Jellonakunkun toinen tuleminen

Uusi filmatisointi Disneyn Leinojakuningas-ikiklassikosta häviää vertailussa alkuperäisen kanssa, mutta huono se ei missään tapauksessa ole.

Savannilla on vallassa tiukka arvojärjestys, jonka huipulla ovat valtaa pitää viisas ja oikeudenmukainen leijonakuningas Mufasa (James Earl Jones). Hänen johdollaan eletäänkin ylläkylläisyyden aikaa. Niinpä kaikki iloitsevat kuin Mufasa ilmoittaa saaneen perillisen, Simban (äänenä JD McCrary), joka etsii aina uusia seikkailuja parhaan ystävänsä Nalan (läänenä Shahadi Wright Joseph) kanssa.  

 

Mufasan juonikas ja katkera veli Scar (äänenä Chiwetel Ejiofor) ei kuitenkaan jaa muiden iloa, olihan hän ennen pennun syntymää vallanperimyksessä toisena. Toistaiseksi Mufasa on voimakkaampi, joten hänellä ei voi muuta kuin synkistellä luolassaan, mutta jos Scarilla on jotain, niin kärsivällisyyttä. Leijonakuningas (2019) on uudelleen filmatisointi vuonna 1994 ilmestyneestä samannimisestä klassikosta.

Kasvoin, monien muiden 90-luvun lasten tapaan, Disneyn-piirrettyjen parissa. Myös Leijonakuningas on tullut katsottua monta kertaa. Kuitenkaan en ole saanut aikaiseksi katsoa niiden uusintaversioita, Kaunotarta ja Hirviötä lukuun ottamatta.  Minulla ei vaan ole ollut siihen aikaa, kun elokuvateatterit ja tv-ruudut ovat jo muutenkin korkealaatuista katsottavaa pullollaan.

Leijonakuningas kuuluu kuitenkin suosikkeihini, joten sein kanssa poikkeuksen ja katsoin sen isolla ruudulla. Uusi versio ei ollutkaan yhtään hullumpi, eikä se ainakaan alkuperäistä pilaa. Tarina kestää aikaa, vähäisestä ilmeikkyydestään animaatiot olivat hyvin hienoja ja ääninäyttelijät osasivat hommansa.  Sillä oli kuitenkin vain yksi vika. Se on olemassa. Uusi Leijonakuningas nimittäin oli kuva kuvalta kopio alkuperäisestä.

Elokuvan suurin ongelma onkin se, että sitä on melkein mahdotonta ajatella pelkästään omana elokuva, ainakin jos vanhan Leijonakuninkaan on katsonut niin monta kertaa kuin minä. Kuitenkin, jos tämän Leijonakuninkaan katsoo itsenäisenä teoksena, ilman alkuperäisversion katsomista, se on erittäin hyvä filmi. Ei ehkä Oscar-kategoriaa, mutta varsin viihdyttävä perheleffa kuitenkin.

Erityistä kiitosta ansaitseekin alkuperäisessäkin Mufasan roolissa esiintynyt James Earl Jones, molemmissa versioissa loistaneet Timon ja Pumpa (hauskat Billy Eichner ja Seth Rogen) sekä varmasti ylityötä tehnyt erikoistiimi. Donald McKinley Gloverkin teki erinomaisen roolityön aikuisena Simbana, vaikka hän laulutaidoissaan Beyoncélle jäikin. John Oliverkin oli vaikuttava Zazuna.

Elokuva ansaitseekin paljon kiitosta myös visuaalisuudestaan. Varsinkin eläimet näyttivät realistisilta. Nuori Simba oli erityisen söpö ilmestys, mikä ei ollut mikään yllätys. Pennut ovat söpöjä, kissaeläinten varsinkin. Sillä oli kuitenkin myös yksi varjopuoli. Eläimiin ei oltu saatu samanlaista tunnetta kuin piirretyssä alkuperäisessä. Tämä näkyi varsinkin, JUONIPALJASTUS, Mufasan kuolin kohtauksessa.

Sen sijaan laulut jäivät latteaksi alkuperäisversioon verrattuna, samoin Scar. Hahmo oli aluperäisversiossa erittäin uhkaava, mutta tässä ei niinkään. Rafiki jäi liian pieneen osaan ja hänen tärkein, tai toiseksi tärkein kohtaus, olikin jätetty jostain syystä pois. Tiedän, että valitin juuri elokuvan kopioivan liian paljon vanhaa, mutta jos kopioimaan lähdetään, niin miksi jotain ei sitten jotain niin tärkeää.

Tiivistetysti vuoden 2019 Leijonakuningas on visuaalisesti vaikuttava ja muutenkin ammattitaidolla tehty, mutta lattea versio alkuperäisestä. Kolme tähteä.