Poikien supersankarijahti jatkuu

 Viime vuoden puolella ehdin vaikuttua supersankarisarja The Boystä. Sen nyt arvostelemani toinen kausi ei jäänyt yhtään havinaisen loistavaa ensimmäistä kautta huonommaksi.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Erityisesti The Boyssin ensimmäisestä kaudesta.

Supersankareita jahtaavat ”Boyssit” ovat katkuteillä, sillä supersankarit, käytännössä omistava Vought-yhtiö lavasti heidät supersankareiden hallinnasta vastaavan pomonsa (Elisabeth Shue) murhasta. Tilannetta vaikeuttaa se, että ryhmää johtava Billy Butcher (Karl Urban) on kadonnut. Heidän mielensä onkin niin maassa, että vain väliaikaisesti pomon aseman saanut Hughie (Jack Quaid) ja Sevenissä nyt kaksoisagenttina oleva Starlight (Erin Moriarty) jaksavat enää yrittää.

Uudet tuulet puhaltavat myös supersankariryhmä Seveniin, sillä se saa uuden jäsenen, karismaattisen Stormfrontin (Aya Cash). Hän varastaakin heti valokeilan, sosiopaattisen ryhmän johtaja Homelandin (harvinaisen loistava Antony Starr) suureksi harmiksi. ”Superit” pitää kiireisenä myös kiireisenä muun muassa tekeillä oleva Sevenin synnystä kertova elokuva ja terrorismin vastaisen sodan markkinointi.

The Boys:in ensimmäinen kausi nosti sarjan nopeasti suursuosioon ja hyvästä syystä. En ole toistaiseksi nimittäin nähnyt toista sarjaa, joka paitsi amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sekä isoa, että pientä ruutua nykyään jopa liikakansoittaneista supersankareistä. tarjoaa harvinaisen osuvaa satiiria, niin vieläpä tekee sen harvinaisen viihdyttävässä muodossa.

Eikä tämä suinkaan johdu siitä, että yrittäjistä on ollut pulaa. Ja vieläpä erittäin hyvistä. Pidän kyllä Doom Patrolista, The Umbrella Academy ja muista hieman poikkeavan kuvan supersankareista antavista sarjoista. Ja paljon, minkä voi lukea minun kyseisistä sarjoista tehdyissä arvosteluissa. Silti nekään eivät ole ihan niin poikkeuksellisen hyviä kuin The Boys, vaikka lähelle kyllä pääsevätkin.

Ensimmäisen kauden menestys kuitenkin myös tarkoitti sitä, että toista kautta varten oli kasattu paljon odotuksia. Ilokseni voin sanoa, että kausi lunastikin nuo odotukset täysin. Se oli yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, joltain osa-alueiltaan jopa hieman parempi. Pidin erityisesti siitä, että ensimmäiselle kaudella sivuun melkein kokonaan jäänyt Queen Maeve (Dominique McElligott) sai enemmän ruutuaikaa.

Toisella kaudella käsittelyn sai, edellisiltä kausilta tutun media, -yritys, - ja armeijakritiikin lisäksi, taas moni tärkeä ja jos ottaa huomioon, että kauden tekemisen meni jonkin verran aikaa, niin myös yllättävänkin ajankohtainen asia, kuten sosiaalinen media ja sen manipulointi, supersankarielokuvat, Hollywoodin taipumus kaupallistaa sekä feminismi, että seksuaaliset vähemmistöt, neo-natsit sekä skientologia.

Vaikka tämä olikin hyvä asia, niin yhtenäisyyden oikean elämän kanssa menevät paikka paikoin turhankin silmiinpistäväksi. Hienovaraisuus kun ei ole tällä toisellakaan kaudella kuulu sarjan repertuaariin. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii melko suora AOC-klooni (poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez) Victoria "Vic" Neuman (Timelessin Claudia Doumit).

Jos jokin on pysynyt ennallaan se, että sarja on edelleen äärimmäisen brutaali ja paikka paikoin jopa groteski. Verta ja suolenpätkiä lentää ja päät räjähtävät, eikä muitakaan ruumiinosia juuri säästetä. Sarjan huippuluokkaa oleva erikoistehostetiimi pääsikin taas oikeuksiinsa. Kaikella väkivallalla oli kuitenkin taas tarkoitus, edes jonkinlainen, joten ei kausi pelkkää verikekkeriä ollut.

Seveniin liittyvät kohtaukset olivat edelleen sarjan mielenkiintoisempaa antia. Toki ”pojatkin” pääsivät joskus toiminnan ytimeen. Pidin erityisesti mielisairaalaan liittyvästä kohtauksesta, mutta hyvä oli myös Black Noiriin liittyvä kohtaus. Lempikohtaukseni koko kaudessa, ja mahdollisesti koko sarjassa, oli kuitenkin ns. tyttötaistelu-kohtaus. Se oli vain niin hyvä.

Hahmoista lemppareitani oli edelleen Queen Maeve. Kuitenkin vaikka Queen Maeve saikin tällä kaudella paljon enemmän tekemistä ja osa jopa ”poikia” jollakin tavalla auttavaa, niin sivuun hän jäi kuitenkin. Hyvä hahmo oli myös Starlight, varsinkin kuin hänkin alkaa saamaan hieman harmaimpia puolia. Ensimmäisellä kaudella kuin hän oli varsin yksiulotteisesti hyvis.

”Pojista” samaistuttavin oli Hugh. Heistä paras oli kuitenkin teknisesti ottaen ”tyttö”, Kimiko (Karen Fukuhara), jonka storyline olikin hänelle edukseen, jopa paremmin kuin viime kauden vastaava. ”Pojista” parhaan storylinen sai kuitenkin Butcher, eikä vähiten siksi, että se tarjosi hahmolle hänen syvästi tarvitsemaa hahmokehitystä. Kovin pidettävä tai edes kuin hän ei hahmona ole.

Myös Mother’s Milk, tai lyhyemmin, sai jonkin verran kehitystä, mutta kovin mieleenpainuva hahmo hän ei ole vieläkään. Myös Frenchien (Tomer Capon) saama kehitys nosti hänet sarjan parhaiden hahmojen joukkoon. Sen sijaan kaudella myöskin uutena tullut Lamplighter (muun muassa X-meneistä tuttu Shawn Ashmore) olisi ansainnut enemmän ruutuaikaa. Hänessä olisi ollut potentiaalia hyväksikin hahmoksi.

Homelander pysyi edelleen yhtenä sarjan viihdyttävimmistä hahmoista, vaikka pidettäväksi häntä ei voi edelleenkään sanoa. Itse asiassa hahmo oli vielä viime kauttakin selvemmin pahis. Siitäkin huolimatta, että sarja yritti antaa hänelle inhimillisyyttä antamalla hänen yrittää olla isä myöskin supervoimaiselle Ryanille (Cameron Crovetti).

Viihdyttävä, tosin loppukaudella lähinnä kamaluudessaan, oli myös Sevenin uusi tulokas Stormfront, eikä vähiten Aya Cashin lavakarisman ansiosta. Hän olikin varsin hyvä kauden pääpahis, sekä persoonansa, että voimiensa puolesta. Kausi parittikin Homelanderin ja Stromfostin varsin mielenkiintoisin tuloksin tai ainakin heitä seurasi paljon mieluummin kuin Hugtin ja Starligting soutamista ja huopaamista.

Deepin (Chace Crawford) ja hänen skientologimaisen the Church of the Collectiveen liittyvät osuudet olivat melkeinpä turhia. Olenkin sitä mieltä, että hahmoa ei välttämättä tarvitsisi nähdä enää kolmannella kaudella. Samaa voisin sanoa myös koko kirkosta. Melkein yhtä tylsä oli myös A-Trainin (Jessie.T.Usher) storyline, mutta se sentään jopa johti johonkin.

