Sinä et pettänyt universumiasi, Oliver Queen!

Kahdeksannen ja viimeisen saanut Arrow tarjosi tasonsa ajoittaisesta laskusta huolimatta sen verran pätevää supersankariviihdettä, että se jopa starttasi omaa nimeä kantavan tv-universumin.

Huomautus: Arvostelen nyt sarjan kokonaisuudessaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Arrowista ja sitä kautta mahdollisesti myös muista Arrowversen sarjoista! Lue omalla vastuulla.

Oliver Queen (Stephen Amell) on viettänyt viisi vuotta syrjäisessä saaressa ja muuttunut siellä rikkaasta ja hemmotellusta playboystä jousta taidokkaasti käyttäväksi supersankariksi, joka on palattuaan ottanut tehtäväkseen suojella kotikaupunkiaan Starling Citya. Liittolaisena toimii  sotaveteraani John Diggle (David Ramsey) ja  hakkerinero Felicity Smoak (Emily Bett Rickards).

Myöhemmin hän saa uusia liittolaisia, kuten parikin eri versiota Black Canarista (Katie Cassidy, Caity Lotz ja Juliana Harkavy), siskonsa Thean (Willa Holland), siskonsa poikaystävän Roy Harperin (Colton Haynes) sekä entisen laivastonsotilaan Renen (Rick Gonzalez). Vuosien mittaan he ovatkin saaneet vastaansa pahiksen ja toisenkin ja samalla luovibeet supersankaruuden ja arkielämän yhdistämisen karikossa.

Kahdeksan kautta, yhteensä huimat 170 jaksoa. Näin kauan kesti yksi tv:n iloisimmista hyvistä, supersankarisarjojen aatelista, Arrow. Se synnytti kokonaisen universuminsa ja useita spin-off-sarjoja, joista kaikki eivät ole vielä edes alkaneetkaan. Ei voi kieltää, etteikö sillä ollut vaikutusta tv:n maisemaan, ehkä jopa yhtä paljon kuin Marvelin elokuvauniversumilla, toisin sanoen, MCU:lla, oli elokuvien.

Itsekin pidän sarjasta ja olenkin katsonut sen kaikki jaksot uskollisesti. Suosikki Arrowversen sarjaksi se ei kuitenkaan nouse. Tätä en suinkaan sano millään pahalla. Kevyemmät, mieluiten supervoimia omaavista yksilöistä kertovat sarjat, kuten The Flash ja Supergirl, ovat vain enemmän minun palaani kakkua. Varsinkin kuin pidän Barrya ja Karaa hieman samaistuttavampana kuin Oliveria.


Pääasiallinen mielipiteeni Arrowista jää kyllä positiivisen puolelle. Se oli erinomainen sarja, erityisesti ensimmäisillä kausillaan ja ihan lopussa ja jopa huonommilla kausillaan paljon keskinkertaista parempi. Stephen Amell oli loistava valinta Oliver Queenin rooliin ja muutenkin tiimi oli lastattu ammattitaitoisilla ihmisillä, niin kameran edessä kuin takanakin.

Sarjan taistelukohtaukset kuuluivat television parhaiden joukkoon. Pääkolmikon kemiatoimi, oli se sitten platonista tai ei. Muistakin hahmoista löytyi enemmän kuin yksi mielenkiintoinen hahmo, erityisesti Lancen siskokset. Olinkin kiitollinen, että toinen heistä päätyi omaan sarjaansa. Myöskin pääroistot olivat mutamaa poikkeusta lukuun ottamatta parempia kuin genrensä tyypillisien sarjojen, tai elokuvienkin.

Arrowista löytyi kuitenkin myös korjaamisen varaa. Hahmojen yllättäviä henkiinheräämisiä kävi niin usein, että ne tuskin yllättivät sarjan loppuvaiheessa enää ketään. Kahden tiimin taistelu oli vikatikki, sillä katsojat välittivät siitä alkuperäisestä paljon enemmän. Samoin alkuperäisen Laurelin tappaminen, vaikka kieltämättä pidän myös siitä uudemmasta versiosta paljon.

Muutamassa pääroistoissakin olisikin ollut parantamisen varaa, erityisesti Legend of Tomorrowissa paljon paremman vaikutuksen tehneessä Damien Darhkista (Neal McDonough). Lisäksi sarjalla oli taipumus toistaa itseään. Epäilenkin, että kirjoittajilta loppui jossain vaiheessa ideat kesken. Ongelma ei ole kyllä uniikki Arrowille, vaan siitä kärsivät myös muut universumin sarjat.

Koska kyseessä oli Cw:n sarja saippuaoopperainen draama oli väistämätöntä. Olen jo tottunut siihen, mutta joskus se meni liiallisuuksiin. Esimerkiksi Oliverin ja Felicityn kesti liian paljon päätyä yhteen. En pidä paria erityisen kiinnostavana, mutta, tai ehkä jopa siksi, heidän suotamisensa ja huopaamisensa oli ihan täysin turhaa, varsinkin kuin heidän tietää päätyvän yhteen enemmän tai myöhemmin kuitenkin.

Arrow loppui kuitenkin ihailtavan vahvasti. Tämä kahdeksas kausi on ollut toistaiseksi parhaita sarjan kausia ja varsinkin viimeinen jakso jätti hahmolle ansaitsemansa hyvästi, joita vain hieman varjostaa se ajatus, että olisiko jotakin muuta hahmoja, esimerkiksi Saraa tai Karaa kohdeltu samalla tavalla vai olisiko heille käynyt heille, kuten eräälle Avengerin hahmolle ja heidän kuolemaa surraan ehkä yhdessä kohtauksessa.

Joka tapauksessa, sankaria muistettiin monella tapaa, erityisesti miehen hautajaisiin. Ei ole mikään salaisuus, että hahmo kuoli Crisis on Infinite Earths-crossoverissa. Green Arrow ei kuitenkaan mene vielä minnekään, sillä Oliverin tytär Mia sai hänen tittelinsä. Hänen oman “Green Arrow and the Canaries”-sarjansa backdoor pilotin perusteella siitä on tulossa vieläpä varsin hyvä.

