Sateenvarjoakatemiassa perhe on pahin

Doom Patrolin kanssa samoihin aikoihin tullut The Umbrella Academy ei jää Dc:n erinomaisesta supersankariuutuudesta vähäänkään jälkeen. Se on erittäin viihdyttävä, hauska ja cool.

Varoitus: Tästä arvostelusta löytyy jonkin verran juonipaljastuksia, mutta ne jäävät aika pieniksi.

On vuosi 1989. 43 naista synnyttää täsmälleen samaan aikaan. Koska yksikään noista naisista ei ole ollut raskaana vielä sinä aamuna, se herättää myös omalaatuisen miljardööri Sir Reginald Hargreevesin (Colm Feore) huomion. Hän adoptoikin noista lapsista seitsemän, joilla paljastuukin olevan supervoimia. Niinpä Reginald valmensi huippusuositun lapsisupersankaritiimin.

Nyttemmin Reginaldin surkeista isäntaidoista traumatisoitunut tiimi on kuitenkin kauan sitten jättänyt lapsuutensa kodin taakseen. Sitten Reginald kuolee ja porukka kokoontuu taas saman katon alle. Hautajaisiin saapuu myös niin vuosiksi tulevaisuuteen juuttunut Five (Aidan Gallagher), jolla on takkanaan järkyttävä totuus. Maailma tuhoutuu vaivaisen kahdeksan päivän kuluessa. Sarja perustuu My Chemical Romancen Gerard Wayn samannimiseen sarjakuvaan.

Vaikka siltä voi vaikuttaa, The Umbrella Academia ei ole lainkaan vaikea ymmärtää tai seurata. Eikä sen juoni ole loppuen lopuksi kovinkaan monimutkainen. Niinpä sarjaan pääsee helposti sisälle, eikä vaan pääse, vaan kannattaa mennä. Sarja on oikeasti hyvä, loistavakin ja sopii jopa niille, johon supersankarit eivät muuten uppoa. Tai niin olen kuullut.

Se on myös malliesimerkki siitä, kuinka supersankarigenrestä saa vielä jotain erilaistakin. Jotain joka ei seuraa Marvelin tai Arrowversen sarjoista tuttua kaavaa. Olen huomannut, sanon tämän monesta sarjasta. Muista supersankarisarjoista erottuminen näyttääkin, luonnollisista syistä, olevan eräänlainen uusien genren sarjojen teema. Ja hyvä niin. Genre on sen takia paljon parempi.

Erottuminen ei kuitenkaan riitä, sarjan pitää olla hyvä myös itsenään. Sitä The Umbrella Academy on. Sen vahvuus ei sitä paitsi lepääkään supervoimista tai edes roistojen kanssa taistelussa. Perinteistä supersankaritaisteluja nähdäänkin vain varsin vähäm. Sarja alkaakin hitaasti. Niin hitaasti, että jotkut haluavat luovuttaa kesken.  Se ei kuitenkaan kannata, sillä katsoja palkitaan lopussa enemmän kuin avokätisesti.

Sen sijaan sarja keskittyi viisaasti sisaruksiin ja heidän ongelmiinsa. Niitä riittikin, sillä tunteettomalta vaikuttava isä ja supersankarointi eivät tuo tasapainoisinta mahdollista lapsuutta. Varsinkin kuin Reginald kohtele heitä koe-eläimiä, ei lapsinaan, hän jopa antoi heille numerot nimen sijaan. Sekä eristi heistä kokonaan sen ainoa supervoimattoman, sisäänpäin kääntyvän viulisti Vanyan/7 (Ellen Page). Raukka ei päässyt edes perhekuvaan.

Juuri Vanya olikin hahmoista paras ja hyviä hahmoja riitti. Sitä miksi ei voi sanoa spoilaamatta jotain erittäin tärkeää. Alussa häntä nimittäin vaikutti yhtä tylsäksi ja persoonattomaksi kuin perunasäkki. Toisen sijan saivat hauska, mutta myös traaginen, meedio Klaus (Robert Sheehan) ja Five. Suosikkeihin kuului myös porukan robo-äiti Grace (Jordan Claire Robbins) ja apina-hovimestari Pogo (Adam Godley).  

