Sarjaesittely: Marvel's Agent Carter

Vihdoin odotukseni palkittiin. Nimittäin paljon hehkutusta osakseen saanut S.H.I.E:L.D:in agenttien spin off, Marvel's Agent Carter, alkoi vähän aikaa sitten. Kannattiko odotus?

Vuosi 1946. New York. Toinen maailmansota on juuri käyty ja natsit voitettu. Kapteeni Amerikkaa luullaan kuolleeksi. Maailmaa pelastamaan jää häntä suremaan jäänyt tyttöystävä agentti Peggy Carter (loistava Hayley Atwell), joka työskentelee S.H.I.E.L.D:iä edeltäneessä tiedustelupalvelu S.S.R:ssä. Kirjaimet tulevat englannin kielen sanoista Strategic Scientific Reserve.

S.S.R:ssä työskentelee lähinnä sovinisteja. Niinpä Carterin työtehtävänsä sisältävät lähinnä kahvinkeittoa, ruokatilausten ottamista ja arkistointia. Carterin tylsä elämä saa päätöksensä vanhan ystävän, Howard Starkin (Dominic Cooper) muodossa. Starkin vaarallisempia keksintöjä myydään mustassa pörssissä, joten luonnolisesti häntä syytetään maanpetoksesta. 

Carter ei joudu suorittamaan tehtäväänsä yksin. Apunaan hänellä on Howard Starkin hovimestari Edwin Jarvis (James D’Arcy). Heidän yhteistyötä on mukava seurata. Varsinkin, kun sarja jätti pakotetun romanssin lisäämättä. Periaatteessa riemuni voi olla ennenaikaista. En kuitenkaan usko siihen. Onhan Jarvsilla vaimo ja Carter suree puolestaa Kapteeni Amerikkaa.

Sarjan ensimmäistä, toivottavasti ei viimeistä, kautta on tehty vain 8 jaksoa. Juuri tarpeeksi täyttääkseen S.H.E.L.D:in agenttien täyttämän kolon. Olen katsonut siitä vasta neljä jaksoa. Määrä ei ole paljon, minkä vuoksi jätän suuremmat arvostelut myöhemmäksi. Nyt voin kuitenkin kertoa lyhyesti ensitunnelmat sarjastasta.

Marvel's Agent Carter ei ole yhtään sisarsarjaansa huonompi. Itse asiassa se voisi jopa yltää paremmaksi, ainakin joidenkin yksittäisten jaksojen kohdalla. Vuosi 1946 tuo oman lisänsä sarjaan. Se onkin kuvattu upeasti. Ymmärrän kyllä, miksi Carterin työkaverit voivat ärsyttää. Niin minuakin. Valitettavasti he perustuvat todellisuuteen. Silloin oltiin juuri niin sovinistisia, ainakin jotkut.

Pidän sarjan huumorista. Se saa minut nauramaan ja tekee sarjasta erittäin viihdyttävää katsottavaa. Varsinkin, kun siihen lisää tuon aikaisen tyylin puhua. Toimintaakin on sopivassa suhteessa, niin kuin muissakin saman tyyppisissä sarjassa. Kummankin piirteen ansiosta sarjasta ei juurikaan löydy tylsiä hetkiä.

Päähenkilöä on helppo kannustaa. Hän muistuttaakin Sydney Bristolia enemmän kuin yhdellä tavalla. Minusta tämä on vain ja ainoastaan hyvä asia. Agentti Carter on juuri sitä, mitä naissankari tarvitsee. Paitsi, että hän lyö roistolta luulot pois erittäin “badass”-tyyliin, hänellä riittää myös älyä ja nokkeluutta riittämiin, kauneudesta nyt puhumattakaan. Ei siis ihme, että hän on saanut ensimmäisenä Marvelin naissankarina oman sarjansa.

Hahmoista mainitsemin arvoinen on myös Carterin työkaveri, se ainoa ei-sovinisti, Daniel Sousa (Enver Gjokaj). Sekä Carterin ystäväksi lukeutuva tarjoilija Angie (Lyndsy Fonseca). Valitettavasti hänen osansa on jäänyt vähäiseksi. Lyndsy Fonseca näyttelee myös Nikitassa. Hyvin erilaisessa roolissa. Hänen hahmostaan voi toki löytyä jotain uuttakin. Vielä on jaksoja jäljellä.

Sarja uppoaa minuun, ainakin neljän jakson peruustella. Toivottavasti sitä tulee vielä lisääkin. Suosittelen! Lopulliset tähdet annan vasta kauden loputtua. Katsomieni jaksojen perusteella antaisin sille täydet viisi tähteä.

Vampyyri, ihmissusi ja aave kämppiksinä- jo toista kertaa

Being Human US on uusin Netflix löytöni. Arvostelin viimeksi sen 1. tuotantokauden, joten nyt on toisen vuoro. Niin kuin viime tekstissä lupasin. JUONIPALJASTUKSIA!

Being Humanin toinen tuotantokausi alkoi siitä, mihin edellinen jäi. Aidan jäi hallitsemaan Bostonia ja miettimään, mitä tekee edellisen johtajan muuttamien uusien vampyyrien kanssa. Josh muutti tyttöystävänsä vahingossa ihmissudeksi ja nyt hänen pitää opettaa tälle kirouksen kanssa elämistä. Sally puolestaan missasi ovensa, joten hän ei pääse toiselle puolelle. Miten se vaikuttaa meidän lempiaaveesemme?

Henkilökohtaisten ongelmien lisäksi porukan pitää selvitä myös monesta ulkopuolisesta uhasta. Niihin kuuluu mm. vampyyrikuninkaalliset, vallattomat ihmissusikaksoset, itse Viikatemies sekä sekalainen joukko muita uusia, aikaisempia vaarallisempia, tuttavuuksia. Myös niitä vaarattomiakin löytyy, mutta niihin menen toisessa kappaleessa.

Ensimmäisellä kaudella sarja seurasi brittiversiota vähän liiankin tarkasti, mutta toisella kaudella se meni vihdoin omaan suuntaansa. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Tulos oli oikein nautittava, vaikkei se ole vieläkään alkuperäisen veroinen. Onneksi en odottanutkaan sitä. Niinpä arvostelen sarjan omana itsenään, kuten ensimmäisen tuotantokauden kohdallakin.

Sarja meni tällä kaudella aikuisempaan suuntaan, mikä valitettavasti vähensi sen hauskuutta huomattavasti. Huumorin sijaan kausi lisäsi tarinaan lisää syvyyttä ja samalla synkkyyttäkin.
Siinä otettiin syvempi silmäys sarjan maailmaan ja hahmojen taustoihin. Synkkyyttä lisäsi puolestaan hahmojen vähemmän moraaliset teot, esimerkiksi Aidanin “dinner party” kahden viattoman tytön kanssa. 

Hahmojen välillä ei vieläkään tarpeeksi kemiaa. En ole nähnyt näin epäyhtenäistä ystävysporukkaa kovinkaan usein televisiosta. Hahmot viettivät aika paljon aikaa erillään tällä kaudella, mitä voi pitääkin suurimpana syynä hahmojen vähäiseen yhtenäisyyteen. Asia vaikuttaa juoneen erittäin paljon, sillä aika monelta olisi vältytty, jos hahmot olisivat pelanneet yhteen hiileen. Heidän itseriittoisuutensa jaksoikin siksi ärsyttää minua.

