Spiderverse tulee jälleen

Harva animaatio on saanut minut ihan elokuviin asti, mutta Spiderverse-saagaa jatkava Spider-Man: Beyond the Spider-Verse teki siinä poikkeuksen. Kannattiko käynti?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Miler Morales/Spider-Man (äänenä Shameik Moore) kärsii supersankareille tutusta ongelmasta, supersankaroinnin ja muun elämän yhteensovittamisesta. Hän ei kuitenkaan voi puhua kenellekään ongelmistaan. Niimpä Miles ilahtui kun Gwen Stacy/Spider-Gwen (äänenä Hailee Steinfeld) saapuu taas maisemiin. Hänen kanssaan Miles pääseekin taas huimiin seikkailuihin ja tapaamaan muitakin Spider-Maneja, kovaan hintaan.

Spiderverse-elokuvista ei voi puhua ilman sen visuaalisen ilmeen kehumista ja syystä. Harva animaatio näyttää yhtä hyvältä, varsinkin sellainen, joka yhdistelee monia tyylejä. Muutenkin Across the Spiderversen toteutus oli hyvin ammattitaitoista. Tekijöiden rakkauden ja omistautumisen tarinaa ja työtään kohtaan näki joka sekunnilla. 

Across the Spider-Verse esittelee tällä kertaa Spider-Manesitä koostuvan organisaation, jonka tarkoitus on suojella universumeita muista universumistä tulleilta poikkeamilta ja yrittävät suojella niin sanottua Spider-Manin kaanonia. Ajatus onkin hyvä ja tarjoaa monet naurut ja mahdollisuudet viittaukseen, mutta se herättää myös vakavampia kysymyksiä, kuten tekeekö kaikki Spider-Manien kokema kärsimys todellakin heistä sen, mitä he ovat?

Miles osoitti jälleen kerran olevansa yhtä hyvä päähenkilö kuin Peter Parkerkin. Gwen puolestaan nousi elokuvan toiseksi päähenkilöksi, hän jopa aloitti ja lopetti elokuvan. Tämä oli elokuvalle vain eduksi sillä hän osoitti pian paikkansa toisen pääroolina ansainnut. Pidin erityisesti alussa, joka kerrottiin kokonaan Gwenin näkökulmasta. Varsinkin, kun saimme vihdoin tietää, mitä hänen Peter Parkerille tapahtui.

Edellisestä osasta vanhempi Peter (äänenä Jake Johnson) puolestaan jäi tällä kertaa sivummalle, mutta kyllä hänellekin tekemistä löytyi. Spider-Maneistä edukseen esiintyi myös porukkaa johtava Miguel O'Hara/Spider-Man 2099 (äänenä Óscar Isaac)  Spider-Punk (äänenä Daniel Kaluuya), intialainen Spider-Man Pavitr Prabhakar (äänenä Karan Soni) sekä vähemmässä määrin dinosaurus-Spider-Man. 

Elokuvan pääpahiksen roolin sai alunperin naurettavalta vaikuttava Spot, suomalaisittain Pilkku (äänenä Jason Schwartzman). Hänestä tuli kuitenkin elokuvan edetessä oikea uhka. Milesilille tuli elokuvan edetessä muitakin vastustajia, mutta elokuvasta nauttii enemmän, jos ne tulevat edes jonkinlaisena yllätyksenä.

Spider-Man: Across the Spider-Verse jäi kesken, en tarkoita, että se olisi loppunt cliffhangeriin, vaan jäi kokonaan kesken. Pahista ei oltu vielä voitettu tai asiatmuutenkaan ratkeneet. Siksi elokuvan voisikin sanoa olevan vasta eka osa vuoden päästä tulevan Spider-Man:  Beoynd the Spiderversen lopettamasta elokuvasta. Luonnollisesti menne katsomaan myös senkin.

Tiivistetysti Spider-Man: Across the Spiderverse saavutti ja ehkä jopa ylittikin kaikki In to the Spiderversen asettamat odotukset. Ja ne olivat huimat. Niinpä se ansaitsee täydet viisi tähteä!

Salama multiversumia sekoittamassa

DCEU:n The Flashin on tarkoitus selittää elokuvauniversumin vaihtaminen Syderversestä James Gunnin aikaan. Sellaisena se toimii, mutta toimiiko se myös omana elokuvana.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa joitakin yksityiskohtia The Flash-elokuvan juonesta!

Barry Allen/The Flash (Ezra Miller) on toiminut Justice Liaguessa jo jonkin aikaa ja supersankarointi alkaa häneltä jo sujua. Sen sijaan muu elämä on hankalampaa. Barryn isä (Ron Livingston) istuu vankilassa syyttömänä tuomittuna hänen äitinsä (Maribel Verdú), eikä vapautumisesta juuri ole toivoa. Isän syyttämäksi todistaminen viekin supersankaroinnista ja työstä jäävää vapaaikaa, eikä sitä jää enää muuhun sosiaaliseen elämään.

Elämä muuttuu kuitenkin valoisemmaksi, kun The Flash huomaa voivansa liikkua ajassa takaisi päin ja siten estää äitinsä kuolema. Riskeistä huolimatta hän tarttuukin tuumasta toimeen, katastrofisin seurauksin. Menneisyydessä hän kohtaa tutun pahiksen ja uusiua sankareita, sekä itsensä, hyvinkin kirjaimellisesti.

Vastaan heti alussa esittämääni kysymykseen: Kyllä. The Flash paitsi kuuluu DCEU:n vahvimpiin elokuviin, niin se voittaisi vertailun myös useampaa muuta lajityyppinsä elokuvan, erityisesti viime vuosina tehdyistä. Onko se kaikkien aikojen paras elokuva, niin kuin jotkut sanovat, ei minusta sentään, mutta hyvä se oli joka tapauksessa.

Ezra Miller on Thhe Flashin suurin vahvuus ja heikkous yhdessä paketissa. Hän teki huikean esityksen Barry Allenin/The Flashin molempina versiona, mutta miehen aiheuttamat kohut varmasti saavat monet välttämään elokuvan katsomista. Jos kuulut heihin, jotka epäröivät elokuvan katsomista juuri siitä syystä, niin älä mene katsomaan elokuvaa. Se on hyvä, DCEU:n parhaita, mutta ei niin hyvä, että sen takia kannattaisi luopua periaatteistaan

Muita tärkeitä hahmoa oli Batman (Michael Douglas) ja Supergirl (Sasha Calle). Heidän ensiesiintymisensä olisi vaikuttanut paljon paremmin, jos hahmoja ei olisi jo hehkutettu markkinointivaiheessa, mutta pidin heistä. Nuorempi Barry (myöskin Ezra Miller) lähinnä ärsytti, vaikka hän kehittyikin loppua kohden. Pahis Zod (Michael Shannon) esiintyi lähinä lopputaistelussa, mutta toisaalta The Flashin voisi sanoa olevan elokuvan oikea pahis. 

