Ihmeotukset vapaalla jalalla

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on tänä vuonna eniten odottamani elokuva. Voin ilokseni sanoa, että se on odottamisen arvoinen. Uusi Harry Potter se ei kuitenkaan ole.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia elokuvan juonesta.

Vuosi 1926. Englantilainen Lisko Scamander (Eddie Redmayne) matkustaa pikavisiitille New Yorkiin laukku täynnä toinen toistaan ihmeellisempiä taikaolentoja. Erittäin epäonnisten sattumusten seurauksena osa ihmeotuksista pääsee karkuun. ne pitää löytää pikimmiten, sillä panoksena on jotain niinkin suurta kuin taikamaailman paljastuminen ei-majeille eli ei taikuutta omaaville. 

Lisäksi auroriksi takaisin mielevä Tina Goldstein (Katherine Waterston epäilee otusten olevan vastuussa kaupungissa tapahtuvista oudoista kuolin tapauksista. Kun tähän vielä lisätään noitia vihaavat Toiset Salemilaiset ja paossa oleva pimeyden velho, soppa on valmis. Onneksi kaksikko saa apua Tinan ajatuksia lukevalta Queenie-siskolta (Alison Sudol) ja sympaattiselta ei-maj Jacob Kowalskilta (Dan Fogler).

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on saanut innoituksensa samannimisestä taikaolennoista kertovasta opaskirjasta. Se esiintyy Harry Potter-kirjoissa ja elokuvissa, joten kyseessä onkin jonkinlainen Harry Potter-kirjojen ja elokuvien esiosa. Se ei jää ainoaksi. Elokuva nimittäin aloittaa peräti viidestä elokuvasta koostuvan elokuvasarjan. Lisää siis on tulossa ja paljon.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erinomainen, jos ei täydellinen, esiosa Harry Potter-saagalle. Ei vähiten siksi, että saaga on kasvanut katsojiensa mukana. Eikä vain siksi, että päähenkilöt ovat aikuisia. Vaan se on myös edeltäjiään synkempi. K13-ikäraja onkin elokuvalle juuri sopiva. Alkuperäinen taika on kuitenkin tallella. Jos verrata pitäisi, sanoisin Pottereita paremmaksi, mutta ei Ihmeotuksetkaan kauas jää.

Juoni oli erinomainen. Pidin erityisesti siitä, että päähenkilö oli enemmänkin tapahtumiin vahingossa joutunut sivusta katsoja kuin juonta kantava voima. Se on hyvää vaihtelua valtavirtaan nähden. Myös ihmeolentojen omaavien erityiskykyjen luova käyttö ansaitsevat kiitosta. Se toi elokuvaan juuri sopivasti omaa persoonallisuutta.

Juonella oli toki myös omat ongelmansa. Suurin niistä on hyvin tyypillinen mille tahansa elokuvasarjan ensimmäiselle osalle. Elokuva nimittäin käytti hieman turhankin paljon aikaa muiden osien alustamiseen. Varsinkin kuin ottaa huomioon, kuinka lyhyt elokuva oikein oli. Lisäksi juoni kärsi pienoisesta ennalta-arvattavuudesta sekä fantasiaelokuville tyypillisistä loogisista aukoista.

Kaikki eivät pidä elokuvan päähenkilöstä Lisko Scamanderista, mutta minä olen toista mieltä. Eläinrakkaassa ja sosiaalisesti rajoittuneessa hahmossa on jotenkin samaistumispintaa. Hahmoista hauskin ja hurmaavin oli kuitenkin Queenie. Hieman yllättäen. Jäljelle jäävä kaksikkokin onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka he eivät olekaan hahmoista omaperäisempiä, saatikka kiinnostavampia.

Muita niin sanottuja hyviä hahmoja nähtiin niin vähän, että heistä on vaikea muodostaa mielipidettä suuntaan tai toiseen. Niinpä en mene heihin vielä tässä arvostelussa. Roistoista Mary Lou Barebone (Samantha Morton) onnistui saamaan minut vihaamaan itseään, niin kuin hyvän roiston kuuluukin. Pelätty Gellert Grindelwald vilahti elokuvassa, mutta mitään suurta vaikutusta hän ei vielä ehtinyt tehdä.

Parasta elokuvissa ei suinkaan ollut ihmiset, vaikka heitäkin katsoi ihan mielellään. Vaan jo nimessä mainitut ihmeolennot, joihin kuului muun muassa metalliesineitä varastava myyränkaltainen Haisku, tikkua muistuttava Bowtruckle (suomenkielistä nimeä en löytänyt) sarvikuonomainen Purske ja paljon muuta. Suosikkia minulla ei ole, sillä jokainen oli sympaattinen omalla tavallaan.

Vaikka elokuva kertoo noidista ja velhoista, siinä oli myös toiminnallinen puolensa, joka ei kuitenkaan vienyt huomiota muulta sisällöltä. Kun ottaa huomioon sen ja elokuvassa esiintyvät satuolennot voi melko varmasti sanoa, että erikoistehostetiimillä oli varmasti paljon töitä tämän elokuvan parissa. Onneksi he tekivät työnsä vakaalla ammattitaidolla. Samaa voisi sanoa muutakin tekijätiimistä.

Tämän kaltaisessa elokuvassa tarvitaan myös huumoria ja sitä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tarjoakin sopivassa määrin. Vieläpä hyvä laatuista sellaista. Enkä ole yksin mielipiteeni kanssa. Nauruntirskahduksia kuului monta kertaa näytöksen aikana, eikä ne tulleet todellakaan säälistä. Erityisen hauska oli Salamanderin soinnintanssi, mutta muutkaan hauskat kohtaukset eivät jääneet paljo sitä huonommaksi.

Ilokseni huomasin, ettei elokuvalla oli selvä loppu. Tämä ei ole itsestään selvyys elokuvasarjan ensimmäisille osille. Toki se jätti jotain auki seuraavia elokuvia varten, niin kuin pitääkin, mutta saimme onneksi myös jonkinlaisen pysyvämmän ratkaisun. Luonnollisesti lopusta löytyi pari yllätystä, joista toisen arvasin jo etukäteen, mutta toisen en. Vaikka ehkä olisi pitänyt.

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat eivät ehkä ole uusia Harry Pottereita, mutta tarvitseeko sen ollakaan. Elokuva on harvinaisen nautittava ihan omana itsenäänkin, täyden viiden tähden arvoinen.

Henryn kolme äitiä

Tervetuloa jokaviikkoisen Olipa kerran-sarjan jaksoarvostelun pariin! Nyt arvostelemani jakso, "I'll Be Your Mirror", keskittyi Henryyn ja ennen kaikkiaan nuoreen mieheen liittyvään Pahan Kuningattaren juoneen. 

Varoitus: Tämä arvostelu ei vain sisällä paljastuksia jakson juonesta, se myös käy sen päänpiirteissään läpi. Juonipaljastuksilta ei siis voi välttyä. Niitä tässä tekstissä riittää.

Aikaisemmin tapahtunutta: Paha Kuningatar kirosi Snow:n ja Davidin unikirouksella jonka vuoksi he voivat olla hereillä vain yksikerrallaan ja meidän pitäisi olla surullinen siitä. Hän aloitti myös suhteen Rumplen kanssa, josta suivaantuneena Zelena menetti luottamuksensa siskoonsa ja liittoutui Bellen kanssa. naisella on riittänyt kiirettä, sillä myös aasialaisstereotyyppi The Dragon joutui hänen uhrikseen.

"I'll Be Your Mirror" oli poikkeuksellinen Olipa Kerran-sarjan jakso, sillä siinä ei ollut yhtään takaumia. Kerron tämän ensimmäiseksi, koska minulla on ollut tapana aloittaa arvosteluni juuri niistä. Käsittelen asiaa enemmänkin, mutta nyt menen kuitenkin pitemmittä puheitta jakson pariin. Aloitan suoraan jakson alusta ja menen sitten päätarinaan. Tavalliseeni tapaani jätän sivujuonet viimeiseksi.

Päätarina alkoi Emman Ja Reginan yrityksellä vangita Paha Kuningatar siihen samaan peiliin, jossa Sydneykin oli vangittuna pitkään. Yritys kuitenkin epäonnistui, sillä Paha Kuningatar osasi ennakoida heidän siirtonsa jo kauan ennen sen toteuttamista. Reginan olisi pitänyt aavistaa tämä jo ennalta. Totta kai hänen vastustajansa, hän itse, tuntee hänet paremmin kuin kukaan muu.

Kuitenkin loppuen lopuksi vangituksi joutuivatkin itse Emma ja Regina. He päätyivät oikeasti pelottavan oloiseen Peilimaailmaan. maailmaan, joka oli täynnä peilejä, niin kuin nimikin jo kertoo. En haluaisi viettää siellä edes tuntia, saatikka koko loppuelämääni. Peilimaailma erottui sopivasti muista sarjassa esiintyvistä paikoista, vankiloista tai muista. Sillä oli vähän kuin oma persoona.

