Joulu Galaxin puolustajien tapaan

Joulu on ollut niin kiireistä aikaa, että en ole vielä ehtinyt arvostella MCU:n ihka ensimmäisen jouluspeciaalin, The Guardians of the Galaxy Holiday Specialin. Nyt korjaankin tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia The Guardians of the Galaxy Holiday Specialista sekä The Guardians of the Galaxy-elokuvista!

Huomautus: sanoin viimeksi tekemässäni Black Panther: Wakanda Foreverin arvostelussa, että se päättää Marvelin elokuvauniversumin neljänne kauden. Olin kuitenkin väärässä. Sen tekee nyt arvostelemani The Guardians of the Galaxy Holiday Special.

Maassa eletään joulun aikaa. Lapsuutensa raumoista ja Gamoran (Zoe Saldaña) menetyksestä johtuen Peter Quillia (Chris Pratt) ei kuitenkaan juhla suuremmin kiinnosta. Ystäväänsä piristääkseen Mantis (Pom Klementieff) ja Drax (Dave Bautista) ja päättävät tuoda hänelle parhaan joululahjan: Peterin lapsuudensankarin Kevin Baconin (Kevon Bacon itsenään). 

En ole koskaan ollut jouluspeciaalien suurin ystävä. En vihaa joulua tai mitään sellaista, mutta en vain pidä sitä erityisen kiinnostavana teemana. Doctor Who:n joukluspeciaalit olivat poikkeus ja siltikin olin erittäin iloinen kuin ne vaihtuivat uuden vuoden speciaaliksi 13. Tohtorin myötä. Enkä ole kovin iloinen siitä, että 14. Tohtori tuo ne takaisin.

Tekeekö The Guardians of the Galaxy Holiday Special poikkeuksen? Tavallaan Joulu-teema ei vieläkään ole niistä kiinnostavin, mutta kyseiseen vuosen aikaan liittyvistä speciaaleista se oli erittäin viihdyttävä. Speciaali olikin erittäin hauska, toiminnan täyteinen ja kaiken lisäksi sisälsi puhuvan koiran. Sen alussa esitetty jouluteemainen laulu oli myös hyvä. Mitä muuta speciaalilta voisi toivoa? 

Naurattamisen lisäksi The Guardians of the Galaxy Holiday Special myös kosketti, ainakin paikoittain. Se onkin erittäin sopivaa jouluspeciaalilta. Ainakin omasta mielestäni niiden pitää saada katsojansa tuntemaan jotain kippurassa nauramista syvällisempää. Pääkeskittyminen oli kuitenkin ymmärrettävästi, ja fiksusti, hauskan pidossa.

Speciaali antoi aikaisempaa isomman roolin Guardians of The Galaxyyn vähiten huomiota saanelle jäsenelleen, Mantisille ja hänen aliarvostetuillekin kyvyilleen. Hahmo tarvitsikin sitä kipeästi, sillä tätä ennen hän on saanut vain varsin pienen roolin. Drax puolestaan toimi hyvin kakkosmiehenä ja hän pelasikin hyvin Mantisin kanssa, erityisesti Maahan sijoittuvissa kohtauksissa.

Muut hahmot saivat pienemmän roolin, mutta sille oli syynä, speciaali kesti vain vähän yli 40 minuuttia, joten kaikille olisi ollut mahdotonta löytää aikaa ilman, että se olisi alkanut tuntua liian täydeltä. Joitakin varmasti jo Kevin Baconin cameo herättää kiinnostusta, mutta koska minulla ei juuri tunteita miestä kohtaan ole, niin ei niitä löytynyt myöskään miehen mukana oloon. 

Speciaalissa oli hiukan "pullojakson" tuntua. Se ei juuri Guardians of Galaxyn tarinaa eteen vie muuten kuin näyttämällä, mitä ryhmä on tehnyt Endgamen jälkeen ja paljastamalla lopussa jotain ehkä kolmannen elokuvan kannalta tärkeää. Jos vain speciaali yhtään kiinnostaa, niin se kannattaa katsoa. Mieluummin toki ennen joulua, mutta kyllä näin jälkeenkin käy.

Tiivistetysti ei ole parempaa tapaa päästä joulumielelle kuin katsoa mallikkaasti MCU:n neljännen kauden lopettama The Guardians of the Galaxy Holiday Special. Täydet viisi tähteä!

Mustan Pantterittoman Wakandan paluu

Neljä vuotta siihen meni, mutta Black Panther palasi Black-Panther: Wakanda Forever-nimisellä jatko-osalla. Katsoin sen heti ensimmäisenä päivänä ja nyt arvostelen elokuvan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältä paljastuksia molemmista Black Pantter-elokuvista!

T’Challa (Chadwick Boseman) on kuollut, joten Wakanda jäi ilman suojeliaa. Maan halllitsijaksi palannut  kuningatar Ramonda (Angela Bassett) löytää heti itsensä uusien haasteiden edestä, sillä T’Challan päätös paljastaa Wakandan mahti maailmalle sai sen kiinnostumaan maan vahvaksi tekevästä ihmeaine vibraniumista. Maailmasta löytyykin tahoja, jotka ovat valmiita tekemään melkein, mitä vain saadakseen sitä.

Vibraniumin etsintä päätyy lopulta Namorin (Tenoch Huerta) vedenalaiseen valtakuntaan, mistä mies ei luonollisesti pidä. Eikä hän suinkaan aio hoitaa ongelmaa Wakandan tavoin diplomatian voimin. Kuningatar Ramondalla on myös huolehdittavaan hänen tyttärensä prinsessa Shuri (Letitia Wright), joka kamppailee veljensä menetyksen kanssa.

Pääosan esittäjä  Chadwick Bosemanin kuoltua Black Panther Wakanda Forever jäi suuren haasteen eteen. Miehen ja hänen hahmonsa korvaaminen ei ole mikään pikku asia. Edes se, kuka saa päähenkilön roolin ei ollut itsestään selvää, saatika kenestä tulee uusi Musta Pantteri. Onnekseni voin sanoa, että he suoriutuivat haasteesta ihailtavasti. 

Itsestään selvää tämä ei ollut, koska elokuvan tekijät Ryan Coogler ja Joe Robert Cole valitsivat päärooliin päärooliin valittiin kaukana perinteisestä supersankarinroolista olevan Shurin, T'Callan tieteilijä pikkusiskon. Hahmo kuitenkin osoitti elokuvan aikana veljensä tapaunen sankari. Päärooliainesta löytyi myös Shuria näyttelevältä Letitia Wrightilta.

