Sarjamuhaaja saapuu Eurooppaan

Hannibalin kolmannessa ja samalla viimeisessä tuotantokaudessa on kaksi osaa vähän Olipa-kerran-sarjan tapaan. Niinpä myös arvostelen sarjan kahdessa osassa.

Varoittaisin juonipaljastuksista, mutta Hannibal on tuttu niin Thomas Harrisin kirjoista kuin niiden elokuvasuvituksestakin. Niinpä suurin osa tietää jo, mitä tuleman pitää. Toki sarjan kehittäjä, Bryan Fuller, on lisännyt siihen myös aimo annoksen omaa. Sen verran kyllä sanon, että sarja on erittäin jatkuva juoninen, joten jaksot kannattaa katsoa järjestyksessä. Nyt arvostelun pariin.

Hannibalin (Mads Mikkelsen) todellinen luonne paljastui toisen kauden lopussa. Niinpä hän pakoilee lakia väärän nimen ja entisen psykiatrinsa Beverlyn (Salaiset kansiot tähti Gillian Anderson) turvin. Häntä jahtaa kuitenkin FBI:n eliitti, kuten lahjakas profiloiva Will Graham (Hugh Dancy), jolla on hyvin monimutkainen suhde sarjamurhaajan kanssa.

Lyhyesti sanottuna Hannibal on aina ollut harvinaisen laadukas sarja ja sellaisena se on pysynyt koko ensimmäisen puolikkaan ajan. Kaikki se, mitä tekee sarjasta loistavan on saanut jäädä. Tälläkään kaudella sarjasta ei puutu kauhua, niin järkyttäviä kuolemia, että heikompiakin hirvittää, psykologista silmää ja ajoittain jopa suoraa toimintaakin. 

Uuttakin löytyy. Hannibal on siitä erikoinen sarja, että konsepti muuttuu joka kausi. Esimerkiksi ensimmäisellä kaudella sarja muistutti enemmän tai vähemmän rikossarjoja Willin selvittäessä murhia. Will joutui vankilaan ja konsepti muuttui taas. Nyt Hannibalin salaisuudet alkavat paljastua ja sarja on muuttunut mielenkiintoiseksi kissa- ja hiirileikiksi.

Konseptin lisäksi luvassa on myös pienenpiä muutoksia, kuten tapahtumapaikan vaihto Amerikasta Italiaan. Kaiken lisäksi jo ensimmäisessä jaksossa päästään seuraamaan Hannibalia enemmän ja henkilökohtaisemmin kuin koskaan ennen. Samoin murhia, nimenomaan Hannibalin tekemiä. Sarja kuin on enemmän tai vähemmän the Will Graham Show. Nimestään huolimatta. 

Uusia hahmoja tulee tottakai ja vanhoissakin tulee muutoksia. Esimerkiksi Alana ei ole koskaan ollut näin kiinnostava. Vergerit puolestaan saavat aiempaa enemmän ruutuaikaa. Will on yllättäen pysynyt aika samana. Uusista hahmoista mieleen ei tule mitään muistamisen arvoista. Paitsi Hannibalin vanha tuttu Chiyoh (Tao Okamoto). Häntäkin nähdään vain vähän.

Valitettavasti sarja ei jatku enää kolmannen tuotantokauden jälkeen, ainakaan näillä näkymin. Ehkä sarja on liian taiteellinen ja hidastempoinen katsojalle. Siis amerikkalaiselle sellaiselle. Muualla sitä kyllä katsotaan innolla. JUONIPLJASTUS. Toisaalta kauden toisella puoliskolla päästään jo ensimmäiseen kirjaan asti, joten kuinka pitkälle sarja voisi mennä.

Hannibal on edeleen yksi parhaita tällä hetkellä tulevia sarjoja. Heti Game Of Thronesin, Supernaturalin ja Olipa Kerran-jälkeen. Viisi tähteä. Sarja on ne ansainnut.

Jumalan pojan legenda elää ja voi hyvin

Vuonna 2014 Hercules oli pinnalla. Siitä tehtiin jopa kaksi elokuvaa. Katsoin muutama päivä sitten niistä toisen. Sen, joka pääsi oikein teatterilevitykseen saakka. 

Perheensä murhasta traumatisoitunut Hercules (Dwayne Johnsson) työskentelee palkkasoturina, joka johtaa viiden taistelijan ryhmää. Ryhmään kuuluu kyyninen Autolycus (Rufus Sewell), juositar Atalanta (Ingrid Bolsø Berdal), näkyjä näkevä Amphiaraus (Ian McShane), muinainen PR-mies Iolaus (Reece Ritchie) ja mykkä Tydeus (Aksel Hennie).

Nyt on vuorossa se kuuluisa viimeinen tehtävä ennen eläkkeelle vetäytymistä. Traakian prinsessa Ergenia (Valkoisen kuningattaren Rebecca Ferguson) pyytää heidän apuaan vaarallisen hyökkääjän torjumisessa. Hän tarjoaa paljon rahaa, joten ryhmä suostuu. He päätyvät kouluttamaan Traakian lordin Cotuksen (John Hurt) komentamaa armeijaa täynnä taistelutaidottomia kyläläisiä.

Hercules perustuu muuhunkin kuin legendaan. Nimittäin sarjakuvaan, tarkemmin sanottuna Steve Mooren Hercules: The Thracian Wars–sarjakuvaan. Se on siis myös sarjakuvaleffa, joita löytyykin nykyään pilvin pimein. Olen kuitenkin kuullut, että vapauksia on otettu. Miten paljon? Sitä en tiedä. Sarjakuva kuin on minulta vielä lukematta.

Fantasien ystäville voi olla luvassa pieni pettymys. Sitä löytyy elokuvasta yllättävän vähän. Lähtökohdat vaan ovat harvinaisen poikkeukselliset. Herculeksen kyllä sanotaan olevan jumalan poika, mutta sitä hän ei ole. Mainetta pidetään yllä puhtaasti rahallisin syin. Palkkasoturin ammatissa maine ratkaisee ja kellä olisi parempi maine kuin jumalan pojalla.

The Rock eli Dwayne Johnsson sipii loitavasti herculeksen rooliin jo onkin ehdottomasti parasta koko elokuvassa. Joitakin hänen afro-amerikkalaisuutensa häiritsi. Ei minua. Kuvataanhan Jeesuskin aina valkoihoiseksi, vaikka hänen juurensa tulevat lähi-idästä. Muut näyttelijät eivät erottuneet niin hyväsä kuin pahassakaan. Samaa voisi sanoa hahmoistakin.

Hercules on hyvin perinteisillä kiskoille kulkeva toimintarymistely. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että juoni ei ole mitenkään erikoinen tai yllättäväkään, mutta toimintakohtauksia riittää ja ne näyttävät hyvältä. Herculekulesta katsoo mielellään mättämässä vastustajiaan pataan. Hän onkin siinä jopa epäuskottavan ylivoimainen.

Humoria ei ole unohdettu ja hyvä niin. Elokuva ei ota itseään liian vakavasti, niin kuin tälläisen aika tyypillisen kesäelokuvan ei pidäkään. Ei noin yksipuolisia hahmoja muten jaksa katsoa. Erityisesti pahikset ovat jo niin nähtyjä tuhansissa muissa vastaavissa ja jopa hieman eri tyyppisissä elokuvissa. Herculeksen taistelutovereita ei edes kananta mainita.

Hercules ei ole elokuva huonoimmasta päästä. Edes lajityyppinsä edustajana. Se tarjoaa katsojille juuri sen, mitä he odottavatkin. Siitäkin huolimatta Disneyn Hercules on edelleen paras aiheesta tehty elokuva. Kolme tähteä.

Tervetuloa Wayward Pinesiin-älä koskaan lähde

Fox teki jotain suomalaiselle tv-kanavalle poikkeavaa. Se näytti Waynard Pinesin melkein saman aikaan sen Amerikan ensi-esityksen kanssa. SPOILERS!

