Skywalker nousee viimeisen kerran

Huippusuositun Star Wars-sarjan uusin trilogia sai nyt arvostelemastani Star Wars: Rise of Skywalker-elokuvasta erinomaisen, joskin hieman mielikuvituksettoman, päätöksen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia sekä aikaisemmista Star Wars-elokuvista, että, hyvin pienessä määrin, Star Wars: The Rise of Skywalkerista. Lue kuitenkin omalla vastuullasi!



On kulunut jo vuosi Last Jedin tapahtumista. Kylo Ren (Adam Driver) etsii kuolleista herännyttä Keisari Palpatinea (Ian McDiarmid). Hänen on tarkoitus tappaa omaa valta-asemaansa uhkaava yliroisto. Rey (Daisy Ridley ) harjoittelee jediksi Leian (edesmennyt, mutta ei unohdettu Carrie Fisher) ohjauksessa. Hänen ja Kylo Renin väliset keskustelut ja pimeän puolen huokutus häiritsevät kuitenkin keskittymistä.

Poe (Oscar Isaac), Finn (John Boyega) ja Chewbacca (Joonas Suotamo) puolestaan  hakevat vakoojan lähettämää viestiä, joka kertoo keisari Palpatinen suunnittelevan valtaannousuaan, kapinalla on edessään vaikea tehtävä. Löytää paja sith ja tappaa hänet ennen kuin on liian myöhäistä. Star Wars: The Rise of Skywalker on uuden Star Wars-trilogian päättävä yhdeksäs osa.


Star Wars: The Rise of Skywalkerin on ohjannut sama ohjaaja kuin Force Awakenista, J.J. Abrams.
Se kertookin elokuvasta paljon, niin hyvällä kuin pahalla tavalla. Toisaalta  se tuntuiedeltäjäänsä enemmän perinteiseltä Star Wars-elokuvalta. Toisaalta se tuntui enemmän Star Warssien suurimpien hittien kierrätykseltä kuin uudelta elokuvalta.

Tälle oli kieltämättä syynsä ja hyvä sellainen. olihan sarjan edellinen osa, leffasarjansa mittapuulla fllopiksi muodostunut, mutta minusta paljon mainettaan parempi, Rian Johnsonin The Last Jedi, saanut paljon haukkuja juuri liiallisesta poikkeamisesta alkuperäisistä elokuvista. Ei siis ole mikään ihme, että J.J Abrams ei halunnut ottaa mitään riskejä.



Päätunnelma The Rise of Skywalkerin nähtyäni on kuitenkin ehdottaman positiivinen. Se oli hyvä, tavallisimpien elokuvasarjojen mittapuulla jopa erinomainen. Se teki tehtävänsä eli saattoi tarinan loppuun pääosin tyydyttävästi. Toki joidenkin asioiden olisin toivonut menneen toisin kuten jättänyt Reyn vanhempien henkilöllisyyden osalta tai suurin mitä tulee minuun vähiten kiinnostavaan hahmoon, Kylo Reniin.

Olisin kuitenkaan tuskin voinut välttyä pettymykseltä. Sen verran kovat odotukset minulla oli. Samoin kuin kaikilla elokuvaa katsovilla, eikä kaikkia ei voi miellyttää, vaikka kuinka yrittäisi.  Jos tyytyy tuttuun ja turvalliseen saa osakseen paljon valituksia, ja osa katsojistakin, jos taas tekee jotain omaa, juuri kukaan ei pidä ja jos pitääkin, niin ei kehtaa myöntää. Siltä osin elokuvaaja sen tekijöitä kävi melkein sääliksikin.



Tarina eteni vauhdilla. Niin vauhdilla, ettei sillä juuri ollut tilaa hengittää. Koko elokuva alkaa avaruustaistelulla ja päättyy sellaiseen, mikä ei edes ole juonipaljastus. Niitä osaa odottaa Star Warssin kaltaislta elokuvilta. Välissäkin löytyi monenlaista toimintaa, joista merkittävämpänä Reu v. Kylo Ren. En pidä siitä, miten taistelu loppui, mutta visuaalisesti se kyllä oli näyttävä. Samoin toki myös koko elokuva, mikä ei liene mikään yllätys.

Yksi The Rise of Skywalkerin viisaimpia tekoa oli pitää pääkolmikko yhdessä, erityisesti Finn ja Poe. He eivät vieläkään, ainakin osittain nostalgia syistä, aivan alkuperäisen trion tasolle pääse hahmoltaan tai kemialtaan, mutta tarpeeksi lähelle kuitenkin. Kaikki oli pidettäviä, monipuolisia ja tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta heitä jaksaisi seurata koko kolmen elokuvan ajan.



Reyn voima tarjosi paljon mielenkiintoista, joskin myös aina paikka paikoin vähän turhankin näppärän pakotien tilanteesta kuin tilanteesta. ja minä en ole edes niitä, jotka viettäisivät päivänsä hahmon ”Mary Suemaisuutta” haukkuen. Sen sijaan minusta erittäin positiivista oli hänen yhteytensä Leiaan, vaikka Carrie Fisher pitikin lisätä digitaalisesti, aiemmin kuvattua materiaalia hyväksikäyttäen. Niin päälleliimatuilta kuin leia-kohtaukset tuntuivatkin.

Palpatinen tekeminen elokuvan pääroistoksi oli erinomainen ratkaisu, voisi jopa sanoa, että J.J. Abramsin paras. Hän oli ja on vieläkin kaikkien aikojen paras Star Wars-roisto. Ainakin puhdas roisto, sillä toki Darth Vader oli vastustajana omaa luokkaansa, monestakin syystä. varsinkin kuin toinen vaihtoehto olisi ollut käyttää Kylo Renia roistona ja hän taas ei olisi ollut läheskään yhtä vaikuttava.



Luken kaveridroidien C-3PO:n (Anthony Daniels) ja R2-D2:n (Jimmy Vee) mukaan ottaminen oli toinen hyvä idea, varsinkin C-3PO:n, joka sai jopa jotain tekemistä ja yhden elokuvan koskettavimmista kohtauksistakin. Lisäksi hahmo toi mukanaan paljon huumoria ja oli muutenkin hahmo, johon samaistuin eniten. Uuteen trilogiaan tullut BB-8:kin oli mukana, mutta hän ei tehnyt mitään muuta kuin näytti söpöltä.

Elokuvasta löytyi jonkin verran uusia hahmoja, mutta ainakaan toistaiseksi he eivät olleet kovinkaan muistettavia ja tuskin edes fani-innostusta herättäviä. En sano, että olisin vihannut heitä tai mitään. Heille vain ei ollut aikaa antaa minkäänlaista syvyyttä. Alkuperäisestä trilogiasta mukaan tuli kuitenkin Han Solon kapinallisia auttanut vanha ystävä Lando Calrissian (Billy Dee Williams). Hahmo oli kuitenkin enemmänkin fan serviceä kuin joku, joka toi juoneen mitään tarpeellista.



