Tuhansien planeettojen kaupungissa tapahtuu kummia

Harva elokuva, edes scifielokuvien kastiin kuuluva, on yhtä uppo-outo tai silmiä hivelevä kuin Valerian and the City of a Thousand Planets. Sen sijaan sitä parempia elokuvia ei ole vaikea löytää.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia Valerian and the City of a Thousand Planets-elokuvasta.

Eletään noin viisisataa vuotta tulevaisuudessa. Ihmiset ja muut olennot elävät suhteellisen rauhassa Alpha-nimisellä, tuhansia planeettoja käsittelevällä, kaupungissa. Tätä kaikkea vahtii eräänlaiset avaruuspoliisi, joihin kuuluu myös seikkailuelokuvien lainvalvojan perikuvat Valerian (Dane DeHaan) ja Laureline (Cara Delevingne). He flirttailevat usein keskenään, kuuntelevat ohjeita vain kuin se heille sopii eli ei juuri koskaan ja joutuvat jatkuvasti jännittäviin, usein kuolemanvakaviin, tilanteisiin.

Kun rutiinimissio kääntyykin joksikin aivan muuksi, heille selviää, että maailma, tai ehkä tarkemmin maailmat, on tuhon partaalla. Kiitos salaliiton, johon liittyy muun muassa tuhoutunut Mul-planeetta ja sen Avatarmaiset asukkaat, erityisesti sen kuninkaan planeettansa tuhossa menehtynyt tytär Lihö-Minaa (Sasha Luss). Elokuva perustuu löyhästi Pierre Christinin ja Jean-Claude Mezieresin saman nimiseen sarjakuvaan.

Missasin jopa Rihanan mukana olon.

Aloittaessani Valerian and the City of a Thousand Planetsin tiesin siitä vain hyvin vähän, lajityypin ja osan pääosan esittäjistä. Ja sen, että se ei ole saanut kovin hyviä arvioita maailmalla niin arvostelijoiden kuin katsojienkaan suunnalta. Siihen on syynsä. En ole seurannut mitään siihen liittyviä mainosmateriaaleja, promoja, trailereita tai lukenut sarjakuvaa, johon elokuva perustuu.

Tietämäni asiat riittävät kuitenkin kertomaan minulle täsmälleen, minkälaisesta elokuvasta on oikein kyse. Tai niin ainakin luulin. Sillä vaikka juoni olikin tuttuakin tutumpi, niin tyylilaji olikin sitten aivan muuta. Ensimmäinen reaktioni elokuvaan olikin, että häh! Tämä ei ole vielä itsestään paha asia, jossain tapauksissa jopa päinvastoin. On kiva katsoa jotain uuta ja ihmeellistä, sellaista mitä ei muuten tulisi katselleeksi.

Valerian and the City of a Thousand Planetskin olisi voinut olla juuri sellaista katseltavaa. Siis jos sen kummallisuus olisi laitettu hauskaan tai edes muuten viihdyttävään muotoon, jos sen pääkaksikolla olisi ollut edes jonkinlaista kemiaa, romanttista tai muunkaan laista. Tai jos elokuvan sisällöllä olisi ollut edes jonkinlaista järkeä, olkoonkin kuinka hataraa tahansa.

Toki elokuvalla oli puolensa, kuten liiankin pikainen, mutta muuten varsin herkullinen Rihanna- cameo, johon liittyi niin hahmon- ja asun aihdantaa kuin strippaustankin sekä varsinkin se, että elokuva yksinkertaisesti vain näytti upealta, varsinkin Mul-planeetta asukkaineen kissamaisine, ja ylisöpöisine, Melo-lemmikkeineen. 

Lisäksi Valerian and the City of a Thousand Planetsin maailma oli mielenkiintoinen, itseasiassa mielenkiintoisin asia koko elokuvassa. Se oli rikas, täynnä erilaista teknologiaa ja mitä kummallisempia olentoja sekä samaan aikaan sekä hyvin samaistuttava, että viehättävän erilainen. siitä riittäisi kerrottaa, joten ei olekaan ihme, että lähdeteoksen sarjakuvat ovat moniosaisia. 