En ole lukenut Flash-sarjakuvia, mutta Flashpoin-storyline on minulle ennestään tuttu The Flash-sarjasta. Sarjan versio tarinasta oli monilta osin elokuvaa huonompi, mutta kyllä siitä parempiakin piirteitä löytyy. The Flash-elokuvassa ei nimittäin esiinny hahmon legendaarisinta vihollista, Reverse Flashia ja se oli harmi. Hänellä kuin olisi mahdollista olla paljon Zodia kiinnostavampi pahis.

Toiminta oli taas viihdyttävää katsottavaa, erityisesti alun pelastus. Enää tuskin kukaan yllättyy, jos näinkin ison budjetin elokuvassa erikoistehosteet ovat, mitä ovatkaan. Valitettavasti The  Flash ei tehnyt asiassa poikkeusta. Niiden laatu oli hyvin vaihteleevaa, osa oli suorastaan mestarillisia ja osa hyvin huonoja. Syytän siitä erikoistehostetudioinnille annetun ajan vähyyttä.

The Flash lopetti DCEU:n hyvin eppätasaisen Snyderin ajan. Nyt puikkoon astuu James Gunn. Monilla on suuria odotuksia miehen suhteen. Itsekin toivoisin elokuvauniversumin suunnan kääntyvän ja uskonkin siihen edes jolain tavalla. En kuitenkaan voi sen tulevaa menestystä varmana pitää, sillä uusitusta DCEU:sta ei ole vielä itään ulkona, ymmärrettävästä syystä,

Tiivistetysti The Flash lopettaa yhden aikakauden varsin mallikkaasti, jopa mallikkaammin kuin se ehkä olisi ansainnut. Neljä ja puoli tähteä!

Miniarvostelussa Antman and Wasp: Quantumania

Marvelin elokuvauniversumi, tuttavallisemmin MCU, on edennyt jo viidenteen vaiheeseen. Nyt arvostelen sen aloittavan Ant-Man and the Wasp: Quantumanian.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia Ant-Man and the Wasp: Quantumanian-elokuvasta.

Infinity Warin jälkeen Antman/Scott Lang (Paul Rudd) on saanut elää suhteelisen rauhallista elämää. Hän on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, mutta jättänyt sankarihommat vähemmälle. Tuo rauhallinen elämä saa kuitenkin päätöksensa kuin Scottin tyttären epäonistunut koe vie hänet perheineen eriskummaliseen kvanttimaailmaan. Siellä he joutuvat kohtaamaan vaarallisen Kang Valloittajan (Jonathan Majors), jonka palaaminen meidän maailmaamme pitää estää keinolla millä tahansa.

Ant-Man and the Wasp: Quantumanialle on annettu melkein mahdoton tehtävä. Sen pitäisi sekä toimia aloituksena MCU:n viidennelle kaudelle, sekä osoittaa hyvin epätasaisen neljännen kauden jälkeen, että elokuvasarja osaa vielä tehdä elokuvia. Valitettavasti elokuvan voidaan sanoa epäonnistuneen molemmissa tehtävissään, tai paremmalla tahdolla, onnistuneen niissä vain osittain.

Siihen löytyi kaksi isoa syytä, Syitä siihen löytyi kaksi: huumorin vähyys ja toisen nimihenkilön the Waspin (Evangeline Lilly) melkein täydellinen unohtaminen sekä muutama pienempi.. En ole myyty elokuvan versiosta M.O.D.O.K:ista (Corey Stoll). Myöskään Kvanttimaailmassa tapaamista hahmoista juuyri kukaan ei ole muistelemisen arvoinen ja yhtä niistä esittää legendaarinen Bill Murray. 

Toki Ant-Man 3:sta löytyy myös yllin kyllin hyvää. Esimerkiksi Kang on edelleen erittäin karismaattinen pääpahis, jopa Thanosta (Josh Brolin) karismaattisempi. Myös kvattitodellisuus osoittautui kiinnostavaksi paikaksi. Myöskään Michelle Pfeifferin laittaminen keskeisen rooliin ei ole koskaan virhe. Toimintakohtaukset olivat myös hyvin viihdyttäviä, mikä ei MCU:n elokuvalle ole mikään yllätys.

Tiivistetysti Ant-Man and the Wasp: Quantumania osoittautui pettymykseksi, vaikka siitä  löytyikin sitä MCU:n taikaa, joka on tehnyt elokuvauniversumista yhden kaikkien aikojen tuottavimmista. Kolme ja puoli tähteä.

Mustan Pantterittoman Wakandan paluu

Neljä vuotta siihen meni, mutta Black Panther palasi Black-Panther: Wakanda Forever-nimisellä jatko-osalla. Katsoin sen heti ensimmäisenä päivänä ja nyt arvostelen elokuvan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältä paljastuksia molemmista Black Pantter-elokuvista!

T’Challa (Chadwick Boseman) on kuollut, joten Wakanda jäi ilman suojeliaa. Maan halllitsijaksi palannut  kuningatar Ramonda (Angela Bassett) löytää heti itsensä uusien haasteiden edestä, sillä T’Challan päätös paljastaa Wakandan mahti maailmalle sai sen kiinnostumaan maan vahvaksi tekevästä ihmeaine vibraniumista. Maailmasta löytyykin tahoja, jotka ovat valmiita tekemään melkein, mitä vain saadakseen sitä.

Vibraniumin etsintä päätyy lopulta Namorin (Tenoch Huerta) vedenalaiseen valtakuntaan, mistä mies ei luonollisesti pidä. Eikä hän suinkaan aio hoitaa ongelmaa Wakandan tavoin diplomatian voimin. Kuningatar Ramondalla on myös huolehdittavaan hänen tyttärensä prinsessa Shuri (Letitia Wright), joka kamppailee veljensä menetyksen kanssa.

Pääosan esittäjä  Chadwick Bosemanin kuoltua Black Panther Wakanda Forever jäi suuren haasteen eteen. Miehen ja hänen hahmonsa korvaaminen ei ole mikään pikku asia. Edes se, kuka saa päähenkilön roolin ei ollut itsestään selvää, saatika kenestä tulee uusi Musta Pantteri. Onnekseni voin sanoa, että he suoriutuivat haasteesta ihailtavasti. 