Wakanda Forever oli Marvelin elokuvauniversumin  mittapulla harvinaisen poliittinen elokuva, vähintään yhtä poliittinen kuin Captain America: Winter Soldierkin. Tätä voisi pitää jopa luonnollisena, seuraataanhan elokuvassa kahden maan hallitsijan kaksinkamppailua. Politikkaa käsiteltiin kuitenkin myös  syvällisemmällä tavalla.

Elokuva myös kuului MCU:n tunteellisempiin. Elokuvan alussa näytettiin T’Challan hautajaiset, jonka aikana nenäliinoille saattaa olla tarvetta. Varsinkin Ramondan ja Shurin surun tuntee. Hautajaiset eivät kuitenkaan olleet elokuvan ainut tunteellinen hetki, vaan niitä löytyi muutama muukin, luonnollisesti ei yhtä vaikuttavia, mutta kuitenkin. 

Toki siitä löytyi myös sitä tuttua huumoria ja sutkautuksiakin, kuitenkin universumin elokuvalta tututtua. Koska muut tärkeät hahmot käyvät läpi suruvaihetta, huumori jäi uutena tulleelle Riri Williamsille/Ironheartille (Dominique Thorne). Ririltä huumori sujuikin, vaikka hän ei miksikään huumorihahmoksi yksinään jäänyt, vaan hänellä oli elokuvassa hyvin tärkeä rooli.

Kuningatar Ramonda oli yhtä tärkeä hahmo, melkeinpä tärkeämpikin, sillä Shuri ei oikein politiikasta perusta. Ramonda sai maan hallitsijajn roolin lisäksi myös viisaan mentorin roolin. Kolmas hyvin tärkeä hahmo oli valtaistuinta suojelevan Dora Milajen kenraali Okoye (Danai Gurira), jolle ja jonka armeijalle kuuluikin vihollisten lyöminen pataan. 

Nykyaisen tiedenaisen Shurin ja perinteisiä kannattavan soturi Okoyen parivaljakko osoittautui ehkä jopa yllättävänkin toimivaksi. Pidin heistä työparina jopa enemmän kuin ensimmäisen Black Panther-elokuvan Okoyesta ja T’Challasta ja se on jo paljon sanottu se. Kemiaa paransi vielä kaksikkoa rennomman ja genretietoisemman nero Ririn mukaantulo.

Namor ei jäänyt pääpahiksena yhtään edellisen elokivan Killmongeria (Michael B. Jordan) huonommaksi. Hänen motiviaan oli helppo ymmärtää, eikä hahmon karismasta haittaakaan ollut. Varsinkin kuin vibraniumia keinolla, millä hyvänsä hamuavat valtaapitävät ovat häntä isompia roistoa. Ihan Lokin (Thomas William Hiddleston) tasolle en häntä laittaisi, mutta kukapa yltäisi. 

Riri Williams/Ironheart (Dominique Thorne) vaikuttaa hahmona enemmän kuin lupaavalta. Kuitenkin vaikka hahmo oli juonen kannalta erittäin tärkeä, niin häneen ei ehtinyt tutustua henkilönä kovinkaan syvällisesti. Hänen oma sarjansa korjannee ongelman. En vielä lämmennyt hänen Iron-Man-tyyliselle puvulleen, mutta mielipiteeni voi tietenkin muuttua.

Myös Nakia (Lupita Nyong’o) pääsi kuvioihin mukaan, joskin hän sai odotettua pienemän roolin. Sen sijaan Jabari-heimon karismaattinen johtaja M'Bakun (Winston Duke) rooli oli yllättävänkin iso ja hyvä niin. Pidän omalaatuisesta, mutta sitäkin karismaattisesta, hahmosta paljon. Martin Freemanin Everett K. Ross puolestaan tarjosi Yhdysvaltojen näkökulmaa.

MCU:n neljäs kausi sai päätöksensä Black Panther: Wakanda Foreverin myötä. Kausi oli edellisia kausia rohkeampi, vaihtelevin tuloksin. Pidin kaikkista sen tuotoksista, jostain vain en nii  paljon kuin yleensä. Se myös keskittyi totuttua monaisempaan joukkoon sankareita, sekä etnisyyden, että sukupuolen osalta. Kausi myös toi MCU:hun myös tv-sarjat. 

Viidennen kauden aloittaa Ant-Man and the Wasp: Quantumania, joka saa ensi-iltansa ensivuoden helmikuussa. Niin epätasainen kuin neljäs kausi olikin, niin katson, ja arvostelen, varmasti myös viidenen kauden. Toivon, että se osoittautuu tasaisemmin hyväksi, mutta uskaltaa silti kokeilla uutta.

Tiivistetysti Black Panther: Wakanda Forever on malliesimerkki siitä, kuinka loistava supersankarielokuva oikein voi olla. Jopa silloin kuin todennäköisyys on sitä vastaan. Täydet viisi tähteä!

Sisäisiä riitoja Lohikäärmeen talossa

Arvostelin viimeksi Taru Sormusten Herrasta:Mahtisormukset. Nyt arvosteluvuoron saa samoihin aikoihin alkanut toinen legendaarisesta materiaalista tehdyn fantasiasarja House of Dragon.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia House Of Dragonin ensimmäisen kauden ja siinä samalla sarja  lähteenä toimivasta Fire and Blood-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi.

Kuningas Viserys Targaryenin (Paddy Considine) valtakausi on sujunut rauhalisissa merkeissä. Kuninkaalta puuttuu vain yksi asia, poikalapsi perijäksi. Koska ilmiselvin perijä, hänen veljensä Daemon (Matt Smith) on liian arvaamaton kuninkaaksi, Viserys laittaa tyttärensä Rhaenyran (Milly Alcock ja Emma D'Arcy) perimyslistan kärkeen. Tämä kuitenkin herättää sovinististen lordien vihan. 

Tilaisuuteen tarttuu kuninkaan Koura Otto Hightower (Rhys Ifans), jonka juoniin hänen tyttärensä Alicent (Emily Carey ja Olivia Cooke ) huomaa pian joutuvansa. Otto  huomaa kuitenkin saavansa varteenotettavan vastustajan Daemonista ja merisodassa kunnostauneesta, eikä yhtään häntä itseään vähemmän juonikkaasta, lordi Corlys "Sea Snake " Velaryon (Steve Toussaint).

En kadehdi House of Dragonin tekijöitä. He saivat taakakseen sekä Game of Thronesin hyvyys kuin sen viimeisempien kausien huonoudenkin. Ja sitten vielä katsojien odotukset. Olisi vähättelyä sanoa, että ne olivat korkealla, varsinkin Game of Thrones fanien kohdalla. Ilokseni voin sanoa, että ne eivät vain täyttyneen, vaan myös ylittyivät.

