Laululinnut ja käärmeet vaivaavat Coriolanus Snowta

Nälkäpeli-kirjojen odotettu esiosa Balladi laululinnuista ja käärmeistä oli hieman arveluttavasta aiheestaan huolimatta juuri niin hyvätasoinen kuin kirja kuin Susanne Collisilta voi odottaakin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Eletään noin 60-vuotta ennen Nälkäpeli-kirjojen tapahtumia. Nuoren Coriolanus Snow:n perhe menetti omaisuutensa Panemin ja Vyöhykkeiden välisen sodan aikana, samoin molemmat vanhempansa. Nyt hän elelee serkkunsa Tigrisin ja höynähtäneen isoäitinsä kanssa sekä etsii tilaisuutta viedä sukunsa takaisin huipulle. Tuo tilaisuus tulee Coriolanuksen saadessa stipendin mahdollistavan pestin Nälkäpelin ohjaajana.

Hänen mahdollisuutensa vaikuttavat kuitenkin varsin heppoisilta, sillä hän sai tribuuteista heikoimmalta vaikuttavan joukkoon kuuluvan Vyöhykkeen 12:ta Lucy Gray Baird. Tilannetta pahentaa se, että poika huomaa omaavansa tunteita melko varmasti kuolemaan tuomittua tribuuttia kohtaan. Balladi laululinnuista ja käärmeistä on esiosa Suzanne Collinsin huippusuosittuun Nälkäpeli-kirjasarjaan.

Olisi melkeinpä vähättelevää sanoa, että Nälkäpeli-kirjat, ja myöhemmin elokuvat, olivat menestyksiä. Nostihan se nuorten dystopiat suosioon, niin hyvässä kuin pahassakin. Siis vielä sen lisäksi kuin se oli ansainnut paljon rahaa sekä sai palkintoja ja hyviä arvioita. Niinpä on vaikea olla tuntematta suuria odotuksia myös sen esiosaa, Balladia laululinnuista ja käärmeistä, kohtaan.

Nälkäpeliin ja sodasta vasta toipuvaan Panemiin liittyvät kaksi ensimmäistä osiota, kirjassa niitä oli kolme, olivat niitä parhaita. Varsinkin Nälkäpelin paljon kehittämättömämpi ja vähemmän loistokas aikaisempi versio oli erityisen kiinnostava. Siitäkin huolimatta, että itse kisaa ei ollut läheskään yhtä kiinnostavaa katseltavaa ohjaajien aitiosta kuin itse paikan päältä.

Kirjailija Suzanne Collins 

Valitettavasti Balladi laululinnuista ja käärmeistä sortui pienoiselle tyhjäkäynnille. Minua tämä ei haitannut, kieltämättä nuorten kirjaksi suhteellisen paksu kirja vei mukanaan niin täysin. MLyhentämistarvetta kirjalla kyllä olisi ollut, erityisesti niillä kohdilla, jossa Coriolanus rypi itsesäälissä, huomaamatta yhtään, että hänellä menee silti paljon paremmin kuin tribuuteillä tai vyöhykeläisillä ylipäätään.

Se viimeinen, Vyöhykkeille sijoittuva, osa, olikin paljon tylsempi. Muutenkin lopussa olisi ollut jonkin verran toivomisen varaa. Se ei ottanut juuri mitään riskejä, jätti monta asiaa avoimeksi ja loppuratkaisukin tuntui liian helpolta. Toisaalta jos oikein muistan, niin sama ongelma oli myös Suzanne Collinsin aikaisemmissa kirjoissa, joten minun ei ehkä olisi pitänyt yllättyä siitä.

Kirjasta löytyi paljon viittauksia Nälkäpeli-trilogiaan, eikä mitenkään hienovaraisia sellaisia. Erityisen kiinnostavia niistä oli Nälkäpelin alkuvaiheet. Kymmenes Nälkäpeli oli nimittäin monella tapaa erilainen kuin Katnissin osallistuma 74. Suurimmat erot liittyivät tribuuttien kohteluun ja kilpailun paljon pelkistettyyn olemukseen. Se ei ole sellainen mediaspektaakkeli kuin tulevaisuudessa.

Tekeminen Nälkäpeli-trilogian pahis Coriolanus Snow:tä kirjan päähenkilö on herättänyt paljon keskustelua, puolesta ja vastaan. Lähinnä kuitenkin vastaan. Minun on pakko myöntää, että omatkin kulmat se sai koholle. Pelkäsin, että kirja yrittäisi antaa tekosyitä miehen pahuuteen tai pahimmillaan tehdä hänestä jonkinlaisen väärinymmärretyn sankarin ja hänen hänen kamalammistakin teoista oikeutettuja.

Nälkäpeli-elokuvien Snow 

Onneksi näin ei ollut käynyt. Vaikka rutiköyhä ja sodasta selviytynyt Coriolanus hieman myötätuntoa herättikin, niin hänen ylimielinen suhtautumisensa Nälkäpeliin ja Vyöhykkeisiin esti minun ajattelemasta häntä minkäänlaisena uhrina. Enkä usko, että niin oli tarkoituskaan. Joskin en laske pois sitä mahdollisuutta, että tulkitsen kirjailijaa väärin. Tulkintoja varmaan tästäkin kirjasta riittää muitakin.

Balladissa laululinnuista ja käärmeistä oli kuitenkin pari muutakin hahmoa, jotka olivat paljon sympaattisia ja vähintään yhtä mielenkiintoisempia hahmoja, jotka olisivatkin sopineet siksi myös päärooliin osaan: karismaattinen, mutta myös keinolla millä hyvänsä selviytyvä Lucy Gray Baird sekä Coriolanuksen Vyöhykkeiltä kotoisin oleva ja siksi heihin sympaattisesti suhtautuva luokkatoveri Sejanus Plinth.

Fanin näkemys Lucy Gray Bairdista

Mitä tuli Coriolanuksen ja Lucy Gray Bairdin tuhoon tuomittuun rakkauteen, niin siihen en ollut, niin kuin romansseihin yleensäkään, hirveän investoitunut. Vaikka minun oli kyllä helppo nähdä, miksi Coriolanus näki valovoimaisessa Lucyssä. Alussa heistä olisi myös voinut tulla varsin hyvä pari, mutta viimeisessä osassa Coriolanuken omistamishalu meni liian täysin pitkälle.

Kirjan tärkeimmät sivuhenkilöt oli Nälkäpeli-kirjassakin vilahtanut, myötätuntoinen, Coriolanuksen serkku Tigris, joka ei vielä tässä vaiheessa näytti enemmän ihmiseltä sekä kaksikon isoäiti, joka haaveili panemin loisteenpäivistä. Tulevaisuudessa kapinallisten puolelle tullut Tigris oli kirjan hahmoista helposti pidettävä, mutta hän jäi kirjassa varsin yksiulotteiseksi. Isosäidistä en niin välittänyt.

Elokuvien Tigris 

Kaikkein sympaattisin hahmo oli kuitenkin jo mainitsemani Sejanus, mutta siihen riitti se, että hän edes yritti tehdä moraalisesti oikein. Niin sanottuja pahiksia kirjassa ei juuri ollut, umpikieroa Nälkäpelin vastuuhenkilö tohtori Volumnia Gaul oli kuitenkin sopivan helppo inhon kohde. Eikä vähiten siksi, että hänen kehittelemänsä mutantit piinasivat aikanaan myös Katnissia ja muista 74. Nälkäpelin osallistujia.

Tiivistetysti Nälkäpeli-kirjasarjan fanien ei kannata jättää Balladia laululinnuista ja käärmeistä väliin, vaikka sitä vaivasikin epämiellyttävä päähenkilö ja loppukin aiheutti pienoisen pettymyksen. Neljä ja puoli tähteä!

Kätyrit pomoa etsimässä

En ajatellut katsoa Kätyrit elokuvaa. Lähinnä siksi, että Itse ilkimys-leffat on katsomatta. Menin kuitenkin mukaan, kuin isäni ja pikkusiskoni menivät katsomaan sen, koska miksipä ei.

Kätyrit, englanniksi Minions, on jatko-osa tai pikemminkin esiosa Itse Ilkimys elokuville. Kätyreillä on vain yksi tehtävä: palvella historian kunnianhimoisimpia pahiksia. Valitettavasti heidän toistaitoisuutensa tuhoaa vuoron perään jokaisen isännän ja niinpä kätyrit jäävät isännättömäksi. He päätyvätkin aloittamaan uuden elämän Antarktikselle. 

He elävät siellä jonkin aikaa. Elämä ilman isäntää ei kuitenkaan maistu kätyreille. Niinpä he masentuvat. Ei auta muu kuin uuden isännän etsiminen. Tähän tehtävään valikoituu Kevin, Stuart ja Bob. He löytävätkin pahismessuilta pahisten pahiksen, Scarlet Overkillin. Olisiko uusi isäntä sittenkin emäntä?

Ei ehkä uskoisi, mutta siitä voi löytää myös syvällisen puolen. Löysin hesarista esseen, jossa kätyreitä verrataan paitsi muihin piirrettyjen, tai animaatioitijen, kätyreiden, myös oikeaan elämään, kuten Hitleriin auttajiin. Toisin sanoen siihen, että tavallisetkin ihmiset tekevät pahoja asioita kun ha heillä on karismaattinen johtaja. Ensisijaisesti kätyrit on kutenkin harmiton koko perheen animaatio. 

Sellaisena jopa erittäin hyvä. Ainakin tarpeeksi hyvä viihdyttämään kohderyhmäänsä eli lapsia ja lapsenmielisiä. Parasta elokuvassa oli ehdottomasti alkujakso, joka kertoo keltaisten keppostelijoiden vaiheet aikojen alusta 1960-luvulle. Katsoin elokuvan 2D:nä. Se riitti hyvin. En ainakaan itse jänyt kaipaamaan 3D:tä.

Tarinassa olisi parantamisen varaa näin aikuiskatsojan silmin, mutta en kuulukaan kohderyhmään. Näin elokuvan dupattuna, joten en osaa sanoa alkuperäisistä äänistä mitään. Suomalaiset olivat ihan peruskauraa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Poikkeuksena kertojaäni Veikko Honkanen, joka onnistui elokuvassa erityisen hyvin. 

Kevin, Stuart ja Bob ovat ensisijaisesti hauskoja. Mitään kovin syvällistä heistä ei löydy, mikä ei kai ole tarkoituskaan. He kuitenkin riittävät haukuuta etsiville lapsille. Tarinan keskeiset pahikset jäävät yhdentekeviksi ja tylsiksi. Harmi, sillä maailman ensimmäisessä naisroistossa olisi kyllä potentiaalia. Scarletin mies Herb oli hahmona aika turha. Lukuunottamatta kidutusväline-kohtausta.

Kätyrit on kaikkea mitä koko perheen komedialta voi odottaa. Se ei kuitenkaan ylity ihan Strekin tasolle, vaikka minua naurattikin monessa kohdassa. Neljä tähteä. Jos arvostelisin kätyrit aikuisten elokuvien standardeilla se voisi saada vähemmän.

Jack Ryanin nuoruusvuodet

Tom Clancyn luoma sankari Jack Ryanei kuollut kirjailijan mukana, vaan hän tähdittää Hollywoodin muodin mukaista esiosaa, Jack Ryan: Shadow Recruittia.

Jack Ryan: Shadow Recruit perustuu Tom Clancyn luomiin romaanihahmoihin, mutta tarina on täysin uusi. Siinä Afganistanin sodan veteraani Jack Ryan (Chris Pine) rekrytoidaan CIA:n palvelukseen. Hän saa tehtäväkseen toimia peitetehtävässä pankkimaailman huipulla. Niin kuin arvata saattaa, Ryanin rauhallinen elämä tulee mullistumaan. Hän saa nimittäin yllättäen selville venäläisten juonen kaataa Yhdysvaltojen talouden kaatamiseksi.

Olen lukenut muutamia Jack Ryan-kirjoja, mutta muuten kokemukseni kyseisestä sankarista on jäänyt melko vähälle. En ole esimerkiksi nähnyt muita samaisesta hahmosta kertovia elokuvia. Siksi en ole paras henkilö vertaamaan elokuvaa aikaisempiin Jack Ryan-tuotantoihin. Keskitynkin enemmän yksittäiseen elokuvaan. Varoitus: Tämä arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia!

Jack Ryan: Shadow Recruit on varsin viihdyttävä, joskaan ei kovin omaperäinen, vakoilutrilleri. Juuri tavanomaisuus tekee elokuvasta värittämän, hajuttoman ja mauttoman. Siitäkin huolimatta, että samanlaisille elokuvilla riittää tarjontaa, niin nyt kun luultavasti tulevaisuudessakin. Jack Ryan-faneille elokuva voi kuitenkin olla pettymys. Itse en onneksi kuulu niihin.

Elokuvassa on paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta myös agenttielokuvista tuttua hiippailua ja puisevaa dialogia. Tarinassa on pommeja ja takaa-ajoja, kaksintaisteluja ja tappoja eli perustoimintakamaa. Toimintakohtaukset eivät ole ehkä mieleenpainuvimmasta päästä, mutta niiden tekemiseen on panostettu kiitettävästi.

Elokuva näyttää hyvältä. Ei kuitenkaan paremmalta kuin muut samanlaiset elokuvat. Samaa voisi sanoa musiikin, näyttelijöiden ja kaiken muunkin vastaavan kohdalla. Ei sen parempaa tai huonompaa kuin tuhansissa muissa vastaavissa elokuvissa. En nyt sano tätä mitenkään pahana asiana, totean vain faktan. Katsoja voi ihan itse päättää, mitä mieltä on asiasta. 

Itse päähenkilöllä on enemmän kauneutta kuin karismaa. Keira Knighteillä on valitettavasti toimintaelokuvan naisen perinteinen rooli: neito pulassa. Siitä huolimatta hahmoista välittää, ainakin jonkin verran. Siis tarpeeksi toivoakseen heidän jäävän eloon, mutta ei tarpeeksi jaksaakseen katsella heidän ihmissuhdekuvioitaan.

Elokuvan pahis on ehkä stereotyyppisin vähään aikaan. Hän täyttääkin kaikki action-pahiksen tuntomerkit, eikä pelkästään pahalla tavalla. Muista hahmoista mainitsemisen arvoisia on vain yksi: Ryanin CIA-kontakti Harper (Kevin Costner). Loput palvelivat osansa, mutta eivät jääneet mieleen sen kummemmin.

Kaiken kaikkiaan Jack Rya: Shadow Recruit on tiivis ja napakka jännäri, jonka klatseluarvo riittää valitettavasti vain yhdeksi kerraksi. Sopii toimintaelokuvien ystäville, jotka eivät vaadi elokuvilta turhia. Kolme ja puoli tähteä.