Mustan Pantterittoman Wakandan paluu

Neljä vuotta siihen meni, mutta Black Panther palasi Black-Panther: Wakanda Forever-nimisellä jatko-osalla. Katsoin sen heti ensimmäisenä päivänä ja nyt arvostelen elokuvan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältä paljastuksia molemmista Black Pantter-elokuvista!

T’Challa (Chadwick Boseman) on kuollut, joten Wakanda jäi ilman suojeliaa. Maan halllitsijaksi palannut  kuningatar Ramonda (Angela Bassett) löytää heti itsensä uusien haasteiden edestä, sillä T’Challan päätös paljastaa Wakandan mahti maailmalle sai sen kiinnostumaan maan vahvaksi tekevästä ihmeaine vibraniumista. Maailmasta löytyykin tahoja, jotka ovat valmiita tekemään melkein, mitä vain saadakseen sitä.

Vibraniumin etsintä päätyy lopulta Namorin (Tenoch Huerta) vedenalaiseen valtakuntaan, mistä mies ei luonollisesti pidä. Eikä hän suinkaan aio hoitaa ongelmaa Wakandan tavoin diplomatian voimin. Kuningatar Ramondalla on myös huolehdittavaan hänen tyttärensä prinsessa Shuri (Letitia Wright), joka kamppailee veljensä menetyksen kanssa.

Pääosan esittäjä  Chadwick Bosemanin kuoltua Black Panther Wakanda Forever jäi suuren haasteen eteen. Miehen ja hänen hahmonsa korvaaminen ei ole mikään pikku asia. Edes se, kuka saa päähenkilön roolin ei ollut itsestään selvää, saatika kenestä tulee uusi Musta Pantteri. Onnekseni voin sanoa, että he suoriutuivat haasteesta ihailtavasti. 

Itsestään selvää tämä ei ollut, koska elokuvan tekijät Ryan Coogler ja Joe Robert Cole valitsivat päärooliin päärooliin valittiin kaukana perinteisestä supersankarinroolista olevan Shurin, T'Callan tieteilijä pikkusiskon. Hahmo kuitenkin osoitti elokuvan aikana veljensä tapaunen sankari. Päärooliainesta löytyi myös Shuria näyttelevältä Letitia Wrightilta.

Wakanda Forever oli Marvelin elokuvauniversumin  mittapulla harvinaisen poliittinen elokuva, vähintään yhtä poliittinen kuin Captain America: Winter Soldierkin. Tätä voisi pitää jopa luonnollisena, seuraataanhan elokuvassa kahden maan hallitsijan kaksinkamppailua. Politikkaa käsiteltiin kuitenkin myös  syvällisemmällä tavalla.

Elokuva myös kuului MCU:n tunteellisempiin. Elokuvan alussa näytettiin T’Challan hautajaiset, jonka aikana nenäliinoille saattaa olla tarvetta. Varsinkin Ramondan ja Shurin surun tuntee. Hautajaiset eivät kuitenkaan olleet elokuvan ainut tunteellinen hetki, vaan niitä löytyi muutama muukin, luonnollisesti ei yhtä vaikuttavia, mutta kuitenkin. 

Toki siitä löytyi myös sitä tuttua huumoria ja sutkautuksiakin, kuitenkin universumin elokuvalta tututtua. Koska muut tärkeät hahmot käyvät läpi suruvaihetta, huumori jäi uutena tulleelle Riri Williamsille/Ironheartille (Dominique Thorne). Ririltä huumori sujuikin, vaikka hän ei miksikään huumorihahmoksi yksinään jäänyt, vaan hänellä oli elokuvassa hyvin tärkeä rooli.

Kuningatar Ramonda oli yhtä tärkeä hahmo, melkeinpä tärkeämpikin, sillä Shuri ei oikein politiikasta perusta. Ramonda sai maan hallitsijajn roolin lisäksi myös viisaan mentorin roolin. Kolmas hyvin tärkeä hahmo oli valtaistuinta suojelevan Dora Milajen kenraali Okoye (Danai Gurira), jolle ja jonka armeijalle kuuluikin vihollisten lyöminen pataan. 

Nykyaisen tiedenaisen Shurin ja perinteisiä kannattavan soturi Okoyen parivaljakko osoittautui ehkä jopa yllättävänkin toimivaksi. Pidin heistä työparina jopa enemmän kuin ensimmäisen Black Panther-elokuvan Okoyesta ja T’Challasta ja se on jo paljon sanottu se. Kemiaa paransi vielä kaksikkoa rennomman ja genretietoisemman nero Ririn mukaantulo.

