Uudet mutantit, vanha tarina

The New Mutants ei suinkaan ole sellainen lopetus, jota X-Men-elokuvasarja ansaitsee, mutta ei se huonokaan ollut. Kyllä sen kanssa nyt yhden elokuvaillan viettää.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Dani Moonstar (Blu Hunt) menettää koko reservaattinsa mystisen katastrofin seurauksena. Kun hän seuraavan kerran avaa silmänsä, hän kuulee olevansa mutantti, mahdollisesti vaarallinen sellainen, ja olevansa kaltaistensa kuntoutukseen erikoistuneessa laitoksessa neljän muun teinimutantin, yltiöuskollisen kodin kasvatti Rahnen (Game of Thronesin Maisie Williams), ilkeän Illyanan (Anya Taylor-Joy), itseään vihaavan Samin (Stranger Things Charles Heaton) ja ylimielisen Bobbyn (Henry Zaga), kanssa.

Teineiltä ei kuitenkaan mene kauaa tajuta, että hoitokeskuksella ei ole niinkään tarkoitus kuntouttaa heitä kuin pitää heidät pois muiden ihmisten ulottuvilta. Pois pitäisi päästä, mutta sitä ennen heidän pitäisi oppia tekemään yhteistyötä, hallitsemaan voimansa, sekä taistella heidät sinne jäämistä haluavan, voimakenttiä tekemään pystyvän, psykiatri Cecilia Reyesin (Alice Braga) ja hirviömäisen Demon Bearin, kanssa. The New Mutants on Foxin 13. ja samalla viimeinen X-Men-elokuva.

Se, että pääsin katsomaan The New Mutants:in on pieni ihme, eikä vain siksi, että elämme korona-aikaa. Elokuva on nimittäin ollut tuotannossa jo hyvän tovin, kolme vuotta, ja sitä on muokattu monta kertaa ja monen eri ihmisten toimesta. Oliko elokuva kaiken tuon säätämisen ja katsojien kannalta odottamisen arvoinen? Katsottuni elokuvan voin sanoa, että eipä oikein. Elokuva osoittautui pienoiseksi pettymykseksi.

En sano, että kyseessä olisi erityisen huono elokuva, tai edes X-Men-leffa. Siitä löytyi kyllä oma charminsa, minkä vuoksi sitä ihan mielellään katsoo, ja se on paljon parempi lopetus X-Men-saagalle kuin The Dark Phoenix. Se ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä hyvä, tai omaperäinen, kuin olisi voinut olla. Tämä pistää silmään erityisen paljon, sillä sen konsepti on supersanankarielokuvien mittapuulla harvinaisen tuore.

Lisää kuvateksti

Supersankari, - ja kauhuelokuvan yhdistelmää ei nimittäin kovin montaa löydy, jos niitä edes on tehty. Ne kovasti mainostetut, ja trailerissakin nähtävät, kauhuelementit oli kuitenkin jätetty minimiin. Tilalla oli varsin geneerinen supersankarielokuva. Minua tämä ei haittaa, kauhu kuin ei kuulu genresuosikkeihini joukkoon, mutta on helppo ymmärtää myös niitä, jotka tuntevat eri tavalla.

Syytä tälle ei ole vaikea löytää. Kuulemani mukaan Foxin ostanut Disney ei ollut tyytyväinen sen kauhuelementteihin ja halusivat sen olevan lapsiystävällisempi, koska tuottavuus. Ja koska uusintakuvauksia ei syystä tai toisesta tehty ja niinpä heidän piti muuttaa kauhuelokuva geneeriseksi supersankarielokuvaksi niillä materiaaleilla, joita oli jo kuvattu. Sen tulos taas oli odotetunlainen.

Myös elokuvan toteutuksessa oli omat pienet vikansa, mikä on erityisen valitettavaa, kun tietää siihen käytetyn ajan. Demon Bearin ja joidenkin muidenkin tietokoneella tehtyjen hahmojen erikoistehosteet olivat tällä hetkellä käsillä olevan teknologian valossa luvattoman huonolaatuista. Lisäksi Joidenkin näyttelijöiden tekoaksentti olisikin myös kaivannut parannusta.

Elokuvasta löytyi toki omat valopilkkunsa, kuten Danin ja Rahnen varsin söpö ja luonnolliselta tuntuva rakkaussuhde sekä tulevaisuuden lupauksen Anya Taylor-Joyn esittämä epätäydellisyydessään mielenkiintoinen. Myös supersankaritoiminta oli varsin viihdyttävä, minusta se on lähes aina. Valitettavasti elokuvalla meni luvattoman kauan päästä siihen toimintavaiheeseen.

Elokuva käsitteli myös varsin mielenkiintoisia aiheita, kuten traumoista ja syyllisyydestä ja niistä yli pääsemistä ja oman itsensä löytämistä, vieläpä aika hyvin. Niiden vuoksi elokuva ei jäänyyt läheskään yhtä pinnalliseksi ja tyhjäksi kuin olisi voinut. Nuortenelokuvat ovat selvästi kehutusta, joskin minulta katsomatta jääneestä, The Fault in Our Stars-leffasta tunnetun ohjaaja Josh Boonen leipälaji.

Sankarit olivat jokseenkin samaistuttavia ja helppo kannustaa, eli täyttivät sellaisille tehnyt minimivaatimukset, mutta lukuun ottamatta, ei juuri muuta. Demon Bear ei puolestaan ollut erityisen kiinnostava päävastus, olihan kyseessä sentään iso karhu. Sama selitys ei kuitenkaan käy Cecilia Reyesille, jolle ei hänellekään löydy juuri ulottuvuuksia.

Tiivistetysti The New Mutants kuuluu X-Men-elokuvien huonompaan kastiin, mutta siitä löytyi myös paljon positiivista, joten ihan susihuono se ei suinkaan ollut. Kaksi ja puoli tähteä!

Mutantit vs. suvaitsematon maailma-Tv-sarja edition

Sekä teemansa, että genrensä puolesta ajankohtainen The Gifted osoitti, että tv:ssä on vielä tilaa yhdelle supersankarisarjalle. Ihan kaikista genreensä liittyvistä ongelmista se ei kuitenkaan päässyt.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Gifted-sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta.

X-Menit ovat kadonneet, eikä maailma ole suinkaan menossa parempaan suuntaan. Supervoimien käyttäminen on laissa kiellettyä, syystä viis. Mutanteille, kuten koulun tanssiaisten saatua traagisen päätöksen, telekineettisiä voimia omaavilla Andy (Percy Hynes White) ja Lauren Stuckerilla (Natalie Alyn Lynd) ja portaaleja muodostavalla Blinkillä (Jamie Chung), ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta.

