Aikuisten animaation kruunamaton kuningas (vai pitäisikö sanoa kreivi) näyttää taas syöksyhampaansa

Castlevania sai vähän aikaa sitten kolmannen kautensa, eikä lajityyppinsä parhaimpiin, ehkä jopa paras, sarja ole huonontunut tippaakaan sitten viimenäkemän. Se on vieläkin täyttä rautaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, erityisesti Castlevanian kahdesta aikaisemmasta jaksosta.

Huomautus: Olen viime aikoina arvostellut joitakin sarjoja kaksi kautta kerrallaan, mutta Castlevanian kohdalla arvostelen vain tämän kolmannen kauden. Niin on paljon selkeämpää.

Onnistuttuaan tappamaan ihmisten tuhoa suunnitelleen Kreivi Draculan Trevor Belmont (äänenä Richard Armitage ja Sypha Belnades (äänenä Alejandra Reynoso) ovat kiertäneet maailmaa hirviöitä metsästäen. Alucard puolestaan tuntee syyllisyyttä isänsä murhasta, niin välttämätön kuin se olikin ja niinpä hän asuu Draculan linnassa syrjässä muusta maailmasta.

Kolmikko ei kuitenkaan ehdi kauan levätä, sillä uudet uhkat nostavat päätään. Draculan kuolemasta johtuvalle valtatyhjiölle on käyttäjiä, muun muassa juonikas Carmilla (äänenä Jaime Murray) ja hänen ”siskonsa” (äänenä Jessica Brown Findlay, Yasmine Al Massr ja Ivana Miličević) sekä pahan valtaan joutunut luostari ja sen johtaja Sala (äänenä Navid Negahban). Castlevania perustuu suosittuun videopelisarjaan.

Aikuisten animaatiot ovat minulle lajityyppinä suhteellisen vieraita. Minulla ei ole mitään lajityyppiä 

vastaan, tai animaatioita yleensä, sarjapaljouden keskellä niihin ei vain juuri jää aikaa. Niinpä aloitin Castlevanian vain sen saamaan hypen takia ja siksi, että sarjaa suositeltiin minulle. Olenkin iloinen, että katsoin. Castlevania kuuluu parhaimpiin koskaan näkemiin aikuisten animaatioihin.

 Pelkäsin kuitenkin, ettei tasoa pystytä pitämään kolmannella kaudella. Niinkin kiehtovan pääpahiksen tappaminen kuin ei tuntunut ollenkaan hyvältä idealta, olihan hän parin ensikauden parasta antia ja muutenkin sarjassa aikamoinen myyntivaltti. Onnekseni huomasin olevani väärässä. Sarjan taso on pysynyt tasaisen hyvänä, jopa loistavana.

Sarjasta löytyy vielä hyviä pahiksia, kuten Camilla ja hänen suosikkilisäyksekseni osoittautuneet ”siskonsa” sekä kuolleista hirviöitä tekevä Takojamestari Isaac (äänenä Adetokumboh M'Cormack), jolla oli kaudella myös oma sisäinen konfliktinsa, joka osottautuikin varsin mielenkiintoiseksi. Salakin toimi noin yhden kauden pahiksena, mutta enempään hänestä ei olisi, onneksi ei tarvitsekaan.

Kolmas kausi ehkä keskittyi enemmän pöydän asetteluun tulevaan neljänteen kauteen, ja mahdollisesti myös sitä kauemmas, varsinkin Alucardin kohdalta. Alucard päätyi opettamaan kahta vampyyreiden metsästämisestä omista syistään kiinnostunutta sisarusta Taka (äänenä Toru Uchikado) ja Sumi (äänenä Rila Fukushima), mutta storyline ei mennyt juuri mihinkään suuntaan.

Päähuomion sai luonnollisesti nyt pariutuneet Trevor ja Sypha ja heidän seikkailuissaan pienessä Lindenfeldin kylässä, ovathan sarjan päähahmoja. Jonkun mielestä jopa enemmän kuin Alucard, tavattiinhan heidät paljon ennen puolivampyyriä. Toistensa kanssa sopivan erilaisella kaksikolla olikin jälleen kerran erittäin hyvä kemia, ehkä jopa parempi kuin aikaisemmilla kausilla.

Se olikin storylineista mielenkiintoisin. Siitäkin huolimatta, että se ei hirveästi yllätyksiä sisältänyt, edes liittyen karismaattisen Saint Germainiin (äänenä Billy Nighy). Sivuhahmoista oman juonensa sai myös Takojamestarit kostoa himoitseva Isaac ja vampyyrisiskosten vangitsema Hector äänenä Theo James). Isaacin vastaava oli kyllä jännempi ja petasi paremmin tulevia kausia varten.