Juuri tämän paremmaksi fantasia ei voi muuttua. Siitä pitivät jo Game of Thronesista tutut vahvuudet eli moniulotteiset hahmot, kiehtova poliittinen toimista, fantastiset elementit, kuten lohikäärmeet ja kaikin puolin ammattimainen tuotanto huolen. Pidin silti vielä enemmän Game of Thronesin ensimmäisestä kaudesta, mutta en paljolla.

Vaikka sarja seurasi lähdeteostaan Firea ja Bloodia suhteellisen uskiollisia, joitakin muutoksi oli tehty. Lähinnä medioiden, tv-sarjan ja käytännössä tietokirjan, fiktiivisesta historiasta tosin, erojen takia. Suurimmista muutoksista minulla ei ole mitään sanottavaa ja olisin tehnyt niistä vain kaksi samoin kuin kirjassa: Joffrey Lonmouthin (Solly McLeod)  sekä Lucerysin (Elliot Grihault) kuolemat.

House of Dragonin ensimmäinen kausi keskittyi lähinnä henkilökohtaisiin panoksiin suurten maailmaa muuttavien sijaan ja se toimii sarjan kohdalla enemmän kuin hyvin. Sarjassa mainitaan Valkoiset kulkijat ja heidän uhkansa, minusta vähän turhaan kun en usko niitä sarjassa nähtävän. Tällä ensimmäisellä kaudella niitä ei nähdä ainakaan.

Kaudella nähtiin suhteellisen vähän toimintaa. Taistelukohtauksia oli yksi, muuta väkivaltaa enemmän, mutta ei suinkaan paljon. Tälle oli syynsä. Olihan kauden päätarkoitus pohjustaa tulee sisällissotaa, Lohikäärmeiden tanssiksikin kutsuttua. Valitettavasti pääsemme itse sotaan vasta toisella kaudella, joka tulee ulos vasta vuonna 2024.

Jos jotain toivon vähennettävän toiselle kaudelle, ja niin uskon tapahtuvankin, niin brutaaleja synnytyskohtauksia. Niitä oli vain kymmenen jaksoa sisältäneessä yhdessä kaudessa peräti neljä, mikä minusta oli ainakin kaksi liikaa. Lisäksi sarja kärsii siitä samasta kirjaimillisestä synkkyydestä kuin edeltäjänsä. Ainakin minusta olisi kiva nähdä, mitä kohtauksessa tapahtuu myös silloin kuin ne sijoittuvat pimeään aikaan.

House of Dragon sisälsi paljon aikahyppyjä, niin hyvässä kuin pahassakin. Hypyt sopivat ja olivat pakollisiakin vuosikymmeniä kattavaan tarinaan, mutta niihin liittyneisiin näyttelijöisen muutoksiin meni aikaa sopeutua, erityisesti ison rooliin saaneiden Rhaenyran ja Alicentin kohdalla. Lppulta totuin muutokseen kyllä, mutta pari jaksoa se vei.

Sarjassa riitti mielenkiintoisia hahmoja, mutta heistä esiin nousi kolma: eräänlainen Daenerysksen ja Aryan sekoitus Rhaenyra, huono kuningas, mutta hyvä mies, Viserys sekä moraalisesti arveluttavista teostaan huolimatta, tai ehkä osittain niiden takia, karismaattinen Daemon. Tai ehkä Daemon karisma on Matt Smithin ansiota, kuka tietää.

Alicent kuului hahmoista tärkeimpiin, voisi jopa sanoa kahteen tärkeimpään. Vaikka hän ei kuulukaan hahmoista kiinnostavimpiin, niin kyllä kyllä hänessäkin löytyy mielenkiintoiset puolensa. Pidin enemmän hänen teiniversiostaan. Syy ei suinkaan ole roolin Emily Careylta saanut Olivia Cooken. Hän teki hyvää työtä. Hahmo vain muuttui katkerammaksi ja kylmemmäksi ajan myötä, syystä, mutta silti.

Jos alkaisin kertomaan muista hahmoista, tämä arvostelu tulisi aivan liian pitkälle. Niitä oli paljon. Yhdeksi sarjan suurimmista heikkouksita, ainakin tämän ensimmäisen kauden kohdalla, oli kuitenkin se, ettei yksikään hahmoista ollut aivan yhtä legendaarisia kuin Game of Thronesissa. Sarja kaipaisikin omaa Tyrionia, Aryaa tai Jaimea. 

Tiivistetysti House of Dragonin ensimmäinen kausi ei jää edeltäjänsä Game of Thronesin parhaista päivistä jälkeen. Toivottavasti kausi jatkuu yhtä hyvänä loppuun asti. Täydet viisi tähteä!

Keski-Maassa sormukset ovat kova sana

Viime aikoina meitä fantasian ystäviä on hemmoteltu peräti kahdella sarjalla. Nyt arvostelen niistä haukutuimman, Amatsonin Tarun sormusten herrasta: Mahtisormukset.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Ainakin jonkin verran. 

Keski-Maassa eletään toista aikaa. Paha Morgoth on voitettu, mutta hänen oppipoikansa Sauron on vielä vapaalla jalalla. Haltiasoturi Galadriel (Morfydd Clark) on ottanut tehtäväkseen etsiä hänet, omista henkilökohtaisesta syistään. Samaan aikaan southlandiläisessä kylässä aletaan nähdä örkkejä, haltia Arondirin (Ismael Cruz Córdova ) ja kylän parantaja Bronwynin (Nazanin Boniadi) suureksi kauhuksi. 

Toisaalla haltiadiplomaatti Elrond (Robert Aramayo) neuvottelee kääpiöiden kanssa heidän avustaan legendaarisen seppä Celebrimborin (Charles Edwards) uusimpaan projektiin. Esi-Hobititeista uteliain, Elanor "Nori" Brandyfoot (Markella Kavenagh) ja hänen ystävänsä Poppy (Megan Richards) puolestaan tapaavat kirjaimellisesti taivaalta pudonneen muukalaisen (Daniel Weyman). 

Ei ole mikään salaisuus, että Amazon on pannut paljon rahaa palamaan Tarun sormusten herrasta: Mahtisormuksiin. Tietyiltä osin se on kannattanutkin. Tuotantoarvot sillä oli kohdallaan. Samoin castitus, erityiseti Morfydd Clark ja Robert Aramayo esiintyivät edukseen. Lisäksi sarja tuntui enemmän tai vähemmän tolkienmaiselta.