Wayward Pines perustuu Blake Crouchin kirjasarjaan. Se kertoo Agentti Ethan Burkesta (Matt Dillon), jonka tehtävänä on löytää mystisesti kadonneet kollegansa. Matkaan tulee kuitenkin mutkia, sillä Burke joutuu auto-onnettomuuteen ja päätyy Idahoon tai tarkemmin sanottuna salaperäiseen Wayward Pinesin pikkukaupunkiin, joka ei päästä tulijoita enää pois. 

Sarja keskittyykin Burken pakoyrityksiin ja kaupungin salaisuuksien selvittämiseen. Pakoyritys on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Kaupunkia kuin ympyröi aidat ja pakoa yrittäneet teloitetaan julmasti. Se suuri salaisuus puolestaan paljastuu melko pian ja sen jälkeen asetelma muuttuu täysin. En tietenkään paljasta, mikä se on.

Sarjan tekijät ovat huippuluokkaa. Muun muassa Kuudesta aistista tunnettu M. Night Shyamalan ohjaa sarjan. Myös kameran edessä nähdään tunnettuja nimiä, kuten Terrence Howard, Juliette Lewis, Melissa Leo ja Carla Gugino. Siis pääosanesittäjä Matt Dillonin lisäksi. Erityisesti hieman pelottavaa hoitajaa näyttelevä Melissa Leo onnistui roolissaan. 

Monille Wayward Pines tuo mieleen legendaarisen Twin Peaksin. Itse olen katsonut kyseistä sarjaa vain muutaman jakson, joten en tiedä siitä. Sarja muistuttaa myös jonkin verran under The Domea, joskin minusta Waynard Pines on sarjana parempi. Blake Crouchin kirjojakin on hehkutettu. Ne ovatkin lukulistallani. Aika moni kirja on, joten en tiedä koska saa ne luettua.

Alkuasetelma on mielenkiintoinen ja toteutuskin onnistui. Juonikaan ei ole huonoimmasta päästä, vaikka siitä hevosen mentäviä loogisia aukkoja voikin löytää. Toisaalta kyseessä on tv-sarja, ei dokumentti. Muutenkin tämän tyyppiseltä sarjalta ei kannata odottaa liian paljon. Ihmiset kuin toimivat usein siten, mikä on juonellisesti kätevintä.

Ethan Burke on ärsyttävän stereotyyppinen sankarihahmo. Traumatisoitu mies, jolla on hämmästyttävän kova pää ja joka ei osaa keskustella asioita. Luonnollisesti hänellä on myös ongelmia perheensä kanssa. Tosin hänestä, niin kuin muistakin hahmoista, löytyy myös uusia puolia. Joistakin enemmän, kun taas joistakin vähemmän.

Wayward Pinesiin liittyvä mysteeri selviää yllättävän aikaisin. Jossain mielessä ehkä liiankin. En tietenkään sano, mikä se on. Se nimittäin muuttaa sarjan tyyliä mysteerien selvittämisestä selviytymiskamppailuun. Se taas syö sarjan tunnelmaa. Toisaalta aika usein mysteerin ratkaisua pantataan liikaa ja se on sitten loppuen lopuksi pienoinen pettymys. Makuasioita siis.

Loppuratkaisu ei ole mitenkään yllättävä, vaikka siinä kuolikin muutamia tärkeitä hahmoja. Se ei myöskään ole liian imelä, mikä on pelkästään hyvä asia. Valitettavasti loppu on ehkä hieman tylsä, vaikka se vihjaakin toisen tuotantokauden tuloon. Tuleeko sitä? Sitä en tiedä. Toivottavasti, sillä loppu jäi auki. Ainakin jollakin tapaa. Sen enempää en paljasta.

Jännitystä, draama ja hiuksianostattava mysteeri. Jos nämmä kiinnostaa, Wayward Pines on katsomisen arvoinen. Jos haluat jotain omaperäistä, sarja ei välttämättä ole sinua varten. Se saattaa nimittäin olla turjan mainsteam. Neljä ja puoli tähteä.

Kun Ihmissudet ja noidat kohtaavat

Ihmissudet ovat uusi musta. Näin näyttää ajattelevan ainakin kanadalaisen Bitten-sarjat tekijät. Sarja on edennyt jo toiseen tuotantokauteen. Kolmaskin on tulossa.

Bittenin toinen kausi alkoi luonnollisesti siitä, mihin edellinen jäi. Elenan (Laura Vandervoort) kihlattu on kuollut ja tästä vastuussa oleva Malcolm (James McGowan) on vapaalla jalalla. Elena etsiikin häntä ja ihmissudelle raskaana olevaa Rachelia (Genelle Williams) kiivasti. Kausi muuttaa kuitenkin suuntaa nopeasti, kun noidat sekoittavat ihmissusien pakkaa.

En ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea Women of the Otherworld- sarjan kirjoja, joihin sarja perustuu. Niinpä en voi verrata niitä keskenään. Olen kyllä kuullut niistä paljon kehuja. Kuulemma sarjaa parempia. Se on hyvin mahdollista, sillä kirjat voittavat yleensä niistä tehdyt elokuvat tai tv-sarjat mennen tullen. Muitään takuita en voi asiasta kuitenkaan antaa.

Yritän pitää juonipaljastukset minimissä, mutta niitä pystyn tuskin kokonaan välttämään. Lue siis varoen. Paljastan yksityiskohtia ensimmäisestä kaudesta, joten sarjaa tuntemattomien ei ehkä kannata lukea tätä arvostelua. Muutenkin kannatan aina tv-sarjojen katsomista oikeassa järjestyksessä. Niistä saa siten enemmän irti. Nyt pitenmmittä puheitta arvosteluun.

Sanon jo alussa, että luvassa ei ole mitään maailmanmullistavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sarja olisi mitenkään huono. Kyllä sitä katsoo ihan ilokseen. Kaiken lisäksi sarja sopii jopa vähän aikuisimmillekin. Yleensähän tälläiset sarjat ovat kohdennetty teineille. Joskin muutos on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa. Yliluonnolliset sarjat kuin ovat olleet pinnalla jo jonkin aikaa.

Minusta toinen kausi oli jopa ensimmäistä kautta parempi. Noitien mukana olo vaikutti asiaan. Mitäköhän seuraavaksi? Veikkaan vampyyrejä. Toinen uudistus on tyylillinen. Ensimmäisellä kaudella keskittyttiin enemmän suoraan toimintaan. Toisella kaudella puolestaan mysteerien ratkaisuun. Siksi ehkä toista kautta voidaan pitää hieman ensimmäsitä aikuismaisempana.

Romatiikka jätettiin vähemmälle ja hyvä niin. Nyt tarinankerronta sai enemmän aikaa. Kyllä sitäkin sarjassa riittää, joten romantiikannälkäisienkään ei tarvitse pettyä. Jos kuitenkin haet pelkästään sitä, ehkä Twilingt tai Harrequinit ovat enemmän sinun juttusi. Eiköhän muitakin vastaavia löydy pilvin pimein. Itse en kuulu heihin, joten mene ja tiedä.

Noitien jättäminen toiseen kauteen oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Pitäähän ihmissusiin ja heidän maailmaansa tutustua ihan kaikessa rauhassa. Sitten vasta muut vastaavat. Noitien kuvaus ei juuri poikkea totutusta. Yhtä asiaa lukuunottamatta: Noidiksi pääsee vain tyttöjä. Noitien poikalapset tapetaan heti. Sarjasta tuttu idea siis laitettiin toisinpäin. Elena kuin on ainut naisihmissusi.

Hahmot olisivat voineet olla syvällisempiäkin, mutta niistä ainakin päähenkilö Elena ja Jeremy jaksoivat kiinnostaa. Noidista suosikkini oli Paige. Muita pitämiäni hahmoja oli Nick, Jeremy ja Savannah. Elenan ns. rakkauden kohde Clay taas on juuri sitä, eikä juuri mitään muuta. Muut ns. hyvikset jäivät vähemmälle huomiolle. Niin kuin ihmissudet yleensäkin.