Mutta jos kausi loistikin tarinoissa ja se loisti, niin se pisti parastaan myös taistelukohtauksissa. Ei, sillä, että muuta olisin epäillytkään. Varsinkin lopputaistelu, luonnollisesti, oli erittäin näyttävä. Myös uusien hahmojen hahmosuunnittelu oli erittäin onnistettuna. He tuntuivat omanlaiselta, mutta myös sarjan animointityyliin sopivalta.

Ääninäyttelijät tekivät myös loistavaa työtä, mikä ei ollut mikään ihme ottaen huomioon, että heihin kuuluu monia alan ammattilaisia, joista muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat tulleet tutuksi myös live-actionelokuvien, - ja tv-sarjojen näyttelijöinä. Kaartin jäsenet voi nähdä ihan livenä muun muassa Battlestar Galacticassa, Warehouse 13:ssa, Hannibalissa ja The 100:ssa.

Vaikka pääroolit kuuluvat edelleen valkoisille, niin pienenpiin rooleihin oli valittu harvinaisen monimuotoinen joukko ihmisiä, niin hahmojen kuin heille äänensä antaneidenkin näkökulmasta, mistä sarja ansaitseekin jonkin verran kiitosta, vaikka viihdemaailma onkin muuttunut pikkuhiljaa monimuotoisempaan suuntaan muutenkin. Myös animaatiosarjat.

Kolmas kausi lupaa hyvää tuleville kausille. Uudemmat roistot ovat vihdoin valmiita aloittamaan suunnitelmansa ja jos he eivät riitä täyttämään pahiksen viittaa, niin Dracula voi aina tulla takaisin. Päähahmotkin ovat oppineet paljon, niin hirviönmetsästyksen suhteen kuin ihmisinäkin, varsinkin Syphan vahvistunut taikuus vakuuttaa. Pystyykö sarja kuitenkaan pitämään tasonsa? Sen vain aika näyttää.

Tiivistetysti Castlevania näytti jälleen kerran, mihin aikuisten animaatiot, tai videopeleihin perustuvat sarjat, voivat yltää, kun niitä on tekemässä osaava joukko ihmisiä. Se ansatsee täydet viisi tähteä!

Huippuagentti pulun (vale)puvussa

Jopa aikuisten mittarilla hyviä koko perheen animaatioita on tehty pilvin pimein. Nyt arvosteluvuoron saa yksi niistä: Will Smithin ja Tom Hollandin tähdittämä, Vakoojat Valepuvuissa. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! Ei kuitenkaan liiaksi asti.

Huomio: Katsoin elokuvan alkuperäisäänillä, niin kuin yleensä mieluummin teen. En siis voi sanoa mitään suomalaisista ääninäyttelijöistä.

Lance Sterling (äänenä Will Smith) on James Bondmaisempi kuin James Bond itse. Hän selviää tilanteesta kuin tilanteesta, laukoo yhtenään nokkelia kommentteja ja hurmaa niin naiset kuin miehetkin. Walter Becket (äänenä MCU:n Spiderman Tom Holland) on puolestaan hänen melkein täydellinen vastakohta, herkkä älykkö. Kun Bond-leffojen Q, jos hän suosisi väkivallan sijaan pehmeämpiä keinoja.

Kun Lance kuitenkin lavastettaan syylliseksi huippuvaarallisen aseen varastamisesta noiden kahden pitää tehdä yhteistyötä todistaakseen hänet syyttömäksi. Yhteistyö ei ala lupaavasti, sillä Lance sattuu juomaan Walterin uusinta keksintöä: juomaa, joka muuttaa hänet puluksi. Pian ylimielinen agentti kuitenkin huomaa, että puluna olemisessa on hyötynsä ja paljon muutakin.

En katso juurikaan lasten animaatioita. Kuitenkin etsiessämme siskojeni, joista toinen on vielä yläkoulussa, kanssa kaikille sopivaa elokuvaa, katsottavaksi valikoitui juuri sellainen: vakoojaleffoja lainaileva Vakoojat Valepuvussa. En kadu päätöstä. Siitäkin huolimatta, että se ei tarjonnut juuri mitään uutta tai ennen näkemätöntä. Elokuva nimittäin oli oikein hauska, aivot narikkaan tyylinen, tekele.

Juoni oli peruskauraa, joskin siitä löytyi joitakin kekseliäitäkin elementtejä. Kuitenkin siltä meni yllättävän kauan päästä käyntiin ottaen huomioon, että suurin osa katsojista tietää jo ennalta, mitä tulee tapahtumaan. Suhteellisen hidas käynti ei kuitenkaan juuri haittaa katsomiskokemusta, varsinkin kuin sen yli päästyä elokuva kulki sitten jo paljon sujuvammin.

Toimintaa riitti. Elokuva ei kuitenkaan tuntunut missään vaiheessa täyteen ahdetulta, eikä siihen toimintaankaan ehtinyt kyllästyä. Välissä oli nimittäin myös riittävästi hengähdystaukoja. Toimintaa enemmän elokuvissa löytyi myös huumoria ja vaikka osa vitseistä oli suhteellisen kuluneita, niin suurimmaksi vitsit toimivat.

