Sisäisiä riitoja Lohikäärmeen talossa

Arvostelin viimeksi Taru Sormusten Herrasta:Mahtisormukset. Nyt arvosteluvuoron saa samoihin aikoihin alkanut toinen legendaarisesta materiaalista tehdyn fantasiasarja House of Dragon.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia House Of Dragonin ensimmäisen kauden ja siinä samalla sarja  lähteenä toimivasta Fire and Blood-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi.

Kuningas Viserys Targaryenin (Paddy Considine) valtakausi on sujunut rauhalisissa merkeissä. Kuninkaalta puuttuu vain yksi asia, poikalapsi perijäksi. Koska ilmiselvin perijä, hänen veljensä Daemon (Matt Smith) on liian arvaamaton kuninkaaksi, Viserys laittaa tyttärensä Rhaenyran (Milly Alcock ja Emma D'Arcy) perimyslistan kärkeen. Tämä kuitenkin herättää sovinististen lordien vihan. 

Tilaisuuteen tarttuu kuninkaan Koura Otto Hightower (Rhys Ifans), jonka juoniin hänen tyttärensä Alicent (Emily Carey ja Olivia Cooke ) huomaa pian joutuvansa. Otto  huomaa kuitenkin saavansa varteenotettavan vastustajan Daemonista ja merisodassa kunnostauneesta, eikä yhtään häntä itseään vähemmän juonikkaasta, lordi Corlys "Sea Snake " Velaryon (Steve Toussaint).

En kadehdi House of Dragonin tekijöitä. He saivat taakakseen sekä Game of Thronesin hyvyys kuin sen viimeisempien kausien huonoudenkin. Ja sitten vielä katsojien odotukset. Olisi vähättelyä sanoa, että ne olivat korkealla, varsinkin Game of Thrones fanien kohdalla. Ilokseni voin sanoa, että ne eivät vain täyttyneen, vaan myös ylittyivät.

Juuri tämän paremmaksi fantasia ei voi muuttua. Siitä pitivät jo Game of Thronesista tutut vahvuudet eli moniulotteiset hahmot, kiehtova poliittinen toimista, fantastiset elementit, kuten lohikäärmeet ja kaikin puolin ammattimainen tuotanto huolen. Pidin silti vielä enemmän Game of Thronesin ensimmäisestä kaudesta, mutta en paljolla.

Vaikka sarja seurasi lähdeteostaan Firea ja Bloodia suhteellisen uskiollisia, joitakin muutoksi oli tehty. Lähinnä medioiden, tv-sarjan ja käytännössä tietokirjan, fiktiivisesta historiasta tosin, erojen takia. Suurimmista muutoksista minulla ei ole mitään sanottavaa ja olisin tehnyt niistä vain kaksi samoin kuin kirjassa: Joffrey Lonmouthin (Solly McLeod)  sekä Lucerysin (Elliot Grihault) kuolemat.

House of Dragonin ensimmäinen kausi keskittyi lähinnä henkilökohtaisiin panoksiin suurten maailmaa muuttavien sijaan ja se toimii sarjan kohdalla enemmän kuin hyvin. Sarjassa mainitaan Valkoiset kulkijat ja heidän uhkansa, minusta vähän turhaan kun en usko niitä sarjassa nähtävän. Tällä ensimmäisellä kaudella niitä ei nähdä ainakaan.

Kaudella nähtiin suhteellisen vähän toimintaa. Taistelukohtauksia oli yksi, muuta väkivaltaa enemmän, mutta ei suinkaan paljon. Tälle oli syynsä. Olihan kauden päätarkoitus pohjustaa tulee sisällissotaa, Lohikäärmeiden tanssiksikin kutsuttua. Valitettavasti pääsemme itse sotaan vasta toisella kaudella, joka tulee ulos vasta vuonna 2024.

Jos jotain toivon vähennettävän toiselle kaudelle, ja niin uskon tapahtuvankin, niin brutaaleja synnytyskohtauksia. Niitä oli vain kymmenen jaksoa sisältäneessä yhdessä kaudessa peräti neljä, mikä minusta oli ainakin kaksi liikaa. Lisäksi sarja kärsii siitä samasta kirjaimillisestä synkkyydestä kuin edeltäjänsä. Ainakin minusta olisi kiva nähdä, mitä kohtauksessa tapahtuu myös silloin kuin ne sijoittuvat pimeään aikaan.

House of Dragon sisälsi paljon aikahyppyjä, niin hyvässä kuin pahassakin. Hypyt sopivat ja olivat pakollisiakin vuosikymmeniä kattavaan tarinaan, mutta niihin liittyneisiin näyttelijöisen muutoksiin meni aikaa sopeutua, erityisesti ison rooliin saaneiden Rhaenyran ja Alicentin kohdalla. Lppulta totuin muutokseen kyllä, mutta pari jaksoa se vei.

Sarjassa riitti mielenkiintoisia hahmoja, mutta heistä esiin nousi kolma: eräänlainen Daenerysksen ja Aryan sekoitus Rhaenyra, huono kuningas, mutta hyvä mies, Viserys sekä moraalisesti arveluttavista teostaan huolimatta, tai ehkä osittain niiden takia, karismaattinen Daemon. Tai ehkä Daemon karisma on Matt Smithin ansiota, kuka tietää.

Alicent kuului hahmoista tärkeimpiin, voisi jopa sanoa kahteen tärkeimpään. Vaikka hän ei kuulukaan hahmoista kiinnostavimpiin, niin kyllä kyllä hänessäkin löytyy mielenkiintoiset puolensa. Pidin enemmän hänen teiniversiostaan. Syy ei suinkaan ole roolin Emily Careylta saanut Olivia Cooken. Hän teki hyvää työtä. Hahmo vain muuttui katkerammaksi ja kylmemmäksi ajan myötä, syystä, mutta silti.

Jos alkaisin kertomaan muista hahmoista, tämä arvostelu tulisi aivan liian pitkälle. Niitä oli paljon. Yhdeksi sarjan suurimmista heikkouksita, ainakin tämän ensimmäisen kauden kohdalla, oli kuitenkin se, ettei yksikään hahmoista ollut aivan yhtä legendaarisia kuin Game of Thronesissa. Sarja kaipaisikin omaa Tyrionia, Aryaa tai Jaimea. 

