihailtavan nopeatempoinen.

Se onnistui myös vetoamaan tunteisiin kiitettävän lailla. Tämä ei ole mikään ihme kuin ajattelee elokuvan ohjaajan Neill Blomkampin ohjanneen myös loistavan scifipätkän, District 9:san. Se onkin enemmän kuin yksi syy siihen, miksi olen iloinen, että elokuva muistuttaa enemmän sitä kuin ohjaajan toista, yllättävän paljon huonompaa, scifirainaa, Elysiumia, jota ei pelastanut edes Matt Damon.

Deon oli melkein yhtä sympaattinen kuin tekemänsä olento. Muut ihmishahmot jäivätkin sitten pinnalliseksi, mutta heihinkin kiintyi elokuvan aikana. Ei kuitenkaan niin paljon kuin voisi toivoa. Uskon tämän olevan heitä näyttelevien Ninjan ja Yo-Landin vika. Kaksikko on tuttu enemmänkin musiikkipiirteistä ja sinne he olisivat saaneet jäädäkin. Näyttelemiseen heidän lahjakkuutensa ei riitä.

Itse elokuvan roisto eli Hugh Wolverine" Jackmanin tulkitsema Deon pahin kilpakumppani Vincent Moore oli jokseenkin mielikuvitukseton, mutta ihmisyydessään toimiva. Samaa ei voi sanoa Sigourney Weaverin esittämästä Tetravaalin johtajasta. Siitäkin huolimatta, että naisen näyttelijän taidoissa ei ole mitään vikaa. Hän teki parhaansa tehdäkseen saamasta aineistosta omansa. 

Muilla hahmoilla ei sitten ollutkaan juuri mainittavaa persoonaa, joten heistä ei voi sanoa oikein mitään. En kuitenkaan laskisi sitä elokuvan viaksi. Ihan joka elokuvassa löytyy hahmoja, jota ei ehditä tai edes haluta kehittää. Se on paitsi yleistä, niin myös välttämätöntä. Kaikki hahmot eivät kiinnosta katsojia ja siten ansaitse juuri ruutuaikaa yhtään enempää kuin heidän roolinsa edellyttää.

Muu toteutus saavutti kaiken kaikkiaan kiitettävän tason. Varsinkin tekninen toteutus, joka oli juuri niin hyvää kuin scifielokuvalta sopii odottaakin, jos ei parempaa. Olisinkin yllättynyt enemmän, jos näin ei olisi ollut. Pidin myös elokuvan viljelemästä huumorista ja siellä vilisevistä popkulttuuriviittauksista. Ne ovat ehkä epätoivoista yleisön kosiskelua, mutta olkoon.

 Vaikka elokuva olikin lähinnä erinomainen, siitäkin löytyi kaikenlaisia epätäydellisyyksiä, joihin kriitikot ovatkin innolla tarttunutkin. Pääroiston suunnitelma oli yksinkertaisesti vain naurettava ja kaiken lisäksi vielä turhankin ilmiselvä. Loogisilta aukoilta ei myöskään vältytty. Moni asia olisi lisäksi kaivannut selittyä, kuin taas jokin, kuten se, mikä tekoäly oikein on, puolestaan ei.

Chappien loppu olisi voinut olla parempikin. Yleisesti ottaen elokuva oli kuitenkin aika raaka. Väkivaltaa ja kiroilua ei edes yritetty välttää. Se ansaitsikin täysin saamansa 16-ikärajan. Se loppui kuitenkin siihen nähden harvinaisen siirappisesti ja siten myös ennalta-arvattavasti. Uskon kuitenkin, että loppu on useimpien katsojien mieleen, vaikkei minun niin olekaan.

Tiivistetysti Chappie on elokuva, jonka parissa ei voi muuta kuin viihtyä. Sitä kannattaakin harkita, jos suunnittelee elokuvailtaa ja tämän kaltaiset elokuvat ovat mieleen edes jossakin määrin. Lähtemätöntä vaikutusta elokuva ei kuitenkaan jätä. Kolme ja puoli tähteä.