It's raining sharks

Oletteko nähnyt elokuvaa, joka on jo niin huono, että se on jo hyvä? Minulle ensimmäinen tälläinen elokuva oli Troll 2. Toinen on nyt arvostelemani Haihurrikaani.

Los Angeles kohtaa odottamattoman vaaran. Raju hurrikaani tuo mukanaan kutsumattomia vieraita, erittäin agressiivisia haita. Kyllä, luit oikein. Haita. Eikä, mitä tahansa haita vaan ylisuuria, huvikseen ihmisiä tappavia sellaisia. Kaiken lisäksi niiltä on melkein mahdoton piiloutua. Haihurrikaanin on tuottanut B-luokan elokuvia tehtaileja Asulym-tuotantoyhtiö. Sille on myös jatko-osa Haihurrikaani 2. 

Elokuvan päähenkilö on baaria pitävä entinen surffari Finley "Fin" Shepherd ja hänen ystävänsä australiainen “hauskan tyyppi” Bazin, itsenäisen Nova ja kantajuoppo George. Lyhyen hahmoesittelyn jälkeen tapahtumat lähtevät vyörymään nopeassa tahdissa. Finin ei auta muuta, kuin pyrkiä sisämaahan ystäviensa kanssa. Hänen pitää kuitenkin vielä hakea mukaan itsestään vieraantuneen perheensä. Juoni on vain sivuseikka, joten siihen ei kannata paneutua liikaa.

Mitä hyvä elokuva tarvitsee? Luultavasti ainakin ammattitaitoisia näyttelijöitä, laadukkaan käsikirjoituksen, edes jotenkin älykkään juonen, koko elokuvan ajan mielellään katsottavan ympäristön, samaistuttavia tai edes mielenkinntoisia hahmoja sekä uskottavia erikoistehosteita. Hyvin tehty toimintakin on plussaa. Tietenkin makuja on monia ja se, mikä on joistakin mestariteos, on joistakin pelkkää kuraa.

Ehkä paremmin Sharknadona tunnetussa Haihurrikaanissa ei löydy mitään näistä. Sen sijaan se tarjoaa puolentoistatunnin ajan on haiden tappamista muun muassa moottorisahaa apuna käyttäen, aivotonta toimintaa, onnettomia tehosteita, huonoa näyttelijöitä, loogisia virheitä ja tahatonta huumoria. Elokuva tietää olevansa huono, eikä yritä peitellä sitä mitenkään. Päinvastoin. Siinä piileekiin elokuvan suurin vahvuus. 

Haihurrikaani on elokuva, josta voi nauttia tietyssä mielentilassa, vaikka se onkin umpisurkeaa roskaa. En maksaisi elokuvan näkemisestä, mutta onneksi ei tarvitsekaan. Anna puolitoista tähteä sen komedia-arvon takia ja koska hait. Edellä mainituista syistä, olisin voinut antaa sille jopa kaksikin.

Ihmistietokoneen seikkailut

Agenttisarja Intelligence loppui Foxilta noin viiko sitten. Sarja kesti harmillisesti vain yhden kauden. Kysessä oli kuitenkinenemmän tai vähemmän seurattava sarja.

Haluaisitko mikrosirun aivoihisi ? Voisit ottaa yhteyden nettiin, päästä käsiksi puhelin- ja satelliittitietoihin sekä hakkeroitua mihin tahansa datakeskukseen miloin haluat. Pääsisit aina askeleen edelle vihollistasi. Gabriel Vaughnille tämä on todellisuutta. Hän käyttää kykyään vaarallisten, edistynyttä teknologiaa hyväksikäyttävien, rikollisten nappaamiseen. Apunaan hänellä on entinen Salaisen palvelun agentti Riley Neal ja työpaikkansa Yhdysvaltain kyperturvallisuuskeskuksen asiantunteja tiimi. 

Intelligence on ennen kaikkea poliisisarja, vaikka siinä scifielementteja onkin. Itse sarjassa ei ole kovinkaan paljon uutta ja ihmeellistä, vaikka tuotanto onkin laadukasta ja Vaughnin kyvyt tuova juoneen tarvittavaa erikoisuutta. Jotkin voisivat arvostella sitä, että siinä on ns. Monster of the week-jaksoa suurin osa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jakosjen väliin jättäminen ei haittaa. Pysyy hyvin mukana. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Tiedä häntä. Itseäni se ei haittaa, mutta eriäviäkin mielipiteitä löytyy.

Voisin verrata Intelligenceä moniin muihin sarjoihin, kuten Chuckiin tai Kohteeseen. Mutta en viitsi. Nykyään melkein joka sarjaa voi verrata toiseen. Se ei tarkoita, että kyseessä olisi huono sarja. Liian suuret odotukset kannattaa kuitenkin unohtaa. Ei sillä. Josh Hollowayn näyttelemä päähenkilö on tarpeeksi karismaattinen, eikä Megan Orykaan jää huonommaksi. Heidän kemiansa toimii loistavasti. Mikään kovin syvällinen se ei kuitenkaan ole.

Intelligenceen seurassa voi hyvin viettää aikaa ilman, että tuntee tuhlanneensa tunnin elämästään. Ainakin minusta. Kolme tähteä.

Selviytyjät Maassa

Aloitin vähän aikaa sitten uunituoreen scifisarjan nimeltä Elonjääneet, englanniksi The 100, joka kertoo ydintuhosta selviytyneiden ihmisten jälkeläisistä. 

Elonjääneet perustuu Kass Morganin samannimiseen kirjaan, joita en ole itse lukenut. Kuulemani mukaan sarja on yllättävän erilainen ja suurimmaksi osaksi hyvällä tavalla. Kirja kuin keskittyy lähinnä romansseihin ja jättää selviytymisen toissijaiseksi. En ole kuitenkaan paras arvioimaan asiaa, vaan jätän sen suosiolla jollekin kirjan lukeneelle. 

Sitten itse juoneen. 97 vuotta sitten meidän rakas maapallomme kärsi totaalisesta ydintuhosta. Nyt ihmiset asuvat Arkissa, maan yläpuuolella leijuvasta avaruusasemasta, jonka vähäisen elintilan takia kaikki rikolliset tuomitaan kuolemaan. Poikkeuksena on kaikki alle 18-vuotiaat. Valitettavasti aluksen elämää ylläpitävät laitteet eivät, kaikista väestöä rajoittamaan pyrkivistä toimista huolimatta, kestä ihmisten määrää. Niinpä katseet käännetään taas toipuvaan maahan.

Kukaan ei kuitenkaan tiedä, onko se enää asumiskelpoinen. Ratkaisuksi maahan lähetetään 100 nuorta rikollista selvittämään asiaa. Maassa nuoria odottaa nälän ja kylmyyden lisäksi myös inhimillinen uhka: Maan päällisen asukkaat, Grounderit, jotka eivät suhtaudu tulokkaisiin hyvin. Nuoret joutuvat selviämään uhkasta yksin, sillä yhteydet Maan ja Arkin välillä ei toimi. Sarjassa seurataan Maan tapahtumien lisäksi myös Arkissa odottavia aikuisia, jotka yrittävät miettiä ratkaisua aluksensa ongelmiin.

Sarja on yllättävän koukuttava. Sarjaa arvioidessa kannattaa muistaa, että se on suunnattu nuoremmille katsojille, joten mitään kovin syvällistä ei kananta odottaa. Itse asetelma on hyvin mielenkiintoinen. Samoin sen pääasiallinen ympäristö eli ydintuhon jälkeinen Maa. Arkkiosuudetkin ovat oikein onnistuneita. Onhan Arkki lastattu kohtuullisen tunnetuilla tv-tähdillä, kuten Jean Paige Turco, Henry Ian Cusick ja Isaiah Washington. Silti maa osuudet olivat kiinnostavampia. 