The Boys on saamassa myös kolmannen tuotantokauden, mikä sarjan suosiota ajatellen ei ole mikään ihme. Tiedän siitä vain sen, että Supernaturalin Jensen Ackles esittää siinä Captain Amerikan pahaa, tai ainakin moraalisesti jollakin asteella korruptoitunutta, versiota, Soldier Boyta. Ja sen katson kauden varmasti. Ja luultavasti teen siitä jonkinlaisen arvostelunkin. Kumpaankin on kuitenkin vielä paljon aikaa.

Tiivistetysti The Boys erottuu edukseen jopa näin television, ja erityisesti supersankaritelevision, kulta-aikana. Siksi se ansaitseekin täydet viisi tähteä!

 

Paholainen rikoksia selvittämässä

Huomasin juuri, ettei ole vielä tehnyt arvostelun arvostelua etsiväsarjojeen aateliin kuuluvasta Luciferista. Korjaan asian välittömästi. Arvostelussa on sarjan ensimmäinen ja toinen tuotantokausi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Luciferin ensimmäisestä ja toisesta kaudesta! Lue siis omalla vastuullasi.

Lucifer Morningstar (Tom Ellis) kyllästyi työhönsä Helvetin johtajana ja päätti aloittaa uuden elämän ihmisten keskuudesta. paikaksi valikoitui luonnollisesti Los Angeles, Enkelten kaupunki, jossa mies nyt pyörittää yökerho Luxia parhaan ystävänsä Mazen (Lesley-Ann Brandt) kanssa ja hyppii pinnallisesta suhteesta toiseen. Kaikesta tästä huolimatta hän tuntee kuitenkin olevansa tylsistynyt.

Sitten miehen ystävä murhataan ja Lucifer päättää selvittää tapausta, myöskin tapausta selvittävän etsivä Chloe Deckerin (Lauren German) vastustuksesta huolimatta. Pian hänkin kuitenkin huomaa, että Luciferin kyvystä saada ihmiset paljastamaan synkimmätkin salaisuutensa on tutkimuksessa hyötyä ja mies pääsee tutkintaan mukaan. Ei mene aikaakaan kuin rikos onkin selvitetty.

Koska Lucifer nauttii Cloen seurasta ja huomasi, että murhien ratkaisu käy lääkkeeksi tylsistymiseen, hän päättää tehdä järjestelystä pysyvää. Poliisipäällikön luvalla heistä tuleekin oikea rikosten ratkaisun tehokaksikko. Asiassa on vain yksi mutta, Chloe ei nimittäin tiedä, kuka hänen työparinsa oikeasti on. Lucifer perustuu hyvin löyhästi samannimiseen Neil Gaimanin sarjakuvaan.

Ensimmäisellä kaudella keskityttiin ennen kaikkea Chloen ja Luciferin suhteen syventämiseen sekä Luciferin Amenadiel-veljen (D.B. Woodside) pyrkimykset saada Lucifer takaisin omalle paikalleen Helvetin valtiaaksi. Välillä selvitettiin murhia ja käytiin terapiassa, terapeuttina pätevä tohtori Linda (Rachael Harris). Kuvioissa pyöri myös lauma korruptoituneita poliiseja, mutta heidän roolinsa jäi suhteellisen pieneksi.

Toisella kaudella lähemmän tarkastelun sai Luciferin perhe, erityisesti Helvetistä karannut äiti (Tricia Helfer), joka ei kaihda mitään keinoja pyrkimyksissään päästä takaisin kotiinsa, taivaaseen ja samalla kostaa ex-miehelleen Jumalalle. Tietenkään myöskin viikoittaisia murhia, terapiaa tai eri hahmojen suhdeasioita ei missään vaiheessa päästetty unohtamaan. Ne vain saivat ensimmäistä akutta vähemmän huomiota.

Kuullessani Luciferin juonen ensimmäinen ajatukseni oli, että vaikka muuten idea itse Paholaisesta maan päällä vaikutti erinomaiselta, niin se piti pilata pakottamalla mukaan sitä pakollista rikosten ratkaisua. Etsiväsarjoja televisiossa jo aivan liikaa. Katsottuani sarjaa huomasinkin pian, että tapahtunut murha oli yleensä epäkiinnostavinta, mitä sarjan aikana tapahtui.

Kyllä. Tämäkin kuuluu olellisesti etsivätyöhön.

Tapauksilla oli kuitenkin aina oma roolinsa. Ne nimittäin auttoivat Luciferia käsittelemään omat, sisäiset tai ulkoiset ongelmansa. Tärkeintä ei ollutkaan itse murha tai juuri murhattu ihminen, vaan itse se ratkaisuvaihe. Matka on paljon tärkeämpi kuin määränpää. Luciferin tapauksessa se matka tarjoaakin parhaan etsiväsarjan vähään aikaan.

Sarjan suurimmat vahvuudet ovat kuitenkin muualla, sen karismaattisessa, sympaattisessa, kiehtovassa, hauskassa ja inhimillisessä antisankarissa itsessään. Toisin kuin Raamatun Luciferia, häntä kannustaa jo vähän väkisinkin. Tahtomattaan. Toki osa hahmon suosiosta, aika suurikin on kokonaan Tom Ellisin ansiota, jonka tumman komea ulkonäkö on varmasti monen heteronaisen, ja homomiehen, mieleen. 

Hahmona Chloe on stereotyyppisyytensä ja normaaliutensa ansiosta vähemmän kiinnostava, muttei niin paljon vähemmän kuin voisi luulla. Hänestä on helppo pitää ja rikostenratkaisijanakin nainen on omaa luokkaansa, ilman minkäänlaisia yliluonnollisia voimia. Miksikään nainen pulassa tyyppiseksi ratkaisuksi ei Chloe siis todellakaan jää.

Kuitenkin mikä tärkeintä niin hahmon kuin sarjan toimivuudenkin kannalta, hän ja Lucifer muodostavatkin vielä tavallistakin toimivamman voimakaksikon, melkein yhtä toimivan kuin Sleepy Hollown Isabob Crane ja Abby Mills. Ja se on jo paljon sanottu se. Kaksikon välinen sutkauttelu onkin se, mikä tekee siitä niinkin nautittavan katsoa. ilman sitä olisin lopettanut sarjan katsomisen jo kauan aikaa sitten.

Muilta osin sarja nimittäin tarjoaa hyvin perinteistä rikossarjaa. Melkein kaikki sarjassa nähty on nähty jo kertaalleen muissa sarjassa, joskaan ei näin hyvin tehtynä. Enemmän kuin yhdellä tavalla. On tapaus, on sitä ratkaiseva persoonallinen kaksikko, on ihmissuhde huolia ja muuta sellaista. Vieläpä sellaista, joka ei ota minkäänlaisia riskejä oikein millään tavalla.

Hyvänä puolena tässä on se, ettei sarja siten myöskään loukkaa ketään. Lukuun ottamatta joitakin kiihkokristittyjä, joiden mielestä Paholaista ei saisi esittää myönteisessä valossa. Nyt onkin hyvä aika varoittaa, että jos olet heidän kannallaan, Lucifer ei ole sinulle. Muuten kehottaisin antamaan sille edes mahdollisuuden, ainakin jos lajityyppi on edes jokseenkin mieleen.

En kuitenkaan menisi väittämään, ettei sarjalla ole omaa persoonallisuutta. Päinvastoin. Lucifer on iso persoona niin hahmona kuin sarjanakin. Niinpä vaikka tarinat ovat vähän turhankin tuttuja, niin tyyli jolla ne kerrotaan ei. Se on hyvällä lailla, voisin jopa sanoa, että kiehtovalla, omaperäinen. Ei niin omaperäinen, että se karkottaisi katsojia, eikä sen niin omaperäinen tarvitse ollakaan, mutta kuitenkin.