Aidan alkoi muistuttaa yhä enemmän Buffy-sarjasta tuttua Angelia: Epäilyttävän menneisyyden omaava, tumma ja synkkä. Siis enemmän kuin ensimmäisellä kaudella, jolloin yhteittä ei myöskään voinut olla huomaamatta. Silti häntä oli mielenkiintoisin seurata. Tai juuri sen takia. Hänen tarinansa sisälti kuitenkin liikaa vampyyripolitiikka, joka jäi pahasti true Bloodin vastaavan varjoon.

Joshin tarina meni hyvään suuntaan, mutta hänen jatkua valitus tilastaan ja paikoittainen tekopyhyytensä häiritsi minua. Siitäkin huolimatta, että hänellä on kolmikon, jos ei koko sarjan, vakain moraalinen kompassi. Tällä kaudella mukaan saatiin myös Nora. Vaikka Nora esiintyi heti sarjan alussa, nyt hän pääsi loistamaan. Hän teki Joshin hahmosta ja koko ihmissusitouhusta paljon mielenkiintoisemman.

Sally pysyi erinomaisena hahmona. Hänenkin tarinaa oli viihdyttävä seurata. Hahmon suunta muuttui eniten. Sallyn tarina sai kauden pelottavimman, mutta mahdollisesti kovimman hahmon. Itse viikatemiehen. Vihasin häntä, mutta hahmo on luullakseni tehty vihattavaksi, viime vuonna esiintyneen Dannyn tilalle.

Sarja toi ruutuun myös uusia hahmoja. Yksi niistä Zoe. Äitinsä hyväksyntää hakeva vampyyriprinsessä Suren oli mielenkiintoinen lisä sarjaan, vaikka hahmosta oli vaikea pitää. Yksikään hahmo ei erottunut edukseen. Sen sijaan Aidanin vampyyripoika Henry ei kiinnostanut minua alkuunkaan.

Being Humanin loppu oli parempi kuin viime kaudella. Se oli yllätyksellinen, järkyttävä ja antoi toiselle kaudelle ansaitsemansa päätöksen. Se myös loi melkoisen koukun, kolmekin sellaista, seuraavalle kaudelle. Minä aloitinkin sarjan kolmannen kauden heti finaalin päätyttä. Tämä oli mahdollista, kiiton Netflixin.

Being Humanin toisesta kaudesta minulle jäi lähinnä hyvä maku suuhun. Siitäkin huolimatta, että joitakin valittamisen aiheita löytyi. Pysyn päätöksessäni katsoa myös muut tuotantokaudet. Neljä tähtejä.

Hirviöitä Bostonissa

Katsoin jo jonkin aikaa sitten brittiläisen Being Human- sarjan. Pidin siitä, joten päätin katsoa myös siitä tehdyn amerikkalaisen version.

Being Human UK:ssa on neljä tuotatokautta, joista olen nyt katsonut ensimmäisen ja toisen kauden. Tässä arvostelen ensimmäistä ja kerron muutenkin sarjasta vähän yleisemmin. Seuraavaksi kirjoitan toisesta. Kolmas- ja neljäs tulee sitä mukaa kuin ehdin ne katsottua. Teksti voi sisältää juonipaljastuksia.

Being Human kertoo Yhdysvaltain sisällissodassa taistelleesta vampyyri Aidanista, Joshista, joka menetti niin mahdollisuutensa haluamaansa lääkärin työhän kuin ihanaan kihlattunsa Juliaankin jouduttuaan ihmissuden puremaksi sekä entisessä kodissaan kummittelevasta Sallystä. He elävät kämppäkavereina Bostonissa, ja yrittävät elää tavallista elämää. Pojat jopa työskentelevät sairaalassa.

Tavallinen elämä uhkaa kuitenkin jäädä pelkäski unelmaksi, sillä heitä kun uhkaa niin toiset lajitoverit kuin omat poikkeavuutensakin. On vaikea olla normaali, jos tarvitsee verta eläkseen, muuttuu sudeksi kerran kuussa tai on kuollut. Kyseessä ei ole mikään tyypillinen teinivampyyrisarja, kuten Vampyyrin päiväkirjat. Toisin kuin juonesta voisi luulla. 

Alkuperäinen

Rehellisesti sanottuna pelkäsin, että amerikkalaiset onnistuisivat pilaamaan hyvän sarja. Onneksi pelko ei ollut aiheellinen, vaikka alkuperäinen olikin parempi. Lukuunottamatta erikoistehosteita. Ne on ehdottomasti amerikkalaisten vahvuus. Ihmettelen silti jenkkiversion tarpeellisuutta. Eikö amerikkalaiset muka voi katsoa brittisarjoja.

Sarjassa, niin yhdysvaltalaisessa kuin brittiversiossakin, parasta on uskottavuus. Se ei esittele päähenkilöitään minkäänlaisina yli-ihimisinä, vaikka he ovatkin yliluonnollisia olentoja. Hahmot eivät tee läheskään aina oikeita ratkaisuja ja menevät joskus turhankin pitkälle. Traagisin seurauksin. Yliluonnollisen sijaan pääosa siirtyykin draamallisemmalle puolelle.

Toimintaa haluavat eivät silti joudu pettymään. Sarjassa riittää myös verta ja suolenpätkiä riittämiin.
Sarjaan on käytetty muutenkin rahaa, mikä näkyy. Raha ei kuitenkaan tee sarjasta automaattisesti parempaa. Yksi Being humanin ongelmista onkin hahmonkehityksen korvaaminen erikoistehosteilla. Sarja kyllä näyttää hyvältä, niin erikoistehosteiden kuin muidenkin kuvallisten tekijöiden ansiosta.

Kaiken kaikkiaan sarja on tarpeeksi kiinnostava, jotta jaksan katsoa sen loppuun asti. Se kuitenkin kärsii vertailusta alkuperäisen kanssa. Neljä tähteä.

Joulu Doctor Who:n tapaan

Kukapa ei pitäsi Doctor whosta tai joulusta. Joka vuosi katsojat saavat nähdä niistä kumpaakin, Doctor whon:n jouluspesiaalin muodossa. Juonipaljastuksia luvassa!

Jouluspesiaalit ovat Doctor Who-sarjalle vuositainen tapahtuma. Tämän vuotisen (2014) nimi on Last Christmas, suomeksi Viimeinen joulu, joka lopettaa ansioikkaasti 8. tuotantokauden. Tai aloittaa seuraavan. Miten sen nyt ottaa. Jakso alkaa, kun Clara ja kuulee katoltaan kolinaa. Hn menee katsomaan äänen lähdettä. Lähde on kukapas muu kuin Joulupukki.

Last Chrismas kuitenkin sijoittuu pääsääntöisesti arktiselle tutkimusasemalle, jota uhkaa erittäin vaaralliset, ihmisten ajatuksia lukevat, hirviöt. Miksi? Se on pitkä tarina. Niitä vastassa on neljä aseman työntekijää, jotka saavat apua Tohtorilta, Claralta ja lopulta jopa Joulupukiltakin. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään tavallinen virus/avaruusolio valtaa sivistyksen ulottumattomassa olevan jääaseman-tapainen juoni, vaikka niin voisikin luulla.

