Noituri rulettaa myös tv:n puolella

Yksi viime vuoden odotetuimpia tapauksia oli Netflixin The Witcher-sarja. Se osoittautuikin odotuksen ja lähdemateriaalinaan käyttämänsä erinomaisiin kuuluvien kirjojensa arvoiseksi.

Gerald Rivialainen (Dc:n elokuvauniversumin Supermaninakin tunnettu Henry Cavill) on noituri, hirviöiden tappamiseen muokattu mutantti, yksi lajinsa viimeisistä. Synkkämielinen ja enemmän yhteenkuuluvuutta tappiensa hirviöiden kuin ihmisten kanssa tunteva soturi ei haluaisi puuttua maailman tapahtumiin tai politikkaan, mutta lopulta yksi asia johtaa toiseen ja hän huomaa tekevänsä juuri niin.

Toisaalla Prinsessa Cirilla, tai tuttavallisemmin Ciri (Freya Allan), pakenee kotimaansa Cintran vallanneita Nilfgaardianlaisia sotilaita. Oman osansa tästä kaikesta saa myös velhottaren koulutukseen päätynyt kyttyräselkäinen maalaistyttö Yennefer (Anya Chalotra), joka saa pian huomata, että taikuudella on korkea hinta. Sarja perustuu Andrzej Sapkowskin suosittuun saman nimiseen kirjasarjaan.

The Witcheriä on pidetty uutena Game of Thronesina, niin kuin useaa muutakin sarjaa. Ihan niin hyvä sarja ei kuitenkaan ole, tai niin suuren suosion saava. Mutta ei sen onneksi tarvitsekaan. Sarja, tai ainakin sen ensimmäinen kausi, oli itsenäänkin varsin nautittava tapaus. Kuitenkin jos tulevat fantasiasarjat ovat yhtä laadukkaita tai tämä, tai edes lähelle, tapaistani fantasiafania tullaan hemmottelemaan aika lailla.

Pidin erityisesti siitä, että Yennifer ja Ciri sai Geraldin lisäksi ruutuaikaa ja vieläpä suunnilleen yhtä paljon. Kirjoissa he saivat suuren osan, mutta vasta myöhemmässä vaiheessa. Kumpikin oli hahmona ihan yhtä kiinnostava kuin Gerald, itseasiassa Yennifer oli hieman kiinnostavampikin. Ja tämän sanon sellaisena, joka pitää Geraldista paljon, jopa enemmän kuin keskiverrosta fantasian päähenkilöstä.

Rakastin sarjan maailmaa, sen omalaatuisuutta ja Game of Thonesmaista kyynisyyttä ja raakuuttakin, mutta siihen keskittyvät kirjat lukeneena se ei ollut mikään yllätys. Toivon, että siitä saadaan vielä enemmän taustaa toisilla kausilla. Niitä on tarkoitus tehdä näillä näkymillä seitsemän. Ensimmäisen kausi myös käynnisti juonen hyvin käyntiin, vaikka se kulkikin suhteellisen hitaasti.

Tuotantoarvotkin olivat odotetusti kohdallaan. Siltä osin sarja ei juuri hävinnyt Game of Thronesille tai fantasiaelokuville. Poikkeuksena oli hirviöihin käytettävät erikoistehosteet, jotka paitsi näyttivät geneerisiltä, niin myös siltä, että ne oli toteutettu huippuluokan fantasiaa pienemmällä budjetilla. Nekään eivät kuitenkaan ole häiritsevän pahoja, kuten esimerkiksi jotkut Olipa Kerran-sarjan vastaavat.

Jos The Witcherin ensimmäisestä kaudesta pitäisi löytää yksi vika, niin se on ehdottomasti pienoinen geneerisyys. Se ei juuri poikkea muista vastaavista fantasiasarjoista, - tai elokuvistakaan, vaikka esimerkiksi noiturit ovat kirjailijan oma keksintö. Siksi sarja saattaa joskus tuntua hieman ennalta-arvattavalta ja moneen kertaan nähdyltä. Ainakin jos fantasia on genrenä edes jotenkin tuttu.

Monet ovat myös valittaneet sen olevan sekava, mutta siinä olen eri mieltä. Toki menee jonkin aikaa, että yhdistää tarinat yhteen ja tajuta mihin suuntaan se oli menossa, mutta kauden lopulta kaikki kyllä ovat kelkassa. Mietinkin esittävätkö kriitikot tahallaan tyhmää tai olettavatko he keskivertokatsojan olevan vielä tyhmempiä. Tai ainakaan minä en kaipaa kädestä pitelyä.