Hahmot ovat ainakin jokseenkin mielenkiintoisia, joskin ajoittain stereotyyppisiä. Päähenkilö Clarke vaikuttaa tyypilliselta “kiltiltä tyttöltä” ja sitä hän aluksi onkin. Hänestä kuitenkin kasvaa kelpo johtaja. Hän onkin yksi ainuista järjen äänistä. Toinen järjen ääni on rauhan puolesta puhuva uskalikko Finn. Lempihahmoni on kovapäinen teknikko Raven. Bellamystä opin pitämään vasta puolessa välissä. Hyviä hahmoja ovat myös koko ikänsä piilotellut Octavia ja Grounders Lincolm.

Hahmoihin liittyy toki myös muutamia, tälläiselle tv-sarjalle valitettavan yleisiä puutteita. Valkoihoiset ovat yliedustettuina. Vaikka muita etnisia taustoja omaavia ihmisiä onkin ja jotkin heistä pysyvät vielä elossa, ovat he usein stereotyyppisiä. Sivuhahmot jäivät yksiulotteiseksi, mikä toki oli odotettua. Lisäksi hahmot epäluonnollisen kauniita, mutta niinhän suurimmassa osassa yhdysvaltalaisia tv-sarjoja.

Sarja tarjoaa hyvää viihdettä, vauhdikasta toimintaa, kauniita ihmisiä ja mielenkiintoisen, vielä suurelta osin tutkimattoman, maailman. Enenmmän kuin katsottava sarja, vaikka mikään fani minusta ei tullutkaan. Neljä tähteä.

Huomautus: Tällä viikolla ei tullut Olipa kerran-sarjaa

Olen ottanut tavakseni kirjoittaa arvostelun joka Olipa kerran-sarjan jaksosta. Tällä viikolla arvostelu puuttuu, koska kyseistä sarjaa ei tullut, mikä selittää viime viikkoisen kaksoisjakson. Seuraavalla viikolla sitten.

Nuori nainen kapinan symbolina

Maailman tunnetuimman nuorten dystopian, Nälkäpelin, kolmas osa tuli vasta vähän aikaa sitten teattereihin. Kävin tietenkin katsomassa sen heti kuin vain ehdin.

Matkijanärhi: Osa 1 perustuu perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen romaaniin ja se on omistettu jokin aikaa sitten kuolleelle Philip Seymour Hoffmanille. Toinen osa saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa 20. marraskuuta 2015. Pieni varoituksen sana: Jos kaipaat kevyttä aivot narikkaan-vihdettä, elokuva ei ole sinulle. Se oli hyvin vakava ja synkkä, ahdistavakin. Siksi elokuvalla onkin K13 ikäraja. 

Tarina jatkuu siitä, mihin edellisessä osassa, Vihan liekeissä, jäätiin. Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) on taistellut kahdessa nälkäpelissa ja samalla tullut aiheuttaneeksi tulevaisuuden kapinan pahaa tyrannia, presidentti Snow'ta (Donald Sutherland), vastaan. Tämä ei kuitenkaan riitä. Nyt hänen pitäisi vielä asettua itselleen suunniteltuun rooliin kyseisien kapinan keulakuvana. Valitettavasti myös vastustajilla on oma keulakuvansa, vangiksi jäänyt ja aivopesty Peeta Mellark, joka tuomitsee yksiselitteisesti kapinallisten teot. Elokuva onnistuikin kuvaamaan loistavasti sodan väkivallatonta puolta.

Fanien riemuksi Matkijanärhi. Osa 1 on hyvin uskolinen kirjalle. Joitakin muutoksia kuitenkin esiintyy, joista paras oli Effie Trinketin lisääminen elokuvaan. Tarinan lisäksi myös visuaalinen ilme on onnistunut vangiksemaan kirjan maailman. Mieleenpainuvia kohtauksia löytyi, kuten elokuvan valopilkun oli Primin kissan taskulamppuleikit, Hirsipuulaulu – kohtaus, sairaalakohtaus sekä Katnisisin vierailu tuhoutuneessa koti vyöhykkeellään painuivat mieleen.

Olen aina pitänyt Nälkäpelien päähenkilöstä, Katniss Everdeestä, sillä hän ei ole tyypillinen sankari. Hänessä on haavoittavuutta perustoimintahahmoja enemmän. Uskottavuutta lisää vielä loistava Jennifer Lawrence, joka oli rooliin osuva valinta. Suurimmassa osassa sivuhenkilöitäkään ei ole valittamista. Esimerkiksi Gale olisi voinut olla elokuvan toinen päähenkilö. Sitä hän olisi ollutkin vielä jokin aikaa sitten, kun naissankarit olivat pieni vähemmistö, varsinkin scifissä.

Muista hahmoista pidin eniten uuteen, askeettisempaan, elämään totuttelevasta Effiestä ja kapinan lankoja vetävästä Plutarchista. Myös Natalie Dormerin Cressida ansaitsee maininnan. Valitettavasti sivuhahmoista kylmäkiskoinen presidentti Alma Coin, Peeta ja Finnick jäivät etäiseksi. Peetan kohdalla se on vielä ymmärrettävää, olihan hän kidnapattuna melkein koko elokuvan ajan. Presidentti Snow puolestaan kuvattiin turhan kliseisenä pahiksena. Toki hän tarjosi sopivan rinnastuksen todellisiin diktaattoreihin, kuten Staliniin.

Tiivistetysti: Matkijanärhi: Osa 1 on tyypillinen väliosa, joten siinä ei ole yhtä selkeää tarinakokonaisuutta, kuin aikaisimmissa osissa. Kuitenkin se jätti kaipaamaan lisää, niin kuin hyvän väliosan kuuluukin. Matkijanärhi oli hyvä lisä Nälkäpeli-elokuvien sarjaan. Neljä tähteä.

Pikkukaupungin selviytymistaistelu

Vuonna 2006 alkanut Jericko on tullut jo aikoja sitten Suomen televiosta, mutta onnistuin missaamaan sen kokonaan. Kiitos Netflixin, asia on tullut korjattua. 

Jerickosta tehtiin neljä tuotantokautta, joista toinen on tynkä, mutta viimeiset kaksi ovat sarjakuvamuodossa. Itse olen katsonut vain kaksi ensimmäistä, joista toisessa oli vain seitsemän jaksoa. Sarjassa on ydintuhoa, perhedraama, pikkukaupungin tunnelmaa ja selviytymistä vaikeissa olosuhteissa. Varoitus jo näin aluksi. Jericko on hyvin hidastempoinen sarja, jos kaipaat enemmän toimintaa, katso jotakin muuta. Itsekin olin vähän kahden vaiheilla. Jäin katsomaan sarjaa, koska kiinnyin hahmoihin.

Jericko kertoo Jake Greenistä, Jerickon pormestari Johnston Greenin poika, joka palaa kaupunkiin monen vuoden jälkeen. Nopeaksi aiottu vierailu muuttuu kuitenkin pysyvämmäksi, kun kyläläiset huomaavat Denverin suunnasta tulevan sienipilven. Myöhemmin selviää, että yli kahdessakymmenessä Yhdysvaltain suurissa kaupungeissa on räjäytetty ydinpommeja. Kylälaisillä ei ole muuta vaihtuehtoja kuin yrittää selvitä vaikeassa tilanteessa.