Tiivistetysti Arrow on sarja, jota jään kaipaamaan ja samaa voi sanoa sen päähenkilöstäkin, mutta en niin paljon, ettenkö pääsisi siitä yli. Yhtä hyviä, ja jopa parempia, sarjoja löytyy tv:n täydeltä. Neljä tähteä!

Uusi sukupolvi lesboja Losissa

The L Word: Generation Q tuo rajoja rikkovan L Wordin, suomalaisittain L Koodin, uuteen aikaan, vieläpä suhteellisen menestyksekkäästikin. Ei se edeltäjänsä veroinen ole, mutta tarpeeksi lähellä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia L-Worldin juonesta! Sekä vanhan, että hieman tämän uudenkin.

Los Angeles. Paljon on muuttunut siitä kuin viimeksi näimme LGBTQIA+-naisiamme. Bette Porter (Jennifer Beals) pyrkii pormestariksi ja kasvattaa Angie-tytärtään (Jordan Hull), Alice Pieszecki (Leisha Hailey) juontaa Ellenmaista stalkshowta ja viettää perhearkea tyttöystävänsä Natin (Stephanie Allynne) kanssa sekä Shane McCutcheon (Katherine Moennig) puolestaan on sikarikas myytyään kampaamoimperiuminsa.

Kaupungin väestöön on myös tullut uusia kasvoja, kuten isänsä lääkefirmassa työskentelevä Dani Núñez (Arienne Mandi) ja hänen pitkäaikainen tyttöystävänsä Sophie Suarez (Rosanny Zayas). Yhdessä parin kanssa, rahallisen tilanteen takia, asuu heidän ystävänsä Micah Lee (Leo Sheng) ja Sarah Finley (Jacqueline Toboni), joilla myös on omat kuvionsa.

L World oli 15-vuotta sitten ensimmäinen LGBTQIA+-naisista kertova sarja. Sillä oli omat ongelmansa, mutta aikanaan se rikkoi rajoja jo pelkästään statuksensa takia. Se oli myös erittäin hyvä draamasarja ja sanon tämän sellaisena, joka katsoo harvoin pelkkään draamaan sisältäviä sarjoja. Nyt eletään kuitenkin erilaisessa maailmassa, eikä sarja ole enää kovin säväyttävä.

Siksi sen uudelleenlämmitys voi tuntua riskiltä. Siitäkin huolimatta, että ottaisi vanhat hahmot, ainakin ne suurimmat, mukaan ja vaikka tuotantotiimissä olisi edelleen Ilene Chaiken, joka nyt on antanut vetovastuun Marja-Lewis Ryanille. L-World Generation Q onnistui siinä kuitenkin odotettua paremmin. Ainakaan toistaiseksi se ei kuitenkaan ole noussut vanhan sarjan veroiseksi.

Yhdessä asiassa L Worl Generation Q on kuitenkin parempi. Alkuperäistä L Worldia on kritisoitu siitä, että melkein skaikki sen päähenkilöt olivat valkoisia, Betteä lukuun ottamatta, eikä se koskaan onnistunut tehdä oikeutta transihmisilekään. Heitä ei juuri ollut ja kun se yksi sitten lisättiin, Max (Daniela Sea) niin sarjan kuvaus hänestä jäi hyvin ongelmaiseksi.

Generation Q kuitenkin korjasi nuo virheet. Uusi sukupolvi koostuu suurimmaksi osaksi värillisistä ihmisistä, Finley oli se poikkeus joka vahvistaa säännön. Jo ensimmäisellä kaudella nähdään hyvin kuvattuja transhahmoja ja vielä enemmän transnäyttelijöitä. Hahmoilla oli kuitenkin myös muuta persoonaa kuin ihonvärinsä tai se, mihin sukupuoleen sattui syntymään.

Muutenkin kausi oli oikein hyvä. Siitä löytyi tietenkin aimo annoksella lesboseksia, saippuaoopperamaista draamaa ja kauniita Los Angelesin katuja. Huumoriakaan ei unohdettu. L World, varsinkin Alicen osa siitä, on aina ollut draaman lisäksi hieman myös komediaa ja sarja on parempi sen takia. Mitä vähentäisin ja rutkasti on uskottomuuden määrä. Se on jo niin käytetty juonenkäänne, varsinkin tässä sarjassa.

Betten storyline oli koko kauden paras, vaikka kilpailijoitakin oli. Sen panokset olivat kauden kovempia ja se antoi sarjalle mahdollisuuden käsitellä myös LGBTQIA+-ihmisille ajankohtaisia aiheita, kuten kodittomutta tavalla, jota sarja ei yleensä tee. Tekemättä sarjaa kuitenkaan liian poliittisesti. Asiaa ei varsinaisesti haitannut se, että juoni antoi myös Danille mahdollisuuden kasvaa ihmisenä.

Näin jonkinasteisena Tibette fanina oli myös kiva nähdä Tinaa (Laurel Holloman), vaikka hän ei olekaan palaamassa Betten kanssa yhteen.  Betten, hänen ja Tinan tyttären Angien (Jordan Hull) ja minun pettymykseksi. Sivumennen sanoen Toivon, että Angieta nähdään toisella kaudella lisää. Jordan Hull oli erinomainen valinta rooliin.

Muutenkin vanhoille hahmoille oli paljon kiinnostavaa ja vähän vähemmänkin kiinnostavaa, tekemistä. Shanella oli baari- ja ex-vaimohuolia, joista ensimmäiseksi mainittu kärsi vähäisestä ruutuajasta ja toiseksi siitä, että kyseinen ex-vaimo, Quiara (Lex Scott Davis) ei ollut hahmona kovinkaan moniulotteinen, enkä löydä yleensäkään lapsistorylinesta mitään kiinnostavaa. Kuuma hän kyllä oli.

Tästä voisi päätellä, että en pitänyt Shanen osuudesta, mikä ei suinkaan ole totta. Shane on vieläkin Shane ja hänen ja Quintanan välillä oli kemiaakin. Heidän paras kohtauksensa liittyi kuitenkin Betten nyt jo teinityttäreen, Angieen, joka itse kamppaili paitsi Betten kampanjan ja siihen liittyvän nolouden kanssa, niin myös kasvavan ihastuksensa yhteen tyttökavereistaan.