Tiivistetysti House of Dragonin ensimmäinen kausi ei jää edeltäjänsä Game of Thronesin parhaista päivistä jälkeen. Toivottavasti kausi jatkuu yhtä hyvänä loppuun asti. Täydet viisi tähteä!

Hulktar tuhoaa - oikeussalissa

Disney+:n viimeisin MCU-sarja, She.Hulk, sai heti paikan niistä haukutuimpana. Olen katsonut sarjan ensimmäisen kauden ja nyt kerron mielipiteeni siitä, onko se haukkunsa ansainnut.

 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Jennifer Waltersin (loistava Tatiana Maslany) elämä monimutkaistuu kun hän sattumalta saa serkkunsa Bruce Bannerin/Hulkin (Mark Ruffalo) verta ja, koska genetiikka tai ainakin MCU:n versio sellaisesta, muuttuu itsekin Hulkiksi. Hulkina olemista taas on vaikea sovittaa yhteen hänen nousujohteiseen uraansa asianajajana. Eikä se tee treffailustakaan helpompaa. Mahdotonta muutos ei kuitenkaan ole, niin kuin Jennifer tulee onnekseen huomaamaan. 

Se onkin hyvä, sillä hän päätti jo aikaisessa vaiheessa, että supersankariksi hän ei ryhdy. Valitettavasti maailma näyttää olevan tästä täysin toista mieltä. Uuteen normaaliin häntä auttaa Brucen lisäksi myös ystävä ja työkaveri Nikki Ramos (Ginger Gonzaga). Kapuloita hänen rattaisiinsa puolestaan laittaa muun muassa superpahis Mary MacPherran/Titania (The Good Placen Jameela Jamil).

Sanon sen heti, She-Hulk ei ole läheskään niin huono kuin sen saamasta hyvin negatiivisestä julkisuudesta voisi päätellä. Mikä ei ole yllätys, sillä vaikka suurin osa sarjan saamasta arvostelusta on taatusti aitoa, niin se kerää väistämättä myös poliittisista syistä saatua kritiikkiä. Jotkut eivät vain pidä naissupersankareista, ainakaan pääosassa olevista..

Se ei valitettavasti ole myöskään  niin hyvä kuin voisi olla, vaan siitä löytyy potentiaalia paljon parempaankin kuin mihin se yltää. Esimerkiksi Titania olisi voinut, ja pitänyt, käyttää enemmänkin. Markkinoinnista voisi superpahiksen päätellä olevan She-Hulkin arkkivihollinen, mutta nyt hän esiintyi vain muutamassa jaksossa. Olisin myös toivonut ensimmäiselle kaudelle parempaa päätöstä.

Tyylilajltaan She-Hulk on perinteinen puolen tunnin komedia, jollaista ei MCU:ssa olekaan vielä nähty, vaikka komedia ei elokuvauniversumissa mikään vieras käsite olekaan. Näin vähätellen sanottuna. Se, kuinka hauskana sarjaa pitää on tietenkin makuasia. Minä pidin sitä varsin hauskana, mutta kieltämättä sarjan huumori ei sovi kaikille. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan.

Erikoista sarjassa, siis muihin MCU-tuotoksiin verrattuna, oli hyvin Deadpoolmainen neljännen seinän rikkominen. Tai voisi paremminkin sanoa sen olevan She-Hulkin juttu, varsinkin kuin tekihän hahmo sitä jo omassa, Deadpoolia edeltäneessä, sarjakuvassaan. Niin käytetty kuin se tehokeinona onkin nykyään, niin tässä tapauksessa se toimi enemmän kuin hyvin. 

Valitettavasti se asianajon keskittyvä puoli ontui enemmän. Mikä oli suuri harmi, sillä se sai suhteellisen suuressa asemassa. Sarjan tekijät ovatkin sanoneet, että kokivat juuri sen vaativaksi. Se, miksi he eivät palkanneet käsikirjoittajaksi sellaista, jolla ei kyseistä ongelmaa ole, on minulle mysteeri. Onneksi asianajaja-sarjat eivät ole koskaan pahemmin minua kiinnostanut, joten minua asia ei pahemmin haitannut.

Sarjan erikoistehosteet eivät yltäneet Marvelin elokuvauniversumilta odotettuun tasoon, erityisesti She-Hulkin itsensä kohdalta mutta siitä kannattaa syyttää ylityöllistettyjä työntekijöitä, vaan Disneyn kohtuuttomia vaatimuksia heitä kohtaan. Disneyn työolot, varsinkin erikoistehosteiden tekijöiden osalta, on tunnetusti hyvin huonot. Ei sillä, että ammattiryhmää muutkaan isot studiot paljon paremmin kohtele.

She-Hulkissa esiintyi paljon cameoita, epätyypillisen paljon jopa MCU:n tuotoksille. Niistä tunnetuin, ja spoilatuin, oli tietenkin Daredevil (Charlie Cox). Hahmoa käytettiinkin harvinaisen hyvin. Pidin myös Wongin ((Benedict Wong)) osuuksista. Sen sijaan tärkein julkiscameo, jätti minut kylmäksi. Parhaan, ja juonen kannalta tärkeimmän cameon teki kuitenkin Emil Blonsky/the Abomination (Tom Roth).

Tiivistetysti She-Hulkin ensimmäinen kausi jäi epätasaiseksi, joskin katsomisen arvoiseksi. Siihen sisältyi paljon hyvää tai edes välttävää, mutta myös aivan liikaa huonoa. Kolme ja puoli tähteä!

Kuuritari keskellä egyptiläisten jumalien ongelmia

Marvelin elokuvauniversumi on siirtynyt jo neljänteen vaiheeseen, mutta sen ja Disney +:san yhteiset sarjat ovat vasta alkutaipaleellaan. Nyt arvostelen niistä kuudennen, Moon Knightin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Moon Knightin juonesta! Jos haluat katsoa Moon Knightin ilman ennakkokäsityksia, mikä onkin erittäin hyvä tapa katsoa sarjaa, kehotankin jättämään tämän arvostelun suosiolla väliin.