Koska sankarimme haluavat viettää Peilimaailmassa aikaa yhtä vähän kuin minäkin, he yrittävät ottaa muihin yhteyttä pelin sisällä olevien peilien avulla. Jokainen peilihän on yhteydessä yhteen Storybrooken peliin. Heitä ei nähdä, mutta he näkevät toisella puolella olevan henkilön. Valitettavasti naisten yritykset osoittautuivat tuloksettomaksi. Kukaan ei saa heidän viestiään. 

Emman ja Reginan yhteistyötä oli kuitenkin kiva seurata. Se on edelleen yksi sarjan vahvoista puolista, jos ei jopa vahvin. Siksi onkin suuri vääryys, ettei sitä huomioida sarjassa läheskään tarpeeksi. Toki yksi asia on heidän yhteistyötäänkin viihdyttävämpää: Heidän välinen kamppailunsa. Se teki ensimmäisestä kaudesta sarjan parhaan. Ei tietenkään yksin, kaudella oli paljon muutakin hyvää, mutta vahvana osatekijänä.

He ovat myös monin tavoin sarjan voimakkaampia hahmoja. Joskus ihmettelinkin, mihin niitä muita oikein tarvitaan. Asiaa havainnollisti tässä jaksossa muun muassa Koukku, jonka ainoaksi tehtäväksi jäi jäädä Pahan Kuningattaren voitettavaksi. Eihän hänellä ole mitään, millä hän voisi voittaa hänen majesteettinsa tai edes taistella vastaan. Nainen nimittäin löi hänet maahan aika kovaan.

Miehen kannattaisi ehkä käväistä lääkärillä tarkistuttamassa päänsä aivotärähdyksen varalta. Toisaalta se taitaa olla jo myöhäistä. Koukku ei nimittäin ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, mitä tulee pään kolauttamiseen. Onneksi miehellä näyttää olevan yliluonnollisen kova pää ja entinen merirosvo nousee aina ylös kuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin kävi tälläkin kertaa.

Nyt takaisin tarinaan. Kaksikon seuraan liittyi pian kolmaskin henkilö, The Dragon. Mies ei siis kuollutkaan, niin kuin oletin. Ja miksen olisi olettanut. Kaikki merkit viittasivat siihen. Toisaalta Pahalla Kuningattarella on tapana jättää vastustajiansa eloon, kärsimään milloin milläkin tavalla. Eikö juuri Pimeä Kirous ole siitä oiva esimerkki. Tämä kostautuu aina, mutta nainen ei vain opi. Ei sitten millään.

Tässä tapauksessa tuo kärsiminen tarkoitti vangitsemista Pelimaailmaan. Emman ja Reginan onneksi, sillä vankilassaan suhteellisen kauan aikaa ollut mies oli ehtinyt muodostaa jonkinlaisen pakosuunnitelman. Kaikkien peilien keskellä oli yksi iso rikkinäinen peili. Sen korjaamalla pääsisi takaisin Storybrookeen, ainakin periaatteessa. Kukaan ei ole vielä kokeillut sitä.

Samaan aikaan Paha Kuningatar päätti käyttää Reginan ahdinkoa hyväkseen ja näytellä parempaa puoltansa. Tai ainakin tylsempää. Hän toimikin jonkin aikaa kenenkään huomaamatta muutosta. Se on pieni ihme, sillä peitehenkilöllisyydet eivät näytä olevan hänen vahvuuksiaan. Loppuen lopuksi Henry tunnisti Pahan Kuningatarten. Vieläpä vain yhden keskustelun jälkeen.

Tässä välissä on pakko hehkuttaa Lana Parillaa, joka hoiti kaksoisroolinsa täydellisesti. Niin kuin ammattilaisen pitääkin. Pahan Kuningattaren esittämä Regina oli hyvin erilainen kuin tavallinen Regina. Niin kuin pitääkin. Muutenkin pidin kohtauksesta. Enemmän kuin pidin. Se oli ehdottomasti jakson paras. Orphan Black tyyppiset toinen hahmo näyttelee toista huonosti-kohtaukset, on heikkouteni.

Tuskin naista kuitenkaan voitetaan pelkällä myötätunnolla, ainakaan toivottavasti. Minun ääneni on Reginan ja Pahan Kuningattaren yhdistymisessä takaisin yhdeksi Reginaksi. Olen tainnut sanoa saman jo kerran, jos toisenkin. Sillä aikaa nautin kuitenkin täysi siemauksin Pahan Kuningattaren edesottamuksista. Hän on ehdottomasti sarjan paras roisto. Rumple tulee sitten hyvänä kakkosena.

Seuraavaksi saimme tietää hänen suunnitelmansa. Siihen kuului hänen hallitsemansa The Dragon, joka muuttuikin oikeaksi lohikäärmeeksi ja hyökkäsi Emman ja Reginan kimppuun. Siinä ei ollut kuitenkaan vielä kaikki. Hänen ei suinkaan ollut tarkoitus jättää kaksikkoa iäksi Peilimaailman vangiksi tai edes antaa lohikäärmeen tappaa heidät, niin kuin viisasta olisi ollut. Vaan houkutella Henry pimeyden puolelle. 

Hän oli saanut Rumplelta hyvin erityisen vasaran, jota voi käyttää takutta osaamattomatkin, toisin sanoen Henry. Hänen piti murskata The Dragonin sydämen ja pelastaa näin toiset kaksi äitiään. Pahan Kuningattaren mielestä tämä toisi hänet ja Henryn enemmän yhteen. Ymmärtäisihän poika itsekin tappaneena häntä paremmin ja voisi siten jopa pitää häntä äitinään.

Siitä herää kysymys, että onko Paha Kuningatar tosiaan täysin paha. Jos olisi, miksi hän välittäsi Henrystä tuon taivaallista. Pidänkin mahdollisena, että asiat eivät olekaan niin mustavalkoisia kuin sankarimme luulevat. Ehkäpä niin sanotut ihmisen pahatkin puolet voivat rakastua ja hyvät tehdä pahoja tekoja. Sitä paitsi, eikö sama viesti ollut jo Tohtori Jekyllin ja Herra Hydenkin tarinassa.

Luonnollisesti Henry ei tappanut Lohikäärmettä. Harmi, sillä se olisi tehnyt hahmosta paljon kiinnostavamman. Ja tämän sanon sellaisena, joka itseasiassa piti pojasta tässä jaksossa. Sen sijaan hän iski vasaran suoraa siihen peiliin, josta hän ja paha Kuningatar olivat katsoneet pelimaailmaan tapahtumia. Se vapautti Emman Ja Reginan. Niinpä loppu oli jälleen hyvin. 

Sivujuonista toisen liittyi Snow:n ja Davidin perhe-elämään. Jakso alkoi koskettavalla montaasilla Davidin ja Snown elämästä unikirouksen varjossa. Se näytti, ei kertonut, heidän tosiaan kaipaavan toinen toisiaan, mikä oli oikein hellyttävää. Se olikin yksi parhaita kohtauksia, joita parilta on nähty. Mitään juonen kannalta oleellisesta heidän osuudessaan ei kuitenkaan tapahtunut. Siitä ei ole juuri muuta sanottavaa.

Toinen liittyi Belleen ja Zelenaan, jotka jatkavat edelleen kauden heikomman annin tarjoamista. En tiedä, miksi sarja on päättänyt keskittyä heihin niin paljon. joka tapauksessa Belle tahtoi Lumottuun Metsään, jotta hän voisi kasvattaa poikansa poissa Rumplen ulottumattomista. Se onnistuisi Zelenan taikasauvan avulla, mutta valitettavasti sauvan nykyinen olinpaikka oli Goldin kaupassa.

Niinpä Belle ja Zelena pyysivät Aladdinilta apua. Mestarivaras saikin sauvan varastettua. Aladdin varasti sauvan lisäksi myös taikalapun. Mistä vetoa, että Aladin ja Jasmine tulevat vapauttamaan Jafarin, ihan omaa tyhmyyttään. En ainakaan keksi, kuka muu siinä Aladdinin varastamassa lampussa voisi olla. Sarja voi toki yllättää, mutten usko sitä. Se tekee niin aina joskus. Harvoin, mutta niinkin tapahtuu.

Vielä Aladdiniin liittyen. Miksi Goldin kauppa ei ollut paremmin suojattu? Omaahan Pimeän Olento taikavoimia, vieläpä voimakkaita sellaisia. Mikseihän siis suojannut jotakin niin tärkeää kuin taikasauvaa paremmin? Tai edes lukinnut laatikon, jossa hän kyseistä sauvaa pitää? Lamppuakaan ei ollut suojattu mitenkään erityisen hyvin. Vai halusiko Rumple Aladdinin saavan sen? Se olisi hyvinkin mahdollista.

