Matka pinnan alaiseen maailmaan

 Juuri arvostelemani Mulanin (1998) lisäksi katsoin Disney+:lta myös toisen mikki hiiri-talon viihdyttävimpiin animaatioihin kuuluvan elokuvan, vuoden 2001 Atlantis: Kadonneen kaupungin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

On vuosi 1914. Kieli- ja karttatieteilijä Milo (äänenä Michael J. Fox) on ollut jo pitkään kiinnostunut Atlantiksen kadonneesta kaupungista melkeinpä pakkomielteeseen asti. Muut tiedemiehet pitävät häntä kuitenkin hulluna, eihän Atlantis oli juuri muuta kuin vanha satu. Hänen villit teoriansa herättävät kuitenkin omituisen miljonäärin, Preston B. Whitmoren (äänenä John Mahoney), huomion.

Tämä lupaakin rahoittaa Milon ja Komentaja Rourken (äänenä James Garner) johtaman miehistön matkan kadonneeseen kaupunkiin. Hänet historiankirjoihin mahdollisesti vievä matka kuitenkin mutkistuu kuin hän huomaa tuhoutuneeksi luulemansa sivilisaation olevan elossa ja omaavansa tunteita sen Kida-prinsessaa (äänenä Cree Summer) hänelle surullisena kertoo, sekä lisäksi Rourkella ja hänen kaksosellaan Helgalla (äänenä Claudia Christian) on myyttisen kaupunkia suhteen takaa-ajatuksia.

Olen nähnyt Atlantis: Kadonneen kaupungin ennenkin, lapsena, mutta välissä oli jo monta vuotta. Elokuvasta nauttimiseen tämä kuitenkin vaikutti lähinnä positiivisesti, sillä vaikka tiesin, mihin tarina olikin menossa, niin matkalla näin kuitenkin myös paljon sellaista, joita en muistanut elokuvassa olevankaan, ainakaan ennen kuin näin ne tietokoneeni ruudulla.

Ilokseni voin sanoa, että elokuva oli melkein niin hyvä kuin muistinkin. Se oli aika paljon yksinkertaisempi, mutta en laske sitä viaksi. Erityiseksi siksi, että kyseessä on koko perheelle suunnattu elokuva, joten lapsetkin pitäisi siitä pystyä nauttimaan. Maailman kiinnostavimpiin myytteihin Atlantis, sen karismaattinen prinsessa ja elokuvan aikuisempi tyyli vetosivat kuitenkin edelleen.

Atlantis: Kadonneen kaupungin juoni ei ole mitenkään tuore, ei nyt tai elokuvan tulovuotena 2001. Onhan Julius Wernen tyylisiä seikkailuja nähty läpi maailman historian. Disney-elokuvaksi se kuitenkin oli suhteellisen omaperäinen. Poissa oli eläin sidekickit, laulut, ikuisen rakkauden suudelmat, tai pahat vanhemmat naiset. Niin sanottu femme fatale elokuvasta löytyi, mutta se on jo asia erikseen.

Elokuva myös näytti hyvältä, joskaan ei läheskään yhtä värikkäältä kuin Disneyn useimmat muut elokuvat. Muutenkin sen tyyli poikkesi hyvin paljon siitä, mitä Disneyltä on totuttu ja minusta se on vain hyvä asia. Vaihtelu virkistää. Muuten minulla ei ole toteutuksesta juuri sanottaa. Se oli taattua Disneylaatua, mutta oikein mikään osa-alue ei noussut esiin, niin hyvässä kuin pahassakaan.  

Kida nousi lempihahmokseni ja muutenkin elokuvan kiinnostavaksi hahmoksi, vaikka ymmärrän hyvin sen, miksi hän ei ollut päähenkilö Milon sijaan. Nörtähtävä ja sympaattinen Milo oli vain paljon muinaista atlantti prinsessaa samaistuttavampi. Sivuhahmoista parhaita olivat kyynisyydessään hauska radio-operaattori Berta (äänenä Florence Stanley ja teinimekaanikko Aundrey (äänenä Jacqueline Obradors).