Alice puolestaan kamppaili lapsiperhearjen kanssa, kamppaili tuottajiensa kanssa pitääkseen sarjansa, sellaisena kuin halusi ja, koko kauden ehkä toiseksi mielenkiintoisemmassa storylinessa, kokeili polyamyrista suhdetta. Suhde oli luullakseni sarjassa ensimmäinen laatuaan. Sitä kuinka hyvin tuo suhde oli kuvattu, kannattaa kysyä joltakin muulta. En ole perehtynyt asiaan.

Olisipa uudet hahmot vieläpä yhtä kiinnostavia kuin vanhat. Heistä pitää, suhteellisen paljonkin, mutta siinä se. Heistä ei saa tietää läheskään tarpeeksi koko ensimmäisen kauden 8 jakson aikana. Finley taisi nousta uusista parhaaksi hahmoksi, mutta myös Micah oli oikein sympaattinen. Danikin parani hahmona, mitä pitemmälle kausi meni, mutta hänellä riittää vielä kehityttävää hahmona ja henkilönä.

Asiaa ei paranna se, että Danin ja Sophien suhde ei oikein toiminut millään tasolla. En monien muiden tapaan ymmärrä, mikä pitää jatkuvasti kinaavan parin yhdessä. Ylpeys? Itsepäisyys? No, sarja saa toisen kauden, joten he voivat vielä kehittyä, ei kuitenkaan parina tai ainakin toivottavasti ei. Kaksikko nimittäin toimii hahmoina paljon paremmin erikseen kuin yhdessä.

Sitten sivuhahmoihin. Toivon myös, että Gigia (Sepideh Moafi), Natin ex-vaimoa ja Alicen toista tyttöystävää, menen asiaan kohta, nähtäisiin lisää. Hänestä löytyi charmia. Pidin myös Shanen baarissa työskentelevästä Tessistä (Sense8:tin Jamie Clayton) sekä Finleyn pappirakastajattaresta Rebeccasta (Olivia Jo Thirlby). Muutkin sivuhahmot ajoivat asiansa.

Generation Q jäi cliffhangeriin, ei kovin jännään sellaiseen, uskon tietäväni, miten siinä käy, mutta kuitenkin. Siitä on hyvä jatkaa toiselle kaudelle. Ensimmäinen kausi oli sen verran hyvä, että kyllä sarja sen ansaitseekin. Katson senkin varmasti. Toivon, että sarja korjaa muutamat virheensä ja antaa 

sekä uusille, että vanhoille hahmoille paljon kiinnostavaa tekemistä.

Tiivistetysti L World Generation Q ei pettänyt sarjan faneja, vaikka se ei ehkä vielä onnistunut sataprosenttisesti oikeuttamaan olemassaoloaan. Kolme ja puoli tähteä!

Vampyyri on ihmiselle susi- ja ihminen vampyyrille

Netflixin V Wars on uusin jo ennestään ylitäyden vampyyrigenren yrittäjistä. Valitettavasti se ei nouse keskinkertaista paremmaksi lajityyppinsä edustajaksi, vaikka siinä kieltämättä oli hetkensä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia V Warssin ja erityisesti sen lähdeteoksena toimineen Jonathan Maberryn samannimiseen sarjakuvien juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Luther Swann (Vampyyripäiväkirjojen Ian Somerhalder) elää suhteellisen tavallista elämää tutkien ihmisiä piinaavia viruksia ja viettäen tavallista perhe-elämää Jess-vaimonsa (Jessica Harmon) ja poikansa Dezin (Kyle Breitkopf) kanssa. Tämä kuitenkin muuttuu, kun hän tuo vahingossa tutkimansa jäätiköllä pitkään nukkuneen muinaisen viruksen takaisin ihmisten ilmoille.

Virus teki hänen parhaasta kaveristaan ja työtoveristaan Michael Faynesta (Adrian Holmes) vampyyrin, josta virus leviää nopeasti ja pain maailma täytyy vampyyreistä, kuten siskoset Dani (Kimberly-Sue Murray) ja Mila Dubov (muun muassa Smallvillestä tunnettu Laura Vandervoort). Parannuskeino olisi tärkeä löytää ennen kuin tilanne karkaa täysin kädestä.

Pidän vampyyreistä ja niistä tehdyistä tv-sarjoista kohtuullisesti- En tietenkään kaikista, esimerkiksi V Warssin tähden Ian Somerhalder Vampyyrinpäiväkirjat eivät ole minun juttuni, vaikka olen sitä muutaman jakson katsonutkin. Kuitenkin huomatessani Netflixin uuden vampyyrisarjan, tai ehkä yleisemmin yliluonnollisen sarjan, V Warssin se vaikutti lupaavalta ja päätin antaa sille mahdollisuuden.

Sarja ei ole parasta, mitä Netflix tarjoaa, mutta pidin siitä tarpeeksi, jotta jaksoin katsoa sen koko ensimmäisen tuotantokauden. Sen ensimmäiseltä kaudelta nimittäin löytyi myös paljon tarjottavaa, kuten astetta moniulotteisemmat vampyyrit ja jännittävä, joskin melko ennalta-arvattava juoni. Sarja sentään kyllä tarjosi vanhat kliseet edes jokseenkin nautittavaan pakettiin.

Perusjuonikin oli tarpeeksi kiinnostava, jotta katson luultavasti myös toisen kauden. Varsinkin kuin sillä ei ole ristinään ensimmäisen kauden maailman esittelyt sun muut. En ehkä heti sen tullessa Netflixiin, on nimittäin hyvin mahdollista, että minulla on silloin jotain vielä enemmän minua kiinnostavampaa Netflix-katsottavaa. Mutta katson kuitenkin.

Pidin erityisesti siitä, että vampyyrit kuvattiin joitakin muistakin kuin sydämettömiä saalistajia. He jopa kamppailivat vampyyrin luontoa vastaan, mikä teki heihin, erityisesti Michael Faynen johtamalla Blood-jengiin, liittyvistä kohtauksista sarjan, tai ainakin kauden kiinnostavimpia. Toki pidin Lutheria vähän tylsähkönä, hieman liian hajuttomana ja mauttomana, joten sekin vaikutti asiaan.