Jake

Jericko painottaan vahvasti draamaan. Jopa liiaksi. Joskus hahmot keskittyvät enemmän omiin ihmissuhdeongelmiinsa kuin selviytymiseen. Sarjassa käsitellään myös vahvasti moraalia. Mitään kovinkaan uutta ja erikoista ei kuitenkaan aiheeseen saada. Se sortuu turhan usein mustavalkoiseen ajatteluun. Päähenkilö sekä muut hänen ystävänsä ja liittolaisensa ovat hyviksiä, heitä vastustavat pahiksia.

Jerickon suurin vahvuus on sen uskottavuudessa. Ydiniskut voisivat tapahtua oikeastikin. Siihen löytyy kuitenkin poikkeuksia. Hahmot nimittäin näyttävät yllätävän siisteiltä pitkänkin ajan jälkeen. Lisäksi Jos ruoasta on pulaa, miksi kukaan järjestäisi Halloweenin tai Itsenäisyyspäivän pidot. Sarja painottaan vahvasti draamaan. Jopa liiaksi. Joskus hahmot keskittyvät enemmän omiin ihmissuhdeongelmiinsa kuin selviytymiseen.

Toinen vahvuus on helposti samaistuttavat hahmot, vaikka samoja arkkityyppejä löytyykin melkein jokaisesta Yhdysvaltalaisesta pikkukaupungista kertovasta sarjasta. Lempihahmoni on Robert Hawkins, jonka motiiveista ei aluksi tiedetä mitään. Pidin eniten Jaken vanhasta kaverista Stanleystä ja hänen kuurosta siskostaan Bonniesta. Itse päähenkilö kovin stereotyyppinen sankari. Jake olisi voitu yhtä hyvin korvata jollain muulla samanlaisella hahmolla ja kukaan ei huomaisi eroa.

Omalla kohdallani Jericko ei ollut niitä sarjoja, joihin jäi koukkuun. Toisin kuin vaikka uunituore 100-sarja, jota aloin juuri katsomaan Netflixistä. Se ei kuitenkaan tarkoita sarjan olevan huono. Myönnän, että annan usein tähteä tunnepohjalta. Tämä sarja oli hyvä, mutta ei saanut toivomaan lisää. Kolme tähteä.

Ihmissuhteet koetuksella - Satuhahmoillakin

Tällä viikolla Olipa kerran-sarjasta pitäville tarjotaan harvinaista herkkuakahden jakson, Smash the Mirrorin osien 1 ja 2, muodossa.

Aikaisemmin tapahtunutta: Arendellesssa Anna palasi kotiin retkeltään, mutta Ingrid vangitsi hänet. Nykyaikana puolestaan Emma menetti taikuutensa hallinnan. Reginan ja Robinin suhde jatkui, huolimatta siitä, että Robinin vaimo makaa jäätyneenä ties missä. Ingrid jatkoi juonimistaan storybrookilaisten päänmenoksi. Hänellä on edelleen epäsopua kylvävä peili ja viime jaksossa saamamsa “ystävyysrannekkeet, joilla on jonkinlaisia voimia. 

Tavalliseen tyyliini, menen takaumiin ensimmäiseksi. Kauan sitten. Ei tarkkaa vuotta. Yritäpä nyt löytää tarinasta loogisia aukkoja. Vai onko tekijät itsekin ihan pihalla sarjan aikajanasta? Voi olla. Näin aluksi minulla on tekijöille ehdotus: Täydentäkää tarinaa välillä sivuhahmojen avulla. Siitä tulee vähemmän monimutkainen ja menee enemmän järkeen, kun se, että samoille ihmisille tapahtuu kaikkea. Sitä paitsi suurinta osaa sivuhahmoista ei ole näkynyt hetkeen.

Nyt kuitenkin itse juoneen. Ingrid tapaa veljon oppipojan. Hänellä tarjoaa velholle tämän hattuaan takaisin, ei tietenkän ilmaiseksi. Velhon pitää auttaa häntä samaan onnellisen loppunsa, mikä tarkoittaa kolmannen siskon löytämistä. Elsa on se toinen. Velholla ei ole atpana tehdä sopimuksia, toisin kuin eräällä meidän kaikkien tuntemalla Pimeyden olennolla, mutta josko nyt hän tekisi poikkeuksen. 

Sitä ei vielä paljasteta, vaan mennään Arendellen palatsiin, jossa Elsa haluaa yllättää siskonsa kokonaan suklaata sisältävällä aterialla. Ingrid kuitenkin keskeyttää Elsan toimet ja kertoo Annan olevan vangittuna. Hän valehtelee Anna hyökänneen kimppuunsa ja että, siksi Anna piti vangita. Minun ja varmasti monen muunkin katsoja onneksi Elsa ei kuitenkaan usko sitä, vaan pästää Annan vapaaksi. Hänellä on suunitelma: Etsiä se uurna, jonne Ingrid vangittiin alunperinkin ja vangita hänet sinne uudestaan. 

Siskokset löytävät uurnan pienen etsinnän jälkeen ja suunnitelman toinen osa, Ingridin sinne huijaaminen voi alkaa. Ensin Annan pitää palata selliinsä, jotta Ingrid voitaisiin yllättää. Eikö olisi helpompaa vain etsiä Ingrid ja vangita hänet sitten? No, kuka näistä satuhahmoista tietää. Tietenkin suunnitelma ei mene niin kuin Strömsöissä. Ingrid yllättääkin Annan saapumalla tämän selliin ja käyttämällä vanhaa kunnon lumikuningattaren peiliä. Hän taikoo peilin sirpaleet Annan silmään, jossa ne saavat Annan näkemään vain pahan puolen lähemmäisistään.

Aivopesty Anna etsii Elsan ja syyttää siskoaan hänen hylkäämisestään. Lopulta hän päätyy vangitsemaan Elsan uurnaan. Ingrid ei siis valehdellut kertoessaan Elsalle tämän siskon vanginneen hänet. Hän vain jätti joitakin “pieniä” yksityiskohtia mainitsematta. Näin itsekin isosiskona toivon todella, ettei isosiskojen uurnaan vangitsemisesta tule vallitseva trendi. Isosiskot ovat ihmisiä myös!

Takauman viimeinen vaihe liittyy velhoon, joka tekee poikkeuksen sääntöön ja tekee sopimuksen Ingridin kansa. Viestiä tuonut velhon oppipoika kertoo, että Emma on niin sanottu “Perfect match” Ingridin siskoksi. Ingridin pitää kuitenkin olla kärsivällinen, sillä Emma ei ole vielä syntynyt. Velho siis teki poikkeuksen. Ingrid pääsee vuoteen 1982 maagisen oven kautta. Merkillepantavaa on, että kukaan ei kiinnittänyt satumaailman tyyliin pukeutuvaan Ingridiin mitään huomiota. Kunnia Ingridille kuuluu siitä, että hän tuli maailmaamme vain vaatteet päällään ja päätyi menestyvän jäätelökaupan omistajaksi. Tosin Ingridin ulkonäkö ja jäätaikuus olivat varmasti suureksi avuksi.

Storybrook. Nykypäivä. Emma kamppailee voimiensa kanssa. Henry tulee suostuttelemaan hänet kotiin. Emman taikuus toimii kuitenkin edelleen hallitsemattomasti, minkä seurauksena Emma tulee vahingossa satuttaneeksi poikaa. Emma päättää, että jotakin on tehtävä. Niinpä hän kääntyy Rumplen puoleen. 