Siinä heitä auttaa, muun muassa valohiukkasia manipuloivan Eclipsen (Sean Teale) ja superatleettisen Thunderbirdin (Blair Redford) kansoittama Mutant Underground. Heillä on kuitenkin toinenkin, huomattavasti henkilökohtainen tehtävä, pelastaa ryhmän jäsen, magneettisia voimia omaavan Polaris (Emma Dumont) heitä jahtaavan valtion viraston vankilasta.

X-Men-elokuvat olivat yksi ensimmäinen tutustumiseni supersankareiden maailmaan. Kokemus oli positiivinen. Pidin elokuvista ja niiden maailmasta. En ehkä suorastaan rakastunut elokuviin, mutta pidin niistä tarpeeksi huomatakseni, että supersankarigenrellä on paljon potentiaalia. Pidin paljon vieläpä, samaan universumiin kuuluvasta ja niin kriitikoiden kuin katsojien ylistämästä,  Legion-sarjastakin.

Olisin ollut suuri häpeä, jos The Gifted olisi osoittautunut pettymykseksi. Sitä se ei suureksi onneksi tehnyt. Itseasiassa sarja vetosi minuun jopa umpikummallista Legionia enemmän. Toki sillä oli heikkoutensa, josta suurin oli tietty omaperäisyyden puute, mutta jos sarjan ei odota tuovan genreen mitään uutta, ja jos sattuu olemaan Marvelin tai genren yleensä fani, niin se tarjoaa katsojalle paljon.

X-Menit ovat ehkä poissa, mutta The Giftedin juoni muistutti silti hyvin paljon X-Men-elokuvien vastaavaa. Mutantteja syrjitään, jopa jahdataan, sillä he ovat tavallisille ihmisille enemminkin uhka kuin mahdollisuus. Kuitenkin, viimeisiä jaksoja lukuun ottamatta, mutantit eivät suinkaan riitele siitä, miten ihmisten syrjintään pitäisi vastata, vaan he keskittyvät pelkästään selviytymiseen.

Lisäksi tarina oli muutenkin astetta maanläheisempi, eikä vain siksi, että se keskittyi draamaan paljon erikoistehostekikkailuja enemmän. Taktiikka toimikin hyvin, erityisesti Mutant Undergroundin jäsenten, kohdalla. Se, valitettavasti vielä tänä päivänä ajankohtaisine poliittisten viittausten lisäksi, teki noinkin supervoimien täyteisestä sarjasta erittäin samaistuttavan.

Stuckereiden kohdalla nuoret jaksoivat kiinnostaa heidän liiankin normaaleja vanhempia enemmän. Nuoret opettelemassa hallitsemaan taitojaan ja etsimässä paikkansa on ehkä ylikulutettu klisee, mutta se on sitä syystä. Vanhemmillakin oli hetkensä, erityisesti Amy Ackerin esittämällä Caitlinilla, mutta he olivat normaaleja, sillä tylsällä tavalla, ei niinkään, sillä joka teki heistä samaistuttavia.

Sillä vaikka tietty tavallisuus voi tehdäkin hahmoista samaistuttavia, ja se taas auttaa katsojaa välittämään heistä, mikä on elin tärkeää jokaiselle sarjalle, niin tosiasia myös on, että tavalliset ihmiset ja heidän elämänsä on usein tylsää. Kyse onkin tasapainosta. Hahmon pitää olla tarpeeksi tavallisen ollakseen samaistuttava, muta tarpeeksi erilainen ollakseen kiinnostava.

Voin kuitenkin sanoa kaikkien supersankarigenren faneille iloksi, että kyllä The Giftedistä sitä erikoistehostekikkailuakin löytyi ihan tarpeeksi. Toimintakohtauksia, vieläpä useamman henkilön, on jos ei joka jaksossa, niin ainakin melkein. Ja ne voimat puolestaan, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kuten esimerkiksi Laurenin kuplamainen superkyky, olivat oikea ilo silmälle.

Hyviä hahmoja, tai edes jokseenkin kiinnostavia, hahmoja löytyi monta, mutta Polaris ja Blink ylsivät suosikikseni. Hieman vähimmässä määrin tykästyin myös Thunderbirdiin. Yhdestä Marvelin helmasynnistä sarja ei kuitenkaan päässyt eli tylsähköistä roistoista. Siitäkin huolimatta, että se kuuluu samaan maailmaan kuin Magneto, vieläkin yksi kaikkien aikojen parhaimmista supersankarielokuvien roistosta.

Tiivistetysti The Gifted ei ehkä loistanut omaperäisyydellään, mutta melkein kaikilla muilla mittareilla kylläkin. Sarja oli katsomisen arvoinen genrensä tuotos ja jopa enemmänkin. Neljä ja puoli tähteä.

Ensiarviossa: Marvel’s Inhuman ja The Gifted

Viime aikoina Marvelilta on tullut kaksi vähän tuntemattomampiin hahmoihin keskittyvää supersankarisarjaa Marvel’s Inhumans ja The Gifted. Kerron nyt ensivaikutelmani sarjoista.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Marvel’s Inhuman ja the Gifted-sarjojen ensimmäisen jaksojen juonesta. Suurin osa paljastuksista on nähty kuitenkin jo trailereissa, joten kyseisiä jaksoja katsomattomienkin on kohtuullisen turvallista lukea tätä arvostelua.

Marvel's Inhumans, tai yksinkertaisemmin Inhumans, keskittyy supervoimia omaavien mutanttien ja kaivoksilla pakkotyötä tekevien ihmisten kansoittaman Attilan hallitsijaperheeseen, joka joutuu pakenemaan kuningas Black Boltin (Anson Mount) supervoimia saamattomien, kuten hän itse, saamaan huonoon kohteluun kyllästyneen Maximus-veljen (Game of Thronesin Iwan Rheon) kaapattua vallan.

Perhe pääsee pakenemaan Hawaijille, kiitos teleporttaavan Lockjaw-koiran, mutta he joutuvat samalla eroon toisistaan. Kaiken lisäksi osa heistä, kuten hiuksiaan kontrolloiva kuningatar Medusa (Serinda Swan) ja kaikessa virheitä näkevän neuvonantaja Karnakin (Ken Leung) on menettänyt voimansa. Vallan takaisin saaminen on siis todellakin helpommin sanottu kuin tehty.