Perusryhmän muut jäsenet, räjähde-expertti Vinny (Don Novello) ja ryhmän tohtori Sweet (äänenä Philip Morris), olivat varsin hyviä hekin, eivät vain erityisen muistettavia. Heistä olikin kuitenkin helppo pitää. Lisäksi elokuvaa voisi syystäkin kehua siitä, että sen hahmot, erityisesti sivuosat ovat hyvin monietnisiä, esimerkiksi Sweet oli musta ja Aundrey latino.

Rourke ja Helga eivät hyvästä syystä päässeet Disneyn legendaarisempien roistojen joukkoon, mutta heidän puolestaan voi sanoa, että sentään he olivat harvinaisen realistisia. Eniten vihasin kuitenkin stereotyyppisen ranskalaista geologia Molea (äänenä Corey Burton). Hän oli vain niin ärsyttävä, ei ihan Jar Jar Binks ärsyttävä, mutta kuitenkin hyvin lähelle.

Atlantikselle on tehty jatko-osakin, Milon paluu, mutta niistä en osaa sanoa mitään. En ole nähnyt niitä. Se onkin ehkä hyvä, sillä elokuva ei edes päässyt teatterilevitykseen. Katsonko minä elokuvan joskus siitä huolimatta? Mene ja tiedä. Minulle löytyy varmasti parempaakin katsottavaa, mutta toisaalta ei voi koskaan tietää, jos uteliaisuus vie joskus kuitenkin voiton.

Saattaa myös olla, että Atlantis: Kadonneesta Maailmasta tehdään live-actionversio, vaikka epäilinkin sitä vahvasti. Se ei menestynyt lippuluukulla tarpeeksi hyvin. Itse ainakin toivon, ettei tehtäisi. Disneyn live-action elokuvat ovat osoittautuneet pettymykseksi. Ja samalla kuitenkin tiedän, että jos elokuva live version saan, niin enköhän minä senkin katso, jos ei muuten niin silloin kuin se päätyy Disney+:alle.

Tiivistetysti Atlantis: Kadonnut kaupunki loistaa tarjoamalla jotain Disneyn perusanimaatiosta poikkeavaa, miksi onkin harmi, että se ei ole saanut enemmän arvostusta. Neljä ja puoli tähteä!

 

Huippuagentti pulun (vale)puvussa

Jopa aikuisten mittarilla hyviä koko perheen animaatioita on tehty pilvin pimein. Nyt arvosteluvuoron saa yksi niistä: Will Smithin ja Tom Hollandin tähdittämä, Vakoojat Valepuvuissa. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! Ei kuitenkaan liiaksi asti.

Huomio: Katsoin elokuvan alkuperäisäänillä, niin kuin yleensä mieluummin teen. En siis voi sanoa mitään suomalaisista ääninäyttelijöistä.

Lance Sterling (äänenä Will Smith) on James Bondmaisempi kuin James Bond itse. Hän selviää tilanteesta kuin tilanteesta, laukoo yhtenään nokkelia kommentteja ja hurmaa niin naiset kuin miehetkin. Walter Becket (äänenä MCU:n Spiderman Tom Holland) on puolestaan hänen melkein täydellinen vastakohta, herkkä älykkö. Kun Bond-leffojen Q, jos hän suosisi väkivallan sijaan pehmeämpiä keinoja.

Kun Lance kuitenkin lavastettaan syylliseksi huippuvaarallisen aseen varastamisesta noiden kahden pitää tehdä yhteistyötä todistaakseen hänet syyttömäksi. Yhteistyö ei ala lupaavasti, sillä Lance sattuu juomaan Walterin uusinta keksintöä: juomaa, joka muuttaa hänet puluksi. Pian ylimielinen agentti kuitenkin huomaa, että puluna olemisessa on hyötynsä ja paljon muutakin.