Raha ei kuitenkaan merkitse kaikkea, minkä Mahtisormuksetkin valitettavasti osoitti. Tarinan rytmitys ontui. Alussa sarja kulki rauhallisesti, ehkä jo vähän liikaakin ja siksi kauden loppuratkaisuun piti kiirehtiä vähän turhankin nopealla tahdilla. Ne sarjan nimessä olleet sormuksetkin nähtiin vasta kauden viimeisessä jaksossa.

Sarjassa vierailtiin useammassakin paikassa. Keski-Maasta onkin aina kiva saada tietää lisää, vaikka alkuperäinen tarinakaan ei paikallaan pysynyt. Niistä muistettavin oli legendaarinen Númenor. Sarja sai todellakin esiin tämän saarivaltion mahtavuuden. Kääpiökaupunki Khazad-Dum pääsi myös kaudella edukseen. Southland taas vaikutti paljon tavanomaiselta fantasiakylältä melkein kauden loppuun asti.

Ring of Powerissa oli liikaa hahmoja, varsinkin ensimmäiselle kaudelle. Tutumpaa sotaisempi, ja tietenkin myös nuorempi, Galabriel sai pääosan paikan. Ratkaisu olikin viisas, sillä hän kuului hahmoista parhainpiin. Samoin sarjan parhaan kaksikon muodostaneet Elrond ja hänen kääpiöprinssiystävänsä Durin (Owain Arthur).

Minulta meni joniin aikaa lämmetä Arondirille ja Bronwynille. Pidin hopiteista, varsinkin Norista. Bronwynin poika Theo (Tyroe Muhafidin) puolestaan kuului hahmoista heikompiin. Samoin sarjassa esiintynyt Isildur (Maxim Baldry). Muista hyviksistä tai edes samaistuttavaksi tarkoitetuista hahmoista ei minulla ole oikein mitään sanottavaa.

Entäs ne pahikset? Kauden suurin kysymys liittyi Sauronin henkilöllisyyteen. En paljasta vastauta mysteerille, mutta sen voin sanoa, että vastaus jäi pienoiseksi pettymykseksi, tapa, jolla paljastus puolestaan ei. Kauden niin sanottuna minibossina toiminut Adar (Joseph Mawle) sai sellaiseksi kivasti ulottovuuksia.

Tiivistetysti. Pidin Ring of Powerista, mutten rakastanut sitä ja näin Tarujen Sormusten Herrasta fanina se on jo jonkinlainen rikos. Neljä tähteä!

Hulktar tuhoaa - oikeussalissa

Disney+:n viimeisin MCU-sarja, She.Hulk, sai heti paikan niistä haukutuimpana. Olen katsonut sarjan ensimmäisen kauden ja nyt kerron mielipiteeni siitä, onko se haukkunsa ansainnut.

 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Jennifer Waltersin (loistava Tatiana Maslany) elämä monimutkaistuu kun hän sattumalta saa serkkunsa Bruce Bannerin/Hulkin (Mark Ruffalo) verta ja, koska genetiikka tai ainakin MCU:n versio sellaisesta, muuttuu itsekin Hulkiksi. Hulkina olemista taas on vaikea sovittaa yhteen hänen nousujohteiseen uraansa asianajajana. Eikä se tee treffailustakaan helpompaa. Mahdotonta muutos ei kuitenkaan ole, niin kuin Jennifer tulee onnekseen huomaamaan. 

Se onkin hyvä, sillä hän päätti jo aikaisessa vaiheessa, että supersankariksi hän ei ryhdy. Valitettavasti maailma näyttää olevan tästä täysin toista mieltä. Uuteen normaaliin häntä auttaa Brucen lisäksi myös ystävä ja työkaveri Nikki Ramos (Ginger Gonzaga). Kapuloita hänen rattaisiinsa puolestaan laittaa muun muassa superpahis Mary MacPherran/Titania (The Good Placen Jameela Jamil).

Sanon sen heti, She-Hulk ei ole läheskään niin huono kuin sen saamasta hyvin negatiivisestä julkisuudesta voisi päätellä. Mikä ei ole yllätys, sillä vaikka suurin osa sarjan saamasta arvostelusta on taatusti aitoa, niin se kerää väistämättä myös poliittisista syistä saatua kritiikkiä. Jotkut eivät vain pidä naissupersankareista, ainakaan pääosassa olevista..

Se ei valitettavasti ole myöskään  niin hyvä kuin voisi olla, vaan siitä löytyy potentiaalia paljon parempaankin kuin mihin se yltää. Esimerkiksi Titania olisi voinut, ja pitänyt, käyttää enemmänkin. Markkinoinnista voisi superpahiksen päätellä olevan She-Hulkin arkkivihollinen, mutta nyt hän esiintyi vain muutamassa jaksossa. Olisin myös toivonut ensimmäiselle kaudelle parempaa päätöstä.

Tyylilajltaan She-Hulk on perinteinen puolen tunnin komedia, jollaista ei MCU:ssa olekaan vielä nähty, vaikka komedia ei elokuvauniversumissa mikään vieras käsite olekaan. Näin vähätellen sanottuna. Se, kuinka hauskana sarjaa pitää on tietenkin makuasia. Minä pidin sitä varsin hauskana, mutta kieltämättä sarjan huumori ei sovi kaikille. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan.

Erikoista sarjassa, siis muihin MCU-tuotoksiin verrattuna, oli hyvin Deadpoolmainen neljännen seinän rikkominen. Tai voisi paremminkin sanoa sen olevan She-Hulkin juttu, varsinkin kuin tekihän hahmo sitä jo omassa, Deadpoolia edeltäneessä, sarjakuvassaan. Niin käytetty kuin se tehokeinona onkin nykyään, niin tässä tapauksessa se toimi enemmän kuin hyvin. 

Valitettavasti se asianajon keskittyvä puoli ontui enemmän. Mikä oli suuri harmi, sillä se sai suhteellisen suuressa asemassa. Sarjan tekijät ovatkin sanoneet, että kokivat juuri sen vaativaksi. Se, miksi he eivät palkanneet käsikirjoittajaksi sellaista, jolla ei kyseistä ongelmaa ole, on minulle mysteeri. Onneksi asianajaja-sarjat eivät ole koskaan pahemmin minua kiinnostanut, joten minua asia ei pahemmin haitannut.

Sarjan erikoistehosteet eivät yltäneet Marvelin elokuvauniversumilta odotettuun tasoon, erityisesti She-Hulkin itsensä kohdalta mutta siitä kannattaa syyttää ylityöllistettyjä työntekijöitä, vaan Disneyn kohtuuttomia vaatimuksia heitä kohtaan. Disneyn työolot, varsinkin erikoistehosteiden tekijöiden osalta, on tunnetusti hyvin huonot. Ei sillä, että ammattiryhmää muutkaan isot studiot paljon paremmin kohtele.