Pahis Aleister oli oikeasti pelottava. Miesnoidassa on puhtia. Hänen suunitelmansa on kyllä aika standardi. Hänen kätyrinsä puolestaan eivät. Lukuunottamatta Dr. Sondra Baueria, epäeettisiä kokeita tekevää, harvinaisen epätasapainoista, tutkijaa. Mikään hahmoista, puolesta riippumatta, ei ole mitenkään maailmaa mullistava, mutta ei heidän pidäkään.

Bitten on yllättävänkin koukuttava ihmissusisarja, joskaan en ihmettele, miksi se siitä ei ole tullut netti-ilmiötä. Niin hyvä se ei kuitenkaan ollut. Joka tapauksessa kausi olisi voinut olla pitempikin, nyt siinä oli 13. jaksoa. Neljä tähteä.

Muurahainen supersankareiksi

Marvelin supersankarielokuvat ovat nyt in, joten niin yhtiö teki elokuvan myös maailman pienemmästä supersankaristaan Ant-Manistä. JUONIPALJASTUKSIA!

Juuri vankilasta päässeen herrasmiesvarkaan Scott Langin (Paul Rudd) pitää todistaa vaimolleen (Judy Greed) olevansa muuttunut. Muuten ei tyttären (Abby Ryder Fortson) tapaamisoikeutta heru. Töitä on entiselle vangille vähän, joten tämä ajautuu taas mieron tielle. Scott tulee varastaneeksi erittäin salaista teknologiaa sisältävän puvun, joka pienentää kantajansa.

Scott joutuu vaikeuksiin yrittäessään palauttaa pukua. Niinpä hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin auttaa puvun keksiää Tohtori Hank Pyminiä (Michael Douglas), jonka entinen oppipoika Darren Cross (Corey Stoll) suunnittelee myyvänsä teknologian eniten tarjoavalle, ja varastaa tuo teknologia häneltä. Heitä auttaa Pymin tytär Hope (Evangeline Lilly), joka haluaisi itsekin puvun haltuunsa.

Ant-Man ei ole omaperäsimmästä päästä. Tämä näkyy niin sankarin moneen kertaan nähdyssä taustatarinassa kuin mielikuvituksettomassa pahiksessakin. Se on toteutettu tuttuun Marvel-tyyliin. Ei ihme. Nykyään Marvel elokuvia on jo vaikea erottaa toisistaan. On Ant-Manissä jotain omaakin. Tarina ei ole totutun suurimutoinen, vaan tyydytään Ocean’s Elevenin tyyliseen keikkaan.

Missän vaiheessa ei kuitenkaan päässyt unohtamaan, minkä yhtiön elokuvasta on oikein kyse. Tässäkin elokuvassa vilisee viittauksia muihin elokuviin eli ns. pääsiäismunia. Esimerkiksi elokuvan paras kohtaus, jossa Ant-Man ottaa mittää Haukan (Anthony Mackie) kanssa tai alussa nähty Peggy Carter. Kostajiinkin viitattiin parilla sanalla.

Minun on pakko myöntää suoraan, että Ant-Man, suomeksi Muurahaismies, vaikutti aluksi varsin huonolta supersankarilta. Minun oli vaikea sisäistää pienen koon hyödyt. Ihminen yleensä voittaa kamppailun hyönteisiä vastaan. Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Sankari on yllättävän kova, joskaan lempisupersankarikseni hän ei yllä. Jos minulla sitä onkaan.

Pahis oli vähän turhankin yllätyksetön. Kykykin turhan samanlainen sankarin kanssa. Sivuhenkilöt puolestaan peruskauraa. Lukuunottamatta luksi stereotyyppiseltä latinolta vaikuttavaa Luisia (Michael Peña), joka tarjosi elokuvaan sopivasti kevennystä. Muitakin vähemmistöjä nähtiin, mutta heidän roolinsa olivat pieniä, eivätkä mitenkään omaperäisiä.

Toimintaa elokuvassa on yllättävän vähän, mikä on ihan hyväkin asia, vaikka Marvelin elokuvat ovat syystäkin usein juuri vahvasti toimintapainotteisia. Vaikka yleensä pidän siitä tyylistä, pelkkä toiminta ei riitä. Muutakin sisältöä pitää olla. Ant-Manissä tuo muu sisältö tuli lähinnä huumorin muodossa. Ant-Man onkin yksi Marvelin hauskimmista elokuvista.

Erikoistehosteissa ei toiminnan suhteellisesta vähyydestä huolimatta ei ole säästytty. Siitä paras esimerkki oli puvun ensikokeilemis-kohtaus. Siinä mittasuhteet laitettiin uusikki ja sankarimme suurimpia uhkia oli pölynimuri, rotta ja kylpyamme. Kohtaus oli hyvin toteutettu ja kekseliäs. Se kuuluukin elokuvan parhaimpiin kohtauksiin.

Ant-Man on kevyttä kesäkivaa, joka on tehty Marvelin hyväksi havaitulla tyylillä. Sain sen, mitä menin hakemaankin. Supersankarielokuvien kärkikaartiin se ei kuitenkaan yllä. Neljä tähteä. Vinkkinä katsojille: Lopputekstien jälkeen luvassa on taas näyte seuraavasta elokuvasta. Odottaminen siis kannattaa.

Koulukiusatun telekineetikon kosto

En ole lukenut Stephen Kingin kirjaa Carrie tai katsonut siitä tehtyä ensimmäistä elokuvaa. Siksi arvostelenkin siitä tehdyn uusinta version omana elokuvanaan. 

Carrie White (Kick-Assin Hit Girllinäkin tunnettu Grace Moretz) kärsii. Koulukaverit kiusaavat häntä ja äidinkin (Julianne Moore) himouskovaisuus tuottaa ongelmia. Yllätyksekseen Carrie huomaa omaavansa telekineettisia voimia eli suomeksi hän osaa liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla. Niinpä kukaan ei ole turvassa, kun kiusaajat menevät liian pitkälle.

Vaikka elokuvan voisi luokitella kauhuksi, se ei ole mitenkään erikoisen pelottava. Ahdistava kylläkin. Nautin elokuvasta. Niinkin paljon, että se Elokuva sai minut suunnitelemaan alkuperäisteoksen eli Stephen Kingin samannimisen kirjan lukemista tai edes siitä tehdyn kovasti kehutun ensimmäisen elokuvan katsomista.

Elokuvan tärkein ja varmasti odotetuin kohtaus on varmasti legendaarinen tanssiais-kohtaus. Se ei ole kohtauksista viimeinen, mutta ainakin verisin. Monessakin mielessä. Kohtaus olisi ehkä ollut arempi, jos Carrie olisi vähemmän kylmäpäinen kostaja ja enemmän mielensä menettänyt. Nyt hän esimerkiksi säästi alkuperäsiteoksesta poiketen yhden hänelle aikaisemmin kiltin hahmon. 

Koulukiusaamisteemastaan huolimatta elokuvassa on paikoittain supersankarielokuvien tuntu. Telekineettisia voimia kuin esitellään kohtuullisen alusta alkaen, modernien erikoistehosteiden muodossa. Tämä ei taida olla tarpeen. Muuten kuin nykykatsojan mielenkiinnon pitämisen kannalta. Teknisesti elokuva onnistuikin loistavasti.

Chloë Grace Moretz on taitava näyttelijä ja siten sopiva Carrienkin osaan. Hän pääsee vielä pitkälle. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että ulkonäkönsä puolesta Mortetz olisi voinut näytellä myös yhtä niistä kiusaajista. Se vie osan tarinan ja erityisesti hahmon uskottavuudesta. Toinen elokuvan onnistuja oli Julianne Moore, joka näytteli osansa vakaalla ammattitaidolla. 