The Rise of Skywalker saattoi olla koko elokuvatrilogian loppu, mutta se ei ole läheskään viimeinen Star Wars-sarja. Raha puhuu ja niinpä uusia Star Wars-elokuvia on paraikaa suunnitteilla. En tiedä niistä vielä enempää kuin sen, että Disney on viisaasti päättänyt tehdä enää vain yksinäisiä elokuvia, ei trilogioita. Se vapauttaa elokuvan tekemistä varmasti paljon.

Uusia Star Wars-elokuvia odotellessa voi vanhojen uudelleen katsomisen lisäksi seurata myös Disney Plussan Star wars-sarjoja, kuten huippuhyvää The Mandaloriania. Star Wars-puute ei siis ole ihan lähellä. Itseasiassa tulevaisuudessa koko sarjasta voisi saada yliannostuksen tai sitten ei. Samaa sanottiin myös supersankarielokuvista ja ne loistavat  vieläkin katsojatilastojen huipulla, eikä sille näy toistaiseksi loppua.

Tiivistetysti The Rise of Skywalker lopetti eeppisen saagansa kunnialla, vaikka varmasti elokuva herättääkin paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Melkein tekee pahaa antaa elokuvalle vähemmän kuin viisi tähteä, mutta annan silti. Neljä tähteä!

Cicadat Jason Bournen jalanjäljillä

Edesmenneen Robert Ludlumin luomaan maailmaan löyhästi sijoittuva Treadstone sopii hyvin agenttijännärien ystäville, vaikka sellaisten joukosta se ei juuri erotu.

Varoitu: Tästä arvostelusta löytyy jonkin verran juonipaljastuksia Robert Ludlumin Jason Bourne-kirjasarjaan, - ja elokuviin sekä itse arvostelun kohteeseen eli Treadstone-tv-sarjaan.

1973. Berliini. CIA-agentti John Randolph Bentley (Jeremy Irvine) aivopestiin vangitsemiensa Neuvostoliittolaisten toimesta eräänlaiseksi persoonattomaksi supersalamurhaajaksi, mutta koska heillä ei ole vielä tekniikka oikein hallussa, hän pääsi pakoon. Neukut eivät ole valmis jättämään asiaa sikseen, ei varsinkaan agenttia valvonut KGB:n uraohjus Petra Andropov (Emilia Schüle).

Nykypäivä. Myös Yhdysvallat ovat päässeet salamurhaaja-ohjelman kyytiin. Heillä onkin hallinnassaan useita ”nukkuvia” agentteja, pääasiassa normaaleja ihmisiä, joista kuitenkin tulee käskystä tunteettomia salamurhaajia. Ongelmia syntyy kuin nämä salamurhaajat heräävät sekä joutuivat kohtamaan kaksoiselämänsä, ja sen salaamaan pyrkivät viranomaiset, silmästä silmään.

Treadstone meni minulta melkein ohi, vaikka tiesin, että Jason Bournen maailmaan on tulossa sarja. En nimittäin ollut perillä, milloin tai millä nimellä. Olen nimittäin lukenut Jason Bourne –kirjoja ja katsonut pari häneen keskittyvän elokuvankin, mutta mitenkään suurta kiinnostustani ne eivät ole synnyttäneet. Pidin niistä kuitenkin tarpeeksi, jotta päätin katsoa niiden maailman sijoittuvan sarjan.

Sarja onkin ihan mukiinmenevä jännäri, joskaan lajityypissään ei mitenkään erityisen omaperäinen. Itse tarina olikin kliseitä täynnä. Oli pahoja venäläisiä, hyvän asian puolesta pahaa tekevä hallituksen virasto ja salaisia operaatioita. Tiedätte kuvion. Enkä voi sen sanovan tuoneen siihen mitään varsinaisesti uuttakaan. Muuten kuin sen, että nyt päähenkilöitä oli useita.

Toki lajityyppinsä muiden teosten tapaan Treadstone tarjosi myös paljon toimintaa, hyvin tehtyä sellaista, samaistuttava, joskaan ei erityisen muistettavia hahmoja sekä kohtuullisen mielenkiintoisen mysteerin. Hieman kliseinen käsikirjoituskaan ei haitannut, kun näyttelijät osasivat hommansa. Sitä voisikin kuvailla hieman keskinkertaista paremmasta tarinasta tehdyksi erittäin hyväksi tv-sarjaksi.

Sarjan suurin vahvuus on myös sen suurin heikkous. Siinä päähenkilöitä on enemmän kuin yksi, mikä oli hyvä, sillä vain Pohjois-Korealainen herännyt salamurhaaja SoYun Pak (Han Hyo-joo) olisi jaksaa kantaa omaa sarjaansa ja hänkin vain jotenkuten. Lisäksi se mahdollisti sarjan laajentavan näkökulmaa myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle ja Yhdysvaltalaisille hahmoille.

Toisaalta taas pomppaaminen hahmosta toiseen sai jaksot tuntumaan liian täydeltä. Lisäksi jokaiselle hahmolle annettu rajattu aika ei juuri riittänyt siihen, että heistä ehti välittämään, hyvä, että siihen, että heidän nimensä muistaa. Hahmoista sarjan paras oli hieman yllättäen sekä takaumassa, että nykypäivänä Gabrielle Scharnitzkyn esittämänä esiintynyt Petra. Hän oli persoonana vain niin viihdyttävä.

Vielä mainitsematta jättämiäni tärkeitä hahmoja oli vasta herännyt salamurhaaja (Brian J. Smith) Doug McKenna, joka sarjan alussa menetti työnsä öljynporauslautalla sekä työnsä myös menettänyt toimittaja Tara Coleman (Tracy Ifeachor) He eivät missään vaiheessa oikein syventyneet hahmoina, joten hahmotyypin tuntemalla tiedätte heistä kaiken tarvittavan.

Treadstone loisti parissa asiassa. Ensinnäkin toiminnassa. Taistelukohtaukset olivat erittäin toimivia, eikä niitä ollut edes liikaa. Toisaalta se liikkui hyvin erilaisissa maissa ja kaupungeissa ja se sai sarjan tuntumaan kansainväliseltä ja näyttämään tyylikkäältä. Kummassakaan kohdassa sarja ei hävinnyt elokuville, Jason Bourne tai muutenkaan, vähääkään. Sarjan tuotantoarvotkin olivat kohdallaan ja se näkyy.

Tiivistetysti Treadstone tarjosi juuri sitä, mitä odottaa voi ja vielä hyvin tehtynä. Mitään enempää siitä ei kuitenkaan löydy. Kolme ja puoli tähteä!