En ole joulujaksojen suurin ystävä, vaikka Joulussa itsessän ei ole mitään vikaa. Aiheesta kertovia teemajaksoja on vain pilvin pimein, eikä siitä siksi löydykään mitään uutta. Sillouin tällöin joku yksittäinen jakso tekee siihen poikkeuksen. Esimerkiksi Warehouse 13:n kohdalla. Myös Last Chrismas on siitä erittäin hyvä esimerkki. 

Jakso oli hauska, surullinen, pelottava ja yllättäväkin. Jouluisuutta unohtamatta. Ideaan oli lisätty sopivasti uuttta ja vanhaa. Juoneen oli lisätty myös yllätyksiä, jotka olivat liian helppoja. Laiskat kirjoittajat voisivat lopettaa tarinansa juuri sillä tavalla. En nyt kerro siitä enempää. Toteutus nimittäin pelasti jakson. Lisäksi yksityiskohdat tekivät lopusta mielenkiintoisen ja jännittävän.

Jaksossa oli omat juonelliset aukkonsa ja aina välillä pitää miettiä käsikirjoittajien logiikkaa. Päänsääntöisesti tämä ei kuitenkaan haitannut. Ainakaan minua. Doctor Who nyt ei muutenkaan ole mikään loogisuuden multihuipentuma, mutta siitä sarjasta ei olekaan kyse. Jakso tarjosikin sitä ihan muuta kiitettävästi. Syvällisyyttä haluavat joutuvat kuitenkin pettymään.

Nyt hahmoihin. Alan pitämään uudesta Tohtorista, vaikka paras se ei siltikään ole. Ilokseni voin sanoa, ettei Clara lähdekään sarjasta. Jakso olisi kyllä antanut hänen matkalleen tyydyttävän lopun. Liikkeellä onkin huhu, jonka mukaan hahmon suunniteltiin poistuvan sarjasta. Näyttelijä tuli kuitenkin katumapäälle, joten loppu kuvattiin uudestaan. Onko huhusta jotakin perää? Sitä en tiedä.

Joulupukki oli yllättävän inhimillinen, mutta samalla helposti tunnistettava. Toinen huomioarvoinen, ainakin toistaiseksi vain yhdessä jaksossa esiintyvä hahmo, on Shona, joka nousi omaksi suosikikseni Jääaseman työntekijöistä. Hän olisi sopint Claran tilalle. Muut työntekijät eivät herättänyt erityisiä tunteita puolesta tai vastaan, mikä teki heistä sopivia juuri jakson mittaiseen sivurooliin.

Jakson pahiksia kutsutaan nimellä "dream crabs". He eivät ole oikeastaan pahoja, vain olentoja, jotka tekevät sitä, mihin heidät on tehty: Vievät uhrinsa uneen, josta he eivät enää herää. Siitäkin huolimatta ne ovat oikeasti pelottavia. Ovathan olennot telepaattisia. Onneksi heillä on yksi heikkous: He eivät huomaa uhriaan, jos tämä ei ajattele heitä. Toivoa siis on. Dream crabsejä on kritisoitu omaperäisyyden puutteesta, eikä suotta. Onhan samannäköisiä mm. Alienissa.

Kokonaisuudessaan jakso oli erinomainen, ainakin joulujaksoksi. Taattua Doctor Who-viihdettä. Neljä ja puoli tähteä. En tiedä vielä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sen kuitenkin tiedän, etä 9. kausi alkaa jaksolla nimeltä The Magician's Apprentice. Mitä nimen takana on? Tarkoittaako taikuri kenties Tohtoria? Sen saamme selville vasta syksyllä, jolloin uusi tuotantokausi alkaa.

Uutinen: Black Sails jatkuu

Starz-kanavan merirosvosarja Black Sails jatkui viime lauantaina eli 24.1.2015 uusin, toisen tuotantokauden, jaksoin. Arvostelen jakson mahdollisesti myöhemmin. Nyt vain suosittelen merirosvoista tai muuten historiasta kiinnostuneille. Ensimmäinen kausi kannattaa katsoa tietenkin ensin.

Alphas - yli-ihmiset rikollisuutta (ja toisia yli-ihmisiä) pysäyttämässä

Katsoin Alphoista ensimmäisen jakson ja luovutin. Päätin kuitenkin antaa sarjalle toisen mahdollisuuden. Kannattiko se?

Varoitus: Teksti sisätää juonipaljastuksia, vaikka yritänkin pitää ne minimissä. Sarjaa katsomaan aikovan on hyvä tietää, että juoni jäi pahasti kesken. Ilmeisesti sarjan tekijät luulivat sarjan pääsevän kolmannelle kaudelle. Jos se häiritsee, sarjaa ei kannata edes aloittaa. Ymmärrän kyllä sen, itsekin olisin halunnut selvän lopun. 

Alphas kertoo yliluonnollisia voimia omaavista ihmisistä, jotka metsästävät muita samanlaisia kykyjä saaneita, mutta niitä väärinkäyttäviä, ihmisiä. Alphojen kyvyt ovat paljon realistisempia kuin perussupersankareilla, minkä lisäksi niihin liittyy aina varjopuoli. Sarjan ideassa ei ole mitään uutta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että nykyään kaikki sarjat muistuttavat jotain toista, tai ainakin melkein kaikki, joten mitään muuta ei kannata odottaakaan. 

Tiimiä johtaa Alphoihin erikoistunut psykiatri, itse kuitenkin tavallinen ihminen, tohtori Rosen. Muita jäseniä ovat: voimamies Bill, yliliikunnallinen Cameron, lähetyksiä nappaava autisti Gary, ihmisiä manipuloiva Nina ja superaistit omaava Rachel. Toisella kaudella siihen tulee myös superoppija Kat, joka pystyy kuitenkin muistamaan vain kuukauden taaksepäin. Myös tekniikkanero Skylar auttaa tiimiä silloin tällöin. 

Sarja sijoittuu samaan universumiin kuin Eureka ja Warehouse 13. Sarjojen yhteys näkyy lähinnä ajoittain vierailevina tähtinä. Alphasissa vierailee vain yksi, Warehouse 13:sta tuttu Vanessa Calder (Lindsay Wagner). Minusta muita sarjoja ei osattu hyödyntää tarpeeksi. Minusta olisi ollut mukava nähdä Warehouse 13:n porukkaa myös Alphoissa. No, kaikkea ei voi saada.

Paperilla sarja kuulostaa erittäin lupaavalta. Siinä on supervoimia, rikoksia ja hivenen massasta poikkeava ideakin. Toteutus jäi kuitenkin keskinkertaiseksi. Realistisuuden takia kyvyt jäävät kuitenkin hieman tylsäksi. Ne eivät olleet edes visuaallisesti mitenkään ihmeellisiä. Ainakaan sukupolvelle, joka on kasvanut huimien erikoistehosteiden parissa. Muut aiheesta tehdyt sarjat, kuten Heroes, Arrow, Gotham ja S.H.IE.LD:in agentit onnistuivat siinä paremmin.

Sarja kuuluu enemmän scifin kuin fantasian piiriin, mikä näkyy. Minusta se ylti parhaimpaansa ensimmäisellä kaudella, jossa sarja oli vain poliisisarja, jolle supervoimat antoivat oman mausteensa. Toisella kaudella mentiin liikaa perustarinan ehdoilla. Silloin sarja yritti olla vakavasti otettava scifishow. Siinä kuitenkaan onnistumatta. Kuitenkin kokonaisuus on paljon yksityiskohtia parempaa. Siksi jokaiseen yksityiskohtaan ei pidä heti tarttua.