Maailmaa voisi pitää myös jonkinlaisena ohjaaja Luc Bessonin utopiana, ja miksei muidenkin. Alpha eräänlainen monikulttuurisuuden utopia, niin kuin jo elokuvan ensimmäinen, kaupungin kasvua kuvaava kohtaus jo näyttää. Siellä sulassa sovussa, ainakin enimmäkseen, asuvat niin ihmiset kuin mitä ihmeellisemmät avaruusolennotkin. Ja kaupunki on parempi sen ansiosta.

Boba Fett? Sinäkö se siellä?

Juoni ei ollut itsestään huono, se vain tuntui jo moneen kertaan nähdyltä, koska se oli, ja siten varsin ennalta-arvattavalta. Esimerkiksi pääroiston henkilöllisyyden voi päätellä hänen ensiesiintymistään päätellen. Kaiken lisäksi tästä voi syyttää vain elokuvaa Ainakin niin olen kuullut. Sen nimittäin sanotaan jättäneen pois paljon sarjakuvalle oleellista.

Toinen asia, minkä sanotaan muistuttavan vain hyvin vähän, jos nyt olleenkaan esikuviaan, on itse pääpari. En usko, että tämä olisi ongelma kenellekään, jos hahmot olisivat edes jokseenkin mielenkiintoisia tai edes samaistuttavia, mutta he eivät ole. Varsinkin naistenmies Valerian ei ole läheskään yhtä hurmaava kuin elokuvan tekijät ja hän itse tuntuu ajattelevan. 

Laureline ei ollut hahmona ihan niin paha, häneltä voi löytää jopa persoonaakin. Mutta valitettavasti Senkin, minkä elokuvan tekijät melko hyvällä Laurelinen hahmolla, ja hänen yllättävänkin taitavalla näyttelijällä, Cara Delevingne tunnetaan nimittäin lähinnä mallipiireistä, voittaa, se häviää sitten pääkaksikon kliseistäkin kliseisemmällä romanssilla sekä laittamalla Laureline pelkän sivuosan ja rakkaudenkohteen rooliin.

Sivuhahmoista paras oli, viisasti, Rihannan muodon ottanut hahmonvaihtaja Bubba. Lihö-Minaa ja muut mullaiset olivat kanssa sympaattisia. Muuten sivuhahmot eivät vakuuttaneet. Erityisesti yksi hahmo oli kuin elokuvan tekijät olisivat nähneet Star Wars-elokuvien Jar-Jar Binksin ja päättäneet lisätä hänen tyyppisen hahmon elokuvaan, vieläpä kaksi kertaa ärsyttävämpänä.

Viimeinen, ja mitä Valerian and the City of a Thousand Planetsiin tulee ei yhtään vähäisin, arvostelemani osuus on toteutus. Visuaalisesti se olikin huippuluokkaa. Jos se, mitä elokuvalta eniten kaipaat, on silmäkarkki, niin silloin tämä leffa on juuri sinulle. Mitä taas käsikirjoitukseen ja näyttelijöihin tulee, se taas oli enemmänkin harrastelijalaatua.

Tiivistetysti Valerian and the City of a Thousand Planets on, vanhaa sanontaa lainatakseni, juuri niitä kakkuja, jotka ovat päältä kauniita, mutta höttöä sisältä. omaperäisen tuntuista höttöä kyllä, mutta höttöä yhtä kaikki. Kaksi tähteä.

Viimeistä jediä viedään

Mitä scifiin tulee, ei ole Star Wars-elokuvia voittanutta. Sen uusin osa, vähän millä mittapuulla tahansa loistava Star Wars: The Last Jedi osoitti sen selvääkin selvemmin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljauksia Star Wars: Last Jedin ja luonnollisesti myös aikaisempien Star Wars-elokuvien juonesta. Vannon kuitenkin, etten paljasta mitään katselunautinnon pilaavaa.

Rey (Daisy Ridley) on vihdoin löytänyt legendaarisen jedimestari Luke Skywalkerin (Mark Hamill), mutta lukuisien menetysten katkeroittama mies kieltäytyy suorilta käsin auttamasta. Rey ei ole kuitenkaan vielä valmis luovuttamaan, varsinkin kuin hän uskoo Luken tarjoavan vastauksia hänen henkilökohtaisiin kysymyksiin ja auttaa häntä jedivoimansa kanssa.