Myös elokuvan pahis eli koulukiusaaja ja muutenkin kusipää Chris (Portia Doubleday) oli sopivan vihattava, joskin muuten helposti unohdettava. Katsoja voi tuntea suurta mielihyvää Carrien tappaessa hänet. Sue Snell (Gabriella Wilde) oli sivuhahmoista sympaattisin ja uskottavin. Muut hahmot jäivät vähemmälle huomiolla.

Tiivistetysti Carrie oli ainakin minusta katsomisen arvoinen elokuva, lähinnä sympaattisen päähahmon ja ajankohtaisen teemansa ansiota. Moretzin Carrie olisi valitettavasgti vain sopinut paremmin johonkin X-Man-elokuvaan. Neljä tähteä.

Noitia ja muutakin yliluonnollista pikkukaupungissa

Katsoin ensimmäisen kauden Witches of East End- sarjaa ja pidinkin siitä. Niinpä katsoin myös sen toisen, viimeiseksi jäävän, kauden.

Witches of East End perustuu samannimiseen Melissa de la Cruzin kirjaan. Se kertoo East Endin pikkukaupungissa asuvasta noitaperheestä, johon kuuluu perheenpää Johanna (Julia Osmond), hänen kissaksi muuttuva siskonsa Wendy (Mädchen Amick) sekä Johannan jo aikuiset tyttäret Ingrid (Rachel Boston) ja Freya (Jenna Dewan-Tatum).

Toinen kausi jatkoi suoraan siitä, mistä edellinen jäi. Johannan poika ja samalla myös siskojen veli Frederick (Christian Cooke) pääsi pois pahan isoisänsä valtakunnasta, mutta samalla meidän maailmaamme pääsi myös jotain muuta. Kaiken lisäksi kukaan ei ole voi olla varma, onko Frederickilläkään puhtaita jauhoja pussissaan.

Toisen kauden sävy on huomattavasti ensimmäistä tummempi. Se sopiikin sarjalle hyvin. Itseasiassa toinen kausi taisi olla muuten hieman edellistä parempi. Ero on kuitenkin vain hiuksen hieno. Huumorin ystävienkään ei kannata huolehtia. Sarjasta löytyy kyllä sitäkin. Ei vain yhtä paljon kuin ensimmäisellä kaudella. 

Kaudella on yksi kohtuullisen yhtenäinen juoni. Vaikka noidat kohtaavatkin joka jaksossa vähän erilaisia ongelmia, ne kaikki liittyvät tiivisti pääjuoneen. Ainakin jotenkin. Jokainen noita sai myös oman sivujuonensa. He seikkailivatkin suurimmanosan kaudesta suhteellisen erillään. Kaiki eivät olleet edes minun mieleeni olevissa aikamatkustus jaksoissa. Naiset seikkailivat niissä 1800-luvulla.

Lempihahmoni on Wendy sekä Ingrid. Kaudella keskityttiin enemmän vanhempaan sisaruspariin, mikä oli hyvä veto. He ovatkin niitä mielenkintoisempia. Niin kuin nyt voimansa saaneet Dash (Eric Winter) ja Killian (Daniel DiTomasso). Frederickistä on vaikea olla oikein mitään mieltä. Hahmo oli ihan ok, mutta vähän tylsä. 

James Masterssinin hahmo Tarkoff oli lupaavan alun jälkeen pienoinen pettymys. Samoin se pelätty Joannan ja Wendyn mukamas niin pelottava kuningas-isä. Sen sijaan Bianca Lawsonsonin hahmosta Evasta tuli vaisun alun jälkeen oikeasti mielenkiintoinen. Muut sivuhahmot, niin vanhat kuin uudetkin, tekivät tehtävänsä jäämättä erityisesti mieleen.

Varoitus: Sarja loppui cliffhangeriin eli suomeksi sanottuna koukuun. Tarina jäikin pahasti kesken. Ilmiselvästi tekijät luottivat siihen, että sarja saa jatkoa ainakin vielä tuotantokauden verran. No, ei saanut. Kaiken lisäksi loppua olisi ollut helppo muuttaa heti lopettamisesta kuulemisen jäkeen, mitä ei tehnyt. Toinen huono puoli oli erikoistehosteet, erityisesti animoitu kissa.

En väitä, että Witches of East End olisi mikään mestariteos, itseasiassa se ei kuulu minun top kymppiini. Tai että se olisi ansainnyt Emmyn, jos toisenkin. Jos haluaa kevyttä katsottavaa, joka sisältää yliluonnollisia voimia, sarjaa kannattaa vilkaista. Tai jos olet Siskoni on noidan ystävä. Neljä tähteä.

Parallels - Kun Tv-pilottista tehdään elokuva

Joku aika sitten suunnitteilla oli scifi-sarja Paralles. Sarja ei kuitenkaan päässyt tuotantoon, joten sen tekijät päättivät tehdä sen pilotista elokuvan, jonka katsoin joku aika sitten Netflixistä.

Mies katoaa. Hänen lapsensa Ronan ja Beatrix Carver (Mark Hapka ja Jessica Rothe), nyt jo aikuiset etsivät häntä hylätystä rakennuksesta. Mukaan lähtee myös siskoon ihastunut naapurin poika Harry (Eric Jungmann). He eivät tiedä, että rakennukseen liittyy salaisuus: Se vie kaikki siellä olevat yhteen lukuisista ja toistensa kanssa hyvinkin erilaisesta rinnakkaistodellisuuksista.

Tv-sarjan pilotin muuttaminen tuo omat ongelmansa, varsinkin kuin tekijät eivät valitettavasti ole lisännyt siihen mitään. Hahmot toteuttavat tyypillistä tv-sarja formaattia. He ovat aluksi hyvin stereotypisia, mutta muutumat omaksi persoonakseen ajan kanssa. Nyt sitä aikaa ei annettu. Lisäkksi loppu jäi avonaiseksi, niin kuin pilotin kuuluukin. Elokuvaan se ei vain sovi.

Muuten elokuva upposi minuun. Idea oli hyvä, vieläpä jonkin verran tavallista tuoreempi. Toteutuskin oli huippuluokkaa. Taattua Hollywood-laatua. Erityisesti erikoistehostetiimi osasi hommansa. Elokuva oli kaunis kuin... No, kuva. Olisin kyllä seurannut sitä sarjamuodossakin. Ehdottomasti.

Matkattavat maailmat olivat semi mielenkiintoisia. Maailmoista toinen oli hieman edellistä kiinnostavampi. Ensimmäinen kuin sijoittuu aika perus ydintuhon jälkeiseen maahan. Toinen taas mahdolliseen lähitulevaisuuteen. En voi olla harmittelematta, että sarjamuoto olisi voinut näyttää niin paljon erilaisia ja mielenkiintoisia maailmoja, mutta tämä potentiaali menee kuitenkin hukkaan.

Hahmoista ehdoton suosikkini oli Polly (Constance Wu), todellisuuden matkaamisen veteraani ja pomottava Baddass-lady. Lopun yllätys häneen liittyen oli elokuvan parasta antia. Muuten hahmot olivat peruskauraa. En ihmonnut yhtään hahmoa, varsinkaan päähahmoa, mikä oli plussaa. Tai ehkä yhtä, nimittäin toisen todellisuuden Harrya. Hän oli kusipää, mutta onneksi vain pienessä roolissa.

Parallels on laadukasta scifiä, jollaista voisi katsoa enenmmänkin. Annan sarjalle, jota ei koskaan tullutkaan täydet viisi tähteä. Elokuva saa tyytyä kolmeen.