Paras hahmo on superaistit omaava Rachel (Azita Ghanizada). Jo muiden hahmojen tavanomaisuuden takia.Voimamies ja erittäin suostuttelutaitoinen nainen on niin nähty. Suurimmaksi osaksi kuitenkin siksi, että yksinkertaisesti pidän Rachelin luontteesta. Toinen mielenkiintoinen hahmo on autisti Gary, en kyllä tiedä kuinka todenmukaisesti hänet on kuvattu.Vähiten pidän Billistä, entisestä FBI-agentista, jolla on vihanhallintaongelmia.

David Strathairnin tulkitsema Tohtori Rosen taas on ryhmän isähahmo, joka osaa tarvittaessa olla erittäin manipoloinutkin. Hänen tarinansa onkin toisen kauden mielenkiintoisempia. Muut hahmot ovat ihan ok. Tarpeeksi kiinnostavia, mutta tarvitsevat muita hamoja tuekseen. Kukapa ei pitäisi kovasta ihmisiä miten tahtoo komentavasta Ninasta tai salaperäisestä Cameronista? 

Riippumatta siitä, mitä mieltä on yksittäisestä hahmosta, ryhmäkemiaa ei heilta puutu. Se onkin Alphasin ehdoton vahvuus, eikä se toimisi ilman sitä. Syitä ryhmäkemiaan on, paitsi toisiaan täydentävät taidot, myös tietty samaistuttavuus. Hahmot vaikuttavat aidoilta, kyvyistään huolimatta. Niinpä hahmojebn keskinäiset suhteet vaikutavat aidoilta.Tämä näkyy erityisesti ensimmäisellä kaudella, jossa hahmot mm. kamppailevat videon kanssa tai kiistelevät siitä, kuka söi taas kenenkin eväät.


Entäs alussa esitetty kysymys: Kannattiko sarjalle antaa uusi mahdollisuus? Kyllä kannatti, vaikka sarja ei supersankari-sarjojen mittapuulla kovin kummoinen olekaan. Siis kunhan hahmoihin ehtii kiintymään. Kolme ja puoli tähteä. Hyvänä päivänä sille voisi antaa jopa neljä.

Jack Ryanin nuoruusvuodet

Tom Clancyn luoma sankari Jack Ryanei kuollut kirjailijan mukana, vaan hän tähdittää Hollywoodin muodin mukaista esiosaa, Jack Ryan: Shadow Recruittia.

Jack Ryan: Shadow Recruit perustuu Tom Clancyn luomiin romaanihahmoihin, mutta tarina on täysin uusi. Siinä Afganistanin sodan veteraani Jack Ryan (Chris Pine) rekrytoidaan CIA:n palvelukseen. Hän saa tehtäväkseen toimia peitetehtävässä pankkimaailman huipulla. Niin kuin arvata saattaa, Ryanin rauhallinen elämä tulee mullistumaan. Hän saa nimittäin yllättäen selville venäläisten juonen kaataa Yhdysvaltojen talouden kaatamiseksi.

Olen lukenut muutamia Jack Ryan-kirjoja, mutta muuten kokemukseni kyseisestä sankarista on jäänyt melko vähälle. En ole esimerkiksi nähnyt muita samaisesta hahmosta kertovia elokuvia. Siksi en ole paras henkilö vertaamaan elokuvaa aikaisempiin Jack Ryan-tuotantoihin. Keskitynkin enemmän yksittäiseen elokuvaan. Varoitus: Tämä arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia!

Jack Ryan: Shadow Recruit on varsin viihdyttävä, joskaan ei kovin omaperäinen, vakoilutrilleri. Juuri tavanomaisuus tekee elokuvasta värittämän, hajuttoman ja mauttoman. Siitäkin huolimatta, että samanlaisille elokuvilla riittää tarjontaa, niin nyt kun luultavasti tulevaisuudessakin. Jack Ryan-faneille elokuva voi kuitenkin olla pettymys. Itse en onneksi kuulu niihin.

Elokuvassa on paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta myös agenttielokuvista tuttua hiippailua ja puisevaa dialogia. Tarinassa on pommeja ja takaa-ajoja, kaksintaisteluja ja tappoja eli perustoimintakamaa. Toimintakohtaukset eivät ole ehkä mieleenpainuvimmasta päästä, mutta niiden tekemiseen on panostettu kiitettävästi.

Elokuva näyttää hyvältä. Ei kuitenkaan paremmalta kuin muut samanlaiset elokuvat. Samaa voisi sanoa musiikin, näyttelijöiden ja kaiken muunkin vastaavan kohdalla. Ei sen parempaa tai huonompaa kuin tuhansissa muissa vastaavissa elokuvissa. En nyt sano tätä mitenkään pahana asiana, totean vain faktan. Katsoja voi ihan itse päättää, mitä mieltä on asiasta. 

Itse päähenkilöllä on enemmän kauneutta kuin karismaa. Keira Knighteillä on valitettavasti toimintaelokuvan naisen perinteinen rooli: neito pulassa. Siitä huolimatta hahmoista välittää, ainakin jonkin verran. Siis tarpeeksi toivoakseen heidän jäävän eloon, mutta ei tarpeeksi jaksaakseen katsella heidän ihmissuhdekuvioitaan.

Elokuvan pahis on ehkä stereotyyppisin vähään aikaan. Hän täyttääkin kaikki action-pahiksen tuntomerkit, eikä pelkästään pahalla tavalla. Muista hahmoista mainitsemisen arvoisia on vain yksi: Ryanin CIA-kontakti Harper (Kevin Costner). Loput palvelivat osansa, mutta eivät jääneet mieleen sen kummemmin.

Kaiken kaikkiaan Jack Rya: Shadow Recruit on tiivis ja napakka jännäri, jonka klatseluarvo riittää valitettavasti vain yhdeksi kerraksi. Sopii toimintaelokuvien ystäville, jotka eivät vaadi elokuvilta turhia. Kolme ja puoli tähteä.

Orjan elämää 1800-luvun amerikassa

Aina joskus jätän hömpän, ainakin yhden elokuvan ajaksi, ja siirryn vakavimpiin aiheisiin. Niinpä katsoin viikonloppuna orjaplantaaseista kertovan elokuvan 12 Years a Slave.

Vapaa afroamerikkalainen mies Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) huumataan ja myydään orjaksi. Hän yrittää kertoa olevansa vapaa mies, mutta turhaan. 12 Years Of Slave kertoo hänen elämästään orjana sekä epätoivoisesta kamppailusta selviytymisen ja lopulta kotiinpääsyn puolesta. Elokuva perustuu Solomonin samannimiseen elämänkertaan. Elokuvassa näyttelee monia tunnettuja nimiä, kuten Benedict Cumberbatch, Michael Fassbender, Sarah Paulson ja Brad Pitt. 

Elokuva on palkittu mm. parhaan elokuva Oscarilla, Barftalla ja Golden Globella. Mikään taide-elokuva se ei kuitenkaan ole, sillä se on suunnattu suurelle yleisölle. Se tekee elokuvasta helposti seurattavan. Pieni varoituksen sana ennen varsinaiseen arvosteluun menoa. Elokuvassa on jonkin verran väkivaltaa ja muutenkin ahdistavaa sisältöä, joiden vuoksi se ei sovi herkemmille katsojille. Lisäksi tämä arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia.