Namor ei jäänyt pääpahiksena yhtään edellisen elokivan Killmongeria (Michael B. Jordan) huonommaksi. Hänen motiviaan oli helppo ymmärtää, eikä hahmon karismasta haittaakaan ollut. Varsinkin kuin vibraniumia keinolla, millä hyvänsä hamuavat valtaapitävät ovat häntä isompia roistoa. Ihan Lokin (Thomas William Hiddleston) tasolle en häntä laittaisi, mutta kukapa yltäisi. 

Riri Williams/Ironheart (Dominique Thorne) vaikuttaa hahmona enemmän kuin lupaavalta. Kuitenkin vaikka hahmo oli juonen kannalta erittäin tärkeä, niin häneen ei ehtinyt tutustua henkilönä kovinkaan syvällisesti. Hänen oma sarjansa korjannee ongelman. En vielä lämmennyt hänen Iron-Man-tyyliselle puvulleen, mutta mielipiteeni voi tietenkin muuttua.

Myös Nakia (Lupita Nyong’o) pääsi kuvioihin mukaan, joskin hän sai odotettua pienemän roolin. Sen sijaan Jabari-heimon karismaattinen johtaja M'Bakun (Winston Duke) rooli oli yllättävänkin iso ja hyvä niin. Pidän omalaatuisesta, mutta sitäkin karismaattisesta, hahmosta paljon. Martin Freemanin Everett K. Ross puolestaan tarjosi Yhdysvaltojen näkökulmaa.

MCU:n neljäs kausi sai päätöksensä Black Panther: Wakanda Foreverin myötä. Kausi oli edellisia kausia rohkeampi, vaihtelevin tuloksin. Pidin kaikkista sen tuotoksista, jostain vain en nii  paljon kuin yleensä. Se myös keskittyi totuttua monaisempaan joukkoon sankareita, sekä etnisyyden, että sukupuolen osalta. Kausi myös toi MCU:hun myös tv-sarjat. 

Viidennen kauden aloittaa Ant-Man and the Wasp: Quantumania, joka saa ensi-iltansa ensivuoden helmikuussa. Niin epätasainen kuin neljäs kausi olikin, niin katson, ja arvostelen, varmasti myös viidenen kauden. Toivon, että se osoittautuu tasaisemmin hyväksi, mutta uskaltaa silti kokeilla uutta.

Tiivistetysti Black Panther: Wakanda Forever on malliesimerkki siitä, kuinka loistava supersankarielokuva oikein voi olla. Jopa silloin kuin todennäköisyys on sitä vastaan. Täydet viisi tähteä!

Kauan eläköön Musta Pantteri!

Marvelin elokuvauniversumin elokuvat näyttävän tulevan aina vain paremmaksi. Sen, jos minkä, universumin uusin tulokas, yllättävänkin ajankohtainen, Black Panther, kiistatta osoittaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Black Pantherin juonesta, jopa yhden ison, mutta ei huolta. Varoitan siitä vielä erikseen.

Supersankarien sisällissodasta sai päätöksensä jokin aikaa sitten, joten sodan vaikutuksesta kuolleen Wakandan kuningas T'Chakan (John Kani) pojan poikansa T'Challan (Chadwick Boseman) on vihdoin aika ottaa paikkansa sekä tuon ihmeaine vibraniumin avulla saaneita rikkauksiaan salailevan maan hallitsijana, että supersankari/Wakandan suojelija Black Pantherina.

T'Challaa odottaa monet haasteet, ei suinkaan vibraniumia ja siinä hötäkässä lukuisia ihmisiä tappaneen Ulysses Klaue (Tarujen Sormusten Herrasta-trilogian Andy Serkis) tuominen oikeuden eteen. Onneksi apuna ovat muun muassa niin vakoojana toimiva ex-rakastettu-Nakia (Lupita Nyong'o) ja keksijänero-sisko Shuri (Letitia Wright). Black Panther on Marvelin elokuvauniversumin kahdeksastoista elokuva.

Mustia super-, tai ainakin sarjakuva, sankareita on nähty ennenkin, esimerkkini Blade ja, valitettavasti, olihan elokuva niin huono, että jopa oma ohjaaja haukkui sen, Catwoman. Jostain kumman syystä Marvelin elokuvauniversumi tarvitsi kymmenen vuotta ja kaksi mustasta supersankarista kertovaa, toinen Marvelin ja toinen DC:n, sarjaa ennen ensimmäisen mustan supersankarinsa filmatisointia.