She-Hulkissa esiintyi paljon cameoita, epätyypillisen paljon jopa MCU:n tuotoksille. Niistä tunnetuin, ja spoilatuin, oli tietenkin Daredevil (Charlie Cox). Hahmoa käytettiinkin harvinaisen hyvin. Pidin myös Wongin ((Benedict Wong)) osuuksista. Sen sijaan tärkein julkiscameo, jätti minut kylmäksi. Parhaan, ja juonen kannalta tärkeimmän cameon teki kuitenkin Emil Blonsky/the Abomination (Tom Roth).

Tiivistetysti She-Hulkin ensimmäinen kausi jäi epätasaiseksi, joskin katsomisen arvoiseksi. Siihen sisältyi paljon hyvää tai edes välttävää, mutta myös aivan liikaa huonoa. Kolme ja puoli tähteä!

Ihmissusia MCU:n yössä

Marvelin elokuvauniversumi (MCU) ja Disney+ päätti tehdä, luonteensa vastaisesti jotain ennen näkemätöntä, halloweed-speciaali Werewolf by Night:in. Hyvin tuloksin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää yksityiskohtia Werewolf by Night:in juonesta!

Hirviönmetsästäjien johtaja Ulysses Bloodstone (äänenä Richard Dixon) on kuollut. Mies on päättänyt, että uusi johtaja on se metsästäjä, joka löytää ensimmäiseksi hänen sukukkalleuksiinsa kuuluvan Bloodstonen. Siksi mukaan kutsutaan vain parhaat. Heihin kuuluvat myös Jack Russell (Gael Garcia Bernal) sekä entisen johtajan vieraantanut tytär Elsa Bloodstone (Laura Donnelly). Jackillä on kuitenkin vaarallinen salaisuus: Hän on ihmissusi.

En tiedä, miksi, mutta Werewolf by Night meinasi jäädä minulta kokonaan ohi. Onneksi kuitenkin satuin huomaamaan sen selatessani Disney+:aa, koska kyseessä on MCU-tuotos ja kaiken lisäksi kehuttu sellainen, päätin katsoa speciaalin. Enkä todellakaan katunut päätöstä. Werewolf by Night kuuluu nimittäin neljänteen vaiheen, tai jopa koko elokuvauniversumin parhaisiin tuotoksiin. 

Ei kuitenkaan tarvitse olla MCU-fani pitääkseen speciaalista. Sillä on nimittäin enemmän yhteistä vanhanaikaisten hirviöelokuvien kuin Marvelin elokuvauniversumin muiden tuotosten kanssa, niin tarinallisesti kuin tyylillisestikin. Toki tällä on kääntöpuolensa, jos hirviöelokuvat eivät kiinnosta, niin tuskin tämä speciaalikaan. Varsinkin kuin isomman kuvion osalta sen voi jättää kokonaan välistä. 

Werewolf by Night oli juuri sopivan pituinen, 53 minuuttia, saadakseen tarinan kerrottua ilman, venyttämättä sitä kuitenkaan turhaan. Speciaali myös näytti hyvältä ja perusMCU-sarjaa persoonallisemmalta. Eikä vähiten erikoistehosteiden kohdalla, varsinkin väistämätön ihmissusimuutos oli viihdyttävää katsottavaa. Tämä ei toki liene yllätys kun Marvelista ja Disneystä puhutaan.

Speciaalin pituudesta löytyi myös sen heikkous. Hahmoista jäi vielä paljon kerrottavaa. Toivonkin, ja uskon, että Jackia ja Elisaa vielä nähdään MCU:ssa. Varsinkin kuin heidän näyttelijänsä, Gael Garcia Bernal ja Laura Donnelly, suorastaan varastivat ruudun. Eikä tarinassa keskeisen roolin saaneen Man-Thingin/Daven esittäjä Carey Jones jäänyt heistä kauas. 

Muut sivuosahahmot olivat sitten paljon unohduttavampia, mutta koska heitä tuskin nähdään niin eipä tuo juuri haitannut. Mitä tulee tarinan roistoon, niin sitä onkin vähän vaikeampi hahmottaa. Tai sanoa, ilman, että paljastaa liikaa. Sanotaan vaikka näin, että speciaalissa ihminen on ihmisille isompi susi kuin siinä esiintynyt ihmissusi konsanaan.

Tiicistetysti on vaikea uskoa, että speciaalin ohjaaja Michael Giacchino teki uraa säveltäjänä, niin hyvästä speciaalista on oikein kyse. Täydet viisi tähteä!

Neiti Ihmeen ensiaskeleet

En ole muilta kiireiltäni muistanut arvostella Marvelin elokuvauniversumin ja Disney+:n  uusimman sarjan, Ms. Marvelin, ensimmäisen kauden. Niinpä korjaan nyt tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Ne jäävät kuitenkin suhteellisen vähäisiksi. 

Teini Kamala Khan (Iman Vellani) rakastaa supersankareita, erityisesti Captain Marvelia (Brie Larsson). Tyttö ei voisikaan olla iloisempi kuin isoäidin (Samina Ahmad) lahjoittama rannekoru antaa hänelle ihan omia supervoimia. Supersankaruus osoittautuu kuitenkin yllättävän vaativaksi hommaksi, varsinkin kuin voimat pitää salata ylihuolehtivilta vanhemmilta (Zenobia Shroff ja Mohan Kapur).

Kaiken lisäksi Kamala voimat herättävät supervoimien väärinkäyttöä tutkivanThe United States Department of Damage Controlin (tai lyhyemmin DODC) huomion. Eikä virasto suinkaan ole ainoita, joita tyttön uudet voimat kiinnostavat. Niin hyvässä kuin pahassakin. Häntä auttaa hänen teknologianero lapsuuden ystävänsä, Bruno (Matthew Lintz).

Ms. Marvel on erittäin hyvä sarja. Se tarjosi varsinkin teiniksi harvinaisen pidettävän pääosan, sydäntälämmittävän perhedynamiikan, kiinnostavia supervoimia ja sopivassa määrin myös pienen luennon pakistanilaisesta kulttuurista ja maan historiastakin. Parasta sarjasta oli kuitenkin itse pääosanesittäjä Iman Vellani. Ei uskoisi, että kyseessä on tytön ensimmäinen rooli. 

Siksi en voikaan kuin ihmetellä sarjan saamia, muihin MCU-sarjoihin verrattuna, suhteellisen vähäisiä katsojalukua. Lieneekö syynä tuntematon päähahmo, ja hänen esittäjänsä vai kenties se, että sarja tuli samaan aikaan Obi-Wan Kenobin ja Stranger Thingssin neljännen kauden kanssa? Joka tapauksessa valitettava asia. Voi myös olla, että kaikki MCU-fanit eivät pidä pakistanilaisteiniä tarpeeksi samaistuttavana.