Rumple lupaakin auttaa poistamalla Emman taikuuden kokonaan. Se pitää vain tehdä hylätystä kartanossa, kaukana muista. Emma suostuu. Valitettavasti Emman kannalta Rumple ei suunnittele vain poistavansa Emman takuutta vaan imeä hänet Mikin hattuun. Ilmeisesti Emma liittyy siihen, miten hän saisi Mikin hatun voimat itselleen. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan ei näe, että Rumple on paljon vaarallisempi kuin yksikään tähän asti esiintynyt pahis. 

Toisaalla Regina ja Robin Hood nauttivat seksin jälkeisestä aamusta Lisäksi Regina kertoo Robinille pyrkimyksistään löytää satukirjan kirjoittaja. En pidä siitä, mihin Reginaa ollaan menossa. Ensinnäkin hän on jäänyt sivuosaan. Toiseksi, miksi naisen onnellinen loppu liittyy aina miehen saamiseen. Ymmärrän kyllä, ettei Robinin ja Reginan tilanne ole mustavalkoinen, joten en moralisoi siitä.

Emmaa tuloksetta etsineet David ja Lumikki saavat puhelun tyttäreltään, joka kertoo suunnitelmansa taikutensa poistamiseksi. Heille se käy. Heidän mielestään normaalina olo, siis ilman taikavoimia, olo on parasta Emmalle. Elsa on kanssani eri mieltä, minkä vuoksi hän ottaa seurantaloitsun ja menee kertomaan Emmalle muutaman elämän tosiasian. Oman lusikkaansa soppaan tuo myös Koukku, joka arvaa, ettei Rumplella ole puhtaat jauhot pussissa. Hän päättäkin toimia ja lähtee etsimään Emmaa itsekseen. Hän löytääkin kartan, jossa on ympyröity kartano. Vihje siitä, mihin Emma ja Rumple ovat menossa. 

Emmaa taivuttelemaan menevät myös Lumikki, David ja Regina, sillä Regina on saanut taottua vähänjärkeä päähän edellä mainittuihin. Joskin Regina jättää ryhmän Robinin soitettuja löytäneensä jotakin mielenkiintoista. Sarjassamme minun logiikkani ei petä. Minusta Emman pelastaminen on kuitenkin paljon tärkeämpää. Varsinkin kuin tietää, mitä Robin on löytänyt: Taikakirjan sivun, jossa hän ja Regina suutelevat keskenään. Vaikka kohtausta ei tapahtunutkaan sivun viittamana aikana, huomio on tärkeä, koska se kertoo, että Reginan kohtalo voi muuttua. Tämäkö ei voinut odottaa?

Emma on hylätyssä talossa kävelemässä suoraan Rumplen ansaan. Koukku yrittää auttaa häntä, mutta turhaan. Rumple estää hänen aikeensa. Elsalla menee huomattavasti paremmin. Hän saa taivuteltua Emman pitämään voimansa. Se vaati vain pinen puheen itsensä hyväksymisestä. Loppuryhmä miinus Regina saapuu paikalle ja Emma taikoo nyt hallitsimiensa voimien avulla ilotulituksen.

Toivottavasti hahmot ehtivät hengähtää, sillä ilo jäi lyhytaikaiseksi. Nimittäin Ingrid laittaa suunnitelmansa käytäntöön. Hän taikoo ne aikaisemmin mainitut ystävyysrannekkeet Elsan ja Emman käteen. Lisäksi Storybrookea kohtaa vakavampikin ongelma, sillä Ingrid rikkoo peiliään ja taikoo sirut ympäri kaupunkia. Kausi jäi siis jännittävään tilanteeseen. Lisää saakin odottaa, sillä sarjaa ei tule ensi viikolla.

Pidin eniten Frozen-takaumista, vähiten Reginan storylinesta. Joskin Reginan ja Lumikin sekä Reginan ja Henryn keskustelut olivat tarpeellinen lisä. Vaikka voisin haukkua Rumplea oikein kunnolla, hän toimi loppujenlopuksi juuri niin kuin Pimeyden olennolta sopii odottaakin. Emman storyline oli mielenkiintoinen, mutta pakotettu. Voi Koukkua! Toivoisin enemmän Williä ja muita sivuhahmoja, mutta kaikkea ei voi saada.

Kaikenkaikkiaan hyvä ja kerrankin tarpeeksi pitkä jakso, jossa lisäksi selvisi enemmän kuin yksi kauden aikana mietityttänyt seikka. Joitakin asioita olisin kuitenkin muuttanut, kerroin niistä tämän arvostelun aikana. Neljä tähteä.

Kiduttaja itseään etsimässä

Nykyään ehdin lukea vähemmän, mutta toissa viikonkloppuna repäisin ja luin tieteisromaanin Kiduttajan varjo, joka on ensimmäinen osa neliosaista Uuden auringon kirja-sarjaa.

Gene Wolfen Kiduttajan varjo ei ole mikään uusi kirja, se valmistui jo vuonna 80-luvulla. Kuitenkin teos suomennettiin vasta vuosi takaperin. Sen alkuperäinen nimi on The Shadow of the Torturer. Kiduttajan varjo suomennus on saanut arvostetun Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden parhaana tieteiskirjana. 

Teos on yhdistelmä scifiä ja fantasiaa. Se sijoittuu niin kauas tulevaisuuteen, että se on jo menneisyyttä, niin kuin takakansi sanoi. Se muistuttaakin monin tavoin enemmän fantasiaa kuin scifiä. Muutava scifiin kuuluva elementti tuo siihen kuitenkin tiettyä omaperäisyyttä. Kiduttajan varjon päähenkilö, koko elämänsä ajan Kiduttajan kiltaan kuulunut Severian nousee oppipojasta kisälliksi, mutta rikkoo sitten killan sääntöjä ja joutuu karkotetuksi.

Severian

Kiduttajan varjo ei ole hullumpi lukukokemus.,vaikka mitenkään ylivoimainen se ei kuitenkaan ole. Siinä on paljon minua kiinnostavaa, kuten kiduttajien kilta, omaperäinen maailma, Severianin pyövelinmiekka Terminus Est ja kiduttajien sananmukaisesti mustaakin mustempi viitta. I want them because of reasons. Juuri noiden elementtien takia kirja oli pienoinen pettymys. Kannattaa kuitenkin huomioida, että omaan mielipiteeseeni vaikuttaa se, että luulin kirjaan toisenlaiseksi.

Kirjailija on keskittänyt maailman kuvaamiseen, minkä vuoksi juoni jää hieman maailmanluonnin alle. Se on tyypillistä ensimmäiselle osalle. Tämä näkyy mm. turhan helpolla ongelman ratkaisulla. Taikuus on aina hyvä vakioratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan. Kirja myös loppuu kesken. Toinen ensimmäiselle osalle tyypillinen ongelma. Kirjasta löytyy jonkin verran uusia sanoa, ei kitenkaan liikaa. Ainakin minä pysyin mukana.

Kiduttajan varjo oli makuuni turhan unenomainen, mikä tekee siitä liian oudon. Samasa syystä kirja on myös hidastempoisnen ja osittain pitkästyttäväkin. Se pääsee vauhtiin vasta kirjan puolivälissä. Aiheesta huolimatta väkivallalla ei mässäillä. Itseasiassa killan toimialaa, kidutusta, ei kuvata kovinkaan paljon. Se ei tietenkään vähennä kiduttajien “asiakkaiden” kohtaloiden karuutta. 

Päähenkilö jäi etäisesti, vaikka minusta hänestä olisi voinut tehdä mukavan erilaisen päähenkilön. Harvemmin kiduttajan kisällejä nähdään fantasiatyyppisten romaanien pääosassa. Sellaiseksi hahmo on vähän turhan nynny. Muut hahmot eivät olleet sen parempia. Varsinkin naishahmot olivat mitäänsanomattomia, sillä Severianin suhde naisiin on hyvin esineillistävä. Epäuskottavasti suurin osa naisista pitääkin häntä vastustamattomana. Seksillä siitä huolimatta ei mässäillä. Vaikka sitä kirjassa esiintyykin, sitä ei sen kummemmin kuvailla. 