Muut hahmot ovat melkein yhtä pidettäviä kuin aikaisemmin mainitsemani Lucifer ja Chloe, vaikka heitä onki kehitetty luonnollisista syistä paria vähemmän. Pidin erityisesti Mazesta ja Tohtori Lindasta. Chloen vähän alle kymmenvuotias tytär Trixielle (Scarlett Estevez) toi hyvänlisän sarjaan. Muihinkin kiintyi, joskaan ei niin paljon. Erityisesti Cloen ex-aviomis Dan (Kevin Alejandro) äityi joskus turhan ärsyttäväksi.

Tiivistetysti pääkaksikko, omaperäinen tyyli ja Tom Ellis tekevät Luciferista odotettua paremman poliisisarjan. Sellaisen, joka vetää katsojat mukaansa ensihetkistä lähtien. Täydet viisi tähteä.

Supertyttö pelastaa jälleen-Niin ihmisiä pahalta avaruusolennolta kuin viattomia avaruusolentoja heitä vainoavilta ihmisiltä

Tv-kausi on taas vaihtumassa, minkä vuoksi useimmat sarjat jäävät tauolle tai loppuvat. Arvostelen niistä ensimmäiseksi Supergirlin toisen kauden, joka nosti sen huippusupersankarisarjojen joukkoon.

Varoitus: Tämä teksti sisältää JUONIPALJASTUKSIA Supergirlin ensimmäiseltä ja toiselta kaudelta.

Supergirl, suomalaisittain Terästyttö, ei ole vielä edes kunnolla päässyt juhlimaan voittoaan Myriadista kuin Maahan saapuu nimittäin salaperäinen avaruuskapseli, jonka kyydissä on vain yksi matkustaja, tajuton mies (Chris Wood). Hänet tunnistetaan pian jonkinlaiseksi avaruusolennoksi. Olisiko matkustaja kenties Karan kotiplaneetalta, Kryptonista? Niin hän ainakin toivoo.

Pian muut asia kuitenkin tulee salaperäisen miehen edelle, kuten Karaa opastamaan tullut Superman (Tyler Hoechlin) tai jostain kumman syystä kaupunkiin juuri muuttaneen Lena Luthorin (Merlinistä tuttu Katie McGrath) kohteeksi ottanut salamurhaaja. Vaikka kumpikin supersankari ottaa hänen pelastamisen vakavasti, he eivät voi olla varmoja, voiko tähän luottaa? Onhan hän Luthor.

Sarjat muuttuvat aina vähän kaudesta toiseen. Muutenhan se kulkisi vain samoja latuaja, eikä sitä kukaan katsoisi. Supergirlin kohdalla muutos ensimmäisestä kaudesta toiseen oli kuitenkin erityisen suuri. Vaihtoihan se CBS:stä CW:hen. Minulla olikin pieniä epäilyksiä kauden suhteen. Pelko oli kuitenkin turhaa. sarja onnistui säilyttämään hyvän laatunsa ja vieläpä hivenen parantamaan viime kaudesta.

Esimerkiksi Superman, yksi DC:n kuuluisimmista ja suosituimmista sankareista, olisi voinut viedä huomiota itse sarja päätähdeltä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Supergirl jäi oman sarjansa keskipisteeseen. Kaiken lisäksi kyseessä oli paras versio hahmosta vähään aikaan, paljon parempi kuin DC:n elokuvauniversumin vastaava. Hän oli yhtä hurmaava, yltiöoptimistinen ja helposti lähestyttävä kuin Karakin. 

Toinen mielenkiintoinen uusi tulokas on Lena Luthor. Toivottavasti naista nähdään vielä kolmannellakin kaudella ja mieluiten hyviksenä kuin pahiksena. Hänen ja Karan ystävyys oli yksi sarjan parhaimmista muutoksista. Toivottavasti Lena ei ala pitää avaruusolentoja uhkana ja käänny kaikkia avaruusolentoja, myös Karaa, vastaan, niin kuin velipuolensa Lex.

Parhaat muutokset liittyivät kuitenkin Karan Alex-siskoon. Ensinnäkin hän sai sarjassa edellistä kautta isomman roolin. Ne jaksot, jossa hän on juonen keskipisteessä, olivatkin kauden parhaita. Onhan nainen yksi sarjan mahtavampia hahmoja. Pidin, suorastaan rakastin, myös sitä, että hän tuli tällä kaudella myös kaapista ja sai tyttöystäväkseen hurmaavan poliisin, Maggie Sawyerin (Floriana Lima)

Kaikista muutoksista en tietenkään pitänyt, kuten Cat Grantin lähdöstä tai James Olsonin Guardian-storylinesta. Myös pääjuoni oli aluksi tylsä, sillä se keskittyi liikaa Mon-Eliin. En inhoa Mon-Eliä hahmona tai hänen suhdettaan Karaan, mutta mielenkiinnottomuutensa vuoksi hän toimii paremmin sivussa, ehkä ladellen joskus hauskoja kommenttejaan, kuin tapahtumien keskipisteessä. 

Aloin kuitenkin pitää pääjuonesta enemmän kuin sen keskipiste vaihtui Kuningatar Rheaan (Teri Hatcher), Mon-Elin äitiin. Hän oli varsin mainio roisto, niin vastuksena kuin persoonanakin. Hän voittikin edellisen kauden roistot täysin yksi-nolla. Tai tämän kauden toisen roiston, avaruusolentoja perustamansa CADMUS-organisaation avulla vainoavan Lillian Luthorin (Brenda Strong).

En inhonnut CADMUS-storylinekaan. Käsittelihän se hyvin ajankohtaista ja siten mielenkiintoista aihetta. Lisäksi siihen liittyi Lenan ja Lillianin vaikea äiti-tytär-suhde, joka ei ehkä olisi kantanut koko kautta, mutta toimi hyvin pienenä sivujuonena. Ehkä sinne mennään vielä kolmannella kaudella. Kauden pääjuoni oli vain sen verran hyvä, että CADMUS-storylinesta ei ollut juuri kilpailijaksi.

Supergilin budjetti pieneni jonkin verran kanavan vaihdon yhteydessä. Se ei kuitenkaan osoittautunut ongelmaksi, vaan sarjan toteutus oli juuri niin hyvää kuin tämän tasoiselta sarjalta sopii odottaakin. Menemättä yksityiskohtiin sen enempää. Ei se häikäissyt minua toteutuksellisilla avuillaan, mutta ei sen tarvitsekaan. Nautin sarjan katsomisesta paljon ja se on pääasia.

Kausi loppui monella tapaa erinomaisesti. Pidin erityisesti Supermanin ja Supergirlin kaksintaistelusta, joka voittikin Batmanin ja Supermanin vastaavan mennen tullen ja vaikuttavasta lopputaistelusta. Erikoistehostemätön ohella sitä juonellista puolta olikin sitten karsittu urakalla, jonka vuoksi kärsikin koko jakso. Onneksi siinä sentään nähtiin Cat Grand ja hänen hauskat one-linerinsä.

Tiivistetysti Supergirlin toinen kausi osoittautui paremmaksi kuin alkuaan uskalsin edes toivoa. Sillä oli kuitenkin myös ongelmansa, jotka toivottavasti korjataan seuraavalle kaudelle mentäessä. Neljä tähteä. Eli saman verran kuin ensimmäisellä kaudellakin.

Kahdeksikon tarina jatkuu-Yhdessä ja erikseen

Wachowskin sisarusten Sense8:n ensimmäinen tuotantokausi oli syystäkin jättimenestys. Siitä tehtiin luonnollisesti myös toinenkin kausi, joka osoittautuikin enemmän kuin ensimmäisen veroiseksi. 

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!