Bonesista ja Sleepy Hollowsta sekoittava jakso

Eilen kuulin kummia. erittäin kummia. Bonesista ja Sleepy Hollowsta on tulossa ns. crossover-jaksoja. Kumpikin sarja saa omansa. Miten tämä toimii? Onhan kyseessä kaksi täysin erilaista sarjaa. Sitä en tiedä. veikkaan, että Bonesissa Brennan tai Booth näkevät mahdollisesti näkyjä tai pääsevät työskentelemään Sleepy Hollown kuvauspaikalla. Sleepy Hollow:n kohdalla sejkoittaminen on luiontevampaa. Voivathan hyvpyn bonesin maailmaan perustella vaikka ovella rinnakkaistodellisuuteen.

Lapset ja nuoret aidan takana

Netflix-sarjoille ei loppua näy. Katsoin vähän aikaa sitten kaikki yli 21-vuotiaat tappavasta epidemiasta ja sen vuoksi eristetyistä nuorista kertovan Between-sarjan.

Pretty laken kaupunki on pulassa. Kaikkli aikuiset alkavat kuolla mystiseen sairauteen jättäen nuoret eli alle 22-vuotiaat omilleen. Hallitus luonnollisesti eristää paikan, joten klukaan nuorista ei pääse sisään, eikä ulos. Keskiössä on mm. raskaana oleva papin tytär Wiley (Jennette McCurdy) sekä tieteellisesti suuntautunut Adam (Jesse Carere).

Sarja tai ehkä oikeammin minisarja, ensimmäisellä tuotantokausella on vain kuusi jaksoa, keskittyy myös sairauden syyn selvittämiseen, mutta ihmissuhteet ovat kuitenkin tärkeämmässä osassa. Se, miten nuoret selviytyvät keskenään. Vähän joskus aikoja sitten Ylen esittämän klaanin tyyliin. Juoni on ajankohtainenkin. Nyt, kun lintuinfluenssa ja muut epidemiat uhkaavat maailmaa.

Sarja on ihan hyvä, enemmän kuin katsottava. Minun ei tarvinnut miettiä rupeanko katsomaan sarjaa viikoittaan vai en, mutta en nyt varsinaisesti odottanut seuraavaa jaksoa intopiukkana. Sarjan perusidea jaksoi vedota minuun. Se olikin sarjan parasta antia. Toteutus taas. Hmm. Se ei ollut huonoa, vain tylsää. Tapahtumat eivät siksi kiinnostaneet niin paljon kuin olisi pitänyt.

Hahmoista pidin eniten Adamista ja maanviljelijän pojasta Gord (Ryan Allen) ja vähiten puolestaan rikkaan perheen vesaa Chuck (Justin Kelly), josta loppukausi sai vähän paremman. Muut hahmot täyttävät kaikki teinikliseet. Onko sarjan tekijät edes nähneet teini-ikäistä? Onneksi hahmoihin kiintyy, joten heidän edesottamuksensa jaksaa kiinnostaa.

Between tuli Netflixiin, yllättävän perinteisesti, jakso kerrallaan. Syy siihen on tuntematon. Ehkä Netflix halusi näyttää sarjan tuoreeltaan. Nyt sarjan voi tietystä katsoa putkeenkin. Vinkiksi niille, jotka kiinnostivat siitä. Jos perusjuoni kuulostaa hyvältä, niin kuin minusta, kannattaa katsoa ainakin sarjan pilotti. Miten sitä muuten tietää, onko sarja hyvä vai ei?

Between jatkuu vielä ainakin tuotantokauden. Toisin kuin ehkä tästä arvostelusta voisi päätellä. Sarjalla on kuitenkin myös oma viehätyksensä, minkä vuoksi annan sille jopa kolme tähteä.

Ruusujen sota jakaa Englanin aatelissuvut toisiaan vastaan

Conn Iggulden on yksi parhaista historiaallisen fiktion kirjoittajista. Hänen Ruusujen sota-sarjaan on tulut jatkoa, Kolmen liitto-nimisen kirjan muodossa. Nyt se on luettu.

Kolmen liiton tarina jatkaa siitä, mihin sarjan edellinen osa, Myrskylintu, jäi. Vuosi 1454. Englannin kuningas Henri VI on mieleltään hyvin sairas, minkä vuoksi hän makaakin tiedottomana vuoteellaan. Koska kuninkaan poika Edward vielä lapsi, eikä Keskiajalla nainen kelvannut hallitsijaksi, maahan on syntynyt valtatyhjiö. Sille riittääkin täyttäjiä.

Yksi niistä on sijaishallitsijaksi nimetty Richard York. Kuningatar haluaa kuitenkin pitää vallan miehellään ja samalla itsellään ja pojallaan. Lopulta valtakunta ajautuu sotaan, jossa palkintona on valtaistuin. Jotkin suvut käyttävät tilaisuutta hyväkseen maksamaan vanhoja kalavelkoja. Näistä suurin on sarjassa enen näkemätön suku, Percyt, jotka liittyvätkin kamppailuun Yorkin riveihin. 

Olen kuullut, että Tulen ja jään laulu-sarja, jonka jotkin tetävät siitä tehdystä Game of Thrones-sarjasta, on saanut innotteita juuri tästä aikaudesta. Uskon sen. Aikakausi on erittäin kiinnostava. Vaikka siitä voikin saada helposti romanttisen kuvan, todellisuus on karu. Varsinkin jos satut olemaan tavan tallaaja. Siksi kirjoissa, niin kuin tässäkin, kuvataan usein hallitsevaa kansanosaa.

Igguldenin kirja on siitä hieno teos, että se onnistuu melko tasapuolisesti kuvaamaan sisällissodan molempia puolia. Lukija ei kannata kumpaakaan puolta tai kannattaa vahän molempia. Muutenkin henkilöt ovat aina olleet Conn Igguldenin vahvuus. Ne ovat tässäkin kirjassa sopivan moniulotteisia. Suurin osa hahmoista ei ole hyvä tai paha, vain inhimilinen.

Hahmoista lempparini on tässä kirjassa liian vähän huomiota saanut ja puhtaasti kuvitteellinen hahmo vakoojamestari Derry Brewer. Myös toistensa vastustajat York ja kuingas Henrik ovat pidettäviä hahmoja, lähinnä heidän helposti ymmärrettävien motivaatioiden ansiosta. Inhokkini on ehdottomasti vanhempi Percy. Hänen poikansa on paljon isänsä siedettävämpi.

Pakko sanoa, että itse olin Yorkin puolella, ainakin kirjassa. Lähinnä siksi, että Henrik on liian sairas hallitsemaan yhtään mitään. Fyysinen sairaus ei olisi haitannut tai edes päätöksen tekoon vaikuttamattomat mielenterveydelliset ongelmat. Henrik ei kuitenkaan ollut suurimman osan aikaa edes henkisesti läsnä. Valitettavasti, sillä terveenä olleessaan hän vaikutti hyvältä mieheltä.

Toisaalta kait Margaretasta olisi voinut tulla hyvä hallitsija, jos se olisi ollut mahdolista naisille. Valkoisessa kuningattaressa hänet kuvattiin enemmän tai vähemmän kylmä verisenä narttuna. Suoraan sanoen. Kolmen liitossa hän on paljon sympaattisempi. En tiedä, millainen hahmo hän oikeasti oli, mutta pidän enemmän tämän kirjan versiosta.

Englantilaisten nimeämisperinteen mukaan useat henkilöt ovat nimetty samannimisiksi. Edwardeja, Richardeja sun muita kirjasta löytyy riittämiin. Se voi tehdä nimien muistamisesta vaikeaa. Onneksi avuksi kirjan alkuun on laitettu sukutaulukot, jotka selventävät asiaa. Lisäksi hahmoja kutsutaan kirjassa myös hänen hallitsemansa alueen mukaan.

Oheinen kuva on Valkoinen kuningatar-sarjasta

Ruusujen Sota: kolmas liitto on täynnä hurjia taisteluita, ovelaa juonittelua, draamaa ja historian siipien havinaa. Siis kaikkia niitä piirteitä, jotka vetoavat minuun erityisen paljon. Itse näen taistelut kirjan parhaana antina. Suurimmaksi osaksi onnistuneen kuvailun vuoksi. Niissä kirjailija pysähtyy usein kuvailemaan suhteellisen tarkkaan kaikkea mahdollista.