Sivuhahmoista parhaita oli Geraldin humoristinen bardi-ystävä/ärsytyksen aihe Jaskier (Joey Batey), joka toi sarjaan tarvittavaa huumoria ja korvamatona päähän jäävän "Toss a Coin to Your Witcher"-laulun sekä Cirin badass soturikuningatarisoäiti Calanthe (Jodhi May). Muut hahmot ja heidän näyttelijänsä tekivät tehtävänsä, mutta ei erityisen muistettavasti.

The Witcher on saamassa ainakin toisen tuotantokauden. se tulee kuitenkin vasta vuonna 2021 En siis tiedä siitä juuri mitään muuta kuin sen, että kausi seuraa paljon ensimmäistä lineaarisempaa aikajanaa, mikä olikin hyvä. Ja toivottavasti se riittää hiljentämään ne, joiden mielestä tämä ensimmäinen oli liian vaikea seurata. Sitä odotellessakin voikin keskittyä muuhun The Witcher-materiaaliin.

Tiivistetysti The Witcherin ensimmäinen kausi tarjosi laatufantasiaa, mutta se ei ehkä erottunut genrensä joukosta läheskään niin paljon kuin olisi ollut suotavaa. Neljä ja puoli tähteä.

Noituri myrskyn kourissa- Lauseen molemmissa merkityksissä

Yllätyin iloisesti huomattuani, että syystäkin supersuosittu Noituri-saaga on saanut Myrskykausi-nimisen esiosan. Edellisten osiensa tapaan kirja tarjosikin fantasiaa parhaimmillaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Tuntuu kuin koko maailmankaikkeus olisi noituri Geraldia vastaan. Mies menetti miekkansa ja hänet vangittiin tekaistuiden syytösten nojalla. Miekat tulisivatkin tarpeeseen kuin itse Kerachin prinssi pyytää noiturilta apua estääkseen isäänsä kohdistuvan vallankaappauksen, jonka suunnittelijoina ei ole ketkään muut kuin hänen omat veljensä.

Ennen tehtävän täyttämistä Geraldin on kuitenkin ensin saatava miekkansa ja päästävä kauniin, mutta juonikkaan, velho Punakorallin pauloista. Naisella onkin omat suunnitelmansa niin noiturin kuin Kerachin varalle. Omat lisänsä jo ennestään jännittävään tilanteeseen tuovat niin muut velhot, maailmaa kansoittavat hirviöt ja epäihmiset, kuten haltiat ja kääpiöt, kuin ennakkoluuloiset ihmisetkin.

Ei mene aikakaan kuin Gerald löytää itsensä ja uskollisen ystävänsä bardi Valvattin tapahtumien keskelle ja he joutuvat huomaamaan, että salaliittojen ja juonittelun täyteisessä maailmassa mikään ei ole sitä, miltä se näyttää. Tämän kaiken lisäksi myrskykausi tekee tuloaan, tällä kertaa kirjaimellisesti. Myrskykauden tapahtumat sijoittuvat sarjan aloittaneen Viimeinen toivomus -novellikokoelman aikoihin.

Mukaansatempaavuutensa, realisminsa, nerokkuutensa, virtaviivaisen toimintansa, tumman huumorinsa ja kiinnostavien hahmojensa ansiosta Noituri-saaga on yksi parhaimmista aikuisille suunnatuista fantasiakirjasarjasta, heti Tulen ja Jään-kirjasaagan jälkeen. Sen viimeisen osan kirjoittamisesta on kuitenkin jo aikaa, melkein kaksikymmentä vuotta. Siksi en enää odottanut, että sarja saisi vielä jatkoa.

Koska kirjasarja on kuitenkin niin hyvä, otin uutisen ilolla vastaan. Myrskykausi ei pettänytkään odotuksiani. Pikemminkin päinvastoin. Saagan muiden osien lukemisesta on jo sen verran aikaa, etten edes muistanut kuinka loistavia sen kirjat oikein ovatkaan. Ei olekaan ihme, että kirjasarja on kerännyt suosiota maailmalla. Jos ei muuten, niin siitä tehdyn pelin muodossa.

Minulla ei olekaan Myrskykaudesta juuri negatiivista sanottavaa, positiivista vain. Toki kirjaa voisi syyttää tarinan poikkoilevaisuudesta, turhankin monesta sivujuonesta, epäkiinnostavasta pääroistosta, fantasiakirjoille liiankin tyypillisestä hetero, ja valkonormatisuudesta sekä sen pakollisen rakkauskuvion olemassaolosta. Niistä yksikään ei kuitenkaan haitannut lukunautintoa, ei sitten yhtään.