Tekninen toteutus oli ihan ok, joskin vampyyrit näyttivät hieman korneilta. Näyttelijät osasivat työnsä, samoin lavastajat ja muut vastaavat kameran takana työskentelevät. Käsikirjoitus oli keskinkertaista. En löydä siitä mitään haukuttavaa, kuten jotkut arvostelijat, mutten myös mitään kehuttavaakaan. Se taitaa vähän olla tämän arvostelun teema.

Vampyyreitä verrattiin myös vähemmistöihin, mutta vertaus että heidän ontui ja pahasti. He nimittäin tappoivat ihmisiä täysin surutta, tai ainakin suurin osa heistä. Toki heillä tai ainakin heillä Bloodiin kuuluvilla oli sääntönsä, kuten älä tapa lapsia, mutta se tuskin se heidän uhrejaan, tai mahdollisia uhrejaan, hirveästi lohduttaa. Ihmisten pelko heitä kohtaan olikin erittäin ymmärrettävää.

Sarjan paras, mutta valitettavasti myös rikollisen alikäytetty, hahmo olikin vampirisminsä kanssa taisteleva Mila Mila. Kuulemma kirjassa jopa toisten, pahempien vampyyrien kanssa. Kuulemma kirjassa hän oli vielä parempi. Toivottavasti se näkyy enemmän toisella kaudella. Kauden lopulla hän ja Luther kohtasivat, joten ainakin toinen kausi näyttäsi antavan hänelle jotain tekemistäkin.

Muista hahmoista mielenkiintoisin oli Michael Fayne. Pidin myös netissä uutisia julkistavasta Kaylee vosta (Jacky Lai), joka pääsee vampyyreiden jäljille.Pahiksena Calix Niklos (Peter Outerbridge) oli vihattava ja siksi hyvä. Dezkin oli lapseksi ihan jees. Danikassa oli potentiaalia, mutta valitettavasti sitä ei ihan täytetty. Muista hahmoista ei ole paljon sanottavaa suuntaan tai toisen.

Muutenkin toinen kausi vaikuttaa siltä, että siitä voisi saada lupaavamman kuin tästä ensimmäisestä. 

Vain aika näyttää olenko oikeassa. Aika näyttää myös sen, että tuleeko sitä toista kautta. Sitä ei nimittäin ole vielä julkistettu, tai ehkei edes päätetty. Olisihan se hyvä, tarina nimittäin jäi kesken. Toisaalta, en kyllä jäisi sarjaa hirveästi kaipaamaankaan. 

Tiivistetysti V Wars oli hyvä, mutta ei millään tasolla muistettava vampyyrisarja. Lajityypin ystäville löytyy parempia, mutta myös paljon huonompia, ehdokkaita. Kaksi ja puoli tähteä!

Jäinen seikkailu jatkuu, vihdoin ja viimein

Edellisen osansa menestyksen takia Frozen 2 sai osakseen paljon odotuksia, jotka se onnistuikin suurimmaksi osaksi täyttää. Elokuva osoittautuikin oikein mukiinmeneväksi jatko-osaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Frozenin ja hieman myös Frozen 2:sen juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Arendellen kuningaskunnassa kaikki on vihdoin hyvin. Se on toipunut äkillisestä talvestaan ja valmis omaan aikaan kuningattarensa Elsan (äänenä Idina Menzel) johdolla. Elsan tukena on hänen siskonsa Annan (äänenä Kristen Bell), tämän poikaystävä Kristoff (äänenä Jonathan Groff), humoristinen Olaf-lumiukko (äänenä Josh Gad) sekä Kristoffin poroystävä Sven (äänenä myöskin Jonathan Groff).

Rauhallista eloa ei kuitenkaan kestä pitkään, sillä Elsa alkaa kuulla päässään vastauksia hänen voimiensa alkuperästä lupaavia ääniä. Sitten vielä luonnonvoimat hyökkäävät Arendellen kimppuun. Tie pelastukseen, ja Elsan voimien salaisuuteen, vie äänen lähteelle salaperäiseen Lumottuun metsään, jonka raja on suljettu taikuuden avulla, minkä vuoksi sen asukkaat eivät pääse lähtemään metsän ulkopuolele.

Frozen kuuluu Disneyn 2010-luvun suurten hittien joukkoon. Siksi olikin ihme, että siitä saatiin jatko-osa vasta nyt. Siis jos siitä tehtyä lyhytelokuvaa ei lasketa. Varsinkin kuin ketään tuskin yllättää, että nyt kun elokuva viimein tuli teatteriin, se menestyi heti lippukassalla, jopa ennätyksellisesti. Se on esimerkiksi nyt virallisesti kiitospäivänviikonlopun tuottoisin elokuva.

Enkä ihmettele yhtään miksi. Ei se ihan huippuhyvän edeltäjänsä veroinen ollut, mutta aika lähelle. Tarina oli koskettava, romanttinen ja hauska, laulut olivat erittäin hyviä, maisema visuaalisesti kaunis, ääninäyttelijät ja muut tekijät tehtäviensä tasalla, elokuvassa esiintynyt alkuperäiskansakin oli kuvattu hyvin kunnioittavasti, eikä elokuvasta puuttunut muistettavia kohtauksiakaan.

Valitettavasti yksikään lauluista ei kuitenkaan päässyt läheskään ”Let It Go:n” tasolle, mikä oli pienoinen, tai vähän suurempikin, pettymys. Myöskin Elsan laulama "Into the Unknown" tuli kyllä lähelle. Elokuva kannattaa katsoa alkuperäisäänillä juuri Idina Menzelin erinomaisen lauluäänen takia, jos ei muuten. Elokuvan muistettavimman laulun lauloi kuitenkin, hyvin yllättäen Kristoff.

Siskokset saivat kuitenkin jälleen kerran pääroolit ja syystä. Siskokset olivat parasta ensimmäisessä Frozenissa, sekä yhdessä, että erikseen ja niin he ovat tässä toisessakin. Anna on aina ollut erittäin samaistuttava ja Elsa puolestaan kuuluu moniulotteisuudessaan ja mielenkiintoisessa persoonassaan Disneyn parhaiden hahmojen joukkoon.