Kirja oli harvinainen siinä suhteensa, etten vieläkän tiedä pidänkö siitä vai en. En edes sitä, luenko sarjan toisen osan, Sovinnontekijän kynnen. Päättämättömyyteni vuoski kirja saa pienemmän arvion kuin olisi luultavimmin ansainnut. Kaksi ja puoli tähteä.

Kolme siskoa ja lumitaikuus

Olipa Kerran- sarjan neljäs kausi on edennyt jo seitsemänteen, The Snow Queen-nimiseen, jaksoon, jossa pääsemme tutustumaan Ingridin a.k.a Lumikuningattaren menneisyydestä.
Aikaisemmin tapahtunutta: Emmalla on taikavoimia, jota hän ei osaa, eikä oikein haluakaan käyttää, mutta joiden Lumikuningatareksikin kutsuttu Ingrid haluaa saada hänestä ja Elsasta (Frozen!) uudet “siskonsa” menettäneidensä tilalle. Toisaalla Robinin ja Reginan rakkaus sai ryppyjä, kun Robinin kuolleena pidetty vaimo palaa kuvioihin.

Jakso alkaa kolmen lapsen, Ingridin, Helgan ja Gerdan leikkiessä. Leikki loppuu äkisti siskosten törmätessä epäilyttävään mieheen, joka aikoo kidnapata yhden siskoista. Onneksi Ingridin voimat pysäyttävät miehen. Tapahtuneen jälkeen siskokset lupaavat tukevansa toisiaan aina. Sen merkiksi siskokset päättävät pitää eräänlaisia Arendellen versiota ystävyysrannekkeista, mikä saattaa vaikuttaa merkityksettömältä yksityiskohdalta, mutta ei ole sitä.

Tämä menee ohi aiheesta, mutta tunnistin nuoren Ingridin näyttelijän The Walking Deadistä, jossa hän näytteli kävelijöihin kiintyvää Lizzietä. Valinta oli hyvä, sillä näyttelijä kävisi nuoresta Elizabeth Mitchellistä. Joku voisi huomattaa valinnan olevan sopiva, koska Lizzie ei ollut selväjärkisemmästä päästä ja vielä tappoi siskonsa, joten valinta osui. Kuitenkin Ingridin tilanne on erillainen. Minusta Ingrid ei edes ole yksiselitteisen paha, vaikka hänen metodeissaan onkin parantamisen varaa.

Takauma jatkuu siskosten ollessa vanhempia, noin parikymmisiä. Sarjalle ominaiseen tapaan, nuoria näyttelee jonki verran vanhemmat näyttelijät. Vaikka Elizabeth Mitchelliä onkin ilo katsella, ihan niin nuoresta hän ei käy. Ingrid ei halua mennä isänsä 70-vuotis juhliin, sillä hän pelkää voimiaan liikaa. Kuulostaako tutulta? Kohtaus on kuin suora toisinto Frozenin vastaavasta. Frozenista puheen ollen. Weseltonin herttua nähdään ensimmäistä kertaa. Näyttelijä valinta onnistui, sillä ainakin minä tunnistin hahmon ennen kuin kukaan mainitsi hänen nimeään. 

Juhlien jälkeen Gerda keksii keinon auttaa juhlia sivusta seuraamaan joutunutta siskoaan. Hän kertoo eräästä hyvin voimakkaasta miehestä, joka voisi auttaa. Arvasit oikein. Kysessä on vanha kunnon Rumplestiltskin, joka suostuukiin sopimukseen siskosten kanssa. Siskokset saavat Ingridin voimia hillitsevät hansikkaat ja uurnan, johon hänet voitaisiin vangita tilanteen mennessä liian huonoksi. Rumple haluaa maksuksi tyttöjen rannekkeet, jota he ovat pitäneen penestä pitäen. 

Ratkaisu jäi lyhytaikaiseksi, kun Weseltonin herttua yrittää käydä käsikseen Ingridiin, joka joutuu käyttämään voimiaan herttuan karkottamiseksi. Helga huomaa kuitenkin tapauksen ja purkaa kihlaukswensa miehen kanssa. Siitä suuttuneena herttua uhkaa paljastavansa Ingridin voimat ja haukkuu tätä hirviöksi. Lopulta Ingrid menettää hermonsa ja käyttää voimiaan, mutta osuukin Helgaan, joka jäätyy heti. Gerda huomaa, mitä Ingrid on tehnyt ja vangitsee siskonsa uurnaan. Sitten hän pyytää kivipeikkoja pyyhkimään kansalaisten muistot siskoistaan. Meille selvisi siis, miten Ingrid joutui uurnaan. 

Storybookessä ensimmäiseksi käsitellään Reginan ja Robinin suhdetta. Siihen, jonka piti olla jo ohi, koska Robinin pitää keskittyä vaimoonsa, siihen jäässä olevaan, jonka vain tosirakkauden teko voi pelastaa. Robin vaan ei saa Reginaa mielestään. En kuitenkaan tuomitse Robinia, sillä tunteille ei voi mitään ja Regina on Regina. Heidän suhteensa etenee etenee Robinin tullessa Reginan “huippu salaiseen” piilopaikkaan ja suutelee häntä puoli väkisin. Ilmeisesti “no more mr. nice guy”. Minusta Robinin olisi pitänyt keskittyä Marianin pelastamasiin ja sitten vasta miettiä kumman naisen hän valitsee.

Poliisiasemalla Emma ja Elsa miettivät Lumikuningattaren tilannetta. He tutkivat riimuja ja saavatkin selville, miten hänet voidaan vangita, jos onni suo, Emman taikuuden avulla. Emma luo taikuutensa ja maagisen kynttilän avulla lumotut käsiraudat. Meille muistutettiin taas Reginan ja Henryn suunnitelmasta, mutta se ei mennyt vielä mihinkään suuntaa. 

Oletko nähnyt ne kuvat, jossa näytettiin Disneyn prinsessoja onnellisen lopun jälkeen? Jos et, googlaa ihmeessä. Emma saapuu vähän samanlaiseen tilanteeseen, joskin paljon positiivisemassa mielessä. Lumikki, Aurora ja Tuhkimo lopettelevat juuri tältä erää jonkinlaisen äitikerhon. Viittaus Lumikkiin ensimmäisä kertaa äitinä saa Emman taikuuden käyttäytymään holtittomasti ja hän saa pullomaidon kiehumaan. 

Ennen kuin asiasta ehditään keskustella sen enempää, Emma saa puhelun. Lumikuningatar on bongattu kellotornista. Ingrid luovuttaa yllättävän, jopa liian, helposti. Emma vangitsee hänet aikaisemmin luomillaan käsiraudoilla ja vie kuulusteltavaksi. Koska Elsa kuulustelee vankia liiankin hyökkääväksi, pytää häntä poistumaan. Se oli virhe, sillä jos jotakin olen poliisisarjoista oppinut niin sen, ettei kuulusteluja tehdä koskaan yksin. 