Kauaa ei sauva ehtinyt Bellen omistuksessa olla. Rumple sai sen takaisin melkein heti. Lisäksi Pimeän Olento kiinnitti Belleen taikarannekkeen, jonka avulla hän löytäisi naisen oli hän missä tahansa. Rumple yritti myös tappaa Zelenan, mutta turhaan. Hän vahingoitti vain itseään. Syynä oli heidän yhteytensä, joka liittyy parin kauden takaiseen Zelenan vierailuun Rumplen luona sairaalassa en itsekään muista yksityiskohtia.

Rumple jatkoi siis pahimpana olemista, mutta hänestä ei ole juuri uutta sanottavaa. Toivottavasti Belle pääsee hänestä eroon jossain vaiheessa ja Pimeä Olento voi keskittyä siihen, mitä parhaiten taitaa. Eli olemaan paha tai ainakin moraalisesti hyvin harmaa. Loppuen lopuksihan mies on pelannut myös sankareiden puolella. Omista henkilökohtaisista syistä, mutta silti. 

Lopuksi Rumple nähtiin juonimassa Pahan Kuningattaren kanssa. Hän oli löytänyt Zelenan taikuudesta, täysin ilmiselvän, porsaanreiän. Hän ei voi tappaa Zelenaa, mutta Paha Kuningatar voi. Paha Kuningatar ei luonnollisesti innostunut siskonsa tappamisesta, mutta ei hän toisaalta torjunutkaan ajatusta heti. Olihan pöydässä Zelena hengen sijaan, myös Rumplen halu tehdä yhteystyötä.

Saa nähdä, ryhtyykö Paha Kuningatar tuumasta toimeen. Luultavasti. Pitää muistaa, että hän tappoi sentään oman isänsäkin. Ihmisen, jota hän rakasti kaikkein eniten. Se, onnistuuko hän yrityksessään, onkin sitten jo toinen asia. Jos onnistuikin, se ei minua haittaisi. Zelena on osoittautunut jokseenkin turhaksi, ja tylsäksikin, hahmoksi. Hänessä kyllä olisi potentiaalia, mutta sitä tuskin koskaan käytetään.

Jakso ei oikein vienyt tarinaa eteenpäin. Paitsi Zelenan ja Bellen kohdalla, mutta heidänkin kohdalla askel oli hyvin pieni. Paha Kuningatar terrorisoi edelleen kaupunkia, eikä unikirouskaan ole lähempänä purkautumista. Toinen kritiikin aihe oli se, ettei Paha Kuningatar vieläkään ollut tarpeeksi paha. Jos hän olisi, sekä Emma, että Regina, olisivat vieläkin vangittuna Peilimaailmassa.

Sen sijaan Henry tarjosi minulle positiivisen yllätyksen. Hän esiintyikin jaksossa edukseen. Ihan kuin tekijät olisivat viimein huomanneet pojan kasvaneen pojasta teiniksi. Hänen ja Violetin kieltämättä jokseenkin söpö seurustelukin onnistui pitämään mielenkiintoani edes jotenkin yllä, ainakin enemmän kuin yleensä. Violetkin sai jonkinlaista persoonaa itselleen. Hänet nähtiin muunakin kuin Henryn tyttöystävänä.

En sen sijaan pidä takaumien puuttumista huonona asiana, sillä Storybrookessa riittää kyllä kerrottavaa kokonaisen jakson ajaksikin. Päätarinahan tapahtuu juuri siellä. Pidän kyllä takaumista niistä, paljonkin. Itseasiassa enemmän kuin useimmat muut. Ihan joka jaksossa ne eivät kuitenkaan ole tarpeen. Tämä jakso oli siitä erinomainen esimerkki, muista puutteistaan huolimatta.

Sitten vähän spekulointia. Koska sarjassa on näkynyt rajatusti lohikäärmeitä, epäilen Dragonin olevan Lilyn isä. Enkä suinkaan ole yksin epäilyni kanssa. Toisaalta Lilyssä ei näytä olevan aasialaistaverta, joten mene ja tiedä. Muistattehan hahmon, Emman kaveri ja Pahattaren tytär. Traagisen hahmon, jolle Snow ja David antoi Emman pimeyden ja joka joutui kärsimään sen seurauksista koko elämänsä ajan.

Ei ihme, jos sinulla olisikin vaikeuksia muistamisen kanssa. Häntä ja Pahatarta ei olla nähty aikoihin. En tiedä miksi. Ehkä he eivät vain sovi käynnissä olevaan tarinaan tai ehkäpä syynä on näyttelijöiden esteet. tai hahmoja karsittiin budjetillisista syistä. Tai sitten he muistuttaisivat tekijöiden mielestä liikaa Snown ja Davidin pahoista teoista. Sinun arvauksesi on yhtä hyvä kuin minun. Kliseistä, mutta totta.

Summa summarum. Jakso oli täytejaksoksi jopa varsin tasokas. Sen olisi voinut jättää hyvin välistä menettämättä mitään oleellista, mutta pahemminkin olisin aikana voinut viettää. Neljä ja puoli tähteä.

Faktoja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-elokuvasta

Odotettu Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-elokuva saa Suomen ensi-iltansa tämän kuun 23. päivä eli hyvin pian. Sen kunniaksi päätin kerätä kokoon kaiken, mitä siitä tarvitsee tietää.

Varoitus: Tämän tekstin sisältö kertoo yksityiskohtia Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-elokuvan, ja mahdollisesti sen jatko-osien, juonesta. Jos ne häiritsevät, lukeminen kannattaa lopettaa siis tähän.

Jaan tekstin kahteen osaan. Aloitan kertomalla elokuviin liittyviä perustietoja, kuten juonen ja tekijät, ja jatkan sitten kaikkeen muuhun siihen liittyvään. Niihin kuuluu muun muassa uutisia ja omasta mielestäni tietämisen arvoista nippelitietoa aiheen tienoilta.

Perustiedot

On vuosi 1926. Lisko Scamander (Eddie Redmayne) piipahtaa New Yorkissa. Hän on juuri saanut tutkimusmatkansa päätökseen, joten hänellä on mukanaan maagisen laukun täydeltä taikaolentoja. Pikavisiitiksi tarkoitettu matka pitkittyy kuin kyseiset taikaolennot karkaavat New Yorkin vilkkaalle kadulle. Olennot pitää saada nopeasti kiinni, sillä ne uhkaavat paljastaa taikuuden olemassaolon.

Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi, sillä kaupungin velhot elävät muutenkin veitsen terällä. Heidän ongelmanaan ovat vielä mystiseksi jääneet voimat, joiden, joiden tarkoituksena on paljastaa taikuuden olemassaolo Toisiksi Salemilaisiksi nimetyille taikuutta ja taikojia vihaavalle Ei-Maj-yhteisölle. Ei-Maj on Amerikan versio termistä jästi. Termillä kuvataan ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaisia taikavoimia.

Kapuloita sankarimme rattaisiinsa laittaa myös vaikutusvaltainen MACUSA eli Magical Congress of the United States of America. Onneksi Liskon ei tarvitse suorittua kieltämättä rankasta urakastaan yksin. Häntä auttaa niin otuksen vahingossa karkuun päästänyt Ei-taik Jacob Kowalski (Dan Fogler), entinen aurori Tina Goldstein (Katherine Waterston) sekä Tinan vapaamielinen sisko Queenie (Alison Loren Sudol). 

Elokuvan voidaan sanoa perustuvan samannimiseen kirjaan, mutta siinä ei ole koko totuus. Kyseinen kirja on kyllä olemassa, mutta sen juoni poikkeaa tyystin elokuvasta. Tai tarkemmin sanoen, siinä ei mitään juonta olekaan. Teos on nimittäin olevinaan taikaolennoista kertova oppikirja. ja Sen höysteenä Harryn ja muiden Potter-hahmojen hauskoja kommentteja aiheesta.

Ihmeolennot ja niiden olinpaikat on trilogian ensimmäinen osa. Tosin olen kuullut huhuja siitä, että elokuvia tulisi kaiken kaikkiaan viisi, joten trilogia ei välttämättä ole oikea termi. Joka tapauksessa elokuvia useampi siitä on tulossa useampi kuin yksi osa. Enempää en asiasta vielä tiedä. en edes toisten osien nimeä. Eiköhän nekin selviä sitten ajan kanssa. Kun näin käy, lupaan ilmoittaa nimet myös blogissani.

Elokuvan on ohjannut David Yates, jonka meritteihin kuuluu myös viimeiset neljä Harry Potter-filmiä. Tuottajana toimii muun muassa Harry Potter-kirjailija J. K. Rowling. Tuotantoyhtiö on sama kuin Potter-elokuvissakin eli Warner Bros. Vielä luettelematta jääneissä tärkeissä rooleissa näyttelee Colin Farrell, Ezra Miller (uusi DC:n elokuvamaailman Salama), Samantha Morton, Jon Voight sekä Carmen Ejogo.