”Sensaatit” löysivät yhden heitä jahtaavien Biological Preservation Organization (BPO) piilopaikan ja päättivät saada etulyöntiaseman tutkimalla sitä. Valitettavasti traagisin seurauksin, sillä organisaatiossa työskentelevä, omia lajitovereitaan jahtaava ”sensaatti”, Wihispers (Terrence Mann) pääsi kirjaimellisesti poliisi Willin Willin (Brian J. Smith) pään sisään. 

Nyt Will joutuukin olemaan koko ajan huumeiden vaikutuksen alaisena. Tälläkin pilvellä on kuitenkin kultareunus. Yhteys toimii molempiin suuntiin ja niinpä Willillä on mahdollisuus selvittää heidän vihollisensa henkilöllisyys ja aikeet. Häntä auttaa tyttöystävä ja kanssaryhmäläinen, DJ, Riley (Tuppence Middleton) sekä etsintäkuulutettu hakkeri Nomi (Jamie Clayton).

He ja muut eli näyttelijä Lito (Miguel Ángel Silvestre), kickbox-ammattilainen Sun (Bae Doona), ammattirikollinen Wolfie (Max Riemelt), tiedenainen Kala (Tina Desai) sekä hyväsydäminen bussikuski Capheus (toiselle kaudelle Aml Ameenin tilalle tullut Toby Onwumere), auttavat tietenkin toisiaan parhaan kykynsä mukaan, niin yhteisen uhkan kuin henkilökohtaisten ongelmien suhteen.

Sense8:in fanien iloksi voin sanoa, että tulette saamaan juuri sen, mitä luultavasti oletattekin. Toinen kausi on hyvin samanlainen kuin ensimmäinen, jopa valitettavassa määrin. Kova taso ei nimittäin ole ainut asia, joka on pysynyt samana. Esimerkiksi hahmot taistelevat aika samojen ongelmien kanssa. Sen vuoksi toinen kausi voi tuntuakin vähemmän uudelta kaudelta, enemmän ensimmäisen kauden toiselta osalta.

Sense8 ei edellisen kauden tapaan vietä kovinkaan paljon itse pääjuonen parissa, itseasiassa se taitaa tehdä sitä jopa vähemmän. Koko kauden pääjuonen voisikin laittaa yhteen elokuvaan. Melkein, missä vain muussa sarjassa tämä olisi ehdoton heikkous, mutta ei suinkaan tässä. Onhan juuri pääjuoni ollut aina sarjan heikoin elementti, enkä siksi tosiaankaan usko, että kukaan katsoo sarjaa sen takia.

Minkä takia sarjaa sitten seurataan niin innokkaasti? Koska se loisti yhdessä juonen kannalta täysin epäoleellisesta, mutta katsomisnautinnon ehdottomassa edellytyksessä: katsojien tunteisiin vetoamisessa. Niin negatiivisissa kuin positiivisessakin. Sarja herättää ihmetystä, naurattaa, itkettää, vihastuttaa ja saa tuntemaan kaikkea siltä ja väliltä.

Tämä näkyy erityisesti ryhmäläisten toimiessa ryhmässä. Oli heidän aktiviteettinsa sitten pahiksia vastaan taistelu, milloin kenenkin henkilökohtaisen ongelman ratkaiseminen, laulaminen tai orgiat, sitä oli todella mukava seurrata. Oma osansa katsomisnautinnosta on myös siitä, että päähahmoja ollessa noinkin paljon jokaisen on, helppo löytyy suosikkinsa tai ainakin jonkun, johon voisi samaistua edes jossakin määrin.

Oma suosikkini”sensaattini” oli Nomi. Ehkä koska häneen minulla oli eniten samaistumispintaa tai koska pidin hänestä vain niin paljon hahmona. Heti toisena tulee kuitenkin Sun, Wolfie ja Lito. Muut olivat kyllä katsomisen arvoisia, mutta esimerkiksi Rileyllä ei tällä kaudella oikein ollut mitään muuta roolia kuin Willin tyttöystävänä oleminen. Siksi hänen osuuksistaan oli vaikea innostua.

Kaikki ”sensaatit” saivat myös oman yksilöllisen juonessa, joka ei liittynyt pääjuoneen millään lailla. Esimerkiksi Lito kamppaili Meksikon elokuvateollisuuden homofobiaa vastaan, Sun pakeni vankilasta ja suunnitteli kostoa hänet sinne laittanutta veljeään vastaan, Wolfie yritti päästä irti rikollisesta elämäntavasta, sekä Nomi pakoili lakia ja kärsi perheensä transfobiasta.

Toinen sarjan suurimmista vahvuuksista liittyy toteutukseen. Se näyttää kerrassaan upealta ja vieläpä omaperäiseltäkin, niin erilaisten kaupunkien kuin taistelukohtauksienkin osalta. Siitäkin huolimatta, että erilaisia sijainteja olisi voinut käyttää kekseliäämminkin. Muutenkin toteutus onnistui ilman sen suurempia ongelmia. tai ainakaan sellaisia, joihin itse kiinnittäisin huomiota.

Nämä pienet tarinat vielä yksi sarjan vahvuuksista. Siitäkin huolimatta, että kaikkien tarinat eivät toimikaan yhtä hyvin. Esimerkiksi Kalan joutuminen epäonnelliseen avioliittoon ja samalla kamppaileminen tunteistaan Wolfieta kohtaan eivät vain onnistunut pitämään mielenkiintoani yllä. Sama kävi Capheuksella ja hänen yrityksellään päästä politiikkaan parantaakseen maansa asioita. 

Lita ja hänen rykelmänsä

Meidän kahdeksikkomme ulkopuolella on myös paljon muita ”sensaatteja”. Niitä nähtiinkin tällä toisella kaudella entistä enemmän. Vaihtelevin tuloksin. Suurimmat osat heistä eivät olleet kovin mielenkiintoisena, poikkeuksena oli kuitenkin salaperäinen Lila (Valeria Bilello). Heistä sympaattisin oli kuitenkin vain vähän nähty, Hoytin vanha ukko (Doctor Wo:n 7. Tohtori Sylvester McCoy).

Toki sarjassa on muitakin hahmoja kuin ”sensaatit”. Niistä suosikkini melkeinpä voisin sanoa, että suosikkihahmoni oli Nomin tyttöystävä Amanita (Doctor Who:sta tuttu (Freema Agyeman). Seuraavaksi pidin myös Sunin kilpakum ppanista ja vanhasta heilasta, Etsivä Munista (Sukku Son). Muista hahmoista ei ole juuri muta sanottavaa kuin, että niitä oli paljon. Liikaa lueteltavaksi tässä arvostelussa.

Tiivistetysti Sense8:tin toinen kausi oli kaunis, tunteisiin vetoava ja harvinaisen omaperäinen. Se joka vie mukaansa vielä ensimmäistäkin kautta paremmin. Viisi tähteä.

Zombien pelko jatkuu-Tällä kertaa veden varassa

The Walking Deadin sisarsarjan, Fear The Walking Deadin, toinen kausi sai juuri päätöksensä. Nyt kerron, millaiset fiilikset kaudesta oikein jäi. JUONIPALJASTUKSIA!!!

Ensimmäisellä kaudella Madison (Kim Dickens), hänen miehensä Travis ((Cliff Curtis) sekä heidän laajennettu perheensä onnistuivat pakenemaan Kulkijoita (sarjan nimi zombeille) salaperäisen ja moraalisesti arveluttavan Victor Strandin (Colman Domingo) jahtiin. Toinen kausi aloitettiinkin veden päällä. Luonnollisesti sekään ei ole vailla vaaroja, vaan ryhmää uhkaa niin ihmiset kuin Kulkijatkin.

Fear the Waling Dead on hyvä sarja ja toinen kausi oli vastaavasti hyvä kausi. Ei ihan niin hyvä kuin The Walking Dead, mutta lähelle. Zombit eivät edelleenkään ole lempiteemojani tv-sarjalle, sillä ne ovat turhan yksinkertaisia ollakseen edes jokseenkin mielenkiintoisia hirviöitä. Mutta toisaalta sarjan ne jäävät kummassakin sarjassa lähinnä statistin osaan. Päähuomion saa ihmisten selviytymiskamppailu.