Pidin eli mieliä manipoloivasta näyttelijätähti Allisonista (Emmy Raver-Lampman) ja veitsiä heittelevästä batmanmaisesta Diedosta (David Castañeda). Sen sijaan sarjan lopussa oikein joukon johtaja ja isin kultapoika Lutheria (Tom Hopper). Hän teki siinä vääriä asioita toisen perään. Alussa hahmosta voi löytyä jotain sympatiaakin, mutta ei niin paljon, että se kantaisi kauden loppuun.

Ehkä huomasitte, että yksi sisarus jäi mainitsematta. Tämä siksi, että Ben/6 (Justin H. Min) oli kuollut, joten hän pystyi kommunikoimaan vain meedio Klaussin kanssa. heidän kanssakäymiset kyllä olivatkin sitten hyviä. Porukan isä Reginald oli kuitenkin ehdoton inhokkini, niin hyvät aikeet kuin tällä näyttääkin olleen. Kun katsotte sarjan, ymmärrätte miksi.

Roistot eli aikamatkaavat salamurhaajat Cha-Cha (Mary J. Blige) ja Hazel (Cameron Britton) ja heidän pomonsa (Kate Walsh) taas olivat paljon tylsempiä. Niin persoonaltaan kuin motiiviltaankin. Lopussa kuitenkin päävastustajaksi paljastui joku paljon kiinnostavampi, mutta hänestä on vaikea sanoa mitään spoilaamatta liikaa.

Sarjasta löytyi myös selvästi mieleenpainuvia hetkiä, yleensä sopivalla musiikilla säestetyllä. Esimerkiksi Fiven kahvilatappelu oli säestetty osuvasti They Might Be Giantsin "Istanbul (Not Constantinople):lla" ja eräs alun kohtaus näytti isäänsä kuolevasta toipuvan joukon tanssivan, kukin eri huonoissa, Tiffanyn “I Think We’re Alone Now”-laulun tahtiin. The Umbrella Academialla olikin musiikkivalinnat kohdallaan.

Toki sarjasta löytyi myös omat vikansa. Yksi niistä oli se, kuinka kaikki keskittyivät maailmanlopun sijaan omiin ongelmiinsa, mikä jaksoi turhauttaa minua ilman mitään rajaa. Vaikka muiden sisarusten puolesta on sanottava, että aluksi, ensimmäisissä jaksoissa, Five ei edes kertonut heille maailmanlopusta. Se ei kuitenkaan oikeuta heidän käyttäytymistään sitten kun hän vihdoin kertoi.

Alisonin ja Lutherin suhdekin olki vikatikki. Se ei ollut pelkästään moraalisesti arveluttava, he olivat teknisestä sisaruksia, niin myös sanoinkuvaamattoman tylsä. Toinen tylsä suhde, joskin juonen kannalta tärkeämpi, tapahtui Vanyan ja suuren salaisuuden omaavan Leonardin (John Magaro) välillä. Sitä vaivasi sekä Leonardin tylsyys ja ilmiselvä pahuus kuin se, ettei parin välillä vaan ollut kemiaa.

The Umbrella Academy loppui cliffhangeriin, JUONIPALJASTUKSIA tulossa, kun maailma loppui ja koko porukka meni Fiven aikamatkustajan kykyjä hyväksikäyttäen menneisyyteen korjaamaan asian. Se oli riski, mutta onneksi toinen kausi on kuitenkin tulossa. Toivottavasti se on laadultaan edes puoliksi yhtä hyvä kuin tämä ensimmäinen.

Tiivistetysti The Umprella Academy. Se osoittikin, että Netflixillä on lupaava tulevaisuus supersankarigenren parissa, vaikka sen ja Marvelin yhteiset sarjat menivätkin Disneylle. Täydet viisi tähteä.