Hyvä tietää

Ihmeotuksissa ja niiden olinpaikoissa näyttelee myös maailmantähti Johnny Depp. Hän tulee esittämään pelättyä pimeän velhoa, Gellert Grindelwaldia. Kuulemani mukaan hahmo ei juuri esiinny ensimmäisessä elokuvassa. Sen aikana velho piileskelee lain kouraa, joka haluaa roiston tilille hänen aiheuttamastaan tuhosta Euroopassa. Toisissa osissa hän tulee kuitenkin saamaan paljon isomman roolin.

Johnny Deppin valinta on herättänyt paljon närää sosiaalisessa mediassa, miehen avioeroon liittyvän pahoinpitelykohun takia. Miehen sanotaan pahoinpidelleen ex-vaimoaan Amber Heardia. Jotkin ovat jopa uhanneet boikotoida elokuvaa asian vuoksi. Itse en sellaiseen ryhdy, sillä näyttelijää ei ole vielä tuomittu mistään ja muutenkin odotan elokuvaa aivan liian paljon siihen, että jättäisin sen katsomatta.

Toinen mainitsemisen arvoinen liittyy elokuvan hahmogalleriaan. Siihen kuuluu myös itse Albus Dumbledore, tulevan Tylypahkan rehtorin. Nuorena versiona tietenkin. Kuulemani mukaan elokuvassa tullaan näkemään hänen ja Grindelwaldiin suorastaan legendaarinen kaksintaistelu. Sitä en tiedä vielä, kuka miestä oikein näyttelee. Tai kuinka suuri hänen roolinsa oikein on. Ne jäävät nähtäväksi. 

Olen kuullut ristiriitaista tietoa siitä, onko Dumbledore avoimesti homo, vai ei. J. K. Rowling otti kantaa asiaan, mutta hän ei ole sanonut siihen mitään selvää. Kirjailijan vastauksen voisi tiivistää näin: Voi olla, mutta voi olla olemattakin. Katsokaa itse. Itse toivoisin hänen olevan, koska seksuaalisuus kuuluu hahmoon. Valitettavasti kukaan ei ole kysynyt asiasta minun mielipidettäni.

Seuraava uutinen, tai ilmoitus, miten sen haluaa nähdä, on suunnattu elokuvan teosta kiinnostuneille. Siis juuri Ihmeotukset ja niiden olinpaikat-elokuvan, ei elokuvien yleensä. Siihen voi tutustua lukemalla loogisesti nimetyn Ihmeotuksia ja niiden olinpaikat: Elokuvakirjan. En mainiosta kirjaa tässä yhteydessä, en ole edes lukenut sitä. Päättäkää itse, onko kirja lukemisen arvoinen.

Tietenkin elokuvan teosta ja kaikesta muusta siihen liittyvästä voi löytää tietoa myös netin välityksellä. Elokuvan virallinen sivusto on http://www.fantasticbeasts.com/. Elokuvalla on myös omat sivustonsa niin Wikipediassa, IMDB:llä ja Pottermoressakin. Lisää aiheesta kertovia sivustoja löytyy luonnollisesti googlettamalla, mutta sen jo varmaan tiesitkin. 

Malttamattomampien iloksi ensimmäiset elokuvan arvostelut löytyvät jo netistä. Yleinen konsensus näyttää olevan se, että Ihmeolennot ja niiden olinpaikat on viihdyttävä ja jopa taianomainen, mutta myös täyteen ahdettu. Arvostelut eivät kuitenkaan kerro vielä juuri mitään, poikkeaahan kriitikoiden ja katsojien mielipiteet tuppaavat poikkeamaan toisistaan muutekin, jopa dramaattisestikin.

Harry Potter-intoa voi ruokkia myös muilla tavoin, kuten katsomalla Harry Potter and Cursed Child-näytelmän lukemalla sen näytelmäkäsikirjoituksen. J. K. Rowling jakaa lisätietoa Harry Potterin maailmassa. Esimerkiksi tänä vuonna sivustoilta voi lukea tietopaketin Amerikan velhokoulusta, Ilvermonystä. Hän on myös kirjoittanut maailmaan liittyviä novelleja, jotka ovat löydettävissä Pottermoresta.

Tapa jakaa Harry Potter-faneja. Osa, iso sellainen, odottaa uusia tietoja kuin kuuta nousevaa tai edes lukee niitä jokseenkin suurella mielenkiinnolla. Osa taas haluaisi jättää jotain oman mielikuvituksen varaankin, päättää itse, mitä hän haluaa hahmoille tapahtuvan. Minä olen vähän siltä ja väliltä. Luen kyllä maailmaan liittyviä asioita, mutta en suorastaan odota niitä tai edes seuraa sivustoja mitenkään aktiivisesti.

Ilmoitus: Uusin Olipa Kerran-sarjan jaksoarvostelu tulee viivästymään

Kirjoitan joka viikko jaksoarvostelun Olipa Kerran-sarjan uusimmasta jaksosta, tällä viikolla tuo jakso olisi nimeltään I'll Be Your Mirror.

Tällä viikolla en sitä kuitenkaan ehdi tehdä. Kirjoitan arvostelun kyllä, enemmin tai myöhemmin. Nyt näyttää siltä, että myöhemmin. Se tulee viimeistään seuraavalla viikolla. Silloin ei tulekaan uutta jaksoa, sarja pitää taukoa viikon.

Tosirakkautta ilmassa

Tervetuloa jaksoarvostelun pariin! Tämän viikkoinen Olipa Kerran, kuudenen kauden seitsemäs, jakso tottelee nimeä "Heartless". Siinä sydämettömyyttä saa kokea niin Snow kuin Davikin.

Varoitus: En yleensä kaihda juonipaljastuksia, enkä tee niin nytkään. Nyt sinua on varoitettu.

Aikaisemmin tapahtunutta: Davidin ja Snown rakkaus on joutunut, jos jonkinlaisten haasteiden eteen. Pimeä Kirous jopa pakotti kaksikon jakamaan sydämensä. Kirjaimellisesti. Nykyaikana Paha Kuningatar päätti vihdoin, mitä haluaa: Snow:n , ja samalla tietenkin myös Davidin, sydämen. Kyseisen elimen saaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä ne on suojeltu loitsuin.

Tällä kertaa en tiennyt jaksosta juuri mitään etukäteen, vain yhden trailerin nähneenä, mutta senkin unohtaneena. En edes tiennyt, kuka tai ketkä pääsivät siinä parrasvaloihin. Kun sitten huomasin jakson kuuluvan Snow:lle ja Davidille en ollut innoissani, sillä heidän jaksonsa ovat yleensä tylsimpiä. Niin kävi tälläkin kertaa. Paikoittain jakso toimi yhtä tehokkaana nukuttajana kuin unikirous.

 Toivottavasti en loukannut parin faneja liikaa. En vihaa paria, yhdessä tai erikseen. He eivät vaan ole, suhteensa vakaudesta ja siitä suoraan seuranneesta draaman vähyydestä johtuen, sarjan mielenkiintoisempia hahmoja. Samasta syystä sarja ei ole heihin keskittynytkään. Television säännöt kuin käskevät pitämään huomio vain niissä pareissa, joilla on jokin ongelma.

Nyt pidemmittä puheitta menen jakson tapahtumien pariin. Aloitan takaumista tai tarkemmin Snow:n osuudesta niissä. Sitten menen vasta Davidin osuuteen. Heidän tarinansa nimittäin kulkivat hyvän matkaa täysin irrallaan toisistaan. Se olikin varsin virkistävää, sillä sarja ei ole tehnyt niin sitten ensimmäisen kauden. Hyvä, että muistan kyseessä olevan kaksi erillistä persoonaa.

Takaumat sijoittuivat jokin aika sen jälkeen kuin Metsästäjä oli pelastanut Snow:n hengen. Nainen oli lainsuojaton. Häntä etsittiin niin Pahan Kuningattaren miesten kuin muuten hänestä luvatun löytöpalkkion innoittamien, erittäin vaarallisten, henkilöiden toimesta. Hänestä ei kuitenkaan ole vielä kehkeytynyt sitä badass-Snow:ta, jollaisena me hänet ensimmäisellä ja toisella kaudella näimme.

Nyt asiaan. Melkein badass-Snow aikoi lähteä kauas Lumotusta Metsästä. Ajatus ei ole huono, niin minäkin luultavasti tekisin hänen tilanteessaan. Matkustaminen kuitenkin maksaa, jopa Lumotussa Metsässä. Niinpä Snow myi äitinsä antaman korun. Prinsessan katomamistemppu kuitenkin katkesi hänen huomatessa pian joutuvanpa taka-ajatuksi erittäin pahamaineisen palkkionmetsästäjän, Woodscutterin, toimesta.