Elokuvalla oli myös oma teemansa: Asiat kannattaa ratkaista puhumalla ja yrittämällä ymmärtää toisensa, ei väkivallalla. Se olikin koko perheen elokuvalle sopiva ja erittäin hyvä lapsille opetettavaksi. Itse pidin teemasta myös siksi, että niin suosittu kuin se lapsille suunnatuissa elokuvissa onkin, niin agenttijännäreihin se harvoin eksyy. Niissä kuin väkivalta kuin on tyypillisesti se ainoa ratkaisu.

Animaatio näytti hyvältä, joskin on sanottava, niin kuin jo monesti tämän elokuvan kohdalla, ne eivät olleet mitenkään erityisen omaperäinen. Elokuva näytti aika perusPixar-tuotteelta. Ääninäyttelijät sopivat rooliinsa, joskin minusta tuntuu, että pääkaksikon suhteen oli toisin päin, hahmot laitettiin sopimaan ääninäyttelijöihinsä tai oikeastaan heidän ruutupersooniinsa.

Lance Sterlingin oli hahmona kiinnostava, joskin myös joskus ylimielisyydessään ärsyttävä. Hän kuitenkin kehittyi, ennalta-arvattavasti hahmona. Walter Becket puolestaan esiintyi paljon sympaattisempana, joskin ehkä turhan naiivina. Hän ei kuitenkaan juuri kehittynyt hahmona, vaan ainoa asia, mikä muuttui, oli hänen palvelemansa viraston suhtautuminen häneen.

Lance ja Walter olivat juuri sopiva vastakohdat kohtaavat-tyylinen parivaljakko. Lance James Bondia ja ääninäyttelijäänsä Will Smithia yhdistelevänä agenttina ja Walter naiivina ja väkivaltaa karttavana nerona. Heidän yhteistyönsä toimi pääsääntöisesti, vaikka joskus minua alkoi jopa häiritä se, miten huonosti Lance Walteria kohteli.

Sivuhahmoihin käytettiin sitten vähemmän aikaa, eikä heistä juuri kukaan, Walterin edesmennyttä poliisiäitiä (äänenä Rachel Brosnahan) lukuun ottamatta, juuri jäänyt mieleen. Erityisen pettymyksen kuitenkin toi kliseistä kliseisen pääroisto Killian (äänenä pahisten rooliin tottunut Ben Mendelsohn), jonka motivaatio tuli selväksi jo alussa.

Tiivistetysti Vakoojat valepuvussa oli perinteistäkin perinteisempi koko perheen elokuva, josta tarjoaa viihdykettä koko kestonsa ajan, mutta jonka myös unohtaa nopeasti. Neljä tähteä!

Scifin Game of Thrones porskuttaa jälleen

Olen jo arvostellut scifisarjojen kuninkaan, The Expansen ensimmäisen ja toisen kauden. Nyt on vuorossa sen yhtä hyvät, jos ei jopa paremmat, kolmas, -ja neljästuotantokausi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, erityisesti The Expansen ensimmäisistä kausista!

Kolmannella kaudella Maa ja Mars ovat hyvin lähellä sotaa, sillä kumpikin haluaa mysteeristä alkuperäistä olevan Avaruusolennon/joukkotuhoaseen protomoleculen. Sodan voi estää Chrisjen Avasarala (Shohreh Aghdashloo), kunhan nainen vain pysyisi elossa. Hengissä selviytymisen tavoittelu tuokin hänet ja häntä suojelevan marssilaisen sotilaan Bobbie Draperin (Frankie Adams) Rocinanteen.

Neljännellä kaudella sota on vältetty, muttei edelleenkään tarpeeksi kaukana. Ihmiskunta on kuitenkin muidenkin haasteiden edessä. Salaperäinen portti toisiin asutettaviin planeettoihin avautuu ja yhteen niistä, New Terraksikin kutsuttuun Ilumiin, asuttaakin joukko entisisiä vyöhykeläisiä. Avasarala lähettää tilannetta tutkimaan kapteeni Holdenin (Steven Strait) ja muun Rocinanten miehistön.

Tiedän, että sanoin viime arvostelussa, että en pidä Expansea ihan ”Scifin Game of Thrones”-tittelin arvoisena, mutta olen muuttanut mieleni. Kumpikin sarja sisältää moniulotteisia hahmoja, realistisen suhtautumisen maailmaansa ja sen realiteetteihin sekä rikkaan ja yksityiskohtaisen maailman. Kumpikin sarja myös vaati katsojan pitävän mielessään paljon hahmoja, paikkoja ja tapahtumia.