Kamala oli hahmoista paras, mutta pidin myös muistakin. Bruno oli hyvällä tavalla perus paras kaveri. Pidin hänestä ja sarja keksi hänelle kivasti tekemistakin, erityisesti sarjan alkupuoliskolla. Olisin kuitenkin toivonut, että, hänen ihastus Kamalaan olisi jätetty väliin. Tytöllä kuin olisi ollut ilman häntäkin jopa kaksi vaihtoehtoa mielitietyksi.

Itse pidin erityisesti myös Kamalan Muneeba-äidistä, jolle annettiin  juuri sopivasti syvyyttä sarjan edetessä. Pidin myös siitä kuinka aikanaan hänkin oli kapinallinen. Muukin perhe oli erittäin sympaattinen, varsinkin paljon vaimoaan rennompi isä Yusuf. Kamalan toinen paras ystävä Nakia (Yasmeen Fletcher) jäi hieman sivuun, vaikka kyllä hänkin sai oman juonensa.

Ms. Marvelin taiteellinen tyylikin kuuluu erityisesti sen vahvuuksiin. Pidin erityisesti sarjan tavasta laittaa hahmojen saamat tekstiviestit yms. seiniin, mikä toi sarjalle oman persoonansa, vaikka sarja ei olekaan ensimmäinen, joka tyyliä käyttää. Valitettavasti tästä luovuttiin sarjan edetessä ja lopulta se alkoi muistuttaa enemmän muista MCU-tuotoksia.

Mainitsin jo sarjassä näkyvän paljon pakistanilaista kulttuuria, mutta en sitä, millä tavalla. Moskeija on esillä hyvin paljon, sarjassa näytettiin pakistanilaiset häät ja jopa itse Pakistanissa käytiin muutaman jakson verran. Myös perhedynamiikasta osutiin sen kulttuurin ytimeen, tai niin olen kuullut. Opinkin paljon, mutta viihdyttävästi. Sarjan katsominen ei ikinä tuntunut työltä.

Intian jako

Ei sillä, etteikö sarjasta löytyisi myös heikkouksia. Joskus teinidraamana keskityttiin liiankin kanssa. Se on ymmärrettävää teiniin keskittyvältä sarjalta, mutta silti. Odotin myös enemmän Intian jakoon keskittyvältä jaksolta, niin viihdyttävä kuin se sellaisenaan olikin. Kamalan ihastuksen kohteetkin olisivat hyötyneet enemmästä persoonasta.

Sarjan pääpahis, jos sillä sellaista edes varsinaisesti on, jäi aika kaksiulotteisesti. En pitänyt myöskään tavasta, jolla hänet voitettiin. Tai tarkemmin, kuinka hän melkeinpä antoi sankareiden voittaa. Hyvästä syytä, mutta silti. Kun nyt pahiksista puhutaan, niin DODC osoittautui tylsäksi sellaiseksi. Se kun oli taas yksi pukutyyppien organisaatio.

En tiedä, saako sarja vielä toisen tuotantokauden, saatika enemmän. Kamala Khan/Ms.Marvel kuitenkin nähdään Captain Marvelin kanssa The Marvels-elokuvassa. En voij sanoa odotavani sitä innolla, mutta joka tapauksessa tulen katsomaan elokuvan ihan elokuvateatterissa asti, ainakaan jos mitään ihmeempiä ei tapahtu. Uskon jopa nauttivani siitä.

Tiivistetysti Ms.Marveil ei ehkä kuulu MCU:n parhaisiin tuotoksiin, mutta ei se kovin kauas jäänyt. Neljä ja puoli tähteä!

Rakkautta ja ukkosta MCU:n tapaan

Kävin juuri katsomassa vasta äskettäin ensi-iltansa saaneen, monelle vuoden odotetummaksi elokuvaksi lukeutuvan, Thor: Love and Thunderin. Se kannatti, mutta tämä ei tainnut yllättää ketään.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Thor-elokuvista, Avenger-elokuvista ja vähän muistakin MCU-tuotoksista! 

Thorilla (Chris Hemsworth) on ollut erityisen rankkaa viime aikoina ja niinpä hän haluaisikin tällöin lyödä pahiksia pataan Guardians of Galaxy-ryhmän kanssa. Tämän estää kuitenkin jumalia tappava Gorr (aina yhtä loistava Christian Bale), jonka ristiretki on päätynyt Asgardiin asti ja onnistuu kidnappaa ryhmän lapsia.

Valkyria (Tessa Thompson) puolestaan tylsistyy uudessa roolissaan turistirysäksi muuttuneen Asgardin kuninkaana. Niinpä hän ilmoittautuu heti mukaan Gorrin tappohommiin. Kaksikoa auttaa Mjölniriä käsittelevä Thorin entinen rakkaus Jane Foster (Natalie Portman) tai supersankarinimeltään Mighty Thor. Miksi hän näyttää kuitenkin salaavan jotain?

Taika Waititi ohjasi ainoan todella hyvän MCU:n Thor-elokuvan, Thor: Ragnarokin. Siksi minulla olikin korkeat odotukset miehen toisen Thor-elokuvan, Thor: Love and Thunderin suhteen. Vastasiko elokuva odotuksia? Melkein. Se oli erittäin hyvä, jopa loistava. Elokuva ei kuitenkaan ihan edeltäjänsä tasolle yltänyt. Hyvä kuitenkin voitti selkeästi pahan.

Elokuvan huumori oli edelleen kohdallaan. Tämä ei ole kuitenkaan ihme, sillä huumori on Taika Waititin erikoisuus. Pidin erityisesti Stormbreakerin mustaisuuteen liittyvästä huumorista. Ja kukapa osaisi olla nauramatta Thorin saamille vuohille tai Ragnarokista tutulle, muunassa Matt Damonin ja Luke Hemsworth tähdittämälle, Thor-näytelmälle. 

Hyvään kuului myös Thor pysyi pidettävänä päähahmona. Jane Foster sai ensimmäistä kertaa koko MCU-uransa aikana tärkeän rooliin ja hahmo esiintyikin edukseen. Elokuva kuitenkin luotti liikaa siihen, että katsojat välittävät Thorin ja Janen välisestä suhteesta, joka ei valitettavasti suhde ei ole ikinä kiinnostanut minua millään tavalla. Siksi myös se osa elokuvasta jättikin minut kylmäksi.