Lukijat voisivat kuvitella olevansa itse paikalla. Pääseensä jännitykseen kiinni turvallisesti, kotisohvalta käsin. Sen verran uskottavasti maailma ja sen tapahtumat on kuvattu. Muutenkin pidän Conn Igguldenin kirjoitustyylistä. Se on parempi kuin mm. Valkoisen kuningattaren kirjoittanut Philippa Gregory, vaikka hänkään ei ihan huono ole.

Kolmen liitto osoittaa jälleen, että Conn Iggulden on yksi historiallisen fiktion mestareista. Minuun teos ainakin uppoaa. Viisi tähteä.

Jack Reacher vs. USA:n taitavin tarkka-ampuja

Lee Childin Jack Reacher-kirjat kuuluvat suosikkeihin, varsinkin lajityyppinsä joukossa. Niinpä ei ole mikään ihme, että luin myös sarjan uusimman kirjan, Korkein panoksin (Personal).

Ranskan presidentti yritettään murhata. Yritys epäonnistuu, muta yksi asia on varmaa. Sen suoritti hyvin taitava henkilö. Niin taitava, että sellaisia ei löydy montaa. Itseasiassa alibien tarkistamisen jälkeen jäljelle jäi vain neljä epäiltyä. Yksi niistä on amerikkalainen John Kott. Kottin kouluttaja eli Yhdysvaltain armeijatahtoo luonnollisesti puuttua asiaan.

Varsinkin kuin pelätään, että tarkka-ampuja hyökkää toisen tärkeän kohteen kimppuun, samaan aikaan pidettävän G8-kokouksen. Niinpä apuun kutsutaan, kukapas muu kuin entinen sotilaspoliisi ja nykuinen kulkuri Jack Reacher. Tehtävä on vieläpä reacherille erittäin henkilökohtainen. Hän toimitti Kottin aikoinaan, noin 16 vuotta sitten, telkien taaksi.

Korkein panoksin antaa minulle juuri sen, mitä Jack Reacher -kirjasta haluankin eli ottessaan pitävää jännitystä, korkeaoktaavista toimintaa sekä sankarin, jota on ilo kannustaa. Vieläpä aiheen huomioon ottaen harvinaisen uskottavaan muotoon. Uskottavuutta lisää se, että kirjoihin on upotettu paljon faktatietoa.

Kirja on kerrottu tavanomaisesta poiketen ensimmäisessä persoonassa ja se toimii. Joissakin sarjan kirjoissa, itseasiaas suurimmassa osassa käytetään kaikki tietävää-kertojaa. Minä-kertoja sopii minusta parhaiten juuri näille kirjoille, vaikka kaikki tietävällä-kertojallakin on puolensa. Siksi olekaan ihme, että suurin osa kirjailijoista käyttää juuri sitä. 

Sitten hahmoihin. Reacher on Reacher. Hyvä niin. Reacher selvittää ongelmia ensisijaisesti älynsä ansiosta, vaikka hän hallitseekin väkivallan jalon, tai vähemmän jalon, taidon. Reacheriä kuvattiinkin kirjassa Sherlock Homelessiksi. Lisäksi hän pitää kahvista, niin kuin minäkin. Se on aina plussaa. Muutenkin reacher on yksinkertainen mies, joka yrittää tehdä puolustaa niitä, jotka itse eivät siihen pysty.

Hänen “side-kickiknsä” Casey Nice oli perus nuori ja kaunis sivuhahmo, joka kuitenkaan ei ole tyhmemmästä päästä. Ylipäätään ihmiset tässä sarjassa ovat poikkeuksellisen älykkäitä ja muutenkin kyvykkäitä, eikä naiset tee poikkeusta. Muut sivuhahmot olivat ihan jees. Pääpahis jotenkin blaah. Hän ei yllättänyt missään kohtaa.

Korkein panoksin on vähän erilainen Jack Reacher-kirja. Esimerkiksi siinä matkustetaan maailmalla eli Pariisissa ja Lontoossa tavanomaisen hämäräperäisen pikukaupungin sijaan. Reacher on myös aikaisempaa enemmän osana tiimiä. Toki hän tekee asiat omalla tavallaan, niin kuin aina. Sen vuoksi teos jakaa faneja. 

Itse pidin kirjasta ja sen erilaisuudesta muohin sarjan kirjoihin nähden. Se pitää sarjan tuoreena. Sitä paitsi kirjan maine erilaisena Reacher-kirjana on usein liioittelua. Suurimmaksi osaksi kirja on aika samanlainen kuin muutkin. Muutamaa, aikaisemmin mainitsemaani yksityiskohtaa, lukuunottamatta. Kirjasarjan fanien ei siis kannata huolestua.

Itse nautin kirjasta suuresta. Sarjan teoksien kärkikaartin se ei kuitenkaan yllä. Enkä suosittele kenenkään aloittamaan Jack Reacher-kirjoja tästä teoksesta, sillä siitä ei saa kattavaa kuvaa muista sarjan kirjoista. Lukeminen kannattaa aloittaa aloittaa ensimmäisestä osasta. Jos sitä ei ole luettavaksi, muut alkuosat käyvät hyvin.

Korkein panoksin osoittaa, että Lee Child ei ole menettänyt otettaan. Siitäkään huolimatta, että kirja on sarjan yhdeksästoista. Minä arvostelen kirjan kuitenkin sarjan standardeilla, siksi ihan viittä tähteä en voi sille antaa. Neljä ja puoli tähteä.

Sota on peliä-ainakin tulevaisuudessa

Ender’s Game on uusin Netrflix-elokuva löytöni. Päätin katsoa sen hetken mielijohdosta. Nyt kerron mielipiteeni elokuvasta.

Formikkit, eräänlaiset jättihyönteiset hyökkäsivät maapallolle. Ne voitettiin, kiitos Ben Kingsleyn esittämän amiraali Mazer Rackhamin. Ihmiset kuitenkin pelkäävät, että ne tulevat takaisin. Uusia sotilaita koulutetaankin tiuhaan. Koska nuoret aivot pystyvät paremmin käsittelemään monimutkaista tietoa ja kokeilemaan uusia ratkaisuja, sotilaiksi valikoituukin lapsia.

Yksi lapsista on elokuvan päähenkilö, harvinaisen kyvykäs Ender Wiggin (Asa Butterfield), joka valitaan kovaan taistelukouluun ja josta Harrison Fordin näyttelemä Eversti Hyrum Graff näkee ihmiskunnan toivon. Lapset puolestaan pitävät Enderiä uhkana ja eristävätkin tämän melkein heti joukostaan. 

Enter's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan. Joskin vapauksia on kulemma otettu. En tiedä varmasti, koska on jäänyt minulta lukematta. Itse kirjailijasta voi olla montaa mieltä. Hän on äärioikeistoaktivisti, joka vihaa homoja ja arvostelee kärkkäästi Barack Obamaa. Hänen mielipiteensä ei kuitenkaan näy elokuvassa, joka on päinvstoin erittäin kiusaamis-vastainen.

Niinpä kirjailijan mielipiteet eivät estä minua katsomasta elokuvaa. Varsinkin kuin Card ei saa siitä eds provikoita. Tai hänen kehuttujen kirjojen lukemista. Itseasiassa ajattelin laittaa ne omalle lukulistalleni. Joitakin asia voi häiritä ja heillä on siihen oikeus. Ymmärränkin vielä näkökulman erittäin hyvin.

Ender’s Gamen kantava idea on mielenkiintoinen ja varmasti sci-fi-, ja pelinörteille mieleen: nörtit pelastavat maailman pahoilta avaruusolennoilta. Toteutuskin onnistuu. Pidän erityisesti loppuratkaisusta. En kuitenkaan paljasta, mikä se on. Älykkäästä ideasta huolimatta elokuva ei olekaan mitenkään syvällisestä päästä. Onhan teinipojat sen pääkohderyhmä.