Pidin erityisesti siitä, että tässä osassa kaksikko sai jopa tehdä asioita keskenään, oli se sitten sanapelin pelaaminen tai Arendellen pelastaminen. Siksi onkin valitettavaa, että he viettivät hyvin suuren osan seikkailuajasta erillään. Myös Anna Kristoff viettivät aikaa erillään, mikä oli harmi sekin, joskin paljon pienempi. Kaksikko on erittäin hyvä pari.

Lapsenmielinen lumiukko Olaf oli kuitenkin elokuvan suurin yllättäjä. Pidin hänestä kyllä edellisessä osassakin, mutta hahmo vain parani vanhetessaan. Hänen ehdottomasti paras kohtauksensa oli edellisen Frozenin esittäminen, mutta myös hänen vanhenemis-teemainen juonenkaari kevensi muuten hieman synkähköä juonta. Mikä olikin koko perheen elokuvan ollessa kyseessä enemmän kuin tarpeen.

Tärkeimpiä uusia hahmoja olivat Lumotun Metsän johtaja Yelena (äänenä Martha Plimpton ja tyttöjen isän entinen henkivartija Matthias (äänenä Sterling K. Brown). Kumpikin oli hahmona hyvä, joskaan ei läheskään yhtä muistettavia kuin tulivoimia omaava lisko. Olento olikin koko elokuvan paras lisäys ja taatusti löytyy monien pikkulapsien tulevalta joululahjalistalta samoin kuin Elsan uusi jäähevonenkin.

Sivurooleissa nähtiin takaumien kautta myös Elsan ja Annan vanhemmat (äänenä Evan Rachel Wood, Jackson Stein ja Alfred Molina). Heidän isästään nähdään kaksi versiota, nuori ja vanhempi. Valitettavasti heidän osuutensa oli erittäin ennalta-arvattava, joskin emotionaalisesti erittäin rikas. Mitään muuta valitettavaa niissä ei ollut, ääninäyttelijätkin hoitivat työnsä kunnialla.

Elokuvassa ei ollut paljon ongelmia ja ne vähäiset liittyivät sen juoneen, joka oli loppuen lopuksi aika ennalta-arvattava, jopa Disneyn animaatioiden mittapuulla. Niinpä en päässyt yllättymään oikein missään vaiheessa. Lisäksi siitä löytyi muutama looginen aukko, joista suurin liittyi Elsan saamaan uuteen statukseen. Niistä ei voi paljon sanoa paljastamatta liikaa elokuvan juonesta.

Frozen 2 tulee lopputekstien jälkeen vielä kohtaus. Minä en sitä nähnyt, koska sain tietää siitä vasta teatterista poistuttuani. Kuvailujen perusteella se on kuitenkin katsomisen arvoinen, niinpä varmasti turhankin pitkältä vaikuttavien lopputekstien ajaksi kannattaa jäädä teatteriin. Tai katsoa kohtaus myöhemmin Youtubesta, jonne se löytää tiensä enemmin tai myöhemmin, jos ei ole jo löytänyt.

Tiivistetysti Frozen 2 on paljon tarjottavaa lapsille ja siitä voi aikuisetkin tykätä. Maata se ei kuitenkaan mullista. Neljä ja puoli tähteä!

Arrowversen tämän mennessä tulleista kriisiseistä suurin päättyi pamauksella

Odotus on ohi! Crisis on Infinite Earths sai vihdoin kaksi viimeistä osaansa, jotka saivatkin sen kunnialla päätökseen. Tässä arvostelussa arvostelen ne molemmat, sillä ne tulivat peräkkäin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia niin Arrowversen sarjoista kuin itse Crisis on Infinite Earths-crossoverin ensimmäisistä osistakin! Lue omalla vastuullasi!

Huomautus: Yksityiskohtaisemmat jaksoarvostelut tulevat crossoverin yleisluontoisemman arvostelun perään. Ilmoitan vielä erikseen, kun ne tulevat, sillä niissä tulee paljon juonipaljastuksia.



Paha Anti-Monitor tuhosi joka ikisen maailmankaikkeuden korvatakseen ne omalla antimateria universumillaan. Vain seitsemän, maailman pelastamiseen osoitetuista Esikuvista kuusi ja oman paikkansa juoninut Lex Luthor pääsivät tuhoa pakoon ajan ja paikan ulkopuolella olevaan The Vanishing Pointtiin. Tilanne paheni vielä entisestään kuin Rakkauden Esikuva Barry Allen The Flash katosi.

Jäljelle jäävät viettävätkin suhtautuvat tilanteeseen hyvin eri tavoin. Toiset menettivät toivonsa ja toiset valmistautuvat tulevaa varten. uudessa roolissa Spectrenä toimiva Oliver Queen tuo toivon takaisin, mutta pystyykö hänkään enää pelastamaan tilanteen ja tuomaan tuhoutuneet maailmat takaisin. Crisis on Infinite Earths part 4 on samalla Arrowin kahdeksannen ja samalla viimeisen kauden kahdeksas jakso. Part 5 puolestaan on Legends of the Tomorrowin 5. kauden ensimmäinen osa.


Arrowversen crossoverit ovat aina odotettuja tapauksia, joskin ihan aina ne eivät niitä odotuksia vastaisikaan. Kaikki niistä ovat kyllä olleet erittäin viihdyttäviä tapauksia, mutta niissä on aina ollut myös omat ongelmansa. Näistä ongelmista suurimpia oli vaikeudet yhdistää kaikki sarjansa yhteen sekä taipumus keskittyä Oliveriin ja Barryyn, mutta erityisesti Oliveriin, muiden hahmojen kustannuksella.

Crisis on Infinite Earths kuitenkin osoittautui kerrankin edes jokseenkin hypensä arvoiseksi. Crossover on ollut isoin, rohkein ja paras Arrowversen crossovereista. Kaikki hahmot, erityisesti muisssa crossovereista sivuun jääneet, saivat loistaa. Erityiskiitosta crossoveri ansaitsee siitä, että se antoi entistä enemmän ruutuaikaa naisille, erityisesti Karalle, Katelle ja Saralle.