Inhumans on saanut paljon haukkuja kriitikoilta, niin kuin moni jo varmaan tietää, ja sanon jo nyt, että iso osa niistä on täysin ansaittuja. Sarja ei kuitenkaan ole läheskään niin huono kuin, mitä niiden perusteella voisi luulla. Varsinkin siihen nähden, että yksi sarjan päätekijöistä toimi myös toistaiseksi huonoimman Marvelin katutason supersankareista tehdyn sarjan, Iron Fistin, puikoissa. 

Sarjalla on kieltämättä myös monia ongelmia, jopa sellaisia, että en ihmettele yhtään, miksi oikein kukaan ei näytä pitävän siitä. Siitä ei pääse yli, eikä ympäri. Kukaan hahmoista ei ole vähääkään sympaattinen, ylisöpöä Lockjaw-koiraa lukuun ottamatta, visuaalinen ilme on yksinkertaisesti vain tylsä, vaikka sarja sijoittuukin mystiseen kuuhun ja kauneudestaan tunnetulle Hawaijille, juoni kliseinen ja dialogi kökköä. 

Puhumattakaan siitä, että se jo moneen kertaan mainittu Medusan peruukki oli yksinkertaisesti vain nolo. Onneksi se leikattiin pois jo alkumetreillä, eikä vähiten siksi, että Merida Swan näyttää paremman ilman sitä. Syy ratkaisuun tuskin löytyy erikoistehosteen kökköydestä tai mistään juonellisesta syystä, vaan luultavasti siitä, että se on vain niin kallista tehdä.

Ne eivät kuitenkaan tee sarjasta täysin huonoa tai sellaista, etteikö sen parissa voisi jopa viihtyä. Sarjan ensimmäisellä jaksoilla oli nimittäin myös hetkensä pääsääntöisesti ne, jotka keskittyivät Ramsay Boltonin lievennettyyn muotoon Maxinukseen tai supertoimintaan. Jotkin supervoimistakin oli kiitettävän kekseliäitä. Siitä tosin kiitos kannattaa antaa sarjakuville, ei niinkään sarjan tekijöille.

Sitä paitsi, katsoja saa varmasti edes jonkinlaista nautintoa katsoessaan, miten etuoikeutetut kuningassuvun jäsenet joutuvat vajoamaan niin sanotusti tavallisten ihmisten tasolle ja tajuamaan, kuinka pilalle hemmoteltuja ääliöitä he oikein ovat ja siten myös avaamaan silmänsä tavallisten ihmisten hädälle. Ainakin toivon, että se on koko sarjan lopputulema. Jos ei, niin mikä on sarjan pointti.

Minulle nämä hyvät puolet riittää, ainakin toistaiseksi, jotta jatkaisin sarjan katsomista. Ne eivät ehkä saa unohtamaan sarjan pahoja puolia, mutta ne ainakin lieventävät niitä. Ymmärrän kyllä, miksi useat eivät. Tv pursuaa nykyään kaikkea supersankareihin liittyvää, joten miksi katsoa sellaista, joka ei niihin ladattuja, kieltämättä turhankin korkeita, laatuvaatimuksia.

Tiivistetysti Inhumans on ihan katsottava supersankarisarja, varsinkin minulle, jota aihe kiinnostaa, mutta ei toistaiseksi juuri muuta. Tähtiä en vielä tässä vaiheessa anna, kummallekaan sarjalla. 

The Gifted ottaa supersankareihin paljon maanläheisemmän otteen. Vaikka mutanttina olo ei ole varsinaisesti kiellettyä, niin supervoimien käyttäminen on, niinpä mutantit ovat joko piilossa, takaa-ajettuja tai vankilassa. Siihen toiseksi mainittuun katekoriaan syystä tai toisesta joutuneet yrittävätkin päästä Meksikoon, jonka mutanttilait ovat paljon lievempiä.

Siinä heitä auttaa mutanteista koostuva, laiton, maanalainen tieverkosto Magnetomaisia kykyjä omaavan Polariksen (Emma Dumont), valohiukkasia manipuloivan Eclipsen (Sean Teale) ja superatleettisen Thunderbirdin (Blair Redford) johdolla. Niin kuin portaaleja tekevä karkulainen Blink (Olipa Kerran Jamie Chung) saa ensimmäisen jakson alkumetreillä huomata.

Sarjan toisille päähenkilölle, tuiki tavalliselta vaikuttavalle Struckersin perheelle tuo pakotie olisikin enemmän sen lapsien Laurenin ja Andyn (Natalie Alyn Lind ja Percy Hynes White) paljastuttua mutanteiksi järkyttävän katastrofin seurauksena. Perheen mutantteja työkseen syytävän isä Reedin (True Bloodin Stephen Moyer) suureksi järkytykseksi.

The Gifted oli yksi vuoden odotetuimmista tv-tapauksista. Minun kohdallani ei ehkä niin paljon kuin useimman muun, sillä vaikka olenkin jonkinasteinen supersankarifani, kiitos aiheesta tehtyjen elokuvien ja tv-sarjojen, se ei ole kuitenkaan minulle se ykkösjuttu. Joka tapauksessa, The Gifted lunasti kaikkien, jopa kovimpien X-Men-fanien, odotukset, ja nousi siten toistaiseksi paras uusista sarjoista.

Polaris

Miksi sitten on näin? Hahmot ovat paljon samaistuttavia ja kiinnostaviakin, erityisesti jo useamman muunkin suosikiksi noussut Polaris, Blink ja Lauren. Toteutus melkein elokuvien luokkaa niin huippu näyttelijöiden, erikoistehosteiden kuin käsikirjoituksenkin osalta. Lisäksi sarjan muillekin X-Men sarjan tekeleille yhteinen teema, vähemmistöjen kohtelu, sen tärkeä ja ajankohtainenkin. 

Pidin myös sarjassa nähtävistä supervoimista paljon. En tietenkään kaikista, mutta esimerkiksi Andyn Carriemaiset voimat, Polariksen mangneettien manipulointi, tai Blinkin makea portaali ovat erityisen onnistuneita. Tämä saattaa vaikuttaa pieneltä asialta, mitä se kieltämättä onkin, mutta sillä kuinka paljon haluan hahmojen supervoimia itselleni, on suuri vaikutus siihen, kuinka hyvänä tiettyä supersankarigenren tuotosta pidän.