Sitä nautittavaa löytyikin sitten niidenkin edestä. Itse juoni oli juuri sellainen kuin hyvällä fantasiakirjalla pitääkin eli yllättävä, toiminnan täyteinen, ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea mukaansatempaava. Halusin oikeasti tietää, kuinka kaikki tulee päättymään ja mitä käänteitä se vielä pitikään sisällään. Ainut, mitä en halunnut, niin kirjan loppuvan.

Andrzei Sapkowski, kirjailija

Myrskykausi sisälsi myös paljon jo Noituri-saagan tavaramerkiksi muodostunutta yhteiskuntakritiikkiä, jonka vuoksi kirja olikin ajankohtaisempi kuin tämän sorttisilta kirjoilta voisi olettaa. Osaa tämä saattaa ärsyttää, mutta minua ei. Varsinkaan kuin se ei vienyt huomiota itse tarinalta, vain lisäsi siihen oman mausteensa.

Tarinasta löytyi elementtejä ties vaikka kuinka monesta hyvin tutusta mytologiasta. Kuitenkin niin, että ne sopivat hyvin yhteen toistensa, ja kirjasarjan yleisen hapatuksen, kanssa, vieläpä mielenkiintoisella tavalla. Tunnetuin niistä lienee kuningas Arthurin mytologia, jota näimme jo edellisistä osista tutun Nimuen muodossa. Tosin vain muutaman väliosan verran.

Juoni ei vieläpä ollut turhan ilmiselvää. Toisin kuin monen muun fantasiakirjan kohdalla, joidenka käänteet näkee jo kaukaa. Varsinkin minä, joka on lukenut sekä fantasiaa, että vieläpä nimenomaan Noituri-saagan kirjoja jonkin verran. Toki Myrskykaudessakin oli muutama ennalta-arvattava kohta, mutta missäpä ei. Se, että niitä oli vain muutama, on jo voitto itsessään.

Tylsistymään en päässyt missään vaiheessa, edes niissä vähemmän toiminnallisissa kohdissa. Se ei ole pelkästään tärkeää, vaan myös pakollista tämän tyyppisille kirjoille. Ne toimintakohdat olivatkin sitten kirjan kolmanneksi parasta antia, ensimmäisenä tulee hahmot, sitten itse maailma. Ne olivat värikkäitä, vauhdikkaita, uskottavia ja realistisia. Eli toisin sanoen, samanlaisia kuin itse kirjakin.

Pelien Gerald

Päähenkilön eli Gerald Rivialaisen pään sisään pääsi helposti, samoin maailman, eikä suinkaan vain siksi, että se on minulle ennestään tuttu. Vaan myös Andrzej Sapkowskin suorastaan mestarillisen kirjoitustyylin ansiosta. Sitä onkin lähes mahdotonta kehua liikaa. Samoin kuin niin taitojensa kuin luonteensakin puolesta erinomaista Geraldiakin. Siitä pitivät useat hahmoon liittyvät yksityiskohdat huolen.

Sivuhahmot ovat aina olleet Noituri-saagassa oikein epätavallisen moniulotteisia ja mielenkiintoisia. Niin hirviötkin, aidot hirviöt kuin hirviömäiset ihmisetkin. Erityisesti eräänlainen ihmiskettu, jonka taidot illuusioiden saralla tekivät siitä varteen otettavan vastustajan. Poikkeuksena pienemmät sivuhahmot. Hyvä niin, sillä kirjaa luetaan Geraldin, ei jonkun ennestään tuntemattoman tallaajan, takia.

Esimerkiksi tähän

Myrskykauden loppu antoi mahdollisuuden kirjasaagan jatkamiselle. Toivon, että niin vielä tapahtuukin, edes novellien muodossa. Odottaa sitä ei kuitenkaan kannata jäädä, sillä Suomeen uusi kirja tulisi vasta vuosien päästä. Jos kirjan maailma kiinnostaa, kannattaakin tutustua siitä tehtyihin peleihin. Itseäni ne eivät kuitenkaan kiinnosta, mutta jotakin muuta kyllä voi senkin edestä.