Yhteistä näille kahdelle on myös laatu. The Expanse on minusta paras koskaan näkemäni scifisarja ja kyllä, jopa ihan karvan verran parempi kuin Disneyn+:n syystäkin ylistetty sarja uutuus The Mandalorian. Tosin jos minä saisin katsoa loppuelämäni vain toista sarjaa, niin päätös olisi erittäin vaikea. On se The Mandalorian kuitenkin niin kova. The Expance on kuitenkin kovempi.

Siitäkin huolimatta The Expance Syfy lopetti sarjan jo kolmannen kauden jälkeen. Päätös, jota en ymmärrä, vaikka Game of Thronesin viimeisten kausien tapaan tarinaa liian nopeasti eteen vievä kolmas kausi olikin kieltämättä hiekoin tulleista kausista. Sarjan intohimoiset fanit kuitenkin kampanjoivat sarjan jatkumisen puolesta ja hieman yllättäen Amazonin Jeff Bezos päättikin pelastaa sarjan.

Eikä sarjan taso muutosta laskenut, vaan päinvastoin. Neljäs kausi nosti sarjan takaisin tasolleen. Ja sanon tämän sellaisena, joka todellakin piti kolmannesta kaudestakin. Yhdessä asiassa se veti jopa aikaisempia kausia paremmaksikin. Syfyn budjetti ei aina ihan riittänyt nykystandardeilla vaikuttaviin erikoistehosteisiin, mutta Amazonilla ei tätä ongelmaa ole. Niinpä neljäs kausi näytti poikkeuksellisen hyvältä.

Tietenkin avaruustoimintaa oli aika lailla, mutta kaudet myös keskittyvät, niin nämä arvostelemani kuin kaksi edellistä, viisaasti hahmoihin. Toki myös kausien keskiömysteerit olivat tavallista scifisarjaa mielenkiintoisemmat ja muuttuneet jopa tavallista omaperäisemmiksi, vaikka pakko myöntää, ettei sarja vieläkään maailman omaperäisin ole. Ei sen kyllä tarvitsekaan.

The Expance ansaitsee jälleen kerran kiitosta erittäin kompleksisista, epätäydellisistä, mutta kuitenkin voimakkaista ja erityisesti toistensa kanssa hyvin erilaisista naishahmoistaan.  Samoin siitä, että edustetuksi tuli myös monet etniset syntyperät, mutta niihin kuuluvat ihmiset olivat saaneet itselleen myös muuta persoonaa, eikä kukaan tuntunut kiintiön vuoksi laitetuilta.

Hahmoista suosikkejani olivat Bobbie ja Avasarala, mutta toki pidän myös Rocinante-ryhmästä. Erityisesti Naomista (Dominique Tipper), Amosista (Wes Chatham). Muista hyvyydestään huomion ansaitse myös Vyöhykkeen puolesta taisteleva Drummer (Cara Gee). En vielä maininnut Holdenia, sillä vaikka hän olikin hahmona erittäin pidettävä ja kahvinhimossaan samaistuttavakin, niin hän oli silti päähahmoista tylsin.

Olen kuullut, että The Expance on saamassa ainakin viidennen kauden ja miksi ei saisikaan. Sillä riittää faneja ja hyviä arvosteluita, eikä vain kriitikoiden näkökulmasta. Esimerkiksi Rotten Tomatoessissa 95 prosenttia yleisöstä ja 100 prosenttia arvostelijoista piti sarjan neljännestä tuotantokaudesta. lienee sanomattakin selvää, että ainakin minä katson kauden heti kun vaan on mahdollista.

Tiivistetysti The Expancen kolmas ja neljäs kausi onnistuivat pitämään sarjan scifisarjojen huipulla, vaikka kolmas vähän horjuikin. Kolmas kausi saa neljä tähteä ja neljäs täydet viisi.

Uusi keho ja uusi murhamysteeri, mutta sama vanha Takeshi Kovacs

Altered Carbon, suomalaisittain Muuntohiili, oli hyvästä syystä yksi Netflixin suurimmistä menestyksistä. Ilokseni voin sanoa, ettei sen toinen kausi jäänyt ensimmäistä kautta huonommaksi.

Varoitus: Tämä arvosteli sisältää paljastuksia Altered Carbonin kummankin jo tulleen kauden juonesta!

Tulevaisuudessa kehoa voi vaihtaa melkein yhtä helposti kuin paitaa, mikä taas mahdollistaa käytännöllisesti kuolemattomuuden. Tilannetta vastaan kapinoitiin aikansa, mutta nyt, satoja vuosia myöhemmin, alkuperäisistä kapinallisista eloon jäi vaan kovista kovin sotilas Takeshi Kovacsin (alkuperäisessä ruumissa Will Yun Lee, muuten Anthony Mackie). Kokemuksensa vuoksi  huippurikas ja vanha Horace Axley (Tähtiportin Michael Shanks) antaa hänelle uuden kehon ja palkkaa hänet henkivartijakseen.