British Museonin lahjatavarakaupan työntekijällä Steven Grant (Oscar Isaac) on päällisin puolin, mitä tavallisin. Hän kuitenkin kärsii muistikatkoksista ja uneksii usein elävänsä jonkun toisen elämää. Lisäksi kumma, linnunnokkainen, hahmokin tuntuu seuraavan häntä. Tuo salaperäinen hahmo on egyptiläinen kuun jumala Khonsu (F. Murray Abraham). 

Hänen menettämälleen ajallekin löytyy selitys hänen kanssa ruumiin jakavassa palkkasotilas Marc Spectorista (Myöskin Oscar Isaac). Marc puolestaan palvelee Khonsua, joka onkin antanut hänelle tehtäväkseen tappaa väärintekijöitä sekä supervoimia auttamaan tehtävässä. Juuri nyt hänen silmiinsä päätyi paljon vielä Khonsuakin ehdottomampi syntisten tuhoaja Ammitin palvelija Arthur Harrow (Ethan Hawke).

Kun ryhdyin katsomaan Moon Knightia en tiennyt, millaisen sarjan tulen näkemään. Hahmo ei ole minulle ennestään tuttu sarjakuvien tai minkään muunkaan median muodossa ja siksi olinkin iloisesti yllättynyt kuinka viihdyttävä sarja oikein oli. En sanoisi sitä parhaaksi MCU-sarjaksi, se titteli kuuluu edelleenkin Wandavisionille, mutta lähelle sarja pääsi kuitenkin.

Moon Knight lupasi jo trailereissaan tarjoavansa jotain omaperäistä ja niin se tekikin. Ainakin osaksi. Ensimmäisen ja toiseksi viimeisen jakson tyyli poikkesi paljoinkin totutusta, eikä mielenterveyttäkään ole aiheena elokuvauniversumissa vielä turhan paljon käsitelty. Egyptiläistä jumaltarustoa vielä vähemmän.

Jos kuitenkin odotat täysin omanlaistaan sarjaa, niin tulet pettymään. Sarjalle nimittäin kävi vähän niin kuin WandaVisionille, virlä nopeammin vaan, ja erikoinen alku vaihtui nopeasti aika tyypilliseksi MCU-seikkailuksi. Jos kuitenkin sattuu pitämään tyylistä, niin kuin minä, niin pettymys ei ole kovin suurta.

Moen mielestä tarina olisi sopinut paremmin elokuvan muotoon ja näen sen pointin hyvin. Sarjan verran ei jiuonen läpikäyntiin olisi tarvinut. Pidän kuitenkin sarjaa tarpeellisena, sillä elokuvassa ei olisi millään ehditty paneutumaan Marcin/Stevenin mielentilaan samalla lailla kuin nyt ja juuri päähahmonsa horjuva mielenterveys olivat yksi sarjan suurimmista vahvuuksista.

Noita vahvuuksia löytyi tietenkin muitakin. Pidin siitä, että sarja käsittili Muinaisen Egyptin jumalia, sillä olen aina pitänyt aikautta hyvin mielenkiintoisena.Marcin ex-vaimo Layla El-Faouly (May Calamawy) osoittautui melkein päähahmon veroiseksi hahmoksi. Lisäksi sarjan päävihollinen oli roolissaan hyvä, joskaan MCU:n parhaimpien pahisten liigaan hän ei pääsekään.

Todennäkyisesti Moon Knight ei saa toista osaa. Olen kuitenkin varma, että hahmoa nähdään vielä MCU:ssa, mitä luultavimmin elokuvien puolella, mutta voihän jonkun sarjassakin pyörähtää. Erityisesti, jos Layla saa sellaisen, mikä on hyvin mahdollista. MCU:sta on kuitenkin tulossa sarjoja ja elokuvia enemmänin. Viimeisin niistä on Doctor Strange in the Multiverse of Madness, jonka arvostelun teen seuraavaksi.

Tiivistetysti Egyptiläiset jumalat taitavat olla Marvelin elokuvastudion puolella, sillä Moon Knight kuului sen menestysten joukkoon. Neljä ja puoli tähteä!

Kujeilun jumala aikapoliiseja auttamassa

 Nyt arvosteluvuorossa on mahdollisesti kesän odotetuin sarja, ainakin omasta mielestäni MCU:n järjestyksessään kolmas Disney--sarja Loki.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia MCU:n elokuvien ja tv-sarjojen juonesta! Erityisesti Endgamesta.

Vuosi 2012. Vuodesta 2018 matkaavat Avengerit aiheuttavat aikamoisen kaaoksen, joka kulminoituu juuri vangitun Kujeilun jumala Lokin (Tom Hiddleston) saadessa teserafin ja päästessä karkuun. Kauaa mies kuitenkaan ehdi vapaudestaan nauttia, sillä hän joutuu aikajanaa valvovan Aikavarianttiviraston nappaamaksi. 

Siellä yksi viraston agenteista, Mobius M. Mobius (Owen Wilson) laittaa Lokin valinnan eteen, joko joutua hävitettäväksi muiden varienttien lailla tai auttaa virastoa voittamaan roisto, jolle edes Aikavarianttivirasto ei tunnu pärjäävän. Luonnollisesti Loki valitsee auttamisen. Pian tilanne kuitenkin mutkistuu entisestään. 

Loki on taas yksi osoitus siitä, että MCU taitaa tarinan kerronnan. Siitä löytyy monia vahvuuksia, joista suurin on Loki itse sekä hahmo, että häntä näyttelevä Tom Hiddleston. Muutenkin sarjan näyttelijä kaartiin oli valittu varsin vahva joukko näyttelijöitä, kuten Owen Wilson ja Aikavarianttivirasto Hunter B-15:tä näyttelevä Wunmi Mosaku. 

Toki sarjassa oli kaikkea hyvää MCU-tavaraa, kuten huumoria, viittauksia muihin MCU:n tuotantoihin, mielenkiintoinen tarina, joka synnytti monia teorioita, joista osa osoittautui todeksi ja, niin kuin väistämättä käy, iso osa ei. Silmäkarkkia tarjosi myös sarjasta löytyvä toiminta, jota oli riittävästi ja vieläpä MCU:lle totutun hyvä laatuista.

Parasta sarjassa oli itse pääosan saanut Loki, mikä ei ole ihme, kuuluhaan hän MCU:n  karismaattisimpiin hahmoihin. Onkin ihe, että hän sai suuremman rooliin vasta nyt. Loki ja Mobiuks pelasivat harvinaisen hyvin yhteen ja siksi heidän välisiä kohtauksia olikin ilo katsoa. Valitettavasti parivaljakko pysyi sarjan loppupäässä hieman liikaakin erillään. 