No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, varsinkin kuin sankarin ihonväri ei kuitenkaan ollut ainut syy, miksi niin minun kuin varmasti suurimman osan muista katsojistakin odotukset olivat korkealla. Black Panther ihastutti jo Civil Warissa, minua jopa enemmän kuin varsin vakuuttavan esittelyn itsekin saanut Tom Hollandin Spider-Man. Monestakin syystä, joista pienin on se, että olen itse kissaihmisiä.

Sitä paitsi, Marvelin elokuvauniversumi on syystäkin nykyisen kaltainen ilmiö ja sen uusimmat elokuvat ovat minusta vielä ensimmäisen ja toisen vaiheen elokuvia parempia. Thor: Ragnarok ja Captain America: Civil War kuuluvatkin universumin parhaimpiin. Eikä vähiten siksi, että ne, kuten Black Pantherkin, lisäsivät kepeydestään tunnettuun supersankariviihteiseen myös ajankohtaisia sävyjä.

Odotuksia herättäminen on kuitenkin täysin eri asia kuin niihin vastaaminen. Onneksi Black Panther pystyi tekemään juuri niin. Ainakin melkein, tarina ehkä meni hieman turhankin perinteistä kaavaa, ainakin siihen nähden kuinka elokuvaa oli hehkutettu niin kovin erilaiseksi. Sekään ei kuitenkaan ollut mitenkään suuri murhe, sillä Marvelin elokuvauniversumin se sama vanhakin on harvinaisen viihdyttävää.

Onneksi moni muu asia asian enemmän kuin hyvin. Modernia teknologiaa ja sitä perinteistä Afrikkaa yhdistelevä visuaalinen ilme tarjosi katsojille jotain ennennäkemätöntä. Elokuva ei myöskään kärsinyt siitä Marvelin elokuvien perus paheesta, unohdettavasta pahiksesta, vaan Killmonger (Michael B. Jordan) kuuluu vähintäänkin samaan kastiin Lokin kanssa, jos ei ole jopa pantterin karvan verran, parempi.

Black Pantherin juonta voi hyvin pitää toisintona monen muun genren elokuvan juonesta, erittäin hyvästä syystä, mutta onneksi se onnistui kuvaamaan sitä erittäin tuoreella tavalla. Kovin montaa kertaa minulle ei tullut sellaista tunnetta, että olen nähnyt jonkin kohtauksen jo lian monta kertaa ennenkin. Kun supersankarigenre on kyseessä, se on jo paljon sanottu.

Sitä paitsi elokuvan käsittelemät aiheet, kuten Rajat Kiinni-politiikka, pakolaiskriisi, tummaihoisten eriarvoinen kohtelu ja Amerikassa poikkesivat valtavirrasta ja se tekikin jo muutenkin erinomaisesta leffasta vieläkin paremman. Aiheita vielä käsiteltiin supersankarielokuvaksi harvinaisen syvällisesti, mikä näyttääkin, ainakin tämän ja Civil Warin perusteella, olevan Marvelin uusi suunta.

Vaikeista aiheista ja päähenkilö T'Challan jo Civil Warista nähdystä hyvin vakavasta luonteesta huolimatta, elokuvaan mahtui myös lukuisia keveitä kohti, vieläpä sellaisia, että se upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Toisaalta, sillä rintamalla minua on aina ollut helppo miellyttää, joten ihmekös tuo. Sitä paitsi juuri tietty keveys on ollut perinteisestikin Marvelin elokuvaelokuvauniversumien tuotoksien valtti.

Kuitenkaan juoni ja idea, tai edes tunnelma eivät vielä tee elokuvaa, olivat ne kuinka hyvin toteutettuja tahansa. Sen tekevät hahmot. Pidin T'Challasta jopa Civil Waria enemmän, varsinkin kuin hän sai tilaisuuden näyttää myös sitä jo mainitsemaani keveämpää puoltaan, erityisesti ollessaan kanssakäymisessä ehkä elokuvan parhaan, tai ainakin yhden parhaista hahmoista, siskonsa Shurin kanssa.