Vaikka kyseessä on spin offi, Fear the Walking Dead toimii hyvin myös omana sarjanaan. Sitä voi hyvin katsoa, vaikka The Walking Dead ei olisikaan ennestään tuttu. sarja sopii kuitenkin erityisen hyvin juuri The Walking Deadin faneille. He voivat tutustua maailmaan aiempaa syvemmin, saaden samaan aikaan sekä jotain uutta ja ihmeellistä, että jotain jo hyväksi havaittua.

Pidin veneosuudesta, enkä vähiten siksi, että se tarjosi genreen jotain ennen näkemätöntä. Kausi kuitenkin meni erityisen kiinnostavaksi silloin, kuin päästiin kuivalle maalle. Suurin syy tähän oli juuri uusi miljöö, joka tarjosi samalla erilaisia ihmisiä, erilaisine uskomuksineen. Kulttuurierot, ja miksei kielierotkin, puolestaan antavat aina oivan maaperän laatudraamalle. 

Hahmoista suosikkini oli Madison, Victor ja Nick. Pidin myös Danielista. Inhokkeja oli eräänlainen kauden epävirallinen pahis Chris ja hänen tapaamansa kusipäiden jengi, joista olisi voinut tulla kiinnostavia roistoja, jos he eivät olisi niin karikatusoituja. Kaudesta puuttuikin juuri niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin vangitseva pääroisto. Toisin kuin The Walking deadissa, jossa heitä riittää.

Muut eivät juuri herättäneet tunteita puolesta, eikä vastaan. Syykin tähän on yksinkertainen. Sarja nimittäin keskittyi syventämään vain muutamaa hahmoa. Muut vain tavallaan olivat paikalla. Heistä suurin osa jäikin yksiulotteiseksi, mikä ei haittaisi, jos kyseessä ei olisi hahmovetoinen sarja tai jos ongelma olisi havaittavissa vain sivuhahmojen kohdalla. Valitettavasti tästä kärsi myös suuri osa päähahmoistakin.

Hahmojen suurimmalla ongelma ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä heidän yksiulotteisuuden kanssa. Se oli heidän kykynsä tehdä naurettavia ja siten myös epäuskottavia huonoja päätöksi. Lisäksi en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, ettei huumeriippuvaisella Nickillä ollut minkäänlaisia sivuoireita. Kyseessä ei ole iso asia, mutta se vaikutti katsomiskokemukseen, ei pilannut sitä, mutta vaikutti kuitenkin.

Kokonaisuudessaan Fear of Walking Deadin toinen kausi ei ollut yhtään hullumpi, vaikka sillä olisikin vielä paljon parantamisen varaan. Kolme ja puoli tähteä.

Rikostutkimuksessa pitää laittaa aivot peliin-Jopa uhrien

En voi hehkuttaa zombiesarja iZombieta tarpeeksi. Katsoin ensimmäisen tuotantokauden ja rakastin sitä suuresti. Tietenkin katsoin heti sen tullessa myös toisen kauden. Nyt on taas arvostelun aika.

Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia iZombien molemmista kausista. Lue siis omalla vastuulla. Tämän sarjan kohdalla pitää antaa myös toinen varoitus: Olen sarjan fani ja se voi näkyä tässä arvostelussa. Yritän kuitenkin tarkkailla sarjan toista tuotantokautta myös objektiivisemmastakin näkökulmastaobjektiivisesti.

Kerron nyt lyhyesti, mistä sarjasta on kyse. Sarjan päähenkilö, Liv Mooore (Rose McIver), on zombi. Eikä mikä tahansa zombi, vaan rikoksia ratkoja sellainen. Hänen syömänsä aivot kuin antavat näkyjä edellisen omistajansa elämästä. Rikoksien ratkaisun ohella, sarjassa on myös isompi juoni. Liv ei nimittäin ole ainut lajissaan. Valitettavasti kaikki hänen lajitoverinsa eivät kuitenkaan jaa hänen korkeaa moraaliaan.

Toinen kausi jatkoi siitä, mihin ensimmäinen kausi jäi. Liv teki kovan ratkaisun olematta pelastamatta veljeään Evania (Nick Purcha) ja samalla katkaisemalla välinsä perheeseensä.). Peyton (Aly Michalka) sai tietää hänen salaisuutensa. Hän lähtikin selvittämään ajatuksiaan. Ravi (Rahul Kohli) puolestaan yrittää löytää Liville parannuskeinoa. Tulokset ovat olleet valitettavasti jokseenkin heikkoja.

Major (Robert Buckley) parani omasta zombismistaan, mutta se on jättänyt häneen jälkeensä. Nyt mies osaa tunnistaa zombit missä vaan. Blaine (David Anders) työskentelee nyt hautajaistoimistossa, MeatCuten tuhouduttua ensimmäisen kauden finaalissa. Häntä ei voi kuitenkaan tappaa, sillä zombit tarvitsevat edelleenkuka muu antaisi muille zombeille heidän tarvitsemansa aivoja syödäkseen. Muuten tapahtuu kauheita..

Ilokseni huomasin, että iZompie on edelleen yhtä hyvä kuin ensimmäisellä kaudella, ainakin melkein. Ensimmäinen kausi oli jonkin verran parempi, ero ei kuitenkaan ollut suuren suuri. Pidin kummastakin kaudesta, mikä varmaan tuli jo kaikille selväksi. Onneksi sarjasta on vielä tulossa kolmaskin kausi, jos ei enemmänkin. Katson sen varmasti ja kaikki mahdollisesti tulevatkin. Niin nopeasti kuin vain voin.

Sarja piti kaiken, mikä teki siitä hyvän. Tällä tarkoitan kiinnostavia ja hyvin kehittyviä hahmoja, terävää dialogia, hyvää huumoria ja onnistuneen pääjuonen. Se pysyi hauskana, viihdyttävää ja sai minut välittämään hahmoistaan. Toinen kausi myös suurensi sarjan mytologiaa, kehitti hahmojen välisiä suhteita ja teki panoksista vieläkin kovempia. Eli teki kaikkea, mitä toisen kauden pitääkin.

Toinen kausi sisälsi kaikkiaan 18 jaksoa eli se oli jonkin verran 13-jaksoista ensimmäistä kautta pidempi. Joidenkin mielestä tämä oli virhe. Ei minusta. iZombieta ei voi milloinkaan olla liikaa. Ymmärrän kuitenkin heidän pointin. Lisäjaksot lisäsivät juonen monimutkaisuutta. Lisäksi jaksoissa keskityttiin paljon pääjuonen ulkopuolisiin tapahtumiin. Mutta toisaalta, pitääkö kaiken muka pyöriä pääjuonen ympärillä.

Yksi sarjan vahvuuksista löytyy sen pääosan esittäjästä , Rose McIveristaMvIverista. Erityisesti hänen kyvyssään esittää hyvin erilaisia persoonallisuuksia, jonka näyttelijä taitaakin yhtä hyvin kuin Orphan Blackin Tatiana Maslany. Niinpä ei ole mikään ihme, että Liv sai tälläkin kaudella hauskoja ja monipuolisia uusia persoonia. Ne pitivätkin sarjan paitsi hauskana, niin myös tuoreena.

Itse pääjuoni liittyi Max Rageriin eli ihmisiä zombeiksi Utopia-nimisen huumeen kanssa terästettynä tekevää energiajuomaa myyvään yhtiöön. Erityisesti sen johtajaan, Vaughn Du Clarkiin (Steven Weber). Hän ei vaikuttanut aluksi mitenkään moniulotteiselta pahikselta, mutta kehittyi hyvään suuntaan. Samoin hänen tyttärensä Rita (Leanne Lapp). Siihen löyhästi riittävä rikollispomo puolestaan sai vain vähän huomiota.