Arrowverse on täynnä kiinnostavia hahmoja

Valitettavasti crossover kärsi liian suuresta hahmomäärästä, kaksiulotteisuudessaan tylsästä päävastustajasta ja turhista sivujuonista. Lisäksi crossover toisti muiden crossoverin vian olemalla jälleen kerran eräänlainen Oliver lovefest ja vaikka tiedän hahmon olevan tärkeä ja pidänkin hänestä, nyt jos koskaan parrasvalo pitäisi jo antaa muille.

Kokonaisuudessaan viimeiset jaksot olivat yhtä erinomaisia kuin alkupään jaksot, ainakin melkein.
Molemmat olivat vahvoja jaksoja, toistensa kanssa hyvin erilaisia, mutta vahvoja. Itse en ainakaan pettynyt crossoverin loppuun, vaikka ehkä muutaman asian olisinkin muuttanut ja vaikka muutama asia olisikin kaivanut hieman enemmän selitystä.

Nyt arvostelen jaksot yksi kerrassaan. Tämä osuus sisältää paljon juonipaljastuksia, joten jos et halua tietää crossoverin vikojen jaksojen tapahtumista, mene suoraan tiivistelmään.



Part 4 oli täynnä maailmanlopun tunnelmaa. Syystä, että se maailmanloppu oli tullut. Se kyllä sopikin oman sarjansa eli Arrowin luonteeseen enemmän kuin hyvin. Lisäksi Oliverin kuolema oli juuri niin koskettava kuin Arrowversen aloittanut hahmo ansaitseekin. Crisis on Infinite Earths-jaksoista tämä oli kuitenkin selvästi huonoin. Ei huono, mutta ei niin hyväkään kuin voisi odottaa.

Jakso ehkä vietti liikaa aikaa loppuen lopuksi täysin turhassa tehtävässä. Lopputaistelu jäi vähän latteaksi, eikä siinä juuri käytetty sankariemme roolia Esikuvina tai oikeutettu, miksi juuri kyseiset hahmot olisivat ainoita, jotka voisi voittaa Anti-Monitorin. Spectren voimatkin jäivät epäselväksi. Nyt hahmo oli vain Oliver Queen, mutta jonkinasteisilla supervoimilla ja uudella puvulla.



Supergirlin ja Lex Luthorin väistämätön yhteenottokin oli nautittavaa katseltavaa, varsinkin kuin Jon Cryer sopii erinomaisesti Lexin rooliin. Pakko myöntää, että minulla oli epäilykseni, olinhan nähnyt miestä aiemmin vain Miehenpuolikkaissa. Onneksi olin väärässä. Ihmisyyden Esikuva Ryan Choi sai itselleen persoonaa, mikä oli hyvä. Tuleehan miehestä uusi Atom.

Jaksossa nähtiin eräs yllättävä cameo, DC:n elovauniversumin Barry Allen (Ezra Miller). Hänen ja meidän Barrymme kohtaaminen olikin yksi jakson valopilkkuja. Se kuinka CW onnistui pitämään sen salassa, on suuri mysteeri. Myös Arrowversesta tutut hahmot tekijät jokusen cameon, vierailtiinhan jaksossa Oliverin muistojen puolella. Idea oli hyvä, mutta olisin valinnut siihen toisen kohtaukset.
Varsinkin Oliverin ja Karan taistelun näyttäminen oli vikatikki. Se ei näyttänyt Oliveria mitenkään hyvässä valossa.



Part 5 eli finaali oli puolestaan melko virkistävän kevyt jakso, niin kuin Legend of Tomorrowilta voi odottaakin. Siinä taisteltiin Anti-Monitorin kanssa viimeisen kerran, nähtiin Beebo ja, mikä tärkeintä, yritettiin sopeutua uuteen todellisuuteen, jossa Supergirl ja Black Lighting on samassa maailmassa kuin muut sankaritkin, Lex Luthor on juhlittu hyvis ja Oliver Queen poissa.

Jakso oli jopa koko crossoverin paras. Se oli ehdottomasti hauskin koko crossoverin jaksoista. Beebon ja muutaman muun hahmon mukanatulo oli yllätys. Pidin erityisesti siitä, että Alex, Nia, osan. legendoista ja team Arrow saivat jonkin roolin jaksossa. Heistä ketään kuin ei olla crossoverista tätä jaksoa enne nähty. Erityisesti team Arrowin reaktio Oliverin kuolemaan oli hyvin tärkeä.

Mutta toisaalta, Beebo!!

Jaksossa oli kuitenkin yksi ongelma. Se oli suurimmaksi osaksi turha. Veikkaankin, että se tehtiin vain ja ainoastaan, jotta Legends of Tomorrow saisi oman crossover-jaksonsa. Anti-Monitor nimittäin otettiin esiin lähinnä, koska sankareille piti antaa jotain tekemistä ja Kriisin vaikutuksia olisi voitu käydä läpi joko pidennetyssä neljännessä osassa tai sankareidemme omien sarjojen jaksoissa.

Kuitenkin en valita, sillä hyvää ei voi koskaan olla liikaa ja seuraavaan crossoveriin on aikaa taas ainakin se vuosi. Enkä valita siitäkään, että sain tietää jo nyt, mitä muutoksia kriisi oikein sisälsi. Tai ainakin Supergirlin, sekä hahmon, että sarjan, kohdalla. Muiden sarjojen kohdalla muutokset ovat joitakin yksityiskohtia lukuun ottamatta epäselvät, jos niitä edes juuri käytännössä onkaan.



Lisäksi kyllä niinkin tärkeän hahmon kuin Oliver Queenin suremiseen voikin käyttää yhden jakson aikaa jopa crossoveristakin. Pakko sanoa, että se, että Oliver ylipäätään kuoli, oli positiivinen yllätys. Odotin vähän, että CW teki sen kanssa samoin kuin eräs kehuttu zombiesarja ja hypetti päähenkilönsä kuolemaa kuitenkaan koskaan menemättä sinne.

Toki mies voi vielä palata edes jossain muodossa. Sarjakuvien maailmassa harva pysyy kuolleena ja onhan Arrowiakin vielä kaksi jaksoa jäljellä. Niistä toinen, nyt seuraavaksi tuleva, on kuulemma Green Arrow and the Canaries-spinoffin niin sanottu backdoor pilot. Enkä edes vastusta ajatusta. Mies ansaitsee itselleen onnellisen lopun, jos kuka.