Voiman toisella puolella Kylo Ren (Adam Driver) taistelee isänsä tappamisen aiheuttamaa syyllisyyttä vastaan ja kyseenalaistaa vakautumistaan pimeyden puolelle. Hänen mahdollinen kääntymisensä valon puolelle voisikin kääntää koko sodan kulun. Sitä paljon konkreettisempi taistelu käydään kuitenkin kapinallisten ja ensimmäisen osan tappiosta suuttuneen, Ensimmäisen ritarikunnan välillä. 

Ensimmäinen ritarikunta on tuhonnut Kenraali Leia Organan (edesmennyt Carrie Fisher) johtamien kapinallisten tukikohdan ja jahtaa nyt elossa selvinneitä kapinallisia. Kapinalliset ovat sankarien tarpeessa. Tuon roolin ottaakin, liipaisinherkkä mestaripilotti Poe Cameron (Oscar Isaac), Stormtrooper Finin (John Boyega) uuden tuttavuutensa Rosan (Kelly Marie Tran) sekä robotti BB-8:tin kanssa.

Rakastan Star Warsseja, erityisesti niitä alkuperäisiä. Kun sarjan uudelleen lämmitys sitten käynnistyi sen seitsemännellä osalla, Force Awakennilla, noin kaksi vuotta sitten, menin katsomaan sen pelon sekaisen odotuksen vallitessa. Pystyisikö se samaan kuin vanha trilogia vai joutuisinko pettymään, kuten tein alkuperäisten trilogian esiosien kohdallakin? 

Katsottuani Force Awakenssin huomasin kuitenkin pelon olevan turhaa. Elokuva räjäytti potin, samoin kuin sen jälkeen tullut, eräänlainen väliosa, Rogue Onekin. Sarja näyttää olevan hyvissä käsissä. Sellaisissa, jotka paitsi osaavat tehdä hyviä elokuvia, niin myös rakastavat Star Warssia ihan tosissaan ja haluavatkin kunnioittaa edellisten osien henkeä.

Niinpä sekä alkuperäisen trilogian mestarillisuuden, että uusimpien kovan tason ansiosta ei olekaan mikään ihme, että The Last Jedi joutuikin kohtamaan suuria odotuksia. Minun ja lukuisien muiden katsojien, niitä katsojia riittikin ihan tarpeeksi, en ole nähnyt meidän pientä elokuvateatteri koskaan niin täynnä kuin nyt, onneksi Star Wars: The Last Jedi vastasi niihin kaikkiin enemmän kuin tyydyttävästi. 

Toki elokuvalla oli omat vikansa, joista suurimmat olivat riskittömyys ja liiallinen edellisien osien toisto. En myöskään vieläkään lämmennyt Kylo Renille, sillä vaikka periaatteessa mies on mielenkiintoinen kaikkine sisäisine kamppailuineen, käytännössä hän on lähinnä ärsyttävä. Lisäksi elokuvaa olisi voinut lyhentääkin, nyt siellä oli paljon turhaksi jäävää, varsinkin ihan lopussa.

Kuitenkin joka elokuvassa on vikansa ja varsinkin The Last Jedissä nuo viat jäivät tyystin vahvuuksien varjoon, jopa suurimmassa määrin kuin Force Awakenissa, jota ehdin ylistää omassa arvostelussa varsin vuolaasti. Se oli jännittävä, osin yllättävä ja enne kaikkea sydämellinen elokuva. Sellainen elokuva, jota ei kannata jättää väliin oli Star Wars –fani tai ei. 

Eikö näytäkin tutulta?

Tietenkin edes jonkinlainen fanius aina parantaa elokuvakokemusta, juuri nostalgiahan on yksi sen suurimmista myyntivalteista, mutta elokuvasta voi nauttia myös satunnainen katsojakin. Siis kunhan edelliset osat, ainakin alkuperäiset ja Force Awakens, on katsottu. En minäkään mikään sarjan superfani ole, vaikka siitä pidänkin hyvin paljon. 

Elokuvan tarina oli kaikessa ytimekkyydessään se sama kuin edellisissä osissakin eli aika perinteinen hyvän ja pahan-välinen taistelu avaruustaisteluilla ja Skywalkerin perheeseen liittyvällä saippuaoopperalla höystettynä. Mukaan oli tietenkin lisätty myös omat tvistinsä, joista en nyt enempää paljasta. Ei ehkä tarpeeksi, jotta elokuva tuntuisi tuoreelta, mutta kuitenkin. 