Pääjuoneen liittyi myös Major eli ”Kaaostappaja”, joka osoittautui enemmänkin ”kaaoskidnappaajaksi”. Hän pysyi edelleen yhtenä sarjan parhaimmista elementeistä. Varsinkin kuin mies olisi voinut jäädä pelkäsi Livin eksäksi. Blaine oli Blaine. Hyvällä ja ennen kaikkea karismaattisella tavalla. Toisella kaudella hän sai saman kohtelun kuin Buffyn Spike eli ryhtyi toimimaan Livin ja kumppaneiden kanssa yhteistyössä.

Erillisiä tapauksiakin katsoi mielellään, vaikka ne harvoin olivat mitenkään omaperäisiä tai edes liittyivät pääjuoneen. Pidin erityisesti jaksosta "Eternal Sunshine of the Caffeinated Mind". Lähinnä kolmesta syystä: Liv sai erityisen aurinkoisen persoonallisuuden, se kertoi kahvista ja siinä oli Hannibal-tähti Kacey Rohl. Myös "Cape Town", "Method Head" ja "Abra Cadaver" erottuivat edukseen.

Liv oli edelleen erittäin hyvä hahmo, samoin Ravi. Peytonia nähtiin liian vähän. Niin kuin ensimmäisellä kaudellakin. Majorin hyvä kehitys jatkui, paljon hänen itsensä harmiksi. Hyvin miehellä ei mennyt juuri missään vaiheessa. Olen pitänyt Clivestä aina, eikä toinen kausi tehnyt siinä poikkeusta. Onneksi mies sai tietää zombeista kauden finaalissa.

Ainoastaan Livin perhettä ei näkynyt missään melkein koko kaudella. Hyvästä syystä. Toivottavasti asia muuttuu kolmannelle kaudelle mentäessä. Heistä kuin tiedetään valitettavan vähän. Sen sijaan Blainen vielä poikaansa kusipäisempi isä (Robert Knepper) näyttäytyi sarjasta. Pakko sanoa, ymmärrän häntä vähän paremmin. Hänellä tuskin on ollut helppoa.

Kausi loppui rytinällä, sillä se laittoi zombieita Max Ragerin juhliin. Paljonragerin juhliij. paljon hahmoja, onneksi suurin osa kuoli. samalla saimme myös uudeenuuudeen pahan, Zombiejohtajan Vivianin (Andrea Savage),, joka johtaa nyt Max Rageriarageria. Mitä nyt Seatlen valloittamiseltaan ehtii. Seatlesta tulee hänen mukaansa zombien pääpaikka. Kolmannella kaudella selviää, miten Vivian oikein ajattelee suunnitelmansa toteuttaa.

iZombien toinen kausi ei jäänyt paljon ensimmäistä huonommaksi. Sarja jaksaa edelleen viihdyttää, naurattaa ja itkettääkin. Se ansaitseekin edelleen täydet viisi tähteä.

Wayward Pinesissa johto vaihtuu, mutta vanhat kujeet jäävät

Foxin minisarja Wayward Pinesin piti jäädä yhteen tuotantokauteen. Sarjan saamaan suosion myötä siitä tehtiin kuitenkin myös toinen tuotantokausi. Arvostelen sen nyt seuraavaksi. 

Sarjan juonesta voisi kertoa vaikka kuinka kauan, mutta keskityn enemmänkin arvostelupuoleen. Niinpä selitin sen vain pähkinäkuoressa. Luvassa on jälleen juonipaljastuksia, joten lue omalla vastuulla. 

4000-luvulla ihmiskunta on kehittynyt melkein eläinten tasolle taantuneiksi abbeiksi. Onneksi David Pilcher (Toby Jones) oli syväjäädyttänyt tuhansia 2000-luvun ihmisiä Wayward Pinesin kaupungin. Niinpä ihmiskunnalla on vielä mahdollisuus selvitä. Viime kaudellla asia selvisi myös kaupungin epätietoisille asukkaille, kiitos Ethan Burken (Matt Dillon).

Niinpä Pilcher päästi Abbiet otukset kaupungin ulkopuolella pitäneen muurin sisään. Lopulta sekä Pilcher, että Burke menettivät henkensä ja johto siirtyi kaupungissa syntyneistä lapsista koostuva ”Ensimmäiselle sukupolvelle” ja erityisesti tehtävään koulutetulle Jason Higginsille (Tom Stevens. Hän hallitseekin Wayward Pinesia rautaisella otteella oikean kätensä Kerryn (Kacey Rohl) kanssa.

Wayward Pines perustui alun perin Blake Crouchin trilogiaan, mutta toinen kausi meni täysin uusille urille. Edes päähenkilö ei ole sama. Nyt se kunnia kuului kirurgi Theo Yedlin (Jason Patric). Muitakin muutoksi tehtiin. Esimerkiksi abbieille annettiin entistä enemmän inhimillisiä piirteitä, kun ensimmäisellä kaudella heitä kuvattiin lähinnä hirviöiksi. Muutos toikin tarpeellisen ulottuvuuden sarjaan.

Pidin Wayward Pinesin ensimmäisestä tuotantokaudesta, paljonkin. Yksi kausi olisi kuitenkin riittänyt hyvin. Varsinkin, kuin pidin sen lopusta. Toinenkaan kausi ei ollut huono, vaikka se turha olikin. Se ei päässyt läheskään samalle tasolle ensimmäisen kauden kanssa, mutta huonoksi siitä ei voi sentään haukkua. Itseasiassa se oli enemmän kuin katsottava.

Samaa voisi sanoa myös Theosta, jolta puuttui Ethanin karisma täysin. Muuten mies oli kyllä enemmän tai vähemmän Ethanin kaltainen, liikaakin. Jopa miesten parisuhdedraamasta löytyi jotain samaa. Hahmona Rebecca (Nimrat Kaur) kyllä voitti kevyesti Ethan Burken vaimon Theresan (Shannyn Sossamon), mutta valitettavasti hänen storylinensa ei ollut yhtään parempi.

Kaudella oli myös suuria vahvuuksia. Niin muihin sarjoihin kuin ensimmäiseen kauteensa nähden. Niistä tärkein oli telepaattisia voimia omaavan Abbiekuningatar Margarethin (Rochelle Okoye), joka antoikin koko rodulleen sen kipeästi kaipaaman kolmannen ulottuvuuden ja oli samalla koko sarjan pidettävin hahmo. Muutenkin naishahmot pääsivät loistamaan kaudella. Onneksi.

Kaudella nähtiin myös sarjan ehdottomasti paras jakso, ”Time Will Tell". Siinä näytettiin Margaretin ja Theon yrityksiä ymmärtää toinen toisiaan, mutta se ei edes ollut jakson paras osa. Se kunnia kuului takaumille, joissa mentiin aikaan, jolloin kaikki nukkuivat vielä kammioissaan. Pääosan saikin kammion kunnostuksesta vastannut tiedemies C.J. Mitchumille (Djimon Hounsou).

Kauis olikin ollut paljon parempi, jos C.J. olisi ollut sen päähenkilö. Varsinkin alkukaudesta hyvä aika meni Theon tutustuessa uuteen ympäristöönsä. Jaksossa päästiin seuraamaan myös ihmisten tuhoa, vähä vähältä. Aina C.J.n herätessä maailma oli yhä enemmän sekaisin. Jaksossa nähtiin jopa muutosvaiheessa oleva abbie, joka vaikutti yhä melkein ihmiseltä.