Sarjalla on ensimmäisen jakson perusteella vain yksi heikkous. Se ei sisältänyt mitään, mitä emme olisi jo jossain muodossa nähneet X-Men-leffoissa Heroesksessa ja The Tomorrow Peoplessa tai monessa muussa vastaavassa sarjassa. Tämä on erikoista, sillä ensimmäinen X-Men universumiin liittyvä sarja, Legion, tunnetaan juuri sen rohkeudestaan tuoda jotain omaa generiseen supersanankaritarjontaan.

Tiivistetysti The Gifted ei ehkä loista omaperäisyydellään, mutta kaikella muulla kyllä. Toivon vain, että se saa pidettyä korkean tasonsa yllä loppuu asti. 

Hoidan näin lopuksi sen pakollisen vertailun pois päiväjärjestyksessä. the Gifted oli paljon Inhumanssia parempi, joka suhteessa. Mikä täisi jo mennä enemmän kuin hyvin perille tämän arvostelun aikana. Jos siis valita pitää, katsokaa The Gifted. Siitäkin huolimatta, että pidän Inhumanssia enemmänkin hukattuna potentiaalina kuin varsinaisesti huonona.

Vähän erilaisen supersankarisarjan ensimmäinen luku

Fox on hehkuttanut jo pidemmän aikaan uutta X-Menin Charles Xaverien pojasta kertovaa Legion-sarjaansa. Pilotin katsottuna ymmärrän miksi, vaikka se ei outoutensa johdosta kaikille sovi. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Legionin pilotista.

David Haller (Dan Stevens) sairastaa skitsofreniaa ja joutui itsemurhayrityksensä vuoksi Clockworm-nimiseen mielisairaalaan. Davidilla onkin kieltämättä vakavia mielenterveydellisiä ongelmia, joiden vuoksi miehen on joskus vaikea erottaa todellisuus kuvitelmasta. Hän ei olekuitenkaan niin hullu kuin muut häntä pitävät. David on nimittäin yksi maailman voimakkaimmista mutanteista. 

 Sarjan juoneen kuuluu myös Clockworkkiin liittyvä tragedia, peräti kaksi Davidista ja hänen voimistaan kilpailevaa salaperäistä organisaatiota, Davidin tyttöystävä Syd (Rachel Keller), jolla on omiakin supervoimia sekä pelottava keltasilmäinen demoni, jonka vain David näkee. En kerro juonesta tämän tarkemmin, sillä se paljastaisi jo liikaa sarjan ensimmäisestä, “Chapter 1”, nimisestä jaksosta.

Legion on hyvin erilainen supersankarisarja, olettaen, että Davidia voisi edes kutsua supersankariksi. Supersankarisarjat ovat kliseitä pullollaan, joten vaihtelu tekeekin hyvää. Siitäkin huolimatta, että supersankariviihteen kliseet eivät häiritse minua niin paljon kuin joitakin toisia. Erilaisuus ei siis tarkoita minulle samaa kuin hyvää. Hyvä Legion kuitenkin on, suorastaan loistava. 

Kaikille sarja ei kuitenkaan sovi, ei edes kaikille genren ystäville, eikä kyllä tarvitse sopiakaan. Niinpä en pysty suosittelemaan sarjaa. Sen, sopiiko sarja juuri sinulle saa parhaiten selville katsomalla pilotin. Pahimmillaankin menettää vain puolitoista tuntia elämästään. Parhaimmillaan saa uuden fanituksen kohteen. Minun mielipiteeni on ainakin vielä suunnilleen puolivälissä.

En siis fanita sarjaa, vaikka sen katsomisesta nautinkin suuresti. En tiedä, miksi Legion ei nappaa minua ihan niin paljon kuin olisi voinut, vaikka siitä paljon pihinkin. Siinä ei ole sinällään mitään helposti huomattavaa vikaa. Ehkä syynä on minun vähän turhankin suuret odotukset tai ehkä sarjan tyyli vaan ei lähtökohtaisesti ole minulle sitä ominta. Tai ehkä kumpikin.

Aiheena mielisairaus voi olla hankala ja sen kuvaaminen voi olla hyvin riskialtistakin. Varsinkin kuin sitä kuvataan yhteydessä supervoimiin. Sitä sairastavat voidaan joko nostaa jalustalle tai demonisoida täysin. En vielä osaa sanoa, kuinka hyvin sarja siinä onnistuu, mutta ainakaan vielä minulla ei ole asiasta mitään valittamisen aihetta, joskaan ei juuri kehumisenkaan.

Jos juoni kuulostaakin epänormaalilta, se ei ole mitään verrattuna sarjan visuaaliseen ilmeeseen Riippumatta siitä, ollaanko Davidin sisäisessä maailmassa vai sarja ulkoisessa. Erityisen kummallinen, hyvin tyylikkäällä tavalla, on Clockworkin mielisairaala, jonne päästään luultavasti vielä ainakin takaumien muodossa. Vaikka varsinainen tarina onkin muualla.

David on tietyllä tavalla samanlainen kuin sarjansakin, outo, mutta helposti pidettävä. Hänen psyykeensäkin on kiehtova ja sopivalla tavalla erilainen muiden supersankareiden vastaavasta. Jos Batmanin tai Daredevilin kaltaiset synkät hahmot ovat enemmän tyyliäsi, tuskin pidät Davidista. Siitäkin huolimatta, että heissä kummassakin on oma psykologinen ulottuvuutensa.

Kertojana David on hyvin epäluotettava horjuvan mielenterveytensä vuoksi. Joskus onkin vaikea tietää, mitkä sarjan tapahtumat tapahtuivat oikeasti ja mitkä eivät. Esimerkiksi keltasilmäinen demoni voi olla joko totta tai Davidin hulluuden aikaansaannosta. Joskus taas ei ongelmaa ei ole. En esimerkiksi usko, että sarjan hahmot olisivat oikeasti intoutuneet Bollywood-tyyliseen tanssiin.

Jotkin jopa epäilevät Davidin supervoimien olemassaoloa, mutta minä en kuulu niihin. Ne ovat oikeita, vaikka kaikki niihin liittyvä ei olekaan. Muuten sarjan juonessa ei ole senkään vertaan järkeä kuin nyt ja sitä paitsi, David Haller, toiselta nimeltään Legion esiintyy X-men sarjakuvissa, jossa on kiistämättömästi mutantti. Mielenterveyden ongelmista kärsivä mutantti, mutta mutantti siitä huolimatta.