Hänen palkkaajansa kuitenkin kuolee, vieläpä niin sanotun tosikuoleman eli hän ei voi palata takaisin toisessa kehossa. Koska Kovacs on syystäkin murhan pääepäilty, hänen pitää selvittää kuka hänet oikein murhasi. Mysteeri syvenee entisestään miehen huomattua, että murhaaja käyttää hänen entisen rakastettunsa, pahamaineisin kapinallisjohtaja Quellcrest Falconerin (Renee Elise Goldsberry) kehoa? Altered Carbon Richard K. Morganin Takeshi Kovacs –romaaneihin.

Pidin Altered Carbonista jo ensimmäisellä kaudella. Ei se ihan The Expancen tasoinen scifisarja ole, mutta mikäpä olisikaan. Sen maailma oli kiehtovan erilainen, tyyli omaperäinen, juoni yllättävä. Jopa sen varsin toimintasarjalle tyypillinen päähenkilö oli keskinkertaista persoonallisempi. Samoin kuin pienemmissä rooleissa olleet hahmotkin.

Tämä toinenkaan kausi ei petä. En kuitenkaan sanoisi sitä paremmaksi tai huonommaksi kuin edeltäjänsä, vaan ihan yhtä hyväksi. Kausi hyötyi kuitenkin siitä, ettei sen tarvinnut viettää aikaa maailman sääntöjen kertaamiseen. Kuitenkin tällä se varjopuoli, että kertaamista ei saa myöskään katsoja, vaan ensimmäisen kauden tapahtumat tai ainakin sarjan maailman perusteet kannattaa olla hyvässä muistissa.

Toinen kausi alkoi yllättävän samalla tavalla kuin ensimmäinenkin rikas metu, raamatun vanhasta isästään tunnetun Metusalahin mukaan nimetty eräänlaisen maailman eliitin jäsen, kuolee ja hänen murhaajansa pitää selvittää. Pian kuitenkin mennään uusille laduille ja murha osoittautuukin pian ratkaisevaksi myös koko kauden yllättävänkin henkilökohtaiseksi muuttuvaa juonta ajatellen.

Sarja oli edelleen hyvin väkivaltainen ja verinen, joten kaikille se ei edelleenkään sovi. Kuitenkin seksiä löytyi siitä hivenen vähemmän. Luultavasti siksi, että sille ei oikein jäänyt aikaa. Olihan kausi vain kahdeksan jakson pituinen. Tunnelma oli kuitenkin ensimmäistä positiivisempi, mikä ei ollut huono asia, yllättävyydestään huolimatta.  

Sarjan päähenkilön esittäjä vaihtui Joel Kinnamanista lähinnä Marvelin elokuvauniversumin Falconina tunnettuun Anthony Mackieen. Syystä, joka tulee selväksi ensimmäisen kauden finaalissa. Etukäteen yleisesti pelättiin, hoitaako mies roolinsa yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta onneksi huoli oli turhaa. Mackie pärjäsi roolissaan erinomaisesti.

Will Yun Lee toisti myös roolinsa alkuperäisenä Takeshi Kovacsina. Tällä kertaa syy kuitenkin yllätti katsojat takaa vasemmalta. Hän oli ehkä näyttelijöistä suosikkini, enkä panisi pahakseni, jos hän saisi mahdollisessa kolmannella kaudella pääosan. Roolinsa toisti myös yksi suosikeistani Kovacsin AI-ystävä, kuuluisalta kirjailijalta nimensä ottanut, Poe (Chris Conner).

Quellcrest Falconerikin sai ison rooliin kaudella ja hyvä niin. Hahmo on yksi sarjan kiinnostavampia. Toinen kausi esitteli myös liudan uusia hahmoja, joista suosikkini oli myös koko sarjan parhaimpiin hahmohin kuuluva palkkionmetsästäjä Trepp (Luce Cagen Simone Missick). Myös alkuperäisesti arkeologeja auttamaan tehty, mutta nykyisemmin ilman tarkoitusta jäänyt Dig 301 (Dina Shihabi) oli hyvä lisä sarjaan.

Sen sijaan Danica Harlan (Lela Loren) jäi hieman turhan stereotyyppiseksi pahikseksi. Samoin roistoista mielenkiintoisempi, mutta silti hieman tylsäksi jäävä, eversti Ivan Carrera. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli henkilökohtaisempikin yhteys Kovacsiin. Lopussa roiston roolin nappasi kuitenkin joku monella tavalla paljon parempi, mutta hänen henkilöllisyytensä paljastamisen paljastaisi liikaa kauden lopusta.

Siinä tapauksessa, että sarja jatkuu, niin katson luultavasti myös sen kolmannen kauden. Tämä ei ole mitenkään varmaa, sillä Netflixillä on tapana lopettaa sarjansa kahteen tuotantokauteen. Kausi ei varsinaisesti loppunut cliffhangeriin, mikä oli hyvä, mutta jätti kuitenkin myös mahdollisuuden paluulleen, joskin Anthony Mackie ei enää rooliinsa palaa, vaan Kovacsia tulee näyttelemään joku muu.