Nämä hyvät puolet riittävät melkein korvaamaan huonot. Melkein. Suurin huono henkilöityi Jasonin muodossa. Hän ei millään pystynyt korvaamaan Pilcherin jättämää aukkoa. Ongelma oli sama kuin Theonkin kohdalla. Hahmolta puuttui tarvittava karisma. Sentään Kerry vaikutti mielenkiintoiselta, mutta häntä nähtiin aivan liian vähän. Niinpä hahmoon oli vaikea kiintyä.

Pilcher oli paljon parempi ja ennen kaikkea ymmärryttävämpi roisto. puoli sai uusien hahmojen muodon. Theosta jo mainitsinkin, mutta uusi johtaja Jason ei ollut sen parempi. Hänen olisi pitänyt olla kauden pelottava, mutta myös jokseenkin ymmärrettävä roisto, mutta nyt mies onnistui vain ärsyttämään katsojia. Sentään hänen oikea kätensä, Kerry vaikutti kiinnostavamalta.

Luettelin juuri sarjan vahvuuksia ja heikkouksia. Nyt onkin vuorossa ” meh”-osuus eli kaikki, johon minulla ei ollut vahvaa mielipidettä. Niihin kuului sarjan toteutukseen liittyvät seikat, jotka eivät poikenneet suuresti genren vastaavista. Sekä hyvässä, että pahassa. Vain Kerrya näyttelevä Hannibal-sarjassa Abigail Hobbsia näytellyt Kacey Rohl. 

Waynard Pinesin toinen tuotantokauden ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta siitä löytyi myös paljon positiivista. Minä ainakin viihdyin sen parissa. Kolme tähteä. Sarjasta tulee ehkä kolmaskin tuotantokausi. En odota sitä innolla, mutta luultavasti katson sen silti. Siis jos se ylipäätään tehdään.

Salem noitien ja ruton vallassa

Salem on yksi mielenkiintoisemmista Netflix-tuttavuuksistani. Sen uudella, toisella kaudella, Salemi: Witch War uhkaa noitien aiheuttama rutto. Kun vielä sisällissota uhkaa, saavat kaikista viattomammatkin kärsiä.

Juonipaljastuksia on taas luvassa, joten lue omalla vastuulla. Pyrin pitämään ne kuitenkin suhteellisen pieninä, joten uskoakseni tätä arvostelua voi lukea ennen Salemin toisen kauden katsomista.

Vaikka Salem ottaakin vaikutteita hyvin tunnetuista Salemin noitaoikeudenkäynneistä, sarjalla on hyvin vähän tekemistä todellisten tapahtumien kanssa. Jotkin nimet ovat samat kuin tapahtumaan liittyvillä henkilöillä, mutta siihen yhdyskohdat todellisuuteen loppuvatkin. Sarja kannattaakin ottaa pelkkänä viihteenä, ei toisena versiona historiallisista tapahtumista.

Aikaisemmi tapahtunutta: Mary Sibley (Janet Montgomery) sai aikaan erittäin tuhoisan ruton, joka on vain ensimmäinen askel kohti lopullista päämäärää, Luciferin kutsumista maan päälle. Anne Hale (Tamzin Merchant sai tietää olevansa noita erittäin karmimalla tavalla, tappamalla vahingossa omat vanhempansa. Ongelmia tuotti myös Maryn entinen holhokki Mercy Lewis (Elise Eberle). 

Toiseen kauteen mentäessä Salemilla siis menee huonosti. Toivo ei ole kuitenkaan vielä menetetty. Cotton Mather (Seth Gabel) tietää nyt noidista ja heidän juonistaan. Kukaan vaan ei tunnu uskovan häntä. Kuoleman kieliin jäänyt John Alden (Shane West) jäi henkiin, mielessään vain yksi tavoite: tappaa kaikki löytämänsä noidat. Tämä ei kuitenkaan ole helppo tehtävä hänen uusista kyvyistään huolimatta.

Mukaan joukkoon tummaan tulee myös salaperäinen Kreivitär Marburg (Lucy Lawless), poikansa Sebastian von Marburgin (Joe Doyle kanssa). Hän ja Mary huomaavat pian joutuvansa napit vastakkain, samoista pyrkimyksistään huolimatta. Heidän pelinappuloinaan toimivat vanhojen hahmojen lisäksi puritaaneista puritaanein Wendell Hathorne (Jeremy Crutchley).

Salemin ensimmäinen kausi oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Lähinnä sarjaa huonosti kuvastavan trailerin, mutta myös vaihtelevien arvosteluiden takia. odotin jotain romanttispainotteista, mutta sainkin viihdyttävän, synkähkön ja visuaalisesti kauniin sarjan, joka ei tosiaankaan sovi heikkohermoisille. Olinkin myyty. Sarjan ensimmäinen kausi saikin minulta hyvät arvostelut.

Toinen kausi oli vieläkin parempi, jos se vain on mahdollista. Se muisti edellisen kauden suurimmat vahvuudet ja poisti osia sen heikkouksista. Esimerkiksi vahvojen naisten rooli pysyi samana. Kreivitär Marburgin myötä niitä tuli jopa yksi lisää. Sarjan suurin heikkous oli huipputylsä John Aldin. Hänen rooliaan kuitenkin pienennettiin tällä kaudella. Olen erittäin iloinen muutoksesta.

Sarjaa on kritisoitu paljon, lähinnä sen historiallisesta epätarkkuudesta. Sen on jopa sanottu loukkaavan sekä noitia, että kaikkia Salemin noitaoikeudenkäynnin uhreja. En menisi niin pitkälle, sillä kyseessä on viihteellinen sarja, joka ei väitäkään kuvaavansa oikeita tapahtumia. Ymmärrän kyllä arvostelijoitakin, varsinkin kuin noidiksi luultuja syrjitään vieläkin jossain päin maailmaa.

Siitä, miten taide vaikuttaa todellisuuteen, voi olla montaa mieltä. Siitä voisikin kirjoittaa ihan oman artikkelin. Sitä en kuitenkaan nyt tee. Oma mielipiteeni on, että tottakai taide vaikuttaa ihmisten tapaan nähdä maailmaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Loppuen lopuksi vastuu on kuitenkin katsojalla. Heidän pitää ymmärtää faktan ja fiktion ero.

Mikään iloinen tarina se ei siis ole. Eikä ihme, sen aihe, Salemin noitaoikeudenkäynnit, ei ole mikään naurun asia. Sitä ei myöskään vaivaa turha mustavalkoisuus. Juonesta voisi kuvitella sarjan olevan puritaanien puolella. Tämä ei ole totta. Itseasiassa jopa noidat saivat enemmän sympatiaa osakseen. Päähenkilöt tietenkin saivat siitäkin karhun osan, sillä heidän tarinaa seurattiin eniten. 

Toteutus oli tälläkin kaudella huippuluokkaa, kaikilla osa-alueilla. Pidin erityisesti sarjan synkähköstä tunnelmasta. Tuollainen goottiromantiikka uppoaa minuun. Sitä edusti myös sarjan tunnussävel, joka piti kuunnella joka kerta. Silmäkarkkiakin tarjottiin niin miesten, naisten, puvustuksen kuin maisemienkin näkökulmasta. Myös taikuuden käyttö tarjosi monenlaisia visuaalisia ihmeitä.

Mary kuului lempihahmoihini sarjassa. Jos jotain hahmoa kannattaa sarjassa kannustaa, niin juuri häntä. Tai ennen niin viatonta Annea, joka esiintyi kaudella edukseen. Hänen taistelunsa noituutensa kanssa kuin kauden parasta antia, ainakin ennen viimeisiä jaksoja. Lisäksi eläinystävä minussa piti hänen suojelijaeläimestään, hiiri Brown Jenkinssistä. Kolmanneksi parhain hahmo oli Cotton. Vihasin häntä ensimmäisen kauden alussa, mutta onneksi mielipiteeni hänestä muuttui nopeasti.