Lokista löytyi myös yksi MCU:hun parhaista roistoista ja koska tämä sai hyvin vähään ruutuaikaa se oli jo pienoinen ihme. Hänen näyttelijänsä, jota en kerro juonipaljastuksellisista syistä, vaan osasi hommansa. Onneksi hahmo pysyy MCU:ssa jossakin muodossa ja hänet nähdään aikakin jo varmistuneessa Lokin toisella tuotantokaudella.

Kuitenkin sarja osoittautui pienoiseksi pettymykseksi. Syy siitä taitaa kuitenkin olla kokonaan minun, ei niinkään Lokin itsensä. Odotin sarjan olevan jopa parempi kuin toistaiseksi Marvelin paras Disney+-sarja, WandaVision. Pidinhän hahmosta ja sarjan alkuasetelmasta enemmän. WandaVisionissa oli kuitenkin parempi toteutus.

Suurin pettymys taisi olla, suhteellisen iso juonipaljastus tulossa,  joten jos et halua tietää skippaa tämä luku, Sophia Di Martinon näyttelemä Loki-variantti Sylvia. Ja tämän sanon sellaisena, joka pitää hahmosta paljon valtavirtaa enemmän. Hän vaan ei näytä tai tunnu Lokilta. Sille oli toi syynsä, ja vieläpä hyvä sellainen, mutta kuitenkin.

Muista hahmoista mieleenpainuvin oli tekoäly Miss Minutes (äänenä Tara Strong), lähinnä erikoisuutensa takia. Sen sijaan vaikka Renslayer (Gugu Mbatha-Raw) ja B-15 olivat tarinan kannalta tärkeitä hahmona, niin ihmisinä heihoin ei oikein ehditty tutustua. Syy ei ollut näytteliöiden. Kuusiosaisessa tuotantokaudessa vaan ei riitä aikaa kaikille.

Loki tapasi sarjan aikana myös muita varianttejaan ja heidän kanssakäymisessään olisi ollut potentiaalia. Suurin osa varianteista jäi kuitenkin heihin käytetyn vähäisen ajan takia hieman pinnallisiksi, eivätkä he edes oikein tuntunut Lokilta. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin kaksi Lokia: Richard E. Grantin esittämä klassinen Loki ja fanien suosikiksi noussut Kroko-Loki.

Tiivistetysti koko elokuvauniversuminsa kiinnostavampiin hahmoihin kuluvana Loki ansaitsee erityisen hyvän oman sarjan ja selaisen hän saikin. Neljä ja puoli tähteä!

Kaukaisten galaksien palkkionmetsästäjä seikkailee jälleen

The Mandalorian sai tänä vuonna toisen kautensa, eikä se ole mikään ihme, niin hyvästä, ja sitä kautta myös suositusta sarjasta on kyse. Eikä sen taso ole laskenut hitustakaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Mandalorian-sarjan juonesta! Se myös spoilaa osaa Star Wars-maailman tapahtumista.

Mandoksikin kutsutulla Din Djarinilla (Game of Thronesin Pedro Pascal) on tehtävä, viedä Lapsi (äänenä David Acord ja esittäjänä useat eri nukkemestarit jedien oppiin. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä jedit ovat harvassa ja heitä on erittän hankala löytää. Lisäksi heidän perässään on Lapsesta hyvin kiinnostunut Moff Gideon (veteraaninäyttelijä Giancarlo Esposito).

Tehtävässä auttaa muun muassa entinen kapinallisten sotilas Cara Dune (Gina Carano) ja hyvin kontaktoitunut mekaanikko Peli Motto (myös koomikkona tunnettu Amy Sedaris).Mando on onnistunut keräämään myös uusia liittolaisia. Mutta valitettavasti myös uusista, tai vanhoistakaan vihollisista ei ole pulaa. The Mandalorian sijoittuu Star Wars-universumiin. Sitä näyttää Disney+.

The Mandalorialainen on tullut takaisin, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Tämä vuosi tarvitsi piristysruiskeen ja juuri sitä sarja tarjosikin. Se tarjosi myös oikean malin siitä, kuinka Star Wars-sarjoja oikein pitää tehdä, tai tuotoksia ylipäätään. Ja Scifidarjoja ylipäätään. Toinen kausi oli enemmän kuin loistava. Se hipoi jopa täydellisyyttä.

En riedä kumpi sarjan kausista oli parempi. Toisella kaudella kausi ei ollut menettänyt yhtään vahvuuksiaan, kuten Mandon ja n. Baby-Yodan suhdetta, yleensäkin harvinaisen hurmaavaa Baby-Yodaa, kaunista visuaalista ilmettä sekä vanhan ajan Star Warssin ja lännensarjojen tunnelmaa Myös monet jo viime kaudela vaikutuksen tehneistä hahmoista tekivät paluun.

Muuttunut oli vain pari asiaa, joista ensimmäisenä oli Mandon perustehtävä. Lisäksi se, että sarjassa nähtiin edellistä kautta enemmän muista Star Wars-tuotoksista tuttuja hahmoja ja paikkojakin. Esimerksiksi Clone Warssissa ihmisten suosikiksi päätynyt Ahsoka Tanokin (Rosario Dawson) pistäytyi sarjassa, samoin planeetta Tatooine.

Se onko muihin sarjoihin tukeutuminen hyvä vai huono asia, voi olla montaa mieltä. Ymmärrän hyvin niitä, joille sen antama nostalgia vain parantaa sarjaa, itsekin oli kiva nähdä yksi alkuperäisistä Star Warssista tuttu hahmo, mutta muita Star Warsseja tuntemattomia tämä saattaa hyvin ärsyttää. He kuin eivät vierailuista paljon irti saa.

Joitakin saattaa ärsyttää myös sarjan, erityisesti tämän kauden, tapa vaihdella pääseikkailuista pienempiin seikkailuihin. Itseäni tämä ei haittaa, näin hyviä hahmoja seuraa tekemässä, mitä vain, varsinkin kuin seikkailuistakaan ei puuttunut jännitystä tai oikeasti yllättäviä twistea ja maailma on muutenkin erittäin laaja ja mieleenkiintoinen, kuuluuhan se hyvin pitkäaikaiseen franchiseen.