Muista toistaiseksi nähdyistä hahmoista suosikikseni nousi vielä Davidiakin oudompi Lenny (Aubrey Plaza). Myös Syd onnistui hahmona hyvin. Pilotissa edes jonkinlaista näkyvyyttä saaneista hahmoista Davidin sisko Amy (Katie Aselton) oli ehdottomasti epäkiinnostavin, ainakin tässä vaiheessa. Kuka tietää, voi hänelläkin olla supervoima, jos toinenkin. Hyvin todennäköistä se ei ole, mutta mahdollista kuitenkin.

Sarjan roistot vaikuttavat aika perus paha-organisaatio-tyyppisiltä, mutta heitä näkyi pilotissa liian vähän lopullisen mielipiteen muodostamiseen. Toistaiseksi he kuitenkin muodostavat sarjan heikon lenkin. Yksinkertaisesti siitä syystä, että heidän motiivinsa tai metodinsa eivät, tavanomaisuutensa vuoksi, ole onnistunut tekemään minuun mitään vaikutusta.

Legionin ensimmäinen luku, jos jokin osoittaa, että tavanomaisuus ei ole aina hyve. Pidin siitä paljonkin. Jostain syystä en kuitenkaan pidä sarjasta näkemäni perusteella ihan niin paljon kuin joistain muista. Neljä ja puoli tähteä.

Amerikkalainen pikkukaupunki kohtaa periamerikkalaisen ongelman-Ihmisiä valtaavat demonit

Vaikka yliluonnollinen genre kuuluukin suosikkeihini, demonien manaamiseen keskittyneet elokuva ja tv-sarjat eivät. Siihen on kuitenkin tullut se kuuluisa yksi säännön vahvistava poikkeus, Outcast.

Outcast perustuu samannimiseen, Robert Kirkmanin (The Walking Dead) ja Paul Azacetan, sarjakuvaan. Omalta kohdaltani sarjakuvaversio ovat kuitenkin lukematta. Niinpä en käsittele sitä tässä arvostelussa. Tämä arvostelu sisältää taas juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuulla.

Rome, West Virginia. Kyle Barnes (Patrick Fugit) asuu vanhassa kotitalossaan, joka on täynnä traumaattisia muistoja. Demonit eivät jätä häntä rauhaan. Niin henkiset kuin fyysisetkään. Kylen äiti (Julia Crockett) pahoinpiteli Kyleä. Kunnes jotain omitusta tapahtui ja nyt hän makaa kuitenkin koomassa. Se, ja lähimenneisyydessä tapahtunut vaimon pahoinpitely, tekivät Kylesta ulkopuolisen, Outcastin.

Hänestä välittää vain muutama ihmistä, joihin kuuluu muun muassa hänen kasvattisiskonsa Megan (Wrenn Schmidt). Kukaan ei tiedä, että tapahtumille on yliluonnollinen selitys. Demonit valtasivat sekä Kylen äidin, että vaimon. Demonit vaikuttavatkin ottaneen miehen läheiset kohteekseen tarkoituksella. Syyllä on jotain tekemistä hänen ”erikoiskykynsä” kanssa. Hän osaa manata demoneita verensä avulla.

Kylen läheiset eivät kuitenkaan ole ainoita manaamisen kohteeksi joutuneita, vaan muutkaan Romen asukkaat eivät ole turvassa. Asiaa yrittää parantaa pastori Andersson (Philip Glenister), manaamisia suorittava, uhkapeliä ja juomista harrastava, pappi. Koska pappi onnistuu tehtävässään vaihtelevalla menestyksellä, hän tarvitsee Kylen apua. Niin vaikea kuin sitä onkin myöntää.

Juoni ehkä kuulostaa kliseisemmältä ja ennalta-arvattomammalta kuin se on. Onhan manaamisia nähty ennenkin. Vakuutan kuitenkin, että sarja ei kulje jo moneen kertaan kuljettuja polkuja. Vaikka alussa voikin vaikuttaa siltä. Tietenkin genreä vähemmän katsoneena, minulla ei ole selkeää käsitystä siitä, minkälaisia ne polut oikein ovat. Joten minuun ei kannata luottaa täysin tässä asiassa. 

Minun on pakko myöntää, etten innostunut Outcastista etukäteen. Näin mainokset ja ajattelin voivani katsoa siitä jakson tai pari, mutta muuten tuskin ajattelin koko sarjaa. Suurin syy tähän oli yksinkertaisesti se, ettei ns. maanaamis-genre ole koskaan houkutellut minua. Uskonnolliset aiheet kun eivät yleensä kiinnosta minua. Ainakin, jos niitä kuvataan turhan ”raamatullisessa muodossa”.

Katsoin kuitenkin sarjan ensimmäisen jakson. Pidin siitä, paljonkin. Koukkuun en kuitenkaan jäänyt. Enkä ole siellä nytkään. Katson kyllä jo varmistuneen toisen tuotantokauden. En kuitenkaan odota sarjan paluuta kuin kuuta nousevaa. Ilokseni voin myös sanoa, että uskonnolliset elementit eivät olleet liikaa esillä sarjassa, vaan muun muassa demonien kuvauskin poikkeaa mukavalla tavalla perinteisestä.

Outcast oli siten harvinainen yliluonnollinen sarja, että se oli paikoittain jopa oikeasti pelottava. Syy on yksinkertainen. Se jättää paljon ihmisen oman mielikuvituksen varaan, mikä puolestaan onnistuu luomaan kauhukuvia paljon televisiota tehokkaammin. Muutenkin se tarjosi ehdottomasti katsomisen arvoista viihdettä. Varsinkin toteutuksen ollessa juuri niin hyvää, kuin voisi olettaakin. 

Hyvä esimerkki ongelmasta.

Sarjassa oli vain yksi suuri vika: Joskus kuvaus oli liian pimeää, enkä nähnyt kaikkea ruudulla tapahtunutta. Tämä näkyi erityisesti kauden viimeisissä jaksoissa. Jos haluan käyttää vain kuuloaistiani, niin ostan äänikirjan. Onneksi vika ilmeni vain muutamassa kohdassa. Toki sarjasta löytyi myös pienempiä vikoja, mutta ne eivät haitanneet minua läheskään yhtä paljon. 

Päähenkilö Kyle ei ollut yhtään hullumpi hahmo. Häneen olikin helppo samaistua, vaikka tuskin kovinkaan moni on kokenut saman kuin hän. Hän sai lisäksi ainakin minun sympatiat puolelleen. Päähahmona hän ei varsinaisesti tarjonnut mitään uutta auringon alla, mutta toisaalta olen nähnyt häntä paljon stereotyyppisempiäkin sankareita.