Itsestään selvää tämä ei ollut, koska elokuvan tekijät Ryan Coogler ja Joe Robert Cole valitsivat päärooliin päärooliin valittiin kaukana perinteisestä supersankarinroolista olevan Shurin, T'Callan tieteilijä pikkusiskon. Hahmo kuitenkin osoitti elokuvan aikana veljensä tapaunen sankari. Päärooliainesta löytyi myös Shuria näyttelevältä Letitia Wrightilta.

Wakanda Forever oli Marvelin elokuvauniversumin  mittapulla harvinaisen poliittinen elokuva, vähintään yhtä poliittinen kuin Captain America: Winter Soldierkin. Tätä voisi pitää jopa luonnollisena, seuraataanhan elokuvassa kahden maan hallitsijan kaksinkamppailua. Politikkaa käsiteltiin kuitenkin myös  syvällisemmällä tavalla.

Elokuva myös kuului MCU:n tunteellisempiin. Elokuvan alussa näytettiin T’Challan hautajaiset, jonka aikana nenäliinoille saattaa olla tarvetta. Varsinkin Ramondan ja Shurin surun tuntee. Hautajaiset eivät kuitenkaan olleet elokuvan ainut tunteellinen hetki, vaan niitä löytyi muutama muukin, luonnollisesti ei yhtä vaikuttavia, mutta kuitenkin. 

Toki siitä löytyi myös sitä tuttua huumoria ja sutkautuksiakin, kuitenkin universumin elokuvalta tututtua. Koska muut tärkeät hahmot käyvät läpi suruvaihetta, huumori jäi uutena tulleelle Riri Williamsille/Ironheartille (Dominique Thorne). Ririltä huumori sujuikin, vaikka hän ei miksikään huumorihahmoksi yksinään jäänyt, vaan hänellä oli elokuvassa hyvin tärkeä rooli.

Kuningatar Ramonda oli yhtä tärkeä hahmo, melkeinpä tärkeämpikin, sillä Shuri ei oikein politiikasta perusta. Ramonda sai maan hallitsijajn roolin lisäksi myös viisaan mentorin roolin. Kolmas hyvin tärkeä hahmo oli valtaistuinta suojelevan Dora Milajen kenraali Okoye (Danai Gurira), jolle ja jonka armeijalle kuuluikin vihollisten lyöminen pataan. 

Nykyaisen tiedenaisen Shurin ja perinteisiä kannattavan soturi Okoyen parivaljakko osoittautui ehkä jopa yllättävänkin toimivaksi. Pidin heistä työparina jopa enemmän kuin ensimmäisen Black Panther-elokuvan Okoyesta ja T’Challasta ja se on jo paljon sanottu se. Kemiaa paransi vielä kaksikkoa rennomman ja genretietoisemman nero Ririn mukaantulo.

Namor ei jäänyt pääpahiksena yhtään edellisen elokivan Killmongeria (Michael B. Jordan) huonommaksi. Hänen motiviaan oli helppo ymmärtää, eikä hahmon karismasta haittaakaan ollut. Varsinkin kuin vibraniumia keinolla, millä hyvänsä hamuavat valtaapitävät ovat häntä isompia roistoa. Ihan Lokin (Thomas William Hiddleston) tasolle en häntä laittaisi, mutta kukapa yltäisi. 

Riri Williams/Ironheart (Dominique Thorne) vaikuttaa hahmona enemmän kuin lupaavalta. Kuitenkin vaikka hahmo oli juonen kannalta erittäin tärkeä, niin häneen ei ehtinyt tutustua henkilönä kovinkaan syvällisesti. Hänen oma sarjansa korjannee ongelman. En vielä lämmennyt hänen Iron-Man-tyyliselle puvulleen, mutta mielipiteeni voi tietenkin muuttua.

Myös Nakia (Lupita Nyong’o) pääsi kuvioihin mukaan, joskin hän sai odotettua pienemän roolin. Sen sijaan Jabari-heimon karismaattinen johtaja M'Bakun (Winston Duke) rooli oli yllättävänkin iso ja hyvä niin. Pidän omalaatuisesta, mutta sitäkin karismaattisesta, hahmosta paljon. Martin Freemanin Everett K. Ross puolestaan tarjosi Yhdysvaltojen näkökulmaa.

MCU:n neljäs kausi sai päätöksensä Black Panther: Wakanda Foreverin myötä. Kausi oli edellisia kausia rohkeampi, vaihtelevin tuloksin. Pidin kaikkista sen tuotoksista, jostain vain en nii  paljon kuin yleensä. Se myös keskittyi totuttua monaisempaan joukkoon sankareita, sekä etnisyyden, että sukupuolen osalta. Kausi myös toi MCU:hun myös tv-sarjat. 

Viidennen kauden aloittaa Ant-Man and the Wasp: Quantumania, joka saa ensi-iltansa ensivuoden helmikuussa. Niin epätasainen kuin neljäs kausi olikin, niin katson, ja arvostelen, varmasti myös viidenen kauden. Toivon, että se osoittautuu tasaisemmin hyväksi, mutta uskaltaa silti kokeilla uutta.

Tiivistetysti Black Panther: Wakanda Forever on malliesimerkki siitä, kuinka loistava supersankarielokuva oikein voi olla. Jopa silloin kuin todennäköisyys on sitä vastaan. Täydet viisi tähteä!

Rakkautta ja ukkosta MCU:n tapaan

Kävin juuri katsomassa vasta äskettäin ensi-iltansa saaneen, monelle vuoden odotetummaksi elokuvaksi lukeutuvan, Thor: Love and Thunderin. Se kannatti, mutta tämä ei tainnut yllättää ketään.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Thor-elokuvista, Avenger-elokuvista ja vähän muistakin MCU-tuotoksista! 

Thorilla (Chris Hemsworth) on ollut erityisen rankkaa viime aikoina ja niinpä hän haluaisikin tällöin lyödä pahiksia pataan Guardians of Galaxy-ryhmän kanssa. Tämän estää kuitenkin jumalia tappava Gorr (aina yhtä loistava Christian Bale), jonka ristiretki on päätynyt Asgardiin asti ja onnistuu kidnappaa ryhmän lapsia.

Valkyria (Tessa Thompson) puolestaan tylsistyy uudessa roolissaan turistirysäksi muuttuneen Asgardin kuninkaana. Niinpä hän ilmoittautuu heti mukaan Gorrin tappohommiin. Kaksikoa auttaa Mjölniriä käsittelevä Thorin entinen rakkaus Jane Foster (Natalie Portman) tai supersankarinimeltään Mighty Thor. Miksi hän näyttää kuitenkin salaavan jotain?