Ender’s Gamen erikoistehosteet ovat näyttäviä. Luonnollisesti. Teknologia on edennyt vasta nyt riittävän pitkälle laadukkaiden erikoistehosteiden luomiseksi, minkä vuoksi elokuvaa ei olisi voitu tehdä aikaisemmin. Ns. tyhjiökohtaukset ovat erityisen hienoja, vaikka ne alkavatkin toistaa itseään. Tarinan pääosassa ovat kuitenkin ihmiset ja hyvä niin.

Valitettavasti liian pitkät harjoittelukohtaukset vievät kohtuuttoman paljon aikaa hahmokehitykseltä. Lisäksi suurin osa hahmoista jää kliseen asteelle. Päähenkilö on kuitenkin pidettävä, joskin epäuskottavan virheetön. Lisäksi hänen sisaruksistaan olisi kiva tietää lisää. Itse alkuperäisteos on noin 30 vuotta vanha, joten sukupuoleen liittyviltä stereotypeilta ei vältytä.

Ender's Game on kohtuullisen onnistunut lajityyppinsä edustaja. Siinä on myös heikkoutensa, mutta vahvuuksia on enemmän. Kolme ja puoli tähteä. Uskon, että ainakin kirjan lukijat nauttivat siitä.

Kätyrit pomoa etsimässä

En ajatellut katsoa Kätyrit elokuvaa. Lähinnä siksi, että Itse ilkimys-leffat on katsomatta. Menin kuitenkin mukaan, kuin isäni ja pikkusiskoni menivät katsomaan sen, koska miksipä ei.

Kätyrit, englanniksi Minions, on jatko-osa tai pikemminkin esiosa Itse Ilkimys elokuville. Kätyreillä on vain yksi tehtävä: palvella historian kunnianhimoisimpia pahiksia. Valitettavasti heidän toistaitoisuutensa tuhoaa vuoron perään jokaisen isännän ja niinpä kätyrit jäävät isännättömäksi. He päätyvätkin aloittamaan uuden elämän Antarktikselle. 

He elävät siellä jonkin aikaa. Elämä ilman isäntää ei kuitenkaan maistu kätyreille. Niinpä he masentuvat. Ei auta muu kuin uuden isännän etsiminen. Tähän tehtävään valikoituu Kevin, Stuart ja Bob. He löytävätkin pahismessuilta pahisten pahiksen, Scarlet Overkillin. Olisiko uusi isäntä sittenkin emäntä?

Ei ehkä uskoisi, mutta siitä voi löytää myös syvällisen puolen. Löysin hesarista esseen, jossa kätyreitä verrataan paitsi muihin piirrettyjen, tai animaatioitijen, kätyreiden, myös oikeaan elämään, kuten Hitleriin auttajiin. Toisin sanoen siihen, että tavallisetkin ihmiset tekevät pahoja asioita kun ha heillä on karismaattinen johtaja. Ensisijaisesti kätyrit on kutenkin harmiton koko perheen animaatio. 

Sellaisena jopa erittäin hyvä. Ainakin tarpeeksi hyvä viihdyttämään kohderyhmäänsä eli lapsia ja lapsenmielisiä. Parasta elokuvassa oli ehdottomasti alkujakso, joka kertoo keltaisten keppostelijoiden vaiheet aikojen alusta 1960-luvulle. Katsoin elokuvan 2D:nä. Se riitti hyvin. En ainakaan itse jänyt kaipaamaan 3D:tä.

Tarinassa olisi parantamisen varaa näin aikuiskatsojan silmin, mutta en kuulukaan kohderyhmään. Näin elokuvan dupattuna, joten en osaa sanoa alkuperäisistä äänistä mitään. Suomalaiset olivat ihan peruskauraa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Poikkeuksena kertojaäni Veikko Honkanen, joka onnistui elokuvassa erityisen hyvin. 

Kevin, Stuart ja Bob ovat ensisijaisesti hauskoja. Mitään kovin syvällistä heistä ei löydy, mikä ei kai ole tarkoituskaan. He kuitenkin riittävät haukuuta etsiville lapsille. Tarinan keskeiset pahikset jäävät yhdentekeviksi ja tylsiksi. Harmi, sillä maailman ensimmäisessä naisroistossa olisi kyllä potentiaalia. Scarletin mies Herb oli hahmona aika turha. Lukuunottamatta kidutusväline-kohtausta.

Kätyrit on kaikkea mitä koko perheen komedialta voi odottaa. Se ei kuitenkaan ylity ihan Strekin tasolle, vaikka minua naurattikin monessa kohdassa. Neljä tähteä. Jos arvostelisin kätyrit aikuisten elokuvien standardeilla se voisi saada vähemmän.

Avaruusrobottit täyttävät maapallon- Jo neljättä kertaa

En tiedä, mikä sai minut katsomaan Michael Bayn Transformers: Tuhon aikakausi-elokuvan. Syytän hetkellistä mielenhäiriötä. Arvostelen kuitenkin elokuvan tapani mukaan.

Transformers: Tuhon aikakausi on elokuvasarjan neljäs osa. Edellisten elokuvien tapahtumien vuoksi ihmiset vastustavat kaikkia avaruusolentoja tasapuolisesti. Eikä ihme, sillä onko sillä kumpi sen omaisuuden tuhoaa, autobotit vai decepticonit. Omaisuutta tuhouituukin tässäkin elokuvassa enemmän kuin teräsmiehellä Man of Steelissä. 

Elokuva alkaa köyhän keksijän, Cade Yeagerin (Mark Wahlberg), ostaessa vanhan, parhaan päivänsä nähneen, rekan, joka paljastuukin itse Optimus Primeksi, autobottien johtajaksi. Itsekin mystisen avarruusrobon kanssa työskentelevä C.S.I paikantaa nopeasti. Niinpä Yeager perheineen vedetään mukaan C.S.I:n ja avariisrobojen väliseen kamppailuun.

Transformerssit ovat minulle aika vieraita. Elokuvista olen nähnyt kaksi, ykkösen ja kakkosen. Lelumuodossa en ole niillä koskaan leikkinyt, joskin ymmärrän kyllä, miksi ne saattavat vedota, erityisesti pikkupoikiin. Niinpä tämä arvostelu ei ole ns. fanitytön silmin, joka taas voisi nauttia elokuvasta ihan eri lailla. JUONIPALJASTUS VAARA.

Itse tarina on valitettavasti hajanainen, ennalta-arvattava ja lapsellinen. Siitä kertoo jo sekin, että CinemaSins on listannut elokuvan syntejä kahdessa osassa. Lisäksi elokuva on liian pitkä. Se kestää noin kaksi tuntia ja kolme varttia. Niin pitkässä elokuvassa pitäisi ola joku juonikin. Pelkkä silmäkarkki ei riitä.

Sitä elokuvassa sentään on ja paljon. Niin hienojen autojen, maisemien kuin kauniiden ja komeiden ihmisten muodossa. Niin kuin tämän tyyppisissä elokuvassa pitää ollakin. Erikoistehosteryhmä ansaitseekin kiitosta. Erityisesti robodinot onnistuivat. Myös erinäiset taistelukohtaukset tarjoavat silmäniloa riittämiin.

Henkilöhahmot puolestaan karikatyyrejä, ilman omaa persoonallisuuttaan. Varsinkin tyypillinen neito pulassa eli sankarin tytär Tessa (Nicola Peltz) ja tämän ralliautoilija poikaystävä (Jack Reynor), josta ei ole juuri hyötyä. Alun takaa-ajokohtausta lukuunottamatta. Pahikset ovat hieman mielenkiintoisempia, mutta vain hieman.

