Särkynyt meri sisällissodan ikeessä

Luettuani Joe Abercrombien Särkynyt meri-trilogian kaksi ensimmäistä osaa, tartuin luonnollisesti myös siihen kolmanteen, Puolikas Sotaa, joka oli odotetusti laadukkaiden edeltäjiensä veroinen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Vain Puoliksi Kuningas, Halki puolen maailman kuin tästä Puolikas sotaa-romaanista eli jokaisesta kolmesta Särkynyt meri-trilogian kirjasta. Tämän kolmannen osan kohdalla ne ovat kuitenkin varsin pieniä, joten jos vain kaksi ensimmäistä osaa on luettua, tätä arvostelua voi ihan hyvin lukea.

Sisällissota on vallannut Särkyneen meren. Sen on saanut huomata erittäin omakohtaisesti Throvenlannin teräväpäinen prinsessa Skara suurkuninkaan surmattua hänen perheensä. Skaran itsensä onnistuu kuitenkin paeta serkkunsa, Gettlantin kuningatar Laithlinin, hoiviin, mistä käsin hän suunnitteleekin suurkuninkaan ja hänen Kuolemaa pelkäämättömän komentajansa Bright Yillingin kaatoa.

Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä suurkuninkaalla on komennuksessaan suuri sotajoukko ja Skaran liittolaisilla Gettlannin rautakuningas Uthiilla ja miekkojenmurtaja Grom-gil-Gormilla olisi kana kynittävänä myös toistensa kanssa. Onneksi vain puolet sodasta käydään miekoin ja se toinen puoli sanoilla, joidenka käytössä Skara huomaa pian olevansa melkein yhtä hyvä kuin Uthirin neuvonantaja isä Yarvikin.

Särkynyt meri-trilogian kaksi ensimmäistä osaa olivat mallikelpoisia fantasiakirjallisuuden edustaja, niin nuorten kuin aikuistenkin. Samaa voisi sanoa myös tästä kolmannesta osasta, Puolikkaasta sotaasta. Ja vieläpä samasta syystä. Senkin maailma oli moniulotteinen, hahmot samaistuttavia, juoni kiinnostava, taistelukohtaukset jännittäviä ja kirjoitustyyli mukaansatempaavaa.

Kirjasarjan teemakin, aikuiseksi kasvaminen, oli pysynyt samana. Tämä ei ole mikään ihme. Puolikas sotaa, niin kuin koko Särkynyt meri-trilogiakin on suunnattu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Nuoret päähenkilöt olivat kuitenkin ainut asia, joka teki siitä nuorten kirjan. Niinpä mikään ei estä aikuisia lukemasta kirjaa ja jopa nauttimasta siitä, niin kuin minäkin tein.

Jotain sentään oli muutettukin. Edellisten osien päähenkilöt olivat joutuneet vaihtopenkille ja heidän paikalleen tulivat nokkela, mutta epävarma, Skara, taisteluita rakastava Grom-gil-Gormilin kilvenkantaja Raith ja edellisestä tuttu, nyt isä Yarvin pappisoppilaaksi päätynyt, Koll. En vastusta muutosta. Jos nyt sitä muutokseksi voi sanoa, sillä kaikissa kolmessa sarjan kirjassa on kuitenkin ollut eri päähahmot. 

Uudet päähahmot ovat tarpeeksi pidettäviä, erityisesti suurimman osan saanut Skara. He jäivät kuitenkin vähän turhan etäiseksi, minkä vuoksi Puolikas sota ei ollutkaan aivan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, varsikin Halki puolen maailman. Vaikka lähelle pääsikin. Olisinkin toivonut, että ainakin osa vanhoista päähahmoistakin olisi saanut äänensä kuuluviin. Mieluiten suosikkini eli isä Yarvi ja Throrn.

Sen sijaan päähahmojen lisääminen alkuperäisestä yhdestä kolmeen palveli kirjaa hyvin, sillä se mahdollisti hyvin monipuolisen kuvan tapahtumista. Pidän muutenkin siitä, että kirjassa on enemmän kuin yksi päähenkilö. Olettaen tietenkin, että heillä on toistensa kanssa tarpeeksi erilainen ääni, kuten Puolikkaassa sotaassa oli käynyt, eikä he ole käytännössä vain sama hahmo eri nimellä.

Kirjan maailma oli erittäin kompleksinen. Pidin siitä, suorastaan rakastin, että siinä oli myös harmaata väriä ja perinteiseltä sankari-roisto-jaottelulta vältyttiin ainakin suurimmaksi osaksi. Erityisesti Yarvi oli sekä sankari, että roisto. Se tekikin maailmasta ja erityisesti sen hahmoista paitsi kiinnostavan, niin myös tutumman. Tosielämässäkään ihmiset eivät ole pelkästään hyviä tai pahoja, vaan jotain siltä väliltä.

Itse juoni oli melko suoraviivainen. Sisällissota on käynnissä. Suurkuninkaan joukot hyökkäsivät voimalla sankareitamme vastaan ja he puolustivat omaansa parhaansa mukaan. Välissä juoniteltiin, käytiin yllättävänkin tutun oloisessa haltiakaupungissa, podettiin rakkaushuolia ja surtiin jo menetettyä. Ei yhtään hullumpi fantasiakirjan juoni, mutta ei omaperäisinkään.

Se, missä kirja sitten esiintyi edukseen, oli tapa, jolla tarina kerrottiin. Joe Abercrombiella on tapana keskittyvä enemmän siihen, kuinka tapahtumat vaikuttavat hahmoihin kuin niihin tapahtumiin itseensä. Mikä sai kirjan todella elämään tapahtumien mukana ja ymmärtämään kirjan muutenkin samaistuttavia päähenkilöitä. Siitäkin huolimatta, että heidän maailmansa on hyvin erilainen kuin omamme.

Juoneen liittyen pidin myös siitä, ettei tarina ollut koskaan turhan ennalta-arvattava. Yllätyin kirjaa lukiessani enemmän kuin kerran. Erityisesti loppupuolella. Tämä ei ole ilmiselvää, varsinkin fantasiakirjallisuuden parissa ja varsinkin kuin olen lukenut genren kirjoja niin paljon, että tunnistan sen kliseet melko helposti.

Kirjasta löytyi tietenkin myös paljon toimintaa, jopa edellisiä osia enemmän ja se on jo paljon sanottu se. Niinpä se sodan toinen, verisempi, puoli tuli myös hyvin esille. Minun kaltainen fantasiataisteluiden ystävä ei siis todellakaan joutunut pettymään. Taistelukohtaukset olivat paitsi taiten kirjoitettuja, niin ne myös veivät niin juonta kuin hahmokehitystäkin merkittävällä tavalla eteenpäin.

Valitettavasti minulta löytyy kirjasta jotain valitettavaakin. Loppu vaikutti turhan kiireellä tehdyltä, ihan kuin kirjailija olisi kyllästynyt teokseensa ja päättänyt saada sen nopeasti pois alta. Eikä vähiten sen vuoksi, että loppuratkaisu oli vähän turhankin kätevä. Sitä voitaisiinkin sanoa jo Deux Ex Machinaksi. Tämä on iso miinus muuten niin hyvälle kirjalle.

Tiivistetysti Puolikas Sotaa, niin kuin koko Särkynyt meri-trilogia kuuluu fantasiakirjojen parhaimmistoon, heti sellaisten klassikoiden kuin Taru Sormusten Herrasta ja Tulen ja Jään laulu jälkeen. Pienet virheet kuitenkin tiputtavat sen pisteitä omasta mielestäni, joten se ansaitsee vain neljä tähteä. Koko kirjasarjalle antaisin niitä kuitenkin täydet viisi.

Pappi Yarvi juonittelee sodan kynnyksellä

Gettlannin valtapeleistä ja ihmiskohtaloista kertova Vain Puoliksi Kuningas oli fantasiaa parhaimmillaan, niin myös sen melkein yhtä hyvä jatko-osan, Halki Puolen Maailman.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia niin nyt arvostelemani Halki Puolen Maailmasta, kuin Särkynyt Meri-trilogian aloittavasta Vain Puoliksi Kuninkaastakin. Lue siis omalla vastuullasi.

Isänsä lailla sotasankariksi haluava Thorn tulee tappaneeksi harjoitusvastustajansa. Siitä hyvästä hänet aiotaan tappaa, kunnes hänet pelastaa itse kuninkaan neuvonantaja, isä Yarvi. Juonikkaalla papilla jolla on tytölle suuria suunnitelmia, joihin kuuluu muun muassa matka kirjaimellisesti halki puolen maailman, etsimään liittolaisia väistämättömältä vaikuttavaan sotaan suurkuningasta vastaan.

Vaaralliselle matkalle lähtee mukaan myös Thornin vanha harjoittelukaveri, armeijasta potkut saanut, väkivahva, Brand, Yarvin vanha ystävä Rulf, joka toimii nyt perämiehenä omalla laivallaan, sekä Thornista paremman taistelijan työllä ja tuskalla tekevä vanha, mutta tappavan vaarallinen, Skifr. Halki Puolen Maailman on Joe Abercrombien Särkynyt Meri-trilogian toinen osa.

Vain Puoliksi Kuningas oli yksi parhaista fantasiakirjalöydöistäni sitten Tulen ja Jään laulun ja sen löytämisestä on jo aikaa. Siksi minulla oli kovat odotukset myös Halki Puolen Maailman suhteen. Ilokseni voin sanoa, että kirja osoittautui ihan yhtä hyväksi kuin edeltäjänsäkin, jos ei ihan sen veroiseksi sentään. Tämä lupaa hyvää kirjasarjan kolmannelle, ja samalla viimeiselle osalle, Puolikkaalle sodalle.

Halki Puolen maailman oli Vain Puoliksi Kuninkaan tapaan kasvutarina. Jos sellainen ei ole mieleen, niin tätä kirjaa on turha ottaa lukulistalle. Sen monista muista hyvistä puolista huolimatta. Tällä kertaa kasvajina toimivat kuitenkin Yarvin sijaan kiivasluotoinen soturinalku Thorn ja pelkästään hyvää haluava, mutta toivottoman sinisilmäinen ja passiivinen, Brand.

Yarvi kyllä esiintyi kirjassa, erittäin tärkeässä osassa vielä, mutta hänen sisäistä maailmaansa emme kuitenkaan päässyt näkemään. Se oli huono asia, sillä hän oli muuttunut mielenkiintoisempaan suuntaan sitten viime näkemän ja jo silloin hän oli harvinaisen hyvä fantasian päähenkilö. En kuitenkaan valita, sillä myös Thorn ja Brand toimivat päähenkilöinä hyvin. 

Erityisesti siksi, että kumpikin heistä oli kaukana täydellisestä, mikä teki heistä hahmoina realistisia. Omasta mielestäni Thorn oli kiinnostavampi näistä kahdesta, vaikka Brandistakin oli vaikea olla pitämättä. Näiden kahden rakkaustarinakaan ei ollut hullumpi, varsinkin nuorten kirjojen mittapuulla. Varsinkin kuin siltä lajityypille jo melkeinpä pakolliselta kolmiodraamalta vältyttiin.

 Samaa voisi sanoa myös muista matkalle lähtijöistä, jotka kaikki olivat kaukana tarujen komeista ja kunniallisista sankareista. Kirjan eduksi onkin sanottava, että se onnistui tekemään myös sivuhahmoista harvinaisen moniulotteisia. Niin uudet kuin vanhatkin. Mieleeni oli erityisesti Skifr, Yarvin kuningataräiti Laithin, Brandin sepäntöissä kunnostautunut pikkusisko Rin sekä Rulf.

Muutenkin kuin hahmojen osalta fantasian lapsellisemmat, ja samalla epäuskottavimmat, puolet olivat saaneet kyytiä. Siitäkin huolimatta, että kirjasarja on suunnattu ensisijaisesti nuoremmille lukijoille. Sen todellisuus ei ole kuin lauluissa, minkä kirjan hahmotkin saavat hyvin pian huomata. Tämä ei ollut minulle mikään yllätys, olihan tietyt harmaan sävyt nähtävissä jo Puoliksi Kuninkaassakin.


Kirjoitustyyli oli pysynyt mestarillisena. Vaikka tarina oli jollakin lailla fantasialle hyvin kliseinen, se ei edellisen osan tapaan vieläkään tuntunut siltä. Kirjaa oli helppo lukea ja vielä helpompi jäädä koukkuun, varsinkin sitten kuin se pääsi kunnolla vauhtiin, joka tapahtui valitettavan myöhään. Olenkin sitä mieltä, että kirjasta olisi voinut tehdä lyhyemmänkin ilman, että mitään olennaista olisi jäänyt pois.

Yleensä toisessa osassa, olkoon se minkä tahansa kirjan, tv-sarjan, tai elokuvan, on pieni väliosan tuntu. Ei kuitenkaan tässä. Halki Puolen Maailman oli erittäin tarpeellinen kirjasarjan jatkon kannalta. Eikä pelkästään siksi, että se esitteli liudan uusia hahmoja, vaan se myös vei itse pääjuonta olennaisesti eteenpäin, valmistellen kirjasarjan viimeistä osaa, Puolikasta Sotaa, varten.

Halki Puolen Maailman myös laajensi kaikkien hyvien jatko-osien tapaan jo olemassa olevaa maailmaa hyvin paljon. Tarinan edetessä käytiin hieman hyvinkin kaukaisissa, ja eksoottisissa paikoissa, ja niin maailma kuin hahmotkin saivat vähä vähältä osakseen lisää taustoitusta. hahmokehityksen, taustatarinan ja toiminnan kokonaisuus toimii ja lukija viihtyy varmasti kirjaa lukiessa.

Halki Puolen Maailman on jälleen nappisuoritus Joe Abercombelta. Ei ole epäilystäkään, etten lukisi myös Puolikkaan sodankin. Ei kuitenkaan ihan edeltäjänsä veroinen, vaikka aika lähelle sitä pääsikin. Neljä tähteä.