Tiivistetysti Altered Carbon pitää paikkansa yhtenä nykyajan parhaimmista scifisarjoista. Sarja sopii kaikille, joita scifi ja noir kiinnostavat. Täydet viisi tähteä.

Neukku-Superman on Supermaneista mielenkiintoisin

Mitä, jos Superman olisikin laskeutunut Amerikan sijaan Kylmän sodan Neuvostoliittoon? Tätä kysyy yksi parhaista koskaan näkemistäni sarjakuva-animaatioista, Red Son.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Neuvostoliitto. Vuosi 1946. Nuori poika (äänenä Tara Strong) huomaa omaavansa lentämisen kaltaisia supervoimia. Ystävänsä (äänenä Winter Ave Zoli) kehotuksesta hän päättääkin valjastaa uudet kykynsä maansa hyväksi. Mennee muutama vuosi ja tuo poika on ottanut nimekseen ja Superman (äänenä Jason Isaacs) ja tullut Neuvostoliiton suuremaksi symboliksi.

Amerikkalaiset eivät käänteestä tietenkin pidä. Ongelmaa hoitamaan valjastetaankin yksi maan, ja mahdollisesti maailmankin, älykkäimmistä miehistä, Lex Luthor (äänenä Diedrich Bader). Hänellä on apunaan paitsi huippuluokan tiedemiehiä ja enemmän rahaa kuin voisi kuvitellakaan, niin myös hänen itsenäinen toimittajavaimonsa Lois Lane (äänenä Amy Acker), joka näyttääkin ainoana päästä supersankarin pään sisään. Elokuva perustuu sarjaan samannimiseen sarjakuvakuva-sarjaan.

Juonikuvauksesta voisi päätellä, että Red Son kertoo pahasta Supermanista, mutta sitä elokuva ei tee. Sen sijaan se tekee supersankaristaan aidosti hyvää tarkoittavan, mutta Neuvostoliiton propagandan sokaiseman. Myöskään Lex Luthor ei ole pelkästään hyvä tai paha. Juuri tuo selkeä sankarin ja roiston puute osoittautuukin yhdeksi elokuvan suurimmista vahvuuksista.

Sen toinen vahvuus, melkein yhtä suuri, liittyykin juoneen itseensä. Supersankareita alkaa tulla silmistä ja korvista, joten pientä kyllästymistä aiheeseen ja ennen kaikkea sen lukuisiin jo moneen kertaan nähtyihin kliseisiin. Kun puhutaan vanhemmista, jo moneen kertaan filmatisoinneista supersankareista, kuten Superman tai Batman, ongelma on vielä suurempi.

Red Sonin tekijät olivat ratkaisseet ongelman ottamalla lähdeteokseksi sarjakuvan, jossa Superman kuvataan tavalla, jollaista harvoin näkee. Tämä osoittautuu viisaasti, sillä elokuva tarjosi juuri sitä, mitä katsojat kaipaavat, vaihtelua. Sen voisikin sanoa nousseen keskimääräistä paremmaksi jo siksi, että se erottui massasta.

Toki animaatio itsessäänkin oli vakuuttavaa, varsinkin toimintakohtauksissa. Valitettavasti se ei kuitenkaan tarjonnut mitenkään omaperäistä desingiä, toisin kuin esimerkki Spider-Man: Into The Spiderverse, vaan tyytyi melko tavanomaiseen tyyliin. Ääninäyttelijätkin tekivät pääosin työnsä kunnialla. Poikkeuksena oli Tara Strong, joka ei kuulostanut vähääkään esiteinipojalta.

Supermanin ja Lexin kuuluisan taisteluparin lisäksi elokuva oli muitakin tuttuja DC:n sarjakuvahahmoja. Omia suosikkejani olivat Lois Lane ja Supermanin ystävä Wonder Woman (äänenä Vanessa Marshall). Myös Batman (Roger Craig Smith) sai roolin elokuvassa, mutta se jäi syystäkin pieneksi. Hänen tarkoitus oli vain tarjota Supermanille keskivaiheen vastustaja, samoin kuin Superior Maninkin (äänenä Travis Willingham)

Joseph Stalin (äänenä William Salyers ja JFK:kin (äänenä Jim Meskimen) lisäsivät elokuvaan tosielämän tuntua, mikä oli hyvä. Sijoittuuhan elokuva vaihtoehtohistoriaan, enemmin tai vähemmin. Muutenkin elokuvassa sivutaan muun muassa Vietnamin sotaa sun muita Kylmän sodan aikaista. Ne kuitenkin antoivat tilaa supersankarimäiskinnälle ja Supermanin ja Lexin tahtojen taistelulle ja hyvä niin.