Ihmiset eivät tosin olekaan elokuvan pääasia, vaan transformerit. He tekevät lähes kaiken taistelemisen. Oprimus Prime on ihan mukiinmenevä päähenkilö, vaikka hänessäkin on tarttumapintaa vähemmän kuin kierrätyspahvissa. Muut autobotot olivat lähinnä mukahauskoja sivuhahmoja. 

Elokuvan päärobopahis, Decepticon-palkkionmetsästäjä Lockdown oli aika perus tämän tyyppisille elokuville. Hän sentään muuttuu tyylikkääksi Lamborghiniksi ja tarjoaakin siten edes jonkinlaista silmäniloa. Toinen robopahis on ihmisten Decepticonin-osista rakentama Galvatron, eli edellisen leffan pahiksen Megatronin uusi olomuoto.

Viimeiseksi otan esiin elokuvaan olennaisesti liittyvän seikan, nimittäin tuotesijoittelun. Tuhon aikakausi piilomainostaa jopa 55:tä eri tuotetta. Katsojalle tuskin jää epäselväksi, ketkä ovat elokuvan sponsoreita.Uskon, että päätös on tuottajien, eikä ohjaajien. Minulla ei ole mitään piilomainontaa vastaa. Se on nykyään osa elokuvia. Liika on kuitenkin aina liikaa.

Millaiseksi kuvittelisit Michael Bayn elokuvan? Toiminnantäyteiseksi, räjähdyksiä, kauniita tyttöjä ja autoja sisältäväksi, kökköjuoniseksi, hahmokehityksen unohtaneeksi eli tiivistettynä ADHD-sukupolvelle sopivaksi. ja pinnalliseksi. Sitä elokuva juuri onkin. Jos tykkäsity edellisistä Fransfromereista, tämäkin kannattaa katsoa. Itselläni on vähän niin ja näin. Kaksi tähteä.

Kuningas Arthurin tarinaa saa päätöksensä

Nyt se on tehty! Nimittäin katsottu Merlin-sarjan viimeinen eli viides tuotantokausi. Tässä tekstissä arvostelen kyseessä olevan tuotantokauden ja ehkä vähän sarjaa yleisestikin. 

Kolme vuotta on kulunut edellisen kauden tapahtumista. Arthur on nyt kuningas ja naimisissa Guineveren kanssa. Arthuria Camelotin suojelemisessa auttaa legendaariset pyöreän pöydän ritarit. Morgana on elossa, mutta hän piileskelee ainakin toistaiseksi. Taikuus on edelleen kiellettyä. Sen vuoksi Merlinin pitää jatkaa kykyjensä salaamista jopa lähimmäisiltään.

Viides kausi oli koko jakson aikuismaisin. Merlin sai eteensä vaikeampia ongelmia, jopa moraalisia. Arthur puolestaan sai paljon aikaisempaa enemmän vastuuta. Muutos oli tarpeelinen. Sarja ei kuitenkaan menettänyt viehätystään viimeisellä kaudellansakaan. Se ei ole muuttunut yhtä'äkkiä Game of Thronesista. Suorastaan rakastan sarjaa, mutta Merliniin sen sävy ei sovi.

Perusasiat toimivat yhtä hyvin kuin ennenkin, kuten Merlinin ja Arthurin ystävyys, josta on kirjoitettu läjä slash-fanfictionia. Huumori on edelleen hyvää. Taistelua ja taikuutta on luvassa pilvin pimein, tarpeeksi tyydyttämämään vähän nälkäisemmänkin fantasia-fanin. Kausi ei siis ollut missään tapauksessa huono, vaikka siinä jokunen heikkous olikin.

Merlin olisi voinut kestää vielä tuotatokauden tai pari. Siis jos konseptia olisi hieman muutettu. Esimerkiksi siten, että taikuus ei olisi enää kiellettyä tai ainakin niin, että Arthur tietää Merlinin voimista. Olisi ollut kiva katsoa heitä taistelemassa yhdessä, rinta rinnan, uhkaavaa pahaa vastaan. Koska kyseisiä muutoksia ei kuitenkaan tapahtunut, viisi kautta riitti varsin hyvin.

Alkukausi meni samoja latuja kuin koko sarja yleensäkin. Liiaksikin. Vaikka siinä ei olekaan valittelemista, teemaa Merlin pelastaa hänen voimistaan tietämättömän Arthurin on käytetty liian monta kertaa. Loppukausi olikin alkukausta parempi. Se oli yllättävämpi, aikuismaisempi ja nosti tarpeeksi panoksia finaalia varten. Alkukausikaan ei ollut toki huono. Taattua Merlin-laatua sekin.

Morganan juonet alkoivat jo kyllästyttää, vaikka herkullinen pahis hän kyllä on. Ne toistavat itseään liikaa. Jatkuvat tappiot tekevät hänestä hampaattoman roiston. Sen sijaan valkoinen Aithusa-lohikäärme oli hyvä lisä hänen tarinaansa. Sääliksi käy toista. Kohtalo ei tosiaankaan ole ollut lohikäärmeelle ystävällinen. Toisin kuin Morgana.

Sarjan loppu ei ollut niin hyvä, kuin se olisi voinut olla. Se oli liian äkkiä tehty. Monta asiaa käytiin vain hätäisesti läpi, niitäkin joita ollaan odotettu koko sarjan tai ainakin koko kauden ajan. Siitä puuttui mm. eeppinen taistelu Morganan ja Merlinin välillä. Muuten siinä ei ollut juuri vikaa. Pidin jopa siitä, että loppu ei ollut kliseisen onnellinen, vaan myös menetyksiä tapahtui, tärkeitäkin.

JUONIPALJASTUKSIA. Lue omalla vastuullasi.

Olin pettynyt siitä, että sarjan tekijät päättivät tappaa Gwenin veljen Elyanin. Se ei ollut tarkoituksen mukainen toisin kuin melkein kaiki muut sarjan kuolemat. Etninen monipuolisuuskin rajoittuu nyt Gweniin. Lisäksi se ei saanut ansaitsemansa huomion. Kukaan ei tunnu muistavan Elyania, edes Gwen. Toisin kuin vaikka Lancelotin kohdalla, jota muistettiin omalla jaksollakin.

Ehdottomasti yllättävin ja järkyttävin tapahtuma viimeisessä jaksossa on ehdottomasti Kuningas Arthurin kuolema. Monet fanit ovat siitä hyvin pettyneitä. Eikä suotta, sillä eiväthän he ehtineet rakentamaan sitä myyttistä ja paratiisimaista Albiota. Ainakaan vielä. Sarja loppui Merlinin ollessa jo vanha mies. Nykyaikana, missä hän odottaa ystävänsä paluuta.

Omat tunnelmani ovat kaksijakoisia. Toisaalta käänne oli juuri sopivan yllättävä ja olihan se uskollinen itse legendallekin. Sitä paitsi Arthurin kuolemaahan povattiin jo kauden alussa, ennustuksen muodossa. Sitä paitsi lopusta olisi voinut tulla muuten vähään turhan ennalta-arvattava ja siten tylsä. Nyt kaikki eivät eläneetkään elämäänsä onnellisena loppuuna asti.

Toisaalta Merlinin voisi sanoa epäonnistuneen, eikä katsojat saaneet sitä, mitä ovat odottaneet. Minäkin. Kaiken lisäksi Albionista puhuttiin niin paljon sarjan aikana, että sitä piti melkein jo itsestään selviänä. Kaiken kaikkiaan loppu oli koskettava, aikuismainen, mutta jätti osat katsojista kaipaamaan jonkinlaista täyttymistä. Lopun voidaankin sanoa olevan anti-kliimaksinen.

JUONIPALJASTUKSET LOPPUI TÄHÄN!


Joistakin huonoista ratkaisuista huolimatta Merlin on hyvä sarja. Olenkin iloinen, että löysin sen uudestaan. Siksi tietyt asiat tuottivat pettymystä. Annan sille kuitenkin neljä tähteä. Sarja on ne ansainnut.