Tiivistetysti Crisis On Infinite Earths viimeiset jaksot lopettivat sen kirkkaasti, joskin pienestä tasoerosta kärsien. Part 4:lle 4 tähteä ja part 4 täydet viisi.

Kokonaisuudessaan Crisis On Infinite Earths onnistui tarjoilemaan Arrowversen sarjojen faneille makeaa mahan täydeltä, vaikka ihan täydellisyyteen se ei yltänytkään, ja se ansaitseekin neljä ja puoli tähteä.

Palkkionmetsästäjä kaukaisesta galaksista

Yksi viime vuoden suurimpia menestyksiä oli Disney+:an uusi Star Wars-sarja The Mandalorian ja syystäkin. Se on paras Star Wars-tuotos sitten alkuperäisen trilogian ja jopa sitä parempikin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Kuulumansa soturikansan mukaan itseään The Mandalorianiksi (Pedro Pascal), kutsuva kovaksi keitetty palkkionmetsästäjä on hyvä työssään, ei paljon puhu, eikä kansansa perinteiden mukaan nosta kypäräänsä kasvoiltaan muiden ihmisten läsnä ollessa. Hänen ammattinsa kannalta ajat ovat kuitenkin kovat, joten mies joutuu ottamaan tehtävän vallasta syöstyn ja vihatun Imperiumin virkailijalta (Werner Herzog).

Hän löytääkin vaaditun henkilön Mutta tämä on Yodan kanssa samaa rotua oleva viaton vauva, hän ei pysty palauttamaan pienokaista julman asiakkaansa käsii. Kyseinen asiakas ei tietenkään tästä tykkää ja niinpä siitä alkaa huima takaa-ajo, jonka panoksena on lapsen kohtalo. The Mandalorian on Disney+:an ensimmäinen Star Wars-sarja. Se sijoittuu Imperiumin tuhoutumisen ja Ensimmäisen Ritarikunnan nousemisen väliin.

Vastustan periaatteesta Disney+. Se ja monet muut viime aikoina tulleet elokuvien ja tv-sarjojen katselemispalvelut hajottavat katselemisen arvoista sisältöä ja siten pakottavat käyttäjän ostamaan monta eri palveluita yhden kaiken kattavan palvelun sijaan. Tai jos rahaa tai intoa monen katselemisen ostamiseen ei ole, katsoja elokuvia ja tv-sarjoja laittomasti. Siten ne myös tekevät omankaltaisten idean tyhjäksi. Ainakin minä maksan Netflixistä juuri sen kattavuuden takia. Koska en tarvitse muuta.

Kuitenkin joskus nekin tuovat maailmaan jotain hyvääkin. Disney+:in kohdalla tuo hyvä, vai pitäisikö sanoa loistava, on The Mandalorian. Enkä suinkaan ole yksin mielipiteeni kanssa, vaan The Mandaloriania on kehuttu monesta lähteestä. Sarja on jopa siitä harvinainen, että sekä kriitikot, että katsojat tuntuvat pitävän siitä yhtä paljon.

Ja miksi sarjasta ei pidettäisi? Se on täynnä kiinnostavia hahmoja, silmiä hiveleviä maisemia, koskettavaa musiikkia, oikeasti vaikuttava pääpahis ja henkeäsalpaavaa toimintaa. Baby-Yoda on söpöistä söpöin. Humoristisiakaan kohtia ei ole unohdettu. Ja mikä tärkeintä mukana oli myös sitä vanhaa Star Warssin henkeä, jopa enemmän J.J. Abramsin kuin uudessa trilogiassa.

Nautin joka jaksosta suuresti, mutta toisista enemmän kuin toisista. Kauden finaali "Chapter 8: Redemption" oli jaksoista paras, joskin ero oli hiuksen hieno. Tylsin oli "Chapter 2: The Child", mutta viihdyin senkin parissa aivan loistavasti. Muut kuusi jaksoa asettuivat siihen väliin, yleensä enemmän hyvään päähän.

Sarjassa on kuitenkin yksi ominaisuus, joka jakaa tunteita puolesta ja vastaan. Sarja nimittäin yhdistää niin sanotusti viikon hirviä-jaksoja ja koko sarjan kestävän päätarinaan. Itseäni tämä ei häiritse. ”Mando” ja kumppanit ovat niin viihdyttäviä, että katson heitä mielelläni tekemässä myös sellaista, mikä ei juuri palvele itse sarjan pääjuonta. En kuitenkaan sano, että toisin ajattelevat olisivat väärässä. Makuja on monia.

Pedro Pascal oli hyvä valinta rooliinsa hiljaisena voimamiehenä. Hahmon persoona näkyi hyvin, vaikka miehen kasvot olivat koko sarjan ajan kypärän peitossa. Baby-Yoda oli tietenkin kaikkien suosikki, myös minun. Pidin hyvin paljon myös Gina Caranon erittäin coolista sotaveteraanista Cara Dunesta. Toivottavasti häntä näkyisi toisellakin kaudella.

Pienemmistäkin osista löytyi tähtinäyttelijöitä ja mieleenpainuvia hahmoja. Esimerkiksi Taika Waititin  IG-11-droidi toi sarjaan tarvittavaa huumoria ja Carl Weathersin pääsi loistamaan vasta viimeisissä jaksossa, mutta loisti kuitenkin. Pidin myös Nick Nolten Kuiil:ista. Hän sopi hyvin viisaaksi ja monimutkaisen menneisyyden omaavaksi auttajaksi

Pahiksista Giancarlo Esposito oli oiva valinta julman Imperiumin virkailijan Moff Gideonin rooliin. Valitettavasti häntä nähtiin kuitenkin vain viimeisessä jaksossa. Ainoastaan etukäteen odottamani Ming-Na Wenin rooli huippusalamurhaajana jäi pettymyksekseni hyvin lyhyeksi, joskin hän voi vielä palata. Tuskin hän niin tekee, mutta toivossa saa elää.

The Mandalorian loppui cliffhanger, mutta onneksi siitä on tulossa toinen kausi jo tämän vuoden, vuoden 2020, loppupuolella, mikä on nykyisille sarjoille varsin nopeasti. Tai kumpikin. Voitte olla varmoja, että katson senkin ja jos Star Wars vähänkin kiinnostaa, niin kannattaa sinunkin. Samoin on hahmosta mahdollisesti tehdyn elokuvan laita. Sen tulo ei ole kuitenkaan mitenkään ajankohtaista.