Watchmenit viettävät ensimmäisen kautensa etsimällä Jumalaa ja jahtaamalla natseja

Alan Mooren ja David Gibbonsin samannimiseen sarjakuvaan perustuvan Watcmenin ensimmäinen kausi sai syystäkin osakseen paljon odotuksia, jotka se ylittikin kirkkaasti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Supersankariryhmä Watcmenin jäsenet ovat joko kuolleita tai muuten siirtyneet elämässä eteenpäin. Robert Redford on presidentti. Poliisit pukeutuvat oman turvallisuutensa takia maskeihin ja salaavat henkilöllisyytensä. Vietnam on Yhdysvaltojen 51. osavaltio. Tällaisessa maailmassa elää tulsalainen entinen poliisi ja nykyinen viittasankari Angela Abar/Sister Night (Regina King).

Elämä sujuukin varsin hyvin, kunnes pitkään nukkunut, Rorschachista inspiraatiota saanut, valkoisten ylivaltaa kannattava The Seventh Kavalry tekee näyttävän paluun ja ampuu yhtä poliiseista. Kun joku vielä murhaa poliisipäällikkö Judd Crawfordin (Don Johnson), niin Angelalla ja poliiseilla on edessä pitkät iltapuhteet. varsinkin kuin lopulta kaikki paljastuu vain osaksi paljon isompaa juonta.

En ole lukenut Watchmen-sarjakuvia. Syynä ei kuitenkaan ole se, että pitäisin niitä jotenkin huonona. Olen vaan ylipäätäänkin lukenut varsin vähän sarjakuvia. Onneksi sarjaa seuraamiseen ei tarvitsekaan. Sen sijaan Zack Snyderin Watchmen-leffa on kyllä tullut katsottua. Pidinkin sitä ihan hyvänä. En kuitenkaan niin hyvänä, että se olisi inspiroinut sarjakuvien lukemiseen.

Sen sijaan Watchmen-sarja siirtyi katsomislistalleni, jos ei muuten niin sen saamaan hypen ansiosta. 

Sarja osoittautuikin vielä elokuvaa paremmaksi, vieläpä selvästi. Tämä siitäkin huolimatta, että niin kuin jo mainitsin, pidin elokuvastakin. Watchmen-sarja vain oli niin erinomainen. Vuoden paras sarja se ei ole, mutta kyllä se top kymmenen parhaan sarjan joukkoon kuuluu kuitenkin.

Tärkein syy tähän on se, että pidän perinteisestä supersankarihutusta, mutta ehkä siitä epäperinteisestä vielä enemmän. Siitä, jossa sankareita käsitellään aikuisemmin ja usein psykologiseltakin kannalta, kuten esimerkkisi Amazonin huippuhyvä The Boys. Watcmenissä keskityttiinkin enemmän siihen, millainen henkilö pukeutuu trikoisiin ja latoo pahiksia pataan kuin siihen itse pataan laittoon.

Watchmenin erikoisuudessaan kiinnostava maailmankin ansaitsee kiitosta. On aina kiinnostavaa katsoa, mitä olisi käynyt, jos jokin asia olisi tapahtunut eri tavalla ja siksi pidänkin rinnakkaistodellisuuteen sijoitetuista sarjoista ja elokuvista. Maailma tuntui kuitenkin myös eletyltä ja jopa tutultakin. Sitä paitsi ainakin itse haluan ajatella maailmaa ilman presidentti Trumppia.

Tarinan siirtäminen 80-luvulta nykyaikaan oli myös erinomainen idea. Niin Damon Lindelof, Watchmenin tuottaja, sai jättää sarjakuvien alkuperäisen tarinan, jota yritettiin kuvata jo Watchmen-elokuvassa, rauhaan ja keskittymään luomaan omaa sen päälle. Se myös mahdollisti paljon ajankohtaisempien aiheiden käsittelyn kuin ydinsodan pelko. Niin tärkeä aihe kuin se onkin.

Sen sijaan sarja keskittyi yllättävänkin paljon rasismiin, vaikka se ainoa ei ollutkaan. Olihan sen päävihollisia, kunnes ei sitten ollutkaan, valkoisen ylivallan kannattajat ja sen päähenkilö musta nainen. Sarja jopa alkoi täysin oikealla, mutta minulle aikaisemmin tuntemattomalla, Tulsan rotujoukkomurhalla. Liian realistiseksi sarja ei kuitenkaan äitynyt missään vaiheessa, edes tyylillisesti.

Kuvailujeni perusteella voisi luulla, että sarjalla ei näytä olevan mitään yhteistä lähdeteoksensa kanssa, mutta tämä ei ole totta. siitä löytyi paljon sarjakuvista tuttuja elementtejä ja henkilöitä, kuten se kuuluisa Tohtori Manhattankin ja muutama muukin vanha Watchmen. sarjakuviin myös viitataan usein, useammin kuin luultavasti osaan edes sanoa.

Sarjan hahmot olivat kuin olivatkin tarpeeksi moniulotteisia ja viihdyttäviä, jotta he jaksoivat pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Sarjaan luotu Angela Abarkin oli erinomainen päähenkilö, joskin hän jäi hieman yllättäen sivuun loppua kohde. Itseasiassa hän ei edes juuri käyttänyt supersankarin asuaan sitten ensimmäisten jaksojen. Tämä ei varsinaisesti ole haukku, sillä myös muut hahmot jaksoivat vetää sarjaa.

Erityisesti Jean Smart loisti entisenä supersankari ja nykyisin niitä jahtaavana FBI-agentti Laurie Blakena/Silk Spectrenä. Myös oman takaumajakson saanut Angelan isoisän Will Reevesin (takaumassa Jovan Adepo ja vanhana Louis Gossett Jr.) osoittautui hyväksi hahmoksi. Jeremy Ironskin teki erinomaisen roolityön Adrian Veidt/Ozymandias-roistona. Suosikkia minulle ei kuitenkaan muodostunut.

Toteutus oli juuri niin huippuluokkaa kuin, mitä HBO:lta, sarjan kotikanavalta, voisi odottaa. Kuuluuhan sen valokoimaan myös tv-sarjojen huiput Game of Thrones ja Westworld. Erityisesti sarjan visualinen ilme oli vaikuttava, seikkailtiin sitten menneisyydessä, nykyajan Tulsassa tai mystisessä kartanossa. Poikkeuksena oli ainoastaan hieman kökkö Tohtori Manhattan, mutta eipä se oikeasti haittaa minua niin paljon.

Ymmärtääkseni Watchmen on saamassa toisenkin kauden, minkä sarja laadullisesti onkin ansainnut. Noin tarinallisesti se ei kuitenkaan olisi pakollinen, sillä ensimmäisen kauden juoni saatiin varsin tyhjentävästi loppuun. Lindelof onkin sanonut kauden olevan tarkoituksella stand-alone eli toisista riippumaton. Toivon kuitenkin toista kautta, vaikka minulla ei olekaan ongelmaa löytää katsottavaa ilman sitä.