Se ei olisi ollut nytkään järkevää, sillä Ingrid onnistuu vaikuttamaan Emman varsin vakuuttavasti, siitä että Lumikki, David ja muut pelkäävät hänen voimiaan ja pitävät häntä enemmän pelastajana kuin tyttärenä tai ystävänä. David ja kumppanit tajuavat Ingridin juonen ja ryntäävät poliisiasemalle. Valitettavasti liian myöhään Ingrid jäähdyttää aseman uloskäynnit. Emma kuitenkin saa tehtyä oman uloskäyntinsä, rikkomalla kuulusteluhouneen seinän. Tälläisen varalle heillä tuskin on vakuutusta. Emman taika on kuitenkin hallitsematon, joten hän juoksee pois, hyvin samaan tapaan kuin Elsa Frozenissa.

Jakso oli kiinnostava, sillä halusin oikeasti tietää, mitä Ingridille tapahtui ja takaumat toivatkin asiaan tarvittavaa valaistusta. Lumikuningattaren hahmo on edelleen hyvä. Reginan storyline on ehdottomasti jakson tylsin. Emma uskoi Ingridia liian helposti. Jakso jäi jännään kohtaan. Ei pelkästään Emman suhteen. Viimeisessä kohtauksessa Ingrid kertoo Rumplelle, miten hän saa Mikin hatun voimat haltuunsa, ns. ystävyysrannekkeita vastaan. Keinoa ei kuitenkaan paljastettu katsojalle, joten arvelisin että se tulee tärkeäksi myöhemmin. Ehkä kauden toisella puoliskolla?

Olipa kerran- sarja onnistui jälleen kerran luomaan viihdyttävän, paikoin hauskakin, katseluelämyksen. Neljä ja puoli tähteä.

Constantine- piinattu sielu demoneja metsästämässä

DC:n sarjakuvien sovittaminen televisioruuduille vain jatkuu jatkumistaan. Tällä kertaa vuorossa on menneisyytensä piinaava demonintappaja Constantine.

Näin aluksi on hyvä paljastaa, etten ole lukenut Hellbrazer-sarjakuvia, joihin sarja perustuu. En ole myöskään katsonut Keany Reevesin tähdittämää Contantine-elokuvaa. Minun mielipiteeni siis sarjaan, eikä sen uskollisuuteen esikuviaan kohtaan. Toki minulta jää siksi myös huomaamatta monia sarjakuvafaneille osoitettuja yksityiskohtia. Sarjasta on tullut tähän mennessä muutamia jaksoja, joten en ryhdy kuvailemaan niistä jokaista liian tarkkaan. Kerron kuitenkin pääpiirteet.

Sarja alkaa Constantinen (Matt Ryan) viettäessä aikaa mielisairaalassa sähköshokkihoitojen ja ryhmäterapian parissa. Mies on mennyt mielisairaalaan itse. Muisto hänen takiaan helvettiin juotuneesta tytöstä piinaa. Constantinen rauha särkyy nopeasti hänen saatua tietää vanhan ystävän tyttären, Livin (Lucy Griffiths), olevan vaarassa. Lopusta en spoilaa enempää, mutta siihen kuuluu Supernaturalista tuttuja demoninkarkotus elementtejä. Voin myös paljastaa, että Liv jäi eloon. Hän kuitenkin poistuu sarjasta. Toki Liv voi esiintyä myöhemmin sivuosassa.

Zed

Toinen jakso käsittää parjattua, mutta toimivaa viikon hirviö- kaavaa. Contantine tutkii kaivosmiesten mystisiä kuolemia. Hän myös tapaa Livin tilalle tulevan naispääosan, muistoja koskettamalla saavan Zedin (Angélica Celaya), jolla on salaperäinen menneisyys. Kolmas jakso käsittelee kauhusta tuttua käsitettä: sielun myymistä demonille. Vaikka idea onkin aina mielenkiintoinen, se on kyllä niin käytetty. Esimerkkinä voisin antaa mm. Supernaturalin, jossa sielun myyminen on enemmän kuin yhden jakson teema.

Matt Ryan osaa hommansa. En tiedä, kuinka uskollisesti hän seuraa sarjakuvien Constantinea, mutta hän tekee hahmosta tarpeeksi kiinnostavan. Contantinessä on tarpeeksi karismaa, vaikka piinatut antisankarit ovatkin lajityypille ominaisia. Valitettavasti tuotantoyhtiön päättänyt tehdä tv-sarjan versiosta televisioon sopivamman mm. vain vihjaamalla Constantinen tupakoimisesta. Lisäksi hahmo on sarjakuvissa bi-seksuaali, mutta sitä ei ole ainakaan toistaiseksi mainittu sarjassa.

Manny

Sivuosia on muitakin, kuten enkeli Manny ja Contantinen jokseenkin kuolematon kaveri Chas. Jaksossa nähtiin myös mm. Demoni-Constantine. En ole nähnyt hahmoja tarpeeksi muodostaakseni heistä sen kummempia mielipiteitä. Ihan mukiin meneviltä sivuhahmoilta vaikuttavat. Sen sijaan pidän Zedin hahmosta, Hän on minusta paljon Liviä kiinnostavampi.

Constantine on paras tähän asti näkemäni DC-sarjakuvista tehty sarja. Sarja on ehdottomasti aikuisin, vaikka esimerkiksi Gotham ei ole lasten ohjelma sekään. Sarjasta muistuttaa Supernaturalia, mitä pidän sarjan ystävänä pelkästään hyvänä asiana. Synkkä tunnelma, makeat demonit, toiminta ja yliluonnolliset ilmiöt. Mitäpä muuta tyttö voisi kaivata?

Jason Bourne on vauhdissa taas

Vaikka Jason Bournin luoja Robert Ludlun on kuollut ja kuopattu, maailman kuuluisimman salamurhaajan eivät tekemällä lopu Ne jatkuvat silti mm. nyt arvostelemani Medusan käskyn toimesta.

Medusan käskyssä Jason Bourne pelastaa hyytävästä merestä muistinsa menettäneen miehen. Kuka hän on? Miksi joku haluaa tappaa hänet? Näihin kysymyksiin Bournen pitää selvittää vastaus ennen kuin sekä edellisistä seikkailuista tuttu Mosadin agentti Rebeka että hän itse pääsevät hengestään.

En ole koskaan ollut Eric Van Lustbaderin suurin ystävä. Sen vähän perusteella, mitä olen hänen kirjojaan lukenut. Mutta koska Jason Bournen seikkaillut kiinnostavat, päätin lukea myös Medusan käskyn. Tiesin jo etukäteen, että Van Lustbade ei ole Ludlumin veroinen, joten ihmeitä en odottanutkaan. Sen sijaan sain sen, mitä arvelinkin saavani eli viihdyttävän, mutta keskinkertaisen jännärin.

Medusan käskyssä oli vähemmän Bournea ja enemmän kaikkea muuta, missä on hyvät ja huonot puoleensa. Toisaalta vaihtelu on piristävää, toisaalta Bourne on tai ainakin hänen pitäisi olla, kirjan keskus. Onneksi Jännitystä riitti alusta loppuun, niin kuin hyvässä jännärissä kuuluukin. Toiminta olikin täyttä kultaa.

Myös juonitteluja oli hauska seurata, vaikkeivat ne kovin omaperäisiä olekaan. Kirjassa on monia juonikuvioita, joista voi mennä vähän sekaisinkin. Itse pysyin suht koht. Mukana koko kirjan ajan. En onneksi löytänyt kirjasta juonellisia aukkoja, mutta toisaalta en ole sellainen ihminen, joka kiinnittää niihin huomiota, jos siis ne eivät ole liian selviä. Yleensä vain nautin kyydistä ja niin tässäkin tapauksessa.

Plussaa siitä, että kerrankin pahis ei ole muslimi tai muuten Lähi-idässä asuva. minkäänlainen terroristi ylipäätään. Muutenkaan romaani ei ole aiva niin silmiinpistävän USA-myönteinen kuin olisi voinut olla. Minusta tämä on ainoastaan hyvä asia. Toki länsimaiset arvot olivat vahvasti pinnalla, mutta mitä muuta voi oikein odottaa.