Ja sanomaan "awww"

Sitä paitsi, vanhankaan tarinan hohto ei ole vielä ehtinyt himmetä, varsinkin kuin se kekseliään käsikirjoituksen, vaikuttavan näyttelytyön ja kiinnostavien hahmojen ansiosta oli tehty tavalla, joka liikutti, huvitti ja innosti. Kukaan elokuvateatterissa ei alkanut raikuviin aplodeihin, eihän se kuulu heinolalaiseen elokuvissakäynti kulttuuriin, mutta olisi hyvin voinut. Niin hyvä The Last Jedi on. 

Erikoistehosteet olivat jälleen huippuluokkaa, mutta mitäpä muuta Star Wars-elokuvalta sopii odottaakaan. Erityisesti taistelukohtaukset olivat upeita. Visuaalisesti elokuva oli kaunis ja jopa hieman omaperäinenkin, kuitenkaan menemättä liian kauas sarjan elokuvien tyypillisestä ulkonäöstä. tämä on hyvä asia, sillä jotkut asiat vain kuuluvat Star Wars-sarjaan niin oleellisesti, että ilman niitä tuntuisi, että jotain tärkeää puuttuu. 

Toiminnan ja silmäkarkin ohessa huomio kiinnittyi myös syvällisempiin asioihin, ainakin siinä määrin kuin elokuvan lajityyppi, avaruusseikkailu, antoi. Elokuva äityikin vakavaksi monessa kohtaan, minkä vuoksi vastapainoksi oli lisätty myös, tarpeellisuuden lisäksi vielä hyvääkin, huumoria, mikä olikin jo alkuperäisen trilogian yksi vahvuuksista, niistä lukuisista.

Juuri tasapainoisuus olikin yksi elokuvan suurimpia vahvuuksia, heti söpöjen olentojen, jo tutuiksi tulleiden hahmojen ja asiaan kuuluvien avaruus- ja jeditaisteluiden, ohessa. Oli kyse sitten vakavan ja kevyen, uuden ja vanhan tai rauhallisten kohtien ja täyden toiminnan välisestä tasapainosta. Elokuvasta nauttimisen kannalta tämä ei ollut pelkästään tärkeää, vaan jopa välttämätöntä. 

Vanhoista, niin alkuperäisen, kun vasta Force Awakenista nähdyistä, hahmoista on vähän uutta sanottavaa. Rey oli edelleen mahtava, samoin Leia. Vahvat naishahmot, ja erityisesti monin tavoin loistava Carrie Fisher, ovatkin aina olleet Star Warssien yksi suurimmista vahvuuksista. Hänen menetys oli yhtä iso tappio franchiselle, kun maailmalle yleensäkin. 

Pidin jälleen myös Finistä, mutta hän jäi makuuni liikaa sivuhahmon rooliin. Tämä on paha jo ihan monimuotoisuuden näkökulmasta. koskaan ennen Star Warssien yksi päähahmoista ei ole musta mies, joten on harmi, ettei häntä kohdeltiin omassa elokuvassaan kuin sivuhahmoja. Uskon, tai ainakin toivon, kuitenkin, että ongelma korjataan jo seuraavassa elokuvassa. 

Luke oli mielenkiintoinen sisäisine konflikteineen, varsinkin kuin hänestä rupesi löytymään myös moraalisesti harmaampia puolia. Enkä vähiten siksi, että miehellä oli oikeastaan ihan hyvän. Jedien maailmanpelastamissuunnitelmat eivät aina ole onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla, näin lievästi sanottuna. Yodakin teki esiintymisensä, mutta siitä en enempää voi sanoa.

Pahiksista Kylo Ren, vai pitäisikö sanoa Ben Solo, oli edelleen emoteinin perikuva, joskin varsinkin loppua kohden hahmo jopa vähän parani. Yksinvaltias Snoke (vahvasti erikoistehostettu Andy Serkins) ei oikein missään vaiheessa onnistunut vaikuttaa minua. Ainakaan siinä määrin kuin Palpatine aikoinaan. Kenraali Hux (Domhnall Gleeson) puolestaan oli hyvä, joskaan ei erityisen persoonallinen, lisä elokuvasarjaan. 

Uusista hahmoista, niistä kohtuullisen vähistä, pidin eniten Rosassa, vaikka häneen ei juuri ehdittykään tutustumaan tarkemmin. No, ehkä seuraavassa elokuvassa. Laura Dernin esittämä Amiraali Holdokin oli jokseenkin kiinnostava, vaikka hän saikin elokuvassa lähinnä sankareita jarruttavan roolin. DJ (Benicio del Toro) osoittautui harvinaisen epäkiinnostavaksi, joskin tarpeelliseksi hahmoksi.