Taika Waititi ohjasi ainoan todella hyvän MCU:n Thor-elokuvan, Thor: Ragnarokin. Siksi minulla olikin korkeat odotukset miehen toisen Thor-elokuvan, Thor: Love and Thunderin suhteen. Vastasiko elokuva odotuksia? Melkein. Se oli erittäin hyvä, jopa loistava. Elokuva ei kuitenkaan ihan edeltäjänsä tasolle yltänyt. Hyvä kuitenkin voitti selkeästi pahan.

Elokuvan huumori oli edelleen kohdallaan. Tämä ei ole kuitenkaan ihme, sillä huumori on Taika Waititin erikoisuus. Pidin erityisesti Stormbreakerin mustaisuuteen liittyvästä huumorista. Ja kukapa osaisi olla nauramatta Thorin saamille vuohille tai Ragnarokista tutulle, muunassa Matt Damonin ja Luke Hemsworth tähdittämälle, Thor-näytelmälle. 

Hyvään kuului myös Thor pysyi pidettävänä päähahmona. Jane Foster sai ensimmäistä kertaa koko MCU-uransa aikana tärkeän rooliin ja hahmo esiintyikin edukseen. Elokuva kuitenkin luotti liikaa siihen, että katsojat välittävät Thorin ja Janen välisestä suhteesta, joka ei valitettavasti suhde ei ole ikinä kiinnostanut minua millään tavalla. Siksi myös se osa elokuvasta jättikin minut kylmäksi.

Valkyriaakin oli kiva tavata, vaikka hän jäikin sivuhahmoksi. Samoin teki elokuvan kevennys Kong (ohjaaja Taika Waititi itse), mutta se nyt on aina ollut hahmon rooli. Hän on hauska, muttei mitenkään muuten erityisen kiinostava. Kaksikko toi leffaan kuitenkin LGBT+-edustusta, joskin vain hit ja miss-kohtausten myöstä. Nykyaikana kyseiset kohtaukset olivat kuitenkin täysin riittämättömiä.

Gorr kuului parhaimpiin MCU-pahiksiin, lähinnä jopa harvinaisenkin sympaattisen motivaationsa ansiosta, ja viime aikoina se kategoria on saanut jopa kilpailua. Lähinnä toimintarooleistaan tunnettu Russell Crowe oli yllättävä, mutta erittäin osuva valinta ylijumala Zeuksen rooliin. Niin pinessä roolissa kuin hahmo olikin.

Love and Thunderin  oli MCU:n lyhyin, vain vähän yli kaksi tuntia. Tämä on minusta yleisesti ottaen neutraali asia, mutta tässä tapauksessa olisin kaivannut kuitenkin pitempää elokuvaa, sillä moni elementti, kuten Gorr ja hänen erittäin hyvä ponttinsa jumaliin liittyen sekä yllättävänkin sivuun jääneet Jane ja Valkyria, olisivat ansanneet enemmän ruutuaikaa.

Elokuvaan oli sisälletty paljon enemmän herrkkyytä kuin Thor-Ragnarokiin. Tämä meni kuitenkin enemmän kuin hieman ylikompensoinnin puolelle, mikä näkyi erityisesti elokuvan loppupuolella. Inhosin erityisesti tapaa, jolla pahis voitettiin. En paljasta, mikä se tapa on, mutta sen sanon, että se kuuluu inhokkeihini, jos ei jopa ole kaikkein inhokein.

Love and Thunder petaa tulevaa, jo järjestyksessään viidettä Thor-leffaa. Lopputekstikohtausten perusteella se vaikuttaakin lupaavalta, ainakin perusjuoneltaan. Lopussa kuitenkin tapahtuu myös jotain, mikä syö innostusta jonkin verran. Vinkki: se liittyy melkein joka MCU-elokuvat, ja tv-sarjat, valtaaviin, lapsiin.

Tiivistetysti Taika Waititi osui jälleen napakymppiin Thor: Love and Thunder-elokuvan myötä. Tai ainakin melkein. Neljä tähteä.

Batmanin ensimmäinen ristiretki

Batman, sai vasta tänä vuona, 2022, uuden, lyhyeksi ja ytimekkäästi The Batmaniksi-nimetyn, elokuvansa. Oliko elokuva vuosikymmenen odottamisen arvoinen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Batman-elokuvan juonesta!

Bruce Wayne/Batman (Robert Pattinson) on toiminut Gothamin viittakostajana pari vuotta. Hänen taitonsa supersankarina joutuvat tähän asti suurimman haasteen eteen kun salaperäinen naamiomies tappaa Gothamin pitkäaikaisen pormestarin (Rupert Penry-Jones) ja jättää rikospaikalle hänelle osoitetun kirjeen.

Hyvin pian supersankarille ja hänen liittolaiselleen, poliisiluutnantti James Gordonille (Westwordin Jeffrey Wright) selviää, että murha on vasta alkua ja lisäkauhut estääkseen heidän pitää löytää murhaaja mahdollisemman pian. Tässä heitä auttaa Selina Kyle/Catwoman (Zoë Kravitz). The Batman ei kuulu DCEU:hun, vaan ihan omaan jatkumoonsa.

Maailman legendaarisimpiin supersankareihin kuuluvana Batman tai suomalaisemmin  Lepakkomies on saanut lukuisia tulkintoja eri medioissa. Nämä tulkinnat ovat olleet tyyliltään toistensa kanssa hyvin erilaisia ja niiden laatukin on vaihdellut laidasta laitaan. Ilokseni sanoa, että The Batman kuuluu näistä tulkinnoista laadukkaampiin, vaikka mielestäni ihan paras olekaan. 

The Batmanistä on tärkeintä tietää vain yksi asia, sen synkkyys. Se saa jopa Yön ritarin paluun näyttämään hilpeältä. Jopa huumorikin on elokuvassa synkkää. Tyyli toki sopii itsessäänkin synkälle hahmolle enemmän kuin hyvin. Joku jopa voisi sanoa, että se on ainoa oikea. Kuitenkin juuri sen takia elokuva ei ole kaikkien mieleen.