Hahmot eivät ole kirjan parhaita puolia. Jopa itse pähenkilö on valitettavan kaksiulotteinen. Bournessa olisi potentiaalia enempäänkin. Muistakin hahmoista suurin osa oli mitään sanomattomia, mikä näkyi erityisesti naisten kohdalla. Eric Van Lustbader ei ole koskaan osannut kirjoittaa hyviä naishahmoja. Treatronin toinen johtaja Soraya Moore on poikkeus joka vahvistaa säännön. Muita suosikkejani ovat Treadstonen toinen johtaja Peter Marks ja Don Feranando.

Yllätyksiä löytyi kyllä, mutta ei ne eivät olleet niin järkyttäviä kuin olisi toivonut. Suurin osa yllätyksistä liittyi ihmisten kaksinaamaisuuteen. Suurin osa hahmoista petti omiaan tavalla tai toisella. Loppu eteni vauhdilla. Valitettavasti jopa niin paljon, että se oli jo ennalta-arvattava. Olisin lisännyt loppun vielä jotakin pientä, vaikka jonkun suuren juonenkäänteen, joka muuttaa kaiken.

Medusan käsky on hauska ja nopea lukea, mutta mitään syvällistä on turha odottaa. Kirja oli tarpeeksi hyvä, että luen luultavasti seuraavankin, mutta en odota sitä millään tasolla. Lainaan, kun huomaan kirjastossa. Kolme tähteä.

Satuhahmojen salaisuudet ja suuret suunnitelmat

Nyt on taas “se” aika viikosta. Nimittäin aika arvioida uusin jakso Olipa Kerran sarjasta, jonka neljäs kausi on edennyt jo kuudenteen jaksoon nimeltään Family Business.

Nainen, joka myömennin paljastuu Colletteksi, pakkaa kirjoja nopealla tahdilla. Kiire olisi kova, sillä örkit ovat tulossa. Nainen kuitenkin jatkaa pakkaamista. Hän ei lähde ennen kuin kirjat ja hänen tyttärensä, Belle, ovat matkalla mukana. Sivuhuomautuksena mainittakoot, että Colletten näyttelijä näyttää liian nuorelta Bellen äidiksi. Kuulemmä näyttelijä ei kuitenkaan ole. Pisteet siitä Frances O'Connorille, Belle äidin näyttelijälle. 

Collette ja Belle eivät ehdi pakoon. He piiloutuvat pöydän alle. Sitten Belle ei muista enää mirään. Kuva siirtyy Bellen herättyä ja nähdessään äitinsä arkun. Takautumien keskipisteessä on Bellen muistojen takaisin samionen. Bellellä on siihen keinotkin selvillä. Nimittäin Frozenista tutut kivipeikot, jotka ovat mm. poistaneet Annan muistot.

Arendellessa Elsa ja Anna näkevät vihdoin toisensa Annan palattua etsintäretkeltään. Heidän erillään ollessaan on kuitenkin tapahtunut kaikenlaista, jotka uhkaavat siskosten suhdetta. Anna ei tiedä miten kertoa siskolleen, että heidän vanhempansa etsivät hänelle parannuskeinoa ja Elsa puolestaa esittelee heidän kauan kadoksissa olevan tätinsäIngridin, jota Lumikuningattareksikin kutsutaan. Aloin sanoa hahmoa Lumikuningattareksi, koska olen jo tarpeeksi varma hahmon henkilöllisyydestä.

Anna on oikeutetun epäluuloinen, sillä kai hänen äitinsä olisi sanonut, jos hänellä olisi sisko. Hän päättääkin selvittää asiaa pyytämällä apua tulevilta sukulaisiltaan, kivipeikoilta. Olisin ymmärtänyt epäluulon kaikkien muiden paitsi Annan kohdalla. Onhan kyseessä hahmo, joka luottaa vähän kehen vaan, joten miksi täti olisi eri asia. Ingrid kuitenkin kuulee Annan epäluuloista, mistä ei tietenkän seuraa mitään hyvää. Siihen palaamme myöhemmin.

Annalla ja Bellellä on siis jotakin yhteistä: he tarvitsevat kivipeikkojen apua. Tytöt tapaavatkin toisensa Frozenista tutun majatalon ja saunan pitäjä Oakenin luota. He päätyvät matkaamaan yhdessä. Eli siis Anna luottaa vasta tapaamaansa Belleen, mutta ei tätiinsä? Hän jopa kertoi Bellelle Mikin hatusta, eikä Bellen tarvinnut tehdä mitään muuta kuin kysyä. 

Kivipeikot auttavat auliisti kumpaakin, eivätkä edes vaadi mitään vastapalvelukseksi. Belle saa kiven, jonka pitäisi auttaa häntä saamaan muistonsa takaisin. Anna puolestaan saa tietoa tätiinsä liittyen. Hänen äidillään todella oli kaksi siskoa; Ingrid ja Helga. He kuitenkin katosivat, joten sureva kuningasperhe päätti pyyhkiä alamaistensa muistot siskoksista. Siis mitä? Ilmeisesti muistinpyyhintä on Arendellen kuningashuoneen ratkaisu jokaiseen ongelmaan. 

Tulomatkalla sää on huono, mistä kiitos kuuluu Ingridille. Huonon sään seurauksena sekä Anna, että Bellen muistinpalauttava kivi putoavat jyrkänteeltä. Belle voi pelastaa vain toisen. Valitettavasti hän valitsee väärin ja yrittää saada kiven haltuunsa ensin. Sen seurauksena sekä Anna että kivi putoavat jyrkänteeltä. Anna ei onneksi kuole, vaan jää Ingridin vangiksi. Ingrid saa myös Mikin hatun, jota Anna piti mukanaan. 

Takauman viimeisessä vaiheessa, ällös huokiko, kohta pääsen itse Storybrooken tapahtumiin, Belle kertoo isälleen Annalta kuulemastaan Pimeyden olennosta. Tarinan lopun me tiedämmekin. Bellen isä paljastaa omalta osaltaan sen, että Collette kuoli pelastaessaan Belleä. Totta vai ei? Sarjasta ei aina tiedä.

Storybookissa porukka on kokoontunut poliisiasemalle katsomaan videota nuoresta Emmasta ja Lumikuningattaresta. Edellisessä jaksossahan selvisi, että Lumikuningatar on ollut Emman sijaisäitinsä. He saavat Henryltä apua Lumikuningataren etsimisessä, sillä hän kertoo jäätelöautosta. Ilmeisesti aikuiset eivät kiinnitä huomiota sellaisiin asioihin. En siis ole tyypillinen aikuinen jäätelöauton huomaamiskyvyllä mitattuna.

Jäätelöauto löydetäänkin. Sieltä löytyi muutakin kuin Pingviinituutteja. Nimittäin Ingridin muistoja Emmasta sekä salaperäisen riimuilla kirjoitetun ennustuksen. Lisäksi Regina käski Robinia selvittämään omat ongelmansa ja unohtamaan hänet. Robinin pitää jotenkin rakastua vaimoonsa uudestaan. Vain sillä Marian saataisiin pelastettua. Minulle tuli muistiinmenetysloitsu mieleen. 