Porgit olivat söpöjä. Jotkut sanovat, että liiankin söpöjä, mutta minusta sellaista asiaa ei olekaan. Lähinnä siksi, että hänkin auttaa olemalla tiellä. BB-8 oli sympaattinen, kuten aina. vanhemmat droiditkin tekivät esiintymisen, mutta varsin pienen. Luonnollisista syistä. kun elokuvassa on näin paljon hahmoja, niin jotkut jäävät aivan väistämättä vähemmälle huomiolla. Jopa Star Wars-elokuvaksikin harvinaisen pitkän The Last Jedin tapauksessa.

Tiivistetysti Star War: The Last Jedi oli juuri niin hyvä kuin toivoinkin sen olevan, jos ei jopa parempi. Toisin sanoen scifi, ja jopa Star Wars, elokuvien aatelia. Täydet viisi tähteä.

Rankaisija rankaisee oikein urakalla

Marvelin ja Netflixin The Punisherin taso oli yhtä kova kuin koviksista koviksimman päähahmonsakin, odotetusti. Ihan Jessica Jonesin tai Daredevilin tasolle se ei kuitenkaan päätynyt. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Punisherista ja muistakin Marvelin katutason supersankareista kertovista sarjoista!

Kuolleeksi luultu Frank Castle (The Walkin Deadin Jon Bernthal) yrittää päästä elämässä eteenpäin kostettuaan brutaalisti murhatun perheensä puolesta. Pian hänelle kuitenkin selviää, että kyseiseen veritekoon liittyy muutakin, kiitos myös oman kuolemansa lavastaneen entisen NSA-analyytikko Micron (Ebon Moss-Bacharach) ja he päättävät liittoutua sadakseen väärintekijät tilille teoistaan.

Noihin väärintekijöihin kuuluu muun muassa oman sielunsa, ei kirjaimellisesti, mikä voisi ihan hyvin Marvelin sarjoissa käydä ja on käynytkin, myynyt Castlen entinen armeijakaveri Billy Russo (Ben Barnes). Lain toisella puolella tapahtumia yrittää ymmärtää omalaatuinen, mutta työssään taitava, DHS-agentti Dinah Madani (Amber Rose Revah) ja Castlea sympatisoiva Karen Page (Deborah Ann Woll).

Koska Marvelin elokuvat ja tv-sarjat ovat lähellä sydäntäni, niin pitihän minun katsoa myös Marvelin toisella kaudella tutuksi tulleen Punisherin oma sarja. Siitäkin huolimatta, että sarjan kanssa samaan joukkoon kuuluvat Iron Fist ja pienimmässä määrin jopa The Defenders osoittautui jonkinlaiseksi pettymykseksi. Jopa niinkin paljon, että pelkäsin niiden kultakauden olevan ohi.

Sama kirous ei kuitenkaan tuntunut The Punisheria vaivaavan. Päinvastoin. Se onnistui kääntämään Marvelin Netflix sarjat taas voiton puolelle, ainakin minun silmissäni. Itseasiassa voisin jopa mennä niin pitkälle, että sanoisin sen olevan tyylilajinsa paras. Jos odotat brutaaleja, mitenkään kaunistelemattomia verikekkereitä, sitä tulet samaan. Vieläpä yllättävänkin syvällisellä otteella.

Castlen asu sen sihaan teki. makea!

Lähtemätöntä vaikutusta sarja ei kuitenkaan onnistunut tekemään. Pidän nimittäin enemmän kevyemmästä supersankariviihteestä. Ja sellaisesta, jossa niillä hahmoilla on jopa supervoimia ja he jopa nauttivat niistä, edes jossain määrin. Sitä paitsi en laskisi sitä myöskään paljon synkempien ja realistisempien supersankarisarjojen parhaimmistoon. Hyvyydestään huolimatta.

Itseasiassa minun on helppo löytää parempi, ei ehkä paljon, mutta kuitenkin, parempia sarjoja myös The Punisherin omasta supersankarisarjaperheestä, Netflixin Marvel-sarjoista. Niihin kuuluvat muun muassa tähän asti tulleista muutenkin paras Jessica Jones ja varsinkin ensimmäisellä kaudella parastaan laittanut Daredevil. Sarja oli kuitenkin, jumalan kiitos, kaukana Iron Fistin huonoudesta.