Suosikkihahmoni on, edelleen ja kenellekään yllätyksiä tiskin tuottamatta, Baby-Yoda, mutta löytyi sarjasta muutakin hyviä hahmoja. Titetenkin Mandokin oli hyvä hahmo, enemmänkin kuin hyvä. Riittaahänhän kantamaan sarjaa harteillaan. Ja vielä niin, ettei hänen kasvojaan nähdä kumpaankin jaksoon kuluvaa erikoistilannetta lukuun ottamatta.

Cara Dune oli edelleen bad-ass, vaikka hänen näyttelijänsä ajattelemattomat kommentit eivät coi ola vaikuttamnatta siihen, miten näien hahmon. Twitter on todellakin huono keksintö. Muuten ensimmäisen kauden hahmoista pääsi loistamaan vain Migs Mayfeld (Bill Burr) ja hänkin vain yhdessä, häntä inhimillistävästä), jaksossa.

Ming-Na Wen toisti roolinsa palkkaamurhaaja/salamurhaaja Fennec Shandina, mutta hahmo on jäänyt pahasti siviin sarjassa. Toisella kaudella mukaan tulleista paras oli Ahsoka Tano ja Boba Fett (Temuera Morrison), mutta mukaan tulleista oli muitakin hyviä, kuten Kate Sackhoffin (Battlestar Galactica) Bo-Katan.

Kauden pääpahiksena hääräsi viime kauden tapaan Moff Gideon, joskin häntä ei juuri alkukaudesta nähty tai loppukaudestakaan finaalia lukun ottamatta. Tämä ei ollut pelkästään huono asdia, vaikka mies kiinnostava pahis onkin ja vaikka häntä näyttelevä Giancarlo Esposito suorastaan loisti roolissaan, sillä se lisäsi hahmon mystisyyttä ja siten myös pelottavuutta.

Titenkin sarjasta löytyi myös paljon pienempåiä pahiksia, mutta heistä ei ei juuri kananta puhua samana päivänä kuin Moff Gideonista. Impuriumin rauhantuomari Morgan Elsbeth (Diana Lee Inosanto) tuli lähemmäs, mutta häntäkin nähtiin vain yhdessä jaksossa. Muten kauden pahiksista muistettava oli vain kauden ensimmäisen jakson hiekkalohikäärme.

The Mandalorian saa myös kolmannen tuotantokauden, mutta valitettavasti sitä joudutaan odottamaan aika tasan vuoden. Kausi tulee näille näkymiin joulun 2021 aikaa, aikaisin niistä, Rogue Onessa nähtyn Cassian Andorin oma Andor-sarja, jo seuraavana vuonna. Tarkempaa aikaa minulla ei siitä kuitenkaan ole. Muitakin Star Wars-sarjoja on tulossa, mutta niitäkin saadaan odottaa.

Odotellessa voi joko katsoa vanhoja Star Wars-elokuvia tai sarjoja. Minulta on esimerksiksi Clone Wars kokomaan katsomatta. Tai vain jotain muuta scifisarjoja. Esimerksiksi Expancen viides kausi alkoi juuri. Sen ensimmäiset kolme jaksoa jo katsottavissa. Itse olen yrittänyt tutustua myös Star Trekin maailmaan ensimmäsen Star Trekin muodossa. Se ja muut Trek-sarjat löytyvät Netflixistä.

Tiivistetysti paljon The Mandalorialaista paremmin ei voisi Star Wars-sarjaa tehdä. Sarja ansaitsee edelleen saamansa ylistyksen. Täydet viisi tähteä!

Barbaareja Netflixissä!

Netflixin uusi historiallinen sarja Barbaarit, tarjosi historian ystäville enemmän kuin mukiinmenevää katsottavaa, vaikka lajityyppinsä parhaimpien tasolle se ei ihan yltänytkään.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia Barbaarit-sarjan ensimmäisen kauden juonesta!

Germania. Vuosi 9. Taistelu on kiihkeimmillään, miehet käyvät miestä vastaan, veri lentää ja kuolleita sotureita lojuu kaikkialla. kaiken tämän keskellä on taistelujen karaisema naissoturi (Jeanne Goursaud). Mennään ajassa taaksepäin. Naissoturi, Thusnelda, on vasta alkamassa vihata jo ennestäänkin kädestä suuhun eläviltä Germaaneilta lisäveroja vaativia roomalaisia. Tuo viha muuttuu kuitenkin suoranaiseksi kapinahaaveeksi kuin roomalaisten visiitti päättyy traagisissa merkeissä.

Visiitti vaikuttaa Thusneldan lisäksi myös Germaniasta lapsena rauhan takaamiseksi luovutettuun Roomaan luovutettuun päällikön poikaan Arminiukseen (Laurence Rupp), joka alkaakin miettiä, kenelle hänen uskollisuutensa oikein kuuluu. Mutta vaikka mies kääntäisikin takkinsa ja luovuttaisi vaikuttavan sotakokemuksen germaanien haltuun, niin ongelmana on vielä toistensa kanssa kamppailevat germaani heimot, jotka eivät ole halukkaita yhdistää voimansa voimakasta vihollista vastaan.

Jos Barbaarit, alkuperäiseltä nimeltään Barbarien, vaikuttavat aika geneeriseltä historialliselta sarjalta, niin sitä se onkin. Juonellisesti sarja tarjoaakin vain vähän uutta, varsinkin jos historiallisia sarjoja on katsonut yhtään enempää. Sarjan ainut suuri ero kyseisiin sarjoihin onkin se, että hahmot puhuvat englannin sijasta saksaa ja latinaa, näin englanninkielisiin sarjoihin tottuneelle virkistävästi.

Sarjan keskittyminen hahmoihin verimätön sijaan teki siitä kuitenkin keskimääräistä paremman lajityyppinsä tuotoksen. Varsinkin Arminiuksen sisäinen kamppailu tarjosi hyvin mielenkiintoista katsottavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarjasta löytyisi tarpeeksi toimintaakin, varsinkin viimeiset jaksot olivat sitä täynnä. Se ei vain päätynyt missään vaiheessa sarjan pääasiaksi.