Kovista naisista ei, suureksi ilokseni, elokuvassa muutenkaan ollut pulaa. Nakia ei tyytynyt pelkän rakkauden kohteen rooliin, niin hyvin kuin hän ja T'Challa sopivatkin yhteen, vaan hänellä oli sen lisäksi paljon muutakin tarjottavaa. Ehkä vielä jopa häntäkin kiinnostavampi hahmo oli kuitenkin kuningasta vartioivan eliittijoukon kenraali Okoye (The Walking Dedin Danai Gurira). Jos jokin kertoo elokuvien naishahmojen määrästä, ja tärkeydestä, niin se, että heistä mainitsemisen arvoisia on vielä yksi, kuningataräiti Ramonda (American Horror Storyn Angela Bassett). 

Muutenkin sivuhahmot olivat onnistuneita, ainakin, jos ottaa huomioon heihin käytetyn melko rajoitetun ajan, jopa yksi ainoista aikaisemmista osissa nähdyistä, ja valkoisista hahmoista, Martin Freemanin Ross. He kaikki kuitenkin kalpenevat yhden Marvelin elokuvan parhaimmista Killmongerin, rinnalla. Sekä siksi, että mies, ja hänen esittäjänsä, oli äärimmäisen karismaattinen, sekä siksi, että hänen motiivejaan oli helppo ymmärtää ja niihin voi jopa yhtyäkin.

Vaikka elokuvan visuaalinen ilme omaperäinen olikin, niin kuin tulinkin jo maininneeksi, ei sen laatu tullut silti yllätykseksi kenellekään vähänkin Marvelin elokuvauniversumin elokuvia, tai muita huippuluokan vähänkin toiminnallisempia elokuvia vähänkin katsoneelle. Erityisesti Afrikan maisemat ja niihin yllättävän hyvin sulautunut tulevaisuuden tekniikka oli toteutettu hyvin.

Samoin oli toimintakohtausten laita. Pidin erityisesti alun Korea-kohtauksesta, jossa Black Pantterin lisäksi myös Nakia, Okoye ja jopa Shurikin pääsivät näyttämään taitojaan. Vähätellä ei pidä tietenkään loppukohtaustakaan, vaikuttavine, mutta silti kumman söpöine sotasarvikuonoineen kaikkineen. Toki muutkin olivat myös rautaa, ainakin melkein kaikki.

Asiaan löytyi nimittäin yksi poikkeus. Alun taistelukohtaus oli yksinkertaisesti vain liian pimeä, kirjaimellisesti. Katsoessani, mitä kohtausta tahansa haluaisin jopa nähdä, mitä siinä tapahtuu ja uskon, etten ole asiani kanssa yksin. Se oli kuitenkin ainut valituksen sana toimintakohtauksiin liittyen, ja yksi niistä harvoista edes elokuvaan itsestään liittyvistä, joten voiton puolella ollaan. 

JUONIPALJASTUS!! JOS ET HALUA TIETÄÄ LOPPUA; NIIN SKIPPAA SUORAAN TIIVISTYKSEEN! Killmongerin väistämätön kuolema on aiheuttanut jonkin verran kritiikkiä ja ymmärrän sen hyvin. Saihan esimerkiksi Loki, toisen mahdollisuuden, joten miksi ei hänkin. Varsinkin kuin miehellä oli jopa paljon Lokia paremmat oikeutukset teoilleen jopa näin valkoihoisen suomalaisen näkökulmasta.

Itse pidän kuitenkin hahmon loppua juuri sellaisena kuin hän ansaisikin, koskettava, cinemaattinen ja samalla tasolla kaiken sen kanssa, mitä tiedämme sekä hänestä, että T'Challasta hahmona. Hahmolla oli sitä paitsi vielä vaikutustakin, jopa kuolemansa jälkeen. Elokuvan lopussa T'Challa nimittäin päätti kuin päättikin valjastaa Wakandan huomattavat voimavarat vähäonnekkaampien auttamiseen.

Tavallaan hahmo siis sai sen, minkä haluasi. Ei ehkä juuri sillä tavalla, miten halusi, mutta eikö se ole hyvä asia. Sille on syynsä, miksi hahmo oli elokuvan roisto, ei sankari. En myöskään usko, että hänen kuolemaansa voisi pitää mitenkään rasistisenakaan. Niin vaan elokuvien roistoille, hyvillekin, tuppaa käymään, oli genre mikä tahansa. Siihen ei vaikuta hahmon ihonväri, tai ideologia suuntaan tai toiseen, eikä pitäisikään.

Tiivistetysti kiinnostavat hahmot, varsinkin naiset, uniikki visuaalinen ilme, huumori, loistava pahis. Black Pantheria ei voi hehkuttaa liikaa. Niinpä minullakaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa sille täydet viisi tähteä.