12 Years of Slavea on ylistetty, eikä turhaan. Se on syvällinen, aito, koskettava ja paikoittain karukin kuvaus orjan elämästä 1850-luvun Amerikassa. Elokuva on toteutettu laadusta ja ilmeisesti budjetistakaan tinkimättä, niin käsikirjoituksen, näyttelijätyön ja kuvaamisen osalta. Elokuva myös näyttikin hyvältä. Se saa katsojan uskomaan olevansa tosiaan 1800-luvun orjaplantaasilla.

Elokuva ei saarnaa, eikä esittele yksinkertaista hyvä-vastaan paha vastakkainasettelua. Niinpä useimmat hahmot eivät ole sellaisia karikatyyrejä kuin useimmissa rasismia ruotivissa elokuvissa. Plantaasin omistajiakaan ei kuvattu yksinomaan paha, vaan elokuvassa pyritään selittämään myös heidän ajatusmaailmaansa. Sitä, miten he pystyivät perustelemaan toisen orjuuttamisen itselleen.

Päähenkilön päähän ei päästä kovinkaan syvälle, vaikka hän samaistuttava onkin. Eniten myötätuntoa aiheuttaa ehdottomasti Lupita Nyong'onin tulkitsema omistajansa raiskaama Patsey, jonka lopullista kohtaloa ei elokuvassa kerrottu. Michael Fassbenderin Edwin Epps taas oli ehdottomasti inhottavin hahmo. Uskon, että en ole yksin mielipiteeni kanssa.

Huonointa elokuvassa on sen pituus. Tarinan olisi saanut lyhyemmäksikin ja helposti vielä. Minua jäi häiritsemään myös se, ettei mistään voinut havaita vuosien kulumista. Olihan päähenkilö orjana peräti 12 vuotta. Toisaalta tämä on tuoretta vaihtelua perinteiselle “X kuukautta myöhemmin”- tyylille.

12 Years of Slave on paras näkemäni orjuudesta kertova elokuva, minkä vuoksi jokaisen aiheesta kiinnostuneen kannattaa nähdä se. Elokuva ansaitsee neljä ja puoli tähteä.

Virus valtaa arktiset olosuhteet

Helix on sarja, jonka katsomista mietin pitkään. Se ei vaan vaikuttanut omanlaiseltani. Päätin kuitenkin voittaa ennakkoluuloni ja nyt kerron, kannattiko se.

Helixiä voisi kuvailla selviytymisdraamaksi. Ryhmä tiedemiehiä, jotka edustavat muiden vatsaavien sajojen ns. “normaaleja ihmisiä”, joutuvat selviytymään melkeinpä omaksi hahmokseen muuttuneessa laboratoriossa uhkana niin vaarallinen virus kuin salaperäinen suuryrityskin. Tehtävää vaikeuttaa laboratorion johtaja Hiroshi Hatake, joka tietää asiasta selvästi enemmän kuin antaa ymmärtää. 

Helixissä on vaikka mitä hullua. Sarja vie katsojat tappajaviruksien, kuolemattomien, pahojen suuryritysten, geneettisesti muutettujen apinoiden ja monen muun ihmeellisyyden maailmaan. Sarjan yksi jakso edustaa aina yhtä päivää, kauden finaalia lukuunottamatta. Jaksojen välissä kannattaa katsoa Yuotubesta löytyviä jakson sisällä-videoita. Niissä kerrotaan jotakin jokaisesta jaksosta.

Helix on niitä sarjoja, joita mainostettiin erittäin tehokkaasti, siksi siltä voi odottaa paljon. Sarjalla onkin potentiaalia tulla seuraavaksi suureksi scifi trilleriksi. Niinhyvä sarja ei kuitenkaan ole. Onneksi sarja ei ota itseään liian vakavasti, mikä on monen samantasoisen sarja helmasynti. Katson sinua, Under The Dome. Sarjalla on kyllä omat syntinsä, kuten hevosen mentävät loogiset aukot tai epäloogisesti käyttäytyvät hahmot.

Lisäksi alkujaksot olivat vähän turhankin kliseisiä ja yllätyksetkin ovat suurimmaksi osaksi ennalta-arvattavia. Poikkeuksen sääntöön teki viimeisen jakson koukku, jonka jätän paljastamatta. Ilmiselvästä syystä. Kyseessä on toki vain sarja, mutta tälläiset asiat häiritsevät silti. Kyllä katsojat saavat odottaakin katsomaltaan sarjalta jotain, vaikka ainakin minusta ylianalysoinista on usein vain haittaa. Nauttikaa sarjasta, ihmiset!

Helix ei ole missään tapauksesa huono sarja, vaikka edellä olevista kappaleista niin voisi luulla. Katsojat saavat jännittää sarjassa tarpeekseen, vaikka kauhusta ei olekaan kyse. Toivottavasti niitä nähdään toisessakin kaudessa. Sarjassa riitti erilaisia juonenkäänteitä riittämiin, eikä kestään sivuhahmosta oikein tiedä, kenen puolella hän oikeastaan on. He vaihtavat puolta kuin paitaa ja tekevät samalla sarjasta kiinnostavan katsella.

Hahmot ovat suurimmaksi osaksi nähty ennenkin.Tämä ei ole välttämättä pelkästään huono asia. Hahmot tarvitsivat vähemmän esittelyä ja heidän motiivinsa ymmärsi heti. Lisäksi sarjasta löytyi myös mielenkiintoisempia hahmoja. Ei vain pääosasta. Yksi näistä oli salaperäinen Tohtori Hataka. Toinen Alanin ex-vaimo Julia. Viruksen saneet, Vectorit, ovat oikeasti pelottavia. Joskaan he eivät eroa kovinkaan paljon esimerkiksi The Walking Deadista tuttusta “Kulkijoita

Petyin eniten Scythe – nimiseen kuolemattomaan salamurhaajan. Häntä kuvailtiin niin pelottavaksi ja alkuesittely onnistuikin hyvin. Alun jälkeen hän osoittautuikin yllättävän helpoksi vastustajaksi. Puolet ajasta hän oli tuoliin köytettynä. Alanilla ei olut tarpeeksi karismaa, saatika ulottuvuutta päähenkilöksi. Alanin veli Peter oli paljon kiinnostavampi Vectorijohtaja kuin tavallisena ihmisinä”.


Ajattelin katsoa Helixin toisen tuotantokauden jossain vaiheessa, sarja ei siis ollut missään tapauksessa huono. En pidä sarjasta tarpeeksi suositellakseni sitä, mutta voi sitä aikansa huonomminkin käyttää. Kolme ja puoli tähteä.

Nuori italialainen Kublai-kaanin hovissa

Jokin aikaa sitten esittelin Netflixin kohtuullisen uuden alkuperäissarjan Marco Polon. Nyt se on katsottu, joten minun on aika arvostella se. 

Kerron sarjasta lyhyesti, sillä esittelyn voi lukea erikseen. Marco Polo perustuu, nimensä mukaisesti, löyhästi historiallisen tutkimusmatkailijan Marco Polon seikkailuihin. Sarjassa nimikkohenkilö (Lorenzo Richelmy) jää panttivangiksi mongolihallitsija Kublai-kaanin hoviin. Samalla hän juotuu osalliseksi käynnissä olevaan sisällissotaan mongolien ja pintansa pitävien Song-dynastian välillä.