Tiivistetysti omalaatuinen ja huippulaatuinen Watchmen näytti, että HBO:llä riittää hyvää katsottavaa Game of Thronesin jälkeenkin. Täydet viisi tähteä!

Odotettavaa vuodelle 2020-Elokuvat ja Tv-sarjat

Tuleva vuosi tuo mukanaan taas tulevat elokuvat ja tv-sarjat, mutta mitä niistä kannattaa katsoa. Nyt kerron oman mielipiteeni asiasta.

Elokuvat

Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) – 7.2.2020

Harley Quinn ihastutti muuten flobiksi muodostuneessa Suiside Quad-leffassa. Hän olikin yksinkertaisesti parasta koko elokuvasta. Ei siis ollut mikään ihme, että Margot Robbien esittämä hahmo sai myös oman elokuvansa. Elokuvassa esiintyy myös muita legendaarisia Batmanin naispahiksia, kuten Black Canary (Jurnee Smollett-Bell).

Mulan -27.3.2020 (Yhdysvallat)

Disneyllä on menossa uudelleen lämmityksen kausi. Luultavasti siksi, että he pelkäävät menettävänsä oikeutensa erinäisiin tarinoihinsa. Niistä uusin oli Mulan. En ole juuri nähnyt uusia filmatisointia, Leijonakuningasta lukuun ottamatta, mutta koska Mulan kuuluu suosikkiDisneyn-elokuviini, teen luultavasti poikkeuksen ja katson sen ihan isolta ruudulta.

The New Mutants-3.4.2020

Tuotannollisista vaikeuksista kärsivä The New Mutant jatkaa vaihtelevalaatuista X-Men-elokuvine sarjaa. Olen nähnyt niistä kaikki, jopa haukutuimmatkin, joten menen katsomaan tämänkin. Varsinkin kuin olen kuullut siitä etukäteen paljon hyvää. Toivottavasti sille ei käy niin kuin monelle muulle ja liika muokkaus ja uusiofilmatisointi tekevät siitä sekavan.

Black Widow-29.4.2020 (Yhdysvalloissa vasta 1.5.2020)

Alusta asti Avengerissa toiminut Black Widow saa vihdoin oman elokuvansa. Ajoitus on mysteeri, kuolihan hahmo Endgamessa. Elokuva sijoittuukin siksi menneisyyteen. Kuulemma hahmolle suunniteltiin omaa elokuvaa jo vuonna 2004. Se olisikin ollut parempi ratkaisu, mutta ei voi mitään. Näillä mennään. En osota elokuvaa niin paljon kuin ehkä joskus olisin odottanut, onahn hahmo jo kuollut ja sen näyttelijä Scarlett Johanssonkin näyttää menevän kohuun toisensa perään. Uskon elokuvan itsessään olevan odottamisen arvoinen.

Wonder Woman 1984 – 5.6.2020

Ensimmäinen Wonder Woman-elokuva on vieläkin suosikkini DC:n elokuvauniversumin elokuvista ja hyvä elokuva, vaikka niihin ei vertaisikaan. Enkä ole mielipiteeni kanssa yksin ja se osoittautuikin valtavaksi hitiksi. Ei olekaan ihme, että sille tehtiin jatko-osa.  Koska pidin ensimmäisestä Wonder Womanista niin paljon ja koska toisen ohjaajaksi palaa ensimmäisestäkin tuttu Patty Jenkins, jatko-osa on ehdottomasti elokuva, jota odotan eniten.

Eternals-6-10.2020

Marvelin elokuvauniversumin toinen ensi vuoden tuotos Eternals kertoo mystisistä Ikuisista, jotka pyrkivät suojamaan maata ilkeiltä deviaaneilta. Näin sanoo wikipedia. Elokuva on myös ladattu tähtinäyttilijöiööä. Siinä esiintyy muun muassa Angelina Jolie ja Game of Thronesin Richard Madden. Ikuiset eivät ole minulle hahmoina tuttuja, joten en tiedä, mitä odottaa. Uskon kuitenkin elokuvan pääsevän marvelin tuttuun tasoon, ehkä jopa ylikin.

Tv-sarjat

Doctor Who, sarja 12-1.1.2020

Huippusuositun ja jo yli 50 vuotta kestänyt Doctor Who on edennyt jo 12 sarjaansa, amerikkalaisittain kauteensa. Tohtoria esittää viime kaudella tullut Jodie Whittaker ja hänen matkakumppaneinaan jatkaa myös samat kuin viime kaudella. Ensimmäisen jakson nimi on "Spyfall, Part One". Vuosi todellakin päästään aloittamaan oikein.

Crisis on Infinite Earth part 4 ja 5-14.1.2020

Arrowversen hahmot yhteen tuova Crisis on Infinite Earth-crossover alkoi jo tänä vuonna, mutta se saa jatkonsa vasta seuraavan vuoden puolella. Miksi? En tiedä, luultavasti kiduttaakseen meitä. Koska olen katsonut edellisetkin osat ja seutraan muutenkin Arrowversen sarjoja innoissnai, katson varmasti myös sen viimeiset osat. eikä asiaa haittaa myöskin se, että crossover jäi hyvin jännään kohtaan.

Stargirl-Kevät 2020 alku, tarkempi aika ei ole vielä tiedossa

Dc:n Arrowversen uusin tulokas Brec Bassingerin esittämä Stargirl nähdään jo crossoverissa, ainakin huhun mukaan. Saa nähdä, minkälainen hahmo hän oikein on. Hänen oma sarjansa kiinnostaa minua, vaikka en tiedä hahmosta, tai hänen näyttelijästään mitään. Kuuluuhan se Arrorverseen, josta vain animoidut sarjat on jäänyt katsomatta. Toivottavasti se on vielä hyväkin.

The Falcon and the Winter Soldier-Syksy 2020, tarkkaa aikaa ei tiedetä.

Sekä The Falcon ja the Winter Soldier on tuttuja jo Marvelin elokuvien puolella ja he ovat myös ensimmäisiä Marvelin elokuvauniversumin hahmoja, jotka saavat oman sarjansa. Vuonna 2021 on vuorossa Wanda, Vison, Loki ja Haweye. Lisäksi Disney Plussasta on nähtävistä myös se eniten odottamani MCU:ta sivuava sarja What If…?, joka kertoo, mitä olisi tapahtunut, jos jokin universuminsa tapahtuma olisi mennyt toisin.

Jellonakunkun toinen tuleminen

Uusi filmatisointi Disneyn Leinojakuningas-ikiklassikosta häviää vertailussa alkuperäisen kanssa, mutta huono se ei missään tapauksessa ole.