Ja kun niitä taisteluita sitten tuli, niin Barbaarit eivät kuvanneet niitä mitenkään hohdokkaassa valossa. Muutenkin sarjan tapa kuvailla maailma oli hyvin realistinen, mikä käykin järkeen. Perustuuhan se oikeisiin historiallisiin tapahtumiin, löyhästi, mutta silti. Sekä Arminius, että Thusnelda olivat tosiaan olemassa ja vieläpä osallistunut Rooman ja Germaanien väliseen taisteluun.

Sarjan taipumukseen välttää tapahtumien kuvaamista liian loistokkaana on myös toinen, varsin yllättäväkin syystä. Arminius nimittäin nousi aikanaan natsien symboliksi ja hän on sitä vieläkin. Yhdistihän mies Germaaniset kansat ulkopuolelta tullutta uhkaa vatsaan. Eikä sarjan tekijät luonnollisesti halunneet sarjan antavan hahmolle enempää symboliarvoa heidän silmissään.

Tämä ei tarkoita, etteikö taistelut, tai kaikki muukin, näyttänyt upealta. Kyllä ne näyttivät. Lisäksi olen kuullut paljon kehua sarjan taipumuksesta kiinnittää huomiota historiallisiin yksityiskohtiin. Muutenkaan en löydä sarjan tuotannosta juuri valittamista, joten ainakaan silmiä pistävää vikaa siinä ei ollut. Minulle suuremmaksi osaksi ennestään tuntemattomat näyttelijät suorittivat roolinsa kunnialla.

Hahmoista jokainen olisi tarvinnut vähän enemmän persoonaa. Hieman yksiulotteiset hahmot ovatkin sen suurin vika. Pidin kuitenkin eniten Thusneldastakin, vaikka nainen muistuttikin hieman liikaa Viikinkien Lagerthaa (Katheryn Winnick) tavalla, joka ei tosiaankaan ole hänelle eduksi. Sarjan kiinnostavimman hahmo kehityksen saanut Arminius tuli sitten toiseksi.

Päähahmoista kolmas, Folkwin Wolfspeer (David Schütter), sai vain ja ainoastaan kolmiodraaman toisen osapuolen roolin ja siksi hän ei juuri mielenkiintoani herättänyt. Muilla hahmoilla, oli kyse sitten sivuhahmosta tai pahiksesta niin kuin eräs lukemani arvostelu osuvasti sanoi, oli vain yksi persoonallisuuspiirre, Rooman vastustaminen tai kannattaminen.

Barbaarien pääpahiksena hääräävä Arminiuksen ottoisä, kuvernööri Varukselta (Gaetano Aronica) oli tästä hyvä esimerkki. Tiedän koko kuusi jaksoa sisältävän ensimmäisen kauden jälkeen miehestä vain sen, että hän rakastaa Roomaa ja Arminiusta. Pienempänä roistona toimi Thusneldan rottamainen isä Segestes (Bernhard Schütz), mutta hänkään ei varsinaisesti edukseen noussut.

En vielä tiedä, kukaan ei, saako Barbaarit myös toisen kauden. Sarjalle jatkosta kuin ei vielä olla pääätöstä tehty tai jos onkin, niin sitä ei ole paljastettu medialle. Sen kuitenkin tiedän, että sarja sellaisen ansaitsee, vaikka sen keskiössä ollut Teutoburgin metsän taistelu saatiinkin päätökseen. On hyvin mahdollista, että katson toisen kauden itsekin, vaikka en sitä mitenkään erityisesti odotakaan.

Tiivistetysti Barbarien on keskinkertaista historiallista sarjaa parempi, joskaan ei lajityypissään erityisen muistettava sarja. Kehotan kuitenkin antamaan sille mahdollisuuden. Kolme ja puoli tähteä!

 

Sekä kirjaimelliset, että kuvainnolliset demonit piinaavat Helstrommin sisaruksia

Löyhästi Marvelin elokuvauniversumiin, MCU:n, kuuluva supersankari sarja Helstrom oli hyvä, mutta valitettavasti turhan kliseinen demonien manaus-sarja.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää pieniä paljastuksia Helstrom-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sen lähde materiaalina toimivista sarjakuvista.

Daimon Helstrommin (Tom Austen) sarjamurhaaja isä kidnappasi hänen siskonsa Anan (Sydney Lemmon) ottaakseen hänet mukaansa tappopuuhiinsa, eikä sisarukset ole pitäneet yhteyttä toisiinsa pitkään aikaan. He ovatkin muodostaneet oman elämänsä, Daimon sivutyönään demoneita ihmisistä manaavana etiikan professorina ja Ana pahoja ihmisiä aina tilaisuuden tullen murhaavana huutokaupanpitäjänä.

Sisaruksia yhdistää demoninverensä ja sen ansiosta saatujen maagisten kykyjensä lisäksi vain yksi asia, demonin valtaama Viktoria äiti (Elizabeth Marvel). Ja hänkin on jäänyt lähinnä Daimonin huoleksi. Tilanne kuitenkin muuttuu kuin sisaruksille käy selväksi, että heidän äitinsä sisällä oleva demoni juonittelevan jotain hyvää pahaa. Ongelmaa selvittääkseen heidän ei auta muuta kuin tehdä yhteistyötä.

En ole itse lukenut Helstromiin liittyviä sarjakuvia, mutta olin silti aluksi hyvinkin innoissani sarjasta, en vähiten siksi, että se kuuluu MCU:hun. Siitäkin huolimatta, että niin sanottu manausgenre ei ole koskaan minulle oikein uponnut. Pidin nimittäin DC:n samantyyppisestä ja liian pian loppuneesta Constantinesta paljon. Sarjan katsottuna voi kuitenkin todeta sen olevan jonkin asteinen pettymys.

Se ei missään nimessä ole huonoin mahdollinen sarja tai edes millään mittapuulla huono sarja. Pidin erityisesti Anasta hahmona ja sen varsin hyvästä perusideasta. Mutta ei kyllä myöskään niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Lisäksi sarja parani, mitä lähemmäs loppua kohden mennään. Se kannattaako odottaa sarjan muuttuvan mielenkiintoisemmaksi onkin sitten jokaisen katsojan oma valinta.