Marco Poloa on tituuleerattu uudeksi Game of Thronesiksi. Niin hyvä se ei sentään ole, mutta niin ei moni muukaan sarja. Siksi vertaus on epäreilu. Jos odotat Game Of Thronesia, petyt varmasti. Sen sijaan jos katsot sarjaa avoimin mielin, se voi olla positiivinen yllätys. Varsinkin, jos lajityyppi vetoaa sinuun. Minuun se ainakin vetoaa.

Marco Polo on kallis sarja, yksi kaikkien aikojen kalliimmista ja se näkyy. Niin puvustus, lavasteet ja erikoistehosteet ovat tehty ammattitaidolla, rahaa säästämättä. Sarja tarjoaakin silmäkarkkia riittämiin, pidit sitten historiasta, kauniista naisista tai miehistä, kamppailulajeista, tai puvuista. Valitettavasti sarjassa törmää stereotypiaan, jos toiseenkin. En tiedä, onko Aasia tekijöille kovinkaan tuttu.

Kamppailuja ei juuri näytetty, vaikka ne kuuluivatkin omalta osaltaan juoneen. Niihin valmistumista ja lopputulosta kyllä käytiin antaumuksella, mutta itse taistelu unohtui. Ymmärrän kyllä syyn siihen, kaksikin. Ensinnäkin taistelut ovat kalliita ja Marco Polon tekeminen maksoi maltaita jo nyt. Toiseksi taistelut veisivät ruutuaikaa muilta, juoneen olennaisesti kuuluvilta asioilta. 

Benedic Wong

En tunnistanut yhtäkään sarjan näyttelijöistä, mikä lisäsi omalta osaltaan sen autenttisuutta. Se toi kuitenkin esiin sarjan heikoimman lenkin, pääosan näyttelijä Lorenzo Richelmyn. Hänellä ei ole läheskään tarpeeksi karismaa Marco Polon rooliin. Muut näyttelijät suoriutuivat rooleistaan kiitettävästi, erityisesti Kublai kaania näytellyt Benedict Wong.

Marco Polo kannattaa pitää mielessä, ainakin jos historialliset sarjat kuten Rooma, Spartacus tai Viikingit kiinnostavat. Sillä on heikkoutensa, mutta onneksi vahvuudet ylittävät ne. Sarja ansaitseekin neljä ja puoli tähteä.

Hirviö sisäisten ja ulkoisten taistelujen kourissa

Netflixistä löytyy elokuvia moneen makuun. Yksi niistä on elokuva I, Frankenstein, jossa seurataan Frankensteinin hirviön edesottamuksia. 

Maailmassa on käynnissä salainen sota pahojen demonien ja hyvien Gargoilien välillä. Tähän sotaan joutuu myös Tohtori Frankensteinin luomus, Adam (Aaron Eckhart), joka tappaa demoneita ennen kuin he tappavat hänet. Niin kuin pääjuonesta on helppo päätellä, elokuvalla on hyvin vähän tekemistä, jos ollenkaa, Mary Shelleyn klassikkotarinan kanssa.

Elokuvan takaa löytyvä tuotantoryhmä on tuttu myös suositusta “Underwold” filmisarjasta. Yhtäläisyyksiä ei olekaan vaikea löytää. Niin juonen kuin toteutuksenkaan osalta. Minusta Underwold-saada oli parempi. En tiedä, miksi. Ehkäpä vampyyrit ja ihmissudet vaan purevat minuun enemmän (pun intendet). Sekä tietenkin Kate Beckinsale.

Perusjuoni ei ole missään nimessä huonommasta päästä, on sitä tyhmemmistäkin tehty hyviä elokuvia. Fantasian ystävät voivatkin nauttia niin erikoistehosteista kuin klassisesta miekkataisteluista hyvän ja pahan välillä. Toimintaelokuvaksi I, Frankenstein on enemmän tai vähemmän keskinkertainen. Jopa vähän parempi, kiitos fantasian tuomien mausteiden. 

Hyvistä puolistaan huolimatta, elokuvast jäi puuttumaan jotain. Sen käsikirjoitus on kliseistä ja monet juonenkäänteet epäuskottavia. “Hirviö” näyttää enemmän mallilta kuin Mary Shelleyn luomalta pedolta. Muut hahmot jäivät stereotyyppien tasolle. Lisäksi elokuva ottaa itsensä aivan lian vakavasti. En siis ihmettele, miksi se on saanut kriitikoilta huonoja arvioita.

I, Frankenstainia ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa mestariteokseksi. Kuitenkin jos vain jättää ne kuuluisat aivot narikkaan, elokuvan parissa voi viihtyä ihan yhtä hyvin kuin minkä tahansa muunkaan. Kaksi ja puoli tähteä.

Jack Reacher Virginiassa

Joululomalla ehdin sarjojen ja elokuvien katsomisen lisäksi myös lukea. Yksi lukemistani kirjoista on Lee Childin Paluu päämajaan, englanniksi Never Go Back.

Jack Reacher on vihdoin päässyt tapaamaan majuri Susan Turneria, Virginiassa sijaitsevan vanhan päämajansa nykyistä komentajaa. Paikanpäällä hän huomaa Turnerin olevan pidätettynä. Se on kuitenkin vasta alkua. Reacher itsensäkin pidätetään, 16-vuotta vanhasta murhasta syytettynä. Sen lisäksi miestä odottaa isyyskanne, vaikka hän ei muista kanteen tehnyttä naista.

Kirjassa mennään jälleen kerran Jack Reacherin päähän ja se sopii hyvin. Pidän erityisesti tavasta, jolla hän suunnittelee jokaisen liikkeensä, niin taistelussa kuin muutenkin. Onhan Reacher hieman turhankin osaava sankari, osaahan hän niin taistella kuin päätellä milloin minkäkin juonen ja tavan, jolla selviää tilanteesta kuin tilanteesta. Minua se ei haittaa. Itseasiassa olen aina ollut kyseisen hahmon ystävä.

Paluu päämajaan on tyypillinen Jack Reacher kirja. Omasta mielestäni enimmäkseen hyvällä tavalla. Olen lukenut kirjoja enemmänkin, enkä ole inhonnut yhtäkään niistä. Tarina alkoi vauhdikkaasti, eikä siitä löytynyt juurikaan tylsiä hetkiä. Aina välillä lukija voi onneksi vetää henkeä. Tarinaa oli kuitenkin helppo seurata, vaikka loppuratkaisu olikin hieman tylsä. Jopa ilmiselväkin, vaikka itse en sitä arvannutkaan.

Hahmot ovat mielenkiintoisia, tyypilliseen Lee Child-tapaan. Päähahmosta jo mainitsinkin ja Susan Turnerkin iski. Heidän suhteensa jäi kohtuullisen kesyksi, mutta sitä on helppo kannustaa. Kirjan paras hahmo hahmo on kuitenkin ns. pikku-Reacher Samatha. Sen sijaan pahikset ovat hivenen tylsiä, niin kuin heidän motiivinsakin. No, kaikkea ei voi saada. En pitänyt myöskään Reacherin asianajajista, jotka voisivat edes esittää uskovansa päämiestään.

Paluu päämajaan on jännäreiden ystäville ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Aikaisempia osia kannattaa kuitenkin lukea ensin, vaikkei se toki pakollista olekaan. Neljä tähteä. Luen varmasti jossain välissä sarjan seuraavankin osan.

Amerikkalaista kauhua noituuden maailmassa

Kauhusarja American Horror Story meni kolmannella kaudellaa noituuden maailmaan Coven-nimisessä sarjassa. Sarjan katsomisesta on jo vähän aikaa, mutta ehdin vasta nyt arvostella sen.

Coven sijoittuu nykypäivän New Orleansiin, mutta myös 1800-luvulla käydään takaumin voimin. Zoe oli tavallinen nuori tyttö, kunnes hän saa tappaa poikaystävänsä vahingossa ja saa tietää olevansa noita. Hänet lähetetään noitia opettavaan Miss Robichauxin akatemiaan. Läksyjen ja uusien voimien lisäksi häntä, niin kuin muitakin noitia, uhkaa niin salaperäinen noitia metsäsätävä järjestö kuin vaarallinen voodoo-papitarkin.

Kausi oli, niin kuin muutkin American Horror Storyn kaudet, pelottava, ahdistava, kuvottava, perverssi, hauska ja jännittävä. Moni asia oli vedetty tavalliseen tapaan yli, joskus liiankin kanssa. Aikaisempien kausien katsominen ei ole pakollista, onhan kyseessä erillinen tarina. Ennen sarjan katsomista kannattaa kuitenkin muistaa, että se ei todellakaan sovi heikkohermoisille.

Juoni on monisävyinen. Sävyit vaihtelivat kevyestä raskaaseen. Pääsääntöisesti se piti otteessaan, mutta esimerkiksi Frankestein-storyline oli tappavan tylsä. Parasta sarjassa on ehdottamasti voimiansa menettävä narttumainen supernoita Fiona. Siitäkin huolimatta, että keski-ikäisten naisten nuoruudentavoittelu on jo kulunut teema. Muutenkin sarjan taso pysyi sarjalle tyypillisenä, hyvällä tavalla.

Taikavoimat tuovat sarjalle kaivattua väriä, vaikka se mahdollistikin kuolleista heräämisen, jota käytettiinkin liiankin kanssa. Takaumatkin onnistuivat tuomaan sarjaan oman mielenkiintoisen lisänsä. New Orleans on erinomainen valinta tapahtumapaikaksi, vaikkei itse kaupunkia juuri nähtykään. Se kuitenkin mahdollistaa parin todellisuuteen perustuvan hahmon esiintymisen. 

Hahmot ovat mielenkiintoisia ja monipuoleisia, mutta valitettasti heihin on vaikea samaistua. Eikä se johtunut taikuudesta tai muusta yliluonnollisesta millään tavalla. Fionan lisäksi kiinnostavia hahmoja olivat myös Misty, Myrthe ja voodoo-papitar Maria Laveau. Madisonia ja toiseen Madame LaLaurieta taas on kiva vihata.

Coven oli tähän mennessä American Horror Storyn paras kausi, suurilta osin noitateeman takia.Kokonaisuudessaan kausi oli laadukas ja monipuolinen katsomiskokemus, joka ei petä sarjan faneja. Suosittelen sarjaa kauhun ystäville, muut katsovat omalla vastuullaan. Neljä tähteä.

Väärään tieteeseen perustuvaa hyvää toimintaa-Lucy

Aina välillä vierailen elokuvien maailmassa, tv-maailman sijaan. Tämänkertainen arvostelun kohteeni on Luc Bessonin ohjaama Lucy.

Lucy (Scarlett Johansson) on tavalinen opiskelija, joka joutuu tahtomattaan huumekuriiriksi. Huume kuitenkin hajoaa hänen elimistöönsä. Tuloksena aine vapauttaa Lucyn mielen suljetut portit, jolloin hän saa käyttöönsä normaalia suuremman aivokapasiteetin. Elokuvan maailmassahan ihminen käyttää vain kymmenen prosenttia aivoistaan. Prosentin kasvaessa Lucyn inhimillisyys kuitenkin vähenee.

Lucy on lajityypiltään pöhköä tieteistoimintaa, mutta vallan viihdyttävää sellaista. Vauhtia ja jonkin verran huumoria leffassa riittää. Itse juoni on suoraviivainen, mutta perustoimintapätkiä syvällisempi ja mielenkiintoisempi. Scarlett Johansson ei ole elokuvan ainut huippunäyttelijä. Onhan siinä myös Morgan Freeman, joka esittää asiaa tutkinutta professoria. Tuntematon ei ole myöskään ranskalainen Luc Besson, jonka ohjaama on myös Tyttö nimeltä Nikita-elokuva.

Lucy on virkistävän erilainen elokuva, vaikka siinä on jotakin samaa niin Kill Billien kuin muiden toimintarainojen kanssa. Toteutus on erittäin onnistunut niin näyttelijöiden kuin visuaalisen ilmeen kohdalla. Onhan siinä toki jotain huonoakin. Hahmokehitys on jätetty toiminnan tieltä. Lucya lukuunottamatta hahmot ovat karikatyyreja. 

Elokuvan tiede on ehkä todistettu vääräksi, mutta sen ei kannata antaa häiritä. Eikö joka elokuvalla ole oma sisäinen maailmansa, jonka logiikkaa se seuraa. Elokuvan välissä on luontofilmeistä repäistyjä eläinklippejä. Minusta ne eivät kuuluneet elokuvien parhaiden ideoiden joukkuun. Elokuvista tuli liian rikkonainen. Elokuva päivitti aina välillä, kuinka monta prosenttia aivoistaa Lucylla on käytössään tällä hetkellä. Minusta ne sopivat elokuvaan hyvin.

Minusta elokuva oli enemmän kuin katsomisen arvoinen. Voisin suositella sitä erityisesti toimintaelokuvien ystäville, mutta muutkin voivat pitää leffasta. Neljä ja puoli tähteä.

Kloonien toinen kierros- Orphan Blackin 2. kausi

Kloonit ovat taas täällä! Netflix näyttää nyt kulttisuosion saaneen scifisarjan Orphan Blacin toisen tuotantokauden, jonka katsoinkin heti tilaisuuden tullen. 

Orphan Black kertoo laittoman kloonauksen avulla alkunsa saaneista samannäköisistä, mutta hyvin eri luonteisista naisista. Klooneja esittää loistava Tatiana Maslany. Klooniteeman ei kannata alkaa pelottaa. Sarja on kaukana kovasta scifistä. Se kertoo enemmänkin ihmisistä ja heidän suhteistaan. Edes kloonien kohdalla heidän ei ajattele olevan klooni, vaan yksi erinomainen ja persoonallinen hahmo. 

Toinen kausi alkaa päähenkilö Sarahin yrittäessä saada lapsensa takaisin kylmäpäiseltä sisarklooniltaan, Rachelilta. Rachel onkin eräänlainen toisen kauden päävastustaja, hyvänä vastakohtana edellisen kauden aivopessulle ja henkisestiepävakaalle Helenalle. Muillakin klooneilla riittää ongelmia. Cosima, oma suosikkini, etsii parannuskeinoa omaan hengenvaaralliseen tautiinsa ja Allison kärsii omantunnontuskista annettuaan parhaan kaverinsa kuolla.

Sarjassa ei ole yksipuolista hyvä vs. paha-asetelmaa. Hahmoja pitää täysin erillaisina ja erillisinä ihmisinä, joilla on omat ongelmansa ja tapansa nähdä maailmaa. Toki klooneilla riittää vihollisia, joista osa on jopa toisia klooneja, mutahekään eivät ole yksiselitteisesti pahoja, niin kuin kloonitkaan eivät ole yksiselitteisesti hyviä.

Sarja on vakavistakin aiheista huolimatta erittäin hauka, varsinkin kloonin yrittäessä esittää toista kloonia. Onhan aihe aika ilmiselvä ja sarjassa hieman kulutettukin, mutta entäs sitten. Hauska on hauskaa siitäkin huolimatta. Muutenkin sarja sisältää paikka paikoin keventäviä kohtia. Sellaisia ovat mm. melkein kaikki Allisonista kertovat kohtaukset.

Tatiana maslanyn suoritusta on kehuttu paljon, eikä suinkaan turhaan. Hän on ehdottamasti sarjan suola. Muita näyttelijöitä ei pidä kuitenkaan aliarvioida. Pidän myös Sarahin kasvattiveljeä Felixiä näyttelevästä Jordan Gavarista. Erityisesti Felixin ja Allisonin ystävyyttä oli mielenkiintoista seurata.

Orphan Blacissä on kaikkea, mitä hyvä sarja tarvitsee: Loistavat näyttelijät, kiinnostavat hahmot, kekseliäs dialogi, tärkeitä aiheita ja huumoriakin sopivassa suhteessa. Täydet viisi tähteä.

Yliluonnollista Pahuutta vastaan 1600-luvun Englannissa

Itselleni Robert E. Howardin Solomon Kane on jäänyt täysin vieraaksi, mutta fantasiamätön ystävänä katsastin hahmosta tehdyn elokuvan, jonka nimi on myös Solomon Kane.

Solomon Kane asuu luostarissa kohdattuaan paholaisen eräällä ryöstöretkellään. Hän on vannonnut elävänsä tästä lähtien tiukan uskonnollisen moraalikoodin mukaan. Paholaiselta voimansa saanut Malachi tappaa hänen matkakumppaninsa pojan ja sieppaa kuitenkin tämän tyttären. Kanen on pelastettava tyttö siitäkin huolimatta, että hän on luvannut oll tarttumatta miekkaan.

Ymmärtääkseni elokuvan juoni poikkeaa täysin Solomon Kane-novellien juonesta. Esimerkiksi novelleissa Solomon Kanea ajaa eteenpäin syvä uskonnollisuus ja siitä kumpuava sammumaton viha. Aihe, joka on nähtävästi elokuvan tekijöiden mielestä liian arka. Lisäksi tapahtumapaikka on muuttunut Afrikasta keskiaikaiseen englantiin. 

Elokuvasta ei lopu vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Taistelua käydään vanhanaikaisesti miekoin, eikä verta ja suolenpätkkiä kaihdeta. Elokuvan sävy on synkkä, mikä sopiikin elokuvalle loistavasti. Se onkin elokuvan parhaita puolia. Fantasiaelementit tuovat elokuvaan oman mielenkiintoisen lisänsä. Ilman niitä en olisi sitä välttämättä edes katsonut. Juoni kuin ei loistanut omaperäisyydellään. Muutama yllätys kyllä löytyy, mutta nekin ovat ennalta-arvattavia.

Visuaalisesti elokuva on kaunis, niin kuin 2000-luvun elokuvilta sopii odottaakin. Tuskin se kuitenkaan Oscareita on erikoistehosteista saanut. Niin keskinkertaisia ne ovat. Onneksi ympäristö, 1600-luvun Englanti, on kuvattu riittävän uskottavasti. Ainakin omasta mielestäni. Historioitsijat voisivat olla toista mieltä. 

Pahan jäljillä-sarjasta tuttu James Purefoy onnistuu elokuvan nimikkohahmon roolissa. Valitettavasti hahmon monet ulottuvuudet jäävät kuitenkin hakematta. Niitä olisi ollut kiinnostavaa nähdä lisääkin, on han hahmo minulle ennestään tuntematon. Ymmärrän kyllä, että elokuvassa aikaa on rajallisesti. Elokuvan muut hahmot eivät onnistuneet läheskään yhtä hyvin. Varsinkin elokuvan pahis Malachi.

Jos veriset miekkatasitelut, demonit ja synkät päähenkilöt ovat juttusi, niin kuin ne ovat minun, elokuva kannattaa katsoa. Omaperäisyyttä lukuunottamatta elokuvassa on kaikki tarvittava, ilman väkisin väännettyä romanttista juonta. Neljä ja puoli tähteä.

Juna kulkee- koko ihmiskunta mukanaan

Minua on jo jonkin aikaa kiinnostanut Netflixistä löytyvä scifiraina Snowpiercer. Jokin aika sitten muutin ajatuksen teoksi. Vasta nyt ehdin arvostella sen.

Maapallo kärsii jääkaudesta, kiitos epäonnistuneen yrityksen ilmaston lämpenemisen estämiseksi. Ihmiset elävät maata kiertävä Snowpierceriksi kutsuttu junassa, jossa on hyvin tiukka luokkajako. Köyhät kyykistelevät junan takaosassa rikkaiden ja etuoikeutettujen nauttiessa leveästä elämästä junan keulassa. Ymmärrettävästi köyhät ryhtyvät kapinaan. He matkaavatkin kohti väkipakolla kohti junan keulaa ja siellä olevaa lähes jumalana pidettyä junan kapteenia, Wilfordia. 

Snowspiercer on ennen kaikkea toimintaleffa, joten toiminta onkin sen paras puoli. Se on raakaa ja jännitystäkin löytyy. Seikkaillu junan halki on tarinan mielenkintoisin anti. Niin hahmoille kuin katsojillekin selviää paljon uutta elokuvan maailmasta. Mitään kovin syvällistä on kuitenkin turha hakea. 

Kapinalliset menevät monen osaston läpi ja kulkupelistään ja samalla itsestään kaikkea uutta. Samaan matkaan pääse myös katsoja, jolle selviää kaikkea uutta elokuvan maailmasta. Pienenä miinuksena maailman kliseisyys. Mitän kovin uutta, alkuasetelmasta huolimatta, maailmasta ei kuitenkaan löydy. 

Visuaalisesti Snowpiercer on saatu näyttämään hienolta, varsinkin pienet vilahdukset jäätyneestä maailmasta ovat komeita. Se korvaa ainakin osittain elokuvan kliseisyyden. Elokuvan loppu oli pienoinen pettymys. Se nimittäin jäi avonaiseksi ja siirappiseksi. Onkohan jossain synkempi ja kaiken summaama loppu. Vaikka sellainen, jossa ns. pahis voittaa. 

Päähenkilö jäi hieman ontoksi, vaikka hänestä saatiinkin lisää tietoa elokuvan loppu puolella. Onneksi jotkut sivuhahmot korvasivat tämän. Minun mieleeni jäi erityisesti Tilda Swintonin loistavasti tulkitsema thatcermainen Mason. Junaan kuria ja järjestystä tuova ja loputtomia vertauskuvia viljelevä naikkonen on ihastuttavan sekopäinen hahmo.

Kaiken kaikkiaan Snowpiercer on mukavan erilainen, tuore ja jännittävä dystooppinen scifielokuva. En kuitenkaan katsoisi toista kertaa, koska maailmassa on parempiakin elokuvia. Suosittelen Snowpiersiä synkkien dystopia leffojen ystäville. Kolme tähteä.