Toinen pitämäni hahmo oli Megan. Hänellä oli onneksi oma, vatsa loppua kohden pääjuoneen liittyvä, juonensa. Juoneen liittyi myös Meganin poliisiaviomies Mark (David Denman), josta en pitänyt ensimmäisissä jaksoissa. Loppua kohden hänkin onnistui voittamaan minut puolelleen. Kylen vaimo Alison (Kate Lyn Shell) jäi vähälle huomiolle, mutta hänellekin tapahtui mielenkiintoista kehitystä sarjan edetessä.

Inhosin pastori Anderssonia. En usko, että kovinkaan monen sarjaa seuranneen pitää kysyä, että miksi. Niille jotka eivät sarjaa seuraa tiedoksi, että hän piti kiinni turhan itsepäiseksi omasta, vääräksi osoittautuneesta näkökannasta ja vihasi Kylea vain siksi, että hän osasi demonien manaamisen häntä paremmin ja se otti liikaa ylpeyden päälle.

Pääpahiksena toimi demoni Sidney (Brent Spiner). Hän olikin sarjan arvoinen vastustaja. Maailman parhaan roiston tittelistä hän ei kuitenkaan kisaa. Hänellä on apunaan paikallisen lesken poika Aaron (C.J. Hof), joka nousi heti eniten vihaamakseni hahmoksi. Lähinnä siksi, että hän kohteli äitiänsä, Patriciaa (Melinda McGraw), erittäin huonosti.

Outcastin finaali oli huippuluokkaa. Voisin jopa sanoa sen olevan sarjan paras jakso, ainakin tähän asti. Erään henkilön mahdollinen kuolema ilahdutti minua erityisen paljon. Se tarjosi myös mielenkiintoisen cliffhangerin, joka kyseenalaistaa monta asiaa liittyen sarjan maailmaan. Se ei solminut ihan kaikkia langanpäitä yhteen, muta onneksi sarjalla on vielä aikaa. Tuleehan siitä ainakin vielä toinen kausi.

Kokonaisuudessaan Outcast oli laadukas sarja. harvinaisen hyvä genrensä tuote. Pidin kyllä sarjasta, mutta en suorastaan rakastanut sitä. Neljä tähteä.

Wayward Pinesissa johto vaihtuu, mutta vanhat kujeet jäävät

Foxin minisarja Wayward Pinesin piti jäädä yhteen tuotantokauteen. Sarjan saamaan suosion myötä siitä tehtiin kuitenkin myös toinen tuotantokausi. Arvostelen sen nyt seuraavaksi. 

Sarjan juonesta voisi kertoa vaikka kuinka kauan, mutta keskityn enemmänkin arvostelupuoleen. Niinpä selitin sen vain pähkinäkuoressa. Luvassa on jälleen juonipaljastuksia, joten lue omalla vastuulla. 

4000-luvulla ihmiskunta on kehittynyt melkein eläinten tasolle taantuneiksi abbeiksi. Onneksi David Pilcher (Toby Jones) oli syväjäädyttänyt tuhansia 2000-luvun ihmisiä Wayward Pinesin kaupungin. Niinpä ihmiskunnalla on vielä mahdollisuus selvitä. Viime kaudellla asia selvisi myös kaupungin epätietoisille asukkaille, kiitos Ethan Burken (Matt Dillon).

Niinpä Pilcher päästi Abbiet otukset kaupungin ulkopuolella pitäneen muurin sisään. Lopulta sekä Pilcher, että Burke menettivät henkensä ja johto siirtyi kaupungissa syntyneistä lapsista koostuva ”Ensimmäiselle sukupolvelle” ja erityisesti tehtävään koulutetulle Jason Higginsille (Tom Stevens. Hän hallitseekin Wayward Pinesia rautaisella otteella oikean kätensä Kerryn (Kacey Rohl) kanssa.

Wayward Pines perustui alun perin Blake Crouchin trilogiaan, mutta toinen kausi meni täysin uusille urille. Edes päähenkilö ei ole sama. Nyt se kunnia kuului kirurgi Theo Yedlin (Jason Patric). Muitakin muutoksi tehtiin. Esimerkiksi abbieille annettiin entistä enemmän inhimillisiä piirteitä, kun ensimmäisellä kaudella heitä kuvattiin lähinnä hirviöiksi. Muutos toikin tarpeellisen ulottuvuuden sarjaan.

Pidin Wayward Pinesin ensimmäisestä tuotantokaudesta, paljonkin. Yksi kausi olisi kuitenkin riittänyt hyvin. Varsinkin, kuin pidin sen lopusta. Toinenkaan kausi ei ollut huono, vaikka se turha olikin. Se ei päässyt läheskään samalle tasolle ensimmäisen kauden kanssa, mutta huonoksi siitä ei voi sentään haukkua. Itseasiassa se oli enemmän kuin katsottava.

Samaa voisi sanoa myös Theosta, jolta puuttui Ethanin karisma täysin. Muuten mies oli kyllä enemmän tai vähemmän Ethanin kaltainen, liikaakin. Jopa miesten parisuhdedraamasta löytyi jotain samaa. Hahmona Rebecca (Nimrat Kaur) kyllä voitti kevyesti Ethan Burken vaimon Theresan (Shannyn Sossamon), mutta valitettavasti hänen storylinensa ei ollut yhtään parempi.

Kaudella oli myös suuria vahvuuksia. Niin muihin sarjoihin kuin ensimmäiseen kauteensa nähden. Niistä tärkein oli telepaattisia voimia omaavan Abbiekuningatar Margarethin (Rochelle Okoye), joka antoikin koko rodulleen sen kipeästi kaipaaman kolmannen ulottuvuuden ja oli samalla koko sarjan pidettävin hahmo. Muutenkin naishahmot pääsivät loistamaan kaudella. Onneksi.

Kaudella nähtiin myös sarjan ehdottomasti paras jakso, ”Time Will Tell". Siinä näytettiin Margaretin ja Theon yrityksiä ymmärtää toinen toisiaan, mutta se ei edes ollut jakson paras osa. Se kunnia kuului takaumille, joissa mentiin aikaan, jolloin kaikki nukkuivat vielä kammioissaan. Pääosan saikin kammion kunnostuksesta vastannut tiedemies C.J. Mitchumille (Djimon Hounsou).

Kauis olikin ollut paljon parempi, jos C.J. olisi ollut sen päähenkilö. Varsinkin alkukaudesta hyvä aika meni Theon tutustuessa uuteen ympäristöönsä. Jaksossa päästiin seuraamaan myös ihmisten tuhoa, vähä vähältä. Aina C.J.n herätessä maailma oli yhä enemmän sekaisin. Jaksossa nähtiin jopa muutosvaiheessa oleva abbie, joka vaikutti yhä melkein ihmiseltä.

