Paholainen rikoksia selvittämässä

Huomasin juuri, ettei ole vielä tehnyt arvostelun arvostelua etsiväsarjojeen aateliin kuuluvasta Luciferista. Korjaan asian välittömästi. Arvostelussa on sarjan ensimmäinen ja toinen tuotantokausi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Luciferin ensimmäisestä ja toisesta kaudesta! Lue siis omalla vastuullasi.

Lucifer Morningstar (Tom Ellis) kyllästyi työhönsä Helvetin johtajana ja päätti aloittaa uuden elämän ihmisten keskuudesta. paikaksi valikoitui luonnollisesti Los Angeles, Enkelten kaupunki, jossa mies nyt pyörittää yökerho Luxia parhaan ystävänsä Mazen (Lesley-Ann Brandt) kanssa ja hyppii pinnallisesta suhteesta toiseen. Kaikesta tästä huolimatta hän tuntee kuitenkin olevansa tylsistynyt.

Sitten miehen ystävä murhataan ja Lucifer päättää selvittää tapausta, myöskin tapausta selvittävän etsivä Chloe Deckerin (Lauren German) vastustuksesta huolimatta. Pian hänkin kuitenkin huomaa, että Luciferin kyvystä saada ihmiset paljastamaan synkimmätkin salaisuutensa on tutkimuksessa hyötyä ja mies pääsee tutkintaan mukaan. Ei mene aikaakaan kuin rikos onkin selvitetty.

Koska Lucifer nauttii Cloen seurasta ja huomasi, että murhien ratkaisu käy lääkkeeksi tylsistymiseen, hän päättää tehdä järjestelystä pysyvää. Poliisipäällikön luvalla heistä tuleekin oikea rikosten ratkaisun tehokaksikko. Asiassa on vain yksi mutta, Chloe ei nimittäin tiedä, kuka hänen työparinsa oikeasti on. Lucifer perustuu hyvin löyhästi samannimiseen Neil Gaimanin sarjakuvaan.

Ensimmäisellä kaudella keskityttiin ennen kaikkea Chloen ja Luciferin suhteen syventämiseen sekä Luciferin Amenadiel-veljen (D.B. Woodside) pyrkimykset saada Lucifer takaisin omalle paikalleen Helvetin valtiaaksi. Välillä selvitettiin murhia ja käytiin terapiassa, terapeuttina pätevä tohtori Linda (Rachael Harris). Kuvioissa pyöri myös lauma korruptoituneita poliiseja, mutta heidän roolinsa jäi suhteellisen pieneksi.

Toisella kaudella lähemmän tarkastelun sai Luciferin perhe, erityisesti Helvetistä karannut äiti (Tricia Helfer), joka ei kaihda mitään keinoja pyrkimyksissään päästä takaisin kotiinsa, taivaaseen ja samalla kostaa ex-miehelleen Jumalalle. Tietenkään myöskin viikoittaisia murhia, terapiaa tai eri hahmojen suhdeasioita ei missään vaiheessa päästetty unohtamaan. Ne vain saivat ensimmäistä akutta vähemmän huomiota.

Kuullessani Luciferin juonen ensimmäinen ajatukseni oli, että vaikka muuten idea itse Paholaisesta maan päällä vaikutti erinomaiselta, niin se piti pilata pakottamalla mukaan sitä pakollista rikosten ratkaisua. Etsiväsarjoja televisiossa jo aivan liikaa. Katsottuani sarjaa huomasinkin pian, että tapahtunut murha oli yleensä epäkiinnostavinta, mitä sarjan aikana tapahtui.

Kyllä. Tämäkin kuuluu olellisesti etsivätyöhön.

Tapauksilla oli kuitenkin aina oma roolinsa. Ne nimittäin auttoivat Luciferia käsittelemään omat, sisäiset tai ulkoiset ongelmansa. Tärkeintä ei ollutkaan itse murha tai juuri murhattu ihminen, vaan itse se ratkaisuvaihe. Matka on paljon tärkeämpi kuin määränpää. Luciferin tapauksessa se matka tarjoaakin parhaan etsiväsarjan vähään aikaan.

Sarjan suurimmat vahvuudet ovat kuitenkin muualla, sen karismaattisessa, sympaattisessa, kiehtovassa, hauskassa ja inhimillisessä antisankarissa itsessään. Toisin kuin Raamatun Luciferia, häntä kannustaa jo vähän väkisinkin. Tahtomattaan. Toki osa hahmon suosiosta, aika suurikin on kokonaan Tom Ellisin ansiota, jonka tumman komea ulkonäkö on varmasti monen heteronaisen, ja homomiehen, mieleen. 

Hahmona Chloe on stereotyyppisyytensä ja normaaliutensa ansiosta vähemmän kiinnostava, muttei niin paljon vähemmän kuin voisi luulla. Hänestä on helppo pitää ja rikostenratkaisijanakin nainen on omaa luokkaansa, ilman minkäänlaisia yliluonnollisia voimia. Miksikään nainen pulassa tyyppiseksi ratkaisuksi ei Chloe siis todellakaan jää.

Kuitenkin mikä tärkeintä niin hahmon kuin sarjan toimivuudenkin kannalta, hän ja Lucifer muodostavatkin vielä tavallistakin toimivamman voimakaksikon, melkein yhtä toimivan kuin Sleepy Hollown Isabob Crane ja Abby Mills. Ja se on jo paljon sanottu se. Kaksikon välinen sutkauttelu onkin se, mikä tekee siitä niinkin nautittavan katsoa. ilman sitä olisin lopettanut sarjan katsomisen jo kauan aikaa sitten.

Muilta osin sarja nimittäin tarjoaa hyvin perinteistä rikossarjaa. Melkein kaikki sarjassa nähty on nähty jo kertaalleen muissa sarjassa, joskaan ei näin hyvin tehtynä. Enemmän kuin yhdellä tavalla. On tapaus, on sitä ratkaiseva persoonallinen kaksikko, on ihmissuhde huolia ja muuta sellaista. Vieläpä sellaista, joka ei ota minkäänlaisia riskejä oikein millään tavalla.

Hyvänä puolena tässä on se, ettei sarja siten myöskään loukkaa ketään. Lukuun ottamatta joitakin kiihkokristittyjä, joiden mielestä Paholaista ei saisi esittää myönteisessä valossa. Nyt onkin hyvä aika varoittaa, että jos olet heidän kannallaan, Lucifer ei ole sinulle. Muuten kehottaisin antamaan sille edes mahdollisuuden, ainakin jos lajityyppi on edes jokseenkin mieleen.

En kuitenkaan menisi väittämään, ettei sarjalla ole omaa persoonallisuutta. Päinvastoin. Lucifer on iso persoona niin hahmona kuin sarjanakin. Niinpä vaikka tarinat ovat vähän turhankin tuttuja, niin tyyli jolla ne kerrotaan ei. Se on hyvällä lailla, voisin jopa sanoa, että kiehtovalla, omaperäinen. Ei niin omaperäinen, että se karkottaisi katsojia, eikä sen niin omaperäinen tarvitse ollakaan, mutta kuitenkin.

Muut hahmot ovat melkein yhtä pidettäviä kuin aikaisemmin mainitsemani Lucifer ja Chloe, vaikka heitä onki kehitetty luonnollisista syistä paria vähemmän. Pidin erityisesti Mazesta ja Tohtori Lindasta. Chloen vähän alle kymmenvuotias tytär Trixielle (Scarlett Estevez) toi hyvänlisän sarjaan. Muihinkin kiintyi, joskaan ei niin paljon. Erityisesti Cloen ex-aviomis Dan (Kevin Alejandro) äityi joskus turhan ärsyttäväksi.

Tiivistetysti pääkaksikko, omaperäinen tyyli ja Tom Ellis tekevät Luciferista odotettua paremman poliisisarjan. Sellaisen, joka vetää katsojat mukaansa ensihetkistä lähtien. Täydet viisi tähteä.