Belle auttaa Elsaa löytämään siskonsa, ainakin näennäisesti. Hän ei nimittäin vieläkään kerro omaa osaansa Annan katoamisesta. Bellen huono omatunto saa hänet toimimaan. Apuun Belle tarvitsee yhteistyöhaluttoman Rumplen, jota Belle komentaa hallussaan olevalla tikarilla. Vaikka tikari onkin feikki, Rumplen pitää totella, sillä hän ei halua Bellen tietävän asiasta. Tikarin käyttö on odottamatonta Belleltä, mutta tilanteeseen nähden ymmärrettävä.

Ingridin luolassa, jonne Rumbel johdatti hänet, Belle törmää aikaisimmissa jaksossa vilahtaneeseen peilin. Bellen kuvajainen sanoo kauheita asioita, joista osa on tottakin, kuten se, ettei Rumble antanut Bellelle oikeaa tikaria. Belle kuuntelee kuvajaista, kunnes Rumble tulee apuun. Belle pahoittelee tapahtunutta ja kertoo Rumblelle salaisuuteensa. Pahoittelu on minusta turha, sillä ensinnäkin se ei liikuta Rumplea lainkaan ja Rumble on pitänyt salaisuuksia itsekin. Sitä tosin Belle ei tiedä. Jakson lopussa Belle kertoo totuuden myös Elsalle.

Vihdoin ja viimein meille selviää, mitä Ingrid oikein suunnittelee, kun Elsa kääntää jäätelöautosta löydetyn pergamentin. Siinä lukee ennustus: “I have travelled the world near and far. My search knows no bounds. My obsession will not leave me. My search will continue to the ends of the earth. One thing I know for sure. The name of the savior is Emma. The savior shall be my sister. The family must be complete.” Ingrid siis yrittää saada itselleen uudet siskot, Elsasta ja Emmasta. Loppua en rupea suomentamaan, sori vaan.

Peili on tuttu aidostakin Lumikuningatar sadusta, jossa Tihulaisten kuningas valmistaa itselleen taikapeilin, joka tuo epäonnea hyville ihmisille. Tihulaisten käytössä peili kuitenkin särkyy ja sen tuhannet miljoonat pienet sirpaleet leviävät ympäri maailmaa. Nämä sirpaleet joutuvat ihmisten sydämiin jäädyttäen ne ja muuttaen heidät pahoiksi. Olipa kerran-sarjassa Ingrid suunnittelee käyttävänsä peiliä eripuran luomiseen. Ihan kun siihen mitään taikapeilia tarvittaisiin. Storybrookelaiset saavat eripuraa aikaiseksi ilmankin.

Jaksossa oli taas paljon hyvää, vaikka löysinkin joitakin epäloogisuuksia. Ne on mainittu aiemmin arvostelussa. Minusta Bellestä oli mukava nähdä vaihteeksi se ei niin mukava puoli. Reginan kommentit jaksoivat naurattaa jälleen kerran, samoin Koukun “Storybrookessa kaikki on sukua toisilleen”-huomio. Jakso ansaitsee neljä tähteä.

Supernaturalin 10. kauden alku - Veljekset eri teillä

Supernatural on edennyt jo kymmenenteen tuotantokauteen. Sarjan ystävänä, katson jaksot heti kuin vain voin. Nyt kerron lyhyesti, miltä alkanut kausi vaikuttaa.

Edellisen kauden pahis Metatron voitettiin, mutta sillä on hintansa. Nimittäin Dean kuoli loppu taistelussa kyseistä pahis-enkeliä vastaan, jättäen katsojille isoimman koukun koko sarjan historiassa. Onni onnettomuudessa. Dean omistaa voimakkaan Kainin merkin, legendaarisen Kainin aseen, joka tekee hänestä kuolleen sijaan demonin. Kymmenes kausi alkoikin mielenkiintoisesta, sarjassa ennen näkemättömästä, tilanteesta. 

10. kausi alkaa DemoniDean laulaessa karaokea ja huvittelemassa oluen ja yhden yön suhteiden merkeissä, tappeluja unohtamatta uuden kaverinsa Crowleyn kanssa. Samaan aikaan Sam etsii veljeään keinolla millä hyvänsä. Lisäksi tilanteeseen sotkeutuu Deanin tappamista suunnitteleva ex-sotilas Cole. Hänen motivinsa selvisi vasta toisessa jaksossa. Ilmeisesti Dean oli tappanut Colen isän, tämän ollessa vielä lapsi. Isä oli luultavammin demonin valtaama tai jotain muuta vastaavaa, mutta sitä ei lapsi tiennyt.

Toisaalla Castiel kärsii heikkenevästä “armosta” ja on kuolemassa. Hän kuitenkin lupaa auttaa tiukkapipoista enkeli Hannahia maan päälle jäänneiden enkeleiden etsimisessä. En oikein ymmärrä miksi. Miksei enkelit saisi asua maanpäällä, jos he sitä haluavat? Toisaalta, enkelit ajattelevat hyvin eri tavalla kuin ihmiset ja esimerkiksi vapaa tahto on suurimmalle osalle heistä täysin vieras käsite. 

Myöhemmin Hannah yrittää parantaa Cassin. Hän pyytää vankilassa viruvalta Metatronilta apua, hyvin hannibal-leffojen tyylisesti. Metatron suostuu auttamaan, mutta hänellä on kova hinta. Metatron pitää päästä vapaaksi. Lieventävänä asianhaarana Metatron lupaa häviävänsä kuvasta. Hannahin suunnitelma kuitenkin epäonnistuu, sillä Cas ei ole valmis päästämään metatronia vapaahsi, edes henkensä uhalla. Toivottavasti metaronia ei enää nähdä, sillä hahmo on jo niin kulunut.

Takaisin veljesten pariin. Lopulta Deanin ja Crowleyn välit rikkoutuvat, sillä Dean ei tottele demonikuningaan käskyjä, vaan tappaa murhan sieluavastaan tilanneen miehen. Tästä ei Crowley tietenkään pidä, sillä nyt miehen sielu on tavoittamattomissa. Asiaan liittyy myös sarjan tähän asti suurin yllätys. Sam oli nimittäin se, joka ehdotti ehdottanut onnettomalle aviomiehelle demonin kanssa sopimusta tekemistä. Sopimuksen, joka päättyi miehen kuolemaan. Sen verran kusipää mies, etten sääli häntä yhtään, mutta silti. 

Onko Sam pahempi kuin demoniDean? Voi olla, varsinkin kun hän kidutti demoni kauden ensimmäisessä kohtauksessa. Samin storylinestä voi tulla kiinnostavin, ainakin siinä on paljon potentiaalia. Varsinkin kauden alkaessa kohdasta, jossa Sam kidutti demnia hyvin brutaalisti, armoa tuntematta.

Lopulta Dean saatiin parannettua, kolmen jakson jälkeen. Minusta koko DemoniDean storyline selvisi vähän liian nopeasti, eikä se saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Siihen liittyvän markkinoinnin huomioiden. Toki veljekset on kiva nähdä taas yhdessä. Lisäksi Kainin merkki tuottaa kuitenkin vielä ongelmia, joten tilanne ei ole vielä ohi. 

Kauden ensimmäisessä ns. viikon hirviö jaksossa nähdään vanha tuttu, ihmissusi Kate. Jakso olikin enemmän vanhaa Supernaturalia, kuin mikään muun kauden jaksoista. Jakso olikin tuttua Supernaturalia. Lähinnä hyvällä tavalla. Miinusta tulee siitä, että loppu oli ennalta-arvattava.

Kauden alku ei ollut huono, mutta ei niin hyväkään kuin olisi voinut. Täytyy kuitenkin muistaa, että kausi on vasta alussa. Tähtiä annan vasta koko kaudesta, jos kirjoitan siitä enää. Seuraava jakso on sarjan 200. Huhujen mukaan luvasa on musikaalijakso.