Nämä hyvät puolet riittävät melkein korvaamaan huonot. Melkein. Suurin huono henkilöityi Jasonin muodossa. Hän ei millään pystynyt korvaamaan Pilcherin jättämää aukkoa. Ongelma oli sama kuin Theonkin kohdalla. Hahmolta puuttui tarvittava karisma. Sentään Kerry vaikutti mielenkiintoiselta, mutta häntä nähtiin aivan liian vähän. Niinpä hahmoon oli vaikea kiintyä.

Pilcher oli paljon parempi ja ennen kaikkea ymmärryttävämpi roisto. puoli sai uusien hahmojen muodon. Theosta jo mainitsinkin, mutta uusi johtaja Jason ei ollut sen parempi. Hänen olisi pitänyt olla kauden pelottava, mutta myös jokseenkin ymmärrettävä roisto, mutta nyt mies onnistui vain ärsyttämään katsojia. Sentään hänen oikea kätensä, Kerry vaikutti kiinnostavamalta.

Luettelin juuri sarjan vahvuuksia ja heikkouksia. Nyt onkin vuorossa ” meh”-osuus eli kaikki, johon minulla ei ollut vahvaa mielipidettä. Niihin kuului sarjan toteutukseen liittyvät seikat, jotka eivät poikenneet suuresti genren vastaavista. Sekä hyvässä, että pahassa. Vain Kerrya näyttelevä Hannibal-sarjassa Abigail Hobbsia näytellyt Kacey Rohl. 

Waynard Pinesin toinen tuotantokauden ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta siitä löytyi myös paljon positiivista. Minä ainakin viihdyin sen parissa. Kolme tähteä. Sarjasta tulee ehkä kolmaskin tuotantokausi. En odota sitä innolla, mutta luultavasti katson sen silti. Siis jos se ylipäätään tehdään.

Vanhasta korruptoituneesta seriffistä nykyaikaistetuksi Frankensteinin hirviöksi

Kuolema ei ole lopullinen, ei ainakaan Foxin kohtuullisen uudessa scifidraama Second Chancessä. Sarjassa mies nimittäin herätetään henkiin Frankensteinin hirviön tyyliin. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

70-kymppinenentinen seriffi Jimmy Pritchard (Philip Baker Hall) ei ole erityisen hyvä ihminen. Päinvastoin. Hän on korruptoitunut ja moraaliton. Hän on myös kuollut. Seriffin onneksi epäsosiaalinen, mutta sitäkin nerokkaampi parantamaan Googlea Lookinglass-yhtiön toisen johtaja Otto Goodwin Otto Goodwinin (Adhir Kalyan) herättää hänet nuoren miehen kehoon (Robert Kazinsky).

Hän nimittäin uskoo Jimmyn DNA:n auttavan parantamaan siskonsa Maryn Goodwin (Dilshad Vadsaria), muuten parantumattoman syövän. Jimmy ei tietenkään muuttunut yhtään paremmaksi ihmiseksi uuden kehon myötä, joten häntä kiinnostaa Maryn parantamisen sijaan oman tapauksensa selvittäminen ja lähentyminen poikansa Duvalin (Tim DeKay) kanssa.

Kuulostaako mielenkiintoiselta? Ainakin minusta kuulosti, vaikka luinkin jo etukäteen sarjan saaneen leikkurin vain 11 jakson jälkeen. Second Chancen tekijät päättivät kuitenkin tehdä jostain kumman syystä hyvin tavanomaisen rikossarjan. Luultavammin tarina olisikin sopinut paremmin elokuvamuotoon, sillä pari tuntia riittäisi hyvin sen kertomiseen hyvin.

Second Chance sopi kuitenkin harmittomaksi huviksi hyvin. Mitään syvällistä, sarja ei tarjoa. Mutta, pitääkö kaiken tarjotakaan. jäikin positiivinen kuva sarjasta, vaikka televisiossa tulee tätä nykyä paljon parempiakin sarjoja. Varsinkin näin television toisella kultakaudella. Kun jättää aivot narikkaa, niin voi keskittyä nauttimaan sarjan monista hyvistä puolista.

Niihin kuului muun muassa hauskuus, tappelukohtaukset, hienot autot ja muu tekniikka, tappelukohtaukset ja kauniit ihmiset, niin miehet kuin naisetkin. Second Chance ei kuitenkaan ollut kummoinen rikossarja. Hyvän rikossarjan a ja o ovat rikoksia ratkoja pari tai mahdollisesti tiimi. Siksi sellaiset rikollissarjat kuin Bones ja Castle toimivat niin hyvin. Jimmyssa ja Duvalissa ei ollut läheskään tarpeeksi kemiaa. 

Päähenkilö ansaitsee myös pitkän miinuksen. Jimmy ehkä tarkoitettiin alun perin renttuimaisen karismaattiseksi, mutta siinä ei onnistuttu kovinkaan hyvin. Oli hänellä hyvätkin hetkensä, mutta niitä ei kuitenkaan ollut läheskään tarpeeksi. Vaikka Goodwinin kaksosissa ei ollutkaan mitään vikaa, he eivät pystyneet pelastamaan tilannetta. Asiaa ei auttanut se, että he jäivät sivuosaa.

Jimmyssä vai vaivaamaan yksi toinenkin asia. Hänen vanha ja uusi versionsa ei muistuttanut toisiaan läheskään tarpeeksi. Totta kai minä ulkonäölliset seikat ymmärrän, ovathan versioilla eroa monta kymmentä vuotta. Mutta vielä käytöskin. Toki joitakin samankaltaisuuksia löytyi. Niitä olisi kuitenkin pitänyt löytyä enemmänkin, olihan kyseessä sama hahmo.

Aika usein teinit kuvataan sarjassa erittäin rasittavaksi, millä tietysti on todellisuuspintansa. Näin ei kuitenkaan käynyt Jimmyn pojantytär Gracien (Ciara Bravo) tapauksessa. Hän olikin sarjan hahmoista parhaimmistoa. Myös Maryn ystävä/sihteeri Alexassa (Vanessa Lengies) löytyi potentiaalia. Hänestä kuin paljastui yllättäviä puolia. Muut hahmot olivat ihan kelvollisia, mutta ei mitenkään muistettavia. 