Valkyriaakin oli kiva tavata, vaikka hän jäikin sivuhahmoksi. Samoin teki elokuvan kevennys Kong (ohjaaja Taika Waititi itse), mutta se nyt on aina ollut hahmon rooli. Hän on hauska, muttei mitenkään muuten erityisen kiinostava. Kaksikko toi leffaan kuitenkin LGBT+-edustusta, joskin vain hit ja miss-kohtausten myöstä. Nykyaikana kyseiset kohtaukset olivat kuitenkin täysin riittämättömiä.

Gorr kuului parhaimpiin MCU-pahiksiin, lähinnä jopa harvinaisenkin sympaattisen motivaationsa ansiosta, ja viime aikoina se kategoria on saanut jopa kilpailua. Lähinnä toimintarooleistaan tunnettu Russell Crowe oli yllättävä, mutta erittäin osuva valinta ylijumala Zeuksen rooliin. Niin pinessä roolissa kuin hahmo olikin.

Love and Thunderin  oli MCU:n lyhyin, vain vähän yli kaksi tuntia. Tämä on minusta yleisesti ottaen neutraali asia, mutta tässä tapauksessa olisin kaivannut kuitenkin pitempää elokuvaa, sillä moni elementti, kuten Gorr ja hänen erittäin hyvä ponttinsa jumaliin liittyen sekä yllättävänkin sivuun jääneet Jane ja Valkyria, olisivat ansanneet enemmän ruutuaikaa.

Elokuvaan oli sisälletty paljon enemmän herrkkyytä kuin Thor-Ragnarokiin. Tämä meni kuitenkin enemmän kuin hieman ylikompensoinnin puolelle, mikä näkyi erityisesti elokuvan loppupuolella. Inhosin erityisesti tapaa, jolla pahis voitettiin. En paljasta, mikä se tapa on, mutta sen sanon, että se kuuluu inhokkeihini, jos ei jopa ole kaikkein inhokein.

Love and Thunder petaa tulevaa, jo järjestyksessään viidettä Thor-leffaa. Lopputekstikohtausten perusteella se vaikuttaakin lupaavalta, ainakin perusjuoneltaan. Lopussa kuitenkin tapahtuu myös jotain, mikä syö innostusta jonkin verran. Vinkki: se liittyy melkein joka MCU-elokuvat, ja tv-sarjat, valtaaviin, lapsiin.

Tiivistetysti Taika Waititi osui jälleen napakymppiin Thor: Love and Thunder-elokuvan myötä. Tai ainakin melkein. Neljä tähteä.

Tohtori Outo multiversumeiden pyörteissä

Marvelin elokuvauniversumin järjestyksessäään CU:n 28. elokuva, Doctor Strange in the Multiverse of Madness, saapui teattereihin lähiaikoina. Kuinka hyvästä elokuvasta on oikein kyse.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, enemmän kuin virallisimmissa arvosteluissa! Lue siis omalla vastuullasi.

Taistellessaan yksisilmäistä hirviötä vastaan Doctor Stephen Strange (Benedict Cumberbatch) kohtaa universumien välillä matkaavan pystyvän America Chavezin (Xochitl Gomez). Tytön harvinaisen ja voimakkaan kykynsä takia häntä jahtaavat monet hirviöt, sekä tässä universumissa, että toisissa. Koska supersankareita kuitenkin ollaan, Strange lupautuukin auttamaan tyttöä. 

Se onnistuu parhaiten löytämällä voimakas taikakirja. Tämä ei kuitenkaan ole helppo homma, sillä kirja löytyy muusta universumista, eikä America Chavez vielä hallitse voimiaan. Lisäksi uudet universumitkin tarjovat heille monia usein epämiellyttöviä ylläytyksiä.  Kuvioon liittyy vahvasti myös Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) sekä ylivelho Wong (Benedict Wong).

Aluksi muutama varoituksen sana. Doctor Strange in the Multiverse of Madness ei toimi itsenäisenä teoksia, vaan sitä ennen kannattaa katsoa ainakin ensimmäinen Doctor Strange, Infinity War, Endgame, WhatIf:in ja WandaVision. Toki suurin osa ei menisikään katsomaan hahmon toista elokuvaa ja elokuvasuniversumin 28. elokuvaa, joten en tiedä kuinka paljon se katsojia haittaa tai edes yllättää.

Lisäksi se oli paljon keskivertaista MCU-elokuvaa pelottavampi ja väkivaltaisempi. Se alkoi paikka pailoin olla liian pelottava siskolleni, vaikka elokuva ei kauhun puolelle ihan mennytkään. En osannut odottaa vetoa perheystävälliseltä Disneyltä, mutta sopii hahmolle enemmän kuin hyvin. Sam Raini tunnetaan 2000-luvun Spide-Manien lisäksi kauhuohjaajana, joten tämä ei ole kuitenkaan mikään ihme. 

Se myös kuuluu kummallisimpien MCU-elokuvien joukkoon, jos ei ole jopa kummallisin, joten kaikille elokuva ei sovi sitten millään. Jos se ei ole sinun palasi kakkua, niin elokuvan voi hyvin jättää väliin, sillä sillä on loppuen lopuksi yllättävänkin pieni vaikutus MCU:hun kokonaisuudessaan. Kuitenkin veikkaukseni asian vaikuttamiseen lippuluukulla osui harhaan, sillä Doctor Strange in the Multiverse of Madness on menestynyt erittäin hyvin.

Multiuniversumit kuuluvat supersankarimedian aiheista mielenkiintoisempiin, joskin ainakin omalla kohdallani siihen tulee raja vastaan, kuinka monta sarjaa ja elokuvaa haluaa aiheesta nähdä. Riippumatta siitä kuinka hyvin tuon tarinan kertoo. Raja ei ole vielä tullut vastaan, mutta pelkään sen olevan vain ajan kysymys. Toivonkin aiheen jäävän vain tämän, tai korkeintaan vielä seuraavan, vaiheen jutuksi.

Doctor Strange on ottanut menestyksekkäästi Tony Starkin/Iron Manin rooliin yli-itsevarmana ja viisastelevana sankarina ja nuorempiensa mentorina. Niin tässä kuin Spider-Man: No Way Homesakin. Elokuvan ehdottomasti paras hahmo oli kuitenkin Wanda Maximoff. Elisabeth Olsen tuntee hahmonsa jo täysin ja se näkyi. Valitettavasti America Chavez jäi tyypilliseksi lapsi side-kickiksi. 

Wong jäi sivuhahmoksi hänkin, mutta suoriutui roolista paljon paremmin. Pidän hänen ja Doctor Strangen vuorovaikutuksestaan. Kolmanneksi tärkein sivuhahmo oli edellisessäkin Doctor Strangessa esiintynyt Christine Palmer (Rachel McAdams), mutta valitettavasti en vakuuttunut, että heidän tunteistaan toisiaan kohtaan, sillä heiltä puuttui kemia täysin.