Savannilla on vallassa tiukka arvojärjestys, jonka huipulla ovat valtaa pitää viisas ja oikeudenmukainen leijonakuningas Mufasa (James Earl Jones). Hänen johdollaan eletäänkin ylläkylläisyyden aikaa. Niinpä kaikki iloitsevat kuin Mufasa ilmoittaa saaneen perillisen, Simban (äänenä JD McCrary), joka etsii aina uusia seikkailuja parhaan ystävänsä Nalan (läänenä Shahadi Wright Joseph) kanssa.  

 

Mufasan juonikas ja katkera veli Scar (äänenä Chiwetel Ejiofor) ei kuitenkaan jaa muiden iloa, olihan hän ennen pennun syntymää vallanperimyksessä toisena. Toistaiseksi Mufasa on voimakkaampi, joten hänellä ei voi muuta kuin synkistellä luolassaan, mutta jos Scarilla on jotain, niin kärsivällisyyttä. Leijonakuningas (2019) on uudelleen filmatisointi vuonna 1994 ilmestyneestä samannimisestä klassikosta.

Kasvoin, monien muiden 90-luvun lasten tapaan, Disneyn-piirrettyjen parissa. Myös Leijonakuningas on tullut katsottua monta kertaa. Kuitenkaan en ole saanut aikaiseksi katsoa niiden uusintaversioita, Kaunotarta ja Hirviötä lukuun ottamatta.  Minulla ei vaan ole ollut siihen aikaa, kun elokuvateatterit ja tv-ruudut ovat jo muutenkin korkealaatuista katsottavaa pullollaan.

Leijonakuningas kuuluu kuitenkin suosikkeihini, joten sein kanssa poikkeuksen ja katsoin sen isolla ruudulla. Uusi versio ei ollutkaan yhtään hullumpi, eikä se ainakaan alkuperäistä pilaa. Tarina kestää aikaa, vähäisestä ilmeikkyydestään animaatiot olivat hyvin hienoja ja ääninäyttelijät osasivat hommansa.  Sillä oli kuitenkin vain yksi vika. Se on olemassa. Uusi Leijonakuningas nimittäin oli kuva kuvalta kopio alkuperäisestä.

Elokuvan suurin ongelma onkin se, että sitä on melkein mahdotonta ajatella pelkästään omana elokuva, ainakin jos vanhan Leijonakuninkaan on katsonut niin monta kertaa kuin minä. Kuitenkin, jos tämän Leijonakuninkaan katsoo itsenäisenä teoksena, ilman alkuperäisversion katsomista, se on erittäin hyvä filmi. Ei ehkä Oscar-kategoriaa, mutta varsin viihdyttävä perheleffa kuitenkin.

Erityistä kiitosta ansaitseekin alkuperäisessäkin Mufasan roolissa esiintynyt James Earl Jones, molemmissa versioissa loistaneet Timon ja Pumpa (hauskat Billy Eichner ja Seth Rogen) sekä varmasti ylityötä tehnyt erikoistiimi. Donald McKinley Gloverkin teki erinomaisen roolityön aikuisena Simbana, vaikka hän laulutaidoissaan Beyoncélle jäikin. John Oliverkin oli vaikuttava Zazuna.

Elokuva ansaitseekin paljon kiitosta myös visuaalisuudestaan. Varsinkin eläimet näyttivät realistisilta. Nuori Simba oli erityisen söpö ilmestys, mikä ei ollut mikään yllätys. Pennut ovat söpöjä, kissaeläinten varsinkin. Sillä oli kuitenkin myös yksi varjopuoli. Eläimiin ei oltu saatu samanlaista tunnetta kuin piirretyssä alkuperäisessä. Tämä näkyi varsinkin, JUONIPALJASTUS, Mufasan kuolin kohtauksessa.

Sen sijaan laulut jäivät latteaksi alkuperäisversioon verrattuna, samoin Scar. Hahmo oli aluperäisversiossa erittäin uhkaava, mutta tässä ei niinkään. Rafiki jäi liian pieneen osaan ja hänen tärkein, tai toiseksi tärkein kohtaus, olikin jätetty jostain syystä pois. Tiedän, että valitin juuri elokuvan kopioivan liian paljon vanhaa, mutta jos kopioimaan lähdetään, niin miksi jotain ei sitten jotain niin tärkeää.

Tiivistetysti vuoden 2019 Leijonakuningas on visuaalisesti vaikuttava ja muutenkin ammattitaidolla tehty, mutta lattea versio alkuperäisestä. Kolme tähteä.

Kriisi etenee Salaman tunnille

Arvosteluvuorossa on Crisis on Infinite Earthn järjestyksessään kolmas osa, joka antoikin sille ansaitsemansa fall winalen ja osoitti jälleen kerran, mikä tekee näistä crosovereista niin suositun.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Huomautus: Edellisen arvostelun tavoin en mainitse niiden näyttelijöiden nimiä, jotka tulivat ilmi jo aikaisempien osien arvosteluissa.

Suurin osa Esikuvista on jo selvillä ja loput Ray Palmerin/Atomin tekemän laitteen avulla löydetyistä melkein kaikki löytyy jo porukasta. Seuraava looginen askel onkin löytää tuo viimeinen Esikuva, Ihmisyyden Esikuva Ryan Choi (Osric Chau), ja samalla pitäisi keksiä, miten Anti-Monitor voidaan pysäyttää. Ja nopeasti sittenkin, sillä maailmankaikkeudet ovat käymässä vähiin. Crisis on Infinite Earthin kolmas osa on samalla myös The Flash-sarjan kuudennen kauden yhdeksäs osa.

Tämä on se jakso, jota olemme odottaneet, vaikka matkan varrelta löytyikin monenlaista makupalaa. The Flashin katsojat vielä pitempään kuin muut, ensimmäisestä kaudesta lähtien, onhan tämä se jakso, jossa The Flash piti kadota. odottamisen arvoinen tämä jakso olikin, vaikka se kulkikin yhtä nopeasti kuin löyhästi kuulumansa sarjan nimikko henkilönkin.

Syystä, sillä siinä tapahtui paljon. Oliverin sielu saatiin takaisin, mutta hän ei ole tulossa mukaan ryhmään syystä, että taikuus, tiimi The Flash pysäytti Anti-Monitorin antimateria-härvelin, Uusi Esikuvakin löydettiin ja taivuteltiin mukaan, kiitos Iris Westin, ja sitten oli vielä se järisyttävä loppu. Ja tämä kaikki piti mahduttaa yhteen vaivaiseen vähän yli 40-minuuttia kestävään jaksoon.