En ole tainnut vielä mainita asiaa, mutta Jimmylla on tytärkin, alkoholistisia taipumuksia omaava Helen (Amanda Detmer). Hän jäi kuitenkin pelkäksi kevennykseksi. Kevennyksissä ei ole mitään vikaa, varsinkin tämänkaltaisissa sarjoissa. Minua jäi kuitenkin mietityttämään se, miksi Jimmy ei näyttänyt haluavan minkäänlaista yhteyttä hänen kanssaan. Olihan hän yhtä lailla Jimmyn lapsi kuin Duvalkin.

Jimmyn yliluonnollisista voimista eli supervahvuudesta, superkestävyydestä ja supernopeudesta riippuen sarjan roistoissakin on jotain ihmeellistä. Ainakin isossa osassa. Ja sarja on parempi sen takia. Pitäähän sankarille antaa jotain haastettakin. Muuten ei hekään olleet ihmeellisemmästä, tai edes muistettavimmasta päästä. Valitettavasti.

Toki sarjasta löytyi päävastustajakin, Goodwinien liittolainen/kilpailija Connor Graff (Adan Canto). Hän ei varsinaisesti tarjonnut genreen mitään uutta, eikä oikein päässyt yllättämään muutenkaan. Sen sijaan pidin siitä, että hänen motiivinsa pysyi inhimillisenä. Hän halusi voittaa kuoleman. Kukapa ei? Muuten hän pysyi hyvin tiukasti superroistoille suunnitellun rajan sisällä.

Sarjan loppu vaikutti hieman hätiköidyltä, mikä ei ole mikään ihme. Pitihän kauden jatkua vielä pidempäänkin, joten sarjan tekijöillä ei ollut aikaa hukattavaksi loppua suunnitellessa. Siitäkin huolimatta pidin siitä. Loppu ei nimittäin ollut turhan imelä, mutta kuitenkin tarpeeksi. Ja roistokin sai ansaitsemansa lopun, joka ei ollut kuitenkaan turhan ilmeinen.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi sarjasta hyvä maku suuhun, vaikka sitä onkin haukuttu kriitikoiden toimesta enemmän, jos vähemmän. Sillä olikin myös omat selkeät heikkoutensa. Siksi se ei voi saada kahta ja puolta tähteä enempää.

Tervetuloa Wayward Pinesiin-älä koskaan lähde

Fox teki jotain suomalaiselle tv-kanavalle poikkeavaa. Se näytti Waynard Pinesin melkein saman aikaan sen Amerikan ensi-esityksen kanssa. SPOILERS!

Wayward Pines perustuu Blake Crouchin kirjasarjaan. Se kertoo Agentti Ethan Burkesta (Matt Dillon), jonka tehtävänä on löytää mystisesti kadonneet kollegansa. Matkaan tulee kuitenkin mutkia, sillä Burke joutuu auto-onnettomuuteen ja päätyy Idahoon tai tarkemmin sanottuna salaperäiseen Wayward Pinesin pikkukaupunkiin, joka ei päästä tulijoita enää pois. 

Sarja keskittyykin Burken pakoyrityksiin ja kaupungin salaisuuksien selvittämiseen. Pakoyritys on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Kaupunkia kuin ympyröi aidat ja pakoa yrittäneet teloitetaan julmasti. Se suuri salaisuus puolestaan paljastuu melko pian ja sen jälkeen asetelma muuttuu täysin. En tietenkään paljasta, mikä se on.

Sarjan tekijät ovat huippuluokkaa. Muun muassa Kuudesta aistista tunnettu M. Night Shyamalan ohjaa sarjan. Myös kameran edessä nähdään tunnettuja nimiä, kuten Terrence Howard, Juliette Lewis, Melissa Leo ja Carla Gugino. Siis pääosanesittäjä Matt Dillonin lisäksi. Erityisesti hieman pelottavaa hoitajaa näyttelevä Melissa Leo onnistui roolissaan. 

Monille Wayward Pines tuo mieleen legendaarisen Twin Peaksin. Itse olen katsonut kyseistä sarjaa vain muutaman jakson, joten en tiedä siitä. Sarja muistuttaa myös jonkin verran under The Domea, joskin minusta Waynard Pines on sarjana parempi. Blake Crouchin kirjojakin on hehkutettu. Ne ovatkin lukulistallani. Aika moni kirja on, joten en tiedä koska saa ne luettua.

Alkuasetelma on mielenkiintoinen ja toteutuskin onnistui. Juonikaan ei ole huonoimmasta päästä, vaikka siitä hevosen mentäviä loogisia aukkoja voikin löytää. Toisaalta kyseessä on tv-sarja, ei dokumentti. Muutenkin tämän tyyppiseltä sarjalta ei kannata odottaa liian paljon. Ihmiset kuin toimivat usein siten, mikä on juonellisesti kätevintä.

Ethan Burke on ärsyttävän stereotyyppinen sankarihahmo. Traumatisoitu mies, jolla on hämmästyttävän kova pää ja joka ei osaa keskustella asioita. Luonnollisesti hänellä on myös ongelmia perheensä kanssa. Tosin hänestä, niin kuin muistakin hahmoista, löytyy myös uusia puolia. Joistakin enemmän, kun taas joistakin vähemmän.

Wayward Pinesiin liittyvä mysteeri selviää yllättävän aikaisin. Jossain mielessä ehkä liiankin. En tietenkään sano, mikä se on. Se nimittäin muuttaa sarjan tyyliä mysteerien selvittämisestä selviytymiskamppailuun. Se taas syö sarjan tunnelmaa. Toisaalta aika usein mysteerin ratkaisua pantataan liikaa ja se on sitten loppuen lopuksi pienoinen pettymys. Makuasioita siis.

Loppuratkaisu ei ole mitenkään yllättävä, vaikka siinä kuolikin muutamia tärkeitä hahmoja. Se ei myöskään ole liian imelä, mikä on pelkästään hyvä asia. Valitettavasti loppu on ehkä hieman tylsä, vaikka se vihjaakin toisen tuotantokauden tuloon. Tuleeko sitä? Sitä en tiedä. Toivottavasti, sillä loppu jäi auki. Ainakin jollakin tapaa. Sen enempää en paljasta.

Jännitystä, draama ja hiuksianostattava mysteeri. Jos nämmä kiinnostaa, Wayward Pines on katsomisen arvoinen. Jos haluat jotain omaperäistä, sarja ei välttämättä ole sinua varten. Se saattaa nimittäin olla turjan mainsteam. Neljä ja puoli tähteä.