Sarja on jo ehtinyt aiheuttaa pienoisen kohun, sillä Amerikkaa, ja pienemmässä määrin myös muuta maailmaa, vaivaa eräänlainen massasurmien epidemian vuoksi joidenkin mielestä tämä olikin väärä ajankohta sen esittämiseen. Ymmärrän näkökulmaa täysin ja niin ymmärtävät tekijätkin, he muun muassa peruivat New York Comic-Coniin suunniteltua The Punisher-paneelin juuri Las Vegasin verilöylyn takia.

Kuitenkaan parempaa ajankohtaa ei, maailman tilanteen ollessa valitettavasti se, mikä se on, ole tulossa ihan heti. Minulla on muutenkin vaikeuksia nähdä pelkäksi viihteeksi tarkoitettua sarjaa minkäänlaisena poliittisena kannanottona. Aseiden puolesta tai niitä vastaan. Ihan samoin kuin jo 70-luvulla ensiesiintymisensä saanut päähahmo itsekin. 

Sitä paitsi yhdessä asiassa sarja jopa yllätti. Se ei tyytynyt olevaan vain 13 jaksoinen kostofantasia, vaan raa’an pinnan alla löytyi syvyyttää. Keksipisteeseen pääsi lähinnä veteraanit ja heidän ongelmansa, niin sosiaaliset kuin henkisetkin. Aiheita ei ehkä käsitelty niin hyvin kuin Jessica Jones käsitteli omiansa, hyväksikäytöstä ja siitä selviämisestä, mutta ihan hyvin näin viihteelliseksi sarjaksi kuitenkin.

The Punisherin toteutus oli huippuluokkaa, luonnollisesti. Onhan Netflixillä ja Marvelilla sekä rahaa, että kokemusta laadukkaiden sarjojen tekemiseen. Siltikään sarja ei ollut päässyt sisarsarjojensa suurimmasta helmasynnistä: Juonen turhasta pitkittämisestä. Juuri liiasta pituudestaan johtuen sarja äityikin välillä tylsäksi. Sisältämästään varsin brutaalistakin väkivallasta huolimatta.

Siinä olikin yksi tärkeimmistä syistä siihen, että minulla meni näinkin kauan sarjan katsomiseen. Toinen syy on se, että tv on tähän aikaan täynnä hyviä sarjoja, niin uusia kuin vanhojakin, ja niiden katsomiseen menee aikansa. Lisäksi minulla on omakin elämä, uskokaa tai älkää, eikä sitä aina vaan ehdi keskittyä hyvänkään elokuvan, tv-sarjan tai kirjan maailmaan.

Pidin Frank Castlesta päähenkilönä enemmän kuin odotin hänen Daredevilissä esiintymisensä perusteella, sillä vaikka se osoittikin hahmon olevan kiinnostava, niin kiinnostava ja päähenkilömateriaali on täysin eri asia. Asiaa auttoi toki myös se, että Jon Bernthal on kuin luotu Frank Castlen rooliin. Hänen kaverinsa Micro ei puolestaan tehnyt vaikutusta oikein puolesta tai vastaan.

Muista hahmoista edukseen nousi alikehittynyt, mutta muuten erinomainen Agentti Madani ja Castlen veteraanien terapiaryhmää pitävä armeijakaveri Curtis Hoyle (Jason R. Moore). Daredevilista tuttua Karenia oli aina kiva nähdä. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli The Punisherissä suhteellisen vähän tekemistä. Nuori, arkielämässä kamppaileva veteraani Lewis Wilsonkin osoittautui sympaattisesti.

Roistot olivat ehdottomasti koko sarjan suurin heikkous, sillä heistä ei löytynyt oikein minkäänlaista nyanssia. Se on harmi, varsinkin kuin muissa saman sarjan, tällä tarkoita Marvelin ja Netflixin yhteistuotantoa, en niinkään Marvelin elokuvauniversumin leffoja, roistot kuin ovat perinteisesti olleet se vahvuus. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Tiivistetysti The Punisher onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka en suurin kostodraamojen ystävä olekaan ja vaikka siitä löytyikin enemmän kuin tarpeeksi samoa vikoja kuin sisarsarjoissaankin. Neljä tähteä.