Ensimmäinen erä päätyi Snow:n voittoon, Sinisen keijun tarjoamasta melkein olemattomasta avusta huolimatta. Voisi luulla, että niin voimakas taikaolento olisi voinut tehdä paljon enemmänkin kuin epätoivoisen yrityksen taistella perinteisin menetelmin, toisin sanoen ilman taikuutta. Nyt keijun ainut ansionsa oli muistuttaa, että hänen mekkonsa näyttää naurettavalta täyskokoisella ihmisellä.

Toinen erä ei mennyt läheskään yhtä hyvin. Palkkionmetsästäjä oli paikantanut hänet asiaan erikoistuneen koiran avulla., erittäin söpön sellaisen kylläkin. Sen jälkeen naisen vangitseminen olikin helppoa häntä paljon voimakkaammalle ja kokeneemmalle miehelle. Snow joutuikin melkein heti Woodsmanin vangiksi ja oli matkalla kohti vanhaa kotiaan, Pahan Kuningattaren käsiin.

Toisaalla David ja hänen äitinsä päättivät myydä tilansa, koska heillä ei ollut rahaa sen ylläpitämiseen. Koska Lumottu Metsä on kaukana nykymaailmasta, eikä David voinut laittaa tilaa myyntiin netin välityksellä, hän lähti myyntimatkalle koiransa kanssa. Kauan ei tarvinnut Davidin yksin kulkea, sillä hän tapasi samaan suuntaan matkaavan miehen. Hän päättikin jatkaa kulkuaan hänen kanssaan.

Ei olisi kannattanut, sillä mies osoittautui samaksi palkkionmetsästäjäksi, jonka Snow:kin kohtasi, eikä hän kohdellut Davidia juuri naista hellävaraisemmin. Lurjus huumasi Davidin ja otti hänen koiransa. Varmaan kaikki on jo tajunneet, mihin tarkoitukseen. Ei se mitään, kerron sen silti. Koira oli sama, joka jäljitti Snow:n hänen omassa osuudessaan. Miksi se edes totteli hänelle vierasta ihmistä? Se jäi minulle mysteeriksi.

Nyt päästäänkin parin yhteiseen tarinaan. Heti herättyään David huomasi, jonkun olevan vangittuna hänen huumaajansa vaunussa. Hän yritti saada hänet vapaaksi, sankari kuin on. Palkkionmetsästäjä saapui kuitenkin paikalle ennen hänen onnistumistaan. Hän ei tietenkään tykännyt Davidin aikomuksista, joten tilanteesta seurasi taistelu. David ja Snow kuitenkin voittivat hänet yhdessä tuumin.

Rakkautta ensitappamalla. Kaksikko ei kuitenkaan nähnyt toisiaan, koska Snow pelkäsi henkilöllisyytensä paljastumisen saavan Davidin vaaraan. He kuitenkin puhuivat keskenään vankkurien oven läpi. Keskustelu sai kummassakin aikaan väistämättömän kehityksen. Snow päätti jäädä Lumottuun Metsään ja David sai rahansa, eikä hänen tarvinnutkaan myydä tilaa. Takaumat loppuivat siihen.

Sain takaumista omia takaumia, ensimmäisestä kaudesta. Tämä on positiivinen asia, sillä kausi on edelleenkin sarjan paras. Silloin jopa välitin kummastakin hahmosta ja heidän edesottamuksistaan. Asialla on kuitenkin huono puolensa. Hahmoista tai heidän asuttamastaan maailmasta ei löytynyt uusia puolia, vaan kaikki takaumista nähty toisti vain samaa ikivanhaa kaavaa.

Minulla ei muistikuvaa Davidin koirasta. Onko otus esiintynyt jossain aikaisemmassa jaksossa vai tuliko se nyt vain palvelemaan tätä yhtä tiettyä juonta? Otusta ei ole nähty ainakaan Storybrookessa, joten onko se kenties kuollut. Vai saiko se jonkinlaisen onnellisen lopun, niin kuin itse toivoin. Mitä onnellinen loppu sitten koiralle oikein tarkoittaakaan. Mitä voin sanoa, rakastan eläimiä.


Itse päätarina alkoi Snow:n unella, joka sai kutsumattoman vieraan Pahasta Kuningattaresta. Valitettavasti kyseessä ei ollut vain Snow:n mielikuvitusversio hänestä, vaan ihka oikea Paha Kuningatar. Ilmeisesti hän osaa nyt mennä toisen uniin. Turhaan hänen majesteettinsa ei matkaa tehnyt, vaan ilmaistakseen halunsa varastaa Snow:n sydän itselleen. Ja antaakseen tälle mystisen pullon.

Ensin hän ilmaisi halunsa saada Snow:n sydämen itselleen. Etukäteen varoittaminen voi kuulostaa tyhmältä, mutta tällä kertaa naisella oli suunnitelma. Hän sanoi käyttävänsä pullon sisältöä tuhotakseen Storybrooken, jos Snow ja David eivät anna tälle sydäntä vapaaehtoisesti. Urheiluhenkisesti kuningatar antoi parille miettimisaikaa tasan 12 tuntia. Sen he pyrkivätkin käyttämään hyödyllisesti.

Ratkaisuyritys alkoi huolestuttavalla uutisella. Regina tunnisti pullon sisällön Kadotettujen Sielujen joen vedeksi. Uutiset eivät olleet hyviä, sillä vedellä tosiaan voisi tappaa koko Storybrooken väestön. Kaiken lisäksi sitä ei voi tuhota. Pahan Kuningattaren suunnitelma ei ollut huono, vaikka yksi asia siitä jäikin minulle epäselväksi: Miten hän oikein aikoi käyttää Kadotettujen sielujen vettä?


Huonoille uutisille tuli kuitenkin vastapainoksi myös hyviä. Sininen Keiju paljasti, että Snow:n ja Davidin ensitapaaminen oli luonut tosirakkaudella kasvavan puun, jota voisi käyttää Pahan Kuningattaren vangitsemiseen. Koska taikuus ja tosirakkaus. Ja Sininen keiju päätti kertoa siitä vasta nyt! Luulisi, että siitä olisi ollut apua jo paljon aikaisemmin. Ollaanhan jo kuudennella kaudella.

Yhteistuumin ryhmä löysi sen. Pari otti taikakalun käteensä, mistä seurasi montaasi parin yhteisistä hetkistä. Valitettavasti sitten paikalle saapui myös Paha Kuningatar, joka tuhosi puun taikuutensa avulla. Tapahtuman jälkeen joukko yritti vielä keksiä ratkaisua pulmaansa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Niinpä Snow:n ja Davidin ei auttanut muu kuin antaa Pahalle Kuningattarelle sen, mitä hän haluaa.

Paha Kuningatar saikin vihaamansa ihmisten sydämen käteensä. Hän puristi sitä tappaen samalla pitkäaikaiset sankarit siihen paikkaan. Vitsailin vain. Niin minä tai kuka tahansa muu edes jokseenkin järkevä ihminen olisi hänenä tehnyt. Tosin järkevä ihminen ei olisi koko kostoretkeen edes ryhtynyt, joten ratkaisu sopi sellaiselle, joka kantaa kaunaa jostain 10-vuotiaan tekemästä.


Pahan Kuningatar ei jättänyt kaksikkoa kuitenkaan tyystin rangaistuksetta, vaan hän vaivutti Snow:n unikiroukseen ja telepottasi naisen muualle. David kuitenkin löysi rakkaansa nopeasti. Hän suuteli tätä ja kas kummaa, Snow se mursi kirouksen. Tai niin kaikki ainakin luulivat. Paha Kuningatar oli nimittäin lisännyt unikiroukseen yhden erikoisuuden. Snow:n herättäminen vaivutti Davidin siihen samaan kiroukseen.

Toisin sanoa, kumpikaan ei koskaan voi olla hereillä samaan aikaan. Aika julmaa kieltämättä. Ja jopa hieman kekseliästäkin. Hän itse selitti asiaa halulla saada Snow kokemaan rakkaansa menetyksen. Selitys ei ole ongelmaton, sillä Davidin tappaminen olisi ajanut saman asian. Vieläpä paljon lopullisemmin. Eikö kukaan käsikirjoittajista keksinyt mitään luovempaa tapaa ratkaista tilanne sankariemme hyväksi?

En voi korostaa tarpeeksi kuinka paljon vihaan sitä, että roistot häviävät, vain koska he sabotoivat itse itsensä. Pahan Kuningattaren tapauksessa puhtaalla dramaattisuudella. Sankarien pitää voittaa taitojensa ansioista. Ei siksi, että voitettava roisto on idiootti. Sitä paitsi Pahan Kuningattaren pitäisi tietää, miten tässä tulee käymään: Sankarimme saavat kirouksen purettua ja voittavat hänet, tavalla tai toisella.