Hidas alku selittää kuitenkin sen, miksi se on saanut niin huonoja arvostelua. Ainakin osaksi. Arvostelijat nimittäin olivat saaneet arvosteltavaksi vain viisi ensimmäistä jaksoa eli puolet kymmenen jaksoisesta ensimmäisestä kaudesta. Toki voi myös olla, ettei sarja kaikkien makuun ole muutenkaan, eivät kaikki ole. Mutta on sanottava, että katsojat ovat antaneet sille Rotten Tomatoessa 90 %.

Sarjan suurin ongelma oli se, että minun oli vaikea välittää sen päähenkilöksi siskoaan enemmän päätyneestä Daimonista. Hän kuuluukin MCU:hin tylsimpiin hahmoihin. Ei hän ihan Iron Fistin Danny Randia (Finn Jones) voittanut, mutta silti. Asiaa ei parantanut se, että Daimonin ja häntä demonien manauksessa avustavan nunnakokelas Gabrielin suhde, oli tylsääkin tylsempi.

Sarjan juoni seurasi liiankin kliseistä ja siten yllätyksetöntä polkua. Asiaa ei paranna se, että juonen keskiössä toimi yksi sekä manausgenren, että yleensä minkään yliluonnollisia elementtejä sisältävän genren, huonoimmista juonenkäänteistä eli yliluonnollista laatua oleva yllätysraskaus. Varsinkin kuin juoni vielä loppui huonosti, voisi jopa sanoa ongelmaisesti.

Helstrom käy läpi suhteellisen kiinnostavia aiheita, kuten lapsuuden traumoja ja kasvatusta vs. geenejä. Sarja muistuttikin manausaiheisten elokuvien ja sarjojen lisäksi myös Foxin Prodigal Sonia, sillä siinäkin syvästi ongelmaiset lapset pyrkivät jättää sarjamurhaajaisänsä jälkeisen varjon taakseen. Aihe olikin hyvin valittu, sillä se oli erittäin mielenkiintoinen, eikä vielä loppuun kulutettu.

Sarja ei ole kovinkaan pelottava, vaikka aiheesta, ja sen tuloajankohdasta, voikin muuta päätellä. Se ei myöskään nojaa uskontoon juurikaan. Itse pidin kummastakin ratkaisusta. Minua kuin ei kiinnosta juuri kauhu tai uskonnot, tai ainakaan kristinusko. Niiden sijaan sarja lähestyi tarinaa psykologian ja yliluonnollisten voimien kautta. Ja se toimikin omaan makuuni paremmin.

Lempihahmoni oli, yllätys, yllätys, Anna. Olisin halunnut juonen keskittyvän enemmän häneen ja hänen ongelmiinsa. Ja varsinkin siihen, miltä tuntui kulkea sarjamurhaajan mukana. Nyt sarja jätti sen takaa-alalle, enemmänkin sivujuoneksi. Pidin erityisen paljon myös Daimonin sympaattisestä kasvattajasta, Louise Hastingsista (June Carryl) ja Anan pitkäaikaisesta ystävästä ja liikekumppanista Chris Yenista (Alain Uy).

Sarjan pahikset eivät sitten olleet mitenkään erityisen muistettavia, edes Äiti (myöskin Elisabeth Marvel) Siitäkin huolimatta, että Marvel loisti kaksoisroolissaan. Sisarusten Marduk-isästä (Mitch Pileggi) tiedämme puolestaan vain sen, että hän on paha. Heidän lisäkseen sisaruksia uhkasi myös kirkon demoneja, jopa puoli, fanaattisesti jahtaava the Blood-organisaatio, mutta sekin jäi aika geneeriseksi.

Tiivistetysti aika keskinkertainen, joskin ihan katsomisen arvoinen Helstrom ei suinkaan lähene Iron Fistin huonousluokkaa, mutta mikään Daredevilkään se ei ole. Kaukana siitä. Kolme ja puoli tähteä.

 

Syksyllä 2020 tulevat tv-sarjat _ sekä vasta äskettäin lopetetut tv-sarjat

 Tein jo jokin aikaa sitten tekstin, jossa luettelin kesällä ja syksyllä 2020 tulevat sarjat. Nyt on vuorossa syksy, ja ehkä vähän talvikin. Sekaan laitan myös vastikään opetetut tv-sarjat.

Huomautus: Annetut päivämäärät voivat vielä muuttua. Lisäksi en kerää tähän kaikkia alkavia tai jatkuvia sarjoja, vain ne, jostka kiinnostavat minua tai ovat mmuuten edes jotenkin hypetettyjä.

Uudet ja jatkuvat tv-sarjat

Torstai 3.9: Raised by Wolves

Scifiuutuus, jossa seurataan kahden androidin yrityksia kasvattaa joukkoa ihmislapsia mysteerisellä planeetalla. Sarjassa maa on tuhoutunut suuren sodan seurauksena.

Perjantai 18.9: Ratched

Sarah Paulsonin tähdittämä ja American Horror Storyn Ryan Murphy tuottama sarja Yksi lensi yli kädenpesän-kirjan hirviömäisen hoitaja Ratcherin synnyintarinasta.

Perjantai 4.9: The Boys- 2. tuotantokausi (Jei!)

Myöskin perjantai 4.9: Away

Nertflixin scifidraama Hilary Swank:in esittämästä astronautista, jonka pitää jättää perheensä mennäkseen 3-vuoden tehtävälle avaruuteen.

Lokakuu (tarkempi aika ei vielä tiedossa): The Mandalorian- 2. tuotantokausi

Perjantai 2.10 Monsterland

8-jaksoinen kauhuanthology. 

Sunnuntai 4.10:Pandora- 2. tuotantokausi

Myöskin sunnuntai 4.10: The Walking Dead: World Beyond

Spin off The Walking Dead-sarjalle. sarja sijoittuu 10-vuotta zombiemaailmanlopun jälkeen ja seuraa ensimmäistä maailmanlopunaikaan kasvanutta sukupolvea.

Torstai 8.10: Supernatural- 15. tuotantokausi (jatkuu tauon jälkeen)

Sunnuntai 11.10: Fear The Walking Dead - 6. tuotantokausi

Maanantai 12.10: One Steo at the time- 4. tuotantokausi (jatkuu tauon jälkeen)

Torstai 15.10: Star Trek: Discovery- 3. tuotantokausi

Perjantai 16.10: Marvel's Helstrom

Marvelin MUC:hen kuuluva tv-sarja, jossa kuuuluisan sarjamurhaajan lapset metsästävät ihmiskunnan pahimpia hirviöitä ja samalla myös kirjaimellisia demoneita. Supervoimien avulla luonnollisesti.