Batman ei ole pääpahis, mutat tarjosi silti Supermanin arvoisen vastutajan

Red Sonista löytyi myös pääpahiskin, joskin hän paljastui sellaiseksi vasta elokuvan loppupuolella. Itseasiassa meni aikaa ennen kuin hahmo edes esiintyi tarinassa ensimmäistä kertaa. En kerro, kuka tai mikä tuo roisto oli, pilaan yllätyksen, mutta sanon sen verran, että hän osoittautui oikein hyväksi roolissaan. Siitäkin huolimatta, että hänet voitettiin suhteellisen helposti.

Tiivistetysti Red Son hyvä esimerkki siitä, että supersankarianimaatiot voivat tarjota yhtä viihdyttävää katsottavaa tai jopa viihdyttävämpää kuin live action. Lajityyppiä ei kannata siis väheksyä. Täydet viisi tähteä.

Scifin mestari Alaistar Reynolds taitaa myös pienoisromaanit

Arvostelen nyt scifin mestarin Alastair Reynoldsin kaksi kirjailijan miniromaania, Hitaat Luodit ja Ikiroudan. Kumpikin oli juuri niin korkealaatuisia kuin mitä kirjailijalta sopii odottaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää väistämättä jonkin verran juonipaljastuksia. Yritän kuitenkin pitää ne minimissä.

Sotilas Scur on kidutettu ja ammuttu hitaasti tappavalla luodilla. Poistaessaan luotia hän menettää tajuntansa ja herää Caprice-nimisellä avaruusaluksella, joka on täynnä kummankin puolen sotilaita, sotarikollisia ja viattomia siviilejä. Pian hän kuitenkin huomaa, että matkustajien keskinäinen kina ei suinkaan ole huolista suurin, vaan vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

On vuosi 2080 ja ihmiskunta käymässä vähiin yksinkertaisesta Tuhoksi kutsutun katastrofin seurauksena. Asialle yritetään hakea ratkaisua aikamatkailusta, johon myös 71-vuotias matematiikanopettaja Valentina. Hän pääseekin loppuen lopuksi vuoteen 2028, mutta huomaa pian, että jokin meni pahasti pieleen. Eikä vain siksi, että Tatjana, nuori nainen, jonka ruumista hänen pitää lainata, kehoa kuin ei voi siirtää ajassa taaksepäin, vain tietoisuuden, on jostain syystä tajuissaan.

Alastair Reynorls on yksi parhaita scifi-kirjailijoita, jos ei paras. Hän on myös ensimmäinen kirjailija, joka sai minut innostumaan genrestä. Hänen päähahmonsa, ja joskus muutkin hahmot, ovat samaistuttavia ja todentuntuisia. Maailma tuntuu eletyltä. Kirjoitustyyli on erittäin sujuvaa ja juoni aina yllätyksellinen. Teknologiakin jaksaa kiinnostaa mikä on yllättää, koska en ole ihan siihen suuntaan suuntautunut.

Lisäksi on sanottava, että Alastair Reynolds kirjoittaa harvinaisen moniulotteisia ja samaistuttavia naishahmoja. Jopa siinä määrin, että mietin, onko nimi pelkkä peitenimi jollekin naiskirjailija. Se olisi uskottavaa, sillä scifiä pidetään enemmän miesten lajina, joten naiskirjailijoiden on vaikea saada nimeä itselleen. Tai niin ainakin luulisi. Ainakin wikipedian mukaan näin ei kuitenkaan ole. Hän nyt vain osaa kirjoittaa erinomaisia hahmoja riippumatta heidän sukupuolestaan.

Miehen kaksi miniromaania eivät jääneet yhtään aikaisemmin lukemien, ihan perusromaanin mittaisia, huonommaksi. Kumpikaan. Pidin Hitaita luoteja vähän parempana, koska sen teemat, muisti ja päähahmo, pystyvä, mutta myös inhimillinen naissotilas, vaan iskevät enemmän, mutta Ikiroutaakin oli vaikea laskea käsistään. Ne olivat niin hyviä, että toivoin niiden olevan pidempiä.

Toki teosten lyhyydellä on hyvätkin puolensa. Niissä ei ole yhtään turhaa sivua, eikä kummankaan tarina todellakaan laahaa paikallaan. Lisäksi juuri lyhyytensä novellit sopivat erinomaisesti ensimmäiseksi Alastari Reynoldis kirjaksi. Niiden lukemiseen ei mene kauan aikaa, mutta niistä saa kuitenkin melko hyvän käsityksen siitä, onko kyseiset romaanit oma juttu vai ei.

Nyt kuitenkin itse kirjojen arvostelun pariin. Aloitan arvostelun Hitaista luodeista. Ihan siitä syystä, että luin sen ensimmäisenä.