Mercy oli turha lisä kaudelle. Olisivat vaan antanut hänen kuolla. Samaa voisi sanoa Johninkin kohdalla. Hän sai mielenkiintoisia voimia, mutta niiden käyttö jäi vähäisesi. Sivussa oli myös Maryn orja/ystävä Tituba (Ashley Madekwe). Tämä oli valitettavaa, sillä hänen ja Maryn dynamiikka oli yksi ensimmäisen kauden parhaista anneista. Toiselta kaudelta se puuttui kuitenkin täysin, jostain käsittämättömästä syystä.

Entäs sitten kauden suurin uusi hahmo, kreivitär Marburg? Entinen Xena-tähti Lucy Lawless toi hahmoon oman karismansa. Naista rakasti vihata. Toisin oli Sebastianin laita. Hahmo jäi mitäänsanomattomaksi. Hänen ainoana motiivinaan näytti olevan rakkaus Maryyn. Naiseen, jota hän tuskin tunsi. Uusista hahmoista paras oli tieteeseen uskova lääkäri (Stuart Townsend).

Taikuus säilyi edelleen kuvottavana ja pelottavakin. Siihen kuului niin veri kuin muutkin ruumiin osat. Sarjassa nähtiin paljon verta, kuolleita eläimiä, ruumiita, tappamista yms. Uutta oli tieteen näkökulma asiaan. Ideaa ei kuitenkaan viety oikein mihinkään suuntaan. Harmi. ideassa olisi nimittäin voinut olla potentiaalia. Puritaanit kuin näyttävät vahaavan tiedettä melkein yhtä paljon kuin noitiakin.

Kaudessa oli vain 13 jaksoa. Vaikka nautinkin sarjasta ja haluaisin nähdä sitä niin paljon kuin mahdollista, pidän suuntauksesta. Yli 20 jakson kaudessa kuin yleensä riittää myös paljon höttöä, jotain joka laitettiin sarjaan vain ajan kuluksi. Sitä paitsi sarja ei ole vielä ohi. Siitä on tulossa vielä ainakin kolmas tuotantokausi. En tiedä, jääkö se viimeiseksi vai ei. Aika näyttää.

Kaiken kaikkiaan Salemin kausi antoi minulle juuri sitä, mitä odotinkin siltä, jopa enimmässä määrin kuin sen erinomainen ensimmäinen kausi. Viisi tähteä.

Valkoisen talon valtaus jatkuu entistä suuremmalla innolla

Arvostelin äskettäin House of Cardin ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on vuorossa toinen, entistä korkeimmalla panoksilla pelaaja tuotantokausi. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA! 

House of Cardin toinen tuotantokausi jatkuu siitä, mihin edellinen jäi. Frank Underwood on päässyt oikein varapresidentiksi saakka, mutta hänen kunnianhimonsa ei lopu siihen. Valitettavasti häntä vastustaa presidentin uskottu, rikas liikemies Raymond Tusk (Gerald McRaney). Myös lehdistö tuottaa vaikeuksia tutkimalla Frankin viime kauden tekemisiä turhan tarkkaan.

Frankin vallanportaita kipuamisen olla House of Cardin toisella kaudella käsiteltiin myös sellaisia ajankohtaisia asioita kuin Yhdysvallan ulkopolitiikkaa, nyt Kiinan osalta. Myös samaisen maan armeijassa tapahtuvat raiskaukset saivat omat juonikuvionsa, joka antoi vieläpä Clairen loistaa vähän miehestään erillään. Ongelma on vieläpä todellinen, joten hyvä, että se sai huomiota.

Ajankohtaiset aiheet eivät olleet pääosassa. Niitä käsiteltiinkin vain Underwoodien ja miksei muidenkin keinoina joko pitää valtansa tai päästä valtaan. Idealistit löytyvät kaukana valkoisesta talosta. Hahmot ovatkin sarjan mielenkiintoisempi osa, niin antisankarin ja roiston välissä tasapainoileva päähenkilö kuin muutkin.

Frank on oma itsensä. Välillä hänen ylivoimaisuutensa käy ärsyttäväksi. Varteenotettavan vastustajan puute olikin yksi viime kauden heikkouksista. Tällä kaudella korjattiin, kiitos Raymond Tuskin. kuitenkin heti, kumpi tulee kamppailun voittamaan. Toisaalta sarjan ideana ei ole kysyä, voittaako Frank, vaan pikemminkin miten hän sen tekee.

Frank on nyt varapresidentti, joten luonnollisesti hän on tekemisisä entistä enemmän harvinaisen vähäkarismaattisen Yhdysvaltain presidentti Garrett Walkerin (Michael Gill) ja hänen vaimonsa Patrician (Joanna Going) kanssa. Samalla päästiin heidän aviollisten ongelmien äärelle. Juoni ei ollut turha isomman kuvion kannalta, mutta se ei tehnyt siitä yhtään kiinnostavampaa.

Myös prostituoitu-tarjoilija Rachelilkin saa kaudella tärkeämmän osa Frankin apulaisen, Doug Stamper, joskus hieman ylimitoitetunkin ihailun kohteena. Vaikka sivujuoni oli sinänsä kiinnostava ja Rachelkin on hahmona onnistunut, varsinkin tältä kaudella, siihen keskityttiin vähän turhan paljon. Siitäkin huolimatta, että se tarjosi yhden mielenkiintoisemmista käänteistä.

Toinen mielenkiintoinen käänne tapahtuu koko viime kauden ja suurimman osan tätäkin kautta sivussa oleva Freddie, Frankin lempiravintolan omistaja-kokki. Hänestä saadaan tietää uusia puolia, joskin se ei ole mikään ihme, sillä kukaan ei tiennyt ennen tämän kauden yhdeksännettä jaksoa juuri mitään. Siitäkin huolimatta, hänen käy sääliksi.

Kaudelle tuli myös uusia hahmoja. luonnollisesti. Yksi heistä on Frankin entisen työnsä saanut kovaotteinen entinen sotilas Jackie Sharp (Molly Parker), joka saa niin liittolaisen kuin vastustajankin roolin. Minusta hän on yksi kauden parhaista lisistä sarjaan, joskin hän sai kohtuullisen pienen roolin. Sekin liittyi vahvasti suhteeseen erään vanhan hahmon kanssa.

Mukaan sekoitetaan myös rahanpesuun osallistuvia kiinalaisia, Amerikan alkuperäisasukkaita kasinoineen, uteliaita lehdistön edustajia, Tuskin kätyreitä, edellisen kauden tapaista huomio saamattomia uusia lehdistön edustajia sekä omaa peliä pelaava menestyvä hakkeri ja ainut, joka kannattaa mainita nimellä, Gavin Orsay (Jimmi Simpson).

Ensimmäinen kausi oli parempi, jos nyt vertaamaan pitää. Sen juoni ole hiukan nerokkaampi. Tällä kaudella keskityttiin myös vähän turhan paljon sivujuoniin, niin kuin jo aikaisemmin mainitsin. Pitää kuitenkin muistaa, että kaudella on myös omat vahvuutensa. Se kun ei pelkää viemästä sarjaa entistä pidemmälle, menemättä kuitenkaan liian pitkälle ja pysymällä hyvän maun rajoissa.

Toiselta kaudelta ei yllättäviä käänteitä puuttunutkaan. Kukaan ei ole turvassa Frank Underwoodin saadessa enemmän panoksia valtaan pääsemiseen. Olit sitten vanha ystävä, uusi tuttavuus tai maailman mahtavin mies. Eikä heillä ole vaarassa pelkkä asema, maine tai vapaus, vaan myös henki. Frank kuin ei tunnetusti kaihda mitään keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi.

House of Card on pysynyt edelleen erinomaisena poliittisina draamana. Se pitää katsojat edelleen otteessaan ja iloitsemaan siitä, että sarjaa voi katsoa monta jaksoa kerrallaan, kiitos Netflixin. Annan kaudelle Neljä ja puoli tähteä.