Jakson sivutarina keskittyi Pahan Kuningattaren ja Rumplen, minut erittäin epämukavaksi saavaan, suhteeseen, josta myös muut tärkeät hahmot nyt tietävät. sankarit suhtautuivat asiaan samalla lailla kuin katsojatkin, toisin sanoen inholla. Suhteessa oli myös omat hyvät puolensa. Sitä voi käyttää aiheuttamaan kitkaa pahan Kuningattaren ja Zelenan välille, olihan Zelenallakin olleen jotain Pimeyden Olennon kanssa.

Hän kirjoitti Paha Kuningattarena kirjeen, jossa Zelenaa pyydettiin tulemaan Herra Goldin kauppaan, juuri kuin pari oli harrastamassa keskenään seksiä. Luonnollisesti tämä teki Zelenan kateelliseksi. Zelena toimi kertomalla asiasta Bellelle, joka ei järkyttynyt miehensä suhteesta läheskään yhtä paljon kuin minä. Sen sijaan Belleä järkytti tieto maagisista saksista. Yrittäähän Rumple muuttaa juuri hänen poikansa kohtaloa.

Emma ei saanut oikein mitään tekemistä jaksossa tai edes omaa sivujuonta. Paitsi olla kannustuspuheen ottavassa päässä, taas. Kohtaus oli kieltämättä herkkä, varsinkin kuin kannustajana toimi Koukku ja hän vielä käytti apunaan Henryn vanhaa satukirjaa. Kuitenkin olen jo väsynyt näkemään siihen, että Emma tarvitsee jatkuvaa kannustamista. Kuinka monta kannustuspuhetta Pelastaja oikein tarvitsee?


Henry jäi Emmaakin vähemmälle huomiolle teini ei saanut itselleen kuin pari vuorosanaa. Tämä on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Minulla onkin vaikeuksia muistaa hänen oleva Kirjailija eli periaatteessa voimakas ja tärkeä hahmo sarjan mytologiassa. En pidä tätä välttämättä huonona asiana, sillä hahmo ei olekaan siitä kiinnostavammasta päästä. Voi toki olla, että asia muuttuisi, jos hän saisi lisää ruutuaikaa.

Kokonaisuudessaan Storybrookeen sijoittuvat osuudet soittautuivat paljon värikkäämmiksi ja viihdyttävämmäksi kuin takaumat. Se ei kylläkään vielä kerro paljon. Varsinkin kuin ne eivät onnistuneet välttämään takaumien suurinta ongelmaa eli samojen juonenkäänteiden kierrätystä. saimme loppuen lopuksi saman vanhan tarinan, lisäämättä siihen juuri mitään uutta, jännittävää tai ihmeellistä.

Toki juonenkäänteiden kierrätyksellä oli puolensa. Se nimittäin onnistui herättämään minussa jonkinlaista nostalgiaa, eikä nostalgia-arvoa suinkaan pidä vähätellä. Se vaikuttaa hyvin paljon katsojan tai lukijan viihtyvyyteen teoksensa parissa, oli sen muoto mikä tahansa. Ajatelkaan vaikka Strange Thingssiä, jonka menestys on ainakin osittain juuri sen ansiota. Samaa voisi sanoa Harry Potter-musikaalistakin.

En aina muista mainita tällaisia asioita, mutta jakson toteutus oli erinomainen. Tämä ei ole mikään ihme, onhan jakson käsikirjoittanut Buffystä tuttu Jane Espenson. Hänen jaksonsa ovat yleensä olleet sarjan parhaita. Toki jakson ohjaajalla, Ralph Hemeckerillä, on ollut osuutta asiaan. Erityiskiitosta jakso ansaitsee kekseliäistä kuvakulmistaan, erityisesti Snow:n ja Davidin ensimmäisessä keskustelu kohdalla.

Kokonaisuudessaan ”Heatless” oli tylsähkö jakso, nostalgia-arvoa siitä kylläkin löytyi enemmän kuin tarpeeksi. Jaksosta pitää kuitenkin löytyä jotain muutakin. Kolme tähteä.

Harry Potterin maailma ei ole menettänyt taikuuttaan

Harry Potter-kirjojen loppumisesta on jo monta vuotta. Nyt niiden tarina saa kuitenkin jatkoa Harry Potter And The Cursed Child –näytelmän muodossa, jonka kirjoitetun version nyt arvostelen. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Harry Potter And The Cursed Child -näytelmästä ja oikeastaan kaikesta Harry Potteriin liittyvästä.

Huomautus: Luin teoksen englanniksi, joten en voi arvostella sellaisia asioita kuin käännöksen laatua. Uskon kuitenkin käännöksen olevan varsin laadukas, onhan sama kääntäjä kääntänyt myös Harry Potter-kirjat. Tämä on kuitenkin enemmänkin valistunut arvaus kuin tieto.

Lisähuomautus: Olen pienoinen Harry Potter-fani, mikä näkyy tässä arvostelussa. Se ei siis ole objektiivisin mahdollinen. Toki arvostelut ovat aina yksilön omia mielipiteitä, ei suinkaan faktoja. Tässä arvostelussa se kuitenkin näkyy tavallista enemmän.

Voldemortin kukistamisesta on jo 19 vuotta, mutta hänen tekemänsä kauheudet näkyvät vieläkin. Yksi kyseisistä kauheuksista on Cedric Diggoryn tappaminen kolmivelhoturnajaisissa. Koska hänen kuolemansa oli osittain myös Harryn itsensä syytä, ilman häntä velho voisi olla vielä elossa, hänen poikansa Albus päättää matkata ajassa taaksepäin ja pelastaa nuoren velhon hengen.

Hänen ei onneksi tarvitse suorittua tehtävästä yksin. Pojalla on apunaan hyvä ystävänsä, Draco Malfoyn poika, Scorpius ja Gedricin serkku Delphi. Sankarit huomaavat kuitenkin pian, että ajan sorkkimisella on erittäin vakavia seurauksia, oli matkaajan tavoitteet kuinka puhtaat hyvänsä. Niinpä heidän ei auta muu kuin yrittää korjata itse aiheuttamansa sotku ja palauttaa asiat sellaisiksi kuin niiden pitääkin olla.

Olen pitkä aikainen Harry Potter-fani. En ehkä ihan yhtä intohimoinen kuin jotkin muut, mutta jonkinlainen kumminkin. Siksi päätös lukea maailmaan liittyvä käsikirjoitus tulikin minulta helposti. Tai toisin sanoen se oli minulle enemmänkin itsestään selvyys kuin päätös. Pääsisinhän taas Harry Potterin maailmaan ja näkisin, mitä aikaisimmista kirjoista tutuille hahmoille on oikein tapahtunut.

 Pelkäsin kuitenkin pahinta, onhan näytelmäkäsikirjoitus kerännyt paljon haukkuja, jopa antaumuksellisten Potter-fanien suunnalta. Skeptisyyttäni pahensi vielä se, että se edes ollut alkuperäisen Harry Potter-kirjailijan J. K. Rowlingin käsialaa. Vaan minulle täysin tuntemattoman Jack Thornen. Rowling oli kyllä mukana näytelmän teossa, niin kuin minulle myöskin tuntematon John Tiffanykin.

Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi. Ainakin minä nautin suuresti teoksen lukemisesta, vaikka se ei romaanien tasoon ihan yltänytkään. Mikäpä yltäisi. Olenkin hyvin iloinen siitä, että joku keksi laittaa käsikirjoituksen kaikkien luettavaksi. Kaikkien kuin ei ole mahdollista nähdä itse näytelmää. Oli kuinka suuri Potter-fani tahansa tai olkoonkin näytelmä, kuinka kehuttu tahansa.

Näytelmän ja sen käsikirjoituksen myynnin kannalta on oleellista, että se liittyy jo olemassa olevaan, tuttuun ja rakastettuun, maailmaan. Sen vuoksi sitä onkin syytetty pelkäksi rahastukseksi. Rahastusta näytelmä osin onkin. Eivät sen tekijät hyvää hyvyyttään näytelmää ole tehnyt, mutta niin ei muutkaan viihdeteollisuudessa työskentelevät. Se on se raha, joka ratkaisee.

Näytelmällä on kuitenkin muutakin annettavaa kuin tunnetulla maailmalla ratsastaminen, muutakin arvoa kuin vain nostalgia-arvo. Itse tarinakin oli varsin koukuttava. Käsittelihän se aikamatkoja ja vaihtoehtoisia todellisuuksia, jotka ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Ja sisälsihän se samoja suuria tunteita kuin Harry Potter-kirjat yleensäkin. Se, että se kuuluu rakastamaani maailmaan, on pelkkää plussaa.