Hitaat luodit oli tarinana lyhyt, mutta siinä käsiteltiin isoja asioita, kuten sodan vaikutusta ihmiseen sekä muistia ja erityisesti sen epäluotettavuuttakin. Se kuitenkin tuntui koko ajan henkilökohtaiselta, eikä vain siksi, että siinä oli minä-kertoja. Yhtä tärkeää kuin mitä tapahtui, oli se, miten se vaikutti Scuriin niin psykologisesti kuin käytännön tasolla ja siihen, mitä mieltä tämä oli asiasta.

Mikään iloinen kirja ei ole, vaan sen tunnelma alkaa synkentyä koko ajan tarinan edetessä. Lienee sanomattakin selvää, että laivamatka ei suju niin kuin piti. Syystä, jotka jätän sanomatta, vaikka se onkin, ainakin osittain, helppo arvata. Se olikin yksi monista kirjan tvisteistä, kaikki yhtä toimivia ja myös järkeenkäyviä. Niinpä mikään niistä ei tuntunut vain shokeeramisen vuoksi tehdyiltä.

Scur oli päähenkilöksi hyvä, joskin kirjan hahmokaartista ei ainoa mahdollinen. Pidettävä, vahva, mutta myös hyvin helppo ymmärtää. Hän ei loppuen lopuksi kuitenkaan ollut siitä luotettavasta päästä, niin kuin varsinkin loppupuolella tulemme huomaamaan. Jos sellaiset kertojat ärsyttävät, kannattaa tämä miniromaani jättää suosiolla väliin.

Muista hahmoista mieleen ei jäänyt kuin Scurin kiduttaja ja verikoston kohde Orwin. Hän olikin sopivan vihattava, vaikka en ymmärrä sitä, miksi panosten ollessa paljon isompia joku keskittyisi niin paljon kostoon, varsinkin kuin lopussa koko juonikuvio ei edes saanut mitenkään tyydyttävää päätöstä. Muista en muista edes nimiä, vaikka heistäkin löytyi ties monenlaista persoonaa. Tarina oli siinä määrin Scurin ja vain pelkästään hänen.

Ikirouta käsitteli aihetta, josta kertovat teokset epäonnistuvat vähintään yhtä usein kuin onnistuvat: Aikamatkailua. Miniromaani kuitenkin onnistui. Se ei selittänyt liikaa, sen aikamatkailun teoria kävi järkeen ja se keskittyi enemmän henkilökohtaiseen tasoon. Panosten ollessa korkea. Itse Tuhon aiheuttajakin saadaan tietää vasta suhteellisen loppumetreillä.

Romaanin kertomistyyli poikkeaa totutusta, sekä lajityypin, kirjailijan sekä yleensäkin kirjallisuuden näkökulmasta. Tarinaa kerrotaan hypellen eri aika janoista toiseen. Se aloittaa ajasta, jolloin kaikki on jo mennyt pieleen ja Valentinan pitää pelastaa, mitä pelastettavassa oli. Jatkuu kertomalla, miten Valentina oikein päätyi huippusalaiseen projektiin ja siirtymällä hänen ensimmäisiin aikahyppyihin.

Vanhan päähenkilöön keskittyminen on nykykirjallisuudessa, tai ainakin niissä kirjoissa, joita itse luen, hyvin harvinaista. Siitä Ikirouta ansaitseekin kiitosta. Varsinkin kuin Valentinella oli ylin kyllin persoonaa Hyvä hahmo, joskin vähemmälle huomiolle jäänyt oli myös Tatjana. Siksi kirja olikin parhaimmillaan keskittyessä heidän kahden keskinäisiin kanssakäymisiin.

Muihin hahmoihin ei taaskaan päästy tutustumaan kovinkaan kummoisesti novellin lyhyydestä johtuen, mutta kyllä hekin vaikutuksen teki. Aikamatkustustiimiin oli saatu jopa suomalaisväriä mikä on aina hyvä. Joskin minusta tuntuu, ettei kirjailija ole oikein tutustunut Suomeen, sillä kyseisen naishahmon nimi oli Antti. Se jäi mieleen, vaikka kirjan hyvyyden kannalta sillä ei ollut mitään väliä. Asia oli lähinnä huvittava.

Yksi asia jäi kuitenkin häiritsemään kirjassa ja vain yksi. Miksi Valentina ei tunnistanut varista, vaikka oli vuonan 2028 jo aikuinen? 20-vuotias kyllä tunnistaa eläimet ja puut ja muut. Tiedän, että tämä kuulostaa turhalta nillittämiseltä ja sitä se kai onkin, mutta tällaiset loogiset aukot syövät hieman tarinan uskottavuutta, niin pieniä kuin ne ovatkin.

Tiivistetysti jos päätät lukea vain yhden scifikirjan, niin kannattaa valita joko Hitaat luodit tai Ikirouta. Tai kummankin ollessa niin lyhyitä, vaikka molemmat. Annan kummallekin viisi tähteä!