Perjantai 13.11: Alex Rider

Kuuluisiin nuortenkirjoihin perustuba vakoilujännäri Alex Rider-nimisestä teinistä, josta Iso-Britannia päättää kuoluttaa vakoojan.

Torstai 17.12:  The Stand

Kauhun mestari Stephen Kingin kirjaan perustuva minisarja kertoo maailmanlopun jälkeisestä maailmasta ja siellä käytävästä hyvän ja pahan väisestä taistelusta.

Lopetetut tv-sarjat 

Altered Carbon

I am not Okay with This

Penny Dreadful: City of Angels

Emergence

V-Wars

Siren

Marvel's Agents of S.H.I.E.L.D (sai juurivähän aikaa sitten  päätöksensä)

Maailma on jässä, mutta juna se kulkee vaan

Netflixin uusi cifisarja Snowpiercer-sarja tarjoaa ihan ok scifiä. Maailmaa sarja ei mullista, katsojan tai muutenkaan, mutta kyllä se laijtyypin faneille sopii.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia Snowpiercer-sarjan, ja samalla samannnimisen elokuvan, juonesta. Lue siis omalla vastuullasi!



Maapallolle oli tullut uusi jääkausi, mistä kiitos kuuluu pieleen menelle yritykselle hillitä ilmastonmuutosta. Maailman viimeiset ihmiset ovat pakkautuneet Snowpiercer-junaan, kukin omiin luokkiinsa. Ylimmässä kastissa ovat junan tekemisen rahoittaneet, ykkösluokkalaiset, alimmassa junaan sen lähtiessä väkisin tunkeutuneet Tailies, suomalaisittain kai peräläiset.

Junassa asiat lähes muuttumattomana, kunnes murha pakottaa henkilöstön johtaja Melanie Calvinin (Jennifer Connelly) kutsumaan apuun junan ainoan poliisin, peräläisen nimeltä André Layton (Daveed Diggs). Pian murhamysteeri kuitenkin muuttuu joksikin aivan muuksi ja pelissä on junan, ja samalla koko ihmiskunnan tulevaisuus. Sarja perustuu Jacques Loben, Benjamin Legrandin ja Jean-Marc Rochetten Le Transperceneige-sarjakuvaan sekä Bong Joon-hon vuonna 2013 tekemään Snowpiercer-elokuvaan.



Maailman viimeisiä elonjääneitä kuljettavasta junasta ja siellä tapahtuneesta epätasa-arvosta kertova Snowpiercer-elokuva menestyi aikoinaan hyvin. Ja koska omaperäisyys on kuollut, niin Netflix päätti muuttaa elokuvan sarjamuotoon. Snowpiercer sarja olikin ihan mukiinmenevä, vaikkei se ihan elokuvan veroiseksi päässytkään.

Juna erilaisine vaunuineen näytti visuaalisesti kauniilta ja  Jennifer Connelly teki erinomaisen roolisuorituksen sarjan moniulotteisempana ja siten parhaimpana hahmona Melaniena. Lisäksi sarjalla oli vertauskuvallisessa hihassaan pari ihan hyvääkin tvistiä, vaikka varsinkin suutin niistä oli aika ilmiselväkin. Siksi olikin hyvä, ettei sen paljastumista edes yritetty pitkittää.



Niin kuin elokuvassakin, Snowpiercerin pääteema oli eriarvoisuus. Teema, jota ei käsitelty mitenkään hienivaraisesti tai josta elokuva ei juuri sanonut mitään uutta. Erona elokuvaan löytyi vai se, että tällä kertaa peräläisen huonolle asemalle sekä yläluokan erityiskohtelolle oli annettu edes jonkinlainen syy, niin huono kuin se olikin.

Sarja kuitenkin alkaa murhamysteerinä. Outo ratkaisu, mutta onneksi se saatiin päätökseen hyvissä ajoin ennen loppua. Murhamysteeri ei ollutkaan itsessään tärkeä, vaan sen ainut trakoitus oli asettaa palikoita sopivasti kauden lopettaa luokkasota ajatellen sekä tutustuttaa katsoja sarjan hahmoihin ja maailmaan.



Siksi loppuen lopuksi rikoksenselvittämisosuus ei minua haittaakaan. Siitäkin huolimatta, että juuri sen, ja muutaman pienemmän juonikuvion, takia sarja pääsi käyntiin hivenen turhan hitaasti. Sarjan toisella puoliskolla alkoikin sitten tapahtua ja kauden viimeiset jaksot olikin sitten toimintaa täynnä.

Sarjan  ainut iso ongelma olikin siinä, että Melanie Cavillia, André Laytonia ja Mickey Sumnerin junassa eräänlaisena järjestysmiehenä toimivaa Bess Tilliä lukuunottamatta sarhan hahmot jäivät hyvin yksiulotteiseksi ja siten tylsiksi. Tuntui kuin jokaisella oli vain yksi tai kaksi tai tunnistettavaa ominaisuutta, eikä juuri muuta.



Tästä hyvänä esimerkkinä toimii se, että sen ensimmäisellä kaudella nimittäin kuoli muutama tärkeähkö hahmo, mutta huomaisin, ettei kuolemat aiheuttaneet juuri mitään tunteita. Toki sarjan puolesta on sanottava, että joka hahmoon, edes tärkeähköön, ei millään ehdi tutustua yhden, 10-jaksoa sisältävän, kauden puitteissa.

Snowpiercer on saamassa toisen kauden, jonka ensimmäinen traileri löytyy jopa Youtubesta. Tämä ei yllätä, onhan sen ensimmäinen kausi saanut ihan kivasti katsojia, eivätkä arvostelijatkaan ole sitä varsinaisesti inhonneet. Lisäksi sarja pääättyi cliffhangeriin ja isoon selllaiseen vielä. Luultavasti katson senkin, ei yllätystä siinä.

Tiivistetysti Snowpiercer on loistavasta ideasta tehty hyvä sarja, vaikka se ei ihan lähdemateriaalinsa tasolle päässytkään. Kolme tähteä!