En paljastanut elokuvan suurinta paljastanut vielä juonitiivistyksessä, mutta teen sen nyt. Jos halua välttyä juonipaljastukselta hyppää pari kappaletta yli. 

America Chavezia jahtaavia hirviöitä ei johtanut kukaan muu kuin meille tutuista tutuin Wanda, joka haluaa tytön kyvyn voidakseen mennä toisten maailmojen versioiden hänen lapsistaan Billystä (Julian Hilliard) ja Tommysta (Jett Klyne) luokse menetettyään heidät WandaVisionin finaalissa. Tai ainakin Darkholdista korruptoitunut versio hänestä.

Ratkaisu on ymmärrettävästi jakanut ihmisiä. Osa piti sitä loogisena seuraavan askeleena hahmolle, toisten mielestä se puolestaan pilasi hänet. Itse olen vähän siinä puolivälissä. Wandan motivaatio, ja kieltämättä merkittävät voimat, tekivät hänestä kiinnostavan roiston, mutta en minäkään näe hänen käytöksen olevan yhtenäistä aikaisemmissa MCU-tuotannoissa näkevämme Wandan kanssa.

Doctor Strangen on saamassa vielä kolmannen elokuvan tai mahdollisesti sarjan. En tiedä siitä vielä muuta kuin, että siinäkin vieraillaan multiversumien pyörteissä. Seuraava MCU-leffa on kuitenkin tämän kesän Thor: Love and Thunder. Menen katsomaan sen ihan varmasti ja luonnollisesti teen siitä myös arvostelun. Ainakin trailerin perusteella siltä voi odottaa paljon.

Tiivistetysti PerusMCU-elokuvaa raaempi ja oudompi Doctor Strange in the Multiverse of Madness ei kaikille sovi, mutta onneksi kuuluun niihin, joille se sopii enemmän kuin hyvin. Neljä ja puoli tähteä!

Kuuritari keskellä egyptiläisten jumalien ongelmia

Marvelin elokuvauniversumi on siirtynyt jo neljänteen vaiheeseen, mutta sen ja Disney +:san yhteiset sarjat ovat vasta alkutaipaleellaan. Nyt arvostelen niistä kuudennen, Moon Knightin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Moon Knightin juonesta! Jos haluat katsoa Moon Knightin ilman ennakkokäsityksia, mikä onkin erittäin hyvä tapa katsoa sarjaa, kehotankin jättämään tämän arvostelun suosiolla väliin.

British Museonin lahjatavarakaupan työntekijällä Steven Grant (Oscar Isaac) on päällisin puolin, mitä tavallisin. Hän kuitenkin kärsii muistikatkoksista ja uneksii usein elävänsä jonkun toisen elämää. Lisäksi kumma, linnunnokkainen, hahmokin tuntuu seuraavan häntä. Tuo salaperäinen hahmo on egyptiläinen kuun jumala Khonsu (F. Murray Abraham). 

Hänen menettämälleen ajallekin löytyy selitys hänen kanssa ruumiin jakavassa palkkasotilas Marc Spectorista (Myöskin Oscar Isaac). Marc puolestaan palvelee Khonsua, joka onkin antanut hänelle tehtäväkseen tappaa väärintekijöitä sekä supervoimia auttamaan tehtävässä. Juuri nyt hänen silmiinsä päätyi paljon vielä Khonsuakin ehdottomampi syntisten tuhoaja Ammitin palvelija Arthur Harrow (Ethan Hawke).

Kun ryhdyin katsomaan Moon Knightia en tiennyt, millaisen sarjan tulen näkemään. Hahmo ei ole minulle ennestään tuttu sarjakuvien tai minkään muunkaan median muodossa ja siksi olinkin iloisesti yllättynyt kuinka viihdyttävä sarja oikein oli. En sanoisi sitä parhaaksi MCU-sarjaksi, se titteli kuuluu edelleenkin Wandavisionille, mutta lähelle sarja pääsi kuitenkin.

Moon Knight lupasi jo trailereissaan tarjoavansa jotain omaperäistä ja niin se tekikin. Ainakin osaksi. Ensimmäisen ja toiseksi viimeisen jakson tyyli poikkesi paljoinkin totutusta, eikä mielenterveyttäkään ole aiheena elokuvauniversumissa vielä turhan paljon käsitelty. Egyptiläistä jumaltarustoa vielä vähemmän.

Jos kuitenkin odotat täysin omanlaistaan sarjaa, niin tulet pettymään. Sarjalle nimittäin kävi vähän niin kuin WandaVisionille, virlä nopeammin vaan, ja erikoinen alku vaihtui nopeasti aika tyypilliseksi MCU-seikkailuksi. Jos kuitenkin sattuu pitämään tyylistä, niin kuin minä, niin pettymys ei ole kovin suurta.

Moen mielestä tarina olisi sopinut paremmin elokuvan muotoon ja näen sen pointin hyvin. Sarjan verran ei jiuonen läpikäyntiin olisi tarvinut. Pidän kuitenkin sarjaa tarpeellisena, sillä elokuvassa ei olisi millään ehditty paneutumaan Marcin/Stevenin mielentilaan samalla lailla kuin nyt ja juuri päähahmonsa horjuva mielenterveys olivat yksi sarjan suurimmista vahvuuksista.

Noita vahvuuksia löytyi tietenkin muitakin. Pidin siitä, että sarja käsittili Muinaisen Egyptin jumalia, sillä olen aina pitänyt aikautta hyvin mielenkiintoisena.Marcin ex-vaimo Layla El-Faouly (May Calamawy) osoittautui melkein päähahmon veroiseksi hahmoksi. Lisäksi sarjan päävihollinen oli roolissaan hyvä, joskaan MCU:n parhaimpien pahisten liigaan hän ei pääsekään.

Todennäkyisesti Moon Knight ei saa toista osaa. Olen kuitenkin varma, että hahmoa nähdään vielä MCU:ssa, mitä luultavimmin elokuvien puolella, mutta voihän jonkun sarjassakin pyörähtää. Erityisesti, jos Layla saa sellaisen, mikä on hyvin mahdollista. MCU:sta on kuitenkin tulossa sarjoja ja elokuvia enemmänin. Viimeisin niistä on Doctor Strange in the Multiverse of Madness, jonka arvostelun teen seuraavaksi.

Tiivistetysti Egyptiläiset jumalat taitavat olla Marvelin elokuvastudion puolella, sillä Moon Knight kuului sen menestysten joukkoon. Neljä ja puoli tähteä!