En katso juurikaan lasten animaatioita. Kuitenkin etsiessämme siskojeni, joista toinen on vielä yläkoulussa, kanssa kaikille sopivaa elokuvaa, katsottavaksi valikoitui juuri sellainen: vakoojaleffoja lainaileva Vakoojat Valepuvussa. En kadu päätöstä. Siitäkin huolimatta, että se ei tarjonnut juuri mitään uutta tai ennen näkemätöntä. Elokuva nimittäin oli oikein hauska, aivot narikkaan tyylinen, tekele.

Juoni oli peruskauraa, joskin siitä löytyi joitakin kekseliäitäkin elementtejä. Kuitenkin siltä meni yllättävän kauan päästä käyntiin ottaen huomioon, että suurin osa katsojista tietää jo ennalta, mitä tulee tapahtumaan. Suhteellisen hidas käynti ei kuitenkaan juuri haittaa katsomiskokemusta, varsinkin kuin sen yli päästyä elokuva kulki sitten jo paljon sujuvammin.

Toimintaa riitti. Elokuva ei kuitenkaan tuntunut missään vaiheessa täyteen ahdetulta, eikä siihen toimintaankaan ehtinyt kyllästyä. Välissä oli nimittäin myös riittävästi hengähdystaukoja. Toimintaa enemmän elokuvissa löytyi myös huumoria ja vaikka osa vitseistä oli suhteellisen kuluneita, niin suurimmaksi vitsit toimivat.

Elokuvalla oli myös oma teemansa: Asiat kannattaa ratkaista puhumalla ja yrittämällä ymmärtää toisensa, ei väkivallalla. Se olikin koko perheen elokuvalle sopiva ja erittäin hyvä lapsille opetettavaksi. Itse pidin teemasta myös siksi, että niin suosittu kuin se lapsille suunnatuissa elokuvissa onkin, niin agenttijännäreihin se harvoin eksyy. Niissä kuin väkivalta kuin on tyypillisesti se ainoa ratkaisu.

Animaatio näytti hyvältä, joskin on sanottava, niin kuin jo monesti tämän elokuvan kohdalla, ne eivät olleet mitenkään erityisen omaperäinen. Elokuva näytti aika perusPixar-tuotteelta. Ääninäyttelijät sopivat rooliinsa, joskin minusta tuntuu, että pääkaksikon suhteen oli toisin päin, hahmot laitettiin sopimaan ääninäyttelijöihinsä tai oikeastaan heidän ruutupersooniinsa.

Lance Sterlingin oli hahmona kiinnostava, joskin myös joskus ylimielisyydessään ärsyttävä. Hän kuitenkin kehittyi, ennalta-arvattavasti hahmona. Walter Becket puolestaan esiintyi paljon sympaattisempana, joskin ehkä turhan naiivina. Hän ei kuitenkaan juuri kehittynyt hahmona, vaan ainoa asia, mikä muuttui, oli hänen palvelemansa viraston suhtautuminen häneen.

Lance ja Walter olivat juuri sopiva vastakohdat kohtaavat-tyylinen parivaljakko. Lance James Bondia ja ääninäyttelijäänsä Will Smithia yhdistelevänä agenttina ja Walter naiivina ja väkivaltaa karttavana nerona. Heidän yhteistyönsä toimi pääsääntöisesti, vaikka joskus minua alkoi jopa häiritä se, miten huonosti Lance Walteria kohteli.

Sivuhahmoihin käytettiin sitten vähemmän aikaa, eikä heistä juuri kukaan, Walterin edesmennyttä poliisiäitiä (äänenä Rachel Brosnahan) lukuun ottamatta, juuri jäänyt mieleen. Erityisen pettymyksen kuitenkin toi kliseistä kliseisen pääroisto Killian (äänenä pahisten rooliin tottunut Ben Mendelsohn), jonka motivaatio tuli selväksi jo alussa.

Tiivistetysti Vakoojat valepuvussa oli perinteistäkin perinteisempi koko perheen elokuva, josta tarjoaa viihdykettä koko kestonsa ajan, mutta jonka myös unohtaa nopeasti. Neljä tähteä!