Myrskykausi osoitti jälleen kerran, että Noituri-saaga on suuren suosionsa ansainnut. Kiitos kirjailija Sapkowskin erinomaisen ja tunteita herättävän kirjoitustyylin, moniulotteisten hahmojen, kiinnostavan maailman ja vauhdikkaiden toimintakohtausten. Se ansaitseekin täydet viisi tähteä, ehdottomasti.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan-Myös Noituri-saaga

Andrzej Sapkowskin syystäkin suuren suosionm saanut Noituri-fantasiasaaga on nyt luettu. Niinpä jäljelle on jäänyt kirjasarjan kuudennen ja samalla viimeisen osan, Järven neidon, arvostelu. 

Huom: En ole pelannut kirjoihin perustuvaa The Witcher-pelisarjaa, joten jätän sen kokonaan pois tästä arvostelusta. Keskityn pelkästään kirjaan. Toinen huomion arvoinen asia on se, että edelliset kirjasarjan osat kannattaa lukea, ennen Järven neitoon siirtymistä. Niin kirjasta ja kirjasarjasta saa enemmän irti.

Lisäksi varoitan vielä tästäkin arvostelusta löytyvistä juonipaljastuksia. En ole välttynyt niistä tätäkään arvostelua tehdessä, joten lue omalla vastuulla.

Järven neito alkaa siitä, mistä kirjasarjan edellinen osa, Pääskytorni loppui. Päähenkilömme ovat edelleen jakautuneet omalle taholleen. Gerald viettää uusien kumppaniensa kanssa leppoisia päiviä pienessä ja kohtuullisen rauhallisessa Toussaintin valtakunnan ruhtinattaren hovissa ja välillä metsästää valtakuntaan eksyneitä hirviöitä. Yennefer puolestaan on joutunut pahan velho Vilgefortzin vangiksi.

Cirillä ei mene juurikaan sen paremmin. Hän on paennut toiseen maailmaan, mutta joutunut kyseisen maan haltioiden käsiin. Haltiat eivät päästä häntä jatkamaan matkaansa, jos hän ei ensin synnytä haltiakuningas Oberonille lapta. lapsi olisi tärkeä, koska hänen ennustetaan pelastavan maailma. Samaan aikaa heidän maailmassaan riehuu sota pohjoisten kuningaskuntien ja Nilfgaardin keisarikunnan välillä.

Niin kuin edellisessä kirjassakin Järven neidon kerronnassa oli monia tasoja. Ensimmäistä niistä liittyi Ciri, joka kertoo tarinaansa itse Camelotin ritari Galahadille. Toisessa ollaankin jo tulevaisuudessa, paljon kirjan tapahtumien jälkeen. Siinä kaksi velhoa, asiaan vihkiytynyt Nimue ja luokkansa paras unennäkijä Konwiramur, yrittävät selvittää, mitä sankareillemme oikein tapahtui.

Sitten oli tietenkin itse perustarina, joka kerrotaan enemmän kuin yhden hahmon silmin. Tällä on heikkoutensa. Hahmoissa ja ajassa, jopa maailmoissa, hyppääminen teki kirjasta paikoittain sekavan. Vain paikoittain. Tarinassa pysyi kuitenkin hyvin mukana, ainakin minä pysyin. Tiesin hyvin, missä oltiin milloinkin ja kenen silmin kyseinen kohtaus oikein kerrotaan.

Kerronta oli nimittäin erittäin sujuvaa. Andrzej Sapkowskin kieli todella herättää tapahtumat ja hahmot eloon. Vai pitäisikö sanoa suomentajan? Kirjailija itse kirjoitti Noituri-saagan puolaksi, mitä en itse ymmärrä. Joka tapauksessa tätäkään Noituri-kirjasarjan viimeistä osaa oli vaikea päästää käsistään, melkein mahdotonta. Samoin kuin kirjasarjan muitakaan osia.

Kirjailijan tyylistä kertoo paremmin muutenkin mainitsemisen arvoinen Brennanin taistelu. Sitä käytiin monesta näkökulmasta, jopa vähän turhankin monesta. Taistelu on mainitsemisen arvoinen myös siksi, että se muutti kirjasarjan maailmaa hyvin paljon. Se voin paljastaa, että maailmasta tulikin sen myötä paljon synkempi paikka. Voittajaa en kuitenkaan paljasta.

Cirin kyky kulkea maailmoista ja ajoista toisiin toi kirjalle hienon lisän. Varsinkin, koska se tarjosi yhden kirjasarjan synkimmistä käänteistä. Cirin matkaa olisi kyllä voinut lyhentääkin, sillä kirja oli jo muutenkin pitkä, eikä muutaman käänteen poisjättäminen olisi vaikuttanut juuri kirjan päätarinaan. Toisaalta niin voisi sanoa monesta muutakin kirjassa esiintyvästä sivujuonesta.