Minusta tuntuukin siltä, että arvostelijat odottivat samanlaista romaania kuin muut sarjan osatkin. Teos ei kuitenkaan ole romaani, vaan näytelmäkäsikirjoitus. Ne puolestaan ovat kaksi ihan eri asiaa, jolla on omat tehtävänsä. Ja rajoituksensa. Käsikirjoitukset eivät ole kovin yksityiskohtaisia, joten niiden lukemiseen tarvitsee tavallista enemmän mielikuvitusta. Tämä voi haitata vähän huonomman mielikuvituksen omaavia. 

Muoto ei tietenkään ole ainut syy teoksen pienoiseen epäsuosioon. Esimerkiksi muista kirjoista tuttujen tarinoiden muokkaaminen voi tuntua joistain kovan linjan faneista jopa loukkaukselta ja ymmärrän näkökulman täysin. Vaikka en samoin tunnekaan. Olihan joitakin maailmansisäisiä asioita muutettu ilman kunnollista selitystä ja sisälsihän tarina loogisen aukon, jos toisenkin.

Vanhat hahmot oli kuvattu jokseenkin persoonalleen uskollisena, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Esimerkiksi Ron toimi lähinnä kevennyksenä. valitettavasti he myös jäivät pahasti sivuun tarinasta. Onneksi uudetkaan hahmot eivät olleet huonompia. Heistä suosikikseni nousi sympaattinen nörtti Scorpius. Albuskin onnistui hahmona, vaikka hän vaikuttikin välillä turhankin hemmotellulta kakaralta. 

Odotin ennakkoon, että Hermionen ja Ronin tyttärellä Rosalla olisi suurempi rooli, mutta olin väärässä. Eipä se kuitenkaan haitannut. Pojat riittivät päähenkilöiksi hyvin. Sitä paitsi hänet kuvattiin epähermiomaisen elitistiseksi. Hän muun muassa tuomitsi Scorpiuksen pelkästään hänen isänsä, ja erityisesti hänen isäänsä liittyvien huhujen, takia. Muutenkin hahmo muistutti enemmän Dracoa kuin Hermionea.

Kirjan roisto oli pienoinen pettymys. Hän ei ollut vähääkään kiehtova tai pelottava, vaan pelkästään säälittävä. Toisin kuin edeltäjänsä Voldemort, yksi kirjallisuuden onnistuneimmista pahiksista. En myöskään pitänyt siitä, että hän oli Voldemorin lapsi. Ensinnäkin minun oli vaikea uskoa Voldemortin haluavan lapsia, tai edes harrastavan seksi ylipäätään. Viestikin on väärä. Pahoista vanhemmista ei tule aina pahoja lapsia.

Käsikirjoituksen teemaan hän kuitenkin sopi, käsittelihän se juuri vanhempien lapsilleen jättämiä taakkoja. Näkökulma vältti jopa turhan mustavalkoisia sävyjä. Esimerkiksi Albus ja Scorpius päätyivät kummatkin Luihuisiin, jota on aikaisemmissa Harry Potter-teoksissa kirjoissa enemmän tai vähemmän pahoina. Lisäksi Draco Malfoykin kuvattiin paljon aikaisempaa sympaattisemmin.

Harry Potter And The Cursed Child on erinomainen lisäys suosittuun ja suorastaan fanaattisuutta aiheuttavaan saagaan, haukkujien puheista viis. Täydet viisi tähteä.

Satuhahmot tummissa vesissä

Tervetuloa Olipa Kerran-sarjan jaksoarvostelun pariin! Tämän viikkoisessa, Dark Waters-nimisessä, jaksossa pääosan saavat Kapteenit Koukku ja Nemo. Juonipaljastuksia luvassa!!!

Aikaisemmin tapahtunutta: Ennen pelkäksi Emman poikaystäväksi taantumistaan Koukulla oli mielessään vain kosto. Sen saadakseen hän jopa tappoi oman isänsä, jättäen samalla velipuolensa Liamin orvoksi. Emma voisi välttää kuolemansa maagisten saksien avulla. Hinta olisi ollut hänen Pelastajuutensa, niinpä Koukun piti hankkiutua niistä eroon. Mies ei kuitenkaan tehnyt niin. Hän vieläpä valehteli Emmalle asiasta.

Ennen varsinaineen arvosteluun menemistä minun on pakko myöntää, että Koukun lisäksi valokeilan saava Kapteeni Nemo on minulle hahmona aika vieras. Toki olen minäkin kuullut hänestä ja hänen sukellusveneestään Nautiluksesta, eiköhän kaikki. Jules Wernerin kirjoja en ole kuitenkaan lukenut. Arvioni hahmon tarinasta perustuu siis suurimmaksi osaksi tähän jaksoon.

Aloitan taas takaumissa, jotka sijoittuvat tällä kertaa ensimmäisen kirouksen aikaan. Eikö Koukku ollut silloin Coran kanssa, odottamassa kirouksen päättymistä? Sehän pysäytti Lumotun Metsän ajan. Vai muuttiko hänen ja Emman aikahyppy menneisyyttä myös sen osalta? Mene ja tiedä. Tässä sarjassa aikajana on sekaisin kuin seinäkello, joten on viisainta vain hypätä kyytiin ja nauttia matkasta. 

Nyt menen kuitenkin sen pitemmittä puheitta itse asiaan. Takaumat alkoivat Nemon kidnapatessa Koukun sukellusveneeseensä Nautilukseen. Toisin kuin hänen teostaan voisi päätellä, hänen aikeensa olivat hyvät. Kapteeni halusi auttaa Koukkua unohtamaan kostonsa ja yrittää löytää onnen jotain muuta kautta. Pelkästään kostolle elävä Koukku ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan siitä.

Nemo ei kuitenkaan luovuttanut helpolla. Hän ottikin Koukun mukaan etsimään aarretta, joka löytyikin varsin helposti. Sitä ei selitetty, miten tarkalleen Nemo sen löysi, mutta se tuskin olisi oleellistakaan. Se kuitenkin havainnollistaa hyvin takaumien lyhyyden huonon puolen. Kun aikaa on vähän, niin kaikkea ei ehditä mitenkään selittämään. Siten paljon jää väistämättä mielikuvituksen varaan.

Aarteen hakeminenkaan ei tarjonnut juuri haastetta. Tai jäihän Koukku jättiläismustekalan vangiksi, mutta siitäkin selvittiin suhteellisen helposti. Nemon tarvitsi vain heittää atraimensa mustekalan silmään. Retkellä oli kuitenkin tarkoituksensa. Nimittäin kertoa, että Nemo oli pelastanut koko miehistönsä koston ikeestä. Arvostan yritystä, mutta sukellusveneen täyttäminen väkivaltaisella aineksella ei ole koskaan hyvä idea.

Sukellusveneellä Koukku sai vihdoin tietää, minkä etsintäretkeen hän oikein oli osallistunut. Arkusta löytyi avain, joka avaa oven Keskeneräisten Tarinoiden Maahan. Nemo toivoi hänen miehistönsä saavan sieltä rauhan. Ja miksei Koukkukin. Eihän hänen tarvitsisi nähdä enää koskaan lähimmäisensä kärsivän tai edes kuolevan. Se houkuttelisi vähän ketä tahansa, varsinkin Koukun tilanteessa.

Kohde tuli tuskin kenellekään yllätyksenä, toisin kuin paljastuksen dramaattisuus antoi ymmärtää. Ihan kuin kaudella olisi muitakin paikkoja, joihin pääsee vain taika-avaimella. Sarjan tuntien voisi ollakin. Sitä en kiellä. kausi keskittyi kuitenkin vain yhteen tiettyyn maahan, joten miksi sarja muuttaisi yhtä ’äkkiä suuntaansa. Tai ennen kaikkea, miksi se luuli meidän ajattelevan sen muuttavan suuntaansa täysin varoittamatta.

Koukun suunnitelmat paremmasta elämästä joutuivat kuitenkin vastatuuleen hänen tunnistettuaan yhden miehistön jäsenen pikkuvelipuoleksensa Liamiksi. Ehkä muistat Liamin pienenä poikana. Luultavasti kuitenkin et. Hänestä tuli vasta nyt edes jotenkin oleellisia sarjan juonen kannalta. Eikä hän ole hahmonakaan mitenkään erityinen, niin hyvässä kuin pahassakaan.

Pidän kuitenkin siitä, että tämäkin juoni sai edes jonkinlaisen päätöksen. Ettei sitä unohdettu, kuten sarjalla on tapana. Mitä luultavammin tarina osoittautuu kuitenkin täysin epäoleelliseksi. Jatkoa ajatellen tarina vain saattaa osoittautua Epäilenkin vahvasti, ettei Liamia, tai sen puoleen Nemoakaan, nähdä enää tämän jakson jälkeen. Siitäkin huolimatta, että hekin olivat löytäneet tiensä Storybrookeen.