Iloinen pupu ei ole elokuvan päähenkilökään

The Batman ei puolestaan edes maininnut laajempaa universumia tai edes Justice Leguen jäseniä, vaan keskittyi vain ja ainoastaan Gothamissa tapahtuneisiin rikoksiin. Tämä antoi Batmanin käyttää sarjakuvista hyvinkin tunnettuja etsivän taitojaan. Tämä vaikuttaa varmasti itsestään selvyydellä, mutta valitettavasti monet Batmanin tulkinnat ovat unohtaneet, että hän on ennen kaikkea etsivä.

Elokuvan oli jopa nykyajan mittapuulla pitkä, noin kolme tuntia. Lyhentämiseen olisikin ollut varaa ja tarvetta. Siitäkin huolimatta, että juoni oli suhteellisen tiivis. Toki elokuvan, tai Batmanin, fanielle lisäaika elokuvan parissa on pelkkää plussaa ja esimerkiksi Avengers Endgame on saman pituisia, mutta siinä keskityttiinkin paljon useimpaan hahmoon ja laajempaan tarinaan. 

Robert Pattinson osoittautui loistavaksi valinnaksi Batmanin rooliin Hän esitti synkistelevää hahmoaan paljon ennakko-odotuksia paremmaksi. Parasta elokuvassa oli kuitenkin Catwoman. Näkisinkin mielelläni hahmon tämän version kissoineen myös omassa elokuvassaan. Ja voi olla, että näenkin, sillä en ole näkemykseni kanssa yksin. 

Elokuvassa riitti legendaarisia Batman-roistoja. Tärkein niistä on Arvuuttaja (Paul Dano). Asia selviää elokuvan alussa, ainakin suhteellisen, joten asiaa ei voi pitää juonipaljastuksena. Lisäksi Batmanin rogue-gallerissa ei ole montaa, jotka tapaavat jättää arvoituksia rikollispaikalle. Ruutuaikaa sai myös rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro) ja Pingviini  Colin Farrell).

Koska The Batman on saanut sekä paljon katsojia, ja heidän myötään tietenkin myös tuottoja, että hyviä arvosteluja, on todennäköistä, että se saa myös jatkoa. Sekä suoran toisen ja ehkä kolmannen osan että mahdollisen spin offin-muodossa. Jos ja kun niin käy, katson ne varmasti. Erityisesti jos kyseinen spin off kertoo Catwomanista. 

Elokuvan loppuun ei oltu laitettu lopputekstikohtausta, toisin kuin useassa muussa supersankarielokuvassa. Yksi pieni juttu, tekstimuotoinen, siitä kuitenkin löytyy. Se, kannattaako sen takia jäädä, on jokaisen oma asia. Omasta mielestäni sen voi kuitenkin jättää väliin, et menetä mitään tärkeää, elokuvan mahdollisen jatko-osan tai muunkaan kannalta.

Tiivistetysti The Batmania kannatti odottaa, varsinkin hahmon fanien. Se  ylitti silti odotukset mennen ja tullen. Täydet viisi tähteä.

Hämähäkkimiehen koti hukassa

Tämä vuosi on ollut täynnä MCU:n elokuvia. Niistä uusin on nyt arvostelemani Spider-Man: No Way Home, joka ei jäänyt millään mittapuulla edellisiä MCU:n Spider-Man-elokuvia huonommaksi. 

Varoitus: Tämä arvostelun sisältää paljastuksia Spider-Man: No Way Homen juonesta! Viittaan tässä arvostelussa myös muiden MCU-elöokuvien tapahtumiin, erityisesti edellisten Spider-Man-elokuvien ja Avengers: Endgamen.

Spider-Manilla/Peter Parkerin´lla (Tom Holland) riittää huolia. Paha Mysterio (Jake Gyllenhaal) paljasti hänen henkilöllisyytensä maailmalle ja vielä kaupan päälle lavasti hänet tekemistään rikoksista tehden hänessä hetkessä kansa viholoisen numero 1. Osansa negatiivisesta huomiosta saavat myös hänen tyttöystävänsä MJ Zendaya), paras kaverinsa Ned (Jacob Batalon) ja tätinsä May (Marisa Tomei).

Muiden vaihtoehtojen  puuttuessa sankari pyytää apua taikuri Stephen Strangelta (Benedict Cumberbatch). Mies lupaakin auttaa, mutta hänen loitsunsa menee pahasti pieleen. Sen seurauksena Peterin huoleksi tulee kasa hänelle enne tuntemattomia vihollisia, kuten Doctor Octopus/Otto Octavius  (Alfredo Molina) ja The Green Goblin/Norman Osborn (Willem Dafoe). Apua löytyy onneksi yllättävältä taholta.

Marvelin elokuvauniversumin elokuvilla on tapana palkita pitkäaikasia fanejaan. Spider-Man: No Way Home palkitsi heidän lisäksi myös pitkäaikaisa Spider-Man-elokuvien faneja. Jo pitkään on ollut tiedossa, että elokuvassa esiintyvät sekä edelliset Spider-Manit Andrew Garfield ja Tobey Maguire, että koko joukko heidän pahiksiaan. Minä nautin ajatuksesta, joskin uskon, että se minua isommat hahmon fanit saavat siitä irti.

Pelkkä niin sanottu fanservice ei kuitenkaan riitä, vaan toteutuksen pitää onnistua muiltakin osillta ja sitä se tosiaan teki. Spider-Man liittyykin Captain American kanssa niinhin, joiden kaikki kolme elokuvaa olivat harvinaisen hyviä jopa elokuvauniversuminsa mittapuulla. Toivon ja uskon kuitenkin siihen, että hahmot saavat vielä seuraa. Veikkaan, että ainakin Doctor Strangesta.

No Way Homessa löytyi kaikki, mikä tekee hyvän MCU-, ja Spidermanfilmin. Huumori. Check. Näyttävät erikoistehosteet check. Tajunnan räjähtävää toimintaa. Check. Erikoistehosteiden ja huumorin välistä löytyvää sydäntä check. Viittauksia muihin MCU-elokuviin. Check. Ja paljon cameoita muista MCU-tuotoksista. Check.

En väitä, ylistävistä sanoistani huolimatta, että No Way Home olisi täydellinen, mutta kuitenkin suurin siitä nauttimisen este ovat ihan jotain muuta kuin sen tapahtumat. Fanit nimittäin arvasivat elokuvan kulun niin pitkälle oikein jo ennen trailerin tuloa, että faniteorioita seuranneet tiesi, aika tarkalleen sen, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan.

Myös No Wayn Homen pienoiset loogiset aukot voivat vähentää elokuvasta nauttimista, mutta ainakaan minun tapauksessa näin ei käynnyt, varsinkin kuin niitä ehti miettiä vasta hyvän aikaa elokuvan jälkeen. Sitä paitsi toistaiseksi vielä paras Spider-Man-elokuva, jos ei jopa supersankari, Spider-Man: Into the Spider-Verse ei täysin juonen epäloogisuuksilta välttynyt.