Järven neito oli muita kirjasarjan osia surumielisempi, vaikka tuttua huumoriakin ja vinkkauksia nykyaikaan olikin aimo annos mukana. Sitä ei ole unohdettu yhdestäkään Noituri-kirjasta. Kuitenkin Järven neidossa oli tiettyä haikeutta. Tämä näkyi erityisesti katkeransuloisesta lopusta. Lisäksi moni sivuhahmo kuoli, turhan moni. En odottanut kaikkien selviävän, mutta joidenkin kuitenkin.

Kirjassa oli myös omat huonot puolensa, tai ainakin sellaiset puolet, joita joku voisi pitää huonona. Ensinnäkin se, niin kuin kirjasarjan muutkin osat, oli täynnä kliseitä. Ajattele jotain fantasiaan liittyvää kliseetä. Löydät sen varmasti Järven neidosta. Joskus kliseitä käsiteltiin kieli poskessa, joskus niihin ei juuri kiinnitetty huomiota. Toisaalta kliseet kuuluvat fantasiagenreen kuin kolmiodraama teinidystopiaan.

Toinen liittyi sen loppuun. Se oli kirjoitettu hätiköidysti. Siltä ainakin tuntui. Siinä oli myös paljon turhaa. Kirjan ongelmat ratkaistiin jo hyvän aikaa ilman loppua. Loppuosa kirjaa olikin kuin pitkä prologi. Siis ihan lopun käänteitä lukuun ottamatta. Lisäksi liian moni hahmo kuoli. Ymmärrän kyllä hyvin, että tässä kirjassa kaikki eivät saa sitä kuuluisaa onnellista loppua, mutta silti.

Kuitenkin pidin kirjasarjan lopusta, joskin näytän kuuluvan siinä asiassa vähemmistöön. Minusta se kuitenkin lopetti tarinan kaikkien osalta erittäin tyhjentävästi. Loppu ei ollut pelkästään onnellinen, mutta ei epäonnellinenkaan. Katkeransuloinen voisi olla osuva termi kuvaamaan loppua. Onneksi kirjan loputtua minulla oli toinen erinomainen fantasiakirja odottamassa. Siitä lisää myöhemmin.

Järven neito tarjosi Noituri-saagalle sen ansaitseman päätöksen. En todellakaan jäänyt pettymään. Täydet viisi tähteä. Kirjan pienoisista heikkouksista huolimatta.

Noituri

Aina silloin tällöin fantasiasta tulee uusi, harvinaisen hyviä romaaneja. Näistä olen jo maininnut Tarun Sormusten Herrasta ja Tulen ja jään laulut. Nyt onkin aika keskittyä Andrzej Sapkowskin Noituriin.

Noituri on esimerkillinen tapaus hyvästä aikuisten fantasiakirjallisuudesta: maailma on synkkä, hahmot monisyisiä, huumori on nasevaa ja kuivaa, oikea ja väärä riippuvat lukijan omasta ajatusmaailmasta ja kirjan ongelmat peilaavat todellisen maailman ongelmia. Niissä on kuningaskuntia kuninkaineen, kuningattarineen ja prinsessoineen; korruptoituneita ylimyksiä, lapsenraiskaajia ja omaneduntavoittelijoita; julmia sotia, brutaaleja petoksia ja katkeria intohimoja, sekä tietenkin hirviöitä. Hahmona Geralt on kovaksikeitetty yksinäinen kulkija, joka ei turhia tunteile eikä puhu vaan tarkkailee ympärillään levittäytyvää jokseenkin raadollista maailmaa. Hän on noituri, hirviöitä maksua vastaan tappava,  eräänlainen antisankari siis. Hän on huippusoturi, mutta silti inhimillinen, sillä toisinaan hänen loitsunsa eivät tehoa ja hän tekee vaarallisia virheitä. Hän yrittää tehdä työnsä parhaansa mukaan joutumatta suurempiin vaikeuksiin ja sotkematta itseään maailmalla alati vaaniviin poliittisiin kuvioihin.

Kirja kannattaa lukea, jos pidät fantasiasta, aidosti aikuisista teemoista ja nokkelasta mustasta huumorista. En kuitenkaan suosittele sitä nuoremmille lukijoille, sillä tyyli voi olla hyvinkin raaka.