Tiivistetysti jos The Mandalorian ei onnistu palauttamaan rakkauttasi Star Warssiin tai sen ollessa sinulle vieras sytyttämään sen, niin ei onnistu mikään. Täydet viisi tähteä!

Noituri rulettaa myös tv:n puolella

Yksi viime vuoden odotetuimpia tapauksia oli Netflixin The Witcher-sarja. Se osoittautuikin odotuksen ja lähdemateriaalinaan käyttämänsä erinomaisiin kuuluvien kirjojensa arvoiseksi.

Gerald Rivialainen (Dc:n elokuvauniversumin Supermaninakin tunnettu Henry Cavill) on noituri, hirviöiden tappamiseen muokattu mutantti, yksi lajinsa viimeisistä. Synkkämielinen ja enemmän yhteenkuuluvuutta tappiensa hirviöiden kuin ihmisten kanssa tunteva soturi ei haluaisi puuttua maailman tapahtumiin tai politikkaan, mutta lopulta yksi asia johtaa toiseen ja hän huomaa tekevänsä juuri niin.

Toisaalla Prinsessa Cirilla, tai tuttavallisemmin Ciri (Freya Allan), pakenee kotimaansa Cintran vallanneita Nilfgaardianlaisia sotilaita. Oman osansa tästä kaikesta saa myös velhottaren koulutukseen päätynyt kyttyräselkäinen maalaistyttö Yennefer (Anya Chalotra), joka saa pian huomata, että taikuudella on korkea hinta. Sarja perustuu Andrzej Sapkowskin suosittuun saman nimiseen kirjasarjaan.

The Witcheriä on pidetty uutena Game of Thronesina, niin kuin useaa muutakin sarjaa. Ihan niin hyvä sarja ei kuitenkaan ole, tai niin suuren suosion saava. Mutta ei sen onneksi tarvitsekaan. Sarja, tai ainakin sen ensimmäinen kausi, oli itsenäänkin varsin nautittava tapaus. Kuitenkin jos tulevat fantasiasarjat ovat yhtä laadukkaita tai tämä, tai edes lähelle, tapaistani fantasiafania tullaan hemmottelemaan aika lailla.

Pidin erityisesti siitä, että Yennifer ja Ciri sai Geraldin lisäksi ruutuaikaa ja vieläpä suunnilleen yhtä paljon. Kirjoissa he saivat suuren osan, mutta vasta myöhemmässä vaiheessa. Kumpikin oli hahmona ihan yhtä kiinnostava kuin Gerald, itseasiassa Yennifer oli hieman kiinnostavampikin. Ja tämän sanon sellaisena, joka pitää Geraldista paljon, jopa enemmän kuin keskiverrosta fantasian päähenkilöstä.

Rakastin sarjan maailmaa, sen omalaatuisuutta ja Game of Thonesmaista kyynisyyttä ja raakuuttakin, mutta siihen keskittyvät kirjat lukeneena se ei ollut mikään yllätys. Toivon, että siitä saadaan vielä enemmän taustaa toisilla kausilla. Niitä on tarkoitus tehdä näillä näkymillä seitsemän. Ensimmäisen kausi myös käynnisti juonen hyvin käyntiin, vaikka se kulkikin suhteellisen hitaasti.

Tuotantoarvotkin olivat odotetusti kohdallaan. Siltä osin sarja ei juuri hävinnyt Game of Thronesille tai fantasiaelokuville. Poikkeuksena oli hirviöihin käytettävät erikoistehosteet, jotka paitsi näyttivät geneerisiltä, niin myös siltä, että ne oli toteutettu huippuluokan fantasiaa pienemmällä budjetilla. Nekään eivät kuitenkaan ole häiritsevän pahoja, kuten esimerkiksi jotkut Olipa Kerran-sarjan vastaavat.

Jos The Witcherin ensimmäisestä kaudesta pitäisi löytää yksi vika, niin se on ehdottomasti pienoinen geneerisyys. Se ei juuri poikkea muista vastaavista fantasiasarjoista, - tai elokuvistakaan, vaikka esimerkiksi noiturit ovat kirjailijan oma keksintö. Siksi sarja saattaa joskus tuntua hieman ennalta-arvattavalta ja moneen kertaan nähdyltä. Ainakin jos fantasia on genrenä edes jotenkin tuttu.

Monet ovat myös valittaneet sen olevan sekava, mutta siinä olen eri mieltä. Toki menee jonkin aikaa, että yhdistää tarinat yhteen ja tajuta mihin suuntaan se oli menossa, mutta kauden lopulta kaikki kyllä ovat kelkassa. Mietinkin esittävätkö kriitikot tahallaan tyhmää tai olettavatko he keskivertokatsojan olevan vielä tyhmempiä. Tai ainakaan minä en kaipaa kädestä pitelyä.

Sivuhahmoista parhaita oli Geraldin humoristinen bardi-ystävä/ärsytyksen aihe Jaskier (Joey Batey), joka toi sarjaan tarvittavaa huumoria ja korvamatona päähän jäävän "Toss a Coin to Your Witcher"-laulun sekä Cirin badass soturikuningatarisoäiti Calanthe (Jodhi May). Muut hahmot ja heidän näyttelijänsä tekivät tehtävänsä, mutta ei erityisen muistettavasti.

The Witcher on saamassa ainakin toisen tuotantokauden. se tulee kuitenkin vasta vuonna 2021 En siis tiedä siitä juuri mitään muuta kuin sen, että kausi seuraa paljon ensimmäistä lineaarisempaa aikajanaa, mikä olikin hyvä. Ja toivottavasti se riittää hiljentämään ne, joiden mielestä tämä ensimmäinen oli liian vaikea seurata. Sitä odotellessakin voikin keskittyä muuhun The Witcher-materiaaliin.

Tiivistetysti The Witcherin ensimmäinen kausi tarjosi laatufantasiaa, mutta se ei ehkä erottunut genrensä joukosta läheskään niin paljon kuin olisi ollut suotavaa. Neljä ja puoli tähteä.