Koko tähän mennessä nähdyissä Crisis on Infinite Earth-jaksoissa juuri se, että ennestään vähemmän huomiota saaneet hahmot pääsivät myös valokeilaan ja saivat jopa isomman roolin kuin Barry ja 

Oliver, joiden show:ta muut crossoverit olivat aika lailla olleet. Erityisen hyvin tämä näkyy Iris Westissä, joka tuppaa jäämään sivuun omassa sarjassaan, mutta suorastaan loistaa tässä crosoverissa.

Olen kuullut huhuja, että Ryan Choista olisi tulossa uusi Atom, mikä käy järkeen, onhan vanha Atom, lähdössä sarjassa. En ole nähnyt hahmoa tarpeeksi, joten minulla ei ole mielipidettä hahmoista tai hänen tulevasta roolistaan, mutta en ole sitä vastaankaan. Loput kaksi Esikuvaa olivat Barry ja Supergirlistä tuttu J'onn J'onzz/Martian Manhunter (David Harewood). Kumpikin mies sopii osaansa hyvin.

Kaikki tiesivät, ettei The Flash tule kuolemaan tai edes katoamaan pitkäksi ajaksi. Sarjan loppu ei ole ihan vielä näköpiirissä, vaan se saa ainakin vielä seitsemännen tuotantokauden. Siinä olimme tosin vain osittain oikeassa, sillä Barry Allen/The Flash kuoli kuin kuolikin. Ei vain meidän Flash. Hänen sijastaan uhrautuikin maa-90:n versio samasta hahmosta (John Wesley Shipp).

Juonikuvio toi Jefferson Piercen/Black Lightningin (Cress Williams) mukaan joukkoon silti silmänpistävän vaaleaan. Kriisi huomioitiin myös miehenoman sarjan viimeisimmässä jaksossa, mikä taatusti kummastuttaa vain ja ainoastaan sitä katsovia. Varsinkin kuin siinä koko sarjan henkilökaarti tuhoutui. Hän ja Barryn välinen kemia toimi yllättävän hyvin. Ei ihan niin hyvin kuin Katen ja Karan, mutta melkein.

Katesta ja Karasta puheenollen. He saivat tässä jaksossa vain pienen rooliin, jonka keskiössä oli Karan halu käyttää Kohtalon Kirjaa maailman takaisin saamiseksi, vaikka se voisikin tehdä hänet hulluksi. Jakso ansaitsee kiitosta siitä, miten kypsästi kaksikko hoiti asian. Kate jopa antoi vanhalta Brucelta ottamansa kryptoniitin karalle. Hurraa, naisten välinen ystävyys!

Oliver Queenin henkiinherättäminen puolestaan vei maa-666:teen, jota asutti, kukas muukaan, omassa erinomaisessa nimikkosarjassaankin seikkaileva Lucifer (Tom Ellis). Häntä oli aina kiva nähdä, varsinkin yhdessä John Costantinen kanssa, niin pikainen kuin tuo tapaaminen olikin. 

Toivottavasti seuraavalla Luciferin kaudella selviää, mikä sopimus noiden kahden välillä oikein oli.

Tämä ei ole vieläkään lempijuonikuvioita. Siitäkin huolimatta, että en tärkeys alkaa pikkuhiljaa selvetä. Oliverilla kuin on tärkeä rooli Anti-Monitorin voittamisessa. Tämä ei ole yllätys ja ymmärrettävääkin nyt kuin hahmon sarja loppuu, mutta hän on ollut pääosassa, Barryn ohella tietenkin, joka ainoassa crossoverissa ja minusta jonkun muun olisi aika ottaa hänen paikkansa.

Jakso loppui, kun Anti-Monitor tuhoisi sen viimeisenkin maan, Maa-1:den, ja Esikuvat lähetettiin pois Vanishing Point-nimisen ulottuuteen, johon tallaisilla sellaisilla pikkuasioilla kuin aika ja avaruus ei ole mitään väliä. Tai oikeammin pitäisi sanoa kuusi esikuvaa ja toisen maailman Supermanin kohtalon itselleen Kohtalon kirjalla haalinut Lex Luthor (Jon Cryer).

Siitä on kuitenkin hyvä jatkaa vuoden 2020 puolella, jolloin jatkan myös näiden arvostelujen parissa. Vaikka loppu muistutti ehkä vähän liikaa Infinity Warin vastaavaa, mutta onneksi myös tasoltaan. Joskin sanoisin, että Avengerssit, varsinkin kasi viimeistä, voittaa vielä karvan mitalla. Toki niillä on tukenaan paljon suurempi budjetti ja enemmän ruutuaikaa.

Tiivistetysti Crisis on Infinite Earth part 3 on paras näistä jo tulleista crossoverin jaksoista. Se sai minut ja varmaan moneen muunkin odottamaan kärsimättömästi jaksojen jatkumista. Täydet viisi tähteä!

DC:n parhaat sankarit vs. kriisi erä 2

Arvostelen Crisis on Infinite Earthsin jaksot yksi kerrallaan. Nyt on vuorossa sen toinen cameon täyteinen, mutta ei ehkä ihan ensimmäisen tasolle päässyt, osa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Huomautus: En mainitse niiden näyttelijöiden nimiä, jotka tulivat ilmi jo ensimmäisen osan arvostelussa.

Vähempikin pistää juomaan

Kriisi vasta alkoi ja paljon on jo ehtinyt tapahtua. Oliver Queen on kuollut ja monia maailmoja tuhoutunut. Surulle ei kuitenkaan ole aikaa, sillä paha Anti-Monitot tuhoaa maailmoja koko ajan lisää. Hänet voidaan kuitenkin voittaa seitsemän niin sanotun Esikuvan avulla. Toivon esikuva, Kara Zor-El, ja Kohtalon esikuva, Sara Lance, löytyvätkin jo porukasta, mutta loppujen etsintä jää sankareiden huoleksi. Crisis on Infinite Earths: Part Two on myös Batwomanin ensimmäisen kauden 9. jakso.

Part 2 oli ensimmäistä osaa paljon hitaampi, mutta siitä löytyi silti paljon katsottavaa. Tärkeimpänä kuten eri medioissa esiintyneiden Supermanien ja vanhan Bruce Waynen cameot., joiden pelkäsin tekevän  jaksosta sekavia, tai pahimmassa tapauksessa koko crossoverista, mutta näin ei kuitenkaan käynyt, vaan legendaarisia hahmoja käytettiin säästeliäästi, mutta myös hyvin.

Miinuksena sanotaan, että jakso tuntui table setting-jaksolta, tai suomalaisemmin palikoiden kokoamis-jakso, ja sitä se kyllä olikin. Jaksossa ei tapahtunutkaan mitään erityisen järisyttävää. Toimintaakaan siinä ei juuri näkynyt, mikä oli pienoinen virhe. Juuri sen takia tälliäsi sarjoja katsotaan. Toisaalta sillä oli hyväkin puolensa, sillä koko jakso keskittyi enemmän hahmoihin, erityisesti niihin Esikuviin.

Batwoman/Supergirl-tiimi toimi erittäin hyvin. Heitä olisi kiva nähdä lisääkin. Tiimi Lois (Elizabeth Tulloch) ja Iris (Candice Patton) toimi kanssa hyvin, vaikka heidän osuus jäi superman vs superman-toiminnan varjoon. Eri superman-versiot toimivatkin hyvin, paremmin kuin vanhempi ja katkeroituneempi versio Batmanista (Batman-veteraani Kevin Conroy). Onneksi mies pääsi päiviltään. Sorry not sorry.

Oliverin henkiinherättäminenkin olisi pitänyt jättää myöhemmäksi, vaikka Oliver tärkeä hahmo onkin. Nyt ei ollut oikea aika tuoda hänet elävän kirjoihin. Maailmankaikkeus on tuhoutumassa. Tosin pidin siitä, että juoni toi mukanaan aina yhtä piristävän Constantinen (Matt Ryan) ja Saralle ja Mialle mahdollisuuden näyttää niin taitojaan kuin keskinäistä kemiaansa.  

Legendoista mukana oli myös Mick, tosin eri maailman versio hänestä. Silti häntä oli kiva nähdä, varsinkin kuin hän joutui/pääsi vauvan hoitopuuhiin. Meidän maailman legendat eivät osallistu crossoveriin lainkaan. Virallisesti siksi, koska Sara lupasi, ettei heidän tarvitse. Oikeasti kai siksi, että hahmomäärä yritetään viisaasti pitää jotenkin hallittavissa määrässä.

Tiivistetysti Crisis on Infinite Earths part 2 kärsi täytejakson ongelmista, mutta tarjosi silti myös paljon katsomisen arvoista. Neljä ja puoli tähteä!

DC:n parempien sankareiden maailmojen pelastus alkaa

En ole pitänyt tapanani tehdä jakso-arvosteluja enää pitkään aikaan, mutta nyt teen poikkeuksen. Crisis on Infinite Earth-crossoverin kohdalla. Nyt on arvostelu vuorossa sen ensimmäinen osa.

Varoitus: Tässä arvostelussa paljastan erittäin paljon paljastua sekä Arrowversen sarjojen, että Crisis on Infinite Earthin juonesta. Lue omalla vastuulla.

Crisis on Infinite Earthin lähtökohta on kaikessa lyhykäisyydessään seuraava. Paha Anti-Monitor (LaMonica Garrett) haluaa tuhota kaikki maailmankaikkeuden lukuisat maailmat. Sitä estämään Monitor (myöskin LaMonica Garrett) kokoaa maailmankaikkeuden suurimmista sankareista, kuten Green Arrow (Stephen Amel), Supergirl (Melissa Marie Benoist), Flash (Grant Gustin) ja Batwoman (Ruby Rose), koostuvan ryhmän. Crisis on Infinite Earth part 1 on samalla Supergirlin 9 jakso.

Part 1 oli hyvä, joskaan ei ehkä niin vaikuttava kuin hypetyksen johdosta aluksi ajattelin. Se 

kuitenkin yhdisti hyvin niin suuria kuin pieniäkin hetkiä. Erityisesti Karan/Supergirlin ja Clarkin/Supermanin (Tyler Hoechlin) ja Oliverin ja hänen tyttärensä Mian (Katherine McNamara) väliset pienemmät kohtaukset toimivat. Taistelukohtaukset puolestaan olivat ok, eivät enempää, eivätkä vähempää.

Muut superparit olivat Oliver ja suosikkini Sara (Caity Lotz) sekä Alex (Chyler Leigh) ja Lena (Katie McGrath), joista muodostui lopulta oikeita maailma 38-sankareita. Olisin vain toivonut, että Legends of Ttomorrow hahmoja enemmänkin kuin jakson Sara ja Ray (Brandon Routh) nähtäisiin lisää. He toivat muuten niin synkkään crossoveriin tarvittavaa valoisuutta.

Part 1:nissa myös tapahtui paljon. Sankarit taistelivat Harry Potterista tuttuja ankeuttajia muistuttavia varjo-olentoja vastaan, sekä Supergirlin oma maailma, että loput kryptonilaisita asuttava Argo tuhoutuivat sekä koko Arrowversen alulle pannut Green Arrow/Oliver Queen kuoli. Ja tässä oli vasta ensimmäinen jakso. Tämä tietää hyvää crossoverin muille osille.

Pidin siitä, että siihen oli laitettu hyvin paljon elementtejä Supergirlissä, jopa enemmän kuin koskaan ennen. Keskittyihän jakso ensimmäistä, ja näillä näkymin viimeistä, kertaa maailmaan-38, eikä sen hahmot ole vain vierailemassa. Siltikin keskiössä Jakson keskipaikan nappasi, niin kuin joka kerta, Oliver Queen. Tällä kertaa kuitenkin ihan syystä, onhan hahmon tarkoitus kuolla ennen kriisin loppua.

Kyllä, sanoin, että tarkoitus kuolla. En nimittäin usko millään, että tämä kuolema on pysyvä. Siitä taas en ole aivan varma, tuhoutuiko maailma-38 lopullisesti vai ei. Toisaalta Supergirl ja kumppanit voivat seikkailla myös muissa maailmoissa, kuten siinä ykkösessä, mutta toisaalta Supergirl-sarjan tämän kautinen juoni jäi vielä kesken ja pahasti.

Tiivistetysti jakso asetti muille Crisis on Infinite Earthin jaksoille riman korkealle ja nostatti odotuksia niiden suhteen. Se oli hyvä, muttei ehkä ihan niin hyvä kuin uskalsin toivoa. Se ansaitsee kuitenkin täydet viisi tähteä. 

Sateenvarjoakatemiassa perhe on pahin

Doom Patrolin kanssa samoihin aikoihin tullut The Umbrella Academy ei jää Dc:n erinomaisesta supersankariuutuudesta vähäänkään jälkeen. Se on erittäin viihdyttävä, hauska ja cool.

Varoitus: Tästä arvostelusta löytyy jonkin verran juonipaljastuksia, mutta ne jäävät aika pieniksi.

On vuosi 1989. 43 naista synnyttää täsmälleen samaan aikaan. Koska yksikään noista naisista ei ole ollut raskaana vielä sinä aamuna, se herättää myös omalaatuisen miljardööri Sir Reginald Hargreevesin (Colm Feore) huomion. Hän adoptoikin noista lapsista seitsemän, joilla paljastuukin olevan supervoimia. Niinpä Reginald valmensi huippusuositun lapsisupersankaritiimin.

Nyttemmin Reginaldin surkeista isäntaidoista traumatisoitunut tiimi on kuitenkin kauan sitten jättänyt lapsuutensa kodin taakseen. Sitten Reginald kuolee ja porukka kokoontuu taas saman katon alle. Hautajaisiin saapuu myös niin vuosiksi tulevaisuuteen juuttunut Five (Aidan Gallagher), jolla on takkanaan järkyttävä totuus. Maailma tuhoutuu vaivaisen kahdeksan päivän kuluessa. Sarja perustuu My Chemical Romancen Gerard Wayn samannimiseen sarjakuvaan.

Vaikka siltä voi vaikuttaa, The Umbrella Academia ei ole lainkaan vaikea ymmärtää tai seurata. Eikä sen juoni ole loppuen lopuksi kovinkaan monimutkainen. Niinpä sarjaan pääsee helposti sisälle, eikä vaan pääse, vaan kannattaa mennä. Sarja on oikeasti hyvä, loistavakin ja sopii jopa niille, johon supersankarit eivät muuten uppoa. Tai niin olen kuullut.

Se on myös malliesimerkki siitä, kuinka supersankarigenrestä saa vielä jotain erilaistakin. Jotain joka ei seuraa Marvelin tai Arrowversen sarjoista tuttua kaavaa. Olen huomannut, sanon tämän monesta sarjasta. Muista supersankarisarjoista erottuminen näyttääkin, luonnollisista syistä, olevan eräänlainen uusien genren sarjojen teema. Ja hyvä niin. Genre on sen takia paljon parempi.

Erottuminen ei kuitenkaan riitä, sarjan pitää olla hyvä myös itsenään. Sitä The Umbrella Academy on. Sen vahvuus ei sitä paitsi lepääkään supervoimista tai edes roistojen kanssa taistelussa. Perinteistä supersankaritaisteluja nähdäänkin vain varsin vähäm. Sarja alkaakin hitaasti. Niin hitaasti, että jotkut haluavat luovuttaa kesken.  Se ei kuitenkaan kannata, sillä katsoja palkitaan lopussa enemmän kuin avokätisesti.

Sen sijaan sarja keskittyi viisaasti sisaruksiin ja heidän ongelmiinsa. Niitä riittikin, sillä tunteettomalta vaikuttava isä ja supersankarointi eivät tuo tasapainoisinta mahdollista lapsuutta. Varsinkin kuin Reginald kohtele heitä koe-eläimiä, ei lapsinaan, hän jopa antoi heille numerot nimen sijaan. Sekä eristi heistä kokonaan sen ainoa supervoimattoman, sisäänpäin kääntyvän viulisti Vanyan/7 (Ellen Page). Raukka ei päässyt edes perhekuvaan.

Juuri Vanya olikin hahmoista paras ja hyviä hahmoja riitti. Sitä miksi ei voi sanoa spoilaamatta jotain erittäin tärkeää. Alussa häntä nimittäin vaikutti yhtä tylsäksi ja persoonattomaksi kuin perunasäkki. Toisen sijan saivat hauska, mutta myös traaginen, meedio Klaus (Robert Sheehan) ja Five. Suosikkeihin kuului myös porukan robo-äiti Grace (Jordan Claire Robbins) ja apina-hovimestari Pogo (Adam Godley).  

Pidin eli mieliä manipoloivasta näyttelijätähti Allisonista (Emmy Raver-Lampman) ja veitsiä heittelevästä batmanmaisesta Diedosta (David Castañeda). Sen sijaan sarjan lopussa oikein joukon johtaja ja isin kultapoika Lutheria (Tom Hopper). Hän teki siinä vääriä asioita toisen perään. Alussa hahmosta voi löytyä jotain sympatiaakin, mutta ei niin paljon, että se kantaisi kauden loppuun.

Ehkä huomasitte, että yksi sisarus jäi mainitsematta. Tämä siksi, että Ben/6 (Justin H. Min) oli kuollut, joten hän pystyi kommunikoimaan vain meedio Klaussin kanssa. heidän kanssakäymiset kyllä olivatkin sitten hyviä. Porukan isä Reginald oli kuitenkin ehdoton inhokkini, niin hyvät aikeet kuin tällä näyttääkin olleen. Kun katsotte sarjan, ymmärrätte miksi.

Roistot eli aikamatkaavat salamurhaajat Cha-Cha (Mary J. Blige) ja Hazel (Cameron Britton) ja heidän pomonsa (Kate Walsh) taas olivat paljon tylsempiä. Niin persoonaltaan kuin motiiviltaankin. Lopussa kuitenkin päävastustajaksi paljastui joku paljon kiinnostavampi, mutta hänestä on vaikea sanoa mitään spoilaamatta liikaa.

Sarjasta löytyi myös selvästi mieleenpainuvia hetkiä, yleensä sopivalla musiikilla säestetyllä. Esimerkiksi Fiven kahvilatappelu oli säestetty osuvasti They Might Be Giantsin "Istanbul (Not Constantinople):lla" ja eräs alun kohtaus näytti isäänsä kuolevasta toipuvan joukon tanssivan, kukin eri huonoissa, Tiffanyn “I Think We’re Alone Now”-laulun tahtiin. The Umbrella Academialla olikin musiikkivalinnat kohdallaan.

Toki sarjasta löytyi myös omat vikansa. Yksi niistä oli se, kuinka kaikki keskittyivät maailmanlopun sijaan omiin ongelmiinsa, mikä jaksoi turhauttaa minua ilman mitään rajaa. Vaikka muiden sisarusten puolesta on sanottava, että aluksi, ensimmäisissä jaksoissa, Five ei edes kertonut heille maailmanlopusta. Se ei kuitenkaan oikeuta heidän käyttäytymistään sitten kun hän vihdoin kertoi.

Alisonin ja Lutherin suhdekin olki vikatikki. Se ei ollut pelkästään moraalisesti arveluttava, he olivat teknisestä sisaruksia, niin myös sanoinkuvaamattoman tylsä. Toinen tylsä suhde, joskin juonen kannalta tärkeämpi, tapahtui Vanyan ja suuren salaisuuden omaavan Leonardin (John Magaro) välillä. Sitä vaivasi sekä Leonardin tylsyys ja ilmiselvä pahuus kuin se, ettei parin välillä vaan ollut kemiaa.

The Umbrella Academy loppui cliffhangeriin, JUONIPALJASTUKSIA tulossa, kun maailma loppui ja koko porukka meni Fiven aikamatkustajan kykyjä hyväksikäyttäen menneisyyteen korjaamaan asian. Se oli riski, mutta onneksi toinen kausi on kuitenkin tulossa. Toivottavasti se on laadultaan edes puoliksi yhtä hyvä kuin tämä ensimmäinen.

Tiivistetysti The Umprella Academy. Se osoittikin, että Netflixillä on lupaava tulevaisuus supersankarigenren parissa, vaikka sen ja Marvelin yhteiset sarjat menivätkin Disneylle. Täydet viisi tähteä.