Koukku päätti lähteä sukellusveneestä heti tiedon saatuaan. Nemo yritti saada hänet muuttamaan mielensä, mutta päästi hänet kuitenkin menemään. Liam ei kuitenkaan ollut yhtä jalosydäminen. Hän päätti saada kostonsa tappamalla veljensä kylmäverisesti. Koukku pelastui, mutta vain siksi, että Nemo heittäytyi urheasti hänen ja veitsen väliin. Takaumat loppuivat Nemon jäädessä vuotamaan kuiviin.

Takaumat eivät olleet mielenkiintoisemmat mahdolliset, tai edes mitenkään omaperäiset. Ei niissä juuri valittamistakaan ollut. Itseasiassa Nemon sukellusvene oli makea ja pidin hänestä hahmonakin. Erikoistehosteet eivät yleensä ole sarjan vahva puoli, mutta takaumat tekivät asiassa poikkeuksen. Ne näyttivätkin varsin kauniilta. Minulle jäi takaumista siis varsin hyvä maku suuhun.

Nykyaikaan sijoittuva tarina alkoi Reginan ja kumppaneiden pelastaessa Archien Pahan Kuningattaren ja Zelenan käsistä. Se ei kuitenkaan ollut tämän viikkoinen päätarina. Tai itseasiassa tarina, jolla olisi väliä muutenkaan. Paitsi tietenkin siten, että näimme Reginan ja Pahan Kuningattaren yhdessä ja saimme samalla muistutuksen siitä, että Regina on muuttunut melkein yhtä kiinnostavaksi kuin rukkanen.

Kenellekään ei liene yllätys, että päätarina kuului, takaumien lailla, Koukulle. Merirosvolla riittikin puuhaa kuin iloinen perhehetki keskeytyi Pahan Kuningattaren kertoessa Henrylle Koukun pitäneen maagiset sakset itsellään. Henry yrittikin heittää sakset menemään, niin kuin hänen äitinsä oli nimenomaan toivonut. Luonnollisesti saksien puuttumisen huomannut Koukku yritti estää poikaa.

Heidän tarinansa sai kuitenkin uuden käänteen kuin Koukku huomasi taas joutuneensa kidnapatuksi Nautilukseen. Onneksi kidnappaajat eivät tutkineet Henryä ja tällä oli vielä maagiset sakset itsellään. Niinpä hän pääsi pakoon, tietenkin pienen Henry-Koukku angstin jälkeen. Kuinkas muuten. Ei ole Olipa Kerran ilman perhedraamaa, oli se kuinka pakotettua tahansa.

Koukku ei ollut yhtä onnekas. Sukelluspukuja riitti vain yhdelle. Nyt toisellekin olisi tarvetta, sillä melkein heti Henryn lähdettyä Liam tuli taas kuvioihin. Hän yritti tappaa Koukun, taas. Asioista yli pääseminen ei kuulu kummakaan veljen vahvempiin puoliin. Hän melkein onnistuikin yrityksessään, mutta sitten takaisin tullut Henry pelasti Koukun hengen. Ja niinpä kaksikko saivat taas yhteyden toisiinsa.

Yhdessä he päättivätkin noudattaa Emman toivetta ja hävittää maagiset sakset meren pohjaan. Tajuton Lian vietiin sairaalaan, jossa häntä odotti nykyajan lääketieteen pelastama Kapteeni Nemo. Hänet tuotiin sairaalan jakson aikana, mutta se ei ollut juurikaan tärkeä kohtaus. Tai siis päätarinan kannalta. Toisin kuin sillä, että Koukku tunnusti Emmalle pitäneensä maagiset sakset itsellään.

Jakson pääjuoni ei ole paha, vähän tylsä vaan. Se ei myöskään vienyt kauden juonta eteenpäin oikein millään tavalla. Liamista ei tullut uusi pahis, eikä kapteeni Nemokaan tarjonnut oikein mitään sankareillemme hyödyllistä. Suurin syy mielipiteeseeni on kuitenkin se, että Koukku ei ole kuulunut koskaan suosikkihahmoihin, varsinkaan tämä hänen pehmeämpi versionsa.

Samaa voisi sanoa myös Henrystä. En ole koskaan seurannut pojan toimia mitenkään suurella mielenkiinnolla, mutta lapsena hän oli sentään suloinen. Teini-Henryä onkin sitten vaikeampi sietää. Varsinkin kuin hän ulkona hahmostaan. Mikään ei ole aikaisemmissa jaksoissa vihjannut, etteikö Henry hyväksyisi Koukkua perheeseensä. Pari jaksoa sittenhän he jopa harjoitus miekkailivat keskenään.

Siksi pitääkin kysyä, miksi Pahan Kuningattaren manipulointi tehosi häneen niin helposti. Ja mitä pahan Kuningattaren manipulointiin tulee, en pitänyt siitä. olisin toivonut hänen käyttäytyvän enemmän kuin Henryn äiti. Sehän hän nimenomaan on. Sitä paitsi, olisi mielenkiintoista, jos Henry ei puhtaasti vihaisikaan naista. Jos hän jopa alkaisi nähdä tilanteen tämän kannalta.

Pääjuonesta löytyi kyllä paljon hyvääkin, tai edes jonkin verran. Pidin siitä, että takaumat liittyivät siihen hyvin oleellisella tavalla. Tämä saattaa kuulostaa itseselvyydeltä, mutta näin ei ole aina ollut. kapteeni nemon selviytyminenkin oli iloinen yllätys. Minusta on myös hyvä merkki, ettei häntäkään valkopesty. Asia, jossa sarja on viime aikoina kehittynyt hurjasti. Osoittihan sen jo Aladdin ja Jasminekin.

Myös se oli piristävää vaihtelua, että Henry sai muun kuin roolin kuin pelastettavana olemisen. Hän on kuitenkin jo neljätoista. Koukkukin teki oikein ja tunnusti tekonsa Emmalle ja siitä, että Emma otti sen niin hyvin. Kummatkin käyttäytyivät, kuten kypsän aikuisen kuuluukin. Tekisipä David saman oman, sarjan näköjään jo unohtaman, salaisuutensa suhteen. 

Muista juonista tärkein liittyi Aladdiniin, joka ei uskonut voivansa auttaa Agrabahia. Emma kuitenkin sain hänet tajuamaan, että ilman Pelastajana olemastakin voi olla sankari. Sivujuonessa saatiin myös koko jakson suurin paljastus kuin Jasmine kertoi Aladdinille heidän kotimaansa olevan kadonnut, kuin savuna ilmaan. Hahmot ovat kuvioissa siis vielä vähän pidempään.

Toisessa sivujuonessa Belle meni ensimmäiseen ultraääneensä, vauva on kunnossa, ja jutteli Snow:n kanssa. Keskustelun jälkeen hän päätti näyttää Rumlelle kyseiset ultraäänikuvat. Tarvitseehan lapsi isän, vaikka Bellellä ei ole aikomustakan palata takaisin yhteen miehen kanssa. Ainakaan näillä näkymin. Bellen tuodessa kuvia oli suutelemassa Pahaa Kuningatarta. 

Tiedän, minustakin siinä oli jotain väärää. Ei siksi, että Rumple on teknisesti naimisissa, vaan siksi, että heidän suhteensa on enemmänkin opettajan ja oppilaan kuin rakastavaisten. Belle ei kuitenkaan nähnyt tapausta. Hyvä niin, sillä se olisi ollut liian kliseistä. Jopa Olipa Kerralle. Kohtauksessa päähuomion ei kuitenkaan saanut heidän kahden välinen suhde, vaan maagiset sakset.

Ne käsiinsä saanut Paha Kuningatar antoikin he Rumplelle, tämän apua vastaan. Naisella on nyt uusi, vai pitäisikö sanoa ikivanha, tavoite: saada Snow:n sydän. En osta sitä. Minä kuin luulin, että vain katsojat ovat pimennossa hänen suunnitelmien suhteen. Eikö se oli jo pahis101-kurssilla, jonka Rumple on varmaan pahalle Kuningattarelle pitänyt, että ennen tekoja sille pitää löytyä jopa jokin selvä tavoitekin.

Huomasit varmaankin, että en juuri maininnut Reginaa koko arvosteluni aikana. Sille on hyvä syynsä. Hahmoa ei juuri jaksossa nähty. Pelkään pahoin, että hän jää koko ajan yhä enemmän toisten varjoon. Toivottavasti olen kuitenkin väärässä ja hahmo saa vielä itselleen jotain jännittävää tekemistä. Ja hän saa persoonallisuutensa takaisin.

Kokonaisuudessaan jakso ei yltänyt siihen, mihin sarja parhaillaan pystyy. Se oli ihan hyvä, viihdyin jopa paikoittain sen parissa, mutta se ei liikuttanut minua oikein millään lailla. Kolme tähteä.