Elokuvassa parasta ei kuitenkaan ollut mikään muihin Spider-Maneihin liittyvät, vaan sen keskiössä oleva Spider-Manin ja Doctor Strangen välinen vuorovaikutus. Hahmot kuuluvat MCU:n parhaimpiin. Asiaa auttaa myöskin se, että Tom Holland on edelleen kuin syntynyt Peter Parkerin rooliin ja Benedict Cumberbatch puolestaan on Doctor Strange.

Elokuva teki kunniaa myös muille Peter Parkereilla, tai jos minulta kysytään. Olen kuullut vastakkaisiakin mielipiteitä. Ne voivat olla enemmän oikeassa, sillä minulta on edellisten Spider-Manien katsomisesta on sen verran aikaa, että en muista niiden kuvausta päähahmostaan kovinkaan yksityiskohtaiseksi. Lisäksi niistä yksi, Amazing Spider-Man 2, on jäänyt minulta vieläkin katsomatta.

MJ:stä ja Nedistä ei ole juuri sanottavaa. Paitsi, että pidin siitä, että kaksikolle annettiin selkeä rooli Spider-Manin apulaisena. Se, missä No Way loistaa, on kuitenkin roistot. Erityisesti syystäkin fanisuosikit Doctor Octopus ja The Green Goblin esiityivät edukseen. Muut, kuten Jamie Foxxin Electro, eivät hekään huonoja ollut, mutta ei legendaarisen kaksikon tasoisia kuitenkaan.

Toivoa sopii, ettei No Way Home jää Spider-Manin viimeiseksi MCU-elokuvaksi. Näin voi kuitenkin käydä, sillä Disneyn ja Sonyn sopimus päättyi juuri ja uuden sopimuksen teko on vasta alkuvaiheessa, olettaen, että sitä edes tehdään, joten hahmon jatko MCU:ssa on vaakalaudalla. Kyllä hahmosta vielä elokuvia tedään, se on varmaa, mutta kukaan ei vielä tiedä, tekeekö niin Disney vai Sony ja kuka hahmoja esittää.

Tiivistetysti Spider-Man: No Way Home tarjoaa todellisen katselunautinnon kaikille hahmon faneille ja viihdyttävää katsottavaa myös muille. Täydet viisi tähteä!

Ikiaikaiset kokoontuvat jälleen

 Kovasti odottamani Marvelin Eternals sai huonomman arvosanan kuin tunnetusti MCU:n heikoin elokuva, Thor: The Dark Word. Oliko tuo arvosana ansaittu? 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää hieman juonipaljastuksia The Eternals-elokuvista ja samalla myös muista MCU:n elokuvista! Mitään ratkaisevaa en kuitenkaan paljasta.

7000 vuotta sitten. Jumaloloentojen luoma kuolematon avaruusolentorotu The Eternalssit, johon kuuluu  juun muassa  porukkaa johtava Ajak (Salma Hayek), ainetta manipuloiva Sersi (Gemma Chan), supermanlainen Ikarus (Richard Madden), ikuisesti lapsen ruumiiseen kirottu illuusioiden luoja Sprite (Lia McHugh) sekä kosmista energiaa ampuva KIngo (Kumail Nanjiani) tulivat Maapallolle lyömään pahat Devianssit. 

Heidät voitettuaan he ovat pysytelleet piilossa ihmisten keskuudesa, jakautuneina kukin omiin tahoihinsa.. Tuo voitto ei kuitenkaan ollut lähelläkään lopullista ja nyt Devianssit ovat palanneet entistä parempana versiona. Heidät voittaakseen ryhmän pitää taas yhdistää voimansa- Tämä osoittautuu vuosituhansia toisistaan erossa pysytelleelle ryhmälle vielä odotettuakin vaikeammaksi.

Jos olet vähänkin seurannut elokuvauutisia, niin tiedät, että Eternalsin saamat arvostelut ovat olleet kaikkea muuta kuin hyviä. Itseasiassa sen tulon Rotten Tomatoessa on jäänyt MCU:n alhaisemmaksi. Kyllä, kriitikot antoivat sille vielä huonomman arvosanan kuin susihuonolle Thor: The Dark Worldille. Katsottuani elokuvan en ymmärrä miksi.

Eternalssin suurin kompastuskivi oli se, että sen piti esitellä monta sankaria ja ihan uusi mytologia, mutta minusta elokuva onnistui tekemään senkin juuri niin hyvin kuin vain siltä voi vaatiakin. Toki aika moni sankari jäi jokseenkin taka-alalle, mutta ei läheskään samaan malliin kuin lukemieni arvostelujen perusteella oletin. Kaikkiin eternalsseihins sai edes jonkinlaisen otteen. 

Sen lisäksi elokuvalla oli vain yksi suuri heikkous ja se oli sama kuin MCU:n elokuvilla yleensäkin, muutamaa hyvin tunnettua poikkeusta lukuun ottamatta tietenkin, eli pahiksit. Devianssit eivät missään vaiheessa osoittautuneet millään muotoa kiinnostaviksi. Elokuva korjasi kuitenkin tätä roistoasiaa loppua kohden, mutta siitä en voi sanoa enempää paljastamatta ihan liikaa.

Muuten kaikki elokuvasta meni ehdottomasti plussan puolelle. Mtologia kiinnostaa minua, joten elokuvan hypyt historiallisilla ajoilla ja paikoilla kiinnosti minua erityisesti. Eternalssin alkua on myös syytetty liian hitaaksi, mutta en tiedä miksi. Elokuvasta löytyi toimintaa alusta loppuun. Ja vieläpä aivan yhtä silmiä hivelevää kuin MCU: elokuvalta voi odottaakin.

Eternals on MCU:n monimuotoisempia elokuvia, ehkä jopa monimuotoisen. Ryhmästä suurin osa on ei-valkoisia, huippukeksijä Phastos (Brian Tyree Henry) on naimisissa miehen kanssa ja Makkari on kuuro, kuten näyttelijänsäkin, kuuro. Tuo monimuotoisuus ei kuitenkin tuntunut päälle liimatulta tai itsetarkoitukselta, vaan hahmoilla oli elokuvalle tarjottavana paljon muutakin kuin vähemmistöön kuuluminen.

Jokainen  eternals jaksoi kiinnostaa, jopa heistä, joiden kanssa vietettiin vähemmin aikaa. Selkeää suosikkia minulla ei ole, mutta edukseen nousi Sersi, Kingo, supernopea Makkari (Lauren Ridloff) sekä leppoisa voimamies Gilgamesh (Don Lee). Sen sijaan Ikarus ei iskenyt minuun samalla tavalla kuin muihin, vaikka periaatteessa hän olikin hahmoista vahvimpia.

Ryhmän ulkopuolella paras hahmo oli sitä seuraava Bollywood-uralle lähteneen Kingon manageri Karun (Harish Patel). Kit Haringtonin esittämä Sersin ihmispoikaystävä Dane Whitman jäi hyvästä syystä sivuun. En kuitenkaan malta odottaa sitä, että hänestä tulee sarjakuvista tuttu Black Knight. Tämä nimittäin vaikuttaa kuulemani perusteella hyvin kiinnostavalta hahmolta.

Loppussa pohjustettiin jo Eternalssin jatko-osaa hyvin lupaavalla tavalla. Se milloin tai missä muodossa tarna saa jatkoa on kuitenkin toinen kysymys.  Sen verran huonot arvostelut ja niiden mukana lipputulot leffa on kuitenkin saanut. Sitä ennen on jokatapauksessa vielä monen monta MCU-elokuvaa, ensimmäisenä Spider-Man: No Way Home.

Tiivistetysti Eternals on paljon mainettaan parempi elokuva. Jo se vain yhtään kiinnostaa, niin kehotankin katsomaan sen huonoista arvosteluista huolimatta. Neljä ja puoli tähteä!

Kymmenen sormuksen voimalla

Koska Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings kuuluu Marvelin elokuvauniversumiin, tai lyhyemmin MCU:n se ei voi olla muta kuin hyvä. Kysymys on vain siitä, kuinka hyvä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings-elokuvista ja mahdollisesti myös muista MCU:n tuotoksista!

Sotaherra Xu Wenwu (Tony Leung Chiu-wai) on jo tuhannen vuoden ajan hankkinut itselleen rikkauksia voimakkaiden kymmenen renkaan, ja niiden mukaan nimetön rikollisjärjestönsä, avulla.Tämä kaikki tulee kuitenkin päätökseensä hänen löydettyään elämänsä rakkauden soturitar Ying Lin (Fala Chen) ja perustettua perheen hänen kanssaan. Tuo onni ei kuitenkaan kestänyt kauan.

Vuosia myöhemmin Wenwun poika Shang-Chi (Simu Liu) on katkaissut välinsä isänsä kanssa. Mies asuukin nyt Yhdysvalloissa, jossa hän parkkeeraa työkseen autoa parhaan kaverinsa Katyn (Awkwafina) kanssa.Wenwun uudelleen kokoaman Ten Rings-järjestön hyökkäys pakottaa Shaun kuitenkin jättämään huolettoman elämänsä ja kohtaamaan menneisyytensä haamut.

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings ei kuulunut odottamaani elokuviin. Tiesin sen olevan katsomisen arvoinen elokuva, ehhä jopa hyvä, kuuluhan se tasaisesti korkealaatuisia elokuvia tuottamaan MCU:n. Syy tähän löytyy aihepiirista, joka ei ollut lähellä sydäntäni. odottaminen olisi kuitenkin kannattanut, sillä elokuva oli vielä paljon parempi kuin ajattelinkaan.

Tähän löytyy monta syytä, joista tärkeimmät liittyvät Marvelin elokuville tyypilliseen huumoriin sekä taistelukohtauksiin, jotka ovat jopa MCU:n mittapuulla harvinaisen loistavia, ehhkä jopa koko elokuvasarjan parhaita. Myös Wenwu toimi pahiksena paljon keskimääräistä kolleegaansa paremmin. Lähinnä ymmärrettävän motivaationsa ansiosta.

Pidin myös siitä, että elokuva kertoi oman tarinansa. Siinä esiintyi kyllä jonkin verran viittauksia muuhun MCU:n, muun muassa elokuvassa vierailevan Doctor Strangesta tutun Wongin (Benedict Wong) tai Iron Man 3:sen Trevor Slatteryn (Ben Kingsley) muodossa, mutta viitauksia oli juuri sopivasti. Ei liian paljon tai vähän. Pääosin kaikki elokuvassa nähtävä oli uutta ja virkistävän erilaista.

Shang-Chi ei elokuvauniversumninsa mielenkiintoisempiin sankareihin kuulu, mutta hänestäkin katsoisi mielellään sen kolme elokuvaa. Katy ei ehkä omaa supervoimia, mutta oli hänkin hahmona tärkeä. Tarjosihan hän suuren osan elokuvan huumorista ja sen niin sanotun normaalin ihmisen näkökulman, joka ei ole ehkä supersankarielokuvissa tarpeellinen, mutta hyödyllinen kumminkin.

Shang-Chin Xu Xialing-sisko (Meng'er Zhang) jäi puolestaan vähän etäiseksi, mutta pidän sitä ymmärrettävänä. Elokuvan mitta on ei kaikkeen riitä. Kaksikon täti kärsi samasta ongelmasta. Se on harmi, sillä häntä näytteli aina loistava Michelle Yeoh. Katyn ohella hahmosuosikikseni nousi kasvoton Morris-otus (äänenä Dee Baker). 

Sen sijaan elokuvan suurin pettymys liittyi sen Sielunsyöjä-loppuvastukseen, joka jäi hyvin geneeriseksi hirviöksi. Tämä on ehkä elokuvan vika, mutta eio kovin auuri sellainen. Hhamo nimittäin esiintyy vasta elokuvan lopussa ja silloinkin hänen tehtävänsä on vain järjestää sankareillemme jotain, mitä vastaa aistella.

Tiivistetysti Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings nousu MCU-leffojen parhaimmistoon hauskuutensa ja taiten tehtyjen taistelukohtauksen ansiosta. Täydet viisi tähteä!

Itsemurharyhmän uusi yritys

Vuonna 2016 ilmestynyt Suicide Squad osoittautui suureksi pettymykseksi. Pystyykö tänä vuonna, vuosi 2021, ensi-iltansa saanut The Suicide Squad: Suicide Mission parempaan kuin edeltäjänsä?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Huippuvaarallisia ja usein myös hämäräperäisiä operaatioita tekevä Iskuryhmä X, tai tuttavallisemmin Suicide Quad, koostuu vankiloissa tyhjän panttina lojuvista, kyvykkäistä ja ennekaikkea uhrattavana olevista superrikollisista, kuten kaaottinen Harley Quinn (Margot Robbie), palkkatappaja Bloodsport (Idris Elba), rottia hallitseva Ratcatcher 2 (Daniela Melchior) sekä rauhaa vaikka kuinka väkivaltaisin keinoin haluava Peacemaker.

Tällä kertaa Iskuryhmä X:n tehtävä vie heidät Corto Maltesen saarivaltioon, jossa heidän on tarkoitus tuhota superpahis The Thinkerin (Peter Capaldi) johtama huippuvaarallinen Starfish-projekti, jottei maan vallan kaapanneet pysty käyttämään sitä Yhdysvaltoja vastaan. Ruumiilta ei tälläkään kertaa säästytä, ei edes Iskuryhmä X:n jäsenet. Tehtävä nimittäin osoittaa pian ryhmän kutsumanimen olevan enemmän kuin oikeutettu.

Ei ole mikään salaisuus, että vuoden 2016 Suicide Squat oli huono elokuva. Sitä vihasivat niin katsojat kuin kriitikotkin. Siksi DCEu antoi sen jatko-osan tekovastuun jo MCU:n Guardians of the Galaxynkin puikoissa toimineelle James Gunn. Veto olikin hyvä, sillä Gunn ei ole toistanut edeltäjänsä virheitä, vaan tämä vuoden 2021 versio on ihan oikeasti hyvä, jopa loistava.

Kaikille elokuva ei kuitenkaan sovi. Jos verellä mässääminen ja ronski huumori ei ole sinun juttusi, niin kannattaa valita suosiolla joku muu elokuva. Elokuva kannattaa myös jättää väliin, jos on erityisen herkkä eläimien kokemalle kärsimykselle. Varsinkin yksi kohtaus vaikutti jo vähän turhan julmalta jopa minun makuuni, vaikken turhan herkkä olekaan. 

Meille muille elokuva tarjosi sitäkin enemmän. Voisin ihan hyvin uskoa, että noin salaiseen tehtävään tarvittaisiin ryhmää, jota ei ole virallisesti olemassa. Elokuvan toimintakohtaukset puolestaan olivat erittäin näyttäviä, kekseliäitä ja muutenkin viihdyttäviä. Ja huumorilla väritettyjä. Muutenkin elokuva oli erittäin hauska.

Pidin myös siitä, että elokuva ei yrittänyt pyyhkiä pois alkuperäistä Suicide Quadia, niin kehno tekele kuin se olikin, vaan oli sen jatko-osa. Kuitenkin elokuva ei juuri muistuttanut edeltäjäänsä muuten kuin parin tutun hahmon, kuten Quinn ja Amanda Waller (Viola Davis). Ja sillä, että niin sanottu Itsemurharyhmä on ollut toiminnassa jo jonkin aikaa.

Vaikka ryhmää johtavaa Rick Flag (Joel Kinnaman) lukuunottamatta kaikki kaikki Iskuryhmä X:n jäsenet ovat superrikollisia, niin heidän joukostaan löytyi paljon kannustamisen arvoisia hahmoa. Hahmoista pidin eniten sydämellisyytensä vuoksi vankilaan kuulumattomasta Cleo Cazosta/Ratcatcher 2:desta ja isyyteen liittyvien ongelmien kanssa painivasta Bloodsportista.

Myös Rick Flag nousi edukseen elokuvassa, mikä oli pieni ihme. Mies ei nimittäin tehnyt minuun juuri vaikutusta ensiesiintymisessään vuoden 2016 Suicide Quadista. Harley Quinnkin oli oma viihdyttävä itsensä, vaikka hänelle olisi voinut antaa paljon enemmän tekemistä. King Sharkkin osoittautui oikein symppikseksi, vaikka pidänkin hänen Harley Quinn-sarjassa esiintyvästä versiostaan enemmän.

The Suicide Squad visuaalinen ilme ansaitsee myös paljon kehuja, mikä tuskin tulee yllätyksenä jos ajattelee James Gunnin muita töitä ja elokuvan käytettyä budjettia. Sen takia se kannattaakin  katsoa isolta ruudulta, jos vain koronatilanteesta huolimatta uskaltaa. Ymmärrän kyllä, jos joku ei uskalla. Terveydellä ei pidäkään leikkiä.

Elokuvasta ei löydy paljon heikkouksia, mutta jotain kuitenkin. Vaikka kehuinkin jo juonta, niin on pakko sanoa, ettei  se juuri maailmaa mullistanutkaan. Eikä muuten mullistanut ne paljon kohutut kuolematkaan. Niitä kyllä nähtiin paljon, erityisesti alussa, mutta kahta hahmoa lukuun ottamatta kuolemat eivät minua juuri yllättyneet, enkä  missään vaiheessa pelännyt suosikkieni puolesta. Olivathan he niin selvästi elokuvan päähenkilöitä. 

Peacemakeria oli vaikea ymmärtää ja helppo vihata, enkä siksi ymmärrä, miksi juuri hänestä tehdään oma sarja. Ryhmästä olisi löytynyt siihen parempiakin ehdokkaita, kuten Ratcatcher 2 . The Thinkeria tai hänen älykkyytään ei elokuvassa juuri käytetty hyväksi, mikä on harmi, varsinkin kuin Peter Capaldi sopi rooliinsa niin hyvin.

Se, mitä mieltä on elokuva päävihollisesta, Starro Valloittajasta, riippuu täysin suhtaumisesta kaiju-tyylisiin hirviöihin.  Starro oli kyllä sellaiseksi harvinaisen omalaatuinen ja pelottava, mutta mitään persoonaa muistuttavaa hirviöstä ei löytynyt kuin ihan lopussa. Sekään ei kuitenkaan  saanut minua tuntemaan häntä kohtaan juuri myötätuntoja tai edes yleistä kiinnostusta.

The Suicide Squadin suhtautuminen cortomalteselaisiin oli hyvin välinpitämätön. Käynnössä heitä oli vain kahdenlaisia, roistoja ja nimettömiä sivullisia. Poikkeuksen tähän teki kapinallisjohtaja Sol Soria (Alice Braga), mutta ei hänellekään turhan paljon ruutuaikaa suotu. Hän ei kuulunut elokuvan mielenkiintoisempien hahmojen joukkoon, joten asia ei minua kyllä edes haitannut. 

Tiivistetysti The Suicide Squad: Suicide Mission ei ole yhtään huonompi elokuva kuin  James Gunnin Guardians of Galaxytkään. Se kuuluukin DCEU:n parhaimpiin. Neljä ja puoli tähteä!