Aurinkokunta kylmän sodan kourissa

Avaruusoopperat eivät ole ikinä olleet erityisen lähellä sydäntäni, joskin olen niitäkin jonkin verran nähnyt. Se ei kuitenkaan estänyt minua pitämästä lajityyppiin kuuluvasta, The Expansesta. Ja paljon.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastuksia The Expansen ensimmäisen ja toisen kauden juonesta!!!

Huomautus: The Expansesta on tullut jo kaksi kautta, nyt arvostelen ne molemmat. Sillä vaikka ensimmäinen kausi tuli jo aikoja sitten, se on jostain syystä jäänyt arvostelematta.

Ihmiskunta ovat valloittaneet koko aurinkokunnan itselleen ja jakautunut kolmeen osaan: Maahan, Marssiin ja niin kuita, avaruusasemia kuin joitain pieniä planeettojakin sisältämään Vyöhykkeeseen. Jako ei suinkaan ole rauhanomainen, sillä Maa ja Mars taistelevat jatkuvasti tilasta ja resursseista, vyöhykeläisten jäädessä kummankin hyväksikäyttämäksi, taistelemaan selviytymisensä puolesta.

Vyöhykeläisellä etsivä Josephius Millerillä (Thomas Jane) ei kuitenkaan ole aikaa poliittisiin kiemuroihin, vaan hänen aikansa menee miljöönäärin tyttären (Florence Faivre) mystisen katsomisen selvittämisessä. Toisaalla jäänmurtaja James Holden (Steven Strait) ryhmineen joutuu vahingossa onnettomuuteen, joka johtaa heidät aurinkokunnan rauhaa uhkaavan salaisuuden jäljille.

Tämä taas aiheuttaa päänvaivaa rauhaa hinnalla millä hyvänsä ylläpitävälle YK:n alivaltiosihteerille Chrisjen Avasaralalle (Shohreh Aghdashloo). Marssilaisista sotkuun mukaan joutuu nationalistinen merijalkaväen kersantti Roberta ”Bobbie” Draper (Frankie Adams) valiosotilaista koostuvan ryhmänsä kanssa. The Expanse perustuu James S. A. Coreyn samannimiseen kirjasarjaan.

The Expanse ei ollut alkuaan sarja, josta olisin ollut erityisen innoissani. Katsoin sen ensimmäisen kauden kuitenkin Netflixistä, paremman katsottavan puutteessa ja huomasinkin pitäväni siitä. En niin paljon, että olisin varsinaisesti fanittanut sitä tai odottanut toista kautta kuin kuuta nousevaa, mutta laskin sarjan kuitenkin seuraamisen arvoiseksi. Jos ei ihan Amerikan tahtiin, niin Netflixistä kuitenkin. 

Roberta "Bobbie" Draper, pääsyy toisen kauden paremmuuteen

Kuin sarjan toinen kausi sitten tuli myös Netflixiin, päätinkin katsoa myös sen. Taaskaan minulla ei olisi ollut sen katsomiseen mitään kiirettä, mutta Netflixistä ei tullut juuri silloin mitään muuta katsomisen arvoistakaan. Sitten yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä jos ensimmäinen kausi olikin hyvä, jopa harvinaisen hyvä avaruusoopperan edustajaksi, niin toinen kausi oli vielä parempi.

Yksi syy siihen on se, että juoni oli aiempaa tiiviimpi kuin esittelyt olivat saaneet jäädä, toinen se, että siinä saatiin laajempi näkökulma asioihin. Erityisesti politiikkaan ja marssilaisten motiiveihin. Jos sama tahti jatkuu, niin sarjan kolmas, vuonna 2018, tuleva kausi onkin sitten jotain. Joka tapauksessa tulen katsomaan, ja luultavasti myös arvostelemaan, senkin jossain vaiheessa. Mahdollisesti jopa Amerikan tahtiin.

Kummassakin on myös synkistelevä ja moraalinen sankari.

Onko sarja kuitenkaan scifin Game of Thrones, niin kuin monet arvostelijat ovat antaneet ymmärtää? Ei nyt sentään, vaikka siinä jotain samaa kieltämättä onkin, niin laadultaan kuin tyyliltäänkin. Löytyyhän molemmista sarjasta niin moniulotteisia, mutta myös samaistuttavia hahmoja, kiinnostava maailma, jokseenkin omaperäinen juoni, vakuuttavia näyttelijöitä sekä vielä vakuuttavampia erikoistehosteita

The Expancen konsepti oli kyllä vähän erilainen kuin perusscifillä, mutta ei nyt varsinaisesti mitenkään erityisen mieleenpainuva. Vaikka siihen liittyi kaikkea mielenkiintoista, kuten avaruudelliset mittasuhteen saanut kylmä sota, poliittista peliä, rikostutkinta sekä terroristeja. Niitä kuitenkin löytyy vähän yhdestä, jos toisestakin scifisarjasta, kirjasta, tai elokuvasta. Muihin genreihin kuuluvista teoksista nyt puhumattakaan.

Toki mukaan ole laitettu myös avaruusolentoja, joskin he vaikuttivat sarjan tapahtumiin vain välillisesti. Henkilökohtaisesti heitä ei ole vielä nähty. Sarja on muutenkin saanut paljon kiitosta realismistaan, erityisesti siinä nähdyn tieteen suhteen. Tämä tosin ei ole koskaan ollut minulle mikään must. Minuun kiinnostavat sarjoissa täysin muut asiat kuin realistisuus, oli sen lajityyppi mikä tahansa.

Minulle onkin paljon tärkeämpää se, miten kyseistä juonta, olkoon se kuinka epärealistinen tahansa, käsitellään. The Expance olikin päätynyt ei niin yllättäen Game of Thronesin tyyliin, jonka ylin ystävä satun olemaan. Toisin sanoen se jakoi varsin monimutkaisen juonensa pienenpiin osiin, joista jokainen sarjan lukuisesta päähenkilöstä sai omansa. Se puolestaan on asia, josta sarja saa minultakin kiitosta. 

Heidän yhteistyönsä olikin kauden parasta antia, ehdottomasti.

Olkoon sarjan juoni millainen vaan, niin se ei kuitenkaan olisi mitään ilman kiinnostavia päähahmoja. Sarja onnistui erityisesti, usein vielä värillisten, naishahmojen kohdalla. He kaikki olivat omalla tavallaan vahvoja, toistensa kanssa erilaisia ja aivan yhtä aktiivisia ja moniulotteisia kuin miehetkin. Suosikeikseni ylsikin kaksi naista: Chrisjen Avasarala ja vasta toisella kaudella tullut Bobbie Draper.

Miehistä paras taisi olla Holdenin tiimiin kuuluva Amos (Wes Chatham), joskaan en ole ihan yhtä ihastunut häneen kuin sarjan tosifanit, lähinnä naiset, näyttävät olevan. Muutkaan eivät olleet hahmona yhtään hassumpia, joskin heidän kaltaisiaan on tullut nähty ihan tarpeeksi vähän joka genressä. Esimerkiksi Holden oli jokseenkin geneerinen sankari ja Miller stereotyyppinen kyyninen etsivä.

Yllättäen vielä hahmotkaan eivät ole sarjan suurin vahvuus, vaikka niin voisi helposti luulla, vaan rikas poliittinen kulttuuri, jossa on vielä häivähdys omaa maailmaammekin. Sarjan maailma olikin juuri oikeanlainen, juuri tarpeeksi erilainen kuin oma maailmamme ollakseen kiinnostava, mutta tarpeeksi samanlainen, jotta siihen oli helppo päästä sisään.

Arvosteltavaksi jäi enää toteutus. Siitä minulla ei ole mitään valitettavaa, pidin kaikesta erikoistehosteista tunnusmusiikkiin, mutta ei juuri erikoismainittavaakaan. Toteutus ei ollut sen parempaa tai huonompaa kuin muissakaan lajityypin teoksissa. Myöskään näyttelijät eivät olleet siitä huonommasta päästä, joskin heistä edes jokseenkin Emmyn arvoisia olivat vain Thomas Jane ja Shohreh Aghdashloo.

Vaikka niin voisi ylläolevista aikamoisista kehuista luulla, The Expansella oli myös omat huonot puolensa. Niitä ei ole paljon, mutta joitakin kuitenkin. Se otti itsensä vähän turhan vakavasti, ainakin paikka paikoin, eikä sarja ole läheskään niin omaperäinen kuin se näyttää luulevan. Lisäksi sarja keskittyi liikaa tiedepuoleen avaruusseikkailun sijaan. En myöskään pitänyt tavasta, jolla Millerin storyline päättyi.

Juuri niistä syistä The Expanse ei pääse lajityyppinsä suosikkien joukkoon. Toisin kuin sellaiset scifisarjat kuin Firefly, Killjoys, Defiance ja Orphan Black. Kauas se ei jää, varsinkin toisen kauden jälkeen. Jos sama nousu jatkuu, niin asia saattaa hyvin muuttua ja kolmannella kaudella pidän siitä jo ihan eri lailla. Jos hyvin käy, se saattaa jopa nousta lempiscifisarjojen, ja mahdollisesti myös sarjojen yleensä, joukkoon.

Tiivistetysti The Expanse on avaruusoopperaa parhaimmillaan, ainakin melkein. Syfy todellakin onnistui tällä kertaa. Neljä tähteä.

Laulaen halki fantasiamaan

Pidän  fantasiasta, huumorista ja jossain määrin myös musikaaleistakin. Siksi ei ole mikään ihme, että äskettäin katsoman fantasiallinen musikaalikomedia Galavant on melkein kuin minulle tehty.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Galavantin ensimmäisestä ja mahdollisesti myös toisesta tuotantokaudesta!!!

Uljaan ritari Galavantin (Joshua Sasse) satukirjamainen elämä mullistuu kuin paha kuningas Richard (Timothy Omundson) kaappaa hänen unelmiensanaisen, kauniin Madalenan (Mallory Jansen), vaimokseen. Vaaroja uhmaten mies ryntää pelastamaan rakkaansa, niin kuin kunnon sankarin kuuluukin. Turhaan, sillä tämä on päättänyt valita Richardilta saamansa vallan ja rikkaudet häntä rakastavan miehen sijaan.

Galavant lannistuu. Hän saa kuitenkin uutta puhtia kuin Richardin valloittaman Valencia prinsessa Isabella (Olipa Kerrasta tuttu Karen David) pyytää legendaarisen sankarin apua sekä hänelle itselleen, että valintaansa katuvalle Madalenalle. Tai siltä ainakin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa. Näin saa alkunsa laulun-ja toiminnantäyteinen sekä ennen kaikkea hauska seikkailu kohti Valenciaa ja tosirakkautta.

Galavant oli minulle kohtuullisen uusi tuttavuus. Tiesin sarjan olemassaolosta vain, koska yksi sen näyttelijöistä, Madalenaa näyttelevä Mallory Jansen, näytteli myös Agents of S.H.I.E.L.D:issä. Päätin kuitenkin katsoa se, paremman sarjan puutteessa, ja olenkin hyvin iloinen siitä, että katsoin. Se ei ole ehkä paras lähiaikoina katsomistani sarjoista, mutta ainakin yksi hauskimmista.

Ja vaikka Galavant ei kuulukaan huippusarjojen joukkoon, se oli viihdyttävä kuin mikä. Siitä pitivät sarjan hauskuus, ammattitaitoiset tekijät, tarttuvat musiikkinumerot, karismaattiset näyttelijät ja piristävä itsetietoisuus. Valitettavasti nekään eivät riittäneet kolmannelle kaudelle, jota sarja olisi paitsi ansainnut, niin myös tarvinnut. Sen tarina nimittäin jäi osittain kesken.

Sarjan juoni oli aika perus, varsinkin ensimmäisissä jaksoissa. Toki joitakin yllätyksiäkin ja omia lisäyksiä löytyi, paljonkin, mutta ei mitään liian omaperäistä. Tarkoituksella, parodioihan se juuri fantasiaa ja kyseisen tyylilajin, ja tämän pitää genreä rakastavankin myöntää, monia kliseitä. En usko, että kukaan sarjaa pelkästään juonen takia katsookaan. Se loistaakin tavalla, jolla tarina kerrotaan.

Kuinka moni hahmo esimerkiksi käyttäisi yhtä hahmoja selostajanaan, nimeäisi toisen kauden aloitusjaksonsa "A New Season aka Suck It Cancellation Bear"-nimellä tai lisäisi fantasiamaailmaansa poikabändimäiseen tapaan laulavia munkkeja, pieniä jättiläisiä ja isoja kääpiöitä, rakkauteen vastaavia zombeja, sympaattisia merirosvoja ja metsän keskellä löytyvän homobaarin?

Asiaa ei pahenna se, että toteutuksesta ei juuri löydy vikaa, ainakin jos ottaa huomioon sarjan varsin pienen budjetin. Tai sitä, että siinä vilisi suhteellisen tuntemattomien pääosan esittäjien lisäksi myös kohtuullisen paljon tunnettujakin näyttelijöitä, esimerkiksi John Stamos, Buffy-tähti Anthony Head tai musiikin alan kuuluisuus Al Yankovic.

Galavantin hahmot eivät olleet yhtään hullumpi komediasarjan mittapuulla. Heitä kuitenkin vaivasi tietty stereotyyppisyys, varsinkin Madalenalla ja Jesterillä, mutta se ei ole niinkään erikoista lajityypin huomioon ottaen. Sitä paitsi kaikki, jopa äsken mainitsemani kaksikko, saivat kyllä myös osakseen hieman hahmokehitystäkään, eivätkä he siten olleet niin yksiulotteisia kuin etukäteen pelkäsin.

Itse päähenkilö Galavant oli sympaattinen, joskaan ei mitenkään erittäin omaperäinen hahmo. Samaa voisi sanoa myös suosikkihahmokseni, joskin juuri ja juuri nousseesta, Isabellasta. Karen Davis oli minulle ennestään tuttu Olipa Kerrasta ja häntä olikin kiva nähdä lisääkin. Huono hahmo, hieman yllättäen, ei ollut myöskään kuningas Richard, joka muuttui sarja aikana koomisesta roistosta epätodennäköiseksi sankariksi.

Missään nimessä en sanoisi sarjaa täydelliseksi, monestakin syystä. Osa vitseistä oli makuuni turhan lapsellisia. Tarinassa oli ihan liikaa tyhjäkäyntiä, jopa niinkin, että sarjan voisi leikata elokuva- tai minisarjamuotoon ilman, että mitään olennaista jää pois. Lisäksi joidenkin tilanteiden ratkaisut löytyivät vähän liiankin sopivasti, mikä olikin koko sarjan huonoin puoli. 

Galavantin huonot puolet eivät kuitenkaan koskaan ylittänyt sen hyviä, tai jopa suorastaan loistavia, piirteitä. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että jos sarja kiinnostaa sinua edes vähän, siitä kannattaa katsoa edes pari ensimmäistä jaksoa. Varsinkin kuin ne kestävät vain noin 20 minuttia, joten siinä ei häviä juuri mitään. Edes aikaa.

Tiivistetysti Galavant on oiva esimerkki siitä, kuinka fantasiaa, komediaa ja musikaaleja oikein pitää yhdistää. Sitä ei voi katsoa nauramatta ja tuntematta edes jotain hahmoja ja heidän kummalista maailmaansa kohtaan. Täydet viisi tähteä. Sarjan ilmeisistä vioista huolimatta.

Särkynyt meri sisällissodan ikeessä

Luettuani Joe Abercrombien Särkynyt meri-trilogian kaksi ensimmäistä osaa, tartuin luonnollisesti myös siihen kolmanteen, Puolikas Sotaa, joka oli odotetusti laadukkaiden edeltäjiensä veroinen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Vain Puoliksi Kuningas, Halki puolen maailman kuin tästä Puolikas sotaa-romaanista eli jokaisesta kolmesta Särkynyt meri-trilogian kirjasta. Tämän kolmannen osan kohdalla ne ovat kuitenkin varsin pieniä, joten jos vain kaksi ensimmäistä osaa on luettua, tätä arvostelua voi ihan hyvin lukea.

Sisällissota on vallannut Särkyneen meren. Sen on saanut huomata erittäin omakohtaisesti Throvenlannin teräväpäinen prinsessa Skara suurkuninkaan surmattua hänen perheensä. Skaran itsensä onnistuu kuitenkin paeta serkkunsa, Gettlantin kuningatar Laithlinin, hoiviin, mistä käsin hän suunnitteleekin suurkuninkaan ja hänen Kuolemaa pelkäämättömän komentajansa Bright Yillingin kaatoa.

Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä suurkuninkaalla on komennuksessaan suuri sotajoukko ja Skaran liittolaisilla Gettlannin rautakuningas Uthiilla ja miekkojenmurtaja Grom-gil-Gormilla olisi kana kynittävänä myös toistensa kanssa. Onneksi vain puolet sodasta käydään miekoin ja se toinen puoli sanoilla, joidenka käytössä Skara huomaa pian olevansa melkein yhtä hyvä kuin Uthirin neuvonantaja isä Yarvikin.

Särkynyt meri-trilogian kaksi ensimmäistä osaa olivat mallikelpoisia fantasiakirjallisuuden edustaja, niin nuorten kuin aikuistenkin. Samaa voisi sanoa myös tästä kolmannesta osasta, Puolikkaasta sotaasta. Ja vieläpä samasta syystä. Senkin maailma oli moniulotteinen, hahmot samaistuttavia, juoni kiinnostava, taistelukohtaukset jännittäviä ja kirjoitustyyli mukaansatempaavaa.

Kirjasarjan teemakin, aikuiseksi kasvaminen, oli pysynyt samana. Tämä ei ole mikään ihme. Puolikas sotaa, niin kuin koko Särkynyt meri-trilogiakin on suunnattu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Nuoret päähenkilöt olivat kuitenkin ainut asia, joka teki siitä nuorten kirjan. Niinpä mikään ei estä aikuisia lukemasta kirjaa ja jopa nauttimasta siitä, niin kuin minäkin tein.

Jotain sentään oli muutettukin. Edellisten osien päähenkilöt olivat joutuneet vaihtopenkille ja heidän paikalleen tulivat nokkela, mutta epävarma, Skara, taisteluita rakastava Grom-gil-Gormilin kilvenkantaja Raith ja edellisestä tuttu, nyt isä Yarvin pappisoppilaaksi päätynyt, Koll. En vastusta muutosta. Jos nyt sitä muutokseksi voi sanoa, sillä kaikissa kolmessa sarjan kirjassa on kuitenkin ollut eri päähahmot. 

Uudet päähahmot ovat tarpeeksi pidettäviä, erityisesti suurimman osan saanut Skara. He jäivät kuitenkin vähän turhan etäiseksi, minkä vuoksi Puolikas sota ei ollutkaan aivan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, varsikin Halki puolen maailman. Vaikka lähelle pääsikin. Olisinkin toivonut, että ainakin osa vanhoista päähahmoistakin olisi saanut äänensä kuuluviin. Mieluiten suosikkini eli isä Yarvi ja Throrn.

Sen sijaan päähahmojen lisääminen alkuperäisestä yhdestä kolmeen palveli kirjaa hyvin, sillä se mahdollisti hyvin monipuolisen kuvan tapahtumista. Pidän muutenkin siitä, että kirjassa on enemmän kuin yksi päähenkilö. Olettaen tietenkin, että heillä on toistensa kanssa tarpeeksi erilainen ääni, kuten Puolikkaassa sotaassa oli käynyt, eikä he ole käytännössä vain sama hahmo eri nimellä.

Kirjan maailma oli erittäin kompleksinen. Pidin siitä, suorastaan rakastin, että siinä oli myös harmaata väriä ja perinteiseltä sankari-roisto-jaottelulta vältyttiin ainakin suurimmaksi osaksi. Erityisesti Yarvi oli sekä sankari, että roisto. Se tekikin maailmasta ja erityisesti sen hahmoista paitsi kiinnostavan, niin myös tutumman. Tosielämässäkään ihmiset eivät ole pelkästään hyviä tai pahoja, vaan jotain siltä väliltä.

Itse juoni oli melko suoraviivainen. Sisällissota on käynnissä. Suurkuninkaan joukot hyökkäsivät voimalla sankareitamme vastaan ja he puolustivat omaansa parhaansa mukaan. Välissä juoniteltiin, käytiin yllättävänkin tutun oloisessa haltiakaupungissa, podettiin rakkaushuolia ja surtiin jo menetettyä. Ei yhtään hullumpi fantasiakirjan juoni, mutta ei omaperäisinkään.

Se, missä kirja sitten esiintyi edukseen, oli tapa, jolla tarina kerrottiin. Joe Abercrombiella on tapana keskittyvä enemmän siihen, kuinka tapahtumat vaikuttavat hahmoihin kuin niihin tapahtumiin itseensä. Mikä sai kirjan todella elämään tapahtumien mukana ja ymmärtämään kirjan muutenkin samaistuttavia päähenkilöitä. Siitäkin huolimatta, että heidän maailmansa on hyvin erilainen kuin omamme.

Juoneen liittyen pidin myös siitä, ettei tarina ollut koskaan turhan ennalta-arvattava. Yllätyin kirjaa lukiessani enemmän kuin kerran. Erityisesti loppupuolella. Tämä ei ole ilmiselvää, varsinkin fantasiakirjallisuuden parissa ja varsinkin kuin olen lukenut genren kirjoja niin paljon, että tunnistan sen kliseet melko helposti.

Kirjasta löytyi tietenkin myös paljon toimintaa, jopa edellisiä osia enemmän ja se on jo paljon sanottu se. Niinpä se sodan toinen, verisempi, puoli tuli myös hyvin esille. Minun kaltainen fantasiataisteluiden ystävä ei siis todellakaan joutunut pettymään. Taistelukohtaukset olivat paitsi taiten kirjoitettuja, niin ne myös veivät niin juonta kuin hahmokehitystäkin merkittävällä tavalla eteenpäin.

Valitettavasti minulta löytyy kirjasta jotain valitettavaakin. Loppu vaikutti turhan kiireellä tehdyltä, ihan kuin kirjailija olisi kyllästynyt teokseensa ja päättänyt saada sen nopeasti pois alta. Eikä vähiten sen vuoksi, että loppuratkaisu oli vähän turhankin kätevä. Sitä voitaisiinkin sanoa jo Deux Ex Machinaksi. Tämä on iso miinus muuten niin hyvälle kirjalle.

Tiivistetysti Puolikas Sotaa, niin kuin koko Särkynyt meri-trilogia kuuluu fantasiakirjojen parhaimmistoon, heti sellaisten klassikoiden kuin Taru Sormusten Herrasta ja Tulen ja Jään laulu jälkeen. Pienet virheet kuitenkin tiputtavat sen pisteitä omasta mielestäni, joten se ansaitsee vain neljä tähteä. Koko kirjasarjalle antaisin niitä kuitenkin täydet viisi.

Talvi, ja kuningattarien sota, tekevät tuloaan Westerosiin

Huippusuosittu, ja huippu hyvä, fantasiasarja Game of Thrones sai juuri seitsemännen kautensa päätökseen. Kausi oli samaan aikaan sekä sarjan kaikkien aikojen paras, että huonoin.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Game of Thronesin jo tulleiden seitsemän kauden tapahtumista!

Starkkien tunnuslause ”Talvi on tulossa” ei ole koskaan ollut yhtä totta kuin nyt, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti. Sitä kuvainnollista talvea edustaa epäkuolleet Valkoiset Kulkijat, jotka matkaavat hitaasti, mutta varmasti, kohti Westerosia. Se kirjaimellinen talvi ei ole yhtään sen vaarattomampi. Uhkana on, erityisesti maailman Pohjoisosia, niin paleltuminen kuin nälänhätäkin.

Valkoisia kulkijoita vastaan joukkoja kokoaa Pohjoisen hallitsija Jon Snow (Kit Harington), suomenkielisessä käännöksessä Nietos, mutta hänellä on vaikeuksia vakuuttaa muille maailman asukkaille uhan vakavuudesta, pitäväthän he Valkoisia Kulkijoita pelkästään lapsille kerrottavana satuna. Jonin tehtävää vaikeuttaa vielä se, että muut maailman valtaapitävät ovat keskittyneet omiin valtataisteluihinsa.

Nimittäin samaan aikaan kuningatar/khaleesi Daenerys Targaryen (Emilia Clarke) on viimein päässyt kolmine lohikäämeineen ja suurine armeijoineen Westerosin kamaralle ja nyt hän suunnitelleekin kaappaavansa valtaistuimen häikäilemättömän kuningatar Cersein (Lena Headey) kynsistä. Game of Thrones perustuu George. R. R. Martinin tulen ja Jään laulu-kirjasarjaan.

Game of Thrones on yksi ehdoton sarjasuosikkini, varsinkin kovasti rakastamassani fantasiagenressä. Siksi ei ole mikään ihme, että tämäkin kausi oli mieleni. Siinä oli toki heikkoutensa, kuten pienet, ja suuretkin, tarinalliset ja etäisyyksiin liittyvät epäloogisuudet, mutta myös vahvuutensa, joista suurin oli se, että sarjan hahmot ja tapahtumat alkoivat vihdoinkin tulla yhteen.

Kaudella faneja palveltiinkin urakalla. Monet tutut hahmot kohtasivat toisensa joko ensimmäisistä kertaa, kuten Jon ja Dany, tai uudestaan, kuten Starkin siskokset Sansa (Sophia Turner) ja Arya (Maisie Williams). Lohikäärmeet saivat näyttää vihdoin ja viimein kyntensä, hampaansa ja erityisesti tulensa oikeassa taistelussa. Listaa voisi luetella pitempäänkin, mutta siihen ei ole nyt aikaa.

Game of Thronesin Seitsemäs kausi keskittyi lähinnä siihen talveen valmistautumiseen. Itse talvi tulee vasta sarjan viimeisellä eli kahdeksannella kaudella. Tämän takia kaudessa ei tapahtunut juuri mitään ratkaisevaa. Itse olisin tehnyt asian toisin ja sijoittanut vaikka Cersein väistämättömän kuoleman tai ensitaistelut Valkoisten Kulkijoiden kanssa jo tälle kaudelle.

Yksi suurimmista kohokohdista

Se ei tarkoita, etteikö kaudella olisi tapahtunut mitään, vaan itseasiassa sen tahti oli nopeampi kuin koskaan ennen sarjan historiassa. Yhdessä seitsemännen kauden jaksossa tapahtui enemmän kuin aikaisempien kausien puoliväliin mennessä on tapahtunut. Niinpä mikä aikaisemmin olisi ollut jakson, jos sei jopa koko kauden, kohokohta, sai monesti antaa tilaa vielä isommille asioille.

Syy varsin kovaan tahtiin on selvääkin selvempi. Tekijöillä oli selvästi kiire viedä tarinaa eteenpäin jäljelle jäämässä varsin vajavaisessa jaksomäärässä, mikä taas tarkoitti juonen oikopolkuja ja sitä, että hahmot pääsivät paikasta toiseen kuin teleporttaamalla. Tälläkin kaudella olisi voinut olla edellisen kuuden kauden tapaan kymmenen jaksoa tai lisäämällä tehtävien kausien määrää yhdeksään tai jopa kymmeneen.

Sen, minkä kausi hävisikin käsikirjoituksen puolella, se voitti spektaakkeleilla. Niitä riittikin joka jaksolle, ainakin melkein, ja hyvin tehtynä vielä. Toteutus onkin aina ollut Game of Thronesin vahvoja puolia, eikä tämä kausi ollut poikkeus. Tämän huomasi eniten erikoistehosteiden ja lavasteiden kohdalla, joihin olikin käytetty paljon aikaa, rajaa ja ennen kaikkea ammattitaitoa.

Game of Thronesista on vielä tulossa yksi, järjestyksessään kahdeksas, kausi. Se tulee käsittämän vain vaivaiset kuusi jaksoa, mutta kuin korvaukseksi jaksoista tulee ennätyspitkiä. Odotan kaudesta tulevan toiminnantäytteinen, yhtä nopeatempoinen kuin tämäkin kausi, melko varmasti myös sitä yllätyksellisempi sekä ennen kaikkea parempi tai ainakin sykähdyttävämpi.

Jos nyt saisin veikata, mitä tulee käymään ja miksi en saisi, niin veikkaisin, että sankarimme voittavat valkoiset Kulkijat, Jon saa sankarikuoleman, Cersei saa loppunsa, samoin Jon ja ainakin yksi lohikäärme, jos ei molemmat, sekä Dany saa valtaistuimen. Nämä ovat kuitenkin pelkkiä veikkauksia, ei suinkaan tietoa, ja voi hyvin olla, että kausi yllättää minut täysin. itseasiassa toivonkin sitä, oikein kovasti.

Tiivistetysti Game of Thrones ei ole sitä, mitä se parhaimmillaan oli, mutta sen seitsemännestä kaudesta löytyi myös paljon hyvää. Katson taatusti myös sarjan viimeisen